Pienoisessee
DIGITAALINEN AJATTELUSYÖVERI
"Paras yhteiskunta on siis se, joka vapauttaa ajattelukyvyn velvollisuudesta totella..." (Gilles Deleuze)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste proosa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste proosa. Näytä kaikki tekstit
25.5.2022
Kuinka limbossa eletään?
Pienoisessee
18.8.2020
Antakaahan kun kerron vähän alter egoistani
Olen yksi niistä kirjailijoista, jotka tutkivat maailmassa olemisen tapaa
tuottamalla kaunokirjallisia alter egoja. Vaihtoehtoisen fantasiaminän kautta
voin paljastaa omat patologiani tulematta todella paljastetuksi, sijoittaa ”itseni”
räjähdysalttiisiin hetkiin ja tukahtumispisteessä oleviin, irrallisuutta
huokuviin ihmisten välisiin suhteisiin, joissa valta yhdistyy peliin ja intohimoon
monin ennakoimattomin tavoin.
Joensuu-trilogian kaikissa kolmessa kirjassa (Keskipäivän demoneissa,
Lautassa ja Mestarissa) kohtaamme Danielin, ensimmäisen ”virallisen”
kirjallisen alter egoni. Daniel merkitsee minulle elävää kiistan ja taistelun
ruumiillistumaa, ihmisten välisiin sekaviin mimeettisiin peleihin ja
intohimoihin sotkeutunutta (itseäni kenties kymmenen vuotta nuorempaa) taiteilijaa,
joka maailmaa hahmottaessaan hylkää lähtökohtaisesti kaiken kriittisen
etäisyyden ja ”viisaan” itsereflektion. Daniel ei hengitä, hän hyperventiloi. Keskipäivän
demonien ja etenkin Lautan Daniel on lahjakas hysteerikko, syvästi
mutta viattomalla tavalla luomisvoimastaan tietoinen. Hän etsii ja keksii vihollisensa,
hankkiutuu kiistaan ja kumoaa auktoriteetit, ymmärsipä niitä tai ei.
Mestarissa Daniel jää takapiruksi, jossa alkaa jo olla kokeneemman
kirjailijan verenimijämäisyyttä: trilogian viimeisessä osassa hän näyttäytyy
lukijalle pitkälti päähenkilön, Aleksi Ylitalon kriittisen asenteen läpi ja
välittämänä. Daniel haluaa hyödyntää Ylitalon kokemusta legendaarisesta ”Risuksi”
kutsutusta kulkurijuoposta, mutta Ylitalo kieltäytyy tarjoamasta kirjailijalle,
mitä tämä haluaa. Danielin aluksi niin kiistaton luomisvoima saa epäilyttävän
ristivalotuksen. Hänestä on tullut loinen, ”ammattikirjailija”. (Jo Lautassa
vihjataan ennakoivasti tähän Mestarin esittämään taiteilijuuden ”loismaisuuteen”
kuvaamalla inspiraatio eräänlaiseksi puutteen muodoksi.)
Joensuu-trilogian jälkeen koin Danielin tyhjiin ammennetuksi, mutta heti
seuraavassa romaanissani Parallaksissa huomasin jälleen kirjoittavani
neuroottista alter egoa, Johannes Laaksoa. Olisin hyvin voinut kastaa hänet
Danielin neljänneksi inkarnaatioksi.
Siinä missä Keskipäivän demonien ja Lautan Daniel on (Karjalaisen
kriitikkoa myötäillen) ”vihainen nuori humanisti” ja Mestarissa loismainen,
raakamateriaalia himoitseva takapiru, tulee hänestä Parallaksin Johannes
Laaksona sisyfosmaiseen kirjaprojektiinsa juuttunut, luovuudessaan viime
kädessä impotentti neurootikko, jonka kertojanääni hukkuu romaanin toinen
toistaan seuraavien diletanttimaisten ja sekopäisten esseiden hälyyn.
