Muistiinpanoja Janne Kurjen esipuheesta
Žižekin esseekokoelmassa Tervetuloa reaalisen autiomaahan! (Apeiron 2004)
Žižekin
mukaan fantasia on eräänlainen narraation alkumuoto, jonka yhtenä esimerkkinä
voi pitää sosiopoliittista myyttiä pääoman alkuperäisestä kasautumisesta,
kuuluisaa kertomusta laiskasta ja ahkerasta veljeksestä. Tämä myytti toimii
kapitalismin alkuperän ”selityksenä” – ”hämärtäen sen todellisen muodostumisen
väkivaltaisuuden”.
Ihmisen
pyrkimys ja tarve tuottaa tämän kaltaisia ”selittäviä” narratiiveja liittyy
perustavien antagonismien ratkaisuyrityksiin: ”[k]ertomukset järjestävät
uudelleen antagonismin termit asettaen peräkkäin ajallisessa jatkumossa”. Näin
kertomusmuoto sinänsä on todistus torjutun antagonismin olemassaolosta.
Narratiivi tarjoaa antagonismiin ratkaisun, jossa ”se, mikä on tarkoitus
tuottaa, onkin narraation ennakko-oletus”. Narraation taloudessa ”antagonismin samanaikaiset
heterologiset tekijät [yhdistyvät] narraatioksi, homologiseksi jatkumoksi”.
Tähän
liittyy Žižekin mukaan ”se paradoksi, että kun jokin historiallinen hetki
käsitetään jonkin määritteen katoamisen hetkeksi, tarkempi tarkastelu
paljastaa, että kadonnut määrite ilmaantuikin juuri katoamisensa hetkellä”. Tällaisia
katoamisensa hetkellä ilmaantuneita määritteitä ovat esimerkiksi amerikkalainen
teollisen kapitalismin kulta-aika tai helluntaikarismaattisten piirien myytti ”alkuseurakunnan
Hengen voimasta”.
Johtopäätöksenä
onkin todettava, ettei historiallinen prosessi seuraa kertomuksen logiikkaa. ”Aktuaaliset
historialliset murrokset ovat radikaalimpia kuin pelkät narratiiviset
kehityslinjat, sillä se, mikä niissä muuttuu, on koko ilmaantumisen ja
katoamisen konstellaatio”, jolloin historiallinen muutos par excellence
merkitsee ”muutosta siinä seulassa, jolla menestyksiä ja saavutuksia mitataan”
– sen sijaan, että kyse olisi vain menestyksistä ja saavutuksista.
Itse
historian käsite käy esimerkiksi tästä. Žižek kysyykin, missä on historian
paikka, ts. mitä yhteiskuntia voidaan luonnehtia todella historiallisiksi.
Toisaalta kapitalismia edeltävien yhteiskuntien oletetaan olleen ”suljettuja”,
traditiotaan toistavia. Historia ilmaantuu siis ”suljettujen” orgaanisten yhteiskuntien
hajottua. Toisaalta sanotaan usein, ettei kapitalismi ole enää historiallista,
vaan juuretonta, vailla omaa traditiota: se on universaali järjestys, joka
juurii ja kalvaa partikulaariset, spesifiset ja paikalliset traditiot pois.
Niinpä historia on jotain, mikä ilmaantuu kapitalismin myötä historian loppuna.
Todella ”historiallista” on vain historian katoamisen hetki (joka kestää
kuitenkin vuosisatoja), siirtymä kapitalismia edeltävistä yhteiskunnista
universaaliin kapitalistiseen järjestykseen.
Narratiivisen
fantasian oleellinen osa on ”mahdoton katse, jonka kautta subjekti on jo
paikalla oman käsittämisensä aktissa”. Fantasian voikin mieltää eräänlaisena
näyttämönä, jossa subjekti tuottaa itsensä (ison) Toisen katseen kautta. Ideologiakritiikki
asettaakin aina tämän fantasmaattisen näytännön suhteen kysymyksen siitä, ”[m]ille
katseelle tämä fantasia on lavastettu” ja ”[m]itä kertomusta sen on määrä tukea”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.