Näytetään tekstit, joissa on tunniste Zizek. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Zizek. Näytä kaikki tekstit

31.3.2020

Kriittisiä huomioita käyttäytymisemme ja järjestelmämme anomalioista


Olemme keskellä tapahtumista, emmekä edes tiedä, mitä tapahtuu.

Muistutan aluksi mieliimme Donald Rumsfeldin kuuluisan listan tiedetyistä ja tuntemattomista: 1) tiedetyt tiedetyt, 2) tiedetyt tuntemattomat ja 3) tuntemattomat tuntemattomat. Ensimmäinen viittaa asioihin, joista tiedämme, että tiedämme ne; toinen asioihin, joista tiedämme, ettemme tiedä niitä; ja kolmas asioihin, joista emme tiedä, ettemme tiedä niitä.

Žižek lisää omasta puolestaan listaan vielä neljännen: tuntemattomat tiedetyt. Lisäys on paikallaan ja välttämätön, sillä kuten jokainen psykoanalyysiin tutustunut tietää, on paljon asioita, jotka tiedämme, vaikkemme tiedä, että tiedämme ne.

Mihin kategoriaan koronavirus kuuluu? Muistan lukeneeni jokunen vuosi takaperin hermostuttavan artikkelin nykyisen globaalin kapitalismin äärimmäisestä haavoittuvuudesta nopeasti leviävälle, aggressiiviselle pandemialle. Tai kuten Tuomas Nevanlinna toteaa: ”viruksen laukaisema tapahtumaketju löi kaikki ällikällä”. Paitsi ”muutamaa epidemiologia”. Virustyyppi on lääketieteellisesti ja epidemiologisesti tunnettu; pandemiat ja niiden mahdolliset vaikutukset kuuluvat nekin tiedetyn alueelle. Tässä mielessä koronaviruksen ja sen, mitä nyt on tapahtunut, voi sanoa sisältyvän tiedettävän piiriin. Silti kyse ei ole sen enempää tiedetystä tiedetystä kuin tiedetystä tuntemattomasta.

Performatiiviemme tasolla emme näet totisesti tienneet tietävämme, että pieni ja näkymätön virus voi tuhota koko globaalin kapitalismin siinä muodossa, jossa sen nykyään tunnemme (muuten siihen olisi varauduttu samalla tavoin kuin laajamuotoiseen terrorismin uhkaan); emme myöskään voi väittää, että se, mitä nyt tapahtuu, oli jotain, minkä tiesimme olevan tiedettyjen mahdollisuuksien tuolla puolen (sillä moderni tiede on ollut jo pitkään selvillä pandemioiden synnyn ja leviämisen mekaniikasta). Kumpikin mainituista vaihtoehdoista (tiedetyt tiedetyt ja tiedetyt tuntemattomat) jättää jotain olennaista ulkopuolelleen. Listan kolmaskaan kohta (tuntemattomat tuntemattomat) ei tavoita asetelman todellisuutta. Tiedon ja tietymättömiin jäävän rekisterit tuntuvat lankeavan häiritsevällä tavalla yksiin: Jos tiesimme (ja tiesimme tietävämme), miksi emme varautuneet, vaan jatkoimme ikään kuin emme tietäisi? Ja jos emme todella tienneet, kuinka ”muutaman epidemiologin” oli mahdollista ennakoida koko skenaario tieteellisesti täysin kiistattomalla tavalla?

Tässä tapauksessa vain neljäs kategoria, tuntematon tiedetty, kattaa yllä jäsennellyn anomalian. Laajamittaiseen systeemiseen romahdukseen johtava pandemia oli jotain, jonka suhteen toimimme ikään kuin se ei kuuluisi jäsennellyn tietomme piiriin. Asetelmaan pätee täsmällisesti tulkiten freudilaisen fetisismin mukainen kaava: ”Tiedän, kuinka asiat ovat, mutta kuitenkin…” Siis: Tiedämme hyvin, että globaali järjestelmämme on äärimmäisen altis nopeasti leviävälle pandemialle, joka voi tuhota sen reaalitaloudellisen toiminnan perustan, mutta kuitenkin… no, kaikkihan on toiminut hyvin tähänkin saakka, ja kyllähän asiantuntijat… ja niin edelleen. Fetisismin tiedollinen epäuskottavuus toimii käänteisesti sen logiikan takaajana: jäänteeksi redusoitunut tiedonmuru toimii turvaavana mielikuvana, joka oikeuttaa tosiasiallisen tiedon performatiivisen kiistämisen.

Nevanlinnan artikkelia mukaillen nykyisen asiantilan mahdollisuus ja sietämättömyys on alusta saakka tiedetty todeksi, mutta se on kielletty turvautumalla mielikuviin järjestelmän itseään ruokkivasta kitkattomuudesta; vetoamalla jäänteisiin maailmasta, jossa pahimmatkin epidemiat kyettiin torjumaan ”tiedonkulun tehokkuuden” ja ”teknologian” turvin. Järjestelmän perimmäisestä lahoudesta puhuneet oli helppo tuomita ääriajattelijoina ja ”marxilaisina” – siitäkin huolimatta, että nämä äänenpainot olivat tutkijoiden piirissä voimistuneet jo kauan ennen nykyistä poikkeustilannetta.

Näin olemme tulleet partituurin siihen kohtaan, jossa kapitalistisen systeemin kriitikko huomaa orkesterin säestävän lauluaan.

Nekään, jotka vielä puolustavat uusliberaalia talousajattelua, eivät vaadi terveydenhoitojärjestelmän laajamittaista yksityistämistä, vaan kätkevät agendansa höpinään ”laumaimmuniteetista” ja uskottelevat, että ainoa oikea tapa reagoida pandemiaan on antaa viruksen jyllätä suhteellisen vapaasti väestön keskuudessa. Kuten toisaalla on osoitettu, tällainen ”laumaimmuniteetin” hyödyntämisen idea on epidemiologian uusliberaali versio: epidemiasta selvitään parhaiten, kunhan sitä ei säännellä. Se, että Boris Johnsonin kaltainen populistikin joutuu virallisesti sanoutumaan tällaisesta irti, kertoo paljon.

Tehokas käytännön fetisismi on kuljettanut meidät paikalle, jossa tietämättömyys on muuttunut uudenlaiseksi tosiasiaksi. Tyypillisesti ja useimmin kuultu asiantuntijapuhe on muotoa: ”Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu, paitsi että se on mullistavaa ja peruuttamatonta.”

Koronapandemia voi laukaista laajamittaisen systeemisen kriisin tai oikeammin kiihdyttää sitä. Järjestelmän kriitikot ovat tienneet kriisin olevan vallitseva tosiasia jo kauan, sillä – kuten kaikki nyt ymmärtävät – ongelma ei ole ulkoisessa vihollisessa vaan rakenteissa. Historiallisten esimerkkien ja monimutkaisten järjestelmien dynamiikasta muun muassa mallintamalla saadun tiedon valossa systeemisen romahduksen on arveltu tapahtuvan niin sanottuna ”järjestelmäonnettomuutena” eli (liian) monimutkaisen systeemin synnyttämien useiden vikojen odottamattomana yhteistoimintana. Tällöin mikään yksittäinen ongelma ei luultavasti aiheuta järjestelmän romahtamista, eikä romahdus ole nopea, vaan

yhdistelmä jatkuvasti kasvavia vaikeuksia ylläpitää järjestelmää, odottamattomia yllätyksiä, luonnonkatastrofeja, poliittisia ongelmia, huonoa tilannekuvaa ja huonoa johtamista tulee pitkällä aikavälillä aiheuttamaan ihmiskunnan elinolosuhteiden heikkenemisen hyvin samaan tapaan kuin onnettomien sattumusten yhdistelmä aiheuttaa lento-onnettomuuden. (Sitaatin lähde täällä.)

Tällaisessa järjestelmäonnettomuudessa ongelmat voimistavat toisiaan. Koronapandemia on katastrofi, jonka vaikutukset lievimmilläänkin kiihdyttävät järjestelmäonnettomuuteen johtavia prosesseja. Se on synnyttänyt laajan kriisitietoisuuden, mutta mikään ei takaa, että tapahtuisi sellaista muutosta, joka voisi edes teoreettisesti ehkäistä järjestelmän romahtamisen. Pessimistisimmät veikkailevat pandemian jälkeisen stabilisaation ja talouskasvun johtavan kulutus- ja päästöpiikkeihin, jotka vain jouduttavat väistämätöntä.

