Onko mieltä väitellä Jumalan olemassaolosta?

Akateemisten Jumala-debattien kulta-aikana 2010-luvulla tulin katselleeksi oikeastaan kaikki W.L. Craigin tarjolla olevat väittelyt. Ne olivat samalla ensiaskeleeni apologetiikan maailmaan. Kun varsinainen tilintekoni kristinuskon kanssa alkoi joskus 2015 paikkeilla, kiinnostukseni apologetiikkaan (ja myös analyyttiseen filosofiaan) marginalisoitui. Debatit näyttäytyivät ”diskursiivisena pelinä”, jolla oli oma, joskin varsin rajallinen, relevanssinsa. Metafysiikan kritiikkiä voi lukea kaikuna Kuolleen kirjaimen apostolinkin monista aikavälillä 2019–2025 ilmestyneistä jutuista, varsinkin niistä, joissa käsittelen suhdettani kristinuskoon. Tilastojen perusteella näitäkin tekstejä luetaan yhä.

Suhteeni kristilliseen apologetiikkaan on vaihdellut alkuaikojen hysteerisen samastumisen ja sitä seuraavan hiukan ironisen asenteen välillä. Nykyään miellän apologetiikan oikeutetuksi osaksi kristinuskon rikasta ajatteluperinnettä. Apologetiikan varsinaisena ideologisena perustehtävänä voinee ajatella ”kristinuskon älyllisen puolustamisen” – mutta käytännössä, kristillisen viitekehyksen sisältä katsoen, kyse on useimmiten kristinuskoa vastaan suunnatun filosofisen kritiikin kohtaamisesta ja tätä kritiikkiä ehdollistavien väärinkäsitysten oikaisemisesta. Toisaalta apologetiikalla on myös ”pastoraalinen” funktionsa, lujittaahan se kristinuskon rationaalista koherenssia ja tarjoaa uskoville ajattelun työkaluja oman maailmankatsomuksensa rakentamiseksi muotoon, jossa se on koettelun arvoinen.

Apologeettisesta näkökulmasta katsoen esimerkiksi väittely Jumalan olemassaolosta kuuluu yhtäältä juuri metafysiikan piiriin, jolloin sen katsotaan vaativan erityistä filosofista kompetenssia. Näin se torjuu jo lähtökohtaisesti skientistisen katsantokannan, jossa kysymys Jumalan olemassaolosta rajautuisi luonnontieteellisten metodien ja järkeilyn tavoittamiin ilmiöihin. Toisaalta Jumalan olemassaolo ei apologetiikassa ole vain metafysiikan erityiskysymys, vaan keskeinen ontologinen ongelma, joka koskettaa kaikkea olevaista ja siihen kytkeytyvää ymmärrystämme. Vaikka filosofinen debatoiminen vaatii teologista kompetenssia, itse kysymys näyttäytyy erityisasiantuntijuuden horisontteja laajempana, mikä puolestaan on tyypillistä kaikille filosofisille ongelmille.

Jumala-kysymyksen relevanssia ja järkevyyttä on haastettu ja haastetaan monin tavoin. Kulta-aikojen naturalismi saattoi esimerkiksi sysätä koko ongelman ”uskonnollisen kielen” erityiseen periferiaan. ”Jumala” mieltyi sisäisesti ristiriitaiseksi konseptiksi, jonka oli mahdoton ajatella viittaavan mihinkään merkitykselliseen. Nykyaikanakin esiintyvä muunnelma tästä kiistämisestä on väittää, ettei kysymys elämän perimmäisestä tarkoituksesta ole mielekäs. Sofistikoituneempi tapa kiistää kysymyksen relevanssi on tuomita se ”vanhentuneen” ja ”dogmaattisen” metafysiikan ongelmana, johon ”nykyihminen” ei enää voi suhtautua millään tavoin vakavasti.

Näitä relevanssin kiistämisiä yhdistää pyrkimys määritellä ongelma niin, ettei apologeettiselle debatille jää uskottavaa syytä olemassaololleen. Kyse ei ole Jumalan eksistenssin mahdottomuuden esittävistä argumenteista, vaan haluttomuudesta osallistua argumenttien vaihtoon ensinkään kehystämällä Jumala-debatti litteää Maata tai lentävää spagettihirviötä koskevan väittelyn kaltaiseksi ajanhaaskaukseksi.

