Näytetään tekstit, joissa on tunniste pääoma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pääoma. Näytä kaikki tekstit

14.2.2024

Visiosta ja luovuudesta

Vision ei pidä olla huone, vaan aukea. Visiolla ei ole seiniä. Se on maisema. Tuulen on annettava puhaltaa, sateen langeta ja virtojen virrata. Visio ei ole dogmatiikkaa tai uskontunnustus, pikemminkin se on vapaudelle raivattu tila, jossa luovuuden edellytysten vaatimat peruselementit tulevat (väärin)tunnistetuiksi prosessin alkuun panevina liikemomentteina. Ne voivat olla mitä vain inspiroivista iskulauseista sävelaiheisiin tai kuvallisiin motiiveihin.
 
Myöhemmin nämä elementit tunnistetaan yhä uusin tavoin, ja osa tunnistamisen tavoista johtaa myös määrittelemään ne uudestaan. Vision tila on jatkuva muutos, vaikka hahmottamisen logiikka vaatiikin näiden ”kiinteiden kappaleiden” havaitsemista; luovien subjektien on toki kyettävä kokemaan olevansa tilassa, eikä tilaa voi hahmottaa ilman maaperän ja kappaleiden metriikkaa.
 
Keskeistä on, ettei noiden ”kappaleiden” luonne missään vaiheessa kirjaudu visioon pysyvänä dogmatiikkana. Jos näin tapahtuu, ajaudutaan ennen pitkää pelkkään määriteltyjen ehtojen vallitessa tapahtuvaan formaaliin sisällöntuotantoon. (Lopputulos on sama, jos visio alkaa tarkoittaa aatetta, jonka välittäjäksi taideteos alistetaan.) Vaikka tällaista sisällöntuotantoa juhlitaan ja palkitaan taiteena (ja sitä tapahtuu paljon), kyse on usein pelkästä kaupallisesta suhdetoiminnasta, jolle taide on muuttunut sisällön nimeksi ja keinoksi erottautua markkinoilla. Visio toimii tässä mediumina, jonka kautta pääoma pyrkii kaappaamaan luovan prosessin, ja vision kautta pääoma on tavoittavinaan luovan prosessin säännönmukaisuudet puhtaina numeraalisina kvantiteetteina.
 
Taiteilijalle visio on tuotannon tapahtumatila. Pääoma pyrkii hallitsemaan ja valtaamaan tuon tilan itselleen. Riistämisen loogisena päätöksenä on taiteilijasubjektin korvattavuus ja kertakäyttöisyys; pääoman fantasia on täydellisesti haltuunotettu visio, luovan tuotannon massamuotoinen syytäminen ikuisesti laajeneville markkinoille. Tuotannon tasolla kohtaamme alihankkijaksi redusoidun taiteilijan, jolta voittajien ja häviäjien hierarkiassa on riistetty vision jatkossa huomiotaloudellisen ”näkyvyyden” ehdoilla määrittyvä yksilöllisyys ja ainutkertaisuus. (Nykyajan käytännön sovellus tästä on influensseri: usein ”taiteilijaksi” identifioituva, oman elämänkokonaisuutensa markkinaehtoistanut subjekti.)
 
On kuitenkin oma kysymyksensä, missä määrin tällainen lopulta on todella, loppuunviedysti, mahdollista. Pääoman kvantisoiva tendenssi – kyky muuttaa heterogeeninen ja vastaan haraava todellisuus homogeeniseksi numeraaliseksi lisäarvoksi –, jonka ylläpitäminen on yksi sen elinehdoista, on jo määritelmällisesti luovan elämän ja todellisuuden vastainen. Jokainen haltuunoton prosessi luo luovuudelle uuden vuotokohdan, sillä haltuunotto on mahdollista vain visioon kohdistuvalla dogmaattisuudella. Ja siellä missä on dogmeja, on dogmit väistävää harhaoppia. Luovuus syntyy vuotokohdissa ja hylkää pääoman. Tämä on pääasiallinen syy sille, miksi kapitalismi voi olla innovatiivista vain epäperäisesti, toisia riistämällä.
 
Pääoman hallitsema luova tila on luultavasti siksi pelkkä fantasia. Siitäkin huolimatta, että aivojemme plastisuus ja luova mukautumiskyky näyttävät toisintuvan kapitalistisen systeemin plastisuutena ja ikuisena, alistumiskykyisenä ja hyödyllisen kekseliäänä joustavuutena, kuva on vajavainen, ennen kuin sisällytämme siihen tuhoisan plastisuuden potentiaalin, radikaalin tottelemattomuuden ja mukautumattomuuden elementin.
 
Luovuus ei ole vain aivojen mukautuvaa joustavuutta ja toimintakyvyn säilymistä muuttuvissa olosuhteissa, se on myös tottelematonta pidättyväisyyttä ja vetäytymistä, joka vie luovuuden hyötyajattelun tuolle puolen. Pääoma pyrkii hallitsemaan ”hyvän” plastisuuden kautta, ”pahan” plastisuuden kieltämällä. Kun joustavuudesta ja mukautumisesta tulee dogmi (ja niin käy väistämättä), syntyy myös vuotokohta, taiteilijasubjekteja ja niiden yhteisöjä, joiden piirissä luova tuotanto omaksuu pääomalle vieraan ja tottelemattoman muodon. Pääoma hylkii tätä säännönmukaisesti tuottamattomuutena, muttei tosiasiallisesti tule toimeen ilman sitä. Siksi pääoma ei pyri hallitsemaan ainoastaan työtämme, vaan myös lepoamme.
 
Luovuus on luontojaan ”hereettistä”, harhaoppista. Vaikka visio on luovuuden tapahtumistila, luovuus ei viime kädessä kunnioita visiossa annettuja rajoja, vaan itse asiassa kiistää niiden annettuuden, vie luovan subjektin epämääräiseen ratkaisuavaruuteen ja uusille poluille sallimatta tämän pysähtyä houkuttelevimmankaan dogmatiikan äärelle. Luovuus kyllä hyödyntää dogmatiikkaa – se tarvitsee joskus ankariakin pidättäytymisen tapoja – mutta se ei koskaan omaksu sitä, ei koskaan varsinaisesti kunnioita sitä. Aivan kuten emme silmälaseja käyttäessämme ala ajatella, että silmälasit itse näkisivät. Kun olemme kylläisiä, meidän tulee polkea dogmatiikkaa välittämättä vähääkään, että se hetki sitten maistui hunajalta suussamme.
 
  

10.2.2020

Aamun päiväkirjamerkintä: Joitakin laajoja näkymiä


Uutisvirran seuraaminen näyttää toteen suosiotaan kasvattavan nationalismin ja kaikenlaisen rasistisen ja jopa uusfasistisen ajattelun kaoottisen vellonnan. Tämän hyökyaallon pysäyttämisessä demarijohtoinen ”hyvinvointivaltioprojekti” on selvästi tyystin kyvytön.