Nationalistien keskuudessa lyhytnäköisimmät suhtautuvat koronavirukseen jonkinlaisena kansallisen politiikan triumfin mahdollisuutena. Kuten Nevanlinna kirjoittaa, ”[t]ämän tilannekuvan tekee tyhjäksi yksi asia: itse virus”. Koska ”[h]allitukset ovat johtamiensa yhteiskuntien tavoin selviämismoodissa”, tekee vastakkaisten vaatimusten paine ”rationaalisesta päätöksenteosta milteipä loogisesti mahdotonta”:

yhtäältä ihmisten kanssakäymistä pitäisi radikaalisti rajoittaa, mutta samalla olisi turvattava tuotannon, palveluiden ja instituutioiden toiminta. Tämä kaksoissidos kaventaa hallitusten liikkumavaraa enemmän kuin mikään direktiivi koskaan. (…) Koronavirus ei ole kansallisen politiikan triumfi. Se pikemminkin sinetöi globalismimme. Tarttuva ja maailmanlaajuinen ei ole vain virus itse: myös paikallisesti toteutetut toimet sen nitistämiseksi säteilevät kerrannaisvaikutuksia, jotka eivät ole minkään kansallisen hallituksen kontrollissa.

Jos esimerkiksi Yhdysvaltojen oligarkkinen systeemi hajoaa käsiin, kuten Nevanlinnan mukaan on hyvin mahdollista, eivät ”Euroopan kansalliset väliaikaisdiktatuurit (…) totisesti pääse sanelemaan, mitä siitä sitten seuraa”.

Fasistisen ”vallankumouksen” logiikan mukainen poikkeustilan ikuistaminen on tämän pelin yksi mahdollinen päätepiste, mutta nykyinen kaaos huomioiden tosiaan vain yksi. Hyvin toimeentuleva keskiluokka epäilemättä toivoo mahdollisimman pikaista paluuta sellaiseen ”normaaliarkeen”, jossa ulkomaanmatkat ja suurimittainen kuluttaminen jatkuvat aiempien vuosikymmenien tapaan nyt, kun koronavirus on jo ehtinyt muistuttaa meitä ”aineettomista arvoista” ja ”elämän perusasioista”. Logiikka on tässä hieman sama kuin Titanic-elokuvassa: köyhän tehtävänä on toimia rikkaan injektiona aineellisesti vauraan elämän sivuvaikutuksena tulevaa epäautenttisuutta vastaan. Kun koronavirus pakottaa vauraimmatkin meistä hetkiseksi sisätiloihin, on etenkin niillä, joiden taloutta eristäytymisen vaikutukset eivät välittömästi uhkaa, taipumus kuvitella tilanteen opettavaisuuden olevan kiteytettävissä jonkinlaiseksi poroporvarilliseksi viisausfilosofiaksi.

Puheet ”samassa veneessä” olemisesta voi yhtä lailla kuitata jäätävänä paskanjauhantana, mikäli näitä puheita kuulee nykyjärjestelmän voittajien suusta. Kun Unkarin pääministeri Viktor Orbán käyttää pandemiaa ikuisen poikkeustilan ja siten diktatuurinsa sinetöimiseen ja kotimainen mediayhtiömme PunaMusta jakaa osakkailleen kolmen miljoonan superosingot samalla kun lomauttaa 650 työntekijää kolmeksi kuukaudeksi, tajuamme totisesti, ettemme ole ”samassa veneessä” emmekä ”yksi kansakunta”. Li Anderssonin huomio koronakriisistä luokkaristiriitojen kärjistäjänä on oikeutettu.

Kompleksinen ja kaoottinen maailma jakaa meidät viheliäisellä tavalla, aina vain kiistattomammin ja kipeämmin. Ydinkysymys on, löydämmekö näkökulmaa, joka kykenee jäsentämään tämän jakautumisen oikein – toisin sanoen synnyttämään solidaarisuutta, jossa osattomat rinnastavat itsensä koko järjestykseen ja tulevat puhuviksi subjekteiksi, joita vallanpitäjillä (ja näiden suomista eduista nauttivilla) ei ole varaa jättää kuuntelematta.

Puhun tietenkin vallankumouksesta – mikään vähäisempi termi tuskin tulee kysymykseen, mikäli suhtaudumme vakavasti kysymykseen aidon tasa-arvon ja demokratian toteennäyttämisestä. Mutta missä määrin tiedämme, että juuri nyt on ”vallankumouksellinen tilanne”, ja onko tällainen edes tiedettävissä? Eräässä mielessä tässä on kyse hysteerikkojen ja fetisistien vastakkainasettelusta. Kun ensin mainitut tunnustavat patologiansa avoimesti ja etsivät vastausta mestareilta, joihin eivät koskaan kykene varauksetta uskomaan, turvautuvat fetisistit edelleen jäännöksiin ja mielikuviin (joiden seurauksista tällä haavaa piirteellisimpiä on katastrofin vähätteleminen – ja siitä seuraavat moninaiset ”protestit” kuten laumojen pakkautuminen lomakeskuksiin).

Mutta kuten Lacan sanoo, vain hysteerikko kykenee löytämään ja synnyttämään uutta tietoa, sillä jokaisen tietämisen aktin sine qua non on nykyisen mestarin syrjäyttäminen – toisin sanoen hysteerisen kysymyksen kysyminen. Tämä tarkoittaa, että meidän on väsymättä vaadittava johtajiamme kertomaan, missä todella mennään, miksi olemme sellaisia kuin he väittävät meidän olevan ja niin edelleen; muuten emme saa tilalle parempia, vaan aina vain huonompia tyyppejä.

”Vahvojen” johtajien kaipuumme on siten radikalisoitava vaatimukseksi ”paremmista” johtajista ja paremmasta järjestyksestä. Viruksen aiheuttamassa kaaoksessa tälle vaatimukselle on mahdollista saada ennen kuulumatonta pakottavuutta.



14.2.2020

Humanismin paheiden tenho


Kriitikko ja kirjailija Tenho Kiiskinen julkaisi viime vuoden lopulla esseekokoelman Humanismin paheet. Alkusanoissaan hän lausuu tahtoneensa kirjoittaa ”[v]ähemmän kohteliaan ja kenties samalla kirjallisesti mehevämmän” esityksen, ”joka saattaisi houkutella vaikeiden ja tuskallisten aiheiden pariin muitakin kuin pelkästään lukeneistoon kuuluvia lukijoita”, eikä meillä ole mainittavia syitä epäillä tällaisten julkilausuttujen aikeiden kunniallisuutta tai edes niiden suhteellista ihailtavuutta varsinkaan, kun kirjailijan halu palata tunkiolle on ollut ”tosiaan vastustamaton”. Näinkin rehellisesti artikuloitu vastustamaton halu päinvastoin houkuttelee meitä yhä kunnianhimoisempiin pyrkimyksiin lähestyä kirjaa, jonka aiheet sentään ovat – kirjailijaa lainaten – ”vaikeita” ja ”tuskallisia”.

Kiiskisen arrogantti ja provokatiivinen, paikoin jopa mahtipontinen julistus (sen kutsuminen ”analyysiksi” lienee lähinnä kustantajan tarjoilema viekas eufemismi) on minulle tuttua ”traditionalistisesta ja radikaalista” verkkolehti Sarastuksesta, jota vasemmistolaisena ajattelijana mielenkiinnosta silloin tällöin seurailen. Kaunokirjallisina tyylikeinoina arroganssi ja provokaatio ansaitsevatkin hyväksyvän ja ennen muuta epäpoliittiseksi tarkoitetun kohteliaan kulmiemme, jos ei tuoppimme (kas, onkin jo perjantai), kohottelun. Humanismin paheet on joka tapauksessa avoimen nationalistinen ja ylpeän rasistinen pikku kirja, sellainen, joka kyllä saa keskivertohumanistin närkästymään ja paheksumaan, ellei teos sitten ole tässä pyrkimyksessään hiukan turhankin läpinäkyvä.

