Lacan painottaa, että
psykoanalyysi pakottaa siihen käsitykseen, ettei tiedon halulla ole minkäänlaista
suhdetta tietoon: tiedon halu ei johda tietoon. Sitä, mikä johtaa tietoon,
Lacan kutsuu hysteerikon diskurssiksi. Todellinen herra – jollaisia nähdään yhä
vähemmän ja vähemmän – ei tahdo tietää mitään: hän tahtoo vain, että asiat
sujuvat. (81)
- Miksi hysteerikon diskurssi
johtaa tietoon? Ensinnäkin siksi, että hysteerikko aina päätyy kumoamaan
ja kyseenalaistamaan herran – toki uuden herran kautta, mutta kuitenkin –;
lisäksi tieto on hysteerikon diskurssissa Toisen (S1:n)
alapuolella nautinnon/tuotteen/menetyksen paikalla. Hysteerikon voi
ajatella näin ”imevän” tiedon ”a:n”
aukosta – a:n sikäli kuin tieto
on sen paikalla. Lacanin logiikasta on syytä muistaa tuotteen ja
menetyksen lankeaminen yksiin. Hysteerikon diskurssi tuottaa tietoa, koska
hysteerikko on motivoitunut haluamaan tietää, millä hinnalla hän itse on
puhuva subjekti.
- Yliopistodiskurssissa
herraa on puraissut tiedon halu, mikä johtaa vain kaikkitietävyyteen eli
herran tietämättömyyden lajiin – tätä(kin) voinee kutsua ”tiedon
totaliteetin fantasmaksi”, herran ideaksi tiedosta suljettuna
totaliteettina.
Psykoanalyyttinen kokemus
asettaa keskustaan – syytetyn penkkiin – tiedon. Lacanin mukaan jo tämä yksin
velvoittaa kysymään, eikä ole mitään syytä rajoittaa tämän kyselyn laajuutta.
Ei kuitenkaan ole tarvinnut odottaa psykoanalyysia sen ajatuksen
kyseenalaistamiseen, että tieto voisi nyt tai tulevaisuudessa muodostaa millään
tavalla suljettua kokonaisuutta [totalité].
Lacanin mukaan ajatus siitä, että tieto voisi muodostaa totaliteetin, on immanentti
poliittiselle sellaisenaan. Politiikassa on aina käytetty hyväksi imaginaarista
ajatusta kokonaisuudesta sellaisena kuin ruumis sen antaa tukeutuen
tyydytykseen (…). (81)
- ”(…) ajatusta
kokonaisuudesta sellaisena kuin ruumis sen antaa”: imaginaarisen
(kuvallisen) talous on ruumiinkuvan eli
peilin ja duaalisen taloutta, ja tyydytys johon tukeudutaan, viitannee
juuri kuvan näkemisen / objektiin
samastumisen tyydytykseen. Kysymys on myös herrahahmon loputtomasta
etsimisestä.
- Tiedon totaliteetin
fantasmaattisuus on myös sitä, että tieto totaliteettina edellyttää
subjektiivisen tarkkailijan omaksumaa kiistettyä
ja mahdotonta kolmannen osapuolen asemaa, ”ulkopuolta”, Jumalan kaltaisen
tarkkailijan olettamusta.
Kaikki ei ole pysynyt samana, vaan ajan myötä on herran
diskurssin pohjalta ”ilmaantunut toinen diskurssimuoto”. Siinä hallitsevaa
paikkaa pitää S1:n sijasta S2. Tämä ei kuitenkaan
tarkoita kaiken tietämistä (savoir-de-tout) vaan kaikkitietävyyttä (tout-savoir), jota arkikielellä
nimitämme byrokratiaksi. Näin moderni herra piiloutuu tiedon taakse, ”ja tieto
(S2) ottaa toimijan paikan ”. Samalla herra asettuu totuuden
paikalle. Näin hänestä tulee sen tiedon, ”jonka toimijan paikalla onkin vain
herran tietoa”, totuus. On astuttu ”uuteen tiedon tyrannian diskurssiin”.
Tämä tekee mahdottomaksi, että
tällä paikalla ilmenisi historian liikkeen kuluessa – kuten on ehkä toivottu –
mistä totuudessa on kyse.
