Aiemmin käsitellyn
Halla-ahon älyllisesti ohkaiseksi jäävää mystiikkaa kiinnostavampi yritys
perustaa kansan yhtenäisyys löytyy Rami Leskisen Alain de Benoist’n ajattelua
esittelevästä Sarastus-verkkolehden artikkelista.
Se on tämän yhteisöä käsittelevän sarjan kolmannen ja viimeisen osan aiheena.
(Luvassa on nyt todellinen kuntojumppa, koska joudun taas vaihteeksi viittaamaan
Lacaniin.)
Leskisen projektina
on määritellä demokratian käsite uudelleen. Samalla hän pyrkii erottamaan
demokratian liberalismista.
Määritteleminen
tapahtuu kansan (demos) idean kautta
ja sitä vasten. de Benoist’n ajattelua seuraten kansallinen suvereniteetti ja
sitä myöten demokratia ei kunnolla toteudu, ennen kuin kansa tajutaan
poliittiseksi yksiköksi ja ”kansalaiset (polites)
aletaan ymmärtää oikealla tavalla”.
Kansa on de Benoist’lle–Leskiselle
yksikkö, jolla on ”tahto”. Sen sisällöstä päätetään hallinnollisin menetelmin,
instrumentein ja matriisein – siis erityisen representaatiojärjestelmän kautta
(esim. äänestämällä).
Kansan representaation
(esittämisen) ongelmaa de Benoist–Leskinen ei erikseen käsittele.
Leskinen nojaa
ennalta omaksuttuun kansan määritelmään ja representaatioon, kansaan
poliittisena yksikkönä. Sen hän yksinkertaisesti asettaa. Kun kansa on näin jo
lähtökohdassaan tietyllä tapaa sulkeistavasti ymmärretty ja representaatio
puolestaan tyhjentävästi palautettu siihen, mitä representoidaan, ei enää ole
kysymys siitä, miten kansa ymmärretään. Pikemminkin on kysymys siitä, kuinka
ilmaista asianmukaisesti kansan/isänmaan/alkuperän jne. ”elimelliset” suhteet.
Koko kysymyksenasettelu perustuu näin kansan olemusta koskevalle
lukkoonlyödylle käsitykselle. Ei kysytä, mitä on kansa, vaan kysytään, mitä on
kansa, jos kansa on poliittinen yksikkö.
Nyt käy helpoksi
edetä näennäisen ongelmattomiin kysymyksiin ”kansan tahdosta” ja sen
luulotellusta yhtenäisyydestä. Näin de Benoist–Leskinen:
”Isänmaa
tarjoaa veljeydelle mitä luontevimman perustan silloin, kun sillä halutaan
ilmaista ihmisen velvollisuutta niitä kohtaan, jotka [sic] jakavat saman alkuperän. Sen sijaan ihmiskunta on pakostakin
moniarvoinen, sillä se edustaa yhteensovittamattomia arvojärjestelmiä. Se
muodostuu eri ’perheistä’ eikä se itsessään muodosta yhteistä perhettä –
ihminen kun on lajina vain biologinen määre ilman historiallista ja
kulttuurista arvoa. Ainoat ’perheet’, joissa voidaan aidosti elätellä veljeyttä
ovat kulttuurit, kansat ja kansakunnat.”
Leskinen ei tahdo
hylätä demokratiaa. Hän etsii sille uudenlaista perustaa. Liberalismin
projektin epäonnistumisen nationalisti näkee yhtä kirkkaasti kuin kommunistikin.
Tulkitsen niin, että Leskinen yhtyy ahkerasti siteeraamansa de Benoist’n
näkemykseen (yhtenäisestä, määritellystä) käsityksestä kansasta demokratian
perustana. Näin demokratian perustana on kansa omana representaationaan.
