Näytetään tekstit, joissa on tunniste eduskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eduskunta. Näytä kaikki tekstit

18.12.2019

Järjen ääni eduskunnassa


Huomioita Anna Kontulan kommunismista

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula osoittaa suuntaa koko puolueelleen tunnustautumalla kommunistiksi. Ensimmäinen ajatukseni uutiseen törmätessäni oli, että viimeinkin joku vetää oikeita ja järkeviä johtopäätöksiä. Kontulan kommunismia käsittelevä blogiteksti on loistava esimerkki aiheen käytännönläheisestä erittelystä. Samalla se edustaa minulle yhtä (toki vain alustavaa) pyrkimystä tai avausta ajatella kommunismia uudelleen, toimia juuri kommunistisen hypoteesin avaamassa kysymisen kentässä. Merkittävän asiasta tekee se, että kysymys on parlamentaarisen vallankäytön keskiössä toimivasta kansanedustajasta, joka on valittu eduskuntaan jo vuonna 2011.

Jokaisen ”kommunismiin kriittisesti suhtautuvan” on nähdäkseni syytä tutustua huolellisesti Kontulan esitykseen, jonka kansanedustaja aloittaa jokseenkin paljonpuhuvasti:

Jonkin aikaa sitten käynnistin keskustelun kommunismista, sillä oletuksella, että kyllähän kaikki ainakin pääpiirteissään tietävät, mitä kommunismi on. Olin väärässä. Viikkojen vääntämisen, väärinymmärrysten ja järkyttymisten jälkeen tunnustan erehtyneeni ja palaan siihen, mistä olisi pitänyt aloittaa: kommunismin määritelmään.

Kun itse jokin aika sitten huomautin pitäväni kommunismia ainoana relevanttina hypoteesina ja globaalin mittakaavan mahdollisena ratkaisuhorisonttina, sain kuulla kannattavani ”vääränlaista, epärealistisen optimistista ihmiskuvaa”. Tämä tuntui tietenkin oudolta, kun huomioi ihmiskäsitykseni jokseenkin juurevan ja kaikenkattavan pessimismin.

Kontulalle kommunismi tarkoittaa asioiden järjestämisen ja järjestäytymisen tapaa, ja ”toimii parhaimmillaan yhteisöissä, joiden koko mahdollistaa jokaisen henkilökohtaisen osallistamisen tai joiden sitouttaminen perustuu ihmisen valintaan liittyä ja erota niistä esimerkiksi jonkin verkkoalustan tai yhdistyksen kautta”. Tästä syystä Kontula ei pidä kommunismia hyvänä järjestäytymisen logiikkana, kun on kysymys globaalista päätöksenteosta.

Kontulan tapa määritellä kommunismi näyttää ajautuvan ristiriitaan itse hypoteesin globaalin perusluonteen kanssa. Jos kommunismin avaamaa kysymisen horisonttia tarkastelee vaikkapa žižekiläisesti, asetelma näyttäytyykin toisin. Žižek on tunnetusti moniaalla korostanut, ettei tällaista ”kommunistista elämänmuotoa” vaalivien yhteisöjen ole strukturaalisista syistä mahdollista toimia ilman laajempaa organisatorista taustarakennetta (valtiota tai vastaavaa); tämä ei kuitenkaan tarkoita hänelle kommunistisen hypoteesin keinotekoista rajaamista paikallisiin yhteisöihin.