Tämän
muutoksen myötä myös totuuden merkki (…) on siirtynyt. Se, mikä huomaa
korvanneensa vanhan orjan, tuottaa totuuden, toisin sanoen totuuden tuottavat
he, jotka ovat itse tuotteita ja kulutettavissa siinä missä muutkin.
Puhutaankin kulutusyhteiskunnasta ja ihmismateriaalista. (82)
- Jaettu subjekti – $, le signe de la vérité – on
siirtynyt tuotteen ja menetyksen paikalle (alas oikealle) samalla kun a on korvannut orjan. Juuri $:n siirtymän vuoksi on turha
toivoa yliopistodiskurssin voivan koskaan saavuttaa totuutta.
Se, mitä analyytikko saa aikaan
analyyttisena kokemuksena, voidaan Lacanin mukaan esittää yksinkertaisesti:
analyytikko hysterisoi diskurssin. Analyytikon tehtävänä on siis hysteerikon
diskurssin rakenteellinen sisäänpäästäminen (…) keinotekoisissa olosuhteissa.
(82–83)
Lacanin mukaan hysteerikon diskurssi olisi joka tapauksessa
olemassa – ”olipa psykoanalyysia olemassa tai ei”.
Lacan toteaa, että koska meillä
on signifioijia, meidän täytyy ymmärtää toisiamme (…), ja juuri sen takia me
emme ymmärrä toisiamme. Signifioijia ei ole tehty seksuaalisuhteita varten.
Siitä hetkestä lähtien kun ihminen on puhuva, hän on menetetty/hukassa (…), ja
täydellisyys, harmonisuus ja parittelu (…) ovat lopussa, eikä näitä muutenkaan
havaita missään osassa luontoa. Luonnon intentioissa ei juurikaan ole
kokonaisuuden muodostaminen. (83)
- ”Hukkaan joutuminen”
aiheutuu jo signifioijan järjestyksestä sinänsä. Sääntönä on, ettei
signifioija voi koskaan representoida itseään – A = A on mahdoton väite –
mikä tarkoittaa, ettei mikään signifioija kykene tuottamaan
identiteettiä/harmoniaa muuten kuin puutteensa/eronsa kautta,
puhuttelemalla Toista (S1 → S2). Toisen
puhutteleminen jakaa subjektin (S1 → $ → S2).
Historiallisesti on herra riistänyt tiedon orjalta
tehdäkseen siitä näin herran tietoa. Lacanin mukaan on arvoituksellista, miksi
herralle on tullut ”tällainen halu, sillä herra olisi voinut jatkaa hyvin ilman
sitäkin” orjan täyttäessä ”hänen toiveensa ennen kuin hän edes tiesi, mitä
olisi voinut haluta”. On mahdollista, että hysteerikon diskurssin ja filosofisen
diskurssin välillä on jokin sukulaisuus, ja että jokin jälkimmäinen olisi siten
jollain tapaa innostanut/inspiroinut/motivoinut herraa tietämisen haluun.
Hysteerikon diskurssissa ”$ on innostunut/motivoitunut/inspiroitunut haluamaan tietää (…),
millä hinnalla hän on itse tämä henkilö, joka puhuu”.
Objekti a:na hän on pudonnut diskurssin vaikutuksesta, diskurssin, joka on
omalta osaltaan aina joltain osalta särkynyt.
Hysteerikko
haluaa äärimmiltään tiedettävän, että kieli liukuu/irtoaa (…) sen laajuuden (…)
päällä/päältä, mitä hän voi naisena [sukupuolesta riippumatta, MN huom.]
paljastaa nautinnosta (…). Tämä ei kuitenkaan ole hysteerikolle tärkeää, vaan
se, että toinen, jota kutsutaan mieheksi, tietää, kuinka arvokas objekti
hänestä (naisesta, hysteerikosta) tulee diskurssin kontekstissa. (84–85)
- ”(…) pudonnut diskurssin
vaikutuksesta”: Kurki toteaa tähän liittyen (178): ”koska hysteerikko
kieltää juuri itseään määrittävän signifioijan, ei hän myöskään voi
paikantaa itseään”.
