Vappuagitaatio

(Koska on vappu, on vain soveliasta ylistää kommunismia pitkän kaavan mukaan ja noin ylisummaan vain protestoida niin perkeleesti. Tämä kirjoitus on osa toistaiseksi julkaisematonta esseetäni ”Pitäisikö alkaa kommunistiksi?”. KOMMUNISMIA, olkaa hyvä.)

Nykyään kommunismia voi harjoittaa liberaalissa sivistysvaltiossa eksentrisenä vasemmistolaisuuden muotona. Vasemmiston valtavirta, liberaali siipi, mieltää kapitalismiin kohdistamansa kriittisyyden ennen muuta pyrkimykseksi hyvinvointivaltion kaltaisen fiktion ylläpitämiseen; kaiken kattavana teemana on ”hedelmällinen keskustelu” ja poliittisen korrektiuden, ei hyvän käytöksen vaatimus. Kommunistille jää huutelu järjestelmän kumoamisesta. Kun vasemmistoliberaali puhuu hyvinvointivaltion ja journalistien jargonilla ”uudesta politiikasta”, joka ei ole ”syrjivää” ja ”eriarvoistavaa”, lausuu moderni kommunisti olevan välttämätöntä ajatella uusiksi koko yhteiskuntajärjestys: ilman sitä ”uusi politiikka” kelluu tyhjän päällä ja ui sinne, minne suurpääoma sattuu osoittamaan.

Kommunistin mielestä puhe politiikan arvoista ja niiden muuttamisen vaatimuksista on riittämätöntä, jopa taantumuksellista. Todellinen vapaus ei sijaitse politiikan alueella, kuten tiesi jo Marx. Kommunisti tahtoo kysyä, mikä on se politiikka, joka vasta mahdollistaa jonkin arvon olemisen arvona ja mitä on tehtävä sen muuttamiseksi. Häntä eivät kiinnosta oikeat vastaukset, ensin on kysyttävä oikein, vallattava kapitalistilta ”aikamme suurimmat kysymykset”. Liberaaleista ei siihen ole. He kyselevät sitä, mitä kapitalisti kehottaa kyselemään, sillä heidän mielikuvituksensa on jo yksityistä ja siksi suuryhtiöiden omistuksessa.

Populistin kommunisti saattaa tunnustaa katsovankin kohti todellisia ongelmia. Kommunistia ei riivaa liberaaleille tyypillinen uhripääoman kierrättämisen vimma, jolla liberaali pilaa lupaavimmatkin analyysinsa. Ongelmien varsinainen luonne kuitenkin jää populistilta tajuamatta, sillä häneltä usein puuttuu riittävän sivistyksen myötä kyky ankaraan ajatteluun, mikä tarkoittaa populistisen yhteiskuntadiagnoosin jäämistä aina ja välttämättä puolitiehen. Siksi myös populisti kyselee lopulta vääriä kysymyksiä. Laajemmin uuden oikeiston eli niin kutsutun Alt-Rightin sekavassa piirissä kommunisti huomaa toisaalta kytevän paikallista ja strategisesti lupaavaa yksityisajattelijuutta. Monien diagnoosiensa virheellisyydestä huolimatta näiden (usein traditionalisteihin lukeutuvien) ajattelijoiden tekstit sisältävät arvokkaita näkökantoja, joita liberaalivasemmisto ei ajattelunsa laiskuutta kykene hyperventiloimatta tarkastelemaan. Mutta jo Vladimir Iljitš katsoi sosialismin rakentamisen edellyttävän käyttöön tarjoutuvien, organisointikykyisten kapitalistien taitojen strategista hyödyntämistä. Kuten traditionalisti, myös kommunisti tunnustaa perinteen arvon ja läsnäolon. Siksi hän vaatii hellittämättä sen uudelleen ajattelemista.

Kommunisti ei suuntaa sanojaan vallalle ja eliitille. Valtaa on mahdoton sivistää, se tietää mitä tekee ja tekee niin silti. Sivistää voi vain kansaa, vain kansan voi opettaa ajattelemaan enemmän ja paremmin. Vallan paikalla tiedetään jo kaikki, se juuri onkin paikka, josta alinomaa kuulemme kaikkitietävyyden puhuvan. Kaikkitietävyys on vallan suurin heikkous, vaikka se samalla perustaakin vallan ylenpalttisen herruuden ja auktoriteetin. Siihen ja vain siihen voi kansa iskeä totuudellaan, jonka tuntemista on senkin tietäminen, ettei mikään ole kaikki – kuten totesi jo antifilosofi Lacan.