Vasemmisto ei näytä pystyvän riittävän kriittisiin diagnooseihin saati niistä vedettäviin johtopäätöksiin, joista tärkeimpänä tulisi olla oikeistopopulismin rehellinen tunnustaminen nykyvasemmistolaisen politiikan tuottamaksi peilikuva-totuudeksi. Demarijohtoinen hallitus joutuu kohtaamaan kompromissi- ja konsensuspolitiikkansa umpikujat ennen muuta työn kriisin muodossa, omana kyvyttömyytenään saada aikaan lupaamiaan työllisyysreformeja, sillä mikään järjestelmän puitteissa tehty uudistus, jonka ideaalina on palkkatyön keskeisen roolin edellyttävä tuotantosuhde ja -järjestys, ei vähimmässäkään määrin kykene luomaan parempaa tulevaisuutta tavalliselle duunarille.

Prekarisaatio ja kurjistuminen lisääntyvät ja laajenevat, sillä makrotasolla kapitalismi edellyttää jatkuvaa kilpailua tuottavan työn vähentämisestä ja ostovoiman alentamisesta suurten yritysten tuottavuusinvestointien johtaessa sellaisiin kilpailun muotoihin, joissa keskeistä on yhä vähempi työ ja yhä suurempi kiinteä pääoma suhteessa työntekijään (työntekijään kohdistuvan riiston asteen eli työntekijäkohtaisen lisätyön ja lisäarvontuotannon on oltava yhä korkeampi). Tuotot keskittyvät finanssimarkkinoiden operaatioihin; kasattujen pääomien arvouttamisen mahdottomuus tuotannon ja työn avulla on luonut velkavetoisen fiktiivisen talouden järjestelmän, jossa perheitä kannustetaan velkaantumaan ja kuluttamaan tulevaisuuden tulokertymänsä ja yrityksiä kuluttamaan tulevaisuuden pörssivoittonsa liikapääoman arvon mitätöivän taloudellisen taantuman välttämiseksi.

Tätä ei haluta nähdä tai ymmärtää, sillä maailmanloppu on helpompaa kuviteltavaa kuin kapitalismin loppu (johtuen ennen muuta kapitalismin luomista kytkennöistä yleiseen tapaamme haluta asioita). Niinpä hallitukset uskottelevat luottavansa ”hyvinvointiprojektiin”, jonka nimissä ne lupaavat täysin epäuskottavia uudistuksia. Nationalistinen projekti toistaa näiden reformien kangastusmaisuuden syntipukkituotantona ja viholliskuvina palvellen samalla suurpääomaa kääntämällä kurjistuneet massat toisiaan vastaan. Parhaimmillaankin se tuntuu kykenevän tarjoamaan lähinnä jonkinlaisen fantasmaattisen ja arrogantin vetäytymisen ”traagisiin”, ahdistuksen sävyttämiin uhrimielialoihin ja fatalistiseen resignaatioon. Samalla peittyvät näkyvistä todelliset kysymykset ja ongelmanasettelu.

Jokaisen yhteiskunnallisen mikrotason suhteen vähittäinen markkinaehtoistuminen (kaikkien suhteiden muodostuminen myyjän ja ostajan suhteiksi) johtaa edelleen valtion roolin paradoksaaliseen kasvuun ja samanaikaiseen heikentymiseen, sillä yhtäältä immateriaalisten omistussuhteiden hallinta edellyttää yhä kattavampia ja väkivaltaisempia interventioita (tiedon ja sosiaalisten suhteiden yksityistäminen muun muassa vapaiden jakelualustojen syntymisen tahallisena vaikeuttamisena). Toisaalta valtio heikkenee, sillä saman kehityksen turvaamiseksi lainsäädäntövallan on enenevissä määrin tapahduttava globaalien suuryritysten sanelemissa puitteissa.

Koska maapallon ekologinen kantokyky ei enää riitä, kapitalismi houkuttelee meistä edistyksellisimpiä ja illuusiottomimpia ekofasistiseen lyhyen kantaman ratkaisuun, jossa vähenevien resurssien tehokas keskittäminen johtaa pakkolakeihin ja reaalisosialismin kaltaiseen tyranniaan. Tämä on luonteva ratkaisu niille, jotka odottavat ”kellon nollautumista” ja nykyisten voimasuhteiden myöhempää maksimoimista tarvittaessa jopa sodalla ja terrorilla.

Toinen vaihtoehto on siirtyä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jossa kapitalistiset markkinat ja palkkatyö vähitellen väistyvät monenlaisen vapaan ja ilmaiseen jakoon tehtävän itsetuotannon tieltä. Tässä visiossa yhteiskuntatuotanto muuttuu lopulta kokonaan ”vapaaksi” sitä mukaa kun tiettyjä yhteismaiden paikallisin voimin toteutettavia tuotannon haaroja vähitellen irrotetaan kapitalismista. Kulttuurin alueella tällaista kauppatavarapiiristä poistumista on jo tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti erilaisissa vapaan kulttuurin liikehdinnöissä. Samaan aikaan koko visio kuitenkin tuntuu mahdottomalta ajatella, ja olisikin kysyttävä, miksi – sen sijaan, että tuomitaan asia yksituumaisesti utopiaksi tai projisoidaan siihen jonkinlaista olematonta ja ylioptimistista humanistista metafysiikkaa. Tuotantosuhteiden osalta kyse on lähinnä tuoton ja kulutuksen yhteensopivuudesta; halun osalta puolestaan sen, mitä todella tarvitsee, haluamisesta. Koska markkinatalous kuitenkin pyrkii hävittämään mahdollisuudet määritellä riittävyyden normit resurssipohjaisesti, näyttää kulutuksen vapaaehtoinen supistaminen yhtä aikaa mahdottomalta ja välttämättömältä. Kapitalismi voi tarjota tähän ratkaisuksi pelkkää eettisen kuluttamisen kaltaista näpertelyä, jossa katoavan keskiluokan edustaja voi näppärästi hetken aikaa luulotella, että yksilön valinnoilla on väliä silloinkin, kun niiden viimekätinen funktio on järjestelmän tuotantosuhteiden säilyttäminen.



7.9.2019

Kulttuurin voimakenttä


Kotimaista valtavirtaproosaa lukiessa tulee toisinaan mieleen, että representaation logiikan problematiikka käsiteltiin pikaisesti 1980-luvulla, ja sen jälkeen päätettiin palata ”normaaliin päiväjärjestykseen” – ikään kuin viheliäistä ”postmodernismia” olisi kaikki, mikä ei noudata realismin ja narraation protokollaa. Ja kuitenkaan esimerkiksi Fredric Jamesonin kuuluisan esseen Postmodernismi eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa kriittiset teemat eivät ole vähääkään menettäneet ajankohtaisuuttaan – eikä vähiten siksi, että postmodernin teoreetikoista Jameson huomioi, toisin kuin vaikkapa Baudrillard ja Lyotard, reaalisen rekisterin.