Voidaan kysyä, onko tämä se, mikä viime kädessä ”perustaa
analyyttisen kokemuksen”, jossa toinen saa subjektina diskurssin hallitsevan
paikan. Tämä hysterisoi toisen diskurssin ”ja tekee hänestä subjektin, jota
pyydetään hylkäämään kaikki muut viittauspisteet” niitä neljää seinää, jotka
häntä ympäröivät, lukuunottamatta – ”ja tuottamaan signifioijia, jotka
muodostavat vapaan assosiaation”.
Minkä tahansa sanominen ei voisi
kuitenkaan johtaa mihinkään, jollei olisi määrätty (…), ettei signifioijien
ulostulossa ole mitään satunnaista.
Analyytikon
diskurssissa analyytikko sanoo subjektille: ”Antakaa mennä, sanokaa kaikki,
mitä mieleenne tulee, olipa se miten jaettua tahansa, osoittipa se kuinka
ilmiselvästi tahansa joko, ettette ajattele, tai ettette ole yhtään mitään, se
saattaa toimia, se, mitä tuotatte, on aina vastaanotettavaa/hyväksyttävää/kelvollista/oikeutettua
[recevable].”
- Vapaan assosiaation ideana
on tuoda esiin satunnaisen reaalisen intervention (analyytikon kehotus)
kautta subjektin tiedostamattomiin jäävät representaatiot, jotka
muodostavat säännönmukaisen rakenteen (tiedostamaton). Tästä syystä
vapaassa assosiaatiossa ei ole mitään vapaata ja satunnaista.
Analyytikon funktio (analyytikon diskurssissa a:na määräävällä paikalla) on
kuunteleminen: ”hän on herra, mutta eri merkityksessä kuin herran diskurssissa,
hän nimittäin toimii objekti a:na”.
Totuuden paikalla analyytikon puolella on tieto (S2). Kurki/Lacan
toteaa tämän voivan olla joko tietoa, jonka analyytikko on saanut analysoitavaa
kuuntelemalla, ”tai muuten saatua tietoa, joka voidaan tietyllä tasolla
rajoittaa analyyttiseen tietotaitoon”.
Analyytikon diskurssissa tieto ei merkitse samaa kuin herran
diskurssissa tai yliopistodiskurssissa, koska ”[a]nalyytikon diskurssissa tieto
on (…) totuuden paikalla (…)”.
Mitä sitten on totuus tietona?
Tämä voidaan kysyä Lacanin mukaan myös toisin, nimittäin kuinka tietää
tietämättä. Tähän on useita erilaisia vastauksia, joista yksi on, että kyse on
arvoituksesta. Totuudella ja tiedolla on tässä kuitenkin yksi yhteinen piirre,
joka on totuudella luonteenomainen: totuutta ei voi koskaan sanoa kuin
puoliksi. Arvoituksen funktio tarkoittaa mi-direä,
puoliksi sanomista. Tieto totuutena analyytikon diskurssissa määrää, mikä
rakenne täytyy olla sillä, mitä ”me” kutsumme tulkinnaksi. (86)
- Tieto ja totuus eivät siten
lankea tässäkään yksiin sisällöllisesti
(so. eivät tule identtisiksi, koska totuuden paikka – jolla
perustavassa diskurssissa on $ –
on jakautunut), vaan kyse on formaalista paikan ottamisesta. Totuuden
tullessa tiedoksi analyytikon diskurssissa kysymys on pakostakin
”tietämisestä tietämättä”, tiedon muuttuessa arvoitukseksi, jolla on totuusvaikutus.
Lacan selventää tätä arvoituksen
tulkinnan ja mi-diren rakennetta
rinnastamalla ne lainaamiseen. Jos joku lainaa Freudia tai Marxia – ja Lacan
painottaa, ettei valitse näitä nimiä sattumalta – tämä lainaus on myös omalla
tavallaan mi-direä, ja lainatessa
oletetaan, että kuulija on osallisena näihin nimiin liittyvään herran
diskurssiin tai yliopistodiskurssiin. Lainaus ei kuitenkaan saa merkitystään
yksin sen pohjalta, mihin taustalla olevaan diskurssiin ja miten kuulijat ovat
osallistuneet, vaan keskeistä on myös se, kuka lainauksen esittää. Jos
esimerkiksi Lacan ja Ricœur käyttävät aivan samaa lainausta, ei näillä
lainauksilla ole samaa merkitystä. (86–87)
Merkityksen määrittyminen tapahtuu näin vähintään kahdella
tasolla, ja näiden kahden tason kautta määrittyy mi-dire. Tulkinnassa on analyytikon diskurssissa kyse juuri tästä,
”tulkinnassa, jonka rakennetta määrää siis tieto totuutena (…)”. Lisäksi
tulkinta tulee usein laadituksi arvoituksen kautta.
