Uskosta ja oikeassa olemisesta

 

Seurakuntalaisen blogitekstissään Pasi Turunen väittää raflaavasti uskovansa, että on aina itse oikeassa. Turusen mukaan jokainen itse asiassa uskoo näin (ei siis, että Turunen on oikeassa, vaan että itse on oikeassa). Hän pyrkiikin argumentoimaan, ettei väite ”uskon aina olevani itse oikeassa” ole loppujen lopuksi kovin radikaali ja ylimielinen, vaikka se saattaa sellaiselta kuulostaa.

Turusen perustelut etenevät seuraavanlaisesti:

Jokaisella meistä on uskomuksia. Ei vain kristinuskoon ja uskontoon liittyen …, vaan ihan kaikesta. … Olemme näistä asioista jotain mieltä ja ilmaistessamme mielipiteitämme niistä uskomme, että se mitä mieltä olemme on totta. … [U]skomme voi olla totta tai sitten ei, perustua tietoon tai tietämättömyyteen. Mutta me uskomme niistä, niin kuin uskomme, koska uskomme olevamme oikeassa. Kukaan ei pidä kiinni uskomuksista, koska uskoo niiden olevan epätosia. Sehän olisi järjetöntä.

Turusen varsinaisena pyrkimyksenä on osoittaa, ettei kristittyä, joka uskoo oman uskontonsa olevan oikeassa ja kaikkien muiden väärässä, tule vielä tällaisen näkemyksen perusteella moittia arroganssista, sillä ”kaikki uskovat olevansa oikeassa, jos ylipäätään ovat jostain jotain mieltä”.

Tämä pitää toki paikkansa. Sillä, uskooko enemmistön tai vähemmistön olevan oikeassa, ei pitäisi olla mitään tekemistä nöyryyden tai suvaitsevuuden kanssa. Elämmehän samassa maailmassa, jossa asiat ovat aina jollain tavalla ilman, että kaikki mahdolliset asiaintilat ovat samanaikaisesti tosia. Totuus tuskin on äänestyskysymys. Vaikka olisin ainoa ihminen maailmassa, joka uskoo Jumalan olemassaoloon, uskoni ei vielä tämän perusteella olisi tuomittavissa ylimielisyydeksi, vaikka siitä seuraisikin, että kaikki muut ihmiset ovat mielestäni väärässä.

Ihminen ei itse valitse moniakaan uskomuksiaan. Järkisyiden perusteella voi vakuuttua, mutta myös olla vakuuttumatta. Uskon inhimilliset perusteet vaikuttavat yhtä hämäriltä kuin halunkin. Päädymme ajattelemaan yhdellä tai toisella tavalla; joskus osaamme kertoa vakuuttavankin tarinan siitä, miksi ja miten.

Turusen kirjoitus on melko toisteinen ja yksiulotteinen. Vaikuttaakin siltä, että hän pyrkii ensisijaisesti torjumaan hiukan olkiukkomaiselta vaikuttavan ”suvaitsevaisuusargumentin”, jonka mukaan olisi ylimielistä ajatella olevansa itse oikeassa ja toisen väärässä. Väite

P: ”On suvaitsematonta ajatella olevansa oikeassa, jos se merkitsee, että toista mieltä oleva on väärässä”

näet tosiaan kumoaa itsensä heti, sillä jos joku uskoo, että ei-P, on P:hen uskova välittömästi syypää suvaitsemattomuuteen. Tuntuu toki hiukan hullunkuriselta, että Turunen käyttää tämän osoittamiseen kokonaisen blogitekstin verran palstatilaa.

Varsinaisesti minua kiinnostaa pohdiskella, pidänkö todella kiinni joistakin uskomuksistani, koska uskon olevani oikeassa. Näinhän Turunen eksplisiittisesti asian ilmaisee. Itse muotoilisin näkemykseni toisin. Uskon, että x, koska mielestäni on totta, että x. Tietenkin minun on välttämätöntä uskoa samalla olevani oikeassa, joten Turusen kannalta tällainen voi vaikuttaa semanttiselta hiustenhalkomiselta.