Esseiden retoriikka on harkitun päällekäyvää. Kiiskinen ei edes yritä suojautua rasistin leimalta – päinvastoin. Takakansitekstin loppukaneetti ilmaisee raflaavasti laitaoikeiston rohkeudestaan salaa humaltuneiden älymystössä taatusti suositun fantasian ”kielletyksi kirjailijaksi” tulemisesta. Emme näin ollen lainkaan ylläty, että Kiiskisen provokaatio etenee aina hyveeksi kohotettuun rasismiin saakka. Tosin tuo rasismi – näin kriittisen vasemmistolaisen perspektiivistä katsoen – jää kuitenkin harmillisella tavalla puolitiehen (hiukan samaan tapaan kuin oikeiston marxismikritiikki). Tästä tuonnempana lisää. Tyytyessään olemaan pelkkää evoluutiobiologisilla ”realiteeteilla” ja hillityllä teoreettisella nihilismillä sävytettyä rodun ja hallinnan ideologiaa Kiiskisen humanismikritiikki jää toki laiskaksi ja monoliittimaiseksi, semminkin kun hän toisaalta vihjaa rasismin reaaliseen, ei-kulttuurisidonnaiseen ”universaaliuteen” useissa kohdin (tässä yksi):

Harmi vain, että ”ihmiskuntaa” ei ole olemassa, kuten ei ole ”karhukuntaa” tai ”muurahaiskuntaakaan”. Näin siis, mikäli päätämme hyväksyä evoluutioteorian kokonaisuudessaan. On vain kilpailevien yksilöiden ja yhteisöjen välinen ikuinen nollasummapeli, jossa toisen hyvä on toiselta pois niin kauan kuin resurssit pysyvät rajallisina.

Johtopäätöksiä hän ei kuitenkaan suostu radikalisoimaan, vaan asettuu puolustamaan rasismin munattomampaa partikulaarista versiota sen sijaan, että omaksuisi rasismin universaaleimmassa muodossaan, kaikkiin kohdistuvana valikoimattomana syrjintänä. Tämä kuitenkin olisi loogista siksikin, että Kiiskinen selvästi tunnistaa elämän satunnaisen mielettömyyden ja minkä tahansa elämäntavan yleisen oikeutuksen välisen ylittämättömän kuilun. Umpikuja on ilmeinen, mikään ei ole oikeutettavissa par excellence; jokainen universaaliksi julistautuva eettinen representaatio perustuu kätketylle perversiolle ja niin edelleen; ideologinen illuusio on välttämätön, jotta elämä näyttäytyisi arvokkaana ja merkityksellisenä.

Todella harvat meistä aikuistuvat verbin todellisessa merkityksessä niin kuin minä sen ymmärrän. Tarkoitan tällä erityisesti kykyä hyväksyä kaikkien pyrkimysten perimmäinen turhuus, kuoleman lopullisuus ja identiteettimme kannalta kaikkein kivuliain totuus, joka on kaikkien minuuksien häilyväisyys. Tärkein selvitystyö liittyy siihen, millaisia valheita ilman me emme voi elää ja millaisista me voimme luopua.

Toisaalta juuri elämän (ja merkityksen) perustattomuuden radikaali ja performatiivinen tunnustaminen on Kiiskiselle mahdotonta (oikeistoajattelijoille tyypillisesti ja virheellisesti hän samastaa tällaisen suoraan ”postmodernismiin” ja relativismiin). Nationalismin oikeutus tuntuu vaativan muutakin kuin pelkän ”parhaimman tarjolla olevan illuusion” kieltämättä ohueksi jäävän suojakatoksen (sillä myös käsitys ”parhaimmasta” tietenkin vaihtelee illuusiokohtaisesti), ja niin pragmaatikko kuin Kiiskinen onkin, hän selvästi katsoo välttämättömäksi päätyä pyhyyteen ja kunniaan julistaessaan yksilöllä olevan

pyhä kunnia olla osa kansakuntaa – tai ainakin pitäisi. Sanon ”pyhä kunnia” täysin vailla ironiaa. (…) [P]yhä kunnia ei vain vaadi. Se osaa myös antaa. Se lahjoittaa yksilölle tarkoituksen ja vapahduksen peloista, joita individualismin suoristuspaineet [sic] tuottavat. Valmius uhrata itsensä yhteisön puolesta antaa aina enemmän kuin ottaa. (…) Tietoisuus yhteydestä tuo elävän tunteen tarkoituksesta, johon yksilö voi perustellusti uskoa ja luottaa, sillä muut tunnustavat hänet yhteisön arvokkaaksi jäseneksi, jonka uhrauksella on merkitys.

Huolimatta linkolalaisesta ihannekuvastaan jokseenkin illuusiottomana ihmisenä Kiiskinen ajautuu nationalistisen ideaalinsa mukaisesti orgaanisen yhteiskunnan, ”jossa jokaisella on oma roolinsa”, kannattajaksi. (Tässä hän seuraa Linkolaa.) Emme kuitenkaan alennu moittimaan Kiiskistä sen enempää loogisesta kuin performatiivisestakaan ristiriidasta; tämä olisi turhanaikaista jaarittelua, kuten se Linkolankin tapauksessa olisi. Humanismin paheet korvaa dialektiset kehittelyt provokaatiolla ja julistuksella, ja näin se pamfletinomaisesti toimittaa tuttua virkaa kritiikkinsä kohteen peilikuva-totuutena, jossa liberaalin establishmentin narsistinen, fetissien kannattelema toiseuden pelko (vain hyvä Toinen hyväksytään) ilmestyy julkisen kentälle avoimen rasismin muotoisena brutaalina keskeytyksenä ja häiriönä. Tästä muodostuu lopulta Kiiskisen teoksen yksi keskeisimmistä ongelmakohdista, ja palaan siihen lopuksi uudemman kerran. Dialektiikan ja kehittelyjen puute joka tapauksessa ajaa Kiiskisen toistuvaan kyvyttömyyteen analysoida ja diagnosoida sinänsä ansiokkaasti oivallettuja ratkaisemattoman topoksia (Toisen nautinnon häiritsevyys, moraalin ja onnellisuuden yhteensovittamattomuus, oikeutuksen rakenteen jännitteisyys).

Arvokkaina on myös syytä pitää Kiiskisen joitakin huomioita ihmisten pahuuteen kuuluvasta viattomuuden elementistä, mutta näihinkin paradokseihin liittyviä havaintojaan hän saisi kehitellä enemmän ja analyyttisemmin, asettaa viattomuuden ja laskelmoivuuden rinnatusten, paljastaa etiikan perverssiyden, ei vain eetikkojen. Kiiskisen projektille aivan keskeinen konsepti onkin aisankannattajan hahmo, eräänlainen liberaalin humanistin halveksuttavimpien ominaisuuksien ruumiillistuma, jota hän jäsentää muun muassa suhteessa/suhteena perversioon:

Aisankannattamisen eetos on nykyisin sekä valtavirtapoliitikkojen että humanistien ylin ihanne. (…) Poliittisesta aisankannattamisesta ei olisi koskaan tullut valtavirtaa, mikäli riittävän moni ei olisi kokenut sitä henkilökohtaisella tasolla tyydyttäväksi. Aisankannattaminen on yksilötasolla ennen kaikkea parafilia eli perversio.

Näin Kiiskinen osoittaa tajuavansa kulttuurimme sisäänrakennetun perverssiyden, vaikkei tulkitsekaan asetelmaa oikein: perversiota ei tässä tulisi paikantaa niinkään yksilöihin kuin symboliseen järjestykseen, ja aisankannattaminen ”institutionaalisena ja kulttuurisena alistumisena” ei todista niinkään perversiosta kuin yliminän taloudesta ja vaikutuksesta liberaalin projektin yhtenä mahdollisena (establishmentin omaksumana) dominanttina.

Symbolisen järjestyksen perverssiys puolestaan viittaa näennäiseen ja oletetusti rajattomaan valinnanvapauteemme, jonka kääntöpuolena on nautinnon pakko. Moderni hedonismihan on pohjimmiltaan klaustrofobiaa, jossa tiedostavaksi kuluttajaksi alistettua subjektia pommitetaan jatkuvalla ja loputtomalla vaihtoehtojen moninaisuudella. Näennäistä tämä vapaus on siksi, ettei subjektilla ole todellista mahdollisuutta vaikuttaa niihin puitteisiin, joista käsin hänen vapautensa määritellään – rajaton valinnanvapaus tarkoittaa rajatonta kuluttamisen ja nauttimisen pakkoa (niille, joilla on ostovoimaa). Perverssin symbolisen järjestyksen paradoksi on näkyvän auktoriteetin puuttumisen piilevässä totalitaristisuudessa. Herra ei kuitenkaan lakkaa vaikuttamasta näyttämöltä kadottuaan, vaan se löydetään uudelleen esimerkiksi biologiasta, joka Kiiskiselläkin muotoilee useaan otteeseen haluttavan ja mahdollisen horisontit.

”Islamin lumouksesta” puhuessaan Kiiskinen epäonnistuu ideologiakritiikissään samantapaisesti. Hätäisesti psykologisoiva tulkinta johtaa liian suoraviivaiseen, jos kohta Kiiskisen projektille edulliseen näkemykseen:

Islamin lumous perustuu humanistien silmissä vain ja ainoastaan sen avoimeen vastenmielisyyteen. Homo- ja naisvihainen typeryys saa länsimaisen sielun lepattamaan, koska se on ylpeästi ajatusköyhää ja törkeää miehisen porsastelun juhlasoittoa.