On kuitenkin kysyttävä, tarkoittaako sellaista Kontulakaan. Žižekin ajattelussa lokaalisuudella on potentiaalisesti vallankumouksellinen osuutensa, vaikka hän suhtautuukin kriittisesti ajatukseen paikallisuudesta suoranaisena vallankumouksen logiikkana. Žižek toisin sanoen kiistää naiivin ajatuksen ”uudesta yhteiskuntajärjestyksestä”, joka perustuisi yksinomaan paikallisiin pienyhteisöihin ja niiden ”vallankumouksellisiin” elämänmuotoihin. Tämä ei, kuten sanottu, ole rakenteellisista syistä ajateltavissa. Paikallisella kamppailulla ja vastarinnalla on kuitenkin olennainen osa Žižekin pohdinnassa, kun on kysymys globaalin tason ongelmista ja kapitalismin dynamiikasta. Monista vasemmistolaisista aatetovereistaan poiketen Žižek ei pidä jonkinlaista maailmanlaajuista katastrofia kommunismin aktualisoimisen (tai vallankumouksen) ainoana mahdollisuusehtona, vaan katsoo paikallisen tason kamppailujen muodostavan realistisia väyliä uuden tulemiselle, toisin sanoen ymmärtää näiden kamppailujen voivan eskaloitua tavalla, joka ei voi olla vaikuttamatta suoraan kapitalismin globaaliin dynamiikkaan. Tämä mahdollisuus on edelleen seurausta (post)modernin yhteisön järjestäytymisen logiikasta, sen tavasta toimia aina jo globaalin verkon annetuissa puitteissa.

Onkin syytä huomata Žižekin puhuvan kommunistisesta hypoteesista siinä missä Kontula tarkastelee kommunismia nimenomaan -isminä, ideologiana, joka tarjoaa konkreettisia välineitä yhteisöelämän järjestämiseen. Kommunistisen hypoteesin ala on väistämättä ideologiakriittinen ja globaali, mutta 1800-luvulla artikuloitujen ideologisten premissien joukkona se joutuu hyväksymään historialliset rajoituksensa, eikä kukaan vakavasti otettava nykypäivän kommunisti kuvittele marxistisleninistisen yhteiskuntateorian toimivan jälkiteollisen kapitalistisen maailman uudelleenjärjestämisen globaalina mallina.

Kun Kontula siis esittää, ettei kommunismi toimi globaalin päätöksenteon logiikkana, hänen väitteensä ei ole ristiriidassa kommunistisen hypoteesin globaalin ulottuvuuden (joka Leninillä ilmenee ajatuksessa ”yhden valtion sosialismin” mahdottomuudesta) kanssa. Kommunistisen hypoteesin globaali polttavuus ja relevanssi kun on nimenomaan siinä, ettei meillä kapitalismin ja pääoman (ilmeisen destruktiivisen) logiikan lisäksi ylipäätään ole olemassa mitään globaalia päätöksenteon logiikkaa. Siten kommunismi (ideologiakriittisenä positiona) tarjoaa autenttisen vaihtoehdon horisontin, ainoan mahdollisen tavan nimetä kapitalismi (ja sen antagonismit) oikein.

Suhteessa globaaliin kommunismi ei näin merkitse suoraa vastausta ja ratkaisua – kuinka vallankumouksella voisi olla määritelty malli ja sisältö? –, vaan ratkaisun mahdollisuuden avaavaa kysymisen tapaa. Tämä jää Kontulan liiallista teoreettisuutta välttelevässä tarkastelussa kieltämättä vähälle huomiolle ja mahdollistaa hätäisen tulkinnan, jonka mukaan Kontula kiistäisi kommunismiin olennaisesti kuuluvan globaalin ja vallankumouksellisen ulottuvuuden. Hätäiseksi tulkinnan osoittaa kuitenkin jo se tekstissä mainittu tosiasia, että Kontulan eksplisiittinen pyrkimys on määritellä kommunismi (esimerkiksi Žižekistä ja Badiousta poiketen) ideologiana, ei niinkään ideologiakriittisenä hypoteesina ja kysymisen tapana, toisin sanoen tarjota jonkinlainen alkeisymmärrys kommunismin yhteisön toiminnan logiikkaan liittyvistä oivalluksista. Samalla hän tulee kautta rantain osoittaneeksi kommunismin ideologisiin rajoihin ja mahdollisuuksiin.

Jos kommunistisen hypoteesin ideologiakriittisen sisällön tahtoo ymmärtää oikein, on ilman muuta oltava perillä kommunismin ideologisesta (ja aatehistoriallisesta) sisällöstä. Ensimmäinen mahdollistuu joka tapauksessa vain kiertoteitse, tai kuten lacanilaisesti voi todeta: tie analyytikon diskurssiin käy aina hysteerikon diskurssin kautta, sillä mestarin kieltäminen johtaa vain uuden mestarin asettamiseen, mistä syystä analyytikon diskurssi – paikantaessaan mestarin poikkeavalla tavalla eräänlaiseksi jäänteeksi tai tuotteeksi – on ainoa vallankumouksellinen diskurssi. Tässä on myös kommunistisen hypoteesin ydin, jonka jo historiallinen marxismi-leninismi kykeni (toki monin tavoin puutteellisesti) artikuloimaan tarkastellessaan tuotantosuhteita markkinoiden ja tuotantohintojen määräytymisen empiirisen tason tuolta puolen.


