Yliopiston, analyytikon ja hysteerikon diskurssit


Lacan painottaa, että psykoanalyysi pakottaa siihen käsitykseen, ettei tiedon halulla ole minkäänlaista suhdetta tietoon: tiedon halu ei johda tietoon. Sitä, mikä johtaa tietoon, Lacan kutsuu hysteerikon diskurssiksi. Todellinen herra – jollaisia nähdään yhä vähemmän ja vähemmän – ei tahdo tietää mitään: hän tahtoo vain, että asiat sujuvat. (81)

  • Miksi hysteerikon diskurssi johtaa tietoon? Ensinnäkin siksi, että hysteerikko aina päätyy kumoamaan ja kyseenalaistamaan herran – toki uuden herran kautta, mutta kuitenkin –; lisäksi tieto on hysteerikon diskurssissa Toisen (S1:n) alapuolella nautinnon/tuotteen/menetyksen paikalla. Hysteerikon voi ajatella näin ”imevän” tiedon ”a:n” aukosta – a:n sikäli kuin tieto on sen paikalla. Lacanin logiikasta on syytä muistaa tuotteen ja menetyksen lankeaminen yksiin. Hysteerikon diskurssi tuottaa tietoa, koska hysteerikko on motivoitunut haluamaan tietää, millä hinnalla hän itse on puhuva subjekti.
  • Yliopistodiskurssissa herraa on puraissut tiedon halu, mikä johtaa vain kaikkitietävyyteen eli herran tietämättömyyden lajiin – tätä(kin) voinee kutsua ”tiedon totaliteetin fantasmaksi”, herran ideaksi tiedosta suljettuna totaliteettina.

Psykoanalyyttinen kokemus asettaa keskustaan – syytetyn penkkiin – tiedon. Lacanin mukaan jo tämä yksin velvoittaa kysymään, eikä ole mitään syytä rajoittaa tämän kyselyn laajuutta. Ei kuitenkaan ole tarvinnut odottaa psykoanalyysia sen ajatuksen kyseenalaistamiseen, että tieto voisi nyt tai tulevaisuudessa muodostaa millään tavalla suljettua kokonaisuutta [totalité]. Lacanin mukaan ajatus siitä, että tieto voisi muodostaa totaliteetin, on immanentti poliittiselle sellaisenaan. Politiikassa on aina käytetty hyväksi imaginaarista ajatusta kokonaisuudesta sellaisena kuin ruumis sen antaa tukeutuen tyydytykseen (…). (81)

  • ”(…) ajatusta kokonaisuudesta sellaisena kuin ruumis sen antaa”: imaginaarisen (kuvallisen) talous on ruumiinkuvan eli peilin ja duaalisen taloutta, ja tyydytys johon tukeudutaan, viitannee juuri kuvan näkemisen / objektiin samastumisen tyydytykseen. Kysymys on myös herrahahmon loputtomasta etsimisestä.
  • Tiedon totaliteetin fantasmaattisuus on myös sitä, että tieto totaliteettina edellyttää subjektiivisen tarkkailijan omaksumaa kiistettyä ja mahdotonta kolmannen osapuolen asemaa, ”ulkopuolta”, Jumalan kaltaisen tarkkailijan olettamusta.

Kaikki ei ole pysynyt samana, vaan ajan myötä on herran diskurssin pohjalta ”ilmaantunut toinen diskurssimuoto”. Siinä hallitsevaa paikkaa pitää S1:n sijasta S2. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kaiken tietämistä (savoir-de-tout) vaan kaikkitietävyyttä (tout-savoir), jota arkikielellä nimitämme byrokratiaksi. Näin moderni herra piiloutuu tiedon taakse, ”ja tieto (S2) ottaa toimijan paikan ”. Samalla herra asettuu totuuden paikalle. Näin hänestä tulee sen tiedon, ”jonka toimijan paikalla onkin vain herran tietoa”, totuus. On astuttu ”uuteen tiedon tyrannian diskurssiin”.