Lautan Daniel on näin raivonsa ja paljastumisen halunsa terävöittämä
säkenöivä ja nerokas yksilö, kaikista patologioistaan huolimatta (ja niiden
vuoksi) kiistattoman luova ja energinen hahmo. Mestarin Daniel puolestaan
edustaa jos kohta yhä luomisvoimaista, niin jo ympäristöstään vampyyrimaisesti raakamateriaalia
imevää halpamaista ammattilaista. Parallaksin Johannes Laakso voi sen
sijaan enää vain epämääräisesti vihata ja kadehtia kohtaamiaan saavuttamattomia
neroja (runoilija Leopold Aho ja ystävä/vihamies Frans Modig), ”nauttia näiden
tuoksusta” tai koettaa kiinnittää heidät itseensä ja kuluttaa olemattomiin
(Johannes Laakson vaimo Elena). Laakson sinänsä kiistaton lahjakkuus muuttuu läpitunkevan
ironian kautta absurdiksi rimpuiluksi, jota riivaa epätoivoinen sovituksen ja
kääntymyksen kaipuu. Parallaksin skenaariossa kaipuu jää
täyttymättömäksi, sillä Laakso ei kykene ylittämään loputonta kilpailuaan varjomaisten
kaksoisolentojensa, Schatteniensa, kanssa.
Nämä neljä romaania – Joensuu-trilogia plus Parallaksi –
muodostavat eräänlaisen levottomien alter egojen jatkumon, joka päättyy ironian
keventämään alistumiseen ja (näennäiseen) irtautumiseen/katoamiseen. En missään
nimessä uskalla nimittää Parallaksin ratkaisua emansipatoriseksi, vaikka
teos kokonaisuutena on paitsi sekopäinen, myös – epäilemättä – ironisuudessaan ja
absurdiudessaan jopa naurettava. (Kuten muuan ystäväni kerran kysyi: ”Miksi oikein
teit sen?” Niin, miksi?)
Tuntuu melkein lattealta sanoa, että kaunokirjallisten alter egojen
kautta koen käsitteleväni oman olemassaoloni (ja olemassaolon yleensä) kauhua
moninaisine umpikujineen. Parallaksin jälkeen tajusin kyllä tarpeen
siirtää kirjoittamisen painopistettä, sillä Johannes Laakson kohtaama umpikuja
ja sitä seuraava ironinen näyttämöltä katoaminen eivät enää mahdollistaneet ”Danielin
uutta tulemista”, ja eräässä mielessä luulen tämän alter egon potentiaalin loppujen
lopuksi kulutetun. Sattumaa ei liene sekään, että Parallaksin vanavedessä aloittamani suurromaani on kirja, jossa päähenkilöt eivät ole enää
ihmisiä, vaan esineitä.
Danielin ja Johannes Laakson relevanssi minulle on ainakin
osittain siinä, että heidän kauttaan olen voinut hahmotella kamppailua
subjektiksi tulemisesta. Parallaksin jälkeen tarvitsin tähän
kamppailuun uutta perspektiiviä: aloin enenevissä määrin ja aiempaa
tietoisemmin tarkastella subjektiksi tulemisen kamppailua systeemin puitteissa.
Tietyin varauksin voi sanoa, että siirtymä Parallaksista Hälyyn
vastaa siirtymää neuroosista psykoosiin. Ystävät, joilla olen Hälyn keskeneräisen
käsikirjoituksen jaksoja toisinaan luetuttanut, vahvistanevat käsitykseni.
Alter ego ”inhimillisenä subjektina/substanssina” (olkoonpa sitten kuinka
hajonnut, kiistanalainen tai rakeinen tahansa) liittyy minulla aina pikemminkin
neuroottiseen kuin psykoottiseen kerronnan talouteen siitä yksinkertaisesta
syystä, että jos haluan sukeltaa jonkinlaiseen ”skitsoidiseen” moninaisuuteen
(ja hyödyntää sitä systeemin tarkastelun apuelementtinä), kiinnittyy huomioni
melkein itsestään selvällä tavalla enemmän esineellisyyden kuin inhimillisyyden
kuvailujen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tämä on toki epämääräisesti ja
hapuilevasti sanottu, eikä missään nimessä salli tulla älyllisesti uskottavalla
tavalla tulkituksi kahtena vastakkaisuutena – mutta pieni käsitteellinen
himmeys sallittakoon siinä missä halumme vangitseva lyyrisyys keskellä älyämme
ruokkivaa proosallisuutta.