Näin jää tajuamatta ”islamin lumouksen” varsinainen antagonistinen rakenne narsistisena katseena ja peilinä, jossa Toinen näyttäytyy kaltaisenamme (tai ihannekäsityksemme kaltaisena) ruumiillistaen kadonneena keksimäämme ”alkuperäisyyttä”, ”holistista elämäntapaa” ja niin edelleen, jolloin emme Kiiskisen korostamassa islamin ”avoimessa vastenmielisyydessä” kohtaa niinkään perverssin humanistin harhaista mielikuvataloutta kuin Toisen nautinnon yleisen häiritsevyyden tosiasian. Kiiskisellä tämä subjektiviteettien rajoja kunnioittamaton ”universaalin rasismin universaali rakennesyy” projisoituu humanismin hahmoa määritteleväksi puutteeksi ja patologiaksi. Siten rakentuu karikatyyri ja viholliskuva, jota vasten partikulaarinen rasismi korotetaan yhtäältä eettiseksi hyveeksi, toisaalta jonkinlaiseksi lajillisen selviytymisen vaatimaksi välttämättömyydeksi.

Nationalismi jää yhdeksi ideologisen valheen muodoksi (toki muita paremmaksi ja niin edelleen), mutta Kiiskisellä tämä tapahtuu kätketysti ja kiinnittyy jo mainittuihin pyhyyden ja kunnian merkitsijöihin, jotka samalla toimivat nationalistisen puheen vakauttavina perusfunktioina. Kiiskinen ei ole niin typerä tai rehellinen, että suoraan väittäisi nationalismin olevan olennaisesti muuta kuin yksi inhimillistä elämää kannattelevista ”välttämättömistä” valheista, mutta hämärtää asetelmaa ladatuilla ideologisilla termeillä ja tunteisiin vetoavalla suoran puhuttelun retoriikalla:

Pohdi vakavasti, kumpaan ryhmään haluat kuulua ja voitko valinnan tehtyäsi katsoa rehellisesti silmiin niin tulevia lapsiasi kuin menneitä sukulaisiasi. Kunniaa ja häpeää ei pidä mystifioida. Lopulta on kyse konkreettisesta valinnasta, joka juuri sinun on tehtävä, sillä huonot päivät kohdataan side silmillä. Älä unohda, että kaikista köyhin on ihminen, jolla ei ole isänmaata. Hänellä ei ole mitään.

Ei ole syytä epäillä, ettei Kiiskinen – asettaessaan meidät valinnan eteen ja määrätessään näin formaalin vapautemme puitteet – muodollisesti ymmärtäisi jäsentämänsä asetelman ideologisuutta; ettei hän näin puhuessaan salaa tajuaisi asettavansa eteemme fantasiaa, jonka tarkoitus on kertoa, mitä kannattaa haluta. (Niin – kukapa tämän jälkeen tahtoisi kieltäytyä yksilön pyhästä kunniasta, valmiudesta uhrautua yhteisön hyväksi? Kiiskisen asettamasta valintojen horisontista saattaisi kieltäytyä tosin monikin – ja aivan kunniallisesti.)

Kiiskinen pyrkii jollain tapaa osoittamaan nationalistisen ajattelun ”alkuperäisyyden” tai paremmuuden evoluutioteoreettisiin havaintoihin vetoamalla, mutta samalla hänen diskurssiaan jäytää eräänlainen ateistinen rehellisyys, joka vaatii olemaan päättelemättä biologisista realiteeteista moraalisiin: biologia ei kerro meille, mitä meidän on haluttava (ellemme keksi sellaista kertomusta itse, ja tätä Kiiskinen tuntuu yrittävän). Tai kuten kirjailija itse toteaa: ”Me emme ole samalla tavalla täydellisiä olentoja kuin koirat, hevoset ja kimalaiset.”

Kiiskinen vaatii meitä tunnustamaan ”todellisuuden”, mikä on yleisesti ottaen – tietyn pragmaattisen typeryyden tasolla – pätevä ja käytännöllinen ajatus. Humanismin paheet jää kuitenkin itse asettamaansa ansaan. Todellisuus, jota se tahtoo puolustaa ja jonka se tahtoo meidän ”tunnustavan”, ei loppuun ajateltuna näytä tarjoavan juuri muuta kuin merkityksellisen elämän illuusiota juhlivan epämääräisen resignaation, pyhyyden ja kunnian pragmaattisen itsepetoksen, jonka paremmuus jää yhtä epäselväksi kuin laitaoikeiston kritisoima vasemmistolainen ”parempi väkivalta”. Humanismin paheiden voineekin todeta osoittavan lähes hämmentävän kyynistä ymmärrystä siitä, mistä on kyse ”kodissa, uskonnossa ja isänmaassa”: valheesta, johon syystä tai toisesta kannattaa uskoa (”pyhyyden ja kunnian” vuoksi kenties?).

”Välttämättömät illuusiot”, joista käytäntö pakottaa valitsemaan parhaat, toimivat Kiiskisellä paitsi jonkinlaisen älyllisen rehellisyyden (tai sen kuvan), myös rasististen ideologeemien askelmerkkeinä. Jälkimmäisessä tapauksessa ne auttavat kiinnittämään rasistisen diskurssin merkitykset ja vakauttamaan ne evoluutiobiologiasta johdettujen välttämättömyyksien sosiaalipoliittiseksi jatkeeksi. Samalla pyritään peittämään keskeinen, koko kirjan ajatuksellista ja ideologista rakennetta määrittävä ja jäsentävä, antagonismi: satunnaisesta sepitetty välttämättömyys. (Tähän Kiiskinen tuntuu itsekin viittaavan paljastaessaan teoksensa alussa, ettei muuttaisi kirjassaan mitään siinäkään tapauksessa, ettei uskoisi mihinkään, mitä sen sivuilla tulee sanoneeksi…)

Voiko Humanismin paheita ajatella eräänlaisena oireellisena dokumenttina ”ideologisen rehellisyyden” mahdottomuudesta, yhdestä mahdollisesta tavasta vastata ajattelun asettamaan umpikujaan – jolloin vastaus on tietenkin sinänsä, vastauksen muotoisena, aina väärin, puutteellinen ja itselleen sokea? Julistuksena ja vastauksena teos on ilman muuta väärässä ja rasisminsa monotonisessa ja monomaanisessa ”uskaliaisuudessa” jos ei sekava, niin väsyttävä. Varsinainen ongelma ei kuitenkaan piile vastauksen virheellisyydessä, vaan sellaisessa kysymisen horisontissa, jossa perustan kieltäminen johtaa vain uuden perustan asettamiseen. Metafyysisen dogmatismin puitteet säilyvät, ”kaikki” on edelleen totaliteetti ja emansipaatio silkkaa poliittista utopiaa. Kenties Humanismin paheet kuitenkin on nationalismia toistaiseksi aikuisimmassa muodossaan – vulgaariutta, rasismia, komiikkaa, inhoa ja itseinhoa, alistumista ja paatosta jonkinlaisena kaunokirjallisena tahallisuutena, jonka suurimmaksi psykologiseksi ansioksi jää mahdollisesti sen kyky houkutella moraalinen paheksunta vastapuolen salakavalan nautinnon ansaan.