Tämä tekee mahdottomaksi, että tällä paikalla ilmenisi historian liikkeen kuluessa – kuten on ehkä toivottu – mistä totuudessa on kyse.
               Tämän muutoksen myötä myös totuuden merkki (…) on siirtynyt. Se, mikä huomaa korvanneensa vanhan orjan, tuottaa totuuden, toisin sanoen totuuden tuottavat he, jotka ovat itse tuotteita ja kulutettavissa siinä missä muutkin. Puhutaankin kulutusyhteiskunnasta ja ihmismateriaalista. (82)

  • Jaettu subjekti – $, le signe de la vérité on siirtynyt tuotteen ja menetyksen paikalle (alas oikealle) samalla kun a on korvannut orjan. Juuri $:n siirtymän vuoksi on turha toivoa yliopistodiskurssin voivan koskaan saavuttaa totuutta.

Se, mitä analyytikko saa aikaan analyyttisena kokemuksena, voidaan Lacanin mukaan esittää yksinkertaisesti: analyytikko hysterisoi diskurssin. Analyytikon tehtävänä on siis hysteerikon diskurssin rakenteellinen sisäänpäästäminen (…) keinotekoisissa olosuhteissa. (82–83)

Lacanin mukaan hysteerikon diskurssi olisi joka tapauksessa olemassa – ”olipa psykoanalyysia olemassa tai ei”.

Lacan toteaa, että koska meillä on signifioijia, meidän täytyy ymmärtää toisiamme (…), ja juuri sen takia me emme ymmärrä toisiamme. Signifioijia ei ole tehty seksuaalisuhteita varten. Siitä hetkestä lähtien kun ihminen on puhuva, hän on menetetty/hukassa (…), ja täydellisyys, harmonisuus ja parittelu (…) ovat lopussa, eikä näitä muutenkaan havaita missään osassa luontoa. Luonnon intentioissa ei juurikaan ole kokonaisuuden muodostaminen. (83)

  • ”Hukkaan joutuminen” aiheutuu jo signifioijan järjestyksestä sinänsä. Sääntönä on, ettei signifioija voi koskaan representoida itseään – A = A on mahdoton väite – mikä tarkoittaa, ettei mikään signifioija kykene tuottamaan identiteettiä/harmoniaa muuten kuin puutteensa/eronsa kautta, puhuttelemalla Toista (S1 → S2). Toisen puhutteleminen jakaa subjektin (S1$ → S2).

Historiallisesti on herra riistänyt tiedon orjalta tehdäkseen siitä näin herran tietoa. Lacanin mukaan on arvoituksellista, miksi herralle on tullut ”tällainen halu, sillä herra olisi voinut jatkaa hyvin ilman sitäkin” orjan täyttäessä ”hänen toiveensa ennen kuin hän edes tiesi, mitä olisi voinut haluta”. On mahdollista, että hysteerikon diskurssin ja filosofisen diskurssin välillä on jokin sukulaisuus, ja että jokin jälkimmäinen olisi siten jollain tapaa innostanut/inspiroinut/motivoinut herraa tietämisen haluun.

Hysteerikon diskurssissa ”$ on innostunut/motivoitunut/inspiroitunut haluamaan tietää (…), millä hinnalla hän on itse tämä henkilö, joka puhuu”.

Objekti a:na hän on pudonnut diskurssin vaikutuksesta, diskurssin, joka on omalta osaltaan aina joltain osalta särkynyt.
               Hysteerikko haluaa äärimmiltään tiedettävän, että kieli liukuu/irtoaa (…) sen laajuuden (…) päällä/päältä, mitä hän voi naisena [sukupuolesta riippumatta, MN huom.] paljastaa nautinnosta (…). Tämä ei kuitenkaan ole hysteerikolle tärkeää, vaan se, että toinen, jota kutsutaan mieheksi, tietää, kuinka arvokas objekti hänestä (naisesta, hysteerikosta) tulee diskurssin kontekstissa. (84–85)

  • ”(…) pudonnut diskurssin vaikutuksesta”: Kurki toteaa tähän liittyen (178): ”koska hysteerikko kieltää juuri itseään määrittävän signifioijan, ei hän myöskään voi paikantaa itseään”.