Kommunistisen liikehdinnän on hyvä aloittaa sivistyksen kaappaamisesta. Nykyään valta luulottelee sivistyksen ja keksii sen yksityisenä omaisuutena, ”kulttuurisena pääomana”. Valta palkitseekin kulttuuria avokätisesti ja taivuttaa sen näin kamppailuun, jonka panokseksi se asettaa kappaleen itseään. ”Kulttuurityöstä” tulee sivistyksen suojiin piiloutuvaa taistelua vallasta, jonka saavuttaminen turvaa ”kulttuurityön” piirissä harjoitetun normaaliuden, sen impotenssin ja kyvyttömyyden riitelyyn yhteiskuntaa kannattelevien fantasioiden kanssa. Koska kommunisti hakeutuu jatkuvaan kiistelyyn juuri näiden fantasioiden pakottamaa ”kuria” vastaan, on hän kyvytön ja haluton sopeutumaan jaetun ”normaalin ajattelun” käytäntöihin. Syntyy vaikutelma, ettei kommunistia kiinnosta muu kuin riidan haastaminen, ”dialektiikka”. Tämä on perspektiiviharha: kommunistin hahmossa tulevat näkyviin ennen muuta ne jännitteet, joiden olemassaolosta valta ja enemmistö vaikenevat.

Jos kommunistin yhtäältä on kaapattava sivistys vasemmiston (ja oikeiston) liberaaleilta, on hänen suhtauduttava yhtäläisen vakavasti ”vaiettuihin kysymyksiin”. Esimerkiksi niihin, jotka leijailevat pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan tulehtuneessa sfäärissä. Juuri näiden suhteen sekä liberaali että populisti on harhainen; liberaali vaikenee, populisti huutaa ja syyllistää. Kommunistin ei pidä koettaa etsiä sovitteluratkaisua kahden ääripään väliltä. Sellaisia kysymyksiä ne eivät ole, molemmat riitapuolet tahtovat vain kiristää eurooppalaista sivistystä pelaamaan yhden ja saman oireen ehdoilla. Liberaali haluaa olla se, joka pelastaa kaikkien yhteisen maailman, populistille riittää yhden ainoan (eli oman) kansakunnan pelastaminen (toisten kustannuksella).

Oire on yhteinen. Sekä liberaali että populisti kärsivät maailmanpelosta. Siksi liberaali fantasioi globaalista kylästä, jossa kansallisen identiteetin ilmaukset ovat sitä vapautetumpia, mitä kauemmaksi jäädään identiteettipolitiikan nollapisteeksi ja negaatioksi keksitystä ”eurooppalaisesta valkoisesta heteromiehestä”. Näin liberaali kiristää sivistystä kesyttämään pelkoaan ja syyllisyyttään, joita hän tuntee joutuessaan katsomaan vierasta peilistä. Populisti puolestaan tahtoo kansallistaa sivistyksen ja pitää vieraan tyystin ulkopuolellaan. Tämä on yhtä mahdoton ajatus kuin liberaalin fantasia sivistyksestä kulttuurin nollapisteenä ja fasismi-indikaattorina. Liberaali tahtoo ennen muuta holhota ja peittelee siksi haluaan tekeytymällä ei-keneksikään; populisti vain käskee muukalaista painumaan helvettiin ja huolehtimaan omista asioistaan.

Molemmille vaihtoehdoille kommunisti sanoo jyrkän ein. ”Avoimuus kaikelle” on pelkkä narsistinen kuvitelma; sitä kannattelee salainen ylenkatse, ajatus vieraan ”pelastamisesta” (itseltään). Tämä liberaalin viesti palautuu hänelle populistilta käännetyssä muodossaan, viestin kiistettynä totuutena, kaikelta mahdolliselta häiriöltä sulkeutumisena. Liberaali ja populisti kannattavat lopulta samaa perverssiä ideologiaa, konfliktin yksityistämistä. Mutta kommunistille juuri kamppailu on yhteisomaisuutta, ihmiskunnan aito universaali. Siinä kaikuu yleinen ja ylikansallinen kutsu.