Kiiskisen avoin ja raivoava rasismi näyttäytyykin kriittisen analyysin valossa ennen muuta liberaalin suvaitsevaisuuden tekopyhimpien puolestapuhujien harjoittaman fetisistisen ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelun lähettämän viestin ”totuudellisena nurinkääntämisenä”, joka tällaisena ei edusta kritiikkinsä kohteen autenttista vastaääntä, vaan ainoastaan kolikon kääntöpuolena ilmenevää torjuttua ydintä. Tässä mielessä Kiiskisen viestiin olisi kyettävä suhtautumaan paitsi kriittisesti, myös vakavasti: kyse ei tosiaan ole vain (jos lainkaan) rasistin hysteerisestä raivonpurkauksesta, vaan jostain enemmästä. Kiiskisen perusongelma ei ole niinkään hänen rasisminsa tai mauttomuutensa kuin se, että kritisoidessaan liberaalin humanismin piilevää totalitarismia avoimen rasismin ja nationalismin kautta hän viime kädessä hyväksyy vastustajan asettamat käsitteelliset puitteet ja hyväksyy näin saman perustavan kysymyksenasettelun, kun hänen tosiasiallisesti tulisi hylätä se ”kolmannen vaihtoehdon” nimissä. Sillä mitä muuta Kiiskisen raivokkaan ulossulkeva, vääränlaisen Toisen silkaksi lihanpalaksi alentava paasaaminen olisi kuin yhden ja saman liberaalin ja tekopyhän, rauhanomaisesta maailmankylästä haaveilevan suvaitsevaisuusajattelun sisintä ydintä, josta Žižek kirjoittaa Väkivalta-teoksessaan muun muassa seuraavasti:

Liberaali käsitys suvaitsevaisuudesta on helppo kyseenalaistaa ja sitä ylläpitävä rakenteellinen väkivalta on myös helppo tuoda esiin. Ensinnäkään tämä suvaitsevaisuus ei ole aidosti universaalia, kulttuuritonta. (…) Ja lisäksi vain moderneissa länsimaisissa kapitalistisissa kulttuureissa autonomiaa ja yksilönvapauksia pidetään suuremmassa arvossa kuin kollektiivista solidaarisuutta, yhteistyötä, vastuuta avuntarpeessa olevista toisista, velvollisuutta kunnioittaa oman yhteisön tapoja. Liberalismi asettaa siis erityisen kulttuurin, meidän länsimaisen kulttuurimme, etusijalle.

Kiiskisen kritiikki ei näin aidosti kyseenalaista liberaalia suvaitsevaisuutta, vaan toimii ainoastaan sen ulosteen kaltaisena oire-totuutena. Näin se jää viime kädessä kohteestaan riippuvaiseksi, tuomittuna etenemään samassa ajattelun kehässä samaa umpikujaa kohti.

Liberaalin establishmentin tyypillinen luenta Kiiskisen kirjasta tuottaa epäilemättä hysteeristä päivittelyä ja kauhistelua, mutta kuten kritiikkini toivon mukaan tekee selväksi, tällainen on aivan liian helppo vaihtoehto. Humanismin paheille sopii nauraa, mutta pilkka osuu liberaalin omaan nilkkaan. Kirja on rasistisessa hölmöydessään ja suorasukaisen partikularistisessa nationalismissaan lajissaan erinomainen osoitus liberaalin projektin keskeisestä umpikujasta, joka vaatii meitä hellittämättä ajattelemaan demokratiaa, tasa-arvoa, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta radikaalilla, perustan logiikkaan nojaamattomalla tavalla.



13.3.2019

Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?


Viime vuonna Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamo tuli tunnetuksi kustantamona, ”jota ei haluttu Helsingin kirjamessuille”. Loistavan ylimielisessä ja vihaisessa puheenvuorossaan Hännikäinen toteaa vihollistensa epäonnistuneen varsinaisessa tavoitteessaan ”niin pahasti kuin ylipäätään on mahdollista”.

Luulen Hännikäisen olevan varauksetta oikeassa mainitessaan tuoksi ”varsinaiseksi tavoitteeksi” Kiukaan työntämisen marginaliteetin persesilmään suunnilleen niin syvälle kuin mahdollista. Kriittisenä vasemmistoajattelijana olen kyllä sen huomannut, ettei Hännikäiseen ja hänen sanomisiinsa saa liberaalisiipemme riveissä suhtautua kuin yhdellä tavalla.

Tämä provokatiivinen ja patologisen ylenkatseellinen kääntäjä, esseisti ja runoilija on ykskantaan tuomittava äärioikeistolaisena. Natsin kirjoitteluista ja puheista ei tarvitse piitata, etenkään sellaisen ajatteluun ei siedä perehtyä. Hännikäisestä tiedetään aina jo, mikä hän on: ihmisyyden vihollinen ja halpamainen kännissähuutelija.

Hännikäinen kirjoittaa:

”Ihmiset eivät ole typeriä. Ainakaan he eivät ole yhtä typeriä kuin te. Suurin osa suomalaisista ymmärtää kyllä, että te ette ole oikeuden, avoimuuden ja demokratian puolella. Mitä pidemmälle menette, sitä suuremmaksi ymmärtävien joukko kasvaa. Käytätte keinoja ja vakiinnutatte käytäntöjä, joita voidaan poliittisen tuulen kääntyessä käyttää myös teitä vastaan.”

Liberaalin vasemmiston harmiksi Hännikäinen on oikeassa. Eniten minua tässä lohduttaa se säälittävyys, etteivät terävimmät liberaalin nykyestablishmentin arvostelijat sittenkään löydy oikealta vaan vasemmalta – Badioun ja Žižekin kaltaiset ajattelijat tajuavat kyllä vielä Sarastuksenkin väkeä kirkkaammin, millä tavoin liberalismi ja fetisistinen ihmisoikeusajattelu epäonnistuu. Mutta takaisin Hännikäiseen. Häntäkin liberaalien tulisi kuunnella, kriittisesti. Muuten paskamyrsky yllättää heidät housut nilkoissa. Niin on jo tapahtumassa.

Nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä todellisen muutosvaatimuksen artikulaatiot näyttävät jäävän oikeistolle. Vasemmisto seikkailee kaulaansa myöten yliminäsyyllisyyden ja moralismin sumentamassa identiteettipolitiikassa. Jättiläismäiset apurahat pitävät taide-eliitin ja heitä seuraavan median tiukasti kiinni sisäsiittoisessa valtakamppailussa. Vallankumousta nykyvasemmisto ei tahdo, vaan pelkää. Siksi se on onnellinen toivoessaan vallankumousta. Se toive pitää vasemmiston perseen maassa.

Hännikäinen ei pelkää konfliktin kärjistymistä. Hän kehottaa vastapuolta muistamaan, että toisella puolen ”on väkeä, jolla on aseita, sotilaskoulutusta, itsepuolustustaitoja”. Entä meillä sitten? Hännikäinen: ”Teidän puolellanne on väkeä, joka ei tiedä kumpaa vessaa pitäisi käyttää.”

Näistä sanomisista ei liberaalin sietäisi loukkaantua vaan alkaa kontemploida totuutta, jota ne härskisti aukovat.

Viimevuotisten Helsingin kirjamessujen tapaus osoitti taas kerran nololla tavalla sen, kuinka sokeaa liberaalivasemmisto omalle impotenssilleen (ja sen tuekseen vaatimalle totalitarismille) on. Näin ei sodita kulttuurisotaa, vaan annetaan aseita ja rakennustarpeita oikeistolle sen rakentaa mytologiaansa. Jordan Petersonin suosio ei ole muuta kuin todellisen vallankumousajattelun objektivoitunutta puutetta. Jos vasemmisto ei saa rivejään kootuksi, saatamme jonain päivänä tukehtua kökköihin tulkintoihin kristinuskosta, hummereista ja elämän kiertokulusta. Muutakin, pahempaa, voi tapahtua.

Yksi arvokas opetus on, ettei todellinen vastakkainasettelu, kuten Žižek sanoo, vallitse liberalismi–fundamentalismi- tai liberalismi–populismi -akselilla. ”Vasemmistolainen” liberalismi poliittisen korrektiuden vaatimustensa ja SJW-dystopioidensa kanssa on pelkkä populismin/fundamentalismin kääntöpuoli. Niiden ytimessä jyllää yksi ja sama ekonomia ulkoisen vihollisen hahmoineen. Oikeistopopulismi ja -fundamentalismi syntyy tilaan, jonka autenttisen vasemmiston väistyminen jättää jälkeensä. Donald Trump on mahdollinen, koska ne voimat, jotka kohottivat Hillary Clintonin keulilleen, olivat riittävän ylimielisiä riittävän kauan. (Siksi Clinton oli Žižekin mukaan kahdesta pahasta suurempi: jos Clinton olisi voittanut, olisi kaiken jättäminen ennalleen näyttänyt toivottavalta. Joko establishmentkin alkaisi tajuta, että järjestelmässä on tapahduttava rakenteellinen muutos? Vaikuttaako siltä?)

Aito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ”demokratian” ja ”ihmisoikeuksien” kaltaisiin huijarimestareihin. Nämä kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä, joilla oma toiminta ja sen ylläpitämiseen vaadittava väkivalta peitetään ja väärintunnistetaan. Oikea suhtautumistapa on strateginen, mikä tarkoittaa vastapuolen parhaimmistoon tutustumista.

