Halla-aho ja perussuomalaiset, tuo liberaaliemme ikioma fetissi

Žižek toteaa Independent-lehden haastattelussa Trumpin olevan liberaaleille fetissi, ”viimeinen asia, jonka he näkevät ennen kuin ovat pakotettuja kohtaamaan luokkakamppailun logiikan”.

Suomalaista mediaa seuratessa syntyy vaikutelma Halla-ahosta ja perussuomalaisista kotimaisten vasemmistoliberaalien vastaavanlaisena fetissinä, joka naamioi kamppailun varsinaiset realiteetit: ennen muuta nykyvasemmiston oman kulttuurisen logiikan osana kapitalismin sisäistä ja rakenteellista antagonismia. Sekä populistisen oikeiston että liberaalin vasemmiston vallitsevissa ideologioissa on kysymys yhden ja saman fantasian kääntöpuolista.

Tästä seuraa, ettei näiden kahden asettamisesta vastakkain voi edes periaatteessa seurata emansipatorista politiikkaa. Liberaali monikulttuurisuusideologia tuottaa populismissa vain oman torjuntansa aktualisaation. Samalla vasemmisto kadottaa – osaksi logiikkansa fetisistisyydestä johtuen – kykynsä kanavoida ja artikuloida todellisen yhteiskunnallisen muutoksen vaatimusta, jota populistinen oikeisto alkaa nyt ruumiillistaa patologisesti, siis viholliskuvan kautta.

Niin sanottu valtamedia toimii tässä paradoksaalisesti, mutta täysin loogisesti. Yhtäältä sen sitoutuminen kapitalistiseen tuotantotalouteen synnyttää ”traumatisoivaa” ja kärsimystä organisoivaa uutisointia, mikä latteimmillaan ilmenee esimerkiksi sosialidemokraattien ja Antti Rinteen mollaamisena ja vähättelynä (ja vastaavasti Halla-ahon ja perussuomalaisten julistamisena ”vaalien todellisiksi voittajiksi”); toisaalta se asettuu ”ihmisoikeuksien” puolustajaksi establishmentin fetisististä toimintaa jatkuvasti uusintaen (kuten Vehkoon ja Lokan tapauksesta seurannut kohu osoittaa).

Žižekin mukaan perusongelma on se, että ”[a]siat ovat huonosti, jopa katastrofaalisesti, mutteivät koskaan sillä tavalla kuin ymmärrämme” niiden olevan. Sosiaalisen todellisuuden ideologiseen rakenteeseen kuuluu jatkuva väärintunnistamisen elementti, joka häiritsee havaitsemisen kykyämme. Siksi tarvitaan teoriaa eli rajaavaa katsetta, joka intervention ja negaation keinoin tiivistää, hylkää ja ulostaa. Ei ole sattumaa, että juuri teoria on se, mitä niin establishment kuin populismi syvästi halveksii.

Tuskin on liioiteltua sanoa, että uimme paskassa ja syvällä. Sosiaalisessa mediassa olen törmännyt ihmisiin, jotka panevat toivonsa Rinteen kansanrintamahallitukseen, mutta tämä ei ole juurikaan parempaa kuin asettaa toivonsa siihen, että perussuomalaiset voisivat valtaan päästyään saada aikaan mitään todellista muutosta. Niin kauan kuin annamme nykyisen parlamentaarisen järjestelmän pettää itseämme, ei todellisesta demokratiasta ole syytä unelmoida.

Turvallisen tilan ja Toisen haavoittuvuuden eettinen diagnoosi

”Turvallisen tilan” paradoksi on loputtomaan eheytymisen projektiinsa juuttuneen narsistisen minän paradoksi. Se on vastaus kysymykseen, mitä tapahtuu, kun Toisen haavoittuvuus asetetaan eettisen toiminnan viimekätiseksi horisontiksi. Siteeraan muuatta antagonismia:

”Turvallisempien tilojen käsite tarkoittaa yhteisöllistä yritystä luoda käytäntöjä, jotka saavat kaikki tapahtumaan osallistuvat ihmiset kokemaan olonsa turvalliseksi. Se tarkoittaa yritystä ottaa vastuuta hankalista tilanteista ja reflektoida ristiriitoja sen sijaan että niitä vain siedettäisiin.”