Voin kenties jossain määrin tunnustaa uskovani Jumalan olemassaoloon. Uskon siis väitteen ”Jumala on olemassa” pitävän todennäköisemmin paikkansa kuin antiteesinsä. Silti en rohkene puhua itsestäni uskovana – en, vaikka arvelen kristinuskon olemassaolon parhaaksi selitykseksi sen, että Jeesus oli ylösnoussut Jumalan Poika, siis todella sitä, mitä väitti evankeliumien mukaan olevansakin. Miksen? Koska en ole näistä asioista kovinkaan varma. Jos minulta kysyttäisiin, olenko mielestäni oikeassa kun väitän Jumalan olevan pikemmin olemassa kuin ei-olemassa, vastaisin: ”En välttämättä, saatan olla väärässäkin. En tiedä, pitävätkö arveluni paikkansa. Uskon niihin muista syistä. En ole aivan varma, miksi.”

Turunen on oikeassa hylätessään järkeilyn, joka uskoo x:ään, koska x on epätosi. En minäkään väitä pitäväni Jeesusta Jumalan Poikana, koska uskon, ettei hän sitä ole. Ylipäätään Turunen ei käsittele uskon ja epävarmuuden suhdetta, vaan liittää uskomisen pikemminkin oikeassa olemiseen ja oikeassa olemisen totuudellisuuteen.

Veitsi kurkulla tivatessa olisi minunkin lopulta kai myönnettävä, että arvelen olevani oikeassa uskoessani Jumalan olemassaolon olevan todennäköisempää kuin olemattomuuden. Tällainen keskustelu jäisi kuitenkin puolitiehen. En myöskään ajattele uskovani siksi, että olen mielestäni oikeassa (vaikka onkin niin, etten voisi uskoa, mikäli ajattelisin olevani simpliciter väärässä), vaan pikemminkin ”uskon, koska en muuta voi” tai koska toivon kristinuskon olevan totta. Uskoni on kuitenkin itsepintaisen epäilyn lamauttamaa: jotain, mikä tuntuu useimmiten sijaitsevan ulkopuolellani ja olevan eräänlaista puolesta-uskomista.

Usko Jumalaan eroaa minulla kaikista muista uskomuksista siinä mielessä, etten miellä Jumalaa olevaksi olevien joukossa. Jos Jumala on, hän on kaiken olevan perusta, sellaisenaan mihinkään vertaamaton (joskaan ei yksinomaan negaatiota); siten on luullakseni niin, ettei Jumalaan uskota samaan tapaan kuin uskotaan pitävän paikkansa, että maa kiertää aurinkoa. Toisaalta taas molempia uskonkappaleita yhdistää se, etteivät ne ole suorin kokemuksin vahvistettavissa. Miksi siis epäilen Jumalan olemassaoloa, mutten maata auringon kiertolaisena?

Tässä ei riitä vastaukseksi se, että maapallon ja auringon suhde on tieteellisesti todennettavissa, kun taas Jumalan olemassaolo ei. Tiede on se instrumentti, jolla tieto maan kiertolaisuudesta on saavutettavissa, mutta jos tahtoo ymmärrystä Jumalasta, on turvauduttava teologiaan ja metafysiikkaan, kenties mystiikkaankin; tiede on sellaiseen yksinkertaisesti väärä väline. Ja aivan samoin kuin tiedeinstrumentitse tuotetut kokeet antavat meille tiettyjä ”ulkokohtaisia” syitä uskoa maan kiertolaisuuteen, antavat teologian ja metafysiikan instrumentit syitä uskoa Jumalan olemassaoloon – kummankaan kykenemättä asettamaan lopullista varmuutta mittaamastaan asianlaidasta.