Oli miten oli, jos kirjoittaa romaanin esineistä pikemmin kuin ihmisistä,
alamme olla alter egon kotikentän tuolla puolen. Minulle Johannes Laakson
poistuminen Parallaksin lopussa merkitsee selvää murrosta alkupään
tuotantoani leimaavassa ”yleisessä neuroottisuudessa”, olipa kyse muuten
millaisesta siirrosta tahansa. Ja kuten aina, kirjailijana romaani (tai novelli
tai runo) merkitsee minulle kysymystä maailman olemisesta – ja tuon kysymyksen mahdollisuudesta.
Mikään ei ole helppoa, vaikkei vaikeaa kirjallisuutta ole olemassakaan.
25.7.2020
Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti
”Haiseva talo” -novellini (teoksessa Sano kuolemalle käsipäivää,
Kirjokansi 2019) alkaa kertojapäähenkilön näennäisen simppelillä maininnalla
näkemästään unesta:
Näin unta
kapitalismin romahtamisesta. Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti, sen jälkeen
jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään. Tiedettiin, että jossain
oli sekasortoa ja paniikkia ja itsemurhia. Etsin netistä tietoa ja löysin
jotain kuvia pörssistä. Kummoista se ei ollut.
Kuten onnistuneimmat aloitukset minulla yleensä, novellin ensimmäinen
lause ”vain ilmaantui” (ja tiesin sen heti olevan täydellinen, sivutolkulla korkoa
kasvava). Näennäisen simppeli aloitus on siksi, ettei kapitalismin loppua tunnu
mahdolliselta kuvitella. Usein toisteltu sanonta kuuluu, että on helpompi
kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin romahtaminen. Kapitalismi tuntuu
itsestään selvältä tavalta järjestää yhteiskunnallinen olemisemme, yhtä
ilmeiseltä kuin se tosiasia, että uralla, työmarkkinoilla ja koulussa edetään toisia
vastaan kilpailemalla. Vieläpä olemme – ainakin ne, joita tällainen järjestely
hyödyttää – taipuvaisia pitämään tällaista verenhimoisuutta ruokkivaa
solipsismia luonnollisena.
Kun novellin kertoja Sune uneksii kapitalismin lopusta, hän ajattelee
mahdotonta; ja tähän mahdottomaan viittaamalla ”Haiseva talo”, kertomus modernista
hippikommuunista ja sen väistämättömältä vaikuttavasta tuhoutumisesta, alkaa. Novellin
alun ja lopun voikin ajatella kapitalismin luoman maailmattoman vaihtoehdottomuuden
napoina: hippikommuuni katoaa kuin hälvenevä uni. Kun Sune herää, hän kuulee,
että yhteisestä talouskassasta on kadonnut kolmannes. Kukaan ei vaikuta
varastaneen rahoja, eikä niiden katoamiselle löydy mitään selitystä. Yhteisasunto
homehtuu ja lahoaa silmissä, tavarat hajoavat, yksi kommuunin asukkaista löytyy
kuolleena; kaikkialla leijailee mädäntyvän perustan läpitunkeva, hienovarainen
löyhkä.
Fasismi ja liberaali vasemmistolaisuus näyttäytyvät novellissa voimattoman
symbolisen kapinan epätoivoisina muotoina. Keskustan baarissa Sune todistaa piittaamattomasti
natsiunivormuisen eksentrikon ja ”vähemmistöjen puolesta” provosoituneen liberaalin
koomista tahtojen taistelua. Politiikka on typistynyt ”arvokeskusteluksi”, jota
määrittelevät populaari identiteettisymboliikka, väärinkäsitykset ja ylenkatseellinen
moralismi. Molempia hahmoja yhdistää kapitalismi: natsipukuinen eksentrikko on
markkinoiden luomus siinä missä vallankumouksensa möhlinyt
liberaalivasemmistolainenkin, jolle luokkataistelu merkitsee enää vain kysymystä
sallituista ja kielletyistä symboleista. Molemmat juoksevat pääoman asialla,
eikä ”arvokeskustelu” ulotu kulttuuria kauemmas.