Sivistyksen kommunisti näkee pohjimmiltaan pelottomuutena, kykynä vaarantaa itsensä suostumalla yhteiseen kamppailuun sellaisena kuin on: muslimina, valkoisena eurooppalaisena, cis-heterona, alfauroksena, punaniskana, intersektionalistisena feministinä. Negaatiota ei nimittäin omista kukaan, se kuuluu yhtäläisesti kaikille, se on ainoa jaettu totaliteetti, yhteinen vaara ja mahdollisuus, oikeus joka kattaa vain ja ainoastaan keiden tahansa piirin. Konfliktin suhteen kommunisti on siksi tarkkanäköinen ja realistinen. Hänen teoriansa vastakkainasettelusta on poikkeuksellinen. Se ei sen enempää takerru identiteettiin kuin pakota valikoivasti hylkäämään sitä.

Kommunismi ei saa massoja lämpenemään. Valtavirtaideologia se ei ole koskaan ollut, ei yhdessäkään maassa. Yksityisomistuksen kieltäminen herättää jo nykyään laajaa kauhua, vaikka kaikki enemmän tai vähemmän jo tietävät, ettei suurpääomaa kasata omalla vaan toisten työllä, jota ilman ei ole lisäarvoa eikä siis kapitalismia.

Reaalisosialismin tuottamat ruumiskasat myöntää kommunistikin, mutta tasapuolisuus vaatii häntä kurkistamaan tavallisen liberaalin havaintokentän tuolle puolen, reaalikapitalismin yhä kasvaviin ihmisjäteröykkiöihin. Liberaali ei niitä näe, vaikka kyllä on niistä varsin tietoinen. Oman yhteiskuntajärjestyksen reaalisuus on säännön mukaan aina peitettävä, jos ei tiedolla, niin tiedostamalla ja toimimalla. Pentti Linkolakin sanoi, ettei pidä katsoa. Onnea on, kun väkivalta muuttuu koneistoksi. Silloin moottorien jauhanta jää virtaviivaisen ulkokuoren alle. Siellä penkovat vain sopulilaumat, joita tarvitaan, kun on kosmetiikan ja empatian aika.

Tässä kohtaa kommunisti joutuu latelemaan tylsät itsestäänselvyydet. Reaalisosialismia on verrattava reaaliliberalismiin, ei liberalismin ideaan. Liberalismin ideaa on verrattava kommunismin ideaan ja niin edelleen. Tietämisen taloutta säätelevän intressipelin todistaa se, ettei tällainen älyllinen rehellisyys herätä kuin turhaa hämmennystä. Jos liberaali vertailee kapitalismiaan kommunismiin, tapahtuu vertailu aina sellaisen tiedon ekonomiassa, jossa halulle suunnan tyrkyttää liberaalin fantasia. Kommunistille ei ole tarjolla samanlaista hegemoniaa, mutta fantasiansa hänelläkin on. Sosialismin perustana lojuvat ruumiskasat, nälänhädät ja kärsimykset on valettu historiankirjoituksen liitonarkkiin, mutta kapitalismin mahdollistumisen ehdoksi uskotellaan usein silkkaa toisten ahkeruutta, eikä juuri muistella, missä silloin aikoinaan oltiin ahkeria. Pari vuosisataa kestäneet yhteismaiden pakkoluovutukset luetaan pelkkänä feodalismin romahtamisena ikään kuin ne eivät samalla olisi koko nykyisen talousjärjestelmän kunniaa hehkuva perusta.

Ei ole sattumaa, että liberaali konsensus välttelee kapitalismin nimeämistä kapitalismiksi. Parempana pidetään sen osaprosessista markkinataloudesta puhumista. Kun käsite ulotetaan kattamaan koko prosessi, muuttuu puhe paljastavasta kätkeväksi. Markkinataloudesta tulee kiertoilmaisu. Pääoman ja kapitalismin kaltaiset riistosta muistuttavat termit jätetään julkisen puheen reunalle, jossa ne eivät niin pahasti häiritse vallan tiedonkäyttöä.

