Näytetään tekstit, joissa on tunniste liberalismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liberalismi. Näytä kaikki tekstit

9.8.2026

Jälkiviisautta maltillisesti annosteltuna

Tapoihini ei kovin usein ole kuulunut kirjoittaa juttua, joka perustuu jonkin aiemmin julkaisemani blogitekstin reflektoimiseen, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Asia on ollut mielessäni kauan; lisäksi teksti, jota aion nyt jälkiviisaasti pohdiskella on Kuolleen kirjaimen apostolin ainoa varsinainen ”viraalihitti”. Julkaisin sen blogin perustamisvuonna 2019. Sitä luetaan edelleen, paljon. Tavallaan tämä juttu on myös ”ennakkovastaus” jollekulle, joka toistaiseksi on olemassa vain sisäisenä Toisena ja itsepintaisena dialogikumppanina omassa mielenmaisemassani. Tuo Toinen on jo jonkin aikaa kysellyt: ”Mitä ajattelet tästä nykyään?”

Raflaavasti ja poleemisesti otsikoitu ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” onkin omaan nykyiseen makuuni melko reaktiivinen puheenvuoro vuoden 2018 kirjamessukohulle, joskin reaktiivisuutta vaimentaa kirjoitukseni myöhäisyys itse analysoitavaan asiaan nähden. Kohu satoi tietenkin lopulta juuri siihen laariin, johon kohun aikaansaaneet eivät taatusti sen olisi suoneet satavan; tunnetusti se toi valtavasti ilmaista mainosta Timo Hännikäiselle ja Kiuas-kustantamolle.

Miksi koen tarpeelliseksi reflektoida juttua nyt, noin seitsemän vuoden jälkeen? Ehkä minua vaivaa se, että Apostolin suosituin yksittäinen juttu edustaa tyyliä, jolle en ole lämmennyt sanottavasti enää pariin vuoteen. Tai sitten ei. Joskus tiukalle poleemisuudelle ja provokaatiolle on epäämätön tarve. Todistiko jutun menestys tällaisen tarpeen olemassaolon? En tiedä. Hitti siitä kuitenkin tuli, etupäässä kai siksi, että kirjailija Hännikäinen jakoi sen tuoreeltaan somepostauksessaan. (Terveiset Timolle, jos satut tämänkin tekstin lukaisemaan.)

Tekstini pyrkii kritisoimaan liberaalia vasemmistoa ja sen piirissä toisinaan esiintyvää ulossulkevaa mentaliteettia, josta Mark Fisher on kirjoittanut minua paremmin ja kattavammin. Vaikka laitaoikeisto diagnosoi ongelman paisutellen ja paikantaa sen virheellisesti, olisi väärin väittää, ettei sellaista ole lainkaan olemassa. Kriittisenä vasemmistolaisena olen kuitenkin jälkikäteen jäänyt miettimään, oliko ”Munattomien pelkureiden” kaltaisen jutun julkaiseminen poliittisesti viisasta. En tarkoita, että pelkäisin lynkatuksi tulemista tai mitään sellaista. Kyse on pikemminkin siitä, keitä tällaiset tekstit lopulta hyödyttävät.

Lähtökohta on toki selvä. En voi enkä edes yritä hallinnoida tekstieni tulkintaa tai käyttöä. ”Munattomat pelkurit” puhuu jostain, mikä on olemassaolevaa ja todellista, mutta tuskin on aiheetonta kysyä, olenko tekstin julkaistessani pohtinut riittävästi omaa kriittistä vastuutani ja puhunut ongelmasta sen vaatimalla tasolla ja hienovaraisuudella. Voi siis kysyä, onko ”Munattomat pelkurit” puheenvuoro, jossa toteutuu sellainen keskusteluetiikka, jota itse puolustan.

Kirjoittamisajankohtana keskustelueettinen näkemykseni joka tapauksessa mahdollisti tämänkaltaisen poleemisen tykittelyn, mutta tämä ei käy selitykseksi, jos tarkoitus on reflektoida kriittisen rehellisesti kirjoittamistekoani nykyisen ymmärryksen valossa. Yhtä hedelmätöntä olisi kuitenkin ryhtyä itsesyytöksiin saati anteeksipyyntöihin, varsinkaan kun kukaan ei ole minulta sellaisia vaatinut.

Lisäksi olen yhä itseni kanssa samaa mieltä tästä: ”[a]ito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ’demokratian’ ja ’ihmisoikeuksien’ kaltaisiin huijarimestareihin”, jotka ”kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä”. Tekstissä en juuri vaivaudu pointtiani tarkentamaan muuten kuin toteamalla oikean suhtautumistavan tarkoittavan ”vastapuolen parhaimmistoon tutustumista”. Tässä on kyse vanhasta kunnon kritiikin kohteeseen perehtymisestä. On hyvä tietää, mitä vastapuoli ajattelee ja miksi. Yleensä sillä on siihen syyt.

Kritisoimani liberaali ajattelu taas on taipuvainen julistamaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia samaan tapaan kuin sen piirissä syntynyt valkoinen feminismikin: riistämällä vähemmistöjen todelliselta potentiaalilta toimintakyvyn sulauttamalla ne osaksi kapitalistista systeemiä. Tästäkin on kirjoitettu paljon, erityisesti Alison Phippsin Me too -liikkeen valkoista kolonisaatiota kriittisesti ruotiva Minä, et sinä (2022) on antoisa. Phipps muun muassa analysoi, kuinka valtavirtaiseen liberalismiin liittyvä poliittinen ja porvarillinen valkoisuus luo oman kielioppinsa, jota piiloisesti määrittää alkuperäisen mustan feminismin ja postkolonialistisen ajattelun kritisoima vallan diskurssi, vaikka se onkin näennäisesti systeemikriittistä ja edistyksellistä.

Laitaoikeiston kritiikki kohdistuu usein juuri poliittisen valkoisuuden tuottamiin ilmiöihin, jotka se kuitenkin diagnosoi virheellisesti esimerkiksi ”kulttuurimarxismiksi” tai ”vihervasemmistolaisuudeksi”. Tästä päästään takaisin ”Munattomiin pelkureihin” ja siihen, minkä nykyään miellän kirjoitukseni ratkaisevaksi puutteeksi: jättäessäni eksplikoimatta ja jäsentämättä poliittisen valkoisuuden kentän ja toimintalogiikan jäävät purkamatta myös ”kulttuurimarxismi” ja ”vihervasemmistolaisuus” sekä näiden mukana ankea Kulturkampfin retoriikka. ”Munattomat pelkurit” tulee ikään kuin ottaneeksi osaa kulttuurisotaan, jonka konsepti on kuitenkin ideologiakriittisesti kestämätön. Tykittämisen halu teki kuitenkin ehkä hiukan laiskaksi.

Apostolin alkuaikoja leimaa toki kaikin tavoin jonkinasteinen provokaatio ja poleemisuus. Tyyli oli silloin sellainen, tekee mieli sanoa. Mikäli jokin arvovaltainen taho yhtäkkiä vaatisi minut tilille ”Munattomista pelkureista” ja sanoutumaan tekstistä irti, tuskin suostuisin. Keskusteluun olisin kyllä valmis. Sellaiseen, jossa argumentit ja perustelut ratkaisevat. Sen verran vanhanaikainen sopii kyllä olla.

26.5.2026

Kertosäkeen kertosäe: vielä kerran Pride & kristinusko (mutta vähän muutakin)

 

”Jumalanpilkkaa tuommoinen”, ”homot pois alttarilta”, ”puhdistusta tarvittaisiin” – muun muassa tällaisiin helmiin törmäilee, kun lukee somen sateenkaarijumalanpalveluksiin liittyviä kommentteja. Kirkon liberaaleja on helppo sympatiseerata: mieluummin kuuntelen yleishumanistisia latteuksia Jumalan rakkaudesta ja itsensä hyväksymisestä kuin ydinperheheterokonservatiivien avoimen vihamielistä sekoilua, josta on kaukana niin Jeesuksen armo kuin Jumalan pyhyyskin.

Konservatiivien asenne on toki tuttu. Jumalaa ei pidä valjastaa SETAn ideologian agitaattoriksi. Taustalla on sinänsä kaunis, mutta pahasti vääristynyt huoli Jumalan korvaamisesta partikulaarisilla poliittisilla mielikuvilla. Ei Jeesus mikään Priden lähettiläs ollut, mutta eipä vuorisaarnassa juuri heteronormatiivisesta ydinperheestäkään puhuta. Toisaalta Jeesus toimi avoimen poliittisesti kyseenalaistamalla radikaalilla tavalla aikansa normaalin, Mooseksen lakiin perustuvan jumalanpalveluselämän. Hänen kritiikkinsä osui suoraan valtavirtaiseen juutalaiseen identiteettiin. Jos Jeesuksella ”identiteettipolitiikkaa” oli, sitä voi kutsua vähintäänkin destruktiiviseksi.

