Jumalan laki ja rakkaus

Kristillisen dogmatiikan vakiintuneita tulkintalinjoja on paavalilaisen lain ontologian kuuluisa muotoilu, jonka mukaan lain olemus on rakkaus. Tulkinta saa tukea myös yliopistoeksegetiikasta. Timo Eskola kirjoittaa, kuinka juutalainen laki kieltojensa kautta kuvaa ”tämän elämän paratiisimaista hyvää”. Laki siis viittaa muotonsa kautta johonkin kätkettyyn sisältöön. (Sisältö on tietenkin Jumala positiivisessa ja ylenpalttisessa täyteydessään. Koska tuo täyteys on reaalista, on se myös hirviömäistä, kuten Paavali hyvin tietää.)

Dogmaatikot opettavat, että synti tekee laista pyövelin. Uuden testamentin teologiassa käy juutalainen temppelikultti turhaksi, sillä Jumalan kansalta puuttuu Paavalin mukaan kyky tunnistaa lain taakseen kätkemä Kristus. Lain tehtäväksi tulee nyt ”syntitietoisuuden ylläpitäminen”.

Paavalin mukaan lain todellinen sisältö on paljastettu Kristuksessa, ristinkuoleman radikaalissa tapahtumassa. Juutalaisen uskonnonharjoituksen identiteetti on kumottava ja mullistettava. Israel tuntee lain vain ulkonaisesti, kaukaa katsottuna. Tunnistamatta jää Paavalin mukaan sen todellinen viittauskohde, Kristus.

Tämä näyttää houkuttavan tulkintaan, jossa rakkaus asetetaan lain tyhjien puitteiden elämää sykkiväksi sisällöksi ja täyteydeksi. Asetelma on kuitenkin problemaattisempi. Esitän seuraavassa kristillisen lain ja rakkauden suhteen ”sekulaarissa” ja ”ateistisessa” ytimessään. Teen sen poiketen niin dogmatiikan kuin eksegetiikankin teologisista traditioista.

Kuten Immanuel Kant Käytöllisen järjen kritiikissään (Huomautus I §8:n väittämään IV) kirjoittaa, saa laki pätevyytensä ”yleisyytensä muodosta”, jota ”järki tarvitsee antaakseen jollakin itserakkauden maksiimille lain objektiivisen pätevyyden”. Samoin antaa ”Jumalan järki” omalle rakkaudelleen objektiivisen pätevyyden laissa ja lakina. ”Itsessään” rakkaus on singulaarista. Sen yleinen pätevyys taataan vain lain muodolla. Rakkaus ei siis ole lain patologinen salaisuus, vaan laki (tyhjyydessään) on rakkauden ”salaisuus”. Lailla ei salaisuutta ole – totuus siitä on tautologia, se, että laki on lausuttu.

Rakastuminen on radikaalia sijoiltaan suistumista. Se on satunnaisen objektin eli ”Toisen kohottamista Asian ylevyyteen” (kuten voi lacanilaisesti sanoa)*. Rakastuessaan subjekti (henkilö, ihminen, toimija) ”tajuaa itsensä” Toisessa ja ”toisen itsessään”, rakastuneet ovat ”sisäkkäin”, kokevat puistattavan yhteenkuuluvuuden ja keskinäisen riippuvuuden. Juuri tämä on singulaarista ja suistaa rakastuneen sijoiltaan. Žižek on täysin oikeassa puhuessaan rakkaudesta hirviömäisenä kokemuksena.

Paul Verhaeghen lacanilaisen luonnehdinnan mukaan rakkaudessa annetaan Toiselle se, mitä ei itsellä ole. Rakkaus on objektivoituneen (objektiksi tulleen) puutteen liikettä, kiertoa ja kierrätystä kahden osapuolen välillä, minkä tunnettuna merkkinä rakastunut ei koskaan voi luetella tyhjentävää ominaisuuksien ja syiden luetteloa Toiseen kohdistuvalle rakkaudelleen. Rakastetulla on ”se”, josta rakastava ei koskaan voi sanoa mikä ”se” tarkalleen ottaen on, sillä kysymys on objektin muodon ottaneesta puutteesta, ainoasta täysin ei-patologisesta sisällöstä (joka ei siksi ole ajateltavissa).

Rakkauden singulaarisuus, sen radikaali satunnaisuus, tekee mahdottomaksi sen universaalin esittämisen (representoimisen). Mikään rakkauden representaatio ei ole universaali olematta aina jo sisältönsä puolesta ”kadotettu”. Rakkaus on mahdoton suhde. Sitä ei voi symbolisoida, symbolisen järjestyksen eli lain piiriin saattaminen on itsessään rakkauden kastraatio.