Voidaan kysyä, onko tämä se, mikä viime kädessä ”perustaa analyyttisen kokemuksen”, jossa toinen saa subjektina diskurssin hallitsevan paikan. Tämä hysterisoi toisen diskurssin ”ja tekee hänestä subjektin, jota pyydetään hylkäämään kaikki muut viittauspisteet” niitä neljää seinää, jotka häntä ympäröivät, lukuunottamatta – ”ja tuottamaan signifioijia, jotka muodostavat vapaan assosiaation”.

Minkä tahansa sanominen ei voisi kuitenkaan johtaa mihinkään, jollei olisi määrätty (…), ettei signifioijien ulostulossa ole mitään satunnaista.
Analyytikon diskurssissa analyytikko sanoo subjektille: ”Antakaa mennä, sanokaa kaikki, mitä mieleenne tulee, olipa se miten jaettua tahansa, osoittipa se kuinka ilmiselvästi tahansa joko, ettette ajattele, tai ettette ole yhtään mitään, se saattaa toimia, se, mitä tuotatte, on aina vastaanotettavaa/hyväksyttävää/kelvollista/oikeutettua [recevable].”

  • Vapaan assosiaation ideana on tuoda esiin satunnaisen reaalisen intervention (analyytikon kehotus) kautta subjektin tiedostamattomiin jäävät representaatiot, jotka muodostavat säännönmukaisen rakenteen (tiedostamaton). Tästä syystä vapaassa assosiaatiossa ei ole mitään vapaata ja satunnaista.

Analyytikon funktio (analyytikon diskurssissa a:na määräävällä paikalla) on kuunteleminen: ”hän on herra, mutta eri merkityksessä kuin herran diskurssissa, hän nimittäin toimii objekti a:na”. Totuuden paikalla analyytikon puolella on tieto (S2). Kurki/Lacan toteaa tämän voivan olla joko tietoa, jonka analyytikko on saanut analysoitavaa kuuntelemalla, ”tai muuten saatua tietoa, joka voidaan tietyllä tasolla rajoittaa analyyttiseen tietotaitoon”.

Analyytikon diskurssissa tieto ei merkitse samaa kuin herran diskurssissa tai yliopistodiskurssissa, koska ”[a]nalyytikon diskurssissa tieto on (…) totuuden paikalla (…)”.

Mitä sitten on totuus tietona? Tämä voidaan kysyä Lacanin mukaan myös toisin, nimittäin kuinka tietää tietämättä. Tähän on useita erilaisia vastauksia, joista yksi on, että kyse on arvoituksesta. Totuudella ja tiedolla on tässä kuitenkin yksi yhteinen piirre, joka on totuudella luonteenomainen: totuutta ei voi koskaan sanoa kuin puoliksi. Arvoituksen funktio tarkoittaa mi-direä, puoliksi sanomista. Tieto totuutena analyytikon diskurssissa määrää, mikä rakenne täytyy olla sillä, mitä ”me” kutsumme tulkinnaksi. (86)

  • Tieto ja totuus eivät siten lankea tässäkään yksiin sisällöllisesti (so. eivät tule identtisiksi, koska totuuden paikka – jolla perustavassa diskurssissa on $ – on jakautunut), vaan kyse on formaalista paikan ottamisesta. Totuuden tullessa tiedoksi analyytikon diskurssissa kysymys on pakostakin ”tietämisestä tietämättä”, tiedon muuttuessa arvoitukseksi, jolla on totuusvaikutus.

Lacan selventää tätä arvoituksen tulkinnan ja mi-diren rakennetta rinnastamalla ne lainaamiseen. Jos joku lainaa Freudia tai Marxia – ja Lacan painottaa, ettei valitse näitä nimiä sattumalta – tämä lainaus on myös omalla tavallaan mi-direä, ja lainatessa oletetaan, että kuulija on osallisena näihin nimiin liittyvään herran diskurssiin tai yliopistodiskurssiin. Lainaus ei kuitenkaan saa merkitystään yksin sen pohjalta, mihin taustalla olevaan diskurssiin ja miten kuulijat ovat osallistuneet, vaan keskeistä on myös se, kuka lainauksen esittää. Jos esimerkiksi Lacan ja Ricœur käyttävät aivan samaa lainausta, ei näillä lainauksilla ole samaa merkitystä. (86–87)

Merkityksen määrittyminen tapahtuu näin vähintään kahdella tasolla, ja näiden kahden tason kautta määrittyy mi-dire. Tulkinnassa on analyytikon diskurssissa kyse juuri tästä, ”tulkinnassa, jonka rakennetta määrää siis tieto totuutena (…)”. Lisäksi tulkinta tulee usein laadituksi arvoituksen kautta.