Mutta totta toinen puoli. Kiistatta Jeesuksella oli vahva kutsumusidentiteetti. Hän samastui eskatologiseen narratiiviin ja mielsi itsensä valitun kansan profetoiduksi Messiaaksi. Ei kuitenkaan siksi kansallisten vääryyksien korjaajaksi ja sotaherraksi, jota odottivat niin Qumranin lahkolaiset kuin monet aivan tavalliset juutalaisetkin. Pietari loukkaantui, kun Jeesus totesi tulleensa kärsimään ja kuolemaan. Nykysuomeksi ilmaistuna Pietari oli sitä mieltä, ettei sylkykupiksi ja ovimatoksi asettuminen oikein sopinut. ”Miten meidän silloin käy?” hän kysyi. Moderni ihminen komppaa ja sanoo, että rajoistaan on pidettävä huolta. Kuka sitä paitsi kaipaa tuollaista marttyyria ja ääretöntä kiitollisuudenvelkaa?

Jeesuksen toiminta herätti vihaa, ja harvoin tulemme ajatelleeksi, kuinka loukkaavaa voi olla vain se, että lähimmäisemme kieltäytyy tekemästä vastarintaa pahalle. Pahan vastustaminen on perusoikeus. Puoliaan pitävä ei tee väärin toimiessaan, kuten toimii. Peruskristittykin huolehtii rajoistaan ja hyvinvoinnistaan – minäkin. Jeesuksen malli edustaa tässä kuvassa silkkaa hulluutta. Joka tämän hulluuden ymmärtää, joutuu tekemisiin vaikeiden tunteiden kanssa. Itsestään vähät välittävän pyhimyksen hahmo muistuttaa meitä kipeästi salaisesta itsekkyydestämme, jota aina on vähintään mikroannosteltuna kaikista puhtaimpiinkin pyrkimyksiimme huolehtia oikeuksiemme toteutumisesta.

Siksi Nietzschen kritiikki kristinuskoa kohtaan on vihaisuudessaan rehellistä. Hänen asenteensa vetoaa lopulta terveeseen järkeen: miksi kuolla itselle, kun voi juhlistaa minää sen korkeimmassa potenssissa?

Moni kristitty erehtyy kuitenkin tulkitessaan Jeesuksen tarjoaman armon eettiseksi velvollisuudeksi. Olen kuullut monta saarnaa siitä, miten kristityn täytyy antaa anteeksi. Anteeksianto ei kuitenkaan voi olla eettinen velvollisuus. Etiikka perustuu hyvityksen logiikkaan; anteeksianto rikkoo tämän loogisen kehän kieltäytymällä hyvityksen vaateesta. Se on lahja, jota mikään pakko ei saata vaatia. Ei ole olemassa anteeksi antamisen velvollisuutta. Jos olisi, kyse olisi tyranniasta, joka kieltää vihaamasta tyrannia. [EDIT: Tiedän, ettei asia ole aivan yksinkertainen ja mustavalkoinen. Vaikuttaa esimerkiksi selvältä, että ihminen, joka ei kykene koskaan antamaan anteeksi mitään, tekee omasta ja läheistensä elämästä helvetin. Anteeksiantamattomuus ei näin ajateltuna vaikuta moraalisestikaan täysin ongelmattomalta. Tässä ei kuitenkaan ole mahdollista asiaa enempää käsitellä. Riittää ehkä sanoa, ettei anteeksiannosta voi tehdä uhrille moraalista velvollisuutta lahjan logiikkaa rikkomatta.] 

Jos toisaalta pohdimme Jeesuksen etiikkaa, päädymme johdonmukaiseen näkemykseen vaatimuksesta asettua aina uhrin puolelle. Mikäli teemme anteeksiannosta velvollisuuden, tämä on sama kuin sanoisimme uhrille, ettei hänellä ole oikeutta vihata väärintekijöitään. Näin kadotamme armon tulemalla sen portinvartijoiksi; samalla toimimme kristillistä etiikkaa vastaan. Jeesuksen seuraaminen on itseen – omiin laillisiin etuihin – kohdistuvaa välinpitämättömyyttä Toisen täydelliseksi hyväksi, ei enempää, muttei myöskään vähempää.

Seksuaalivähemmistöjä vastaan suuntautuva ”Jumalan arvovallasta” huolehtiva kristillisyys, joka tahtoo suojella kirkon alttaria synniltä, on sukua Pietarin järkeilylle, kun tämä nuhtelee Jeesusta epäeettisistä ja hulluista puheista. Ei Jumalan Poika saa kuolla. Messias ristillä, Jumalan kiroamana kaiken kansan sylkykuppina ja vihoviimeisenä perkeleenä? Millaisen kuvan se välittäisi Jumalan arvovallasta? Ei, nyt tarvitaan hengellistä sodankäyntiä ja totaalista puhdistusta!

Haluamme totuutta ”salatuimpaan saakka”, mutta vain niin pitkälle kuin totuus on jotain, mikä aina hallitsee ympäristöään. Totuutemme ei ole sylkykuppi vaan valkohehkuista Pyhyyttä, joka näyttää synnin syntinä ja ajaa jumalattomat silmittömään katumukseen kaavittuaan lihat heidän luidensa ympäriltä. Sellaisen Jumalan kanssa kelpaa pyhittyä.

Näin ajattelevien kristittyjen sietäisi lukea Nietzscheä, joka näkee aivan oikein: kristinusko on hävettävän heikkouden ja jatkuvan turpiin ottamisen masokistinen orgia, talo jonka herra häpäisee itsensä juoksemalla tuhlaajapoikaa vastaan kuin paraskin aisankannattaja, joka tahtoo sovintoa puolisonsa kanssa enemmän kuin mitään muuta. Tämä on hyvä lähtökohta; siitä alkaen sopii ryhtyä mainittua masokismia kontemploivaan hitaaseen ja kärsivälliseen ajattelutyöhön.

Jos kyse toisaalta on masokismista, sen laatu on tunnustettava poikkeukselliseksi. Tavanomainen masokisti haluaa kärsimystä egoistisista syistä. Kipu tuottaa hänelle nautintoa; masokismi on tässä mielessä vain yksi tapa hahmottaa kivun ja nautinnon keskinäinen suhde. Alistuva pervertikko säilyttää näyttämön todellisen hallinnan juuri alistumalla; hän vaatii totuudelta sen, että se hallitsee häntä tässä ja nyt. Jos kyse on itsensä antamisesta, itse laatii myös säännöt ja määrittelee viime kädessä antautumisen ehdot kulloisenkin nautintonsa lakia seuraten. Tällä ei ole paljonkaan tekemistä egon kuoleman, itseen kohdistuvan täydellisen välinpitämättömyyden, kanssa. Jos masokisti ryhtyy kristityksi, häntä kutsutaan hylkäämään masokistinen halunsa. Sitähän itselle kuoleminen merkitsee: kääntymistä poispäin kärsimystä tuottavasta halusta. Ei siis ole niin, että kristinuskosta voi nauttia vain se, joka nauttii kivusta, sillä kristinuskosta ei ylipäätään voi tässä mielessä nauttia ollenkaan.

Alttarin puhdistamista vaativat konservatiivit ovat tietenkin väärässä. He käyttäytyvät kuin pakkoneurootikot: mieluummin puhdas kuin turvallinen tila. Mutta ei Jeesus ole helppo liberaaleillekaan. Eettinen ymmärrys uhrin puolelle asettumisesta on totta ja hyvää, mutta olemmeko yhtään vastapuolta parempia kohdatessamme tuon harvinaislaatuisen pyhimyksen, joka ei halua pitää puoliaan pahaa vastaan, vaan on valmis tulemaan vaikka natsien tallomaksi, kunhan naapurin vittupää – sitä paitsi äärioikeistolaisia symppaava! – setämies (se, joka todella ansaitsee tulla sosiaalisen median ristiinnaulitsemaksi) saisi kaikki syntinsä anteeksi? Emmekö tässä koe törmäävämme jollain määrittelemättömällä tavalla etiikan ja moraalin rajoihin? Ainakin tämä menee reilusti hyvän maun tuolle puolen, ja taas Nietzsche on oikeassa huomauttaessaan, ettei meidän tule enää hylätä kristinuskoa niinkään järjen kuin silkan maun perusteella.

