Näytetään tekstit, joissa on tunniste Timo Hännikäinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Timo Hännikäinen. Näytä kaikki tekstit

9.8.2026

Jälkiviisautta maltillisesti annosteltuna

Tapoihini ei kovin usein ole kuulunut kirjoittaa juttua, joka perustuu jonkin aiemmin julkaisemani blogitekstin reflektoimiseen, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Asia on ollut mielessäni kauan; lisäksi teksti, jota aion nyt jälkiviisaasti pohdiskella on Kuolleen kirjaimen apostolin ainoa varsinainen ”viraalihitti”. Julkaisin sen blogin perustamisvuonna 2019. Sitä luetaan edelleen, paljon. Tavallaan tämä juttu on myös ”ennakkovastaus” jollekulle, joka toistaiseksi on olemassa vain sisäisenä Toisena ja itsepintaisena dialogikumppanina omassa mielenmaisemassani. Tuo Toinen on jo jonkin aikaa kysellyt: ”Mitä ajattelet tästä nykyään?”

Raflaavasti ja poleemisesti otsikoitu ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” onkin omaan nykyiseen makuuni melko reaktiivinen puheenvuoro vuoden 2018 kirjamessukohulle, joskin reaktiivisuutta vaimentaa kirjoitukseni myöhäisyys itse analysoitavaan asiaan nähden. Kohu satoi tietenkin lopulta juuri siihen laariin, johon kohun aikaansaaneet eivät taatusti sen olisi suoneet satavan; tunnetusti se toi valtavasti ilmaista mainosta Timo Hännikäiselle ja Kiuas-kustantamolle.

Miksi koen tarpeelliseksi reflektoida juttua nyt, noin seitsemän vuoden jälkeen? Ehkä minua vaivaa se, että Apostolin suosituin yksittäinen juttu edustaa tyyliä, jolle en ole lämmennyt sanottavasti enää pariin vuoteen. Tai sitten ei. Joskus tiukalle poleemisuudelle ja provokaatiolle on epäämätön tarve. Todistiko jutun menestys tällaisen tarpeen olemassaolon? En tiedä. Hitti siitä kuitenkin tuli, etupäässä kai siksi, että kirjailija Hännikäinen jakoi sen tuoreeltaan somepostauksessaan. (Terveiset Timolle, jos satut tämänkin tekstin lukaisemaan.)

Tekstini pyrkii kritisoimaan liberaalia vasemmistoa ja sen piirissä toisinaan esiintyvää ulossulkevaa mentaliteettia, josta Mark Fisher on kirjoittanut minua paremmin ja kattavammin. Vaikka laitaoikeisto diagnosoi ongelman paisutellen ja paikantaa sen virheellisesti, olisi väärin väittää, ettei sellaista ole lainkaan olemassa. Kriittisenä vasemmistolaisena olen kuitenkin jälkikäteen jäänyt miettimään, oliko ”Munattomien pelkureiden” kaltaisen jutun julkaiseminen poliittisesti viisasta. En tarkoita, että pelkäisin lynkatuksi tulemista tai mitään sellaista. Kyse on pikemminkin siitä, keitä tällaiset tekstit lopulta hyödyttävät.

Lähtökohta on toki selvä. En voi enkä edes yritä hallinnoida tekstieni tulkintaa tai käyttöä. ”Munattomat pelkurit” puhuu jostain, mikä on olemassaolevaa ja todellista, mutta tuskin on aiheetonta kysyä, olenko tekstin julkaistessani pohtinut riittävästi omaa kriittistä vastuutani ja puhunut ongelmasta sen vaatimalla tasolla ja hienovaraisuudella. Voi siis kysyä, onko ”Munattomat pelkurit” puheenvuoro, jossa toteutuu sellainen keskusteluetiikka, jota itse puolustan.

Kirjoittamisajankohtana keskustelueettinen näkemykseni joka tapauksessa mahdollisti tämänkaltaisen poleemisen tykittelyn, mutta tämä ei käy selitykseksi, jos tarkoitus on reflektoida kriittisen rehellisesti kirjoittamistekoani nykyisen ymmärryksen valossa. Yhtä hedelmätöntä olisi kuitenkin ryhtyä itsesyytöksiin saati anteeksipyyntöihin, varsinkaan kun kukaan ei ole minulta sellaisia vaatinut.

