Moraalinen visio

Koska nuoruuteni ja nuori aikuisuuteni olivat niin pirun levottomia, en tunne erityistä kaipuuta niitä kohtaan. Joskus nuo ajat tuntuvat suorastaan jonkinlaiselta unissakuljeskelulta (eivät vain pahassa mielessä). Muistelen nuorempia aikojani kuitenkin mielelläni. Haluan säilyttää elämänyhteyden niihin, sillä kuten kuka tahansa, elän kertomuksessa: vain ymmärtämällä mistä olen tullut voin ymmärtää missä olen nyt. Tiedostan toki narratiivisuuden ”ideologisena rakenteena”, mutta tässä suhteessa olen žižekiläinen: ideologia ei ole vain todellisuudenvastaisuutta vaan myös osa todellisuuden itsensä kudosta.

Arvelen myös, että kristityksi kääntyvä ihminen kykenee pysymään (tunnustavana) kristittynä siinä määrin kuin kristinuskon suuri kertomus säilyttää relevanssinsa hänen elämässään, toisin sanoen siinä määrin kuin hän pystyy jäsentämään elämäänsä jossain olennaisessa suhteessa tähän suureen kertomukseen.

Tunnettu versio ”epäonnistuneesta” kääntymiskertomuksesta menee suunnilleen niin, että ihminen kääntyy kristityksi vaikeassa elämäntilanteessa, jossa huomaa kristinuskon tarjoavan merkittävää lohtua painajaismaiseen arkeensa. Kun arki sitten ajan oloon kohenee, kristinusko saattaa alkaa näyttäytyä pelkkänä toiveajatteluun perustuvana kainalosauvana – siis ideologiana perinteisessä mielessä; sen suuri kertomus suhteellistuu tuhoisalla tavalla ja ateistisempi vaihtoehto yhdistyy (jälleen) vapauttavuuteen ja totuudellisuuteen.

Tuskin olisin itsekään kristitty, ellei minua olisi pienestä pitäen kasvatettu kristityksi. Minulle ei myöskään tuota vaikeuksia tunnustaa kristinuskoni perustuvan olennaisilta osin toiveajatteluun. Kyse on tosiaan lohdusta. Hylkäsin filosofisen ateismin vaiheittain, enkä katso totuudenmukaiseksi niin sanottujen järkisyiden vähättelemistä. Siitä, että kristinuskoni pohjaa myös toiveajatteluun, ei tietenkään seuraa, ettei se voisi olla totta; tämä olisi alkeellinen geneettinen virhepäätelmä.

Moderniin ateismiin kuuluva moraalinen idea sankarista, joka tunnustaa rohkeasti edessään leviävän universumin tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden, ei ole koskaan suuresti minua puhutellut. Mutta olisi virhe väittää, ettei se ole puhutellut minua laisinkaan. Suurten kertomusten kategorisessa kiistämisessä on jotain sankarillista, jokin totuuden aura tai häivekuva.

Mutta jos kristinuskoa voi perustellusti syyttää toiveajattelusta, merkitsee suurten kertomusten ja metafysiikan kiistäminen vastaavasti velvollisuutta vastata kysymykseen siitä, mitä merkitystä kiistämisen moraalisella sankaruudella oikeastaan on. Vakiovastaus kuuluu, että ihmisen on itse luotava tämä merkitys luovan tahtonsa voimalla. Tämä puolestaan on modernin humanismin suuri kertomus – se, joka 1900-luvulla muuttuu edelleen kiistanalaiseksi ja epäuskottavaksi.

Se, etten kykene uskomaan humanismin moraaliseen sankaruuteen kosmisen tyhjyyden edessä, ei minulla perustu niinkään kristinuskon tarjoamaan ideologiseen vastakertomukseen kuin postmodernismin ankaraan humanismikritiikkiin, joka nähdäkseni pakottaa humanismin hylkäämään minkä tahansa moraalisen sankaruuden silkan johdonmukaisuuden nimissä. Moraalista sankaruutta ei ole ilman kertomusta, jossa ihanteet ja ideat ylittävät ”pienen ihmisen” universumin ja toimivat elämisen arvoisen ihmisyyden kiinnittävänä ankkurina ja viitepisteenä.

Postmoderni kritiikki osoittaa tämän. Se vaatii, että myös humanismin suuri kertomus on paitsi tunnistettava vain yhtenä suurena kertomuksena muiden joukossa, myös hylättävä: kosmisessa tyhjyydessä ei ole totuutta, ihminen sinänsä on vain ideologinen rakenne. Suurten kertomusten hylkääminen ei ole sen enempää sankarillista kuin rationaalista, se on ainoastaan perustattomalla tavalla välttämätöntä hiukan samassa merkityksessä kuin syödyn ruoan ulostaminen.

Jälkimoderni ateisti on johdonmukaisimmillaan silloin, kun tunnustaa, ettei hänen ateisminsa perustu varsinaisesti mihinkään eikä siis ole substantiaalista; kyse on vain kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta tulla suurten kertomusten puhuttelemaksi, koska nekään eivät ole substantiaalisia muuten kuin ideologisessa mielessä eli ihmisen luomina ajattelusysteemeinä. Tässä mielessä esimerkiksi Foucault’n uusnietzscheläisyys ei etene moderneja empiristisiä edeltäjiään paljonkaan pidemmälle: moraaliset positiot säilyttävät yhä projektiivisuutensa sikäli kuin ne mieltyvät todellisuuteen pakotetuiksi järjestyksiksi, joiden luonne on tyystin arbitraarinen.

Suuria kertomuksia ei siis tule hylätä yksinomaan substantiaalisen moraalisen vision vuoksi, vaan koska mikä tahansa substantiaalinen moraalinen visio on alati pakenevaa todellisuutta vääristävä symbolinen sortorakenne. Ristiriita on toki ilmeinen: myös vaatimus suurten kertomusten hylkäämisestä vetoaa viime kädessä moraalisiin syihin ja näyttää edelleen tarjoavan oman suuren kertomuksensa, jossa tosin ei ole modernin humanismin naiiviutta, mutta joka kuitenkin perustaa vakuuttavuutensa vailla perustaa toimivan ”tahdon” emansipaatioon. Taustalla on yksinkertainen idea vapaudesta, vaikkei olisikaan mahdollista (tai luvallista) sanoa, kuka vapautuu ja miksi.

Itse kannatan avoimesti sitoutumista substantiaalisiin moraalisiin visioihin. Pitkällisen pohdinnan tuloksena olen päätynyt kristinuskoon yhtäältä juuri siksi, että pidän sen tarjoamaa moraalista visiota poikkeuksellisen koherenttina ja toimivana. En kuitenkaan teeskentele olevani mitenkään objektiivinen; totta puhuen en usko, että mikään läpeensä objektiivinen asenne voi johtaa moraaliseen sitoutumiseen, jossa käsittääkseni on aina kyse subjektiivisesta partisipaatiosta, likiarvoisuuden hylkäämisestä totuudellisuuden intohimon vuoksi.