Jamesonille postmodernissa ei ole kysymys ideologiasta, tyylistä tai estetiikasta, ei edes jälkistrukturalistisesta subjektin ”kuolemasta” tai ”desentraatiosta”, vaan kulttuurin dominantista, eräänlaisesta voimakentästä, ”jossa erilaisten [kulttuuri]virikkeiden täytyy toteuttaa itsensä”. Jameson kytkee postmodernismin globaalin kapitalismin talousjärjestelmään, ”pääoman reaaliseen”:

Esteettinen tuotanto on nykyään yhdentynyt tavaratuotantoon yleensä: yhä uudemmilta vaikuttavien ja yhä suurempiin myyntilukuihin yltävien tavaroiden (vaatetuksesta lentokoneisiin) uusien aaltojen tuottamisen hellittämätön taloudellinen paine määrää rakenteellisesti yhä olennaisemmalla tavalla esteettisten uudistusten ja kokeilujen funktiota ja asemaa. Sellaiset taloudelliset välttämättömyydet ovat sitten tunnistettavissa myös kaikenlaisessa uuden taiteen saamassa institutionaalisessa tuessa säätiöistä ja apurahoista museoihin ja muihin mesenaattitoiminnan muotoihin. (Jameson, Postmoderni eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa)

Tämä erottaa Jamesonin yhtäältä Derridaa seuraavista tekstikeskeisistä ”dekonstruktionisteista” ja toisaalta niistä ajattelijoista, joille postmoderni tarkoittaa vaatimusta ”skitsologiikan” sisäistämiseen jonkinlaisena eettisenä positiona (kuten Deleuze ja Guattari tekevät Anti-Oidipuksessa); Jamesonin kulttuurihypoteesi mahdollistaa ilmiötodellisuuden huomioimisen, mutta suhtautuu samalla asiaankuuluvan kriittisesti ”täysmodernismin aikakautta hallinneiden radikaalin eristäytymisen ja yksinäisyyden, anomian, yksityisen kapinan, Van Goghin tapaisen hulluuden kokemusten” käsitteisiin.

Postmoderni ei nähdäkseni ole yhtään vähemmän kulttuuria dominoiva voimakenttä nykyään kuin se oli 1980-luvulla Jamesonin esseen julkaisemisen aikoihin. Päinvastoin: globaalin kapitalismin kompleksinen, yhtä aikaa radikaalia hajautumista ja keskittymistä sekä yhä piilevämpiä ja totalitaarisempia hallinnan muotoja tuottava ekonomia osoittaa sen jatkuvan vaikutuksen ja eksistenssin.

Jos palaamme kotimaiseen valtavirtaproosaan ja sen minussa synnyttämään perustavaan vaikutelmaan (joka tietenkin on laaja ja kohtuuton yleistys), on todettava, ettei tuota kirjallisuutta tietenkään voi nimittää realistiseksi sanan lajityypillisessä ja historiallisessa merkityksessä. On selvää, että vaikka jatkuvasti julkaistaan kirjoja, jotka noudattavat monia psykologisen realismin konventioita ja suhtautuvat läpeensä dogmaattisesti sen henkilöhahmoja, miljöötä ja narraatiota rakenteistaviin vaatimuksiin, on koko lajin suhde kapitalismiin ja pääoman sanelemiin taloudellisiin dominansseihin radikaalisti toisenlainen. Ensinnäkin: nykyaikaisen ”realismin” valheellisesti kiitelty yhteiskuntakriittisyys on jonkinlaista (usein) keskiluokkaisen, privatisoituvan syyllisyyden ja symbolisen kapinan muotoja kiertelevää ja kierrättävää problematiikkaa (Antti Nylénin esseistiikkaa voi ehkä pitää paradigmaesimerkkinä).

Toiseksi: sikäli kuin postmoderni on globaalin, hajautuneen pääoman, kulttuurista logiikkaa, lienee selvää, ettei valtavirran narraatio tosiaan ole balzaclaista ”arkistointia” tai modernia ”sisäisen maailman” ohimenevien affektien välittämää mahdottoman Ikuisuuden tuntua – nämä momentit on jo kadotettu, ja nykyiset ”realismin” jättiläiset kuten Jonathan Franzén (jota yleisö saattaa paljastavasti ja oireellisesti kutsua ”romaanin pelastajaksi”), kirjoittavat teoksia, joita kriittiset esseistit aivan oikein nimittävät halventavasti lukuromaaneiksi paljastaen näin tavallaan niiden elimelliset kytkökset pääoman logiikkaan ja muodon tasolla tapahtuvaan arkkitehtuuriin, sen eskapistiseen ”nostalgiaan”, lisäarvontuotannon vaatimana oikeanlaisena kuluttajasubjektiviteettina.

Nykyaikainen suosittu ja kuluttajaystävällinen lukuromaani onkin ehdottoman postmoderni ilmiö päätyessään hyödyntämään keinoja, jotka parhaimmillaankin mahdollistavat globaalin kapitalismin ja representaation problematiikan (jäljentämisprosessit, simulaation, ”subjektin katoamisen”, reaalisen ekstaattis-hallusinatorisen paluun) käsittelemisen ainoastaan aiheen tasolla, muodon arkkitehtuurin mukavuudenhaluisessa ”konservatiivisuudessa”. Kun poikkitaiteilija Jauhiainen toteaa Juha Seppälän Sankariajassa merkittävät kirjat tunnistettavan siitä, ettei niitä lue kukaan, tulen pohtineeksi, onko kyse vain vieraantuneeseen taide-eliittiin kohdistuvasta ironiasta, sillä Jauhiaisen lausahdus tuntuu viittaavaan toisenlaiseenkin kontekstiin: eikö juuri merkityksellistävän ketjun katkoksia ja epäjatkuvuuksia, ”pääoman desentroiman subjektin kokemusta”, työstävä ”postmoderni taide” ilmaise paradoksaalisen arvonsa hetkenä, jona se – yhteiskunnallisen fantasian lävistäessään – tunnistetaan väärin omassa voimassaan ja intensiteetissään? Minulla ei ole tähän mitään selvää vastausta – luultavasti kysymyksessä on kyllin.



2.9.2019

Pääomapiirit ja teatterin taide


Viimeaikaisissa uutisissa maamme rikkaimman promillen asenteista ja pääomapiirien vallasta ei luultavasti ole kenellekään mitään tiedollisesti uutta. Asenteet näkyvät teoissa, ja valta huokuu perusasetelmasta, jossa ”demokratia” tarkoittaa kansan harjoittamaa kollektiivista pelleilyä vaaliuurnilla kerran neljässä vuodessa. Äänestäminen ei muuta mitään, ellei ensin muuteta kehyksiä, joissa se tapahtuu.

Tällä hetkellä demokratia toteutuu teatterina, joka on verrattavissa ”litteä maa vs. pyöreä maa” -debattiin: asetelman idioottimaisuus ja vääristyneisyys ei ole siinä, että ”sallitaan keskustelu eri osapuolien välillä”, vaan siinä, että sallimalla asetelma implikoidaan keskusteluosapuolten positioiden tasavertaisuus, toisin sanoen asetetaan puite, jossa idioottimainen luulottelu esiintyy tieteellisen faktan veroisena kumppanina. Asetelmaa ei tietenkään voi puolustella ”reilulla kilpailulla”, jossa paremmin argumentoiva osapuoli voittaa, sillä vääristymä on jo tavassa, jolla kiista määräytyy.