Lisäksi olen yhä itseni kanssa samaa mieltä tästä: ”[a]ito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ’demokratian’ ja ’ihmisoikeuksien’ kaltaisiin huijarimestareihin”, jotka ”kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä”. Tekstissä en juuri vaivaudu pointtiani tarkentamaan muuten kuin toteamalla oikean suhtautumistavan tarkoittavan ”vastapuolen parhaimmistoon tutustumista”. Tässä on kyse vanhasta kunnon kritiikin kohteeseen perehtymisestä. On hyvä tietää, mitä vastapuoli ajattelee ja miksi. Yleensä sillä on siihen syyt.

Kritisoimani liberaali ajattelu taas on taipuvainen julistamaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia samaan tapaan kuin sen piirissä syntynyt valkoinen feminismikin: riistämällä vähemmistöjen todelliselta potentiaalilta toimintakyvyn sulauttamalla ne osaksi kapitalistista systeemiä. Tästäkin on kirjoitettu paljon, erityisesti Alison Phippsin Me too -liikkeen valkoista kolonisaatiota kriittisesti ruotiva Minä, et sinä (2022) on antoisa. Phipps muun muassa analysoi, kuinka valtavirtaiseen liberalismiin liittyvä poliittinen ja porvarillinen valkoisuus luo oman kielioppinsa, jota piiloisesti määrittää alkuperäisen mustan feminismin ja postkolonialistisen ajattelun kritisoima vallan diskurssi, vaikka se onkin näennäisesti systeemikriittistä ja edistyksellistä.

Laitaoikeiston kritiikki kohdistuu usein juuri poliittisen valkoisuuden tuottamiin ilmiöihin, jotka se kuitenkin diagnosoi virheellisesti esimerkiksi ”kulttuurimarxismiksi” tai ”vihervasemmistolaisuudeksi”. Tästä päästään takaisin ”Munattomiin pelkureihin” ja siihen, minkä nykyään miellän kirjoitukseni ratkaisevaksi puutteeksi: jättäessäni eksplikoimatta ja jäsentämättä poliittisen valkoisuuden kentän ja toimintalogiikan jäävät purkamatta myös ”kulttuurimarxismi” ja ”vihervasemmistolaisuus” sekä näiden mukana ankea Kulturkampfin retoriikka. ”Munattomat pelkurit” tulee ikään kuin ottaneeksi osaa kulttuurisotaan, jonka konsepti on kuitenkin ideologiakriittisesti kestämätön. Tykittämisen halu teki kuitenkin ehkä hiukan laiskaksi.

Apostolin alkuaikoja leimaa toki kaikin tavoin jonkinasteinen provokaatio ja poleemisuus. Tyyli oli silloin sellainen, tekee mieli sanoa. Mikäli jokin arvovaltainen taho yhtäkkiä vaatisi minut tilille ”Munattomista pelkureista” ja sanoutumaan tekstistä irti, tuskin suostuisin. Keskusteluun olisin kyllä valmis. Sellaiseen, jossa argumentit ja perustelut ratkaisevat. Sen verran vanhanaikainen sopii kyllä olla.

10.3.2020

Sallikaa pyhimpien arvojenne tulla pilkatuiksi

Viime viikolla sain puhelun. Pyydettiin ”aivoja lainaan” ja jonkinlaista näkemystä Päivi Räsäsen tapauksesta. Sattumalta asia tuli puheeksi vielä (myöhemmin samana päivänä) konservatiivisesti ajattelevan lähisukulaisenkin kanssa.

Mainitsin kirjoittaneeni aiheesta jonkinlaisen blogitekstin, jossa hyödynsin Suomen Kuvalehden verkossa julkaisemaa Jaana Hallamaan esseetä. Siteeraan blogitekstini keskeiset pointit tässä:

Hallamaan mukaan on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään välittääkseen informaatiota Roomalaiskirjeen laatineen Paavalin ajattelusta” vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan sukupuoleen kohdistuvan rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten Hallamaa toteaa, tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille ja vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. (…) Hallamaa kirjoittaakin Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen (…) vedotessaan sivuutta[van] sen, että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden uskonnollisten yhteisöjen arkipäivää (…).

Sananvapauden puolesta pelkääville konservatiiveille onkin syytä tähdentää, ettei asetelma ole aivan niin yksinkertainen kuin he tuntuvat haluavan ajatella. Räsäsen ”synti” ei ole Raamatun siteeraaminen, vaan stigmatisoivien luonnehdintojen levittäminen. Merkittäviä lisäongelmia asetelmaan tuo se, ettei – kuten kirjoitin – ”kummallakaan puolella vaikuta olevan pulaa uhripääomalla pelaamisesta”.