Kommunisti tietää jäävänsä vähemmistöön lopuksi ikäänsä. Ei tavallinen kansalainen vallankumousta tahdo, tyypilliselle vasemmistolaisellekin olisi pääoman kansallistaminen ja muu touhuaminen ikävä haitta, kun kapitalismin kanssa on jo opeteltu tulemaan toimeen. Kommunismin juju on aaveena olemisessa. Kun se tulee lähelle, sitä hiukan pelätään, vaikka se vasta varjonyrkkeilee.

Propagandaa! Propagandaa!

Eduskuntapuolueiden keskuudessa ei ole ainuttakaan, jolla olisi selvä ja vaihtoehtoinen yhteiskuntavisio. Yllättävää se ei ole. Kapitalismille ei osata ajatella vaihtoehtoa epäonnistuneen reaalisosialismin jälkeen; kommunismia ei uskalleta kutsua nimeltä vastavoimaksi, vaikka se haamuna itsepintaisesti oikeiston puheissa kuljeksiikin.

Ainoa massoja kosiskeleva ja ei-neoliberalistinen visio tuntuu olevan ”ennallistettu hyvinvointivaltio”. Kun poliittinen atmosfääri on taittunut hiukan vasemmalle, koettaa jo läpeensä uusliberaali kokoomuskin hämmentyneen kömpelöllä tavallaan osallistua diskurssiin, jota se ei ole ehtinyt sisäistää ja harjoitella. Tämä on pintavaahtoa, mutta sillä on kohdeyleisönsä, nimittäin kansan enemmistö, jonka mielikuvitus ja käsitys oikeudenmukaisesta yhteiskunnallisesta vallankäytöstä loppuvat parlamentin puhujakorokkeen tuntumaan.

Yhteiskuntavision jäsentymättömyys on laajasti tulkiten ennen muuta liberaalin projektin omaa, sisäistä jakautuneisuutta. Esimerkit maailmalta osoittavat, ettei vallitseva systeemi kykene tuottamaan konsensusta. Parhaiten tämä ilmenee keltaliivien keskenään ristiriitaisissa vaatimuksissa. Järjestelmän rakenteeseen kaivertunut ristiriita on tuottanut demonstraation, joka kohdistaa sille (järjestelmän kannalta) mahdottoman odotuksen. Kansa tahtoo väärin. Demokratian nimissä sitä on suojeltava itseltään, ja tämä ei tarkoita muuta kuin suurpääoman ja vallitsevien omistussuhteiden yhä tiukempaa turvaamista.

Liberaali kapitalistinen projekti on esimerkiksi kyvytön torjumaan ilmastonmuutostakaan sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla (tai millään muullakaan tavalla). Säälittävimpiä esimerkkejä tästä on viljelykelpoisen, ravintoa tuottavan maan uhraaminen biodieseltuotannolle, jotta rikas eurooppalainen liberaali voi uutta menopeliä ostaessaan toimia ”eettisenä kuluttajana”, puhumattakaan sähköautojen tuotantoprosessin kolmansiin maihin kätkemästä helvetistä. Kapitalismi reagoi ilmastonmuutokseen ainoalla tuntemallaan tavalla: keksii kohderyhmän ja luo tuotteen, minkä tuloksena riistetään lisää luonnonvaroja ja kasvatetaan sosiaalista epätasa-arvoa.

Liberaali konsensus välttelee kapitalismin nimeämistä. Mieluummin puhutaan yhdestä sen osaprosessista, markkinataloudesta. Käsite ulotetaan kattamaan koko prosessi, jolloin puhe muuttuu paljastavasta kätkeväksi. Markkinataloudesta tulee kapitalismin kiertoilmaisu. Pääoman ja kapitalismin kaltaiset ”kommunistisesti” värittyneet käsitteet pysyttelevät julkisen diskurssin reuna-alueilla, koska ne häiritsevät tapaa, jolla valta käyttää tietoa.

Tanskalaisessa Vallan linnake -sarjassa muuan liikemies toteaa elinkeinoelämän tarvitsevan äänensä politiikassa ja politiikan tarvitsevan tukea elinkeinoelämältä. Tämä tosiasia merkitsee ennen muuta sitä, että meikäläinen politiikka on alusta saakka sidoksissa kapitalismiin. ”Elinkeinoelämä” on jälleen pelkkä liberaali eufemismi. Talousjärjestelmä sanelee politiikan mahdollisen ja mahdottoman ja asettaa rajat ja suunnan kuviteltaville reformeille.