Puhe oikeassa olemisesta alkaa tässä kontekstissa tuntua toivottoman pinnalliselta. Se ei toki ole Turusen vika, hänen pyrkimyksensä ovat tietoisen vaatimattomat. Huomaan jo ajautuneeni kauas hänen blogitekstinsä avaaman horisontin taakse, kun tajuan miettiväni, johtuuko Jumalan olemassaoloon kohdistuva taudin kaltainen epäilemiseni vain kulttuurisista ennakkoluuloista. Tiedänhän näet jo lukemani perusteella nykymuotoisen ateismin olevan suhteellisen tuore keksintö, jotakuinkin kapitalismin ikäinen. Ihmiskunta on vasta hyvin vähän aikaa kyennyt älyllisesti vakuuttumaan mahdollisuudesta, että maailma on saanut alkunsa ei-mistään ilman mitään edeltävää syytä. Kuten tieteen historia osoittaa, tällainen uskomus ei perustu mihinkään havaittaviin tai koettaviin tosiasiohin, vaan kyse on tavasta, jolla tietty, alkujaan hyvin rajattu tiedollinen metodi, alkaa läpäistä tietämisen tapaamme ylipäätään. Näin koko tiedettävän ja ei-tiedettävän muoto vähitellen muuttuu. Niin Jumala kuin ihminenkin katoavat tiedettävän kartalta eli katoavat tietämisen kohteina; mutta olisi naiivia kuvitella maaston muuttuvan kartan mukana.

 

Perimmäisen todellisuuden parametrit

 

2+2=4, Pythagoraan lause, modus ponens, se että lapsen kiduttaminen on väärin kaikissa mahdollisissa maailmoissa, Hyvän ikuisuus, totuuden ja kauneuden olemassaolo; kutsuttakoon näitä korkeammiksi totuuksiksi, mikä tarkoittaa, että ne ovat jotain, mihin emme voi olla uskomatta, olkoonkin, että joistakin näistä vallitsee suuria erimielisyyksiä ja joihinkin niistä todella väitämme olevamme uskomatta.

 

New York sijaitsee USAssa, kristinusko syntyi Lähi-idässä, vihreä siirtymä on illuusio, halu ei ole alkuperäistä vaan perustuu aina toisen halun jäljittelyyn, tieteen diskurssi ei ole yhtenäinen, vesi virtaa aina alaspäin; kutsuttakoon näitä alemmiksi totuuksiksi, mikä tarkoittaa että ne ovat niin sanottuja faktoja, jotka voimme tietää tai olla tietämättä, olkoonkin, että joistakin näistä vallitsee suuria erimielisyyksiä ja useimmat niistä ovat meille tietymättömissä.

 

Suhdettamme korkeampiin totuuksiin näyttää määrittelevän usko ja epävarmuus, alempia tieto ja varmuus. Usko ja tieto eivät kuitenkaan ole vastakkaisia ja toisensa pois sulkevia. Uskoon voi liittyä varmuutta ja tietämiseen epävarmuutta. Korkeampia totuuksia emme voi tietää varmasti, mutta niihin on mahdoton olla uskomatta. Koska uskoomme perimmäisiin totuuksiin ei kuitenkaan tapaa kuulua juuri minkäänlaista varmuutta, olemme taipuvaisia mieltämään mahdottomuuden olla uskomatta jonkinlaiseksi korkeampiin totuuksiin kohdistuvan tietämättömyyden kaltaiseksi. Silloin sanomme, ettemme usko, mutta yleensä tarkoitamme, ettemme voi tietää.

 

Ajattelen tämän tietämättömyyden lajin olevan ilmausta perimmäisen todellisuuden luonteeseen liittyvästä epävarmuudestamme. Tiedon epävarmuus ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, ettemme todella uskoisi; kyse voi olla ennen muuta siitä, ettemme syystä tai toisesta tunnista uskovamme, ja meillä on – kenties pitkälti kulttuuristamme juontuva – taipumus asettaa usko ja tieto vastatusten niin, että usko näyttäytyy tiedon puutteena ja korvaajana, kun taas jonkin asian tietäminen ei enää ole uskon kysymys. Käsittääkseni tämä on syvästi virheellinen ajatus; uskoa ja tietoa ei pidä asettaa vastakkain tähän tapaan.