Mitä tällaisesta ilmiöstä lopulta pitäisi ajatella? Henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi Räsäsen tviittiä tympeänä ja vastenmielisenä, enkä mitenkään erityisen ”kristillisenä”. Mutta toisaalta tekee mieli kysyä, millaiseen asemaan seksuaalivähemmistöt (tässä tapauksessa homoseksuaalit) yhteiskunnallisessa keskustelussa asetetaan, kun yhden kristillisdemokraattisen kansanedustajan tviitti nähdään siinä määrin kohdettaan ”vahingoittavana”, että asiasta on käynnistettävä tutkinta.

Tunnustan kaipaavani aikaa ja kulttuuria, jossa homoseksuaalien ja muiden seksuaalivähemmistöjen puolesta loukkaantuneet pikemminkin jättäisivät Räsäsen kaltaiset ulostulot omaan arvoonsa tai yksinkertaisesti nauraisivat niille – sen sijaan, että näkisivät Räsäsen ”vaarallisena kansankiihottajana”, mitä hän ei selvästikään ole. Konservatiiveista moni uhripelin kiusauksiin langennut puolestaan kyselee, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti kristitty, vaikka parempi olisi kysellä, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti tyhmä.

Asetelman tulenarka ongelmallisuus heijastuu tähänkin kirjoitukseen tietoisuutena mahdollisuudesta, että minut jatkossa samastetaan seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan tosiasiallisen sorron vähättelijöihin. Raivokkaimmille sosiaalisen oikeuden sotureille on yhdentekevää, että olen kommunisti ja kaikella muotoa seksuaalivähemmistöjen sortoa vastaan, sillä heitä eivät kiinnosta niinkään  uhrit kuin uhreista saatava moraalinen pääoma.

Ne liberaalit, jotka aivan vakavalla naamalla vaativat tämäntyyppisten ulostulojen välitöntä kriminalisointia, tuntuvat tekevän melkoisen karhunpalveluksen julkiselle keskustelulle. Kaikista eniten kärsivät mahdollisesti juuri kohteena olevat seksuaalivähemmistöt, jotka jälleen kerran esitetään passiivisina, alituista suojelua vaativina ylettömän herkkinä uhreina, jotka eivät kykene kuittaamaan ainoankaan idiootin itseensä kohdistamaa typeryyttä naurahduksella ja yksinkertaisesti antamaan takaisin samalla mitalla.

En sitä paitsi usko kovinkaan monen seksuaalivähemmistön edustajan haluavan tällaista. Ainakin ystäväpiiriini kuuluvat homoseksuaalit ovat niitä, joille fundamentalistien harjoittamat stigmatisoivat ulostulot ovat lähinnä psykoottista uskonvarmuuttaan huutelevien ideologian idioottien puuhastelua, joka ei ansaitse paria naurahdusta kummempaa. Luulen – tai keskustelujemme nojalla oikeastaan tiedän –, ettei mikään olisi heidän mielestään yhtä vastenmielistä kuin tiedostava, holhoava ja myötäloukkaantuva liberaali, jolle homostelun nimittäminen synniksi on kansanmurhaan verrattava ihmisoikeusrikkomus.

Viitsin harvoin vedota ”terveeseen järkeen”, sillä pidän enemmän sen problematisoimisesta kuin siihen vetoamisesta ja filosofisessa psykoanalyysissa marinoituneena pidän ”tervettä järkeä” vähintäänkin epäilyttävänä kategoriana. Akateemisen alan ihmisenä en kuitenkaan kammoa mitään niin paljon kuin ajatusta siitä, että kriittisen keskustelun etiikan suuntaviivoja aletaan määritellä sen mukaan, missä määrin niiden kohde kokee käsitellyn aihepiirin loukkaavan omia tunteitaan. Jo nyt kuulee vaatimuksia yliopistojen, kirkkojen ja muiden julkisten alueiden muuttamisesta turvalliseksi tilaksi, jossa ainoakaan esiin noussut aihepiiri, ajatus tai mielipide ei aiheuta eikä saa aiheuttaa kenessäkään vähäisintäkään mielipahaa.