Missään nimessä Jeesus ei edusta minkäänlaista poliittista realismia. Häntä on vaikea nähdä paasaamassa sen enempää keskiluokkaisen ydinperheen puolesta kuin osallistumassa sateenkaarimarsseihinkaan. Kuitenkaan hän ei asetu mihinkään symmetriseen keskustaan saati ole tolkun ihminen. Hänen poliittinen aktivisminsa loukkaa sekä konservatiiveja että liberaaleja, mutta eri tavoin, eriasteisesti. Hän ei ole ”hyvien” puolella, vaan aina siellä, missä uhrit kärsivät liiaksi kyetäkseen enää edes kyselemään oikeuksiensa perään. Tätä paikkaa voi hyvin sanoa helvetiksi. Siellä toivonsa menettäneet homines sacri eivät enää aikoihin ole haaveksineet voittoisasta soturikuninkaasta. Teodikea on ylellisyyttä, helvetissä ei ole ”kärsimyksen ongelmaa” vaan pelkkä kärsimys. Totuus ei pakota, vaan kutsuu. Mutta minne, keiden pariin? Kuka on sinun lähimmäisesi?

 

6.4.2021

Epäonnistunut liberalismin kritiikki?

 
Joitakin huomioita Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun teoksen Mikä liberalismia vaivaa? kriittisestä vastaanotosta
 
 
 
Marianne Sandelin niittaa Niin & näin -lehden kirja-arvostelussaan Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun viime vuonna ilmestyneen muutoinkin keskustelua herättäneen Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan jokseenkin totaalisesti. Sandelin muun muassa toteaa alkajaisiksi, ettei Lahtisen ja Purokurun esitys ole mikään ”vakavasti otettava teos liberalismista”. Sandelinin mukaan
 
[t]eoksen suurin ongelma on, että Purokuru ja Lahtinen hyökkäävät siinä sellaista aatteellista traditiota vastaan, jota [sic] he eivät kaikesta päätellen tunne juuri lainkaan. Sen sijaan, että kirjoittajat olisivat perehtyneet liberalismiin ja liberalistisiin ajattelijoihin itse, teos perustuu sellaisiin latteisiin ennakkoluuloihin, jotka he ovat suoraan omaksuneet niistä harvoista toisen käden lähteistä, joihin teoksessaan viittaavat. 
 
Tästä käynnistyy asiantuntijan murskakritiikki, jonka on täytynyt olla kirjan tekijäkaksikolle epämukavaa luettavaa. Sandelin moittii teoksen tapaa käsitellä liberalismia ”kaiken kattavana, nyanssittomana abstraktiona vailla hienojakoisuutta tai konkretiaa” ja valittaa tekijöiden näkevän liberalismin tarkoitushakuisesti ”salaliittona, ideologiana, jonka tarkoituksena on ollut alusta saakka vain ’pääomien, markkinoiden ja valtasuhteiden turvaaminen’”.
 
Itse tutustuin Lahtisen ja Purokurun kirjaan viime vuoden puolella. Provosoiva ja mutkia oikova ote ei minua häirinnyt: mielsin tyylilajin poliittiseksi esseeksi, tietoiseksi interventioksi, joka karttoi asialliseen neutraaliuteen pyrkivää yliopistodiskurssia suoranaisena aikalaisoireena. En lukenut kirjaa faktapohjaisena esityksenä liberalismista, vaan diagnostisena, polveilevana Zeitgeistin kritiikkinä ja ruumiinavauksena.
 
Sandelin osoittaa kirjoittajien akateemiset synnit kohta kohdalta kuin ylipainoisen ihmisen elintapoja syynäävä lääkäri ruumiinnormia vastaan kapinoivat syömis- ja liikuntatottumukset: Hobbes- ja Locke-luennat todetaan tarkoitushakuisiksi ja riittämättömiksi; käsitteiden hallintaa moititaan vajavaiseksi; ja ”väärinymmärrys, kärjistys, ristiriitaisuus ja virheellisyys” ovat termejä, jotka ”kuvastavat kirjaa yleisemminkin”.
 
Kuten muuan ystäväni totesi: vaikka kritiikin lopussa annostellaan muutama laiska kehukin, on vaikutelma jotakuinkin murskaava. ”Mahtaakohan Lahtisen ja Purokurun podcastiin tulla haavojenpaikkailujakso”, samainen ystäväni arvuutteli. Mikään ei liene älykölle yhtä piinallista kuin tulla yllätetyksi housut kintuissa mustavalkoisesta tai kaavamaisesta ajattelusta: poliittisesta naiiviudesta ja tarkoitushakuisista kärjistyksistä, joiden taustalla on ylimalkainen ja puutteellinen perehtyneisyys.
 
Sandelinin pitkälti yliopistodiskurssiin nojaavaa oppinutta ja kaikin tavoin valistavaa kritiikkiä lukiessa tulee kuitenkin mieleen, että vaikka arvostelija epäilemättä on merkillepantavankin oikeassa kirjoittajakaksikon ajattelun syntien osoittamisessa, hänen luentansa asettuu kummallisella tavalla juuri sille oireen jatkumolle, jota Lahtinen ja Purokuru provokaatiollaan jäsentävät. Tarttuessaan asiantuntijan kohtalokkaalla tarkkuudella ja akateemisella vainulla kirjan ongelmakohtiin Sandelinin luenta vaikuttaa sittenkin ampuvan maalin ohi tavalla, jota ei yliopistodiskurssin modernin valta-aseman vuoksi ole aivan helppo hahmottaa, saati artikuloida.
 
Sandelin on toki asiantuntijana aivan liian näppärä altistaakseen itseään ilmeisimmälle mahdolliselle eli kirjan tekstilajin ja valitun luennan suhdetta koskevalle vastakritiikille. Hän puuttuu teoksen aatehistoriallisiin ja historiantulkinnallisiin ongelmakohtiin ja jättää kirjan poliittisen, tilanteeseen sitoutuneen ”patologisen” ulottuvuuden vähälle käsittelylle. Mikä liberalismia vaivaa? ei Sandelinille ole rento ja provokatiivisuudellaan tykittävä, uuden ajattelun suuntaan etsiytyvä poliittinen diagnoosi, vaan puolueellinen, tarkoitushakuinen ja käsittelemänsä ilmiön reaalisen monitasoisuuden yksiulotteiseksi monoliitiksi kompressoiva esitys, jonka ongelmallisuus kiteytyy luonnehdinnassa ”ei vakavasti otettava”.
 
Lahtinen ja Purokuru eivät minun luennassani pyri niinkään esittelemään liberalismiksi kutsuttua aatteellista ja ideologista traditiota (kaikessa suunnattomassa monikerroksisuudessaan) kuin hysterisoimaan Zeitgeistin (ajan hengen) sulavuudeksi naamioituneessa liukkaudessaan. On tietenkin aatehistoriallisesti epäilyttävää nimetä tämä liukkaus liberalismiksi, mikä tekee asiantuntijapuheelle helpoksi puuttua tutkijamaisella arvovallallaan tekijäkaksikon kiistattomiin akateemisiin synteihin. ”Esimerkiksi sosiaaliliberalismia teoksessa ei käsitellä ollenkaan”, kirjoittaa Sandelin, ”[vaan p]äinvastoin he olettavat jonkinlaisen monoliittisen liberalismin hengen, jonka katsovat olevan läpitunkeva voima kaikkialla niin läntisen maailman yhteiskunnissa, instituutioissa kuin historiassa.”
 
Kuka viitsiikään olla eri mieltä Sandelinin osoittaessa kerta toisensa jälkeen, kuinka liberalismi ei ole mitään monoliittista, kaiken läpi tunkeutuvaa henkeä tai suuri yksityisomaisuutta ja valtasuhteita suojeleva salaliitto, vaan moniaineksinen, heterogeeninen ja ristikkäisiä virtauksia sisäänsä imenyt traditioiden ja ideoiden kamppailu… jota sopii käsitellä ”vakavasti” ja adekvaatisti, historialliset kontekstit ja taustakeskustelut huomioiden, jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta ”absurdeilta tuomioilta”.
 
Voi kuitenkin kysyä: Eikö Lahtisen ja Purokurun kirjan keskeinen ansio liitykin juuri tähän epäasiallisuuteen ja sen välinpitämättömyyttä huokuvaan kykyyn sysätä sisällön tosiasiallinen rikkaus paikaltaan – ja jättää se ulosteen tavoin luontoon maatumaan? Mikä liberalismia vaivaa? ei piittaa ”liberalismin lahjasta” – sen rikkaasta, valistuksellisesta, kiistelevästä todellisuudesta, joka on ”enemmän kuin osiensa summa” – vaan esittelee lukijalleen törkeän negaation: tunnistamattomaksi mukiloidun liberalismin, joka näyttäytyy kapitalismin kanssa liittoutuneena liukkaana valtapelinä ja mestarointina. Ei ole kyse siitä, mitä liberalismi 
”oikeasti” on, vaan siitä, mitä liberalismi on oireena.
 