 

Sopii toki kysyä, miksi olemme epävarmoja monista korkeammista totuuksista tai suorastaan taipuvaisia kieltämään ne. Miksi moni meistä väittää, ettei ole olemassa moraalisia absoluutteja tai että on mahdotonta tietää, onko Jumala olemassa? Tässä tieto ja usko asettuvat usein vastatusten: Jumalan olemassaolo on ”puhdas” uskon asia, johon tiedollisen varmuuden puuttuminen kehottaa ajattelevaa ihmistä suhtautumaan agnostisen varovaisuusperiaatteen mukaisesti.

 

Agnostinen varovaisuusperiaate edellyttää kuitenkin uskomista siihen, ettei perimmäinen totuus ole jotain, jolla olisi mitään olennaista tekemistä subjektiivisen partisipaation kanssa. Totuudelle asetetaan implisiittinen ehto: olipa se mitä tahansa, siitä perille pääseminen ei voi/saa olla riippuvaista subjektin sitoutumisesta siihen jonkin vastakkaisen vaihtoehdon hylkäämisen kustannuksella, vaan totuuden on oltava tässä mielessä ”objektiivinen” – jopa siinä määrin, että totuuden saavuttamisen ehtona pidetään juuri subjektiivisen sitoutumisen hylkäämistä, mikä on yksi agnostisen varovaisuusperiaatteen taustalla oleva perusintuitio. Sitoutuminen merkitsee puolueellisuutta. Puolueellisuus tosin voi olla totuuden saavuttamisen este vain, mikäli perimmäinen totuus uskotaan saavutettavan nimenomaan omaksumalla mahdollisimman täydellinen puolueettomuus. Taustalla on usein implikaatio perimmäisen totuuden tarkoituksettomuudesta, epäpersoonallisuudesta ja välinpitämättömyydestä.

 

Kannatan agnostista varovaisuusperiaatetta. Se on mielestäni perusteltua varsinkin alempien totuuksien selvittämissä. Korkeampien totuuksien suhteen se on kuitenkin kyseenalainen, sillä ei ole mitään syytä lähtökohtaisesti uskoa perimmäisen totuuden olevan välinpitämätön subjektiiviselle partisipaatiollemme; on siis myös täysin mahdollista, että perimmäinen todellisuus on saavutettavissa vain sikäli kuin agnostinen varovaisuusperiaate hylätään – välinpitämättömyysolettama saattaa olla silkka moderniteetin luomiin mielikuviin perustuva ennakkoluulo.

 

Jos näin on, tällöin kyse on tosiaan pois kääntymisestä, objektiivisuuden hylkäämisestä, antautumisesta sille mahdollisuudelle, että totuus on saavutettavissa vain niin, että subjekti suostuu osallistumaan siihen. Tällöin totuuden avautuminen edellyttää sitoutumista ja puolueellisuutta pikemmin kuin ”kaikkien vaihtoehtojen auki pitämistä”.

 

Jos perimmäinen todellisuus ei ole välinpitämätöntä – eikä ole mitään sitoutumatonta keinoa saavuttaa tietoa siitä, onko näin vai eikö ole – päädymme kierkegaardilaiseen ajatukseen, jossa totuus on subjektiivista, muttei suhteellista. Samalla joudumme toteamaan, etteivät usko ja tieto ole niinkään vastakkaisia kuin toisensa läpäiseviä. Ei ole puhdasta uskoa tai puhdasta tietoa, vaan molemmat näyttävät jollain tapaa edellyttävän toisiaan aivan kuten ei ole olemassa moraalista riippumatonta järkeä (moraaliton valinta ei voi olla järkevä, sillä se ei ole hyvä).

 

Kristinuskon mukaan totuudesta pääsee perille vain kääntymyksen (metanoia, mielenmuutos) kautta. Kristinusko tarjoaa selittävän viitekehyksen, jossa sekä totuuteen kuuluva puolueellisuus ja sitoutuneisuus että haluttomuutemme hyväksyä asian olevan näin näyttäytyvät ymmärrettävinä. Jos kristinuskon lankeemusmyytti sisältää likiarvoisessa muodossa totuuden inhimillisen halun ja järjen tilanteesta, on uskottavaa, että suhteessamme perimmäiseen todellisuuteen vallitsee kahtalainen asetelma: sen pakonomainen torjunta ja kyvyttömyys olla todella uskomatta siihen. Jälkimmäinen on edellisen seurausta, torjutun ikuista paluuta. Perimmäiset totuudet ovat äärimmäisen uskottavia, mutta agnostinen varovaisuutemme tuo yhtälöön tuon samaisen uskottavuuden kokoisen EHKÄn, minkä vuoksi on inhimillisen kokemuksen ja päättelyn perusteella mahdollista sanoa metafysiikan olevan epävarmuuden ja uskon aluetta juuri siksi, ettemme voi olla tietämättä/uskomatta sen olevan myös totuuden aluetta.