Pidän Jumala-kysymyksen relevanssin kiistämistä heikosti perusteltuna. Mannermaisen ideologiakritiikin hengessä olisi pikemminkin suotavaa kysyä, miksi Jumalan olemassaolo on tärkeä kysymys. Tästä voisi sitten edetä tarkastelemaan Jumalaa vaikkapa jonkinlaisena ”yhteisöllisenä funktiona” ja lacanilaisena herrasignifioijana. Nämä ovat relevantteja näkökulmia, mutta formaalin debatin puitteissa huonoa keskustelua sikäli kuin ne sivuuttavat debatin ydinkysymykseen sisältyvän ontologisen pro et contran siirtoaan erityisesti perustelematta.

Voi tietysti kysyä, miksi pitäytyä formaalin debatin säännöissä. Edelleen mannermaisen ideologiakritiikin hengessä vastaus kuuluisi, että apologeettisen keskustelun kehykset ovat pikemminkin ongelma kuin ratkaisu – nehän juuri edustavat logosentristä ja alistussuhteisiin perustuvaa järkeilyä, jonka tehtävänä on viime kädessä vallitsevan ”herran” lujittaminen eikä sen purkaminen. Niinpä todellisen ideologiakriitikon tulee tehdä valtasuhteet näkyviksi, mikä tässä tarkoittaa Jumala-kysymyksen mahdollisuusehtojen paljastamista.

Johdonmukainen dekonstruktiivinen ideologiakritiikki päätyisi näin osoittamaan, ettei Jumala-debatin pro et contra ole neutraali, diskursiivispoliittisen valtapelin ulottumattomissa oleva ”puhdas kahtiajako”, vaan jotain tuotettua ja keinotekoista. Siksi myös ideologiakriittinen interventio on perusteltu: kyse on vain metafysiikan ja perimmäisten kysymysten taustalla olevan vallan toiminnan artikuloimisesta. Jumala-kysymys on relevantti, koska on olemassa kokonainen länsimaisen metafysiikan ajattelusysteemi, joka on vuosisatojen ajan etusijaistanut tietyn ”herran” siirtämällä samalla katveeseen toisenlaiset kysymykset ja määrittelemällä ne vähempiarvoisiksi.

Apologeettisesta näkökulmasta on oikeutettua esittää vastakysymys. Jos kerran perimmäisiä kysymyksiä ei ole olemassa – sillä dekonstruktiivinen positio edellyttää myöntämään kaikkien kysymysten ”perimmäisen” mielivaltaisuuden ja kontekstisidonnaisuuden eräänlaisen radikaalin avoimuuden nimissä – mikä tekee Jumala-kysymyksen dekonstruoimisesta tavoittelun arvoisen? Vastaus: Mahdollisuus löytää jotain, mitä ei ole ennen ajateltu. Mahdollisuus purkaa hierarkkiset alistussuhteet ja vapautua formaalin debatin diskursiivisesta sortovallasta.

Tässä kohtaa apologeetta voi esittää joitakin tyhmiä kysymyksiä. Miksi on tärkeää vapautua debatin diskurssista? Miksi tulkita formaalinen debatti alun pitäen totalitaariseksi ja autoritaariseksi, sulkeistavaksi tapahtumaksi, jos kaikki kielipelit ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän stalinistisia ilmiöitä? Mikä tekee dekonstruktiivisesta avoimuudesta ja kaikkien sääntöjen kiistämisestä enemmän kuin hysteerikon tavanomaisen vastalauseen, joka edelleen toteuttaa perusneuroottista ekonomiaa turvautuessaan vapauteen moraalisena, tavoittelun arvoisena hyvänä? Millä perusteella vapaus ei tässä ole vain uusi herra, joka korvaa debatin funktionaalisen ekslusivismin kieltoon kohdistuvalla kiellolla ja tuo rajoittavan Isän (lain) tilalle kaiken toiseuden itseensä sisällyttävän superinklusiivisen Äidin?

Dekonstruktiivinen ideologiakriitikko voi vedota ”skitsologiikkaan” ja radikaaliin avoimuuteen, joka sallii debatin muuttua omien aporioidensa (mahdottomuuksiensa) virratessa joksikin tunnistamattomaksi, mutta koska moraalikin on vain diskursiivisesti pakotettu symbolinen järjestys, edes ”skitsoidiseen” emansipaatioon vetoaminen ei voi toimia moraalisena vapauden vaateena. Jäljelle jää pelkkä toiseuden affirmaatio, hysteerinen ja tiedon valtaa vastustava ”kyllä”, umpikujan tunnustaminen ja loputon mahdottomuuksien hedelmöittämässä kehässä eteneminen. Kysymys Jumalan olemassaolosta lokalisoituu vain yhdeksi aporeettiseksi ja ohi virtaavaksi momentiksi.