Sandelinia mukaillen tätä historiallisista ja diskursiivisista konteksteistaan irrotettua omapäistä luomusta ei kuitenkaan sovi nimittää liberalismiksi. Mikä ikinä onkin se ilmiö tai todellisuus, jota Lahtinen ja Purokuru diagnosoivat, se ei ole liberalismia eikä kykene lausumaan totuutta siitä. Vakavasti otettavuus ei voi tarkoittaa vähempää kuin oikeaksi todetun tiedon rekisterin huomioimista, jolloin väistämätön johtopäätös näyttää olevan, etteivät Lahtinen ja Purokuru ”halutessaan ymmärtää mennyttä filosofiaa” onnettomasti ”nykyajan standardeista käsin” kykene muihin kuin ”anakronistisiin ja vääristyneisiin tulkintoihin”.­­
 
Kiinnostavin ulottuvuus Sandelinin kritiikissä on tietenkin asiantuntijan arvovaltaan liittyvä vallankäyttö, jota paradoksaalisesti voisi luonnehtia tiedon taakse kätkeytyväksi ilmeisyydeksi. Kumoamalla Lahtisen ja Purokurun teoksen tiedollisen arvon eli ”vakavasti otettavuuden” – osoittamalla heidän tulkintansa anakronistisuuden, yksipuolisuuden ja puutteellisen kontekstuaalisen tuntemuksen tuottaman virheellisen ymmärryksen – Sandelin kykenee samalla todistamaan, ettei Mikä liberalismia vaivaa? täytä asiantuntijavallan määrittelemien poliittisten kehysten asettamaa vähimmäismittaa. Näin Mikä liberalismia vaivaa? on kyllä hauska ja letkeä kirja, muttei sittenkään mitään vakavasti otettavaa, vaikka onkin ”ajatuksia herättävä”.
 
Mikä liberalismia sitten ikinä vaivaakin, näyttää Sandelinin kritiikin johtopäätösten perusteella olevan ilmeistä, että oireet ja tauti ovat paikannettavissa vain oikea(nlaise)lla asiantuntijuudella eli yliopistodiskurssin tiedonintressin kautta saavutettavalla, kaikista patologisista sisällöistä riisutulla, mahdollisimman puolueettomasti organisoidulla analyysilla. Tällaisen analyysin lopputulos määräytyy yliopistodiskurssin oman haltuunoton logiikan mukaisesti tuottaen ja uusintaen todellisuutemme loputonta monisyisyyttä ja rikkautta, kamppailevien tulkintojen totaliteettia ja sen rauhoittavaa multiversumia, jossa ainoa hyve on jatkuva lisää tietämisen halu.
 
Lahtinen ja Purokuru vaikuttavat tässä valossa naurettavilta ja fanaattisilta hysteerikoilta. Juuri tätä (tiedon) valoa olisi kuitenkin pohdittava tarkemmin: alettava kysyä, minkä Lahtisen ja Purokurun teos saattaa liikkeeseen ja mikä on käsillä olevan kriittisen keskustelun varsinainen panos. Voin paljastaa, ettei kyse ole tiedosta…
 

10.3.2021

Juopotellen vallankumoukseen?

Reflektioita ja havaintoja edeltävän tekstin vastaanotosta
 
 
Miedosti provokatiivinen kapitalistista realismia ja vastarintaa käsittelevä tekstini on synnyttänyt mukavasti elämää blogin kommenttiosastolle.
 
Erityisellä antaumuksella on keskitytty tulkitsemaan kohtaa, jossa käytän sairasloman ottamista ja päiväkännejä esimerkkinä mahdollisesta yksilötason arkisesta vastarinnasta kapitalistiselle realismille. Kommenteissa toistuu suoraviivainen luenta, jonka mukaan suosittelen kännäämistä yhteiskunnallisen protestin muotona. Luennan puitteissa tämä luonnollisesti torjutaan epäuskottavana ja epäkypsänä vaihtoehtona.
 
Koska olen jo edellisen jutun kommenttiosiossa vastannut näihin tulkintoihin kattavasti, en toista pointtejani tässä.
 
Kiinnostavaa on kuitenkin, miksi tiukan ja analyyttisen tekstini kokonaisuuden kannalta jokseenkin marginaalinen katkelma kohoaa tällä tavoin kepin nenään. Mikä ajatuksessa, että yksilö voisi juopottelemalla kapinoida systeemiä vastaan, on niin perin juurin häiritsevää?
 
Baarin nurkkapöytien vallankumousfantasiat ovat tietenkin klisee. Juopottelu on kapinaa sosiaalisen viihtymisen muodossa, minkä vuoksi se ei ole kapinaa ollenkaan. On siis tyhmää, naiivia ja puberteettista luulotella kännäämisellä olevan vastavirtaisia poliittisia ulottuvuuksia. Päihteiden väärinkäytön totunnainen konteksti on yksityinen sosiaalinen todellisuus, eikä sillä ole mitään tekemistä julkisen ja poliittisen kanssa. Miksi siis politisoida juopottelua? Aivan.
 
Kysymys siitä, onko juopottelu suotava tapa kapinoida vai ei, on tietenkin tylsä ja epäkiinnostava. Huomattavasti kiehtovampaa on pohtia, miksi tuntuu niin tärkeältä kieltää kännäämisen mahdolliset poliittiset ja kapinalliset ulottuvuudet.
 
Humalan aiheuttama toimintakyvyn aleneminen ja kontrollin heikkeneminen tarkoittavat haahuilevaa vaeltelua kemiallisen aivosumun territorioissa. Tämä on samalla pidättäytymistä poliittisen vallan määrittelemästä ”osallistumisesta” ja toimijuudesta, siis yhteiskunnallisen vallan kannalta katsoen poliittisesti epäkelpoa toimintaa, joka on rajattava yksityisen itseilmaisun ja viihteen piiriin.
 
Liberaalin vallan dogmatiikassa äänestämättä jättäminen nähdään samaan tapaan pikemminkin poliittisesta toiminnasta pidättäytymisenä kuin poliittisena toimintana sinänsä. Äänestämättä jättämistä pidetään epäilyttävänä passiivisuutena, eräänlaisena yhteiskunnallisena degeneroitumisena – liberaali ihannekansalainen on aktiivinen ja toimintakykyinen osallistuja. Jos yhteiskunta on shakkilauta, pelin säännöt muodostavat liberaalin kansalaisen poliittisen ajattelun rajat. Pelilaudan ja sääntöjen symbolisen sfäärin ulkopuolella on vain viihteen ja itsensä toteuttamisen yksityinen ja yksilöllinen todellisuus.
 
Sääntöjen seuraamisesta pidättäytymistä ei siis tule mieltää poliittiseksi teoksi. Pidättäytymisen ja haahuilun politisoimisessa asusteleva vihje vaihtoehtoisista pelisäännöistä on lapsellista anarkiaa. Jos et äänestä, olet laiska ja passiivinen, etkä tiedä, kuinka maailma toimii; jos kapinoit ryyppäämällä, olet epäkypsä hedonisti, jolta puuttuu tervehenkinen ja illuusioton realismi. Politiikka on valmis ja vaihtoehdoton – kuten kapitalismikin. Näin asiat nyt vain ovat ja niiden kanssa on elettävä.
 
Olen lukioikäisestä saakka saanut kuulla olevani epärealistinen haaveilija, joka ei halua tunnustaa ”elämän realiteetteja”. Nykyään suhtaudun tällaiseen vihjailuun kohteliaisuutena. 

8.3.2021

Yksilöllisen vastarinnan muotoja ja mahdollisuuksia kapitalistisen realismin liberaalissa hegemoniassa

 
Mark Fisherin lanseeraama kapitalistisen realismin käsite viittaa kokemukseen vallitsevan systeemin vaihtoehdottomuudesta. Samaa kokemusta kartoittaa Fredric Jamesonin tunnettu toteamus siitä, että meidän on helpompi kuvitella maailman loppuminen kuin kapitalismin loppuminen.
 