 

Luullakseni uskon ja tiedon väliseen erotteluun ja niiden keskinäiseen suhteeseen liittyy monia vakavia ennakkoluuloja. Olemme taipuvaisia hylkimään tietämisen varmuutta fundamentalismin ja typeryyden pelossa, ja hyvä niin. Siksi on lopulta tunnustettava myös agnostisen varovaisuusperiaatteen epävarmuus ja huomioitava vakavasti mahdollisuus, että se voi olla merkittävä este totuuden saavuttamiselle. Näin on ainakin silloin, jos pitää paikkansa, että totuudesta voi päästä perille vain sen puoleen kääntymällä, eräänlaisella ”uskon hypyllä” (jolla ei tarvitse olla mitään tekemistä voluntarismin tai desisionismin kanssa). Silloin se, joka vaatii jo etukäteen tiedollista varmuutta asiasta ennen periksi antamistaan, on itse asiassa se, joka torjuu totuuden objektiivisuuden ihanteen nimissä ja jää likiarvon tasolle. Likarvoisuudessa ei tietenkään ole mitään vikaa, ellei täsmällisyyden saavuttaminen ole mahdollista. Olisi kuitenkin virheellistä väittää totuuden olevan likiarvoinen vain sillä perusteella, että objektiivisuus on aina likiarvoista. Jos on mahdollista saavuttaa täsmällisyys, likiarvoon tyytyminen on typerää.

 

Mutta onko asia näin? Sitä emme voi tietää millään varmuudella. Joko se on niin tai sitten ei ole. Jos myönteinen vastaus on edes mahdollinen, agnostinen varovaisuusperiaate itsessään kehottaa meitä olemaan tälle vaihtoehdolle kriittiseen tapaan avoin. Mutta mille tällöin avaudumme? Agnostismin hylkäämiselle uskon hyväksi. On siis mahdollista, että on olemassa todellisuus – tosi todellisuus – joka paitsi edellyttää agnostismin mukaista kriittistä avoimuutta, myös pakottaa antamaan periksi mahdollisuudelle, että agnostismi (joka perustuu pyrkimykselle objektiivisuuteen) on pelkkä välivaihe, johon pysähtyminen muuttaa sen omaksi vastakohdakseen eli totuutta hylkiväksi torjunnaksi.

 

Ei myöskään tunnu epäuskottavalta ajatella, että perimmäinen todellisuus on ehkä välttämättä sellainen, jossa subjektiivisen ja objektiivisen tietämisen ero romahtaa. Jos alkuperämme on tuossa todellisuudessa, tämä vaikuttaa tosiaan väistämättömältä. Olemme osa maailmaa, jossa objektiivisuuden ihanne tarkoittaa kykyä asettua keinotekoisesti tuon maailman ulkopuolelle ja tehdä siitä näin tutkimisemme kohde. Perimmäinen todellisuus ei kuitenkaan ole tällä tavoin tutkittavissa. Siksikin olemme epävarmoja. Emme tahdo antautua tutkimattomalle, mutta kuten jokainen todellinen tutkija ja tieteentekijäkin tietää, vain siten on mahdollista saavuttaa totuus.

 

Ajattelun auktoriteetit

Suomalaisen kristillisen kentän kahtiajako liberaaleihin ja konservatiiveihin on ollut selviö jo kauan. Liberaaleille usein ongelmallinen sola scriptura -periaate on luterilaisen maamme konservatiiveille luovuttamaton. Jakautumisen ytimessä on suhde auktoriteettiin. Yksinkertaisimmillaan ero nykykonservatiivin ja -liberaalin välillä on siinä, millä tavoin vastataan kysymykseen: Pidätkö Raamattua elämäsi ja ajattelusi ylimpänä auktoriteettina?