Pääoman logiikan hallitsemassa demokratiassa väite siitä, että äänestyslipukkeensa uurnaan joka neljäs vuosi pudottava kansalainen olisi jollain tapaa ”vaikuttamassa” järjestelmän muuttamiseen, on samalla tavalla virheellinen kuin populistinen idea idioottimaisen mielipiteen ja varsinaisen ajattelun formaalista vastakkainasettelusta. Kun media marssittaa studioon ilmastodenialistin ja valtavirtatieteen konsensuksen edustajan, populisti on jo voittanut huolimatta siitä, kuinka murskaavasti tiedemies kykenee osoittamaan denialistin väitteiden perättömyyden, sillä hänen logiikkansa on jo sanellut keskustelun puitteet ja siten rakenteistanut sen virheellisesti. Edustuksellinen demokratia ei tarkoita ”kansan tahdon” toteutumista sen enempää kuin ilmastodenialismin ja tieteen välinen ”keskustelu” on todiste kriittisen ajattelun valmiudesta sietää ”eriäviä käsityksiä”.

Muista pääomapiirien hallinnoimista käsitteistä voimme nostaa esiin vaikkapa vastuun ja vapauden kaltaiset toistuvat iskusanat. Ensin mainittua käytetään palkka- ja tuloerojen perustelemiseen, vaikka kysymys on lopulta vain lisäarvontuotannon jatkuvan paisuttamisen abstraktista vastuusta (eikä esimerkiksi vastuusta työläisen elämästä); jälkimmäisen avulla on mahdollista rinnastaa Postin harjoittama riisto (niin sanottu työehtoshoppailu) eri keikkatöillä itsensä hädin tuskin elättävän työläisen toimeentuloon (ja kutsua sitä vaikkapa ”työshoppailuksi”) antamalla ymmärtää, ettei kyse ole muusta kuin yhden ja saman vapauden kahdesta erilaisesta ilmenemismuodosta.

Kolmas käypä strategia on määritellä proletaarin harjoittama järjestelmäkritiikki epämääräiseksi ”kaunaisuudeksi” tai ”kadehtimiseksi”, jolloin alun perin systeeminen ja objektiivinen antagonismi (työn ja pääoman ristiriita, subjektiviteetin hallinta, lisäarvontuotannon edellyttämä homogenisointi tms.) sulkeistetaan yksilölliseksi tai jopa kollektiiviseksi patologiaksi (huono-osaisten kateus rikkaita kohtaan, ideologinen sinisilmäisyys, laiskuuden oikeuttaminen jne.).

Suuri osa ihmisistä on tavalla tai toisella kaikesta tästä tietoinen, mutta niin kauan kuin käsitteet kelluvat läpitunkemattomina poliittisessa jargonissa ja kaiken maailman konsulttien paskanjauhannassa, ne ylläpitävät toiminnallista (eivät siis niinkään vakaumuksellista) teeskentelyä, joka realisoituu yhteiskunnallis-poliittisina rituaaleina Ylen studiojaaritteluista eri vaalien äänestysperformansseihin. Yhteistä kaikille on puitteiden jääminen koskemattomiksi. Tässä mielessä näihin rituaaleihin osallistuminen on jopa haitallista (kuten ilmastodenialismi vs. tiede -esimerkissä), ja aidoin järjestelmäkritiikin muoto olisikin usein radikaali ja järjestäytynyt pidättäytyminen kaikesta toiminnasta. Samasta syystä todellinen poliittinen teko voi tarkoittaa meneillään olevan politiikan katkosta, ”yhteisten asioiden hoitamisesta” kieltäytymistä.

Näennäisen neutraalit tai ”yhteisesti jaetut” käsitteet olisikin tässä mielessä politisoitava ja problematisoitava, saatettava ruohonjuuren eli yhteiskunnallisten kamppailujen tasolle ja niihin nähden sidoksisiksi. ”Yleiskäsitteinä” ne palvelevat vain pääomapiirien väärää universaalia ja toimivat sortoa ja luokkaeroja kätkevinä ideologisina momentteina.



29.8.2019

99 prosentin vähemmistö


Heinäkuun 15. päivä uutisoitiin Amazonin varastotyöntekijöiden ulosmarssista Shakopeessa, Minnesotan osavaltiossa Yhdysvalloissa. Minneapolisin lähiöön sijoitetun Shakopeen varaston työntekijöistä kolmasosa on pakolaisia ja maahanmuuttajia, useimmat ovat töissä pätkäsopimuksella. Kuten tunnettua, pyrkivät ylikansalliset suuryhtiöt maksimoimaan lisäarvontuotantonsa muun muassa sijoittamalla varastonsa mahdollisimman köyhille alueille, joilla työvoima on halpaa, sen riistäminen helppoa ja väkeä yllin kyllin saatavilla. Tämä globaalin kapitalismin dynamiikkaan olennaisesti kuuluva tuotantosuhteiden järjestämisen tapa tuottaa samalla protestin muotoja, joiden seuraukset voivat olla sille jossain määrin ennakoimattomia.

Ylikansallisten yhtiöiden omistukset haarovat laajalle ja ovat monimuotoisia. Esimerkiksi Amazon omistaa verkkokaupan lisäksi niin internetsivustoja kuin äänikirja- ja suoratoistopalvelujakin. Samalla myös protestoiminen on saavuttanut ylikansallisen solidaarisuuden muotoja työläisten järjestäytyessä yli valtioiden rajojen. Globaalissa suuryhtiössä lakotkin voivat muuttua ylikansallisiksi, minkä lisäksi protestien ulottuvuudet ylipäätään laajenevat: Amazonin tapauksessa (Amazonin omistaman) Twitch-suoratoistopalvelun käyttäjät järjestivät omia boikottikampanjoitaan ja kehottivat seuraajiaan olemaan striimaamatta lakkopäivien aikana. Lisäksi Minneapolisin ulosmarssi sai tukea yhtiön Seattlen pääkonttorista saakka.

Merkittävien paikallisten protestien – jollaisia ovat mainitun varastotyöntekijöiden ulosmarssin lisäksi esimerkiksi tuore Belfastin telakan valtaus – kytkeytyminen osaksi laajempaa yhteiskunnallista kamppailua tuottaa solidaarisuutta, jolla ei tarvitse olla mitään tekemistä liberaalin establishmentin kaappaaman identiteettipolitiikan kanssa. Nämä paikalliset taistelut liittyvät suoraviivaisesti kapitalistisiin tuotantosuhteisiin; ne ilmaisevat politiikan universaalin ja aidon emansipatorisuuden vaatimusta tavalla, jossa liberaalin ”demokratian” käsittelyssä taloudellisesti etuoikeutetun luokan ja uhripääoman hallinnoimaksi fetissiksi muuttunut ”ihmisoikeuskysymys” radikalisoituu koko ihmiskuntaa koskevaksi, tai tällaista koskettavuutta vaativaksi, ongelmanasetteluksi. Teoreettisesti ilmaistuna on kyse partikulaareista vastakkainasetteluista, joihin universaali on takertunut. Mikään tässä lausuttu ei tietenkään tarkoita, ettei tällainen paikallisen tason radikaali ja universaali ulottuvuus voisi milloin tahansa tulla globaalin kapitalismin tendenssejä toteuttavien liikehdintöjen kaappaamaksi; jos ei liberaalivasemmiston, niin oikeistopopulistien.