Helvetin naurettavalta tuntuu se, että tällaiselle kirjoitukselle on olemassa tarve. Se todella on olemassa. Sitä ei tunnisteta. ”Lukekaa Hännikäistä, että opitte, mitä hän sanoo ja ajattelee.” Toivoisin tämän olevan pelkkä latteus ja truismi. Tiedän, että jos kuuluisin maamme äänekkäimpään taide-eliittiin, tämä kirjoitus nostaisi omieni – noiden idioottien, jotka kohottavat hegemonisoituja totuuksia laukovat kauniit sielut piiriensä vallankumouksellisiksi – keskuudessa saatanallisen lynkkausmentaliteetin. (”Niemi ylistää Hännikäistä” jne.) Nyt kun en siihen porukkaan kuulu, voin istua rauhassa ja lausua tuomioni seurauksista piittaamatta.
 
[EDIT 14.8.2026: Tämän tekstin jälkiviivas analyysi löytyy täältä.]



7.3.2019

Lukijan pyynnöstä 2: Tiedostamattoman jälki


Slavoj Žižek kirjoittaa Lacan-kirjasensa esipuheessa:

”Freudilainen tiedostamaton aiheutti melkoisen skandaalin, ei sen väitteen vuoksi, että rationaalinen minä on alisteinen paljon laajemmalle irrationaalisten vaistojen alueelle, vaan koska se näytti, kuinka tiedostamaton sinänsä tottelee omaa kielioppiaan ja logiikkaansa: tiedostamaton puhuu ja ajattelee. Tiedostamaton ei ole villien viettien, jotka egon on kesytettävä, säiliö, vaan paikka, jossa traumaattinen totuus ilmaisee itsensä.”

Samalla Žižek Lacania seuraten ui vastavirtaan suhteessa tyypilliseen tapaan, jolla Freudia on 2000-luvulla luettu: uusien neurotieteellisten löydösten nöyryyttämänä humanistisen kehityksen jäänteenä. Lacanille psykoanalyysissa ei pohjimmiltaan ole kysymys psyykkisten häiriöiden hoidon teoriasta ja tekniikasta, vaan teoriasta ja käytännöstä, jossa ihminen kohtaa olemassaolonsa radikaaleimman ulottuvuuden. Žižekin (ja Lacanin) mukaan

”[psykoanalyysi] ei osoita yksilölle keinoa sovittaa itseään sosiaalisen todellisuuden vaatimuksiin; sen sijaan se selittää, kuinka jokin ’todellisuuden’ kaltainen ensisijaisesti konstituoi [=perustaa] itsensä. Se ei ainoastaan mahdollista ihmisolentoa hyväksymään torjuttua totuutta itsestään; se selittää kuinka totuuden ulottuvuus ilmaantuu inhimilliseen todellisuuteen.”

Merja Hintsa kirjoittaa Freudin Johdatuksen narsismiin ja muiden esseiden johdantotekstissä, ettei Freudin rajatieteessä ole kyse irrationaalisuudesta, vaan halusta tuoda tutkimusobjekti – tiedostamaton – tieteen piiriin. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa objektista, jonka identifioiminen käy mutkattomasti tavanomaisen tieteellis-teoreettisen rajaamisen keinoin.

Freudin rajatiede, psykoanalyysi, on metapsykologiaa. Sen esittämät kysymykset ja problematiikat, joita se artikuloi, edeltävät kaikkea psykologiaa (kuten Verhaeghe osoittaa mainiossa Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä -tiiliskivitutkimuksessaan). Hintsan mukaan

”Freudin metapsykologia nojaa vaatimukseen olla unohtamatta tiedostamatonta. Selviytyäkseen hän oli valmis ryhtymään paholaisen asianajajaksi ja Goethen Faustin tavoin kutsumaan noitaa avukseen. Nämä tunnustukset voi lukea oireina siitä, että vaikka Freud asian kielsikin, metapsykologian rationaalisuus saattaisi sisältää salaisen siirtymän suhteessa ennustettuihin rationaalisuuden muotoihin.”

Monet ovat sittemmin havainneet Freudin tulleen oman halunsa tai sen ekonomian hämäämäksi. Tällä oli teoreettiset seurauksensa. Ne ilmenivät virheinä, joista klassisena esimerkkinä voi mainita myyttisen erottelun, joka palauttaa harmonian kahden voiman välisenä taisteluna eroksen ja thanatoksen välillä. Freudin tutkimusmateriaalina ”oli konflikti, torjutun, ristiriitaisen paluu tiedostamattomasta erilaisina oireina”; tästä seurasi, että Freud ajautui itse jatkuvaan konfliktiin ”materiaalinsa kanssa yrittäessään saada itsepintaisesti vaikenevaa tiedostamatonta puhumaan tietoisuuden kielellä” (Hintsa).

Tiedostamattoman tuominen tieteeseen saattoi Freudin mukaan merkitä tieteen käsitteen räjäyttävää kohtaamista tai vähintään tapahtumaa, jossa tuo käsite ei säilyisi muuttumattomana. Tunnettu lacanismi on väite totuudesta, joka puhkoo aukkoja tietoon.

”Tämä kysymys psykoanalyyttisen diskurssin asemasta muodostaa keskeisen juonteen ranskalaisten Jaqcues Lacanin ja Jacques Derridan sekä heidän oppilaittensa kirjoituksissa Freudista. He asettavat niissä sellaisen teorian ongelman, joka johtaessaan tietoisuuden funktiot tiedostamattoman konfliktuaalisesta dynamiikasta ei voi olla siirtämättä paikoiltaan käsityksiä tietämisestä ja totuudesta, joista [sic] tieteelliset teoriat ovat perinteisesti olleet riippuvaisia.” (Hintsa)

Freudin seuraajien teoreettinen työ näyttää, ettei psykoanalyyttinen teoria itsessään voi paeta ajattelemansa objektin vaikutuksia. Tiedostamattomat prosessit eivät ilmaannu tiedon piiriin yksinkertaisesti tunnistettavina teoreettisina objekteina, ”vaan lisäksi noista prosesseista jää jälki itse teoreettisen käsitteellistämisen prosessiin” (Hintsa). Psykoanalyysin onnistumisen ehtona on siten osallistuminen sen kuvaamiin tiedollisiin siirtymiin. Samalla osallisuus tekee sille mahdottomaksi koskaan onnistua tavalla, johon Freud pyrki.

Freudin projektina ei ollut vain pyrkimys ”unohduksen poistamiseen”. Ennen muuta hän kysyi, mikä oli tuominnut tieteen ja perinteisen filosofisen ajattelun edustaman rationaalisuuden tähän unohdukseen. Rationaalinen tiede (jota Janne Kurjen tapaan voi luonnehtia läsnäolon diskurssin piirissä toimivaksi ajatteluksi) oli Freudille ”ajattelua, joka pyrkii pyyhkimään pois tiedostamattoman vaikutuksen itseensä”.

”Tiedostamattoman ottaminen huomioon edellyttää toisenlaista ajattelua – ajattelua, jota ei hallitsisi tarve tunnistaa tuttu ja päätyä suoraan merkitykseen. Psykoanalyysi tarvitsee etenemistapaa, joka pystyy artikuloimaan monisyisiä, konfliktuaalisia prosesseja turvautumatta yhdistävään viitepisteeseen, minän näkökulmaan.” (Hintsa)

Freud tulkitsi ajattelussa ilmenevän spekulatiivisen ja systemaattisen, koherenttiin järjestelmään pyrkivän kokonaisuuden luomisen merkiksi ”sen taustalla vaikuttavasta narsistisesta minästä” (Hintsa). Tätä systeeminrakennusta edistävä halu kuuluu ”minä-agentille”, kummalliselle ”subjektille”, joka on haurasta tulosta perustavasta konfliktista. Minä yrittää hallita konfliktia itsensä eduksi pystymättä koskaan hallinnoimaan sitä täysin.

”Koherentin merkityksen odotus palautuu minän vastareaktioon, kun se yrittää suojella konfliktien kiusaamaa yhtenäisyyttään uhkaavia ja hajottavia tendenssejä vastaan. Merkityksen etsintä, systeeminrakennus, synteesi, kyvyttömyys myöntää mitään palautumattomasti vierasta – kaikki tämä viittaa minän taisteluun sen yrittäessä luoda ja ylläpitää identiteettiä. Spekulatiivinen, kuvan kaltainen, paljastuu narsistisen minän peilikuvaksi.” (Hintsa)

Tämä Freudin ajattelun elementti on syvästi teoreettisen humanismin tendensseille vastakkainen, eikä sen relevanssi ole kadonnut minnekään.