Sola scriptura merkitsee protestanttisessa teologiassa periaatetta, jonka mukaan vain Raamatun kirjoitukset voivat muodostaa kirkon oppia säätelevät normit. Kun huomioi protestanttiseen uskonpuhdistukseen kuuluvan kirkollisen elämän desakralisaation ja sen kääntöpuolen eli yksilöelämän kohoamisen eräänlaiseksi holistiseksi hartaudenharjoittamisen ja arkisen pyhyyden muodoksi, voi tuntua sola scripturan pohjalta loogiselta päätellä konservatiivien tavoin, ettei periaate päde vain kirkon oppiin vaan myös yksityiseen ajatteluun.

Liberaalien kristittyjen lisäksi ”ajattelun auktoriteetti” lienee ongelmallinen käsite monelle konservatiivisemmallekin älykölle. Ajatteluun sotkeutunut tajuaa yleensä jokseenkin nopeasti, ettei tätä määritelmän mukaan eri mieltä olemisen hysterisoivaa liikettä, jolle mikään mestari ei ole pyhä, ole mahdollista pysäyttää siitä luopumatta. Tätä ei tule ymmärtää veltoksi kaikkeen dogmaattisuuteen kohdistuvaksi kielloksi (mikä on vain yksi tapa asettaa uusi mestari). Dogmaattisuus kuuluu kyllä sinänsä ajattelun ankaruuteen, ja sen voi ajatella tässä tarkoittavan kykyä asemoida välttämätön ja satunnainen oikein kulloisenkin ajatteluprosessin jatkuvuuden turvaamiseksi. Ajattelun ei pidä kammota dogmaattisuutta sinänsä, vaan vain sellaista dogmaattisuutta, joka perustaa itsensä auktoriteettiin – toisin sanoen auktoriteetin itsensä dogmaattisuutta.

Pahinta ajattelun kannalta ei siten ole niinkään dogmaattisuus tai auktoriteetti kuin juuri dogmaattinen auktoriteetti: olio, jota määrittelee auktoriteetin pysyminen mestarin paikalla. Nimittipä tällaista auktoriteettia Raamatuksi, Jeesukseksi tai Jumalaksi, sen ainoa varsinainen tarkoitus on turvata oma asemansa, pitää homma pyörimässä, herrat ja vallat paikoillaan ja kenttärahvas kurissa. Tällöin sen on myös pyrittävä estämään hysteeriset kysymykset (kuten vaikkapa kysymys siitä, millä hinnalla homma pyörii tai mikä yleensä tekee dogmaattisen auktoriteetin mahdolliseksi), jotka viime kädessä pakottavat mestarin kysymään omaa mestaruuttaan (”miksi olen sellainen kuin sanot minun olevan?”) ja näin suistavat sen jalustaltaan.

Konservatiivikristittyjen keskuudessa suosittu ajatus Jumalasta, joka kestää kyseenalaistamisen, olisikin muotoiltava uudestaan ajatukseksi Jumalasta oman jatkuvan kysymisensä kohteena. ”Kyseenalaistamisen kestävä Jumala” ei ole ajattelun kriittisen prosessin eheänä läpäisevä mestari, vaan hysteerinen Jumala, joka asettaa majesteettinsa kysymisen kohteeksi tietäen toisaalta hyvin, ettei jäljelle jää kuin narrimaista viheliäisyyttä, ristin tie. ”Ylösnousemus” ei viittaa niinkään majesteetin ennallistamiseen kuin eräänlaiseen ulostustoimitukseen, jossa mestari omaksuu poistuvan jäänteen paikan (S₁ analyytikon diskurssissa). Taivaaseen astumisensa jälkeinen yliaistillinen, korotettu Kristus on siten jäänteeksi tullutta jumaluutta ja Pyhä Henki sen yhteisöllinen eufemismi, majesteetin jälkikuva.