Tämän kehityksen looginen lopputulos on helppo nähdä. Jos turvallinen tila alkaa tarkoittaa yksilöiden ja ryhmien tunteiden suojelemista – sen sijaan, että se tarkoittaisi tilaa, jossa kukin voi turvallisesti opetella tuntemaan ja myös käsittelemään mielipahaa –, rakennamme yhteiskuntaa, jossa ainoa kielto on kieltoon itseensä kohdistuva kielto. Jos kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti loukata tunteitamme (so. kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti kieltää minkä tahansa affirmoimamme toiseuden), kiellämme lopulta myös kaiken todellisen toiseuden, jota kieltoteitse luulimme puolustavamme. Toiseuteen ja tuntemattomaan kuuluu aito vaaran ja siten myös loukatuksi tulemisen mahdollisuus. Luulisi, ettei näitä ”terveen järjen” tosiasioita tarvitsisi ladella enää kenellekään; mutta kaiketi maamme on jo jokin aika sitten lakannut olemasta sivistynyt.

Turvallisen tilan ja mikroaggressioiden hyvää tarkoittava ideologia johtaakin käytännössä kaikenlaisen aidosti kriittisen (ja siten rakentavan) keskustelun katoamiseen, sillä mikään perusteltukaan kritiikki ei mahdollistu tilanteessa, jossa keskusteluetiikka määräytyy sen mukaan, herättääkö käsitelty aihepiiri (uhriksi tai potentiaaliseksi uhriksi määritellyssä) vastapuolessa ahdistavia tuntemuksia.

Kuten Žižek ja moni muu vasemmistointellektuelli on toistuvasti huomauttanut, tässä liberaalissa suvaitsevaisuuskäsityksessä on viime kädessä kysymys eräänlaisesta ”kulttuurisesta narsismista”, jonka subjekti ei suinkaan ole haavoittuva seksuaali- tai etninen vähemmistö, vaan holhoava ja oman etiikkansa universaaliudesta vakuuttunut eurooppalainen liberaali – jonka varsinainen ongelma on kyvyttömyydessä kohdata itsessään vaanivaa ahdistavaa toiseutta ja jonka kaikenkattava yliminäsyyllisyys ajaa järjettömiin uhriutumisen, uhriuttamisen ja eksotisoimisen muotoihin.

Omaltakin puoleltani tämä teksti on aiemman toistamista. Viime vuonna kirjoitin useita juttuja (ks. linkit tämän artikkelin lopussa), joissa esitin laajaakin kritiikkiä liberaalia suvaitsevaisuuskäsitystä ja sen synnyttämiä ilmiöitä kohtaan – sattumaa ei taida olla, että kaikkien aikojen luetuin tekstini on edelleen vuoden 2018 kirjamessuja käsittelevä ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?”, jonka retoriikka on tietoisen ärtynyttä. Puolustan Hännikäistä, vaikka olen täsmälleen toista mieltä hänen nationalismistaan ja traditionalismistaan (joita olen kritisoinut toisaalla ja useastikin); intellektuellina katson meidän jakavan joitakin periaatteita, ainakin ehdottoman vaatimuksen kriittisen keskustelun ja ajattelun vapaudesta. Olen yhä sitä mieltä, että Hännikäinen ja Kiuas olisi pitänyt päästää messuille. Silloin hänet olisi voinut haastaa aatteelliseen keskusteluun; lisäksi Helsingin kirjamessut olisi antanut edes hitusen näyttöä siitä, ettei suomalainen taide-eliitti ole uhrauksellinen sisäpiiri, joka reagoi Hännikäisen kaltaisiin älykköihin primitiivisellä ja typerällä tavalla.

Päätän tämän kirjoituksen sitaattiin Daniel Nylundilta:

Minä haluan elää yhteiskunnassa, jossa kaikkein tärkeimmät ja pyhimmät arvoni voivat tulla avoimesti pilkatuiksi ilman rangaistusta. Se ei ole hauskaa eikä mukavaa, mutta sen kieltämisen seuraukset ovat paljon kamalammat. Jos en salli sananvapautta vihollisilleni, olen ylihuomenna itse tuomittu ja sensuroitu vihollinen joillekin.


Lisää luettavaa:

Turvallisesta tilasta ja Toisen haavoittuvuudesta täällä, ja hiukan vielä lisää täällä. Julkisen lynkkaamisen muuan yksittäistapaus täällä.