Kapitalistiset tuotantosuhteet edellyttävät riistetyn subjektiviteetin, ja mainituissa esimerkeissä on kysymys kamppailusta, joka asettuu suoraan tätä subjektiviteettia tukevia tuotannollis-taloudellisia ”välttämättömyyksiä” vastaan. Koska se, mitä vastaan asetutaan, on globaalin pääoman logiikan ehdollistamaa ja tuottamaa, kytkeytyy kamppailu ”toisenlaisen subjektiviteetin puolesta” konkreettisiin maailmanlaajuisiin kysymyksiin aina ilmastonmuutoksesta alkaen. Kysymys ei ole toiseudesta sen eksoottisessa ja uhrauksellisessa muodossa – näiden kamppailujen ulottuvuus ei rajoitu ”länsimaisen liberaalin vastuuseen ulkomaalaisen Toisen edessä” – vaan toiseudesta sanan radikaalissa merkityksessä: meidän kaikkien toiseudesta pääoman reaalisen edessä, 99 prosentin vähemmistöksi tulemisesta.



23.8.2019

Menestyvän yrityksen työntekijän viisi sääntöä


Pääoman logiikalla toimivan nykyaikaisen yrityksen (ja työyhteisön) reaaliset säännöt voi tiivistää tähän tapaan:

1) Työntekijä sitoutuu yrityksen arvoihin.
2) Työntekijä sitoutuu noudattamaan työpaikan sääntöjä.
3) Työntekijä poikkeaa säännöistä, mikäli kohta 1 sellaista edellyttää.
4) Työntekijän on kiellettyä puhua kohdasta 3.
5) Työntekijän on kiellettyä puhua kohdista 4–5.

Jos oletamme kohdan 1 arvojen tiivistyvän yrityksen ja sijoittajien pääomaa kasvattavaan lisäarvontuotantoon, tarkoittaa ”yrityksen arvoihin sitoutuminen” tietenkin viime kädessä pääoman logiikan mukaisen subjektiviteetin omaksumista.* Sitoutunut työntekijä on arvontuotannon totaalisen primaatin yksilötasolla sisäistänyt konstruktio, niin kutsuttu tuottava yksikkö. Tämä on kohdassa 1 mainittujen arvojen tosiasiallinen sisältö, mutta yhtä olennaista (ellei olennaisempaa) on huomata, ettei se koskaan esiinny (julkisessa) arvojen luettelossa sellaisenaan. Kun yritys nimeää arvonsa, pääoman logiikan reaalisuus edellyttää symbolisen rekisterin tasolla tapahtuvaa kätkeytymistä; tämä puolestaan saa yrityksen ilmaisemaan arvonsa inhimillisyyden, vaikuttamisen, vastuullisuuden, välittämisen jne. kaltaisilla PR-trivialiteeteilla.

Kohta 2 viittaa yrityksen julkilausuttuihin sääntöihin ja käytäntöihin, esimerkiksi työntekijöiden keskinäisen tasa-arvon edistämiseen, poissaoloprotokollaan, taukojen pituuksiin ja ajoituksiin jne.

Kohta 3 on olennainen. Pääoman logiikan mukaisen subjektiviteetin omaksuneen työntekijän edellytetään käytännössä suorittavan eräitä strategisia ohituksia. Tuotantoketjun huipulle ehtiessä ne ovat joka tapauksessa redusoituneet osinkosaatavia ruokkivien lukujen puhtaaksi abstractaksi. Näin työntekijää viime kädessä edellytetään suhtautumaan yrityksen julkilausuttuihin arvoihin kyynisesti, jotta hän voisi sisäistää yrityksen varsinaisen ideologian, johon kyyninen etäisyys sisältyy sellaisenaan.

Kohdan 4 kielto on välttämätön ja ilmaisee symbolisen automaation logiikan: ”sisäisellä” vakaumuksella ei ole merkitystä (se ei kiinnosta työnantajaa); vain ulkoinen käyttäytyminen ja tottumus ratkaisevat. Kohta 4 edellyttää työntekijää toimimaan ikään kuin kaksi ylintä kohtaa eivät olisi pelkkä yrityksen eettinen julkisivu, vaan sen eettinen corpus.

Kohdassa 5 esitetty kielto on vähintään yhtä olennainen, sillä ilman kahden viimeisen kohdan jäsentämää kaksoiskieltoa työntekijälle jätettäisiin mahdollisuus lausua ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita. Kun huomioimme, että kyyninen etäisyys sisältyy yrityksen ideologiaan sellaisenaan, tiedämme jokaisen työntekijän jo tietävän keisarin olevan alaston, mistä seuraa, ettei kiellettyä voi olla ainoastaan tuon alastomuuden julkinen ilmaiseminen; myös alastomuuden julkisen ilmaisemisen kiellettyyden julkisen ilmaisemisen on oltava kiellettyä.

Asetelmaa voi valaista kuvitteellisella esimerkillä suurpiirteisestä toimitusjohtajasta, joka ”toivottaa kaikenlaisen kritiikin tervetulleeksi”. Käytännössä tiedetään asianlaidan olevan päinvastainen: johtaja ei salli minkäänlaista kritiikkiä alaisiltaan, lieväkin erimielisyyden ilmaus johtaa välittömään erottamiseen. Asetelma ei ole skandaalimainen siksi, että se käytännön tieto paljastaisi jotain aiemmin kätköön jäänyttä. Skandaalimaisuus on tiedon julkisen esittämisen tuottamassa vaikutuksessa, joka tekee mahdottomaksi julkisen tason toimintaa määrittävän teeskentelyn (”toimitusjohtajamme on humaani ja suurpiirteinen”) ylläpitämisen. Toiminnan jatkuvuuden kannalta kaksoiskielto on siten täysin välttämätön. Kuten Janne Kurki toteaa: ei herraa kiinnosta, kuinka asiat ovat, kunhan systeemi toimii ja homma pyörii.


*) Me tosiaan oletamme, ettei mikään kapitalistiseen talouskasvuun ja siten lisäarvontuotantoon (ja myös pääoman alkuperäiseen kasaamiseen) vakavasti ja päämäärätietoisesti suhtautuva yritys kykene samanaikaisesti, vastaavasti vakavassa mielessä, toimimaan hoivan logiikan mukaisesti – jo työn ja pääoman ristiriita tekee tämän periaatteessa mahdottomaksi tuotantosuhteissa. Niinpä kohdan 1 ”arvot”, jos kohta julkisessa sfäärissä väistämättä tulevat ilmaistuksi PR:n vaatimalla propagandalla, määräytyvät kuitenkin sisällöllisesti viime kädessä täysin pääoman asettamissa kehyksissä. Tästä syystä kohdassa 3 ei edellytetä työntekijää poikkeamaan yrityksen edun vuoksi kohdasta 1. Kohdan 3 mukainen poikkeaminen on näet täsmälleen sitä, mitä pääoman etu vaatii. Lähtökohtana on siten oletus, että PR:n ja todellisten ”arvojen” välinen etäisyys sisältyy sellaisenaan kohdassa 1 viitattuun reaaliseen arvoon.


2.8.2019

Munkkiniemen herttua ja sosialismin mätäpaiseet


Porvarillisen individualismin raivokas puolustaja J. Ehrnrooth valittelee kolumnissaan perustuslakiimme ujutettua sosialismia, sillä aatelisten valkokaartilaisten kannalta on toki saatanallisen epäreilua, että tälläkin hetkellä 15 prosenttia väestöstä elää ”asumisen suorien tukijärjestelmien piirissä”.