Arvoitus poimitaan (…) niin
paljon kuin mahdollista psykoanalysoitavan diskurssin kuteesta, eikä tulkitsija
voi mitenkään täydentää sitä. Sen sijaan analyytikon tehtävänä on tehdä
itsestään analysoitavan halun syy. (…) Psykoanalyytikon positio on tehty
[oleellisesti] objekti a:sta; se on
objekti a:n positio. Analyytikon
itsensä on representoitava jollain tavalla diskurssin hylkimisen vaikutus,
objekti a. (87)
- Analyytikko representoi a:n subjektille.
Kurjen/Lacanin mukaan objekti a, joka ”on tunnistettu jo pitkään väärin, vaikka se on
olennainen”, ilmenee hämärimpänä kaikista diskurssin vaikutuksista. Analyytikon
diskurssin hallitsevan paikan ottaminen – se, minkä a tuossa diskurssissa tekee – on tässä ymmärrettävä ennen muuta
Lacanin neljän diskurssin matriisia vasten eli sana hallitseva ”on ymmärrettävä nimenomaan (…) neljää diskurssia toisistaan
erottavana keskeisenä positiona”.
Analyytikon diskurssissa
hallitseva positio ei implikoi hallitsevuutta (…) samassa mielessä kuin herran
diskurssissa. Eri diskurssien mukaisesti hallitsevalle voidaan antaa eri
substansseja. (87)
- Toisin sanoen a tarkoittaa a:na aina jäännöstä/tuotetta/menetystä samalla kun
perustavalla tasolla a:n paikka
säilyy aina alhaalla oikealla. Herran diskurssin perustavuus ilmenee
siinä, että alaoikea on a:n
”varsinainen” positio, ja herran diskurssi ikään kuin ”nimeää” eri
positiot, joihin eri mateemat kunkin diskurssinsa mukaisesti asettuvat.
Kun a asettuu hallitsevalle
paikalle analyytikon diskurssissa, herrasta tulee jäännös/menetetty. Siksi
vain analyytikon diskurssi on aito herran diskurssin vastaääni.
- Vastaavasti hysteerikon
diskurssi on vallankumouksen diskurssi toimien välttämättömänä reittinä
analyytikon diskurssiin.
Hallitseva ilmenee hysteerikon diskurssissa ”oireen
muodossa” (oire = $ = jaettu
subjekti), ja tämä ”diskurssi sijoittaa ja järjestää itsensä oireen ympärille”.
Herran diskurssissa hallitsevaa voitaisiin kutsua myös laiksi. Analyytikon
diskurssissa käskyn paikan ottaa objekti a:
Psykoanalyytikko tarjoaa itsensä
identtisenä objekti a:lle – siis
sille, mikä esittää itsensä (…) subjektille halun syynä – tämän mielettömän
operaation, nimittäin psykoanalyysin, tähtäyspisteenä (…), siinä määrin kuin
psykoanalyysi alkaa/sitoutuu (…) tietämisen halun jäljellä [sur la trace du désor de savoir].
Lacan
tuo esiin, että tietämisen halu – tai tieto-opillinen vietti (…), kuten sitä on
kutsuttu – ei ole mitenkään itsestäänselvä asia. Herra ei keksinyt sitä aivan
yksin. Jonkun on täytynyt asettaa se hänen ylleen – eikä tuo joku ollut
psykoanalyytikko. Psykoanalyytikko ei myöskään aiheuta sitä, vaan tarjoaa
itsensä tähtäyspisteeksi kenelle tahansa [sic],
jota puraisee tämä erityisen problemaattinen halu. (88)
Tieto (koko olemassaolevan S2:n artikulaatio eli
kaikki tiedettävissä oleva) asetetaan totuuden paikkaan, jolloin ”[s]itä, mitä
voidaan tietää (…), pyydetään toimimaan totuuden rekisterissä”.