Arvoitus poimitaan (…) niin paljon kuin mahdollista psykoanalysoitavan diskurssin kuteesta, eikä tulkitsija voi mitenkään täydentää sitä. Sen sijaan analyytikon tehtävänä on tehdä itsestään analysoitavan halun syy. (…) Psykoanalyytikon positio on tehty [oleellisesti] objekti a:sta; se on objekti a:n positio. Analyytikon itsensä on representoitava jollain tavalla diskurssin hylkimisen vaikutus, objekti a. (87)

  • Analyytikko representoi a:n subjektille.

Kurjen/Lacanin mukaan objekti a, joka ”on tunnistettu jo pitkään väärin, vaikka se on olennainen”, ilmenee hämärimpänä kaikista diskurssin vaikutuksista. Analyytikon diskurssin hallitsevan paikan ottaminen – se, minkä a tuossa diskurssissa tekee – on tässä ymmärrettävä ennen muuta Lacanin neljän diskurssin matriisia vasten eli sana hallitseva ”on ymmärrettävä nimenomaan (…) neljää diskurssia toisistaan erottavana keskeisenä positiona”.

Analyytikon diskurssissa hallitseva positio ei implikoi hallitsevuutta (…) samassa mielessä kuin herran diskurssissa. Eri diskurssien mukaisesti hallitsevalle voidaan antaa eri substansseja. (87)

  • Toisin sanoen a tarkoittaa a:na aina jäännöstä/tuotetta/menetystä samalla kun perustavalla tasolla a:n paikka säilyy aina alhaalla oikealla. Herran diskurssin perustavuus ilmenee siinä, että alaoikea on a:n ”varsinainen” positio, ja herran diskurssi ikään kuin ”nimeää” eri positiot, joihin eri mateemat kunkin diskurssinsa mukaisesti asettuvat. Kun a asettuu hallitsevalle paikalle analyytikon diskurssissa, herrasta tulee jäännös/menetetty. Siksi vain analyytikon diskurssi on aito herran diskurssin vastaääni.
  • Vastaavasti hysteerikon diskurssi on vallankumouksen diskurssi toimien välttämättömänä reittinä analyytikon diskurssiin.

Hallitseva ilmenee hysteerikon diskurssissa ”oireen muodossa” (oire = $ = jaettu subjekti), ja tämä ”diskurssi sijoittaa ja järjestää itsensä oireen ympärille”. Herran diskurssissa hallitsevaa voitaisiin kutsua myös laiksi. Analyytikon diskurssissa käskyn paikan ottaa objekti a:

Psykoanalyytikko tarjoaa itsensä identtisenä objekti a:lle – siis sille, mikä esittää itsensä (…) subjektille halun syynä – tämän mielettömän operaation, nimittäin psykoanalyysin, tähtäyspisteenä (…), siinä määrin kuin psykoanalyysi alkaa/sitoutuu (…) tietämisen halun jäljellä [sur la trace du désor de savoir].
               Lacan tuo esiin, että tietämisen halu – tai tieto-opillinen vietti (…), kuten sitä on kutsuttu – ei ole mitenkään itsestäänselvä asia. Herra ei keksinyt sitä aivan yksin. Jonkun on täytynyt asettaa se hänen ylleen – eikä tuo joku ollut psykoanalyytikko. Psykoanalyytikko ei myöskään aiheuta sitä, vaan tarjoaa itsensä tähtäyspisteeksi kenelle tahansa [sic], jota puraisee tämä erityisen problemaattinen halu. (88)

Tieto (koko olemassaolevan S2:n artikulaatio eli kaikki tiedettävissä oleva) asetetaan totuuden paikkaan, jolloin ”[s]itä, mitä voidaan tietää (…), pyydetään toimimaan totuuden rekisterissä”.

