Aloitin Kuolleen kirjaimen apostolin (KKA) vuonna 2019. Kirjoittelun painopiste oli tuolloin eräänlaisissa poliittisissa pienoisanalyyseissä. Olin Sipilän hallituksen aikana voimakkaasti vasemmistolaistunut; lukemistooni kuului paljon nykykapitalismin toiminnan käytäntöä ja logiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Teologiset ja filosofiset pohdinnat tosin ovat kulkeneet mukana alusta saakka, ja KKA:n perusajatuksena minulla on aina ollut kirjoittaa vapaasti siitä, mikä kulloinkin sattuu kiinnostamaan. Poliittisen pajatson koin enemmän tai vähemmän tyhjentäneeni 2020-luvun alkupuolelle ehtiessä. Viime aikoina on erityisesti mietityttänyt kristinusko, joskin olen työstänyt suhdettani tähän ihanaan ja viheliäiseen traditiooni jo 2010-luvun puolivälistä alkaen.
Siksi on sitäkin hämmästyttävämpää, että kun en ole tätä blogia missään mainostanut enkä muutenkaan piitannut tekstien helposta lähestyttävyydestä, lukijoita tuntuu kummasti riittävän. Silloinkin kun en jaksa julkaista mitään kuukausiin. Toki KKA on kaukana mistään ”kulttuurikeskustelun suunnanmäärittäjästä” (ja hyvä niin), mutta kuukausittaiset klikkausmäärät eivät ole enää aikoihin selittyneet kaveripohjalta. Voin vain päätellä, etten ole ainoa tämän lajin hullu, mikäli tilastoni eivät valehtele.
Ylivoimaisesti suosituin tekstini ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” edustaa poliittisen heräämiseni poleemista alkuvaihetta. Teksti on osa historiaani, enkä halua poistaa sitä, vaikka nykyään kirjoittaisin toisin. Samoin on joidenkin kristinuskoa käsittelevien pohdintojen laita. Toki olisi kummallista, elleivät näkemykset ja mielipiteet ajan kuluessa lainkaan muuttuisi.
Blogi merkitsee minulle eräänlaista harjoitusalustaa, jossa pyrin sanoittamaan enemmän tai vähemmän keskeneräisiä mietteitä. Myöhemmin osa näistä kantautuu hioutuneemmassa muodossa esseisiin ja romaaneihin, milloin mihinkin. KKA on sitä varten, että voin puhua in situ hiukan sitä, mitä sylki on suuhun tuonut. Tekstien logiikka ja tyyli vaatii muokkaamista vain vähän. Voi kirjoittaa jotain ja jättää sen ajelehtimaan. Kyse on toki myös opiskelemisesta. Sanoittamalla keskeneräisiä ajatuksia sulattelen usein lukemaani. Kun tämän tekee verkossa julkaisemalla, mukana on myös puhuttelun, kutsun ja dialogin ulottuvuus. Tiedän kirjoittavani jollekulle. Umberto Eco sanoi joskus, että vain ostoslista kirjoitetaan itseä varten. Päiväkirjakin, julkaisematon ja intiimi, on olemassa Toisen katseelle.
En KKA:ta aloittaessani elätellyt haaveita suurista lukijamääristä. Ei teitä paljon olekaan. Minua eivät tässä hämmästytä määrät, vaan laatu. Päättelen teidän olevan neuroottisia ja epäilyttäviä tyyppejä, kuten itsekin olen: juuri tämäntyyppisillä hulluilla on taipumus juuttua toisten hullujen hulluuksissaan tyrkyttämään ”järkeilyyn” ja palata uudestaan ja uudestaan vanhoihin teksteihin samalla kun odotellaan, että hullulta tulee uusia ideoita, jotka oikeastaan ovat vain samojen asioiden loputonta kelailua. Neurootikkoina meitä tietenkin riivaa nautinnollinen toistopakko.
Blogi ei tuo minulle tuloja eikä vaadi paljon ajallistakaan panostusta. (Tämä tiedoksi teille, Kelan viranomaiset.) Varsinkaan tämä kirjoitus, jossa ei ole ensimmäistäkään analyyttistä ideaa tai muuta kutsuvaa ajatusta kuin pyöritellä laiskasti (kohmeloisesti) kysymystä julkisen kirjoittamisen kummallisuudesta. Blogien kulta-aika oli jo ohitse aloittaessani KKA:n. Arvelin kirjoittavani ehkä kymmenelle ihmiselle. Mutta kyllähän teitä on enemmän kuin kymmenen. Kiitän vilpittömästi teitä kaikkia tuttuja ja tuntemattomia, enkä jatkossakaan aio tarjota mitään uutta ja merkittävää. Herranjumala jos tässä vielä pitäisi ruveta ”menestymään”. Sitten ei selittelylle tulisi loppua, vaikka koko ajan minussa puhuu totuus (ks. Lacan).
Teidän, ystävällisesti, jne. jne.
M.N.