Establishment on jo kauan julistanut ristiriidan sinänsä uhkaavan haavoittuvan Toisen turvallisuuden kokemusta, eikä yllä siteeratun periaatteen valossa tarvitse miettiä, mitä ristiriidalle tällaisissa oloissa tehdään. Sen on väistyttävä, ja sen on väistyttävä kaikessa ratkeamattomuudessaan. Siten ainoa ulospääsy ja ratkaisu on projektio. Toinen on näin redusoitu avuttomaksi ja totaalisen impotentiksi uhriksi, jonka vaatima tila ei mahdollista vähäisintäkään kriittistä reflektiota. Tuore kirkkopäiväskandaali on vain yksi loputtoman pitkäveteisistä esimerkeistä.

Tällaisen äärettömän haavoittuvan Toisen identiteettipoliittinen funktio on kahtalainen. Yhtäältä narsistinen minä kierrättää sen kautta omaa kyvyttömyyttään ulkoistamalla sen; toisaalta tämä mahdollistaa minän eheyden säilymisen ja takaa tälle asetelman, jossa Toista varten luotu turvallinen tila toimii tosiasiallisena kaiken aidon toiseuden kieltona, sillä ”turvallisessa tilassa” kiellettyä on lopulta vain kielto itse. Kiellon kieltäminen tuottaa väkivallan, jossa Toinen suljetaan ulos de facto sulkemalla hänet sisään de jure. Samalla tämä ele turvaa logiikaltaan varsinaisesti narsistisen toiminnan ideologis-eettisen mielen.

Miksei tämä harvinaisen ilmeinen umpikuja ole ilmeinen näitä keksintöjä kannattaville liberaaleille? Paradoksaalinen vastaus on, ettei se ole heille ilmeinen siitä syystä, että he ovat siitä jo perillä. Se on heille niin ilmeinen, ettei heillä ole varaa artikuloida sitä tiedon rekisterissä. Heillä ei ole varaa tietää sitä, sillä ei-tietona he tietävät sen jo.

Tämän fetisistisen touhun loogisen ja performatiivisen ristiriidan tiedostava vastapuoli (usein niin sanotut halla-aholaiset ja muut) toimii siksi hullun tavoin selvittäessään ”yleisölle” liberaalin umpikujan itsensä kumoavaa luonnetta. Mitään selvitettävää siinä ei ole, eikä selittämiseen siksi kannata haaskata aikaa. Kiinnostavaa on vain tiedostamattomiin jäävän mekanismin toiminnan erittely, joka sellaisenaan riittää hysterisoimaan establishmentin eettisen position pikkutarkasti ja dialektisoimaan sen jokseenkin täydellisesti.

Kirkkopäiväskandaalia käsittelevän jutun otsikon mukaan ”259 allekirjoittajaa vaatii Kirkkopäiviä peruuttamaan Laajasalon ja Halla-ahon keskustelun” perusteluina muun muassa yhteiskunnallinen murros, ”jossa kirkon tulisi toimia vastuullisesti ja pyrkiä tarjoamaan turvallinen tila kaikille”. Turvallinen tila on fetissi, ja pelin panoksena on liberaalin subjektin konsistenssi. Halla-ahossa ei ole pelottavaa se, että hänet on tuomittu oikeudessa eikä edes se, että hän vanhoissa kirjoituksissaan provosoi näkemyksillä, jotka kiistävät jakamattoman ihmisarvon; nämäkin toimivat pelkkinä fetisseinä, korvaavuuksina.

Turvallisen tilan totuus onkin, ettei sitä ole luotu Toista, vaan minää varten. Toinen on eristettävä ja totalisoitava avuttomaksi uhriksi, toisin sanoen hänet on riisuttava vieraudestaan ja minän eheydelle vaarallisesta substanssistaan. Halla-ahon sulkeminen ulos on osa yhtä ja samaa Toiseen kohdistuvaa toimenpidettä. ”Vastuun” ja ”ihmisoikeuksien” kaltaiset merkitsijät toimivat fetisseinä juuri sikäli kuin ne saavat Toiseen kohdistuvan ulossulkemisen näyttämään toiseuden suojelemiselta eli peittävät asetelman varsinaisuuden ja totuuden.