Kapitalismin paljaaksi riisuttu ydin ei, kuten Pontus Purokuru huomauttaa, piile niinkään (öljyn)tuotannossa kuin erityisellä tavalla järjestäytyneissä ihmisten tai olioiden välisissä suhteissa. Kapitalismin minimaaliseksi ehdoksi voi näin ajatella minkä tahansa lisäarvontuotantoon perustuvan suhteen: toisin sanoen suhteen, jossa tuotetun arvon jakautuminen on epätasaista siten, että osa arvontuotannosta kerryttää (yksityistä) pääomaa eli kasvattaa lisäarvoa, jolloin tuotettu arvo ei kokonaisuudessaan palaudu tuottajalleen, vaan tulee lisäarvona pääoman anastamaksi. Kaiken nykyaikaisen palkkatyön taustalla on käytännössä tämänkaltainen yksipuoliseen riistoon perustuva tuotantosuhde, vaikka tuotantoketjut (etenkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa) ulottuvat usein niin kauas, ettei riiston havaitseminen ole mahdollista vain ketjun yläpäätä tarkastelemalla.
 
Kapitalismin kumoamiseksi ei siten riitä sen enempää fossiilisen tuotannon alasajo kuin mitenkään itsestään selvästi edes öljyvarojen väistämätön hupeneminen. Jonkin ihmisten välisissä suhteissa on muututtava. Tästä päästään takaisin kapitalistiseen realismiin eli ajattelutapaan, joka käytännössä kieltää lisäarvontuotantoon perustuvan yhteiskuntasuhteen vaihtoehdot.
 
Arkielämän kapitalistinen realismi ilmenee ennen muuta liberaalin systeemin ja sen puitteissa määriteltyjen toimintatapojen hegemonisena ja hiljaisena hyväksyntänä. Vaikka elämme ”demokraattisessa” kansalaisyhteiskunnassa, hyväksymme palkkatyöjärjestelmän, jonka toiminta ei perustu demokratiaan vaan hierarkiaan; uskomme liikoja kyselemättä kaikenlaisten johtajien olemassaolon välttämättömyyteen ja luovutamme heille mielellämme vallan määritellä ruumiin- ja ajankäyttöämme.
 
Emme kyseenalaista jatkuvaa biopoliittisen kontrollin puuttumista nautintotalouteemme, vaan osallistumme tottelevaisesti lääkäriemme määräämiin kuntotesteihin, veri-, maksa- ja kolesteroliarvojen mittauksiin sekä luemme ja peukutamme valtakunnanmedian välittämiä uusimpia tutkimustuloksia, joissa osoitetaan hyväksyttävät annos- ja määrärajat alkoholille ja herkuttelulle, emmekä liiemmin protestoi, mikäli terveydenhoitaja määrää meidät elintapavalmennukseen huonojen maksa-arvojen ja ylipainon vuoksi. Hyväksymme ylikansallisten lääkefirmojen harjoittaman lobbauksen ja terveysbisneksen, koska toimintamme tasolla uskomme kaiken jotenkin hämärästi olevan ”omaksi parhaaksemme”. Ennen kaikkea hyväksymme sen hyvin perustavanlaatuisen ajatuksen, että yhteiskunnallinen ja kulttuurinen iso Toinen (jonka symbolista arvovaltaa käyttävät nykyään erityisesti lääkärit ja psykiatriset asiantuntijat) tietää meitä itseämme paremmin, mitä tarvitsemme ja mitä meidän todella kannattaa haluta.
 
Luotamme valtaapitävien teknokraattien ja anonyymien virkamiesleegioiden määritelmiin, joissa talous ja politiikka erotetaan toisistaan, vaikka tietäisimmekin, ettei taloutta ole olemassa minään itsenäisenä ja politiikasta irrallisena mekanismina. Vastustamme rasismia ja puolustamme tasa-arvoa abstraktisti, historiasta riisutussa liberaalissa tyhjiössä, jota luulemme sivistyksen voimakentäksi.
 
Uskomme poliisin ja virkavallan toimivan ”kaikkien kansalaisten eduksi” silloinkin, kun kodittomat asunnonvaltaajat ajetaan kadulle yksityisen omaisuuden eli asuntosijoittajien tyhjien luksuskämppien tyhjänä säilymisen suojelemiseksi tai kun ilmastomielenosoitus hajotetaan väkivalloin, koska hyvätuloisen middle managementin on tänäänkin päästävä tykittämään ja brainstormaamaan palavereissaan, joiden itsestään selvästi mielletään olevan ”tuottavaa ajankäyttöä” ja ainakin monin verroin ”hyödyllisempää” kuin nuorten ilmastopoliittisten mielenosoittajien harjoittama kansalaistottelemattomuus.
 
Hyväksymme mukisematta yksilöpsykologiset ja aivokemialliset selitykset masennuksellemme ja henkiselle pahoinvoinnillemme, emmekä käsittele niitä ensisijaisesti sosiaalisina ja yhteiskunnallisina ilmiöinä; emme kysy, kuka tai ketkä hyötyvät siitä, että masennus ja ahdistus palautetaan yksilön neurologisiin ominaisuuksiin, joita ostovoimainen kuluttaja voi manipuloida saatuaan asianmukaisen diagnoosin lääkärin rippituolissa. Stressi ja masennus on yksityistetty, joten päättelemme niiden olevan etupäässä yksilöllisiä ongelmia, joiden ”yhteiskunnallistaminen” tarkoittaa lähinnä talousasiantuntijoiden toistuvia arvioita masennuksen aiheuttaman työkyvyn alenemisen tuottamista rahallisista tappioista.
 
Kapitalistisen realismin sisäistänyt nykyaikainen yksilö hyväksyy omaisuuden epätasaisen jakautumisen, eikä toisaalta kuvittele itsekään rikastuvansa työllään. Realismi vaatii alistumaan systeemin sääntöihin, eikä alati kaventuva ja aina jo liberaalin vallan etukäteen määrittelemä julkisen keskustelun näyttämö tarjoa mahdollisuuksia utopioille tai poikkeamille. Kehnossakin palkkatyössä oleva voi pitää itseään etuoikeutettuna. Kapseloituneen ja privatisoituneen elämän ikävyyttä kompensoidaan kännäämällä viikonloppuisin, hallinnan ja kontrolloidun riskin tunnetta tuotetaan piensijoittamalla, poliittisen osallistumisen vaade täytetään äänestämällä kunta- ­ja eduskuntavaaleissa, aktiivisuutta ja tuottavuutta pidetään yllä kuntoilemalla ja ruokavaliolla, mielekkyyttä tuovat monenlaiset vapaa-ajan projektit ja harrastukset. (Jos on työtön, voi ryypätä, käydä ulkoilemassa ja äänestää.)
 
Niin sanottua valveutunutta ja kriittistä yksilöä tämä kaikki tietenkin ahdistaa aivan helvetisti. Pieni sosialisti hänen sisällään ihmettelee: kuinka vastustaa tätä kaikkea yksilötasolla – siitäkin huolimatta, etten usko porvarilliseen individualismiin ja yksilöön yhteiskunnallisen muutoksen lähtökohtana? Tällaisessa kyselemisessä vastarinnan idea ei tietenkään olekaan liberaalissa fantasiassa yksilöstä, joka kierrättämällä ja kansalaisaloitteita allekirjoittamalla ”vaikuttaa” jonkinlaiseen itseään laajempaan muutokseen. Tämähän ei mitään vastarintaa olisikaan, vaan kuuluu sellaisena kapitalistiseen realismiin hienosäätäessään mielikuvaa kuluttajuudesta itse kuluttamiseen vaikuttamatta ja sitä problematisoimatta. Yksilölliset vastarinnan muodot eivät riitä systeemin muuttamiseksi, mutta tämä ei tarkoita, ettei yksilöllisillä vastarinnan muodoilla – olivatpa ne ulkonaisesti kuinka vähäpätöisiä tahansa – olisi merkitystä mielekkyyden kokemuksen tuottamisessa ja ylläpitämisessä. Mielekkyyttä tarvitaan, jotta tieto vaihtoehdon todellisuudesta säilyttää poliittisen voimansa.
 
Esittelen lopuksi muutaman käytännönläheisen vastavirtaan uimisen muodon. En väitä niiden sopivan kaikille, mutta ainakaan ne eivät edellytä suuria rahallisia resursseja, ja lisäksi ne hyvin merkittävässä massamitassa sovellettuna häiritsisivät nykysysteemin kitkattomana rullaavaa fantasiaa enemmän kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan.
 
