Lacanilaisen
teorian yksi peruslähtökohta on kolmessa subjektipositiossa:
neuroottisessa, perverssissä ja psykoottisessa rakenteessa. Nämä pätevät
kulttuurista riippumatta ja de facto sekä de jure määrittelevät
tavan, jolla subjekti suhtautuu kulttuuriin eli alistuu tai on alistumatta symbolifunktiolle.
Neuroottinen
subjekti alistuu symbolifunktiolle kokonaan. Tästä on kyse niin sanotussa
normaaliudessa, joka on nimenomaan neurootikon luomus. Perverssi subjekti
alistuu symbolifunktiolle osittain: hän säilyttää itsellään ”kappaleen
kulttuurin käsittämätöntä nautintoa” ja kykenee siten omaksumaan kulttuuriin
kuuluvan performanssin ulkokohtaisten sääntöjen tasolla niitä kuitenkaan
varsinaisesti sisäistämättä. Psykoottinen subjekti ei alistu symbolifunktiolle,
mistä seuraa, että hänen nautintonsa ja ahdistuksensa on ääretöntä.
Psykoottinen
ja perverssi subjekti eivät kuitenkaan käytännössä kieltäydy symbolifunktiosta
kokonaisvaltaisesti (muuten he eivät puhuisi). Se, minkä nämä positiot
kieltävät, on Janne Kurkea seuraten symbolisen kollektiivinen ja integroiva
funktio, ”joka toisaalta kokoaa ihmiset yhteen ja toisaalta, tämän seikan
kääntöpuolena, merkitsee tiettyä perustavaa korvattavuutta ja sitä, että
jokainen on symbolifunktion määrittämä ja siinä mielessä kuka tahansa – ja
tässä suhteessa symbolifunktion subjektina aivan kuten kaikki toisetkin”. Kurki
toteaa symbolifunktion säätelyn kohdistuvan ”kaikkiin samalla tavalla”; siten
”symbolifunktion tapa jakaa nautintoa kohdistuu yhtä lailla kaikkiin”. Lacanilaisessa
teoriassa symbolifunktion integroivaa elementtiä nimitetään isän nimeksi,
millä viitataan Freudin Toteemissa ja tabussa esittämään myyttiin isänsä
surmaavasta alkuheimosta. Kokoavasti voi todeta neurootikon alistuvan isän
nimelle, pervertikon torjuvan sen ja psykootikon kieltävän sen.
Symbolifunktion
omaksumisen lopputuloksena on väistämätön nautinnon menetys (vaikka itse
omaksumisprosessiin voikin liittyä, ja usein liittyykin, nautinnon ulottuvuus).
Subjektipositioissa
on olennaisesti kysymys suhteesta nautintoon, josta Lacan käyttää
nimitystä jouissance. Nautinto eroaa mielihyvästä; neurootikoilla pääsy
nautintoon on ikuisesti kielletty, kun taas mielihyvää voi pitää neuroottisen
fantasian momenttina, merkkinä ”normaalista” nautinnon taloudesta. Fantasia
kesyttää halun ja strukturoi suhdetta nautintoon muodostaen viitekehyksen,
jossa nautinto-suhteen ekonomia pyrkii tasapainoon sitä koskaan saavuttamatta –
kysehän on suhteesta johonkin, mikä on ehdottomasti kielletty. Nautinto-suhteen
problematiikkaan liittyy toisaalta olennaisesti lisänautinto (plus-de-jouir),
jota neurootikko imee diskurssin kautta ja jota Lacan kutsuu objekti
pikku a:ksi (objet petit a).
Symbolinen rekisteri
voidaan mieltää erojen järjestelmäksi
tai erojen kautta konstituoituvaksi systeemiksi erotuksena imaginaarisesta ja reaalisesta
rekisteristä, jotka muodostavat lacanilaisen ”todellisuustriadin” kaksi muuta
rekisteriä. Symbolinen taso on varsinainen ”ihmisyyden luova” järjestys, joka
kattaa esimerkiksi kulttuurin kaikkine mahdollisine käytäntöineen ja sääntöineen
siinä kuin kielen eri muodot. Imaginaarinen taso on kaltaisuuden rekisteri, ”esisymbolinen” ja siten ”eläimellinen”
olemisen taso. Reaalinen on yksinkertaisesti mahdoton (se mikä vain ”on”). Osuvin kuulemani vertaus tästä
lacanilaisesta triadista on shakkipeli, jossa symbolista rekisteriä vastaavat
pelin eksplisiittiset säännöt kiellettyine ja sallittuine siirtoineen,
imaginaarista rekisteriä esimerkiksi se, minkä muotoisia ja näköisiä
pelinappulat ovat; reaalinen puolestaan muodostuu siitä, mikä jää pelin
ulkopuolelle, mutta mitä ilman se ei koskaan mahdollistu, toisin sanoen
pelaajien subjektiiviset ja patologiset luonteenpiirteet, valaistus,
tunnetilat, vuorokaudenaika ja niin edelleen.
Tästä seuraa
myös, että ainoita mahdollisen tasoja ovat
imaginaarinen ja symbolinen: vain niiden kautta on mahdollista saada aikaan
reaalisen tason muutoksia, sillä reaalista ei ole mahdollista muuttaa suoraan.
Kurjen mukaan on virheellistä mieltää – ja juuri näin psykoanalyysin
populaaritulkinnoissa usein tehdään – reaalinen ”mahdollisuuksien aarreaitaksi”,
sillä reaalisen tasolla mikään ei ole mahdollista.
Fantasia
tarkoittaa näin eräänlaista tilkitsemismassaa, joka sullotaan täytteeksi (symbolisen
järjestyksen) erojen väliin, sillä halun on kiinnityttävä johonkin, pelkät erot
eivät riitä. Fantasian voi näin mieltää skenaarioksi, jonka välityksellä neuroottinen
subjekti organisoi suhteensa nautintoon. Nautinto sellaisenaan kuuluu
reaaliseen eli on kielletty-mahdoton. Fantasiassa symbolisen rekisterin
rakenteellinen puute (erojen muodostama tyhjyys) tuottuu haluobjektina, halun ”objekti-syynä”
eli objekti pikku a:na. Objekti a:n voikin mieltää subjektin halun
kiinnittäväksi ”reaalisen kappaleeksi”. Se on eräänlaista objektivoitunutta puutetta, puutetta objektin muodossa – eikä siis
mitään substantiaalisesti olemassa olevaa.
Postmodernisteista
Lacanin erottaakin ennen muuta reaalisen ulottuvuus. Juuri reaalisen taso tekee
”kelluvan identiteetin” loputtoman moneuden ja vaihdettavuuden tyystin mahdottomaksi.
Toisaalta subjekti voi paikantua reaaliseen jouissanceen
nähden vain kolmella perustavalla tavalla. Reaalisen rekisteri viittaa
samalla viettiin – käsite, joka
esimerkiksi Foucault’ta puuttuu täysin –, missä mielessä Lacanin jouissance perustaa olennaisesti sille,
minkä Freud artikuloi kuolemanviettinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.