Sillä, mikä on aluksi totuuden
paikalla analyytikon diskurssissa, on jo nimi: myytti. Tässä Lacan viittaa
ystävänsä Claude Lévi-Straussin teorioihin ja toteaa, että myytistä on tehty
lingvistiikan haara ja että se, mitä myyteistä sanotaan vakavimmin, tulee
lingvistiikasta. Lacan toteaakin kuulijoidensa löytävän Lévi-Straussin kirjan Anthropologie structurale 11. luvusta
’La Structure des mythes’ saman asian kuin hänkin on sanonut kuulijoilleen,
nimittäin sen, että totuus tukeutuu (…) vain mi-direen, puoliksi-sanomiseen. (89)
Kurki siteeraa Lacania, joka esittää Lévi-Staussin ajatuksen
ytimen, suoraan:
Mahdottomuus liittää yhteen
suhteiden ryhmiä – kyse on suhteiden paketeista, kuten hän (…) määrittelee
myytit – voitetaan tai tarkemmin sanoen korvataan affirmaatiolla, että kahdet
keskenään ristiriitaiset suhteet ovat identtisiä, ja näin on siinä määrin kuin
jokainen on toisen tavoin ristiriitainen itsensä kanssa. Lyhyesti sanottuna
puoliksi-sanominen (…) on totuuden lausumisen jokaisen lajin sisäinen laki, ja
myytti ruumiillistaa sen parhaiten. (89)
- Myytti peittää
harmonisoivalla narraatiollaan todellisuuden kudoksen halkaisevan ja
perustavan mahdottomuuden, ja juuri narraatio on mi-direä parhaimmillaan. S1:n ja S2:n
mahdoton suhde identifioituu viivojen alapuolisten $:n ja a:n
suhteeseen (huom. herran diskurssi). Tämän seurauksena ei – myyttiin
uskovalla – ole herran paljastuminen jaettuudessaan sen enempää kuin a:n tuleminen keksityksi vasta aina
jo kadonneena/kadotettuna, vaikka juuri näihin(kin) myytin rakenne
salaisesti viittaa, vaan päinvastoin identifikaatio on herran asettamista
ja siten rauhoittavaa.
Analyytikon diskurssissa
analysoitava on $:n paikalla oikealla
ylhäällä. Siellä ollaan, jotta päästäisiin siihen, että hän tietäisi sen, mitä
hän ei tiedä tietäessään sen. Sitä on tiedostamaton. Psykoanalyytikolle sisältö
on kuitenkin toisella puolella, S1:ssä (oikealla alhaalla).
Analyytikolle latentti sisältö on se tulkinta, jonka hän on tekemäisillään,
siinä määrin kuin kyse ei ole siitä tiedosta, joka paljastetaan subjektista,
vaan siitä, mitä lisätään tuohon tietoon, jotta sille annettaisiin
merkitys/mieli/suunta [sens]. (89)
Tulkinta, jonka analyytikko esittää, ei kerro etupäässä
sitä, mikä on tiedostamattomassa, sillä subjekti tietää sen jo tietämättään.
Analyytikko sen sijaan liittää tuohon tietoon ulkopuolisen signifioijan ”S1,
joka antaa merkityksen tiedostamattoman tiedolle”. Analysoitavan
tiedostamatonta ei analyytikko siis tiedä; sen tämä tietää itse – määritelmän
mukaan – tietämättään. Analyytikko kuitenkin tulkitsee, ”mitä tiedostamattoman
tieto merkitsee”. Tässä ei ole kyse pelkästä teoreettisesta spekulaatiosta. Ei
näet ole olemassa mitään kaavaa tai ”yleistä tulkintojen sanakirjaa” tai edes
yleistä konsensusta sille, minkä mukaan tiedostamattoman tieto olisi
selvennettävä ja tiedettävä. ”Jokainen tiedostamaton on absoluuttisen
ainutlaatuinen – eikä siihen ole mitään yleistä tietä.” Analysoitava joutuu
kulkemaan siihen itse.