Munkkiniemen hölkkäävän dosentin mukaan nämä 850 000 ihmistä muodostavat kriittisen uhan klassisille liberaaleille yksilönvapauksille ja todistavat muun muassa sen, että elämme yhä ”sosialistisessa kollektivismissa”, joka ”on luonut monia vastaavia hyötymisjärjestelmiä”.

Ehrnroothin yhteiskunnallisen vision sulana metallina hehkuva ydin on niin sanottu ”vastuullinen individualismi”. Rohkeana ja vallankumouksellisena ajattelijana etelän kreivi ei pelkää kutsua eräiltä partikulaarisilta sävyiltään suorastaan uusfeodalistisen yhteiskuntanäkynsä vasemmistolaisia kriitikkoja ”ihmisoikeusidealisteiksi”, joiden mädättävä vaikutus on kiistaton etenkin ”[k]ollektivismiin kallistuvien asiantuntijoiden harjoittamassa perusoikeusfundamentalismissa”.

Munkkiniemen jaarli käy pelottomasti nykyisen nomenklatuuran harjoittamaa holhoavaa sosialismia vastaan implikoimalla kriittisesti, ettei ”kattavan sosiaalihuoltovaltion” periaatteita tule samastaa ”tinkimättömään yhdenvertaisuuden noudattamiseen”. Vaikka ”[s]ivistyneessä ja vauraassa maassa kaikki saavat tietysti välttämättömän turvan”, on ”kaikkien” ja ”välttämättömän” kaltaisille tunnetusti propaganda-alttiille käsitteille toki luotava selkeästi määritelty aktuaalinen kattavuusalue. Huolettomampina hetkinään kaunissieluisen eteeriseen esseistiikkaan kallistuva ja laatusikareihin mieltynyt puistojuoksentelun jäntevöittämä munkkiniemeläisemme ei pelkää virittää johdonmukaisuuttaan äärimmilleen vihjatessaan, että ”kaikkiin” kuuluvat ennen muuta ne kansantuloa kerryttävät tarmonpesät, jotka ovat valmiita pääoman palvelukseen työnsä hintaa kysymättä. Vapaiden yksilöiden maailmassa voi jokainen luottaa siihen, että pääoma aivan varmasti tunnustaa ”kaikkien” jakamattoman arvon ja ainutlaatuisuuden, vaikkei välttämättä juuri sinun.

Varovaisen ja epäilemättä monella tapaa hävettävän kritiikin ominaisuudessa voisi joku hätäinen kaappikommunistikyynikko alkaa muka tiedostavasti pohdiskella, missä määrin kreivi on perillä valtion roolia väistämättä kasvattavasta globaalin digikapitalismin dynamiikasta – ovathan kyllä tosin monet aateveljetkin jo tajunneet tuotannon painopisteen siirtymisen immateriaalisiin hyödykkeisiin vaativan voimakasta valtiollista interventiota markkinoiden sujuvuuden ja yksityisen pääoman jatkuvan kasvun turvaamiseksi. Kenties on kuitenkin kohtuutonta vaatia herrasmiesdosentinkaan valottavan aivan jokaisen pikkuriesan – epäilemättä jo tiedossa olevia – ratkaisun mahdollisuuksia.

Aidon sivistysporvarin hengessä herttuamme ei toki tahdo globaalin kapitalismin karkaavan liiaksi omille teilleen. Kaltaisemme typeryksen mielestä voi tosin olla aavistuksen surkuteltavaa, ettei hän loisteliaasta älynkäytöstään huolimatta malta eritellä ”vastuullisen individualismin” ja klassisen liberalismin epäämätöntä ja historiallisesti todisteltua kyvykkyyttä kapitalismin vaikutusten torjumisessa ja hillitsemisessä. Olisihan moinen lisä ollut jokseenkin murskaavaa luettavaa maamme sosialismin syövyttämälle intelligentsijalle. Ja eikö juuri näinä kriisin aikoina, kommunismin uhan vyöryessä ylitsemme kaikista kuviteltavissa olevista ilmansuunnista, ole rehellisesti tunnustettava mitä polttavimman ajankohtaiseksi tarve uuden vallankumouksellisen porvariston rivien pikaiseksi kokoamiseksi? Siispä valkokaartin asepuvut esiin, veljet, ja rohkeasti kohti punikkirintamaa!

”Aktivistiterveisin” jne.


5.7.2019

Talouskurin etiikka


Sakari ”Uuninpankkopoika” Timonen ihmettelee blogissaan parempiosaisten hillitöntä halua ”antaa keppiä jo valmiiksi vähäosaisille”. Kirjoituksessaan hän viittaa Kauppa- ja Iltalehden tuoreisiin häpäisyfantasioihin, jotka hyvän journalistisen tavan mukaan pursuavat keskiluokkaista hybristä ja salaista pelkoa luokkatietoisuuden heräämisestä. (Ja kuten kaikki tietävät, juuri tällaiset jutut ovat omiaan sellaisen herättelemiseen.)

Timosen kysymyksen on muotoillut hiukan sofistikoituneemmin myös Beverley Skeggs:

Miksi käytetään niin paljon aikaa ja vaivaa sellaisten ihmisten häpäisyyn, joiden [sic] mahdollisuudet käyttää valtaa ovat hyvin rajalliset? Miksi tutkijat, poliitikot ja media jatkuvasti puhuvat työväenluokasta kiertoilmauksin ja tuottavat samaan aikaan omien näkökulmiensa pohjalta keskiluokan kokemusta universaalina totuutena?

Timonen jättää kysymykseensä retorisesti vastaamatta. Skeggs puolestaan toteaa, ettei luokkataistelu ole missään vaiheessa kadonnut mihinkään. Koska se on jatkuvasti läsnä vallitsevassa symbolitaloudessa, se tuottaa jatkuvasti asemointeja, arvoarvostelmia ja suhteita, joihin paitsi asetutaan, myös asetetaan.

Työttömien jatkuvan kurittamisen välitön konteksti on niin sanotussa talouskuri-ideologiassa, austerityssa. Talouskuriajattelun keskeisimpiä myyttejä on tarina tuhlailevasta valtiosta, sen iankaikkisen sosialistisen leväperäisyyden myötä turvonneesta syöpäläismäisestä ja tehottomasta julkisesta sektorista. Huolimatta siitä, että julkisesta velkaantumisesta ovat vastuussa ennen muuta yksityiset markkinat ja rahoituslaitokset – muistakaamme vaikkapa vuoden 2008 romahdukseen johtaneet vastikkeettomilla lainoilla luodut hurjat korkotulot ja pankkien pelastuspaketit –, ei myytin elinvoima juuri kärsi. Talouskuri onkin ennen muuta uusliberaalia moralismia, kapitalismin jatkuvuuden turvaava eettinen asenne, jolla pyritään peittelemään perustassa operoivan vallan tosiasialliset materiaaliset suhteet, toimet ja vaikutukset, muun muassa yksityisen velan sosialisoiminen kansan maksettavaksi.