Sillä, mikä on aluksi totuuden paikalla analyytikon diskurssissa, on jo nimi: myytti. Tässä Lacan viittaa ystävänsä Claude Lévi-Straussin teorioihin ja toteaa, että myytistä on tehty lingvistiikan haara ja että se, mitä myyteistä sanotaan vakavimmin, tulee lingvistiikasta. Lacan toteaakin kuulijoidensa löytävän Lévi-Straussin kirjan Anthropologie structurale 11. luvusta ’La Structure des mythes’ saman asian kuin hänkin on sanonut kuulijoilleen, nimittäin sen, että totuus tukeutuu (…) vain mi-direen, puoliksi-sanomiseen. (89)

Kurki siteeraa Lacania, joka esittää Lévi-Staussin ajatuksen ytimen, suoraan:

Mahdottomuus liittää yhteen suhteiden ryhmiä – kyse on suhteiden paketeista, kuten hän (…) määrittelee myytit – voitetaan tai tarkemmin sanoen korvataan affirmaatiolla, että kahdet keskenään ristiriitaiset suhteet ovat identtisiä, ja näin on siinä määrin kuin jokainen on toisen tavoin ristiriitainen itsensä kanssa. Lyhyesti sanottuna puoliksi-sanominen (…) on totuuden lausumisen jokaisen lajin sisäinen laki, ja myytti ruumiillistaa sen parhaiten. (89)

  • Myytti peittää harmonisoivalla narraatiollaan todellisuuden kudoksen halkaisevan ja perustavan mahdottomuuden, ja juuri narraatio on mi-direä parhaimmillaan. S1:n ja S2:n mahdoton suhde identifioituu viivojen alapuolisten $:n ja a:n suhteeseen (huom. herran diskurssi). Tämän seurauksena ei – myyttiin uskovalla – ole herran paljastuminen jaettuudessaan sen enempää kuin a:n tuleminen keksityksi vasta aina jo kadonneena/kadotettuna, vaikka juuri näihin(kin) myytin rakenne salaisesti viittaa, vaan päinvastoin identifikaatio on herran asettamista ja siten rauhoittavaa.

Analyytikon diskurssissa analysoitava on $:n paikalla oikealla ylhäällä. Siellä ollaan, jotta päästäisiin siihen, että hän tietäisi sen, mitä hän ei tiedä tietäessään sen. Sitä on tiedostamaton. Psykoanalyytikolle sisältö on kuitenkin toisella puolella, S1:ssä (oikealla alhaalla). Analyytikolle latentti sisältö on se tulkinta, jonka hän on tekemäisillään, siinä määrin kuin kyse ei ole siitä tiedosta, joka paljastetaan subjektista, vaan siitä, mitä lisätään tuohon tietoon, jotta sille annettaisiin merkitys/mieli/suunta [sens]. (89)

Tulkinta, jonka analyytikko esittää, ei kerro etupäässä sitä, mikä on tiedostamattomassa, sillä subjekti tietää sen jo tietämättään. Analyytikko sen sijaan liittää tuohon tietoon ulkopuolisen signifioijan ”S1, joka antaa merkityksen tiedostamattoman tiedolle”. Analysoitavan tiedostamatonta ei analyytikko siis tiedä; sen tämä tietää itse – määritelmän mukaan – tietämättään. Analyytikko kuitenkin tulkitsee, ”mitä tiedostamattoman tieto merkitsee”. Tässä ei ole kyse pelkästä teoreettisesta spekulaatiosta. Ei näet ole olemassa mitään kaavaa tai ”yleistä tulkintojen sanakirjaa” tai edes yleistä konsensusta sille, minkä mukaan tiedostamattoman tieto olisi selvennettävä ja tiedettävä. ”Jokainen tiedostamaton on absoluuttisen ainutlaatuinen – eikä siihen ole mitään yleistä tietä.” Analysoitava joutuu kulkemaan siihen itse.