Lattea ja populistiselta kuulostava vaatimus puhumisesta asioista niiden ”oikeilla nimillä” on sikäli pätevä, että poliittinen establishment tuntuu välttelevän tiettyjä käsitteitä niiden mukanaan kantamien reaalisten kauhujen vuoksi. Kapitalismi viittaa liiaksi riistoon, pääomasta sopii puhua vain yhteyksissä, joissa se liitetään elimellisesti kyvykkyyteen ja ahkeruuteen.

Viimeksi kirjoitin provokatiivisen agitaation, jossa tietoisesti hyödynsin ”marxilaista” nimeämistä. Melko välitön reaktio kirjoitukseen Facebookissa oli eräänlainen konformistinen kaapin paikan näyttäminen. Teksti kuitattiin viime vuosisadan propagandaa uushyödyntävänä runollisena ”varjonyrkkeilynä”. Siitä konformismi. Selväksi tehtiin, ja iskevästi, ettei kommunismilla nykyään ole todellista relevanssia. Merkittävää on, ettei tällaiseen useinkaan vaadita minkäänlaisia perusteluja: ”kommunismi” on itsessään riittävä perustelu ja peruste. Teksti on propagandaa, koska #reaalisosialismi #stalin #gulag #neuvostoliitto jne.

Samat ihmiset, jotka kuittaavat usein äärettömän huonosti tuntemansa marxilaisen ajattelun epä-älyllisin yksittäisheitoin, kannattavat käytännössä pinnallisia näkemyksiä, joiden palautumaton ydintekijä on jossain ”kilpailukyvyn” kaltaisessa ideologisessa merkitsijässä. Edes vasemmiston piirissä ei noin vain törmää kilpailukyvyn doksan kritiikkiin tai purkamiseen. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus totta kai, ja #kilpailukykyparanee. Kilpailukykyä ei merkitsijänä haasteta, oikeisto ja vasemmisto tappelevat vain siitä, millaisilla metodeilla sitä ”todella” kasvatetaan.

Kilpailukyvyn todellisuus ei tietenkään tarkoita muuta kuin sitä, että Suomesta on saatava houkutteleva investointikohde suurpääoman sijoittajille. Oikeisto ajaa palkanalennuksia ja paikallista sopimista, koska työvoima on halvempaa riistetymmissä maissa, ja siksi palkkatyöhön sisältyvää riistoa on kilpailukyvyn edistämiseksi Suomessa lisättävä. Tämä on asian ydin, muu on joutavaa paskanjauhantaa. Vasemmistolainen versio on, että ei se riisto, vaan koulutus. Tämä on inhimillisempi vaihtoehto, mutta törmää ennemmin tai myöhemmin globaalin pääoman kasautumisen realiteettiin.

Jotta pääoman kasautuminen jatkuisi, on riiston jatkuttava. On tuskin sattumaa, että esimerkiksi palkatonta työtä teetetään ”työkokeiluina” kuntatasolla jatkuvasti (ja siitä puhutaan säästeliäästi). Hyvinvointivaltio ei ratkaise riiston perusongelmaa, sillä todellinen ratkaisu edellyttäisi muun muassa taloudellista itsemääräämisoikeutta. (Sen jo pelkkä EU tekee mahdottomaksi, mutta osa liberaalia dogmatiikkaa on luottamus suurpääoman intresseille perustetun talous- ja rahaliiton salaperäisiin kykyihin, siitäkin huolimatta, että jo 1994 tunnustettiin valtaapitävienkin tasolla, että maa on suorastaan huijattu mukaan.)

Kommunismi ei kuitenkaan saa massoja lämpenemään. Yksityisomistuksen kieltäminenkin pelottaa, vaikka kaikki enemmän tai vähemmän tietävät, ettei suurpääomaa kasata omalla vaan toisten työllä. Ilman toisen lisätyötä kun ei tule lisäarvoa, eikä ilman lisäarvoa ole kapitalismia. Sama pätee rikkauksien alkuperäiseen kasautumiseen: ei #työnteko ja #omayritteliäisyys, vaan #imperialismi ja #valloitussodat.