Heti tulee mieleen
kysyä, kuka sitten päättää, kenen representaatio
on autenttinen. Vastaus on demokratian
muoto ja sen kätkemät koneistot,
niiden rattaissa kömpivä hallinto- ja virkamiesapparaty sekä kenties ne, jotka ovat suodattuneet vallan paikalle
todellisuuden ”ääniksi” ja ”laeiksi” tislaavien matriisien kautta. ”Yhtenäinen
käsitys kansasta” vaikuttaisi näin kuuluvan ennen muuta niille, jotka kansan nimissä puhuvat kansalle itselleen. Niille,
joiden vallassa representaation puitteet ja koneistot varsinaisesti ovat.
de Benoist’n–Leskisen
demokratiatulkinnasta tekemäni diagnoosi viittaa (edustuksellisen) demokratian
ytimessä asustelevaan ratkaisemattomaan umpikujaan, reaaliseen kansaan ja
yhteisöön. Ja tietysti de Benoist–Leskisen käsitys on julkilausumattomasti
elitistinen ja epädemokraattinen: ”demokratia” perustuu kansan
representaatiolle, ja koska tämä representaatio määrittyy vallanpitäjien
pystyttämien ja ylläpitävien ideologisten koneistojen kautta, ”demokratia” on
yhtä kuin valtaapitävien keskuudessa vallitseva ”yhtenäinen käsitys” siitä,
mitä kansa on.
Janne Kurki osoittaa
mainiossa Demokratia-esseessään
”määritellystä kansasta” liikkeelle lähtevän sulkeistetun demokratian
filosofisen ongelmallisuuden. Leskisen ja de Benoist’n edustama ajattelu on
perustavalla tavalla epädemokraattista. Se edellyttää kansan nimissä puhumisen
eli edustamisen ja siten representaation joka väistämättä on luonteeltaan
väkivaltaista:
”Kaikki
ajattelu, joka lähtee liikkeelle määritellystä kansasta, on … lähtökohdiltaan
epädemokraattista: jokainen, joka esittää edustavansa kansaa tai
määrittelevänsä sen, on diktaattori, sanelija … . [K]etä tahansa voi edustaa
vain kuka tahansa eikä kukaan, eikä kansaa voi yksinkertaisesti
partikularisoida.”
Kurjen mukaan kansan
määrittämättömyyden absoluuttisuus ”riisuu sen kaikista partikulaarisista
määritteistä ja jakolinjoista”. Vain tämän kaltainen määrittämättömyys voi
muodostaa perustan absoluuttiselle (so. ei koskaan olevalle vaan aina vasta
tulevalle) demokratialle. Siten mikään kansan representaatio ei voi olla
demokratian perusta.
Kurjen
kunnianhimoinen essee – joka samalla on intensiivinen käsitteellinen selvitys
(edustuksellisen) demokratian ytimessä piilevästä ei-demokraattisesta
jakolinjasta – osoittaa kansaan demokratian perustavana myyttinä. Demokratia on
ideologista par excellence, ja ”se
mytologinen entiteetti, jolle ja jolla demokraattiset valtiorakennelmat on
perustettu ja perusteltu”.
Leskisen mukaan taas
”[d]emokratiaan ei suhtauduttaisi tänään tällaisella ehdottomuudella, ellei
sille olisi annettu jokin ideologinen sisältö pelkän valtiohallinnollisen
proseduurin sijaan”. Tässä paljastuu Leskisen oma ideologisuus, nimittäin
ajatus ”aidosta” demokratiasta jonain ei-ideologisena, ”puhtaana”
hallinnollisena tapahtumisena.
Missä Kurki
kiinnittää erityistä huomiota demokratian representaatiokoneistoon, näkee
Leskinen tämänkaltaiset rakenteet ilmeisen neutraaleina ja yksinomaan
”hallinnollisina” välttämättömyyksinä. Alaviitteessä de Benoist’n–Leskisen
ajattelun myyttisyys käykin selvästi ilmi: ”Kansansuvereniteetti
on käsitys siitä, että kansa orgaanina voi hallita valtiota. … Olennaista …
[on] se, että valtiomuodosta riippumatta valta perustuu lopulta aina kansan
tahtoon.”