11.9.2019

Postmodernin logiikasta ja jäähyväisistä


Reilut kymmenen vuotta sitten ”[p]ostmodernismista puhu[i]vat kaikki”, kuten Timo Hännikäinen kirjoittaa Jäähyväiset postmodernismille? -esseessään vuodelta 2007. Opiskelin tuohon aikaan yliopistossa ja puhuin postmodernismista itsekin; nykyään siitä puhuminen tuntuu jo vanhentuneelta, vaikka kysymys lienee monella tapaa jonkinlaisesta perspektiiviharhasta. Parhaiden postmodernin teoreetikkojen (kuten Fredric Jamesonin) ajattelu, kuten nyt ajattelu yleensä, ei ole vuosikymmenien kuluessa menettänyt relevanssiaan sen enempää kuin paras ”postmoderni” taidekaan.

Viimeksi kirjoitin Fredric Jamesonin marxilaista viitekehystä soveltavan kulttuurihypoteesin olevan hedelmällinen sikäli kuin postmoderni, kutsuttiinpa sitä tällä nimellä tai ei, voidaan edelleen mieltää eräänlaiseksi kulttuuria dominoivaksi voimakentäksi. Jamesonin mukaan postmodernin peruspiirteitä ovat (muun muassa)

uusi pinnallisuus, joka ulottuu sekä nykyhetken ’teoriaan’ että aivan uuteen kuvan kulttuuriin eli simulacrumiin; sen mukainen historiallisuuden heikkeneminen sekä suhteessamme julkiseen historiaan että yksityisen ajallisuutemme uusissa muodoissa, joiden ’skitsofreeninen’ rakenne (Lacanin mukaan) tulee luonteeltaan ajallisemmissa taiteissa ratkaisevasti vaikuttamaan uusiin syntaksin tyyppeihin tai syntagmaattisiin suhteisiin; kokonaan uudentyyppinen tunteiden perusvire – se mitä kutsun ’intensiteeteiksi’ – jonka voi käsittää parhaiten palaamalla vanhoihin teorioihin ylevästä; kaikkeen tähän sisältyvät perustavanlaatuiset yhteydet kokonaiseen uuteen teknologiaan, joka itse antaa hahmoa aivan uudelle maailmanlaajuiselle talousjärjestelmälle (…). (Jameson, Postmoderni eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa)

Koska täysmoderniin kuuluvat ”ahdistuksen ja vieraantumisen kaltaiset käsitteet” eivät enää tunnu tavoittavan 1960-luvun loppupuolella ilmaantuneita hallusinaation, itsetuhon ja skitsofrenian määrittelemiä ”suuria ja hallitsevia kokemuksia”, on Jamesonin mielestä oikeutettua todeta ”kulttuurin patologian dynamiikassa” tapahtuneen muutos, jossa ”subjektin pirstoutuminen syrjäyttää (…) subjektin vieraantumisen”.

Vaikka nykyään on epämuodikasta ja aikansa elänyttä julistaa ”subjektin kuolemaa” tai korostaa sen desentroitumista, vaikuttaa minusta pikaisestikin – ja laajasti – katsoen siltä, että nykyinen olemisen tapamme liittyy näiden käsitteiden (epäilemättä puutteellisesti) artikuloimaan jatkumoon. Joka tapauksessa peruskokemustamme tuntuvat määrittelevän pakottavalla tavalla yhtäältä globaalin verkon radikaali, suorastaan klaustrofobinen pirstoutuneisuus ja toisaalta esimerkiksi lukemattomat kyseisen deterritorialisaation tuottamat uudenlaiset ”fundamentalismit” ja ryhmäytymiset (kuten nationalismi, populismi ja niiden usein metarasistiset jäsennykset). Siten en näe varsinaista syytä esittää, että kulttuurin logiikassa laajasti ottaen olisi sitten 1980-luvun tapahtunut muutosta, joka oikeuttaisi olettamaan sen dominantin vaihtumisen: kulttuurituotanto kytkeytyy edelleen myöhäiskapitalismiin ja sen teknologiseen hahmoon tavalla, jota määrittelee sama radikaali hajakeskittyneisyys ja yhteen kietoutuminen. Empiirisen todellisuuden kompleksinen moninaisuus voi tässä suhteessa muodostua jopa esteeksi sinänsä yksinkertaisen tosiseikan havaitsemiselle.