Reaalisosialismin ruumiskasat hirvittävät, mutta reaalikapitalismin vastaavat kauhut jäävät havaintokentän tuolle puolen, koska kysymys on oman yhteiskuntajärjestyksemme mahdollistavasta ja ylläpitävästä väkivallasta. Sen onkin peityttävä ja tultava vieraaksi, ”toisia” koskevaksi. Olemme tietoisia neuvostojärjestelmän epäonnistumisesta ja hinnasta, mutta oman järjestelmämme reaalisuuden yleensä sivuutamme. Sivuuttaminen ei välttämättä ole tiedostamattomuutta – ei se sitä ollut Neuvostoliitossakaan –, vaan usein toiminnan tasolla ilmenevää fetisismiä: totuus yhteiskuntajärjestyksestämme on representoitavissa tiedon tasolla, mutta se ei vaikuta toimintaamme. Toimimme ikään kuin emme tietäisi, emmekä me toiminnassamme tiedäkään.

Reaalisosialismia on verrattava reaalikapitalismiin; kommunismin ideaa on verrattava kapitalismin ideaan; ja niin edelleen. Tämän pitäisi olla selvää, mutta se ei ole, sillä tietämisen tavan taloudessa pelataan aina intresseillä. Jos liberaali vertailee kapitalismiaan kommunismiin, tapahtuu vertailu aina sellaisen tietämisen ekonomiassa, jonka halulle ”liberaali fantasia” osoittaa suunnan ja jonka se kesyttää. Kommunistille ei ole tarjolla samanlaista hegemoniaa, mutta fantasiansa hänelläkin on.

Myös näitä fantasioita voi ”idean” tasolla vertailla toisiinsa teoreettisesti. Voi esimerkiksi kysyä, kuinka neoliberaali tai kriittinen marxilainen hahmottaa yhteiskunnan ja antagonismin suhteen: onko antagonismi satunnainen vai rakenteellinen, ja niin edelleen. Moralismi on lähtökohtaisesti hylättävä ja omaksuttava tietoisen teoreettinen asenne. Se ei pelasta intressiltä, mutta saattaa tuottaa totuusvaikutuksen.

Agitaatio

Palkkamaltti, kilpailukyvyn säilyttäminen, työmarkkinoiden joustaminen, paikallinen sopiminen, talouskuri – tässä joitakin esimerkkejä nimistä, joilla porvari tahtoo kutsua sitä, minkä palkkaorja (ja työtönkin) tuntee lihassaan riiston pakottavana todellisuutena.

Nykyiset sosialidemokraattiset ja muut vasemmistolaiset puolueet tarjoavat riiston ongelmaan ratkaisuksi eräänlaista hyvinvointivaltion ennallistamista. Ratkaisu on helppo, sillä se edellyttää kaiken jatkumista olennaisesti ennallaan muutaman lievän reformin turvin. Kapitalistisen yhteiskunnan rakenteisiin ei kajota, demokratia säilyy järjestelmänä, jonka yksi perimmäinen tehtävä on lain voimalla ylläpitää pääoman kasautumisen tuottamia omistuksen ja riiston suhteita. On helpompi fetisoida koko hyvinvointivaltio vallan järjestystä kannattelevaksi kuvitelmaksi kuin tunnustaa kyvyttömyytensä nimetä todellista vaihtoehtoa.

Kenties siis kumotaan aktiivimalli, keksitään jokunen nimellinen säädös, perustetaan työryhmä tai kaksi pohtimaan lobbaukseen liittyvän lainsäädännön alustavaa valmistelua, kiristetään verotusta hiukan muttei liikaa, pidetään puheenvuoroja halpatyövoimaa ja harmaata taloutta vastaan, kutsutaan Greta Thunberg kouluvierailulle pääkaupunkiseudulle, tuomitaan pari yksittäistä porvaria, jotka liiketaloudellista taitamattomuuttaan tai hyvien juristien puutettaan ovat ajautuneet tökeröihin eturistiriitoihin, ja siinä se. Puolen vuoden kuluttua kaikki on haudattu ministeriöiden hämäriin. Kansa pidetään tyytyväisenä muutamalla simppelillä parlamentaarisella uudistuksella, jotka toimivat fetissin tavoin: peittävät näkyvistä todelliset asiat ja ongelmat.