Talouskuriajattelun empiiristen perustelujen heikkous on toisaalta niin ilmeinen, että moni IMF:n ekonomistikin on päätynyt hylkäämään opin. Keskiluokkaisessa massa-ajattelussa sen moraliteetti on kuitenkin hyvin elinvoimainen. Samalla sen elinvoima ruokkii ääriliikehdintää ja populismia. Siten asemansa puolesta salaa pelkäävä keskiluokka tulee – ylemmän luokan apukätenä – vahvistaneeksi juuri niitä tendenssejä, joita se omaksumallaan talouskurimoraalilla (jota sen ei tarvitse soveltaa itseensä, vaan alempiin luokkiin) pyrkii kesyttämään.

Talouskurin voi mieltää esimerkiksi pääoman kyvyttömyydestä hahmottaa ja kvantifioida ei-homogenisoitavissa olevaa (kvalitatiivista) arvoa – kuten vähätuloisten ja työttömien piirissä tapahtuvaa hoiva- ja kotityötä –, jota se kuitenkin tarvitsee. Tämän välittömien voittojen turvaamiseen pyrkivän lyhytnäköisyyden osoittaa yhtäältä talouskurin seurauksena vähenevä ostovoima ja kulutus. Talouskuri on yksi nimi pääoman logiikkaan kirjautuneelle ristiriidalle, yksi yritys selvitä tuon logiikan sisältämästä umpikujasta. Sen moraalisen asenteen totuus (tai yksi niistä) piilee torjunnassa, joka tuottaa ”ulkoisen” vihollisen (leväperäinen valtio, tukien varassa velttoilevat köyhät). Näin talouskurin moraali on loismaista. Sitä kannattelee fantasmaattinen vihollinen, eikä se tule toimeen ilman sitä. Eksplisiittisellä tasolla talouskuri on haaveilevinaan kaikkia hyödyttävästä kansantalouden elpymisestä, mutta todellisuudessa se tarvitsee köyhän ja kärsivän massan turvaamaan eettisen vakautensa.


17.5.2019

Lääkäreistä, siivoojista ja tulonjaon johdonmukaisuudesta


Muistan joskus pohtineeni erään ystäväni kanssa tulonjakojen mielekkyyttä parin konkreettisen esimerkin kautta. Asetimme simppelin kysymyksen: Miksi lääkäri saa enemmän palkkaa kuin vaikkapa siivooja, vaikka ilman siivoojia ei lääkäreitäkään kohta enää tarvittaisi (sillä mehän hukkuisimme paskaan)?

Kysymys on tietysti naiivi ja hyvin yksinkertainen. Tietenkin lääkäri saa enemmän palkkaa, onhan hänen työnsä vaativampaa, koulutus on monin verroin pidempi ja niin edelleen. Lääkärille ei siis makseta niinkään siitä syystä, että hänen työnsä on a priori parempaa ja tärkeämpää, vaan muun muassa siksi, että lääkäriksi tuleminen edellyttää suurempaa vaivannäköä. Onhan ahkeruuden pakkokin näkyä pankkitilin saldossa.

Jos jatkamme samalla idioottilinjalla, voimme vaihtaa siivoojan vaikkapa nyt sitten kirjailijaan. Lääkärin koulutus kestää 5–6 vuotta (jos ei erikoistu). Oma ”kirjailijankoulutukseni” kesti noin 12 vuotta ja koulutuksen psyykkinen vaativuus sekä omaksuttavan tiedon määrä on omaa luokkaansa, mutta nettopalkassa siitä ei näy kuin negaatio ja vitutus. No, vasta-argumentti on toki ilmeinen: lääkärin opinpolkuhan on ”yhteiskuntasopimuksen” tasolla hyvin rationalisoitu, toisin sanoen jossain mielessä kvantitatiivisesti mitattavissa niin, että tuon opinpolun käynyt on institutionaalisesti oikeutettu tietyn tuloluokan palkkaukseen ja niin edelleen. Kirjailijan tapauksessahan mitään rationalisoitua opinpolkua ei ole, siksi ”kirjailijankoulutus” kuuluu lainausmerkkeihin. Kirjailijan työ on yhteiskunnallisesti lääkärin työtä huomattavasti irrationaalisempaa, eikä vaadittavan koulutuksen laajuus tässä paljon paina.

Molemmat osapuolet siis myöntävät, että tulonjaolla on jotain olennaista tekemistä suhteessa siihen, mitä yhteiskunnallisen vallan tasolla pidetään tärkeänä. Vaikka kirjailijat nauttivat laajaa sosiaalista arvostusta (jos esimerkiksi baarissa kerrot olevasi kirjailija, teet varmasti suuremman vaikutuksen kuin jos kerrot olevasi lääkäri), vain kourallinen heistä edustaa sitä taloudellista eliittiä, jossa vallan ylätasokin tunnistaa horisonttiviivan yläpuolelle kohoavan arvonlisääjän. Lääkärit nauttivat runsaasta palkasta, mutta suurin osa kirjailijoista ei, sillä yhteiskunnallisen vallan näkökulmasta lääkärilaitoksen tuottama arvonlisäys on joka suhteessa helpommin mitattavissa. Nykyinen kliininen lääketiede on perustavalla tasolla diskursiivisesti sidottu mitattaviin kvantiteetteihin, eikä esimerkiksi yksilöllisiin visioihin tai maagisiin kykyihin. Kirjailija puolestaan saa rahoitusta sikäli kuin valta kykenee homogenisoimaan hänen työnsä tuottamaa arvoa eli transformoimaan arvon tuotantohinnaksi. Nykymaailmassa kirjailija mieltyykin helposti yksilötason näkijäksi, jonka kyvyn mystifioiminen – synnyttämästään sosiaalisesta arvostuksesta huolimatta – toimii usein lisäarvon tuotannon antagonismit kätkevänä fetissinä. Vasta kun sosiaalinen arvostus muodostuu sen tyyppiseksi, että yhteiskunnallinen valta keksii siinä brändin – saattaen sen näin homogenisoidun arvon piiriin – voi kirjailija toivoa ”elättävänsä itsensä työllään”, ja enemmänkin.

Raha ei tunnetusti ole niinkään vaihdon väline kuin yhteiskunnallinen valtasuhde. Jonkin yksittäisen toiminnan muodon yhteiskunnallisen arvon ratkaiseekin viime kädessä se, myönnetäänkö sen ylläpitämiseen rahaa ja kuinka paljon sitä myönnetään. Koska raha ei ole vastike millekään olemassa olevalle arvolle, vaan ennen muuta valtasuhde, sen olemus on olennaisella tavalla virtuaalinen. (Ja kuten kaikella virtuaalisella, rahallakin on materiaalisiin varantoihin perustuvien voimasuhteiden ja kamppailujen muovaama perustansa.) Vallan ylätasolla rahaa synnytetään, kun pankkijärjestelmä toimii luottoa myöntävinä liikepankkeina.

Siksi Notre Damen korjaamiseen tai finanssikriisin uhkaamien pankkien pelastamiseen tarvittavat rahat eivät ole järjestelmän kannalta ylittämätön ongelma, kun taas massatyöttömyyden synnyttämä massaköyhyys ja leipäjonot saavat eliitin puhisemaan, ettei jakovaraa ole. Notre Dame kuuluu jo homogenisoidun ”kulttuuripääoman” piiriin, leipäjonojen köyhät eivät, vaikka onkin ilmeistä, että näiden ihmisten arkinen toiminta tuottaa kaikenlaista heterogeenistä ja yhteiskuntaa sellaisenaan kannattelevaa arvoa.