Leskisen suosimassa
orgaanisessa demokratiassa ”instituutiot eivät tee demokratiaa”, vaan sen
tekevät ”kansalaisten osallistuminen” näihin instituutioihin. Ongelmaksi jää
yhäkin kansan välittynyt suhde lakiin. Vaikka kysymys ei olekaan enää
edustuksellisesta demokratiasta, kansan ja lain suhde perustuu edelleen
matriiseihin eli representaation puitteisiin joita valtaapitävät instituutiot
pystyttävät. Ettei Leskinen lainkaan käsittele representaation ongelmaa,
alleviivaa hänen lähestymistapansa naiiviutta. Kurkea seuraten olisi kysyttävä,
”kuinka kansalaiset voisivat vaikuttaa konkreettisesti ja realistisesti niihin
matriiseihin, joiden kautta kansaa representoidaan”.
Leskiselle
instituutiot jäävät pelkiksi hallintomuodon teknisiksi instrumenteiksi, kun
taas demokratiasta tekee demokratian ennen kaikkea kansalaisten osallistuminen:
”Demokratia on hallintomuoto, jossa suurin mahdollinen määrä ihmisiä ottaa osaa
julkiseen elämään.” Koska instituutiot mielletään kuitenkin suppean
välineellisesti (ja siten ideologisesti), osallistuminen määrittyy aina jo
matriisien ennalta asetetuissa rajoissa ja jää niiden sisäiseksi.
Representaation ongelma jää ikään kuin havainnon nollatason alapuolelle.
Kurjen näkemystä voi
oikeastaan soveltaa mihin tahansa yhteisöön. Eikö jokainen yhteisö ole
”vähemmän” kuin julkisessa representaatiossaan tuotettu jäsenkokonaisuutensa?
Onko ”substantiaalista” yhteisöä – sellaista, jonka jäsenet muodostaisivat
kokonaisuuden ja joka olisi jakamattomuudessaan ”alkuperäinen” – olemassakaan?
Eikö jokainen yhteisö ole reaalisesti ei-kokonainen? Yhteisön totaliteetin
sulkeistaa ja sitoo paikalleen radikaali ja kiistetty ulkopuoli joka ei
kuitenkaan ole mikään ulkopuoli olematta yhtä aikaa ydin, enemmän yhteisössä
kuin yhteisö itse.
Lacan puhuu objekti pikku a:sta, rakenteellisesta ja
ruumiillistuneesta ”puute-objektista”, eräänlaisesta sietämättömästä ja
traumaattisesta nautinnon (jouissance)
keskittymästä joka toimii identifikaation edellyttämän representaatioprosessin
häiritsevänä ja lykkääntyneenä, sijoiltaan nyrjähtäneenä keskustana. Yhteisö
asettuu suhteessa Toiseen, ja Toinen representoi (heijastaa) yhteisön sille
itselleen. Representaatio ei kuitenkaan koskaan täysin onnistu: se, mitä
yhteisö ”on”, on aina perustavalla tavalla ”erisuuri” ja epäsuhtainen representaatioonsa
nähden.
Jäljelle jää aina
ylimäärä, joka ruumiillistuu puutteen ja tahran kaltaisena häiriönä yhteisön symbolisessa
itseymmärryksessä. Erilaiset ”totalitaristiset” ja autoritaariset järjestelmät
ja harmonisaatiot ovat pyrkimyksiä vastata tähän mahdottomuuteen. Kysymys onkin
yhteisön mahdottomuudesta sinänsä. Tässä mielessä voi aivan hyvin sanoa, ettei
yhteisöä ole, tai että se on vain sikäli kuin on olemassa sen Asiaan uskova
kollektiivi. Koska Asia on varsinaisesti objektivoitunut puute, se ei koskaan
ole siellä ja sitä, mitä sen uskotaan olevan.
Se, mitä yhteisöstä
on olemassa, onkin lopulta vain yhteisön
oire.