15.2.2019

Muuan salaisuus


Game of Thronesissa eunukki Varys sanoo vallan olevan siellä, missä sen uskotaan olevan. Lausahdus on fiksu. Monin verroin se ylittää lordi Baelishin vastaavan latteuden, että tieto olisi valtaa. Näiden väliin jää sukurutsaan mieltyneen Cersein versio: ”Valta on valtaa”. Sekään ei ole mikään latteus. Tautologia ilmaisee sen, mitä pitääkin, nimittäin ettei auktoriteetilla ole totuutta, että Laki on tyhjä ja perustuu vain oman lausumisensa aktiin.

Miksi Jumala sallii Mooseksen nähdä hänet vain selkäpuolelta? Jotta Mooseksen usko säilyisi, jotta Jumala säilyttäisi ylevyytensä. Ylevyyden salaisuus on, ettei sitä tule lähestyä liiaksi. Läheltä katsoen paljastuu ylevä arkiseksi ja tavanomaiseksi, epäkiinnostavaksi ja typeräksi. Tautologiaakaan Jumala ei välttele. Hän sanoo: ”Minä olen se joka olen.”

Jeesuksen ristinkuoleman kaameus on Jumalan kuolemassa. Kristityltä viedään syyt ja ateistilta tekosyyt. Esirippu repeää ja Kaikkeinpyhin paljastuu tyhjyydeksi, mitään salaisuutta ei ole. Ilman institutionalisoitumista ja tiukkaa paavinvaltaista keskusjohtoa, ilman uudelleen kyhättyjä vallan kehyksiä, emme kristinuskosta paljon tietäisikään.

Nykymuotoista demokratiaa pidetään kristinuskon perintönä. Siinäkin vallan paikka jää tyhjäksi. Sanotaan vallan olevan kansalla, mutta kansa on olemassa vain niin kauan kuin sen uskotaan olevan. Jos kansaa menee liian lähelle, tajuaa ettei mitään kansaa ole. Kuten Matti Pulkkinen sanoo: kansa on se, johon ei koskaan itse kuulu. Demokratian toimivuus vaatii kuitenkin uskon, että jossain on yhtenäinen kansa, jota voi edustaa.

Eduskunta säilyttää ylevyytensä Jumalan tapaan estämällä ihmiseltä pääsyn sen välittömään läheisyyteen. Saamme nähdä vain eduskunnan selkäpuolen. Mutta demokratiaan viritetty alituinen läpinäkyvyyden vaatimus luo jatkuvan paljastamisen ja paljastumisen paineen. Niin Jumala kuin eduskuntakin haluavat paljastua arkisessa yhdentekevyydessään. Tuntiessaan halunsa tuhoavuuden ne kätkeytyvät.

Eduskunnassa, kuten kirkossakin, on lahkoja ja sektioita, joita piinaa alituinen huoli Jumalansa arvovallasta. Siksi on saarnattava moraalia, talouskuria, keksittävä majesteetti jonka totuus ei ole orjuutta vaan ylevä henki. On korotettava sisältö ja näin turvattava muodossa piilevän korruption elinvoima. Kukapa uskoisi lakiin, joka perustuu omalle kiellolleen? Lakiin, josta itse synti saa voimansa?

Antti Nylén kirjoittaa, että on uskovia, jotka tahtovat tulla hallituksi rautaisella kädellä, ja he saavat mitä tahtovat. Suurin osa ihmisistä tahtoo, oli uskovainen tai ei. Siksi Lacan on oikeassa sanoessaan: ”Kun Jumalaa ei ole, kaikki on kiellettyä.” Kiellon äärimuoto on nauttimisen pakko. Sellaista aikaa elämme. Kuka pelastaa meidät nyt?