1) Säännöllisen ja usein toistuvan työnhaun ja etenkin kokopäiväisten palkkatöiden vältteleminen (sekä kieltäytyminen työttömän identiteetistä). Tämän soveltamiseen ja työttömään kohdistuvaan kontrollin kaikinpuoliseen välttelyyn saa tarkempia ohjeita Työstäkieltäytyjäliiton ilmaisesta käsikirjasta (pdf-tiedosto linkin takana).
 
2) Tietoinen antautuminen lisäarvoa tuottamattomiin käytäntöihin sekä pidättäytyminen joistakin yhteiskunnallisen kontrollin muodoista. Voi haahuilla, zonettaa ja dronettaa eli harhailla lähiympäristössä musiikkia kuunnellen (tai kuuntelematta) vailla mitään selvää päämäärää, antautua tylsistymiselle ja tuottamattomuudelle, ottaa sairaslomaa ja vetää päiväkännit, kieltäytyä verikokeista ja kuntotesteistä, lukea filosofiaa ja käydä laajoja keskusteluja epäkäytännöllisistä ja vieraannuttavista aiheista.
 
3) Juoruaminen ja paskanjauhaminen ystävien, tuttujen ja puolituttujen kanssa. Kiinnostavan ihmisen tavatessaan voi unohtua juttelemaan hänen kanssaan vaikka pimeän tuloon saakka. Ystävien kanssa on suositeltavaa istua pitkiä iltoja vain keskustellen ja siellä täällä käveleskellen.
 
4) Aikataulun pitäminen mahdollisimman väljänä yllä mainittuja käytäntöjä ajatellen. Työttömälle tämä käy helposti, mutta myös keskiluokkainen yksityisen sektorin toimihenkilö voi harjoittaa vastarintaa vaikkapa katselemalla suoratoistoelokuvia, lukemalla filosofiaa tai pelaamalla tietokoneshakkia työajallaan.
 
5) Kaiken läpäisevä pyrkimys yhteiskunnalliseen tuottavuuteen kohdistuvaan laiskuuteen, yleiseen velttoiluun ja hyöty- ja tehokkuusnäkökohdista piittaamattomaan haahuiluun. Monet työt voi tehdä paskasti tai vähän sinnepäin, eivätkä asiat ole niin justiinsa. ”Uralla” ei tarvitse ”edetä” eikä omaisuutta kerätä. Tässä on kyse tietoisesti omaksuttavasta asenteesta, jonka ylläpitäminen vaatii toisinaan henkistä vaivannäköä, sillä mitä tuottavuuteen tulee, sen vaalima ja edellyttämä konformismi ulottuu pelkkää keskiluokkaista (ja sinänsä helposti torjuttavaa) mentaliteettia syvemmälle ja pidemmälle. Tuottavuuden laajasti sisäistetty vaatimus muodostaakin yhden kapitalistisen realismin keskeisistä psykologisista kulmakivistä. Jatkon kannalta suositeltavaa on myös alkaa pohtia käytäntöjä, joissa toteutuu kapitalismille kriittinen aikakäsitys eli idea ajasta jonakin ei-omistettavana. Kyse on sellaisesta ajan konseptista, jossa jako ”työntekijän omaan aikaan” ja ”työnantajalle kuuluvaan aikaan” näyttäytyvät jälkiteollista valtaa palvelevina abstraktioina, eivät ajan varsinaisina ominaisuuksina. Aikaa ei siis ole mahdollista myydä tai ostaa, eikä työntekijän tai työnantajan aikaa ole olemassakaan, sillä aika ei kuulu kenellekään, vaan se ainoastaan kuluu, pyörii ja etenee; olennaista on, ettei aika ole haltuunoton objekti tai objekti ylipäätään.

6) Äänestämättä jättäminen eduskuntavaaleissa. Näin voi rikkoa kansalaisvelvollisuuttaan (jota liberaalit nimittävät kansalaisoikeudeksi) ja provosoida yllättävän tehokkaasti liberaalisti ajattelevaa lähipiiriään, mikä voi johtaa kiinnostaviin keskusteluihin. Massamitassa äänestysaktiivisuuden romahtaminen alle 10 prosentin olisi hätkähdyttävä protesti nykysysteemille ja johtaisi todelliseen kriisiin vallan huipulla. Yksilötasolla äänestämättä jättämisessä on antagonistista voimaa, minkä huomaa jo liberaalien tyypillisestä ja täysin epäloogisesta vastaheitosta: ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.” [EDIT 28.10.2024: Tässä kohtaa kärjistän mielestäni tarpeettomasti ja menen suorastaan pointtini ohi. Äänestämättä jättäminen kyllä voi ilmaista jonkinlaista poliittisesti relevanttia passiivisuutta (kuten José Saramagon romaanissa Kertomus näkevistä) etenkin suurimittaisena demonstraationa, mutta olen sittemmin päätynyt varauksellisempaan näkökantaan, enkä ole lainkaan varma, onko äänestämättä jättäminen lähimainkaan radikaali tai edes poliittisesti relevantti teko.]

 

28.12.2020

Epätyydyttävä selonteko vuodesta 2020

 
Vuosi 2020, kuulemma ”monin tavoin poikkeuksellinen”, lähestyy loppuaan.
 
Omat joulunpyhäni menivät ennalta-arvattavasti viskin, glögisangrian, raskaan ruoan ja muutaman sukulaisen tapaamisen merkeissä. Tapaninpäivänä olisin halunnut vetää helvetinmoiset perskännit, mutta yksikseni juon aina liian hitaasti ja lopetan liian aikaisin. Homma kuivui kokoon. Pelailin sitten jurrisena autotallissa Abe’s Oddyseeta, lapsuuteni klassikkopeliä. Kömmin vuoteeseen aamutunneilla harmillisen selväpäisenä.
 
Kaveri, jota olin koettanut illan mittaan turhaan tavoitella, laittoi seuraavana iltapäivänä viestin, jossa valitti olonsa kauheutta ja mainitsi tapaninpäivän saunailtaansa koskevan muistikelan kärsivän osaksi tuhoutuneesta datasta. Siinä vaiheessa kiittelin mielessäni, etten sentään sittenkään joudu viettämään sunnuntaita krapulan totuusefektien kourissa. Soittelin stereoista Reverend Bizarrea, söin pizzan, peseydyin. Joulun hengen ja merkityksen pohdinnat olin jälleen kerran onnistunut sivuuttamaan, mihin kaltaiseni kohtalaisen epähengellinen ihminen voi suhtautua jonkinlaisena onnistumisen kokemuksenakin.
 
Tätä kirjoittaessa on edessä vielä uusi vuosi kansanterveydellisesti kyseenalaisine juhlallisuuksineen. ”Kolme pientä olutta vastaa kukkupäistä ranskalaista aterialautasta”, vaimo referoi – ilmeisesti maksumuurin taakse kätkeytyvän artikkelin ingressiä. Vastaan, että olinkin jo ehtinyt odotella valtamedian välipäivien terveyspropagandan ja ikuiseen nautintoon velvoittavan halukoneen käynnistymistä.
 
Elämässä onnistumisen privatisoitunut perusmuotohan on – porvarillisen elintason ja moninaisten kohtuutta säteilevien tervehenkisten harrasteiden ohella – painonhallinnan ongelmattomuudesta kielivä litteä vatsa. Näitä onnistumisen lajeja olen tänäkin vuonna kyennyt menestyksekkäästi välttelemään.
 
En harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta jonkinlaisen periaatepäätöksen voisin sen puolesta tehdä, että jatkossakin pyrin kieltäytymään systemaattisesti kaikenlaisista kontrolloivista kuntotesteistä, elintapojani, mieltymyksiäni ja kulutustottumuksiani syynäävistä kyselyistä ja lomakkeista sekä yleensä antamasta tunnustusta minkäänlaisille etukäteen määritellyille ”vapaan” toiminnan alueille ikään kuin niiden mahdollistama vapaus ei aina jo olisi yksi pehmeän kontrollin muoto.
 
Harkitsen myös vakavasti äänestämisen lopettamista, sillä kaikenlaista aktiivisuutta ja osallistumista vaativana nykyaikana vetäytyminen ja pidättäytyminen on usein parasta protestia ja provokaatiota. Äänestämisellä ei tunnetusti vaikuteta mihinkään, mutta jos yli 90 % kansasta jättäisi äänestämättä seuraavissa eduskuntavaaleissa, voisimme vain arvuutella seurausten monumentaalisuutta. Lähipiirissä tosin vihjauskin tähän suuntaan on herättänyt näkyvää ärtymystä: ”Just joo, äänestä nyt kumminkin ainakin sen vuoksi, ettei persut voita!”
 
