Fantasia Žižekin (ja Kurjen) mukaan (2. osa)


Muistiinpanoja Janne Kurjen esipuheesta Žižekin esseekokoelmassa Tervetuloa reaalisen autiomaahan! (Apeiron 2004)


Žižekin mukaan fantasia on eräänlainen narraation alkumuoto, jonka yhtenä esimerkkinä voi pitää sosiopoliittista myyttiä pääoman alkuperäisestä kasautumisesta, kuuluisaa kertomusta laiskasta ja ahkerasta veljeksestä. Tämä myytti toimii kapitalismin alkuperän ”selityksenä” – ”hämärtäen sen todellisen muodostumisen väkivaltaisuuden”.

Ihmisen pyrkimys ja tarve tuottaa tämän kaltaisia ”selittäviä” narratiiveja liittyy perustavien antagonismien ratkaisuyrityksiin: ”[k]ertomukset järjestävät uudelleen antagonismin termit asettaen peräkkäin ajallisessa jatkumossa”. Näin kertomusmuoto sinänsä on todistus torjutun antagonismin olemassaolosta. Narratiivi tarjoaa antagonismiin ratkaisun, jossa ”se, mikä on tarkoitus tuottaa, onkin narraation ennakko-oletus”. Narraation taloudessa ”antagonismin samanaikaiset heterologiset tekijät [yhdistyvät] narraatioksi, homologiseksi jatkumoksi”.

Tähän liittyy Žižekin mukaan ”se paradoksi, että kun jokin historiallinen hetki käsitetään jonkin määritteen katoamisen hetkeksi, tarkempi tarkastelu paljastaa, että kadonnut määrite ilmaantuikin juuri katoamisensa hetkellä”. Tällaisia katoamisensa hetkellä ilmaantuneita määritteitä ovat esimerkiksi amerikkalainen teollisen kapitalismin kulta-aika tai helluntaikarismaattisten piirien myytti ”alkuseurakunnan Hengen voimasta”.

Johtopäätöksenä onkin todettava, ettei historiallinen prosessi seuraa kertomuksen logiikkaa. ”Aktuaaliset historialliset murrokset ovat radikaalimpia kuin pelkät narratiiviset kehityslinjat, sillä se, mikä niissä muuttuu, on koko ilmaantumisen ja katoamisen konstellaatio”, jolloin historiallinen muutos par excellence merkitsee ”muutosta siinä seulassa, jolla menestyksiä ja saavutuksia mitataan” – sen sijaan, että kyse olisi vain menestyksistä ja saavutuksista.

Itse historian käsite käy esimerkiksi tästä. Žižek kysyykin, missä on historian paikka, ts. mitä yhteiskuntia voidaan luonnehtia todella historiallisiksi. Toisaalta kapitalismia edeltävien yhteiskuntien oletetaan olleen ”suljettuja”, traditiotaan toistavia. Historia ilmaantuu siis ”suljettujen” orgaanisten yhteiskuntien hajottua. Toisaalta sanotaan usein, ettei kapitalismi ole enää historiallista, vaan juuretonta, vailla omaa traditiota: se on universaali järjestys, joka juurii ja kalvaa partikulaariset, spesifiset ja paikalliset traditiot pois. Niinpä historia on jotain, mikä ilmaantuu kapitalismin myötä historian loppuna. Todella ”historiallista” on vain historian katoamisen hetki (joka kestää kuitenkin vuosisatoja), siirtymä kapitalismia edeltävistä yhteiskunnista universaaliin kapitalistiseen järjestykseen.

Narratiivisen fantasian oleellinen osa on ”mahdoton katse, jonka kautta subjekti on jo paikalla oman käsittämisensä aktissa”. Fantasian voikin mieltää eräänlaisena näyttämönä, jossa subjekti tuottaa itsensä (ison) Toisen katseen kautta. Ideologiakritiikki asettaakin aina tämän fantasmaattisen näytännön suhteen kysymyksen siitä, ”[m]ille katseelle tämä fantasia on lavastettu” ja ”[m]itä kertomusta sen on määrä tukea”.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.