Halla-ahon akuutti pelottavuus on liberaalin kannalta siinä subjektiivisessa paikassa, jonka hän diskurssissa omaksuu. Performanssin tuloksena on liberaalin subjektin hysterisaatio ja dialektisoituminen, ajautuminen pois diskurssin herruudesta Toisen paikalle. Juuri tästä syystä liberaali toimii Halla-ahoon nähden kuin herra: pyrkii sysäämään hänet periferiaan puhtaalla autoritaarisella eleellä. Tämä ei kuitenkaan juuri auta, vaan tuottaa vain uuden antagonismin, johon on vastattava yhä uusilla fetisseillä.

Halla-aho on herrana ja mestarina itsekin (esimerkiksi kommunistisen subjektin) helposti hysterisoitavissa, mutta liberaalille tämä on mahdotonta pitkälti liberaalin projektin sisäisen umpikujan ja siihen annetun vastauksen vuoksi.

Pidän ilman muuta toivottavana, ettei Kirkkopäivät piittaa noiden 259 allekirjoittaneen esityksestä vähääkään, vaan toimii suunnitelmansa mukaisesti ja päästää Halla-ahon osallistumaan keskusteluun, kuten demokratian ja hyvien tapojen mukaisesti kuuluukin. Silloin luodaan mahdollisuuksia myös Halla-ahon aitoon haastamiseen. Jos vaadittu ”turvallinen tila” toteutuu, mikään ei jää pelastamatta – eikä mikään uhraamatta.

Traumaattinen yhteisö 2

Otan esimerkiksi Jussi Halla-ahon Scripta-blogissaan vuonna 2011 julkaiseman tekstin ”Tilastoista ja etnopositiivisuudesta”. Halla-aho kirjoittaa:

”Kuten olen joskus ennenkin kirjoittanut, ’suomalaisuuden’ kyseenalaistaminen on sofistista kikkailua. Myönnän, etten osaa määritellä ’suomalaista’. Silti minulla on vahva intuitio, jonka pohjalta tunnistan kyseisen joukon. Oleellista on, että vastaava intuitiivinen käsitys on myös niillä, jotka tarkoituksenmukaisuussyistä kiistävät ’suomalaisuuden’ olemassaolon.”

Pelkästään väsyttävää ja latteaa on esittää kriittinen havainto, että Halla-ahon diskurssi (puhunta) repeytyy kahtaalle. (1) Yhtäältä se vaalii kansallisen eheyden representaatiota (esittämistä) ja näyttää edellyttävän sen: suomalaiset muodostavat kansana tunnistettavan ja siten symbolisesti rekisteröitävissä olevan kokonaisuuden. (2) Toisaalta se tunnustaa representaation mahdottomuuden kyvyttömyydessään määritellä ”suomalaisuutta”. Halla-ahon on turvattava ideaan, jossa ulko- ja sisäpuolen tunnistaminen jää mystiseksi. On salaisesti oletettava ”elämäntavan” yhteinen ja jaettu ydin, kansan ”Asia”. Siihen ei kuitenkaan ole ole mahdollista viitata muuten kuin epäsuoralla tai tautologisella tavalla.

Žižekin mukaan ”[k]ansallista samastumista ylläpitää määritelmänsä mukaan suhde kansaan Asiana”. Kansan ”Asia” muodostuu loputtomasta määrästä ristiriitaisia ominaisuuksia. Halla-ahon sinänsä ihailtavan rehellisesti tunnustama kyvyttömyys määritellä kansaa ilmaisee tämän umpikujan. Kansa on, kuten Žižek kuvailee, ”’meidän Asia’ …, johon vain meillä on pääsy, jokin jota ’ne’, toiset, eivät voi ymmärtää”. Samanaikaisesti ”Asia” kuitenkin on ”jatkuvasti ’niiden’ uhkaama”.

Salaperäinen ja nimeltä kutsumaton ”Asia” ilmenee elämällemme ”sen rikkauden ja voiman” antavana lähteenä. Sen voi määritellä vain tautologisesti, tyhjyyttä muunnellen. Näin kaikki, mitä siitä voi todella sanoa, ”on, että Asia on ’Asia itse’, ’tosi tai aito Asia’, ’se, mistä oikeasti on kyse’ ja niin edelleen”. Žižek:

”Jos meiltä kysytään, mistä tunnistamme Asian läsnäolon, ainoa johdonmukainen vastaus on, että Asia on läsnä siinä vaikeasti hahmotettavassa asiassa, mitä kutsutaan ’meidän elämäntavaksemme’. Voimme vain luetella yksittäisiä piirteitä tavoista, joilla yhteisömme on järjestänyt juhlansa, parittelurituaalinsa ja vihkiytymisseremoniansa eli kaikki ne yksityiskohdat, jo[i]ssa tulee näkyviin se ainutkertainen tapa, jolla jokin yhteisö järjestää nautintonsa.”