20.2.2019

Jumalan laki ja rakkaus


Kristillisen dogmatiikan vakiintuneita tulkintalinjoja on paavalilaisen lain ontologian kuuluisa muotoilu, jonka mukaan lain olemus on rakkaus. Tulkinta saa tukea myös yliopistoeksegetiikasta. Timo Eskola kirjoittaa, kuinka juutalainen laki kieltojensa kautta kuvaa ”tämän elämän paratiisimaista hyvää”. Laki siis viittaa muotonsa kautta johonkin kätkettyyn sisältöön. (Sisältö on tietenkin Jumala positiivisessa ja ylenpalttisessa täyteydessään. Koska tuo täyteys on reaalista, on se myös hirviömäistä, kuten Paavali hyvin tietää.)

Dogmaatikot opettavat, että synti tekee laista pyövelin. Uuden testamentin teologiassa käy juutalainen temppelikultti turhaksi, sillä Jumalan kansalta puuttuu Paavalin mukaan kyky tunnistaa lain taakseen kätkemä Kristus. Lain tehtäväksi tulee nyt ”syntitietoisuuden ylläpitäminen”.

Paavalin mukaan lain todellinen sisältö on paljastettu Kristuksessa, ristinkuoleman radikaalissa tapahtumassa. Juutalaisen uskonnonharjoituksen identiteetti on kumottava ja mullistettava. Israel tuntee lain vain ulkonaisesti, kaukaa katsottuna. Tunnistamatta jää Paavalin mukaan sen todellinen viittauskohde, Kristus.

Tämä näyttää houkuttavan tulkintaan, jossa rakkaus asetetaan lain tyhjien puitteiden elämää sykkiväksi sisällöksi ja täyteydeksi. Asetelma on kuitenkin problemaattisempi. Esitän seuraavassa kristillisen lain ja rakkauden suhteen ”sekulaarissa” ja ”ateistisessa” ytimessään. Teen sen poiketen niin dogmatiikan kuin eksegetiikankin teologisista traditioista.

Kuten Immanuel Kant Käytöllisen järjen kritiikissään (Huomautus I §8:n väittämään IV) kirjoittaa, saa laki pätevyytensä ”yleisyytensä muodosta”, jota ”järki tarvitsee antaakseen jollakin itserakkauden maksiimille lain objektiivisen pätevyyden”. Samoin antaa ”Jumalan järki” omalle rakkaudelleen objektiivisen pätevyyden laissa ja lakina. ”Itsessään” rakkaus on singulaarista. Sen yleinen pätevyys taataan vain lain muodolla. Rakkaus ei siis ole lain patologinen salaisuus, vaan laki (tyhjyydessään) on rakkauden ”salaisuus”. Lailla ei salaisuutta ole – totuus siitä on tautologia, se, että laki on lausuttu.

Rakastuminen on radikaalia sijoiltaan suistumista. Se on satunnaisen objektin eli ”Toisen kohottamista Asian ylevyyteen” (kuten voi lacanilaisesti sanoa)*. Rakastuessaan subjekti (henkilö, ihminen, toimija) ”tajuaa itsensä” Toisessa ja ”toisen itsessään”, rakastuneet ovat ”sisäkkäin”, kokevat puistattavan yhteenkuuluvuuden ja keskinäisen riippuvuuden. Juuri tämä on singulaarista ja suistaa rakastuneen sijoiltaan. Žižek on täysin oikeassa puhuessaan rakkaudesta hirviömäisenä kokemuksena.

Paul Verhaeghen lacanilaisen luonnehdinnan mukaan rakkaudessa annetaan Toiselle se, mitä ei itsellä ole. Rakkaus on objektivoituneen (objektiksi tulleen) puutteen liikettä, kiertoa ja kierrätystä kahden osapuolen välillä, minkä tunnettuna merkkinä rakastunut ei koskaan voi luetella tyhjentävää ominaisuuksien ja syiden luetteloa Toiseen kohdistuvalle rakkaudelleen. Rakastetulla on ”se”, josta rakastava ei koskaan voi sanoa mikä ”se” tarkalleen ottaen on, sillä kysymys on objektin muodon ottaneesta puutteesta, ainoasta täysin ei-patologisesta sisällöstä (joka ei siksi ole ajateltavissa).

Rakkauden singulaarisuus, sen radikaali satunnaisuus, tekee mahdottomaksi sen universaalin esittämisen (representoimisen). Mikään rakkauden representaatio ei ole universaali olematta aina jo sisältönsä puolesta ”kadotettu”. Rakkaus on mahdoton suhde. Sitä ei voi symbolisoida, symbolisen järjestyksen eli lain piiriin saattaminen on itsessään rakkauden kastraatio.

”Kadottamisesta” on tosiaan puhuttava lainausmerkeissä, sillä kysymys ei ole jonkin alkuperäisen täyteyden katoamisesta muodollisen esittämisen ahdistavassa byrokratiassa. Paradoksi on siinä, että sisältö itse mahdollistuu ja tulee olevaksi vasta esittämisessään, tullessaan kehystetyksi eli saapuessaan symbolisen järjestyksen piiriin. Tuon piirin ulkopuolella mikään ei tarkalleen ottaen ole – symbolisaation tuolla puolen kohtaamme vain psykoottisen peilimaailman ja vaihtuvien kuvien painajaismaisen leikin. (Lacanilaisesti: Vasta symbolisaatiossa saavutetaan tarvittava vieraantuminen, lain asettaminen oidipaalivaiheen triangulaariseen Toiseen eli Jumalaan, yhteisöön, kulttuuriin etc. Kyse on tietenkin myös lain keksimisestä Toisessa/Toisena.)

Rakkaus ei ole lain tyhjän muodon täyttävä positiivinen ja mystinen, kätkeytynyt absoluutti, ellei se ole sitä juuri singulaarisena tyhjyytenä, jolle lain universaali ja tautologinen muoto antaa pätevyyden. Mille siis annetaan pätevyys? Sille, mikä itse muodossa keksitään kadonneena. Parhaita nimiä tälle kadonneena keksitylle olemukselle on tietenkin paratiisi, Jumalan rakkauden kenties myyttisin metafora. (Varsinainen salaisuus siis on, että paratiisi katoaa ennen tulemistaan olemassaolevaksi…)

Jumalan rakkauden voi näin ajatella olevan traumaattista ei vain ihmiselle vaan myös Jumalalle, jonka rakkaus suistaa sijoiltaan ja ja joka kuolee absoluuttina, olemisen kartalta kadoten. Ristinkuolemassa tämä sijoiltaan suistuminen ilmaantuu konkreettisena ja singulaarisena tapahtumana, jonka ytimessä on Jumalan negaatio, radikaali fantasian lävistäminen ja omilleen jättäminen.

Toisaalta ristinkuolemassa on nimenomaan jumalallisen rakkauden hirviömäinen muoto: ”Jumala on rakastanut maailmaa siten, että antoi ainoan poikansa/itsensä ja kuoli…” Tältä tapahtumamuodolta puuttuu kaikki yleispätevyys, se on päinvastoin negaatiota, tulemista ei-keneksikään, väkivaltaista (lain) tuhoavan tyhjyyden omaksumista. Ja kuten Paavali opettaa, kristittynä oleminen ja ristinkuolemaan samastuminen, ”lihan ristiinnaulitseminen”, tarkoittaa lopulta keneksi tahansa tulemista (mikä ei ole enempää tai vähempää kuin orjamaisen ei-kenenkään positiivinen mahdollisuus, ”kristillisen vapauden” muoto).

Mitä on tuleminen keneksi tahansa? Kyse ei ole mistään ”postmodernista” leikittelystä ”kelluvalla identiteetillä”, vaan ihmisen mahdollisuusehtojen perimmäisen todellisuuden esittämisestä. Kuuluisan lacanilaisen muotoilun mukaan ihminen on kuin sipuli: viimeisen kuoren alla ei ole minkäänlaista ydintä. Aivojen harmaata massaa tutkiessa joudumme huomaamaan, ettei ketään ole kotona – identiteetti on vain puheen pinnalla kelluva kalvo. Olennaista ei siten taaskaan ole sisältö, vaan muoto, tarkalleen ottaen se säiliö, johon identiteetti itse (symbolisaatioprosessissa) asettuu. Tuleminen keneksi tahansa on tämän sisäisen tyhjyyden formaali tunnustus, identiteetin ja läsnäolon logiikasta luopuminen.** Tähän voi tulkita viittaavan ortodoksisen theosiksen (jumalallistuminen) käsitteenkin.