Juuri heterogeenisyytensä vuoksi tämä toiminta ei kuitenkaan näyttäydy yhteiskunnalliselle vallalle niinkään mahdollisuutena kuin toistaiseksi ratkaisemattomana ongelmana. Ruohonjuuritason arkinen köyhyyshelvetti ja köyhien ”ei-tuottava” mikrotason yhteisöllisyys ei ole arvokasta, ellei sitä pakoteta pääoman komentamaksi työvoimaksi. Siksi köyhiä ja työttömiä on kuritettava. Elinolosuhteiden hankaloittamisen toivotaan johtavan kuuliaisuuteen pääomalle. Samalla poliisin valtaa on yhtäältä lisättävä ja toisaalta koetettava kanavoida prekariaatin vihaa maahanmuuttajien kaltaisiin konkreettisiin vihollisiin. Aktiivimallin kaltaiset innovaatiot on nähtävä pääoman viimeaikaisina yrityksinä irrottaa köyhien heterogeenisestä massasta lisäarvon tuotantoon kelpaavaa potentiaalia.

Toisaalta on huomattava, ettei pääoma kykene tulemaan toimeen ilman elävän työn itsenäisestä subjektiivisuudesta muodostuvaa heterogeenistä massaa, sillä kuten myöhempi marxilainen ajattelu on osoittanut, elävän työvoiman käyttöarvo – se, mikä tosiasiassa mahdollistaa pääoman arvonlisäyksen – koostuu yksinomaan prosessuaalisesta laadullisesta heterogeenisyydestä, kollektiivisen työläissubjektin autonomiasta. Jos tämä autonomia puretaan (kuten nykyään on tapahtumassa), pääoman arvonlisäys pysähtyy. Siksi ei ole sattumaa, että älykkäimmät suuromistajat kannattavat universaalia perustuloa: se ja vain se voi luoda pohjaa pääoman tarvitsemalle kollektiivisen työläisen autonomialle.

Jos palaamme takaisin lääkäriesimerkkiin, voimme konkretisoida yllä esitettyä asetelmaa vaivattomasti. On näet selvää, että lääkärin arkisen työn jatkuvuus ja koko ammattikunnan arvoa lisäävä vaikutus edellyttää autonomisen alatasonsa, toisin sanoen sairaanhoitajat. Sairaanhoitajien palkka on mitätön loogisesti samantapaisesta syystä kuin kirjailijan olematon: heidän hoivatyönsä logiikka on eri kuin pääoman logiikka, toisin sanoen heidän tuottamansa arvo ei ole suoraan homogenisoitavissa. Yhteiskunnan ylätaso ei miellä itseään riippuvaiseksi sairaanhoitajan työstä samalla tavalla kuin se katsoo tarvitsevansa lääkäreitä, ja yksi perustava syy on epäilemättä siinä, että lääkäreiden parantamat sairaudet ovat monella tapaa ja monenlaisin matriisein mitattavissa ja paranemisen vaikutus suhteessa tarjolla olevaan työvoimaan ja siitä saatavaan käyttöarvoon suoraan todennettavissa (kansanterveys vaikuttaa kansantalouteen ja niin edelleen). Silti mikään terveyskeskus tai sairaala ei voisi toimia ilman tämän ei-homogenisoitavan, itsenäisen ja subjektiivisen elävän työn panosta. Ilman alipalkattua hoitohenkilökuntaa sairaat eivät paranisi, eikä kansantalous kasvaisi.

Palkattuna henkilökuntana hoiva-alan työntekijöillä on toistaiseksi ainakin minimaalista autonomiaa. Kuten viimeaikaiset esimerkit osoittavat, tuo autonomia on kuitenkin aivan liian vähäistä ja uhkaa pääoman logiikan ja toiminnan vaikutuksesta supistua entisestään. Ristiriita on ylittämätön, sillä pääoman riippuvuus omaa kasvuaan samanaikaisesti sekä uhkaavasta että sen mahdollisuuden ehdot muodostavasta elävän työn autonomiasta kuuluu kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen ytimeen. Pääoma tähtää lyhyen kantaman voittoihin. Niinpä se ei voi edes periaatteessa myöntää rahaa alueille, joiden itsenäinen (pääomasta riippumaton) toimintakyky on kuitenkin sen jatkuvan kasvun ehto. Ristiriidan ydin on siinä, että noiden samojen alueiden autonomian vähentäminen on pääoman kannalta loogisempaa, sillä juuri suora riistäminen (palkkojen alentaminen, ilmaistyövoima etc.) tuottaa halutut pikavoitot.

Velkavetoiset finanssimarkkinat ovat yksi pyrkimys hallita tätä perustavaa ristiriitaa. Ne eivät sitä kuitenkaan kykene ratkaisemaan, vaan ainoastaan siirtävät ongelman toiselle tasolle ja suorastaan paisuttavat sen toiseen potenssiin. Uusien rahoitusinstrumenttien kehittäminen on tehnyt mahdolliseksi velkaantumisen laajentamisen yhä pienituloisemmille sektoreille, ja muun muassa asuntolainoja arvopaperistamalla on päästy siihen, että yhtäältä työläisen koko subjektiviteettia kyetään nyt hallinnoimaan aikomusten ja halun tasolla pakottamalla hänet ottamaan velkaa ”elämässä eteenpäin” pääsemiseksi. Velkainen yksilö suuntautuu koko elämänsä haluekonomian tasolla olennaisesti kohti palkkatyötä ja tulee näin kuuliaiseksi pääomalle. Toisaalta velan tuoma käänteinen varallisuus (varallisuus velkaantumalla) saa hänet kokemaan suhteellista (ja valheellista) autonomiaa. Koska velkavarallisuuden tuoma autonomia ei kuitenkaan ole todellista, se ei viime kädessä ratkaise mitään.

Velkasidonnaisuus on lisäksi pääoman kannalta äärimmäisen epävakaa hallinnan muoto. Sekin edellyttää lukemattomia heterogeenisiä ja subjektiivisia mikrotason sidoksia ja prosesseja, siis sitä samaa autonomiaa, jota kuitenkin on pääoman toimintalogiikan mukaisesti pyrittävä rajoittamaan. Liian autonominen subjekti voi alkaa kapinoida velanmaksua vastaan. Toisaalta subjekti, jota riistetään liiaksi tai joka joutuu työttömäksi, koska yrityksen liikevaihdon on jatkettava kasvuaan lyhyellä aikavälillä, menettää kykynsä maksaa velkaa. Kaikki tuttua menneiltä vuosilta. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jää valtiovetoinen pankkijärjestelmän pakkopelastus ja tappioiden sosialisoiminen kansalle, minkä yhtä tuttuna tuloksena on moninkertaistuvaa kollektiivista kurjuutta (ja rikkauksien kasautumista yhä harvemmille). Kysymys kuuluukin, kuinka kauan näin epävakaa järjestelmä kykenee toimimaan. Kykeneekö kapitalismi uusiutumaan radikaalisti ja muuttumaan kokonaan joksikin muuksi, luomaan itsestään uuden transformaation? Tämä kysymys jää avoimeksi. Eikä ilmastonmuutoksesta ole vielä mainittu sanallakaan.