Novelli päättyy tavallaan lohduttomasti. Eräänä yönä Sune varastaa läheisen
omakotitalon ulkovarastosta bensakanisterin ja polttaa ”haisevaksi taloksi” muuttuneen
kommuunin asukkaineen päivineen maan tasalle. Hän tajuaa umpikujan ja reagoi
siihen liskoaivoisesti, puhtaalla ja jäsentymättömällä, miehisen tuhoavalla aggressiolla.
Kohtauksen voi lukea paitsi pessimistisenä kommentaarina alun (toive)uneen,
myös poliittiselta kannaltaan ambivalentiksi jäävän päähenkilön turhautuneen
halun tuottamana äärimmäisenä tuhofantasiana, katastrofina, josta unelmoidaan
niin vasemmalla kuin oikealla: kunhan vain maailma lakaistaan kaikesta
tekopyhästä ja valheellisesta paskasta, tulesta kohoaa uusi alku, ja niin
edelleen.
Sunen unessa kapitalismi romahtaa kuitenkin ”hiljaisesti ja rauhallisesti”,
ilman tuhoisaa spektaakkelia tai raivoisaa vallankumousta. Itsemurhat, paniikki
ja sekasorto ovat jotain, josta ”tiedetään” ja jotka tapahtuvat ”jossain”.
Missä? Kyse on tietenkin kaikkea tiedettyä jäsentävästä mediasta,
kapitalismin kylkeen liimautuneesta välttämättömästä trauma- ja
kriisintuotantokoneistosta. Kun kapitalismi romahtaa, median ote höllentyy:
kriisitietoisuus muuttuu akuutista etäiseksi.
Näin ajateltuna Sunen tuhoisa ja lopullinen ratkaisu tarkoittaa hänen unensa
pettämistä. Kapitalismin loppu on utopiaa, mutta Sunen erehdys on nähdä utopia
irrationaalisena ja epärealistisena haavemaana pikemmin kuin välttämättömänä ja
hedelmällisenä horisonttina, jossa ajattelu voi keksiä todellisen ja
mahdollisen vaihtoehdon olemassaolon. Sune toisin sanoen kiistää utopian tosi olemuksen:
hän kieltää utopian luovana suhteena käsillä olevaan kriisiin ja
valitsee sen sijaan ”akuutin kriisitietoisuuden” ansaksi osoittautuvan frustraation
ja silmittömän aggression.
Sune ajattelee kaiken olevan menetetty, sillä kapitalismin romahdus oli
pelkkä uni. Näin hän kieltää unessa ilmaantuvan totuuden, utopian ideassa piilevän
mahdollisuuden aitoon vastarintaan. Herätessä on vastassa vain paheneva niukkuuden
kierre: rahat loppuvat, syylliset kätkeytyvät pääoman abstraktioihin. Kun
ruokapulaan haetaan lainaa vanhemmilta, seurauksena on kaunaa ja häpeää:
hippikommuunin asukkaat näyttäytyvät nyt kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta
hedonistisina loiseläjinä, jollaisina kapitalisti tahtoo heidät nähtävänkin.
Edessä on vain velanoton myötä kiihtyvä, väistämättömään umpikujaan päättyvä
tympeä kierre.
Ehkä olisikin seurattava unen totuutta, alettava uskoa utopiaan terveen
järjen ja realismin nimissä.
19.6.2020
Kamppailun taidetta
Kymmenen vuotta mieltäni on askarruttanut ajatus, että kirjoittaisin
romaanin kääntymyksestä ja sovituksesta. Vielä en ole
kirjoittanut.
Kun noin kolme vuotta sitten julkaisin debyyttini, olin jo ehtinyt ajat
sitten tajuta, etten vielä ole sielunmaiseman siinä kohdassa, jossa tuollaisen
kirjoittaminen tulisi kyseeseen. Sisäinen ääni, jonkinlainen kello kenties,
vaati hitaampaa etenemistä. Niinpä Labyrintin profeetan novellejakin
leimaa väkivaltainen konflikti, joka ei ratkea, vaan pyrkii näyttämään
ratkeamattomuuden kaikessa elämää pursuavassa (ja sitä nielevässä)
moniselitteisyydessään.
