Lacanin subjektipositiot, nautinto ja lisänautinto

Lacanilaisen teorian yksi peruslähtökohta on kolmessa subjektipositiossa: neuroottisessa, perverssissä ja psykoottisessa rakenteessa. Nämä pätevät kulttuurista riippumatta ja de facto sekä de jure määrittelevät tavan, jolla subjekti suhtautuu kulttuuriin eli alistuu tai on alistumatta symbolifunktiolle.

Neuroottinen subjekti alistuu symbolifunktiolle kokonaan. Tästä on kyse niin sanotussa normaaliudessa, joka on nimenomaan neurootikon luomus. Perverssi subjekti alistuu symbolifunktiolle osittain: hän säilyttää itsellään ”kappaleen kulttuurin käsittämätöntä nautintoa” ja kykenee siten omaksumaan kulttuuriin kuuluvan performanssin ulkokohtaisten sääntöjen tasolla niitä kuitenkaan varsinaisesti sisäistämättä. Psykoottinen subjekti ei alistu symbolifunktiolle, mistä seuraa, että hänen nautintonsa ja ahdistuksensa on ääretöntä.

Psykoottinen ja perverssi subjekti eivät kuitenkaan käytännössä kieltäydy symbolifunktiosta kokonaisvaltaisesti (muuten he eivät puhuisi). Se, minkä nämä positiot kieltävät, on Janne Kurkea seuraten symbolisen kollektiivinen ja integroiva funktio, ”joka toisaalta kokoaa ihmiset yhteen ja toisaalta, tämän seikan kääntöpuolena, merkitsee tiettyä perustavaa korvattavuutta ja sitä, että jokainen on symbolifunktion määrittämä ja siinä mielessä kuka tahansa – ja tässä suhteessa symbolifunktion subjektina aivan kuten kaikki toisetkin”. Kurki toteaa symbolifunktion säätelyn kohdistuvan ”kaikkiin samalla tavalla”; siten ”symbolifunktion tapa jakaa nautintoa kohdistuu yhtä lailla kaikkiin”. Lacanilaisessa teoriassa symbolifunktion integroivaa elementtiä nimitetään isän nimeksi, millä viitataan Freudin Toteemissa ja tabussa esittämään myyttiin isänsä surmaavasta alkuheimosta. Kokoavasti voi todeta neurootikon alistuvan isän nimelle, pervertikon torjuvan sen ja psykootikon kieltävän sen.

Symbolifunktion omaksumisen lopputuloksena on väistämätön nautinnon menetys (vaikka itse omaksumisprosessiin voikin liittyä, ja usein liittyykin, nautinnon ulottuvuus).

Subjektipositioissa on olennaisesti kysymys suhteesta nautintoon, josta Lacan käyttää nimitystä jouissance. Nautinto eroaa mielihyvästä; neurootikoilla pääsy nautintoon on ikuisesti kielletty, kun taas mielihyvää voi pitää neuroottisen fantasian momenttina, merkkinä ”normaalista” nautinnon taloudesta. Fantasia kesyttää halun ja strukturoi suhdetta nautintoon muodostaen viitekehyksen, jossa nautinto-suhteen ekonomia pyrkii tasapainoon sitä koskaan saavuttamatta – kysehän on suhteesta johonkin, mikä on ehdottomasti kielletty. Nautinto-suhteen problematiikkaan liittyy toisaalta olennaisesti lisänautinto (plus-de-jouir), jota neurootikko imee diskurssin kautta ja jota Lacan kutsuu objekti pikku a:ksi (objet petit a).

Symbolinen rekisteri voidaan mieltää erojen järjestelmäksi tai erojen kautta konstituoituvaksi systeemiksi erotuksena imaginaarisesta ja reaalisesta rekisteristä, jotka muodostavat lacanilaisen ”todellisuustriadin” kaksi muuta rekisteriä. Symbolinen taso on varsinainen ”ihmisyyden luova” järjestys, joka kattaa esimerkiksi kulttuurin kaikkine mahdollisine käytäntöineen ja sääntöineen siinä kuin kielen eri muodot. Imaginaarinen taso on kaltaisuuden rekisteri, ”esisymbolinen” ja siten ”eläimellinen” olemisen taso. Reaalinen on yksinkertaisesti mahdoton (se mikä vain ”on”). Osuvin kuulemani vertaus tästä lacanilaisesta triadista on shakkipeli, jossa symbolista rekisteriä vastaavat pelin eksplisiittiset säännöt kiellettyine ja sallittuine siirtoineen, imaginaarista rekisteriä esimerkiksi se, minkä muotoisia ja näköisiä pelinappulat ovat; reaalinen puolestaan muodostuu siitä, mikä jää pelin ulkopuolelle, mutta mitä ilman se ei koskaan mahdollistu, toisin sanoen pelaajien subjektiiviset ja patologiset luonteenpiirteet, valaistus, tunnetilat, vuorokaudenaika ja niin edelleen.

Tästä seuraa myös, että ainoita mahdollisen tasoja ovat imaginaarinen ja symbolinen: vain niiden kautta on mahdollista saada aikaan reaalisen tason muutoksia, sillä reaalista ei ole mahdollista muuttaa suoraan. Kurjen mukaan on virheellistä mieltää – ja juuri näin psykoanalyysin populaaritulkinnoissa usein tehdään – reaalinen ”mahdollisuuksien aarreaitaksi”, sillä reaalisen tasolla mikään ei ole mahdollista.

Fantasia tarkoittaa näin eräänlaista tilkitsemismassaa, joka sullotaan täytteeksi (symbolisen järjestyksen) erojen väliin, sillä halun on kiinnityttävä johonkin, pelkät erot eivät riitä. Fantasian voi näin mieltää skenaarioksi, jonka välityksellä neuroottinen subjekti organisoi suhteensa nautintoon. Nautinto sellaisenaan kuuluu reaaliseen eli on kielletty-mahdoton. Fantasiassa symbolisen rekisterin rakenteellinen puute (erojen muodostama tyhjyys) tuottuu haluobjektina, halun ”objekti-syynä” eli objekti pikku a:na. Objekti a:n voikin mieltää subjektin halun kiinnittäväksi ”reaalisen kappaleeksi”. Se on eräänlaista objektivoitunutta puutetta, puutetta objektin muodossa – eikä siis mitään substantiaalisesti olemassa olevaa.

Postmodernisteista Lacanin erottaakin ennen muuta reaalisen ulottuvuus. Juuri reaalisen taso tekee ”kelluvan identiteetin” loputtoman moneuden ja vaihdettavuuden tyystin mahdottomaksi. Toisaalta subjekti voi paikantua reaaliseen jouissanceen nähden vain kolmella perustavalla tavalla. Reaalisen rekisteri viittaa samalla viettiin – käsite, joka esimerkiksi Foucault’ta puuttuu täysin –, missä mielessä Lacanin jouissance perustaa olennaisesti sille, minkä Freud artikuloi kuolemanviettinä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.