Puhuessaan rakkaudesta lain kätkeytyneenä olemuksena, joka Kristuksessa on paljastettu, Paavalia – jonka julistus seuraa johdonmukaisesti Jeesuksen opetuksia evankeliumeissa – ei tule tulkita ”anglosaksiseen” tai mystiseen tapaan jonkin kätketyn substanssin paljastamisen julistajana. Rakkaus, jonka laki paljastaa, suistaa sijoiltaan lain samalla kun Kristus-tapahtumassa paljastaa itsensä ek-stasiksena, sijoiltaan nyrjähtämisenä.



*) ”Asia itse” on salaperäinen lumovoimainen objekti, jonka tosiasiallinen arkisuus peittyy hämäävään yksityiskohtien rikkauteen ja loistoon. Tämän vuoksi Lacan nimeää psykoanalyysin tehtäväksi arvokkaan lahjan muuttamisen valuvaksi paskaksi. On kyettävä tarkastelemaan Asiaa sen banaalissa jokapäiväisyydessä. Siihen tarvitaan teoriaa.

**) Tällä ei ole mitään tekemistä identiteetin kadottamisen (joka on Verhaeghen mukaan masennuksen määritelmä) kanssa. Teoreettisesti ajatellen on enemmänkin kysymys teoreettisen antihumanismin mukaisesta identiteettilogiikan syrjäyttämisestä.






11.2.2019

Traumaattinen yhteisö 2

Otan esimerkiksi Jussi Halla-ahon Scripta-blogissaan vuonna 2011 julkaiseman tekstin ”Tilastoista ja etnopositiivisuudesta”. Halla-aho kirjoittaa:

”Kuten olen joskus ennenkin kirjoittanut, ’suomalaisuuden’ kyseenalaistaminen on sofistista kikkailua. Myönnän, etten osaa määritellä ’suomalaista’. Silti minulla on vahva intuitio, jonka pohjalta tunnistan kyseisen joukon. Oleellista on, että vastaava intuitiivinen käsitys on myös niillä, jotka tarkoituksenmukaisuussyistä kiistävät ’suomalaisuuden’ olemassaolon.”

Pelkästään väsyttävää ja latteaa on esittää kriittinen havainto, että Halla-ahon diskurssi (puhunta) repeytyy kahtaalle. (1) Yhtäältä se vaalii kansallisen eheyden representaatiota (esittämistä) ja näyttää edellyttävän sen: suomalaiset muodostavat kansana tunnistettavan ja siten symbolisesti rekisteröitävissä olevan kokonaisuuden. (2) Toisaalta se tunnustaa representaation mahdottomuuden kyvyttömyydessään määritellä ”suomalaisuutta”. Halla-ahon on turvattava ideaan, jossa ulko- ja sisäpuolen tunnistaminen jää mystiseksi. On salaisesti oletettava ”elämäntavan” yhteinen ja jaettu ydin, kansan ”Asia”. Siihen ei kuitenkaan ole ole mahdollista viitata muuten kuin epäsuoralla tai tautologisella tavalla.

Žižekin mukaan ”[k]ansallista samastumista ylläpitää määritelmänsä mukaan suhde kansaan Asiana”. Kansan ”Asia” muodostuu loputtomasta määrästä ristiriitaisia ominaisuuksia. Halla-ahon sinänsä ihailtavan rehellisesti tunnustama kyvyttömyys määritellä kansaa ilmaisee tämän umpikujan. Kansa on, kuten Žižek kuvailee, ”’meidän Asia’ …, johon vain meillä on pääsy, jokin jota ’ne’, toiset, eivät voi ymmärtää”. Samanaikaisesti ”Asia” kuitenkin on ”jatkuvasti ’niiden’ uhkaama”.

Salaperäinen ja nimeltä kutsumaton ”Asia” ilmenee elämällemme ”sen rikkauden ja voiman” antavana lähteenä. Sen voi määritellä vain tautologisesti, tyhjyyttä muunnellen. Näin kaikki, mitä siitä voi todella sanoa, ”on, että Asia on ’Asia itse’, ’tosi tai aito Asia’, ’se, mistä oikeasti on kyse’ ja niin edelleen”. Žižek:

”Jos meiltä kysytään, mistä tunnistamme Asian läsnäolon, ainoa johdonmukainen vastaus on, että Asia on läsnä siinä vaikeasti hahmotettavassa asiassa, mitä kutsutaan ’meidän elämäntavaksemme’. Voimme vain luetella yksittäisiä piirteitä tavoista, joilla yhteisömme on järjestänyt juhlansa, parittelurituaalinsa ja vihkiytymisseremoniansa eli kaikki ne yksityiskohdat, jo[i]ssa tulee näkyviin se ainutkertainen tapa, jolla jokin yhteisö järjestää nautintonsa.”

Halla-ahon käyttämän jaetun intuition käsitteen voi helposti vaihtaa uskoon. Jaetun intuition ajatus toimii yhtenä keinona oikeuttaa yhteisön (kansan) yhdistävä (meta)rasistinen puhe. Käytännössä, jos ei teoriassa, Halla-aho tietenkin uskoo kansan olemassaoloon hyvin määriteltynä suljettuna kokonaisuutena: suomalaisia ovat hänen mukaansa ne, joilla on jaettu intuitiivinen käsitys omasta ja muiden suomalaisuudesta kansana, toisin sanoen ne, jotka tunnistavat intuitiivisesti olevansa osa ”meitä” ja kykenevät samanaikaisesti tunnistamaan myös ne, jotka eivät kuulu ”meihin”.

Muuta ”intuitio” ei oikeastaan ole Halla-aholle kuin uskoa yhteisön Asiaan ja siihen, että yhteisön muut jäsenet uskovat Asiaan. Asetelman ideologinen ongelma ei piile uskon ritualisoitumisessa ulkoisiksi tavoiksi ja käytännöiksi, vaan logiikan sisältämässä projektiivisessa kiellossa. Halla-aholaisuus ja populismi heijastavat yhteisön jakautuneen ytimen vieraan tunkeutujan hahmoon, ”kansallista nautintoamme uhkaavaan maahanmuuttajaan”.

Žižek toteaakin Lacania seuraten kansan olevan ”olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä ja on välittynyt niissä kansallisissa myyteissä, jotka antavat rakenteen näille käytännöille”. Sosiaalisessa kentässä nationalismi ja populismi ovat ensisijaisia nautinnon purkautumisen muotoja: ”Kansallinen Asia on viime kädessä se tapa, jolla jonkin etnisen yhteisön subjektit järjestävät nautintonsa kansallisten myyttien avulla. Etnisissä jännitteissä on siis aina kyse kansallisen Asian omistamisesta.”

Helluntaipiireihin, joista viimeksi puhuin, soveltaen voi ”Hengen” ajatella yhdeksi ”Asian” nimeksi ja puolesta-uskomisen kohteeksi, käytäntöä rakentavaksi myytiksi. Helluntailainen yhteisö on aina ”Hengen” yhteisö. On luonnollista, että ”hengettömät” uskovat koetaan rasitteeksi ja jopa suoranaiseksi uhaksi (ainakin jos heidän ajatellaan ilmentävän ”hengettömyyttään” yhteisön yhtenäisyydelle haitallisella tavalla).

”Toisen” nautinto siis koetaan ongelmaksi. Siksi ”Toista” Žižekin mukaan ”syytetään aina liiallisesta nautinnosta: hän tahtoo varastaa nautintomme (tuhoamalla elämäntapamme) ja/tai hänellä on pääsy johonkin salaiseen, perverssiin nautintoon”. ”Toisessa” on kiusaavaa juuri hänen nautinnon järjestämisen tapansa johon koetaan liittyvän kummallinen ”ylijäämä tai ’ylettömyys’ …: oudolta haiseva ruoka, liian äänekäs musiikki ja tanssi, kummat tavat, vääränlainen asenne työhön”.

Žižekin mukaan Toiseen kohdistuva nautintovarkauden syytös toimii keinona kätkeä ”se traumaattinen tosiseikka, ettei meillä koskaan ollutkaan sitä, mikä meiltä on muka varastettu”. Puute ja jakautuminen on itsessään alkuperäistä, nautinto on varastettu, ja se on sitä ”aina jo”. Nautintovarkauden logiikan liikkeellepanevana voimana toimivatkin yhteisön omat, sisäiset vastakkainasettelut: ”juutalaisten [tai maahanmuuttajien] todellinen ’salaisuus’ on oma antagonismimme”.

Siksi Janne Kurki on oikeassa kun sanoo, ettei kansaa ole. Halla-ahon myönnytys määrittelyjen umpikujalle on luettava vastakarvaan. Sofisteista pahimpia ovat ne, jotka umpikujan äärellä turvautuvat mystiikkaan vaivautumatta nimittämään asennettaan siksi, mitä se todella on.