Näiden kertomusten päätännät ovat usein ekstaattisuuteen saakka ahdistuneita,
ja ”ekstaasilinjan” huipennankin Joensuu-trilogian skenaarioissa, joissa –
etenkin Keskipäivän demoneissa ja Lautassa (Mestarin edustaessa
”perinteisempää” tyyliä) – kehittelin kerrontaa juonen kustannuksella
ylenmääräisen intensiteetin hyväksi. Toinen debyyttiteoksen novelleissa
kulkenut linja, nimittäin resignaatio, löytää toistaiseksi harkituimman ja
viimeistellyimmän muotonsa Parallaksin läpeensä ironisen konkluusion jälkeen
SKK:ssa (Sano kuolemalle käsipäivää), sen viimeisissä julmissa
novelleissa.
Kaikkia linjoja tai niiden omaksumia kerronnan muotoja päätäntöineen –
ekstaattista ahdistusta, ironista sivuuttamista ja suoranaista alistumista
(resignaatiota) – yhdistää lähestyvän kääntymyksen tai sovituksen poissaolo,
jopa mahdottomuus. Teksti toisensa jälkeen skenaariot muokkautuivat sellaisiksi,
että mainittu privaatio oli alusta alkaen jokseenkin väistämätön. Samalla
halusin antautua tutkimaan ”todellisuuden epäonnistumista” oikein urakalla.
Tällä hetkellä arvelen olevani vedenjakajalla, mikä muuten on sikäli
harhaanjohtava ilmaisu, ettei kyse ole dramaattisesti laajentuneesta
tietoisuudesta tai edes minkäänlaisen ”uuden läsnäolon” muodon hahmottamisesta.
(Sivumennen sanoen suurromaani, josta tuonnempana puhuin – ja joka siis
on kesken vielä vuosia, luulen –, sijoittuu tässä mielessä hiukan omaan
kategoriaansa jo laajuutensakin tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi, enkä mene
siihen tässä sen enempää.) Idea, jonka parissa parhaillaan työskentelen, sai
alkunsa (tai ilmaantui) kuten edeltäneetkin, enkä ensi alkuun edes tunnistanut
sen tarjoamassa muodossa mitään sovitukseen viittaavaa, vaan luulin
kirjoittavani (pienois)romaania, jossa resignaatio huipentuu protagonistin
kuolemaan.
Hyvin pian kuitenkin tajusin, mihin idea todella viittaa, nimittäin
paitsi umpikujaan, myös sen hahmottamiseen tavalla, joka aiempien teosteni
henkilöiltä jää puuttumaan – ja minkä vuoksi he ajautuvat joko raiteiltaan
(ekstaasi, ek-stasis, kuten kreikkalaiset sanovat) tai vetävät tilanteestaan
”naturalistiset” johtopäätökset jääden kapinan järjettömyyden ja todellisuuden
väliseen epäsointuun. Lyhyesti: uusi päähenkilöni kykenee tavalla tai toisella paitsi
suistumaan sijoiltaan myös muuntamaan kamppailunsa uuden subjektiviteetin
ainekseksi eli tulemaan kamppailun subjektiksi.
Kamppailun(sa) subjektiksi tuleminen ei tietenkään vähääkään viittaa
minkäänlaiseen ”elämänhallintaan” tai vastaavaan helppoheikkimäiseen harmoniaan
sen enempää kuin Raskolnikovin (käsittääkseni joidenkin, ja täysin aiheettomasti,
kritisoima) kääntymys Rikoksen ja rangaistuksen loppusivuilla. Päinvastoin.