”Kadottamisesta” on tosiaan puhuttava lainausmerkeissä, sillä kysymys ei ole jonkin alkuperäisen täyteyden katoamisesta muodollisen esittämisen ahdistavassa byrokratiassa. Paradoksi on siinä, että sisältö itse mahdollistuu ja tulee olevaksi vasta esittämisessään, tullessaan kehystetyksi eli saapuessaan symbolisen järjestyksen piiriin. Tuon piirin ulkopuolella mikään ei tarkalleen ottaen ole – symbolisaation tuolla puolen kohtaamme vain psykoottisen peilimaailman ja vaihtuvien kuvien painajaismaisen leikin. (Lacanilaisesti: Vasta symbolisaatiossa saavutetaan tarvittava vieraantuminen, lain asettaminen oidipaalivaiheen triangulaariseen Toiseen eli Jumalaan, yhteisöön, kulttuuriin etc. Kyse on tietenkin myös lain keksimisestä Toisessa/Toisena.)

Rakkaus ei ole lain tyhjän muodon täyttävä positiivinen ja mystinen, kätkeytynyt absoluutti, ellei se ole sitä juuri singulaarisena tyhjyytenä, jolle lain universaali ja tautologinen muoto antaa pätevyyden. Mille siis annetaan pätevyys? Sille, mikä itse muodossa keksitään kadonneena. Parhaita nimiä tälle kadonneena keksitylle olemukselle on tietenkin paratiisi, Jumalan rakkauden kenties myyttisin metafora. (Varsinainen salaisuus siis on, että paratiisi katoaa ennen tulemistaan olemassaolevaksi…)

Jumalan rakkauden voi näin ajatella olevan traumaattista ei vain ihmiselle vaan myös Jumalalle, jonka rakkaus suistaa sijoiltaan ja ja joka kuolee absoluuttina, olemisen kartalta kadoten. Ristinkuolemassa tämä sijoiltaan suistuminen ilmaantuu konkreettisena ja singulaarisena tapahtumana, jonka ytimessä on Jumalan negaatio, radikaali fantasian lävistäminen ja omilleen jättäminen.

Toisaalta ristinkuolemassa on nimenomaan jumalallisen rakkauden hirviömäinen muoto: ”Jumala on rakastanut maailmaa siten, että antoi ainoan poikansa/itsensä ja kuoli…” Tältä tapahtumamuodolta puuttuu kaikki yleispätevyys, se on päinvastoin negaatiota, tulemista ei-keneksikään, väkivaltaista (lain) tuhoavan tyhjyyden omaksumista. Ja kuten Paavali opettaa, kristittynä oleminen ja ristinkuolemaan samastuminen, ”lihan ristiinnaulitseminen”, tarkoittaa lopulta keneksi tahansa tulemista (mikä ei ole enempää tai vähempää kuin orjamaisen ei-kenenkään positiivinen mahdollisuus, ”kristillisen vapauden” muoto).

Mitä on tuleminen keneksi tahansa? Kyse ei ole mistään ”postmodernista” leikittelystä ”kelluvalla identiteetillä”, vaan ihmisen mahdollisuusehtojen perimmäisen todellisuuden esittämisestä. Kuuluisan lacanilaisen muotoilun mukaan ihminen on kuin sipuli: viimeisen kuoren alla ei ole minkäänlaista ydintä. Aivojen harmaata massaa tutkiessa joudumme huomaamaan, ettei ketään ole kotona – identiteetti on vain puheen pinnalla kelluva kalvo. Olennaista ei siten taaskaan ole sisältö, vaan muoto, tarkalleen ottaen se säiliö, johon identiteetti itse (symbolisaatioprosessissa) asettuu. Tuleminen keneksi tahansa on tämän sisäisen tyhjyyden formaali tunnustus, identiteetin ja läsnäolon logiikasta luopuminen.** Tähän voi tulkita viittaavan ortodoksisen theosiksen (jumalallistuminen) käsitteenkin.

Puhuessaan rakkaudesta lain kätkeytyneenä olemuksena, joka Kristuksessa on paljastettu, Paavalia – jonka julistus seuraa johdonmukaisesti Jeesuksen opetuksia evankeliumeissa – ei tule tulkita ”anglosaksiseen” tai mystiseen tapaan jonkin kätketyn substanssin paljastamisen julistajana. Rakkaus, jonka laki paljastaa, suistaa sijoiltaan lain samalla kun Kristus-tapahtumassa paljastaa itsensä ek-stasiksena, sijoiltaan nyrjähtämisenä.

*) ”Asia itse” on salaperäinen lumovoimainen objekti, jonka tosiasiallinen arkisuus peittyy hämäävään yksityiskohtien rikkauteen ja loistoon. Tämän vuoksi Lacan nimeää psykoanalyysin tehtäväksi arvokkaan lahjan muuttamisen valuvaksi paskaksi. On kyettävä tarkastelemaan Asiaa sen banaalissa jokapäiväisyydessä. Siihen tarvitaan teoriaa.

**) Tällä ei ole mitään tekemistä identiteetin kadottamisen (joka on Verhaeghen mukaan masennuksen määritelmä) kanssa. Teoreettisesti ajatellen on enemmänkin kysymys teoreettisen antihumanismin mukaisesta identiteettilogiikan syrjäyttämisestä.