Mutta vihollisemme eivät tietenkään ole perussuomalaiset ja heidän oikeistoradikalisminsa, vaan systeemi, joka itsepintaisesti tahtoo säilyttää oikeistoradikalismin mahdollistavat olosuhteet harvoille kasaantuvan pääoman eduksi. Nykymuodossaan neljän vuoden välein toistuva äänestyssirkus lähinnä ruokkii osallistumisen illuusiota, jonka kautta osoitamme hyväksyntää liberaalin auktoriteetin pakottamalle asiakkaan ja kuluttajan roolillemme. Massamittainen ja mahdollisimman totaalinen äänestämisestä pidättäytyminen on luultavasti yksi pelottavimmista rauhanomaisista systeemisen protestin muodoista. Mikään liberaali valtakoneisto ei sellaista kestäisi. Sataprosenttinen pidättäytyminen: mitä jumalallista väkivaltaa!
 
Poliittinen aktivoitumiseni toki laajeni siinä, että pääsin osaksi kriittisen ”vaihtoehtoista vasemmistoa” edustavan verkkomedia Hamaran kirjoittajakollektiivia. Minulle Hamaran kaltainen projekti merkitsee relevanttia, konkreettista ja lokaalia kritiikin harjoittamisen tapaa, eräänlaista ahjoa, jossa toiminnan pienimuotoisuus pikemminkin terävöittää kuin lamauttaa ajattelun hehkua. Intellektuaalinen elämäni on kaivannut tällaista jo kauan.
 
Lukija varmaan huomaakin, etten tässä kulunutta vuotta sangen epätyydyttävästi tilittäneessä selonteossani ole juuri sanallakaan viitannut siihen yhteen asiaan, minkä mainitsemalla joka ikinen ”yhteiskunnan isoa kuvaa” tarkasteleva poliitikko-, psykologi-, taloustieteilijä-, filosofi- ja teologibloggari niin kovin mielellään aloittaa toivontäyteiset pohdintansa.
 
Yksi syy tähän pidättäytymisen lajiin onkin juuri ”isoa kuvaa” kohtaan tuntemani vastenmielisyys. ”Monin tavoin poikkeuksellinen vuosi” muuttuu abstraktiksi, toisteltavissa olevaksi taudinkuvan liturgiaksi, jonka kehyksissä ”oikeudenmukaisuus” ja ”toivo” jäävät laumasieluisiksi yleistyksiksi vailla kiinnitystä konkreettisiin kamppailuihin (joiden realiteetit kumoavat yleistysten katkoksettoman universaaliuden).
 
”Ison kuvan” sijaan voi tietysti keskittyä jäsentämään asian ympärille hahmottuvaa kokemusta. Se tosin tuntuu tässä vaiheessa joutavalta, olenhan pukenut kokemukseni jo aiemmin blogiproosaa huomattavasti sopivampaan runomuotoon. Tyydyn siis siteeraamaan itseäni:
 
Niiden merkintöjen jälkeen kesän mentyä
kavahdin ajatusta
että olisi paluu normaaliin
ikään kuin yhteiskunta olisi neuroosieni jatke
ja Euroopasta tietämisen asiaksi
näkö katosi, supistui
lukemiset kuittasin Bowiella
tihkusateessa näin sileäksi hinkatun smaragdisillan
se vei kaupungin läpi
yleni paksuun messinkipilveen
joka lupasi rajattomasti tallennustilaa
(”8,99 € / kk”, runokokoelmasta Laula herrasi doxaa, julkaisematon)
 
Taiteilijan itseriittoisuuteni jäi tänäkin vuonna vaille julkisen tunnustuksen tuomia ihailun väreitä; samoin pankkitilin saldo pysytteli sopivan alhaisissa lukemissa. Tähän en odota suuria muutoksia ensi vuonnakaan. Toivominen on tietysti asia erikseen.
 

1.10.2020

Oikeistoradikalismi on (uus)liberalismin umpikuja


David Graeber erottaa esseessään ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä” oikeiston ja vasemmiston poliittiset ontologiat niihin liittyvien valtakäsitysten perusteella. Oikeistolle poliittinen ”realismi tarkoittaa tuhovoimien huomioimista”, sillä sen ”poliittinen ontologia perustuu väkivaltaan”. Vasemmiston poliittinen ontologia asettaa lähtökohdakseen mielikuvituksen ja korostaa näin ”luovia, tuottavia ja uutta synnyttäviä voimia”.
 
”Oikeistolaisen ajattelun ydin” tiivistyy Graeberin mukaan (lausumattomaan) oppiin väkivallasta, joka viime kädessä määrittelee ”hienovaraisin keinoin” sen, mistä yhteiskunnassa on kysymys ja mikä yleensä kuuluu ”terveen järjen” piiriin. Koska oikeiston poliittisen ontologian perustana on yhteiskunnalliset suhteet ja ajateltavan rajan määrittelevä väkivalta, on helppo nähdä, miksi oikeistolainen ”valtasuhteiden kritiikki” on usein reaktiivista, pinnallista ja tyystin ei-rakenteellista. Esimerkiksi luokan kriittinen käsite on oikeistolaisessa yhteiskunta-analyysissa periaatteessa ”mahdoton” teoreettinen apuväline sikäli kuin se paljastaa yhteiskunnallisten, neutraaleina näyttäytyvien erojen ja luonnollisina ilmenevien hierarkioiden edellyttämät väkivaltaiset muutokset ja niitä kannattelevat rakenteet, joiden legitimoimisen ja kätkemisen voi nähdä yhdeksi oikeistolaisen yhteiskunta-ajattelun perustehtäväksi.
 
Oikeistolaisen ajattelun toinen peruselementti (Graeberin mainitseman väkivallan ontologian ohella) on kaikkien elämänmuotojen saattaminen pääoman yhteiskunnallisen vallan kontrolliin. Kuten Pontus Purokuru toteaa, ”pääoman päämääränä ei ole rationaalinen voittojen maksimointi vaan vallan kasvattaminen”. Oikeistoradikalismin – kuten vaikkapa radikaalin nationalismin tai eräiden fasismin muotojen – piirissä suhtautuminen pääoman valtaan tosin näyttäytyy pinnalta katsoen kriittisenä, mutta näiden liikkeiden ideologian lähempi tarkastelu osoittaa nopeasti päinvastaiseen.
 
Onkin olennaista huomata, ettei oikeistoradikalismi ole kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkiä, vaan kapitalistisen yhteiskunnan tuottama oire: ilmiö, jonka pääoman keskittymisen tendenssi ylipäätään tekee mahdolliseksi ja jota se ruokkii, kuten Theodor Adorno huomauttaa. Niin kauan kuin yhteiskunnalliset olosuhteet ja rakenteet mahdollistavat fasismin kaltaisen liikehdinnän nousun, sellaisen vaara on aina olemassa – siitäkin huolimatta, ettei historia toista itseään eikä (post)modernia uusfasismia näin ollen tule ajatella samaksi tai edes joka suhteessa samanlaiseksi fasismiksi, jollainen 1930-luvun natsiliike oli.
 
Liberaalia ajattelua on tietenkin helppo kritisoida ’ihmisoikeuksien’, ’oikeudenmukaisuuden’ ja ’vapauden’ kaltaisista tyhjistä käsitteistä, jotka vakiintunut vasemmistolaishenkinen ideologiakritiikki kykenee suhteellisen vaivattomasti osoittamaan hallitsevan (kapitalisti- ja porvari)luokan edunvalvojiksi. Jos esimerkiksi ”vapaudella” ymmärretään perinteisesti viitattavan yksilön rationaaliseen toimintaan kapitalismin vapailla markkinoilla, tarkoittaa se saman ajattelun mukaisesti ihmisoikeuksien kontekstissa lähinnä liberaalin subjektin oikeutta toimia markkinoita ohjaavan rajoittamattoman egoisminsa ehdoilla ja niin edelleen.
 
Tällaiset ilmeisetkin kärjistykset riittävät osoittamaan liberaalin ajattelun keskeisiin umpikujiin, jotka edelleen voi tiivistää jonkinlaiseksi neutraalin universaaliuden rakenteelliseksi illuusioksi. Liberaali toisin sanoen sijoittaa arvojen ja aatteiden ristiriitaisen ja loputtoman moninaisuuden eräänlaiseen säiliöön, ”universaaliin”, joka samalla näyttäytyy tyhjänä ja tiedostumattomasti neutraalina. Näin keskenään kamppailevat partikulaarit muodostavat viime kädessä – keskinäisistä ristiriidoistaan huolimatta – rauhoittavan kokonaisuuden, joka sinänsä on valtapoliittisen aktin johdonmukainen tuote. Illuusiota (jonka rakenteellista luonnetta on syytä korostaa) voisi nimittää myös kokonaisuuden kuvitelmaksi tai lacanilaisesti ”kaikeksi, jonka ajatellaan olevan jotain”, nimittäin sulkeistettava ja käsitettävä kokonaisuus.
 