Kysymys on syvästi antagonistisesta prosessista, jonka lopputulos voi olla
jotain muuta kuin onnellisuutta. Tällaisen protagonistin ja subjektin lohtuna
on yksinkertaisesti hänen tilanteensa totuudellisuus. Koska totuuden ”olemukseen”
ei kuulu hallinta, vaan totuudelle ominaista on pikemminkin siihen liittyvä
vaade olla aina hallitsematta ilmenemisensä kontekstia, ei totuudellisuutta
ja onnellisuutta ole mitään syyttää langettaa yksiin, ja kaikkein vähiten minkäänlaisen
hallinnan nimissä.
Totuudellinen voi kuitenkin olla onnellinen, sillä totuus voi
sivutuotteenaan synnyttää onnellisuutta. Mitään takeita sellaisesta ei tosin ole.
Samoin onnellisuuden tavoittelu par excellence on näin ymmärtäen syvästi
valheellista, seurasipa siitä millaista menestystä ja kuinka laaja-alaista
elämänhallintaa tahansa. Kääntymys herättää epävarmuuden, pakottaa seuraamaan
sitä, ja tätä on sovitus omassa totuudellisuudessaan: erityinen suhde tuntemattomaan,
sinun tulemistasi oman elämänkamppailusi subjektiksi, joksikin jonka
kohtalona on jokin muu kuin alistuminen, tarkoittipa tämä sitten onnea
tai onnettomuutta.
15.3.2020
Eurooppa vaelsi yli syvän veden
Merkintöjä historioiden välistä
Viisi kaveria lähti viime viikon torstaina käväisemään Tallinnassa. Kun
rannikko jäi meren taakse, ilta painui mustana ja kiimaisena kelluvan pienoisuniversumin
kylkiin. Väenpaljoutta ne kyljet eivät pullistelleet. Ilma oli pelosta väljää,
mutta nousuhumalikot eivät sitä juuri huomanneet, vaikka käsidesipulloja
kierrätettiin jokaisen yhteisen ottimen, kytkimen ja porraskaiteen koskemisen
jälkeen.
Jätimme meren taakse epidemian mahdollisuutta hermoilevan maan. 22 tunnin
ero osoittautui lopulliseksi. Kun palasimme, palasimme toiseen maahan:
sellaiseen, jossa kaaos oli jo puhjennut ja yleisötapahtumia välttelemään
opastetut ihmiset hamstrasivat paniikissa ruokaa ja vessapaperia. Jättiläisostoskeskus
täyttyi ääriään myöten kunkin yksilökuluttajan tajutessa omalla typerällä
tavallaan, että jonkinlaisessa nollahetkessä ollaan.
Sanoin vaimolle, että lähdenpä tästä hamstrausreissulle minäkin. Kävelin
viereiseen K-kauppaan; ohitin Embo-pakkausta kanniskelevan tyypin. Täälläkin
hyllyt tyhjinä paperista, ajattelin. Hyllyn päädystä nappasin syliini sixpäkin
neloskaljaa. Kassa hymyili kun tulin kohdalle. Luin naisen katseesta, että
jotkut sentään tajuavat keskittyä hamstraamisessakin olennaiseen.
Palaan muistikuvissani paljon maantiedettään laajemmaksi osoittautuneelle
merimatkalle. Muistan puolityhjän laivan, iltabuffetin, harvan kännisenä
horjahtelevan väen joka loputtomiin santsasi kaikkea mahdollista: rapuja, juustoja,
simpukoita, lasimestarin silliä, rosmariinikanaa, punaviinilammasta, pariisinperunoita.
Merenkäynti sotki sisäistä kompassia. Päässä souti meri siinä missä viinikin.
Sitä en vielä tajunnut, että vastaavat erot olivat katoamassa myös tämän Euroopan
mukaan nimetyn kelluvan universumin ulkopuolella.
Aamuyön diskossa humalaiset pyörittivät bilemyllyä joka jauhoi
väsymättömänä pimeyttä vastaan. Meidän viiden jätkän porukasta kaksi oli vetäytynyt
nukkumaan hyvissä ajoin. Itse en kyennyt mässäilyiltäni kunnolla juomaan, mutta
roikuin toisten matkassa tajuten hämärästi, ettei tätä yötä kannattanut käyttää
unessa olemiseen. Kahdella muulla oli järjetön vauhti päällä. ”Jos tilataan
vielä yhdet”, sanottiin, viisi tai kuusi tai kymmenen kertaa. Kohauttelin
olkiani. Tarjoilin käsidesiä mutten välittänyt, olihan musta joutsen jo
levittänyt siipensä ja tullut aivan liki. Kadehdin ystäviäni joita buffetin
tarjonta ei ollut lannistanut juomattomiksi. Kaipasin paksua humalaa. En
mahtanut millekään mitään.