Lisäksi lienee syytä huomauttaa, ettei ”subjektin kuolemaa” hyväksytty edes 1980-luvun jälkistrukturalistisissa piireissä tuosta vain; esimerkiksi Jacques Derrida piti sitä läpeensä virheellisenä konseptina, eikä ”subjektin kuolemasta” voi Lacaninkaan yhteydessä juuri puhua. Mutta en tietenkään vaivaudu kannattamaan minkäänlaista postmodernin käsitteen rehabilitaatiota – Jamesonin hahmottelemalle dominanssin kentälle voi (ja täytyy) epäilemättä keksiä osuvampiakin nimityksiä, esimerkiksi nautinnon pakko tai perverssi Toinen. Katson kuitenkin todistelun taakan jäävän sille puolelle, joka vakavissaan väittää tämän kentän jotenkin radikaalisti vaihtuneen (ja tällainen vaihdos olisi totisesti radikaali). Vaikka 1960-luvun hallusinatoris-skitsofrenista populaariestetiikkaa sellaisenaan  (naiivissa mielessä) tuskin sopii mieltää nykypäivänä hallitsevaksi, on jokseenkin helppoa huomata, ettei paranoia ole kadonnut kulttuurituotannosta – esimerkiksi elokuvista – minnekään; samaa voi sanoa intensiteeteistä ja ekstaasista, pastissista, intertekstuaalisuudesta ja metafiktiosta puhumattakaan.*

Alussa mainittu Hännikäisen essee on paitsi postmodernismin kritiikkiä, myös jälkistrukturalistien kritisoiman keskeislyriikan ja ”oman äänen” käsitteen puolustus. Hännikäinen kirjoittaa:

Vaikka puolustankin keskeislyriikkaa ja oman äänen käsitettä, en peräänkuuluta paluuta mihinkään romanttiseen neromyyttiin. Pikemminkin otan runominän ja oman äänen annettuna: ne ovat, eikä niitä siksi tarvitse korostaa. (…) Runous perustuu traditiolle, siis vaikutteille ja lainaamiselle, runoilija rakentaa perinteen aineksesta ja lisää siihen ohimennen oman vaatimattoman kädenjälkensä. Tässä mielessä postmodernistien hyökkäykset kaikenkarvaista lyriikan subjektivismia kohtaan ovat ehkä olleet tervehdyttäviä. (Jäähyväiset postmodernismille?)

Hännikäisen essee on tyypillisesti kärjistävä ja mutkia oikova, mitä postmodernin analyysiin sinänsä tulee; varsinainen kiinnostava kysymys onkin, mitä oikeastaan puolustetaan, kun puolustetaan ”oman äänen” käsitettä. Hännikäisen traditiota korostava tulkinta tuntuu leimallisen modernistiselta: se ei kiellä uuden ilmaantumisen mahdollisuutta, muttei pyri myöskään mystifioimaan sitä.

Postmodernin logiikassa yksilöllinen tyyli muuttuu kulttuuriseksi koodiksi, eräänlaiseksi keinovarojen satunnaisen valikoimisen momentiksi. Hännikäinen on tietenkin hyvin perillä tästä, eikä liene sattumaa, että ”oma ääni” näyttäytyy hänelle ontologisena tosiasiana, jota on turha korostaa. Ajoittain tekee myös mieli kysyä, tuleeko Hännikäinen kritiikissään sittenkin langettaneeksi yksiin kaksi erilaista kieltoa: yksilöllisen tyylin mahdollisuuden ja uuden ilmaantumisen mahdollisuuden kiellon. En ole tästä kovinkaan varma, mutta ajatus saa jonkin verran taustatukea Hännikäisen polemisoidessa:

Kun postmoderni kielirunous panee viralta itseään ilmaisevan keskeislyyrikon, mitä se ilmaisee? Ei juuri muuta kuin laajan lukeneisuutensa ja ironisen asenteensa perinteisiä runouskäsityksiä kohtaan. Se harhailee kielen vaikeakulkuisimmilla rämeillä päätymättä mihinkään ja ilmaisee tavoitteensakin niin epäselvästi, että voidaan hyvällä syyllä kysyä, pyrkiikö se mihinkään. (Jäähyväiset postmodernismille?)