Toisaalta tiedostamattoman tiedon merkitys/mieli/suunta ei voi tulla tiedostamattomasta itsestään. Kyse on aina ulkopuolisesta ja muista signifioijista erotetusta S1:stä, joka ei kuitenkaan ole analyytikon diskurssissa hallitsevalla paikalla ylhäällä vasemmalla, vaan sen sijaan hallitsevan position käänteisellä puolella alhaalla vasemmalla.
               Jälleen kyseessä on tärkeä ero. Analyytikon diskurssissa tuotetaan uusi S1, mutta oleellista on sen positio, ei se, että se on S1. Uuden S1:n tuottaminen ei tee analyytikon diskurssista uutta herran diskurssia juuri sen takia, että S1:llä on analyytikon diskurssissa eri asema kuin herran diskurssissa. Oleellinen muutos diskurssissa saadaan aikaan vain muuttamalla S1:n positiota, ei muuttamalla S1:tä tai hylkäämällä se näennäisesti. Kaikissa diskursseissa on S1 – muuten kyse ei ole diskurssista – ja oleellisinta on sen asema, mikä määrittää samalla muidenkin tekijöiden aseman. (90)

  • S1 saa näin analyytikon diskurssissa uuden substanssin.

Analyytikon diskurssissa vasemman yläkulman a:ta ”luonnehtii lisäksi ja erityisesti [positiona] tietty analyyttinen neutraalisuus”. Tämä tarkoittaa sitä, että analyytikko pidättäytyy osallistumasta ”kolmeen perustavaan intohimoon”, joita ovat rakkaus, viha ja tietämättömyys. Tällöin analyytikon positiota määrittelee jatkuva epävarmuudessa pysyttely.

Yliopistodiskurssin voi ymmärtää herran diskurssin hyväksyttävämpänä muotona. Sen kautta herran diskurssi jatkaa toimintaansa minkään radikaalisti muuttumatta – radikaali muutos ”saadaan vasta analyytikon ja hysteerikon diskurssien kautta”.

Yliopistodiskurssissa S2:lla on hallitseva paikka ”järjestyksen/käskyn/määräyksen [ordre, commandement] paikkana”. Tuota paikkaa – johon nyt tulee tieto – piti aluksi hallussaan herra (S1), joka yliopistodiskurssissa piiloutuu totuuden paikkaan tiedon alle.

On mahdotonta olla tottelematta käskyä, joka on tieteen totuuden paikalla: ”Jatka. Kulje eteenpäin. Jatka aina vain enemmän tietämistä.” Hyvin täsmällisesti jokainen kysymys tämän merkin totuudesta ja siitä, että herran merkki on totuuden paikalla, murskataan, ja nimenomaan jokainen kysymys siitä, mitä tämä merkki – nimittäin käskyn ”jatka tietämistä” S1 – voi verhota/peittää, mitä arvoituksellista tämä merkki sisältää ja mitä tämä merkki on. (92.)

Niin sanotuissa ihmistieteissä tietämisen jatkamisen käsky ”saa aikaan hiukan hämminkiä”. Kaikkiin diskursseihin itse asiassa pätee, että oikealla ylhäällä oleva työskentelee, nimittäin ”saadakseen totuuden esiin, sillä se on työn merkitys/suunta [sens]”.

  • Hegel: työ on annetun kieltämistä eli muuttamista. Totuuden esiin saaminen on aina myös totuuden asettamista/asettumista, jotain negatiivista ja ammottavan aukon kaltaista (”totuus puhkoo aukkoja tietoon”). Totuus astuu esiin työn todellisuudessa, jos astuu. Siksi(kin) se voi aina olla vain jotain puoliksi-sanottua. Työ ei ole täydellinen kielto/muuttuminen (mikä tarkoittaisi samaa kuin liukeneminen tai sulautuminen = Aufhebungin klassinen säilyttävä kumoaminen), kuten postmodernistit tahtovat väittää, vaan sen todellisuuteen kuuluu vieras ja ulkoinen vastustava jäänne, joka ilmaantuu diskurssiin a:n puute-objektina.