Yö kasvoi ja tiivistyi, baarit sulkeutuivat, porukka vaelteli hyttien välillä.
Pää väsymyksestä sakeana nojasin kaiteeseen, imin laiskasti kitkeränä kartiona
hehkuvaa pikkusikaria ja tuijotin hallitsematonta mustuutta, etsin valonkajossa
kiilteleviä aaltojen vuolteita. Tuntui kuin olisin tuijottanut avaruuteen,
tiivistyneestä massasta ahtaaseen ja silti niin laajaan, että se hyytävästi
naureskellen ylitti sivistyneen eurooppalaisen käsityskykyni.
Aamulla naureskelin pojille jotka näyttivät kuolleista heränneiltä. Hytti
vavahteli krapulapieruista, vessa tärähteli oksentelusta. Me selväpäisemmin
yömme viettäneet kyselimme, jaksavatko sankarit käydä maissa. ”Hetken päästä
ehkä”, kuului vastaus.
Kymmenen aikoihin lähdettiin harhailemaan sataman tuntumaan, löydettiin
tupakkakauppa ja Super Alko. Viinakassien kilinä toi naapurimaan vierelle. ”Nyt
on nähty Viroa”, todettiin.
Kotimatkalla aurinkokannella paistoi syvä eteerinen valo. Käsittämättömän
raaka tuuli puhalsi. Aamun kulku oli laskenut tupakanhimoa irti, mutta piiput
jäivät sillä kertaa sytyttämättä. Oli perjantai. Helsingissä katselin steissin
maskinaamoja, joiden näkeminen kummasti tympäisi. Piipahdettiin juomassa
Woolshedin laatuoluita. Mieli oli jäänyt maailmojen väliin. Ryyppäämisen halu
tunki luihin ja ytimiin, mutta katosi aivan väkivallatta junamatkan loputtomaan
ja viivasuoraan totisuuteen. Perillä Joensuun keskustassa oli hankala tajuta kaupungin
elävän perjantaita. Eikä se elänytkään.
Taksia odotellessa valkeni vähitellen, että kokonainen maantiede voi
muuttua yhdessä yössä. On olemassa pelon ja kiitoksen täyttämiä öitä, joihin
yllättäen työntyy koko Eurooppa: tuo haihtuva maanosa joka humalaltaan ei edes
tajua kulkevansa 22-tuntista matkaa historioiden välissä. Normaalin kehä on
murrettu, valtiomiehen mahtikäsky ei eroa juopottelevan hullun
päähänpinttymistä. Hetken ajan kaikki on hyvin.
13.10.2019
Petos
Viime vuosina on pyörinyt mielessä ajatus – enkä tiedä, onko se
”totuudellinen” tai järjellinen tai yhtään mitään –, tarkemmin sanoen ajatus petoksesta, jossa kiusaavinta on juuri
pettämisen itsensä valju epämääräisyys ja tavoittamisen vaikeus. On kuin syyllinen
etsisi rikostaan. Olen pettänyt kaikki yhteisöt joihin olen kuulunut: tämä on
ajatukseni, ja se on kovin epävarma ajatus – mutta koetan seurata sitä.
Petoksen ajatus vie minut eksyksiin. Onhan petos minulle fantasia, olen
kirjoittanut siitä proosaa usean kirjan verran, keksinyt alter egoja jotka
tekevät asioita jotka minulta jäivät toteuttamatta tai pahasti puolitiehen.
Nämä vaihtoehtoiset minät sukeltavat ja soluttautuvat tiiviisiin
(uskonnollisiin) yhteisöihin voidakseen elää houkuttelevaa kaksoiselämää
kielletyn tuntumassa, jatkuvan paljastumisen ihanassa pelossa, konfliktin
sähköistävässä piirissä – he tarvitsevat tämän kaiken; he tarvitsevat sitä
kyetäkseen ajattelemaan.