Mitä sitten tulisi ajatella tällaisesta (kieltämättä mielikuvituksellisesta) Jumala-debatista, jossa heltymätön dekonstruktiivinen kritiikki kääntäisi kielen sisäiset ideologeemit itseään vastaan tietoisella ja anarkistisella interventiolla? Pysähdytään hetkeksi ja kartoitetaan tilanne. Yhtäältä kysymys Jumalan olemassaolosta on purkautunut, sillä pro et contra -asetelma on paljastanut keinotekoiseksi, logosentristä Herraa sementoivaksi binäärioppositioksi. Toisaalta ei ole mahdollista tunnustaa saavutetun minkäänlaista konkluusiota (eikä se ole ollut pyrkimyksenäkään, sillä konkluusio merkitsisi jälleen vain pysähtymistä ja sulkeistamista), joka oikeuttaisi julistamaan Jumala-kysymyksen sinänsä merkityksettömäksi. Dekonstruktiivinen purkaminen on lähinnä siirtänyt kysymyksen merkitystä ja viitannut sen taustalla oleviin kielellisiin alistussuhteisiin.

Lopputuloksena näyttää näin olevan outo asetelma, jossa ideologiakriitikko kiistää apologeettisen kielipelin osoittamalla sen itsensäpurkavuuden aktiivisen väliintulon keinoin, kykenemättä tai edes haluamatta riistää siltä oikeastaan muuta merkitystä kuin aina rajoittavan isän logiikalla operoivan logosentrisen herruuden. Kriitikko toisin sanoen esittää, että debatti on kaikella muotoa hyväksyttävä, kunhan se artikuloi käyttämänsä kielen stalinistisen ekonomian eikä rajoita keskustelua kysymyksenasettelunsa ennalta määrittelemiin kehyksiin. Samaan hengenvetoon kriitikko kuitenkin tunnustaa, ettei tässä ole kyse uuden keskustelusäännön tai -kriteerin asettamisesta, vaan yksinomaan kieleen aina jo itseensä sisältyvän ”vastakirjoituksen” paljastamisesta. Kieli ei siis ole ainoastaan stalinistinen ilmiö, vaan myös kapinallista ja vapauttavaa.

Sekä kriitikko että apologeetta ovat molemmat yhtä mieltä siitä, ettei kumpikaan osapuoli saa yksinoikeudella ryhtyä määrittelemään, mitä kielen vapauttavuus merkitsee. Mutta mikä estää moderaattoria – molempien osapuolten sitoutuessa siihen keskustelueettiseen selviöön, että dialogin on annettava tapahtua – kehottamasta sekä apologeettaa että kriitikkoa esittämään omat argumenttinsa ja näkemyksensä Jumalan eksistenssistä, nyt kun valtasuhteiden problematiikasta on esitetty valistunut puheenvuoro ja todettu yhdessä, ettei kenenkään tule kuvitella hallitsevansa määritelmiä ja kahlita ajattelun avaruutta, vaan erimielisten on toden totta annettava vapaasti törmätä, jotta nähtäisiin, mitä tapahtuu?

Lukija ehkä ihmettelee, miksi vaivaudun esittämään moisen pitkällisen ja absurdin skenaarion, jossa kriittinen osapuoli toistelee 1980-lukulaisen kirjallisuuden ja filosofian yliopisto-opiskelijan suuhun sopivia mantroja. Kuka vakavissaan, 2020-luvulla, kiistäisi formaalin Jumala-debatin oikeutuksen alkeelliseen dekonstruktioon vetoamalla? Tuskin juuri kukaan. Mutta mielikuvituksellisuudessaankin esimerkkini ehkä ilmaisee, miksen itse nykyään suhtaudu apologetiikkaan ja Jumalan olemassaolon kysymykseen pelkkänä lokaalina kielipelinä – ikään kuin jonkin ongelman kutsuminen ”kielipeliksi” olisi jo riittävä osoitus siitä, ettei se ole ajattelemisen arvoinen.

Vastaukseni otsikon kysymykseen on siten myönteinen. Ilman muuta Jumalan olemassaolosta debatoimisessa on mieltä; siinä on mieltä ainakin niin kauan kuin metafysiikalla on jotain annettavaa ajattelulle, mutta luultavasti muutenkin. Minun on myös vaikea pitää Jumala-kysymystä mielivaltaisena sen enempää kuin voin pitää mielivaltaisena kysymystä siitä, mitä on hyvä elämä. Dekonstruktiivinen filosofia ei ehkä ole yhtä vanhentunutta kuin metafysiikka, mutta vanhentunutta sekin kiistatta on. Omasta puolestani on vain niin, että metafysiikka on vanhentunut huomattavasti tyylikkäämmin.