Spesifimpi esimerkki liberaalin universaalisuuden ongelmasta ja erityisesti sen vaikutuksesta sekä siihen liittyvästä poliittisesta unohduksen muodosta – nimittäin luokan käsitteen hylkäämisestä – on nykyään valtavirran julkisessa diskurssissa jatkuvasti esillä oleva vaatimus poliittisesta korrektiudesta. Kun vallitseva yhteiskuntakriittisyyteen pyrkivä julkinen pohdinta torjuu ”liian marxilaisen” luokan käsitteen, muuttuvat poliittisen korrektiuden ja syrjinnän ehkäisemisen vaatimukset pahimmillaan luokkajakoja ylläpitäväksi symboliseksi väkivallaksi, jonka todellinen luonne jää helposti huomaamatta. Purokuru toteaakin syrjinnän ja luokan käsitteisiin liittyen luokan olevan ”siinä mielessä täysin eri asia kuin syrjintä, että syrjintä liittyy erojen muuttamiseen hierarkkisiksi, kun taas luokka liittyy hierarkioiden muuttamiseen eroiksi”.
 
Kun hierarkia muuttuu eroksi, se ikään kuin substantialisoituu, muuttuu olennaiseksi eroksi, joka sitten tuntuu perustelevan itsestään käsin edellyttämänsä hierarkian. Juuri tästä on kyse erityisesti radikaalin oikeiston suosimassa olkiukkostrategiassa, jossa vasemmistolainen valtasuhteiden kritiikki latistetaan vähä-älyiseksi vaatimukseksi kaikkien hierarkioiden purkamisesta. (Kukapa ei muistaisi Jordan Petersonin viisastelevaa, parin vuoden takaista esitystä hummereiden välisistä hierarkioista?) ”Olennaisten erojen” tuotettu luonnollisuus syntyy ja saa elinvoimansa poliittisesta unohduksesta, jota liberaalissa ajattelussa voi kuvata muun muassa luokan ja syrjinnän välisen erottelun katoamiseksi jälkimmäisen eduksi. Kun syrjinnän lopettaminen edelleen muuttuu liberalistiseksi ja ”universaaliksi” eettiseksi käskyksi, se altistuu fetisoitumiselle; tällöin siitä lopulta tulee huomattavan haavoittuvainen radikaalin oikeiston kritiikille.
 
Hierarkioiden purkautuminen on luokkayhteiskunnasta vapautumisen seurausta, ei erillinen poliittinen vaatimus, johon olisi mahdollista käydä käsiksi suoraan yhteiskunnan makrotasolla (mikä tarkoittaisi vain vanhan herran kieltämistä uuden nimissä). Syrjintään puuttuminen on toki välttämätöntä, mutta yllä esitellyn unohduksen seurauksena onnistutaan vain ajautumaan tyypilliseen liberaalin ajattelun umpikujaan ja poliittiseen korrektiuteen, joka on sokeaa ja luokkatiedotonta juuri siksi, että se 1) perustuu vaatimukselle tiedostaa ja hylätä kaikki mahdolliset syrjinnän muodot ja mekanismit samalla kun 2) asettuu palvelemaan hallitsevaa luokkaa eräänlaisena loputtoman tunnustamisen ja identiteetin nollapisteen aktina. Kun ”eurooppalainen valkoinen heteromies” julistaa itsensä ei-miksikään ja tunnustaa näyttävästi lukemattomat syyllistään huutavat sorron lajit, huomaamatta jää, kuinka tunnustaminen tosiasiassa toimii täsmälleen liberalistisen ”universaalin” logiikan mukaisesti. Samastamalla itsensä yleisen uhritietoisuuden nimissä jonkinlaiseen ”nollaposition subjektiin” liberaalia etiikkaa kannattava valkoinen yläluokka salaisesti nimeää itsensä siksi tyhjäksi ja neutraaliksi paikaksi, josta alkaen kaikenlainen toiseuttaminen tulee mahdolliseksi eräänlaisena modernina kulttuurikolonialismina.
 
Vähemmistöt siis kyllä astuvat (tai astutetaan) esiin, mutta viime kädessä vain ”neutraalin säiliön” sisältäminä partikulaareina, ”kokonaisuuden” osina. Kokonaisuuden määritteleminen ja vartiointi jää edelleen kolonialisteille ja siirtomaaherroille. Asiaa ei muuta muuksi se, että valkoinen eliitti nimeää nämä monilukuiset partikulaarit ”uhreiksi” ja ”heikompiosaisiksi”, sillä ongelma ei ole vain annetuissa nimissä, vaan siinä, kuka nimeää ja kenet.
 
Tässä tapauksessa juuri luokan käsite mahdollistaa poliittisen korrektiuden kätkemän alistussuhteen osoittamisen ja siihen liittyvien siirtymien paikantamisen tavalla, joka ei jää pelkäksi oikeistolaiseksi pyrkimykseksi, jossa poliittisen korrektiuden kulttuurin antagonismeja hyödynnetään strategisesti vallitsevien olojen oikeuttamisessa tai fasistisen väkivallan ja kriisin ilmapiirin lietsomisessa. Syrjinnän kaikkien muotojen lopettamisen eettinen vaatimus muuttuu liberaalissa ajattelussa korvikeobjektiksi, jonka todellinen sisältö vastaa täsmällisellä tavalla pääoman edellyttämiä yhteiskunnallisia valtasuhteita.
 
Radikaali oikeisto hahmottaa poliittisen korrektiuden loismaisen etiikan, mutta tekee sen omista myyttien ja yhteismitattomuuksien halkomista lähtökohdistaan. Se, mikä todellisuudessa on liberalismin luomaa eettistä umpikujaa, tulkitaan kommunistien harjoittaman hegemonisen ja virheellisesti ymmärretyn ”kulttuurimarxismin” seuraukseksi, salaliittomaiseksi yritykseksi ”tuhota länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot”.
 
Fasismin nousun mahdollistavat yhteiskunnalliset rakenteet – erityisesti uusliberalistinen, pääoman keskittymistä ajava, julkista taloutta ja valtion sääntelyä vastustava ideologia sekä ylikansallisen pääoman ehdoilla toimivat ”demokraattisen” vallan puitteet – kääntävät asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan automaatin tavoin kommunismia vastaan, vaikka juuri kommunistinen ja sosialistinen politiikka voisi pelastaa keskiluokan pääoman keskittymisen aiheuttamilta kurjistuvilta olosuhteilta. Uusliberalistisen vääjäämättömyyden politiikan väistyessä nouseva oikeistoradikalismi tarjoaa kansalliseen mytologiaan nojaavaa ikuisuuden politiikkaa, jolla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kykyä puuttua ongelmallisiin rakenteisiin, sillä radikaali oikeisto ei mobilisoi massoja niinkään globaalia pääomaa kuin luomiaan viholliskuvia vastaan.
 
Etnisen kansan säilymisen ja eheyden nimissä se julistaa sodan maahanmuuttajille, ay-liikkeelle, prekariaatille, seksuaalivähemmistöille, juutalaisille ja työttömille. Pääoman tuottamiin kurjistaviin vaikutuksiin se vastaa lisäämällä kansalaisiin kohdistettua kontrollia, syytämällä rahaa kurinpitokoneiston ja poliisivaltion laajentamiseen. Näin legalistisesta kristinuskosta omaksuttu itsensä kieltämisen etiikka muuntuu ihmisen luonnollisen pahuuden rajoittamisen nimissä harjoitetuksi fasistiseksi kontrolliksi. (Ei olekaan yllättävää, että kristillisdemokraatit asettuvat tiukan paikan tullen radikalisoituneen oikeiston puolelle. Politiikkana ”kristillisyys” on syystä tai toisesta merkinnyt aina pikemmin lakia kuin evankeliumia.)
 
Oikeiston poliittisen ontologian kannattelema systeeminen väkivalta ja konkreettisen väkivallan uhkaan perustuva hallinta muuttavat tapaamme ymmärtää ihminen ja yhteiskunta, mikä osaksi voi selittää sen, että kriisin uhatessa muutoin yksilönoikeuksistaan alituista huolta kantava porvarikin alkaa huutaa kovemman kurinpidon ja tiukemman kontrollin perään.


(Tämä teksti on osa piakkoin Hamarassa ilmestyvää laajempaa artikkeliani ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”.)