Olen yrittänyt pettää yhteisöjäni jäljestäpäin. Olen koettanut anastaa
lahjan ja muuttaa sen veteläksi paskaksi kirjailijan kostonhimon etuoikeudella.
Onnistuakseni tässä minun olisi kuitenkin vielä kuuluttava yhteisöön, oltava
juonikas ja tahallisen puolisydäminen. Sellainen en aikanani ollut. Romaanini
tosin ahdoin tuolloinkin täyteen säälimätöntä yhteisön kritiikkiä, mutta
taiteellisen keskenkasvuisuuteni vuoksi en saanut kirjojani julkaistuksi, eikä
uni koskaan toteutunut.
Helluntailaisaikojen jälkeen olin tekemisissä muiden samalla tavoin
vieraantuneiden uskovien kanssa. Kirjoitin ”luterilaisia” blogieksegeesejä,
sain sähköposteja joissa kiiteltiin ”raitista Sanan opetusta”, kävin
evankeliumikoulun Kristus-juhlilla ja etsin armoa. Löysinkin. Elin rankkoja
aikoja, masennuin. Tuskissani luulen (en voi muistaa varmaksi) noihin aikoihin
tarjonneeni sieluani saatanalle; en ole varma, ottiko, en ole varma mistään,
sillä kun katson sinne, näen mustan sumun ja tahdon lakata katsomasta. Välimatka
on vielä liian lyhyt.
Vihasin Jumalaa ja tiesin löytäneeni uskon josta Luther puhuu.
”Luterilainen” vaihe loppui samalla kun ehtyi tarve rajankäynnille
helluntailaisten oppien kanssa. Tajusin miettiväni kristinuskoani uudelleen
kaiken dogmaattisen metafysiikan tuolta puolen. Syöverissä olin kuluttanut
itsestäni kaiken havaittavan uskovaisuuden. Ilosaarirockissa seisoskelin
helluntailaisten lettukojulla, puhuin humalassa vanhojen tuttujen kanssa,
polttelin kitkerää pikkusikaria ja nappailin viinaa; tiesin, mitä se merkitsi,
tiesin, etten välittänyt – petos oli jo vanhaa ja mennyttä. Tahdoin olla. En
vihannut heitä. He toivoivat minun vielä löytävän uskon tai jotain, en tiedä
mitä. Olimme elossa mutta kysyimme eri kysymyksiä ja niin oli ollut jo kauan.
Kenet minä petin? Milloin se tapahtui? Miksi etsin petosta, mitä on
nautintoni?
Muuan iäkäs helluntailaisystäväni
tenttasi minua kerran uskonasioista. Hän kysyi, tahdonko helvettiin.
Arvelin tahtovani, sanoin kaikkien tahtovan, vaikka kukaan ei usko sellaista
itsestään. Uskolla ei kuitenkaan ole väliä maailmassa joka luodaan teoilla. Hän
on vanha mies ja rakastan häntä, vaikka hänen juttunsa ovat minusta
hämmästyttävän päättömiä; mutta pitäähän hänkin minua liian kirjaviisauden
hapattamana. Pidän hänestä: hän on hullu kuten minäkin.
Näen harvoin painajaisia. Viimeisimmän muistan selvästi. Unessa halusin
tappaa itseni. En ollut enää mitään, minulta oli viety kaikki – identiteettini,
lahjakkuuteni, taitoni – kaikki toisen omaa, käsittämättömällä tavalla
karannutta. Tämä oli kaameaa, kammottavampaa kuin melkein saatoin ajatella.
Mutta unen varsinainen kauhu – se joka minut lopulta herätti – oli selkeä ja
suunnaton varmuus siitä, että minulta lopultakin puuttui rohkeus itsemurhaan…
ja silti toivoin kuolemaa koko olemuksellani! Tähän ajatukseen heräsin:
hirvittävään tietoon kaiken loputtomasta jatkumisesta. Olin helvetissä