Eikö kysymys siitä, mitä postmoderni kielirunous ilmaisee, ole väärin suunnattu, kun huomioidaan postmodernia kauttaaltaan määrittelevä representaation logiikan ja ekspressiivisen merkitsijän, siis ”ilmaisevuuden” sellaisenaan, kritiikki? Hännikäiselle postmodernin taiteen jääminen vaille selvästi ekplikoitavaa ilmaisullista funktiota on epäilemättä raskauttava todiste ja johtopäätös; mutta jos näin on, hän tulee samalla osoittaneeksi oman tarkastelunsa rajoihin tavalla, joka ehkä laajemminkin osoittaa traditionalismin kykenemättömyyteen irtautua ”modernin logiikasta” ja tulla sille kriittiseksi. Tässä mielessä Hännikäisen postmodernikritiikki vaikuttaa ongelmallisella tavalla konservatiiviselta, jopa moralistiselta. Varsinaiseksi ongelmaksi muodostuu se, ettei esseen kriittinen kysymys kohdistu niinkään postmodernin logiikan ytimeen kuin siihen (minusta katsoen täysin virheelliseen) muotoon, jossa konservatiivis-modernistinen problematiikka sen auttamatta jäsentää.

Viime kädessä postmodernin ilmaisullisen funktion kritiikki jättää liiallisessa määrin huomioimatta postmodernin logiikan sidoksisuuden myöhäiskapitalistisen pääoman tuotantosuhteisiin ja teknologiaan. Dialektisempi ote saattaisi Hännikäisen tapauksessa tuottaa vähemmän poleemista (ja siten vähemmän viihdyttävää) jälkeä; toisaalta se luultavasti vaarantaisi myös esseen puolustaman traditionalistisen eleen. Nykyisellään Jäähyväiset joka tapauksessa tyytyy turhan helppoon voittoon.


*) Elokuvan ja sarjojen parista riittää mainita sellaiset teokset kuin Tarantinon tuore Once upon a Time in Hollywood ja Netflixin Homeland (Isänmaan puolesta), molemmat loistavia ja suorastaan alleviivaavia esimerkkejä paranoian sävyttämästä intensiteetistä edellisen osoittaessa senkin, ettei ”vanhaan postmodernismiin” liitetty metafiktio ja narratiivinen piittaamattomuus ole kadonnut minnekään.



13.3.2019

Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?


Viime vuonna Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamo tuli tunnetuksi kustantamona, ”jota ei haluttu Helsingin kirjamessuille”. Loistavan ylimielisessä ja vihaisessa puheenvuorossaan Hännikäinen toteaa vihollistensa epäonnistuneen varsinaisessa tavoitteessaan ”niin pahasti kuin ylipäätään on mahdollista”.

Luulen Hännikäisen olevan varauksetta oikeassa mainitessaan tuoksi ”varsinaiseksi tavoitteeksi” Kiukaan työntämisen marginaliteetin persesilmään suunnilleen niin syvälle kuin mahdollista. Kriittisenä vasemmistoajattelijana olen kyllä sen huomannut, ettei Hännikäiseen ja hänen sanomisiinsa saa liberaalisiipemme riveissä suhtautua kuin yhdellä tavalla.

Tämä provokatiivinen ja patologisen ylenkatseellinen kääntäjä, esseisti ja runoilija on ykskantaan tuomittava äärioikeistolaisena. Natsin kirjoitteluista ja puheista ei tarvitse piitata, etenkään sellaisen ajatteluun ei siedä perehtyä. Hännikäisestä tiedetään aina jo, mikä hän on: ihmisyyden vihollinen ja halpamainen kännissähuutelija.

Hännikäinen kirjoittaa:

”Ihmiset eivät ole typeriä. Ainakaan he eivät ole yhtä typeriä kuin te. Suurin osa suomalaisista ymmärtää kyllä, että te ette ole oikeuden, avoimuuden ja demokratian puolella. Mitä pidemmälle menette, sitä suuremmaksi ymmärtävien joukko kasvaa. Käytätte keinoja ja vakiinnutatte käytäntöjä, joita voidaan poliittisen tuulen kääntyessä käyttää myös teitä vastaan.”

Liberaalin vasemmiston harmiksi Hännikäinen on oikeassa. Eniten minua tässä lohduttaa se säälittävyys, etteivät terävimmät liberaalin nykyestablishmentin arvostelijat sittenkään löydy oikealta vaan vasemmalta – Badioun ja Žižekin kaltaiset ajattelijat tajuavat kyllä vielä Sarastuksenkin väkeä kirkkaammin, millä tavoin liberalismi ja fetisistinen ihmisoikeusajattelu epäonnistuu. Mutta takaisin Hännikäiseen. Häntäkin liberaalien tulisi kuunnella, kriittisesti. Muuten paskamyrsky yllättää heidät housut nilkoissa. Niin on jo tapahtumassa.

Nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä todellisen muutosvaatimuksen artikulaatiot näyttävät jäävän oikeistolle. Vasemmisto seikkailee kaulaansa myöten yliminäsyyllisyyden ja moralismin sumentamassa identiteettipolitiikassa. Jättiläismäiset apurahat pitävät taide-eliitin ja heitä seuraavan median tiukasti kiinni sisäsiittoisessa valtakamppailussa. Vallankumousta nykyvasemmisto ei tahdo, vaan pelkää. Siksi se on onnellinen toivoessaan vallankumousta. Se toive pitää vasemmiston perseen maassa.

Hännikäinen ei pelkää konfliktin kärjistymistä. Hän kehottaa vastapuolta muistamaan, että toisella puolen ”on väkeä, jolla on aseita, sotilaskoulutusta, itsepuolustustaitoja”. Entä meillä sitten? Hännikäinen: ”Teidän puolellanne on väkeä, joka ei tiedä kumpaa vessaa pitäisi käyttää.”

Näistä sanomisista ei liberaalin sietäisi loukkaantua vaan alkaa kontemploida totuutta, jota ne härskisti aukovat.

Viimevuotisten Helsingin kirjamessujen tapaus osoitti taas kerran nololla tavalla sen, kuinka sokeaa liberaalivasemmisto omalle impotenssilleen (ja sen tuekseen vaatimalle totalitarismille) on. Näin ei sodita kulttuurisotaa, vaan annetaan aseita ja rakennustarpeita oikeistolle sen rakentaa mytologiaansa. Jordan Petersonin suosio ei ole muuta kuin todellisen vallankumousajattelun objektivoitunutta puutetta. Jos vasemmisto ei saa rivejään kootuksi, saatamme jonain päivänä tukehtua kökköihin tulkintoihin kristinuskosta, hummereista ja elämän kiertokulusta. Muutakin, pahempaa, voi tapahtua.

Yksi arvokas opetus on, ettei todellinen vastakkainasettelu, kuten Žižek sanoo, vallitse liberalismi–fundamentalismi- tai liberalismi–populismi -akselilla. ”Vasemmistolainen” liberalismi poliittisen korrektiuden vaatimustensa ja SJW-dystopioidensa kanssa on pelkkä populismin/fundamentalismin kääntöpuoli. Niiden ytimessä jyllää yksi ja sama ekonomia ulkoisen vihollisen hahmoineen. Oikeistopopulismi ja -fundamentalismi syntyy tilaan, jonka autenttisen vasemmiston väistyminen jättää jälkeensä. Donald Trump on mahdollinen, koska ne voimat, jotka kohottivat Hillary Clintonin keulilleen, olivat riittävän ylimielisiä riittävän kauan. (Siksi Clinton oli Žižekin mukaan kahdesta pahasta suurempi: jos Clinton olisi voittanut, olisi kaiken jättäminen ennalleen näyttänyt toivottavalta. Joko establishmentkin alkaisi tajuta, että järjestelmässä on tapahduttava rakenteellinen muutos? Vaikuttaako siltä?)

Aito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ”demokratian” ja ”ihmisoikeuksien” kaltaisiin huijarimestareihin. Nämä kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä, joilla oma toiminta ja sen ylläpitämiseen vaadittava väkivalta peitetään ja väärintunnistetaan. Oikea suhtautumistapa on strateginen, mikä tarkoittaa vastapuolen parhaimmistoon tutustumista.

Helvetin naurettavalta tuntuu se, että tällaiselle kirjoitukselle on olemassa tarve. Se todella on olemassa. Sitä ei tunnisteta. ”Lukekaa Hännikäistä, että opitte, mitä hän sanoo ja ajattelee.” Toivoisin tämän olevan pelkkä latteus ja truismi. Tiedän, että jos kuuluisin maamme äänekkäimpään taide-eliittiin, tämä kirjoitus nostaisi omieni – noiden idioottien, jotka kohottavat hegemonisoituja totuuksia laukovat kauniit sielut piiriensä vallankumouksellisiksi – keskuudessa saatanallisen lynkkausmentaliteetin. (”Niemi ylistää Hännikäistä” jne.) Nyt kun en siihen porukkaan kuulu, voin istua rauhassa ja lausua tuomioni seurauksista piittaamatta.
 
[EDIT 14.8.2026: Tämän tekstin jälkiviivas analyysi löytyy täältä.]