Toisaalta tiedostamattoman
tiedon merkitys/mieli/suunta ei voi tulla tiedostamattomasta itsestään. Kyse on
aina ulkopuolisesta ja muista signifioijista erotetusta S1:stä, joka
ei kuitenkaan ole analyytikon diskurssissa hallitsevalla paikalla ylhäällä
vasemmalla, vaan sen sijaan hallitsevan position käänteisellä puolella alhaalla
vasemmalla.
Jälleen
kyseessä on tärkeä ero. Analyytikon diskurssissa tuotetaan uusi S1,
mutta oleellista on sen positio, ei se, että se on S1. Uuden S1:n
tuottaminen ei tee analyytikon diskurssista uutta herran diskurssia juuri sen
takia, että S1:llä on analyytikon diskurssissa eri asema kuin herran
diskurssissa. Oleellinen muutos diskurssissa saadaan aikaan vain muuttamalla S1:n
positiota, ei muuttamalla S1:tä tai hylkäämällä se näennäisesti.
Kaikissa diskursseissa on S1 – muuten kyse ei ole diskurssista – ja
oleellisinta on sen asema, mikä määrittää samalla muidenkin tekijöiden aseman.
(90)
- S1 saa näin
analyytikon diskurssissa uuden substanssin.
Analyytikon diskurssissa vasemman yläkulman a:ta ”luonnehtii lisäksi ja erityisesti
[positiona] tietty analyyttinen neutraalisuus”. Tämä tarkoittaa sitä, että
analyytikko pidättäytyy osallistumasta ”kolmeen perustavaan intohimoon”, joita
ovat rakkaus, viha ja tietämättömyys. Tällöin analyytikon positiota määrittelee
jatkuva epävarmuudessa pysyttely.
Yliopistodiskurssin voi ymmärtää herran diskurssin
hyväksyttävämpänä muotona. Sen kautta herran diskurssi jatkaa toimintaansa
minkään radikaalisti muuttumatta – radikaali muutos ”saadaan vasta analyytikon
ja hysteerikon diskurssien kautta”.
Yliopistodiskurssissa S2:lla on hallitseva paikka
”järjestyksen/käskyn/määräyksen [ordre,
commandement] paikkana”. Tuota
paikkaa – johon nyt tulee tieto – piti aluksi hallussaan herra (S1),
joka yliopistodiskurssissa piiloutuu totuuden paikkaan tiedon alle.
On mahdotonta olla tottelematta
käskyä, joka on tieteen totuuden paikalla: ”Jatka. Kulje eteenpäin. Jatka aina
vain enemmän tietämistä.” Hyvin täsmällisesti jokainen kysymys tämän merkin
totuudesta ja siitä, että herran merkki on totuuden paikalla, murskataan, ja
nimenomaan jokainen kysymys siitä, mitä tämä merkki – nimittäin käskyn ”jatka
tietämistä” S1 – voi verhota/peittää, mitä arvoituksellista tämä
merkki sisältää ja mitä tämä merkki on. (92.)
Niin sanotuissa ihmistieteissä tietämisen jatkamisen käsky
”saa aikaan hiukan hämminkiä”. Kaikkiin diskursseihin itse asiassa pätee, että
oikealla ylhäällä oleva työskentelee,
nimittäin ”saadakseen totuuden esiin, sillä se on työn merkitys/suunta [sens]”.
- Hegel: työ on annetun kieltämistä eli muuttamista.
Totuuden esiin saaminen on aina myös totuuden asettamista/asettumista,
jotain negatiivista ja ammottavan aukon kaltaista (”totuus puhkoo aukkoja
tietoon”). Totuus astuu esiin työn todellisuudessa, jos astuu. Siksi(kin)
se voi aina olla vain jotain puoliksi-sanottua. Työ ei ole täydellinen
kielto/muuttuminen (mikä tarkoittaisi samaa kuin liukeneminen tai
sulautuminen = Aufhebungin klassinen
säilyttävä kumoaminen),
kuten postmodernistit tahtovat väittää, vaan sen todellisuuteen kuuluu
vieras ja ulkoinen vastustava jäänne, joka ilmaantuu diskurssiin a:n puute-objektina.
Herran diskurssissa tuolla
paikalla on orja, tieteen diskurssissa se on a-opiskelija (…). Ihmistieteiden opiskelijalle Lacan luo tässä
yhteydessä termin astudé –
ihmistieteiden, koska sillä puolella termille on enemmän perusteita. Opiskelija
tuntee itsensä astudé. Hän on astudé, koska hänen täytyy tuottaa
jotain, kuten jokaisen työläisen.
Vaikka
herra ei olisikaan aina paikalla, käsky kuitenkin jää, nimittäin kategorinen
imperatiivi ”Jatka tietämistä”. Ketään henkilöä ei enää tarvita. Kuten Pascal
totesi, olemme kaikki sotkeutuneet/kietoutuneet/astuneet [embarqués] tieteen diskurssiin. (92)
- Tiiviissä uskonnollisessa
yhteisössä tämä voi ilmetä esimerkiksi käskyn ”Jatka Jumalan tahdon etsimistä”
muodossa. Palvelijana uskovan / yhteisön jäsenen on myös tuotettava
eräänlaista ”hengellistä” tietoa ja tietotaitoa, josta yhteisö tavalla tai
toisella hyötyy suhteessa yleiseen/herran nautintotalouteen.
Herran diskurssin ylälinjalla näemme perustavan, herran
siteen orjaan muodostavan, suhteen, jonka ”avulla (…) orja osoittaa ajan myötä
herralle totuutensa, ja sen avulla (…) herra huolehtii koko ajan tämän
lisänautintonsa [plus-de-jouir]
lietsomisesta”. (Tässä kohdin Kurki viittaa Hegeliin ja Marxiin.) Syy sille,
miksi orja on lisänautinnon velkaa herralleen, on naamioitu/peitetty [masqué]. Tosin ”[s]en, mikä on peitetty
Marxin tasolla, Hegel kuitenkin artikuloi selvästi”, sillä ”herra (…) on
luopunut kaikesta ja nautinnosta ensinnä” kuolemalle alttiiksi asettuen, ”ja
hän pysyy tiukasti kiinnittyneenä tähän asemaan”.
Herra on riistänyt orjalta tämän
ruumiin määräyksen/kunnon/jäsentelyn [disposition],
mutta tämä ei ole mitään, sillä herra on jättänyt orjalle nautinnon. (…) Tämä
on tärkeä huomio: herra ei riistä orjaltaan nautintoa, sillä orjan nautinto ei
sellaisenaan ole pois herralta. Herra vie orjalta vain käskyvallan omaan
ruumiiseen: nauti niin paljon kuin pystyt ja jaksat, kunhan hoidat hommasi, oli
se sitten kaleeriorjana tai kahdeksasta neljään kaupan, viraston tai
terveyskeskuksen liukuhihnalla. Lisänautinto, jonka orja tuottaa herralleen, ei
ole orjan omasta nautinnosta suoraan pois; sen sijaan lisänautinto syntyy juuri
orjan ruumiin määräämisestä. (93)
Lacanin/Kurjen mukaan tämä selittää senkin, miksi
kapitalistinen yhteiskunta asettaa nautinnon niin keskeiselle sijalle.
Nauttikoon orja, se ei ole pois kapitalistilta; mutta pysyköön orja tiukasti
kahleissaan. Kapitalismissa orja sidotaan ”nautinnostaan tuotantokoneistoon, ja
näin hän tuottaa tehokkaimmalla mahdollisella tavalla lisänautintoa
herralleen”:
Niin kauan kuin nautinto
palvelee tätä tarkoitusta, se on laillista (esimerkkeinä vaikkapa alkoholi ja
tupakka). Jos nautinto alkaa uhata herran saamaa lisänautintoa, se
kriminalisoidaan.
On
kuitenkin syytä todeta, että kaikki kulttuurit muodostuvat siitä, että
nautintoa ikään kuin lykätään niin, että sen tavoittelu siirtyy
signifioijien/representaatioiden piiriin ja niiden säätelemäksi. Siten kaikissa
kulttuureissa on pyrkimyksenä vähintäänkin ritualisoida nautinto, jollei
kokonaan kesyttää sitä signifioijilla ja representaatioilla. Toisin sanoen
kaikki kulttuurit torjuvat nautinnon, joka ei ole jonkinlaisen symbolisen
säätelyn piirissä. (94)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.