Jumalan tieto omasta narrimaisuudestaan ei tässä merkitse suvereenin mestarin ääretöntä kontrollia ja näköalaa eli ”kaikkitietävyyttä” (ikään kuin kaikki muodostaisi tiedettävissä olevan totaliteetin). Sikäli kuin Jumala on mestari ja majesteetti, hän ei tiedä yhtikäs mitään (hän vain pyörittää maailmaa). Majesteetin kysymisen kohteekseen asettava ”ristintie” on samalla Jumalan tulemista tietäväksi subjektiksi. Totuusprosessi on siten majesteetin formaalia (muttei dogmaattista) hylkäämistä tiedon hyväksi, mikä tarkoittaa samalla tiedon asettumista totuuden paikkaan eli tiedon totuusvaikutusta (S₂ analyytikon diskurssissa). Juuri tästä on kysymys tiedon ideologiakriittisessä käyttämisessä, mikä viime kädessä tarkoittaa jonkin asettumista tiedettäväksi tavalla, joka romahduttaa tiedon herruutena ja osoittaa, että tieto, joka on valtaa, on hyvin täsmällisessä, kriittisessä ja totuudellisessa mielessä valetta.

Dogmaattisuuden ja auktoriteetin kategorinen vastustaminen on typerää, mikä usein antaa konservatiiveille aiheen muistuttaa liberaalia vastapuolta siitä, että tällainen kapina perustuu aina johonkin dogmatiikkaan ja auktoriteettiin. Kaiken kieltämisen kielto voi olla vain kaiken tosiasiallisen toiseuden kielto, totalitarismin äärimmäinen muoto. Ajattelun prosessi tarvitsee auktoriteettia voidakseen kysyä kriittisesti. Sen ei kuitenkaan pidä vähimmässäkään määrin kunnioittaa sitä. Ajattelu on uskollista totuudelle, minkä vuoksi se pettää lopulta jokaisen auktoriteetin. Dogmatiikkaa ajattelu tarvitsee artikuloidessaan teoriaa, kriittisen kysymisen oikeaa muotoa.

Kapinointi saattaa liittyä ajattelun prosessiin, muttei muodosta sen ydintä. Konservatiivikristitty julistaa pahimmassa tapauksessa sodan ajattelua vastaan, koska on taipuvainen tulkitsemaan ajatteluun kuuluvan anarkismin ihmisjärjen kapinaksi Jumalaa vastaan. Ajattelun kriittisen kysymisen kenttä ei kuitenkaan hyväksy mittapuukseen järkeä sen enempää kuin Jumalaakaan, tarkoittaahan ajattelu nimenomaisesti prosessia, jonka seurauksena kulloisenkin mitan nimeämistä uhmaa loputon vaihtuvuus. Kapinan asteelle jääminen merkitsisi auktoriteettiin kohdistuvaa salaista tunnustusta, sillä kapinallinen tarvitsee aina auktoriteetin, jolle kohdistaa vaatimuksensa. Kun ajattelemisesta kieltäytyvä konservatiivi palvoo, liberaali vastaavasti kapinoi. Sekä palvonta että kapina pettävät ajattelun asiaa, sillä molemmille ajatus mestarin muuttumisesta valuvaksi paskaksi, joka ei kuule rukouksiamme (tai kuulee ne kovin huonosti ja valikoivasti), on kauhistus.

Ajattelu, joka suhtautuu auktoriteettiin dogmaattisesti, ei ole ajattelua, vaan ajattelun nimissä tapahtuvaa laskemista. ”Ajattelun auktoriteetti” on oikein ymmärrettynä kuulumissuhde: ei auktoriteetille kuuluvaa ajattelua, vaan ajattelulle kuuluva auktoriteetti, auktoriteetti ajattelun työstämän jatkuvan kysymisen kohteena. Ajattelun kiusaava rauhattomuus ja pelottavuus muodostuu juuri tästä: auktoriteetti on ajattelulle pelkkä väline, luontoon ulostettu kappale ja jakojäännös, haljennut porras ja uusien ideoiden, noiden pirullisten rikkaruohojen, kasvualusta.