Kun palkansaajien edut seuraavan kerran ovat uhattuina, ay-liike ehkä järjestää jälleen kaksipäiväisen lakon, senkin vain, koska kansan tyytymättömyys vaatii taas hiukan hillitsemistä. EK ja muut suurpääoman organisaattorit kitisevät, koska protokolla sitä vaatii, mutta tietävät hyvin, että hommat menevät juuri kuten halutaankin. Ei ay-liike eikä kansa muista voimaansa, jolla se tahtoessaan voisi ajaa vallat ja hallitukset alas tuosta vain. Yleislakko riittäisi, uhreja tulisi, mutta lopulta olisi pakko taipua.

Porvareita äänestävä köyhä duunari on lammasmainen arvoitus, uskovainen jota mikään työn, lisäarvon ja pääoman suhdetta valottava laskelma ei vakuuta päinvastaisesta. Se, että keskiluokka on saatu älytettyä pääoman kelkkaan, ei sen sijaan hämmästytä ketään. Kun se nyt omahyväisyyttään on kadottamassa loputkin ammattiyhdistystoimintaan suuntaamastaan aktiivisuudesta, alkavat elinkeinoelämän varsinaiset kissanpäivät olla ovella. Yleinen työttömyyskassa (ja muut vastaavat hämäykset) on sen alkusoitto, loppupäässä siintää köyhtynyt ja hajalle atomisoitu entinen keskiluokka, jolle ei jää aikaa tajuta, kuka petti ja milloin.

Ei kapitalistin tarvitse nytkään välttää kovaa retoriikkaa uskotellessaan pääoman kasautumisen ajavan koko yhteiskunnan parasta. Kansa uskoo myyttiin rikkauden alkuperästä: että oli laiska ja ahkera veli, ja ahkera pärjäsi ahkeruudellaan. Hajunkin jo tuntuessa nenään kuulemme taukoamatonta saarnaamista siitä, että valuuhan sinne alas muutakin kuin paskaa. Ei valu, mutta uskottava on, kun kapitalistin globaali tilastokin sen sanoo, että rikastuttu on. (Sanoo se senkin, ettei köyhyys ole maailmassa vähentynyt minnekään, vaan varallisuus maailman köyhimmässä puoliskossa on laskenut triljoonalla vuodesta 2010. Samalla väestön rikkain prosentti on napannut varallisuuden kasvusta itselleen yli 50 %.)

Parempi on äänestää sosialidemokraatteja kuin porvarioikeistoa, mutta turha on mielestäni kuvitella, että se ratkaisisi muuta kuin sen, millaiset käsitteellisten sisältöjen uudelleenmäärittelyt seuraavien neljän vuoden ajan palvelevat maailmanpankin ja suuryritysten etuja tai kuinka paljon vaaleanpunaista ja syvänsinistä sisältyy tuleviin hallituksen kätilöimiin reformeihin. Viime kädessä ne eivät voi suurpääomalle mitään, koska ne edellyttävät pääoman kierron ja paisuneen yksityisomaisuuden turvaamiseksi syntyneiden rakenteiden rikkumatonta toimimista. Pelkkä EU:n jäsenyys huolehtii osaltaan siitä, ettei kansallisen tason merkittäviä, suurpääomaa vastaan asettuvia päätöksiä synny.

Äänestänen toki sosialidemokraatteja tai vasemmistoa, koska jos autan sillä tavoin kokoomusta ja keskustaa saamaan edes parlamentaarisesti nenilleen, saan yhden tekosyyn lisää vetää kohtalaiset perseet hyvillä mielin. Niin paljon vihaan kokoomusväen iänikuista hypokriittiä saarnaa ”yhteisestä hyvästä” ja talouskasvusta, joiden hyvässä ei ole tietoakaan yhteisyydestä.  En kuitenkaan kuvittele, että hyvinvointivaltiota tällä tavoin palautetaan. (SDP:n voittokin luultavasti tarkoittaa jo hallitusneuvottelutasolla melkoisia kompromisseja. Oma veikkaukseni on, että saamme jälleen todistaa punavärin kylmenemistä hailakansiniseksi. Tavalla tai toisella.)

En siis usko sosialidemokratiaan, en nykyvasemmistoon. Oppia niistä kyllä sopii ottaa. Ensi kerralla voimme epäonnistua paremmin.