Herran diskurssissa tuolla paikalla on orja, tieteen diskurssissa se on a-opiskelija (…). Ihmistieteiden opiskelijalle Lacan luo tässä yhteydessä termin astudé – ihmistieteiden, koska sillä puolella termille on enemmän perusteita. Opiskelija tuntee itsensä astudé. Hän on astudé, koska hänen täytyy tuottaa jotain, kuten jokaisen työläisen.
               Vaikka herra ei olisikaan aina paikalla, käsky kuitenkin jää, nimittäin kategorinen imperatiivi ”Jatka tietämistä”. Ketään henkilöä ei enää tarvita. Kuten Pascal totesi, olemme kaikki sotkeutuneet/kietoutuneet/astuneet [embarqués] tieteen diskurssiin. (92)

  • Tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä tämä voi ilmetä esimerkiksi käskyn ”Jatka Jumalan tahdon etsimistä” muodossa. Palvelijana uskovan / yhteisön jäsenen on myös tuotettava eräänlaista ”hengellistä” tietoa ja tietotaitoa, josta yhteisö tavalla tai toisella hyötyy suhteessa yleiseen/herran nautintotalouteen.

Herran diskurssin ylälinjalla näemme perustavan, herran siteen orjaan muodostavan, suhteen, jonka ”avulla (…) orja osoittaa ajan myötä herralle totuutensa, ja sen avulla (…) herra huolehtii koko ajan tämän lisänautintonsa [plus-de-jouir] lietsomisesta”. (Tässä kohdin Kurki viittaa Hegeliin ja Marxiin.) Syy sille, miksi orja on lisänautinnon velkaa herralleen, on naamioitu/peitetty [masqué]. Tosin ”[s]en, mikä on peitetty Marxin tasolla, Hegel kuitenkin artikuloi selvästi”, sillä ”herra (…) on luopunut kaikesta ja nautinnosta ensinnä” kuolemalle alttiiksi asettuen, ”ja hän pysyy tiukasti kiinnittyneenä tähän asemaan”.

Herra on riistänyt orjalta tämän ruumiin määräyksen/kunnon/jäsentelyn [disposition], mutta tämä ei ole mitään, sillä herra on jättänyt orjalle nautinnon. (…) Tämä on tärkeä huomio: herra ei riistä orjaltaan nautintoa, sillä orjan nautinto ei sellaisenaan ole pois herralta. Herra vie orjalta vain käskyvallan omaan ruumiiseen: nauti niin paljon kuin pystyt ja jaksat, kunhan hoidat hommasi, oli se sitten kaleeriorjana tai kahdeksasta neljään kaupan, viraston tai terveyskeskuksen liukuhihnalla. Lisänautinto, jonka orja tuottaa herralleen, ei ole orjan omasta nautinnosta suoraan pois; sen sijaan lisänautinto syntyy juuri orjan ruumiin määräämisestä. (93)

Lacanin/Kurjen mukaan tämä selittää senkin, miksi kapitalistinen yhteiskunta asettaa nautinnon niin keskeiselle sijalle. Nauttikoon orja, se ei ole pois kapitalistilta; mutta pysyköön orja tiukasti kahleissaan. Kapitalismissa orja sidotaan ”nautinnostaan tuotantokoneistoon, ja näin hän tuottaa tehokkaimmalla mahdollisella tavalla lisänautintoa herralleen”:

Niin kauan kuin nautinto palvelee tätä tarkoitusta, se on laillista (esimerkkeinä vaikkapa alkoholi ja tupakka). Jos nautinto alkaa uhata herran saamaa lisänautintoa, se kriminalisoidaan.
               On kuitenkin syytä todeta, että kaikki kulttuurit muodostuvat siitä, että nautintoa ikään kuin lykätään niin, että sen tavoittelu siirtyy signifioijien/representaatioiden piiriin ja niiden säätelemäksi. Siten kaikissa kulttuureissa on pyrkimyksenä vähintäänkin ritualisoida nautinto, jollei kokonaan kesyttää sitä signifioijilla ja representaatioilla. Toisin sanoen kaikki kulttuurit torjuvat nautinnon, joka ei ole jonkinlaisen symbolisen säätelyn piirissä. (94)





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.