Halla-ahon käyttämän jaetun intuition käsitteen voi helposti vaihtaa uskoon. Jaetun intuition ajatus toimii yhtenä keinona oikeuttaa yhteisön (kansan) yhdistävä (meta)rasistinen puhe. Käytännössä, jos ei teoriassa, Halla-aho tietenkin uskoo kansan olemassaoloon hyvin määriteltynä suljettuna kokonaisuutena: suomalaisia ovat hänen mukaansa ne, joilla on jaettu intuitiivinen käsitys omasta ja muiden suomalaisuudesta kansana, toisin sanoen ne, jotka tunnistavat intuitiivisesti olevansa osa ”meitä” ja kykenevät samanaikaisesti tunnistamaan myös ne, jotka eivät kuulu ”meihin”.

Muuta ”intuitio” ei oikeastaan ole Halla-aholle kuin uskoa yhteisön Asiaan ja siihen, että yhteisön muut jäsenet uskovat Asiaan. Asetelman ideologinen ongelma ei piile uskon ritualisoitumisessa ulkoisiksi tavoiksi ja käytännöiksi, vaan logiikan sisältämässä projektiivisessa kiellossa. Halla-aholaisuus ja populismi heijastavat yhteisön jakautuneen ytimen vieraan tunkeutujan hahmoon, ”kansallista nautintoamme uhkaavaan maahanmuuttajaan”.

Žižek toteaakin Lacania seuraten kansan olevan ”olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä ja on välittynyt niissä kansallisissa myyteissä, jotka antavat rakenteen näille käytännöille”. Sosiaalisessa kentässä nationalismi ja populismi ovat ensisijaisia nautinnon purkautumisen muotoja: ”Kansallinen Asia on viime kädessä se tapa, jolla jonkin etnisen yhteisön subjektit järjestävät nautintonsa kansallisten myyttien avulla. Etnisissä jännitteissä on siis aina kyse kansallisen Asian omistamisesta.”

Helluntaipiireihin, joista viimeksi puhuin, soveltaen voi ”Hengen” ajatella yhdeksi ”Asian” nimeksi ja puolesta-uskomisen kohteeksi, käytäntöä rakentavaksi myytiksi. Helluntailainen yhteisö on aina ”Hengen” yhteisö. On luonnollista, että ”hengettömät” uskovat koetaan rasitteeksi ja jopa suoranaiseksi uhaksi (ainakin jos heidän ajatellaan ilmentävän ”hengettömyyttään” yhteisön yhtenäisyydelle haitallisella tavalla).

”Toisen” nautinto siis koetaan ongelmaksi. Siksi ”Toista” Žižekin mukaan ”syytetään aina liiallisesta nautinnosta: hän tahtoo varastaa nautintomme (tuhoamalla elämäntapamme) ja/tai hänellä on pääsy johonkin salaiseen, perverssiin nautintoon”. ”Toisessa” on kiusaavaa juuri hänen nautinnon järjestämisen tapansa johon koetaan liittyvän kummallinen ”ylijäämä tai ’ylettömyys’ …: oudolta haiseva ruoka, liian äänekäs musiikki ja tanssi, kummat tavat, vääränlainen asenne työhön”.

Žižekin mukaan Toiseen kohdistuva nautintovarkauden syytös toimii keinona kätkeä ”se traumaattinen tosiseikka, ettei meillä koskaan ollutkaan sitä, mikä meiltä on muka varastettu”. Puute ja jakautuminen on itsessään alkuperäistä, nautinto on varastettu, ja se on sitä ”aina jo”. Nautintovarkauden logiikan liikkeellepanevana voimana toimivatkin yhteisön omat, sisäiset vastakkainasettelut: ”juutalaisten [tai maahanmuuttajien] todellinen ’salaisuus’ on oma antagonismimme”.

Siksi Janne Kurki on oikeassa kun sanoo, ettei kansaa ole. Halla-ahon myönnytys määrittelyjen umpikujalle on luettava vastakarvaan. Sofisteista pahimpia ovat ne, jotka umpikujan äärellä turvautuvat mystiikkaan vaivautumatta nimittämään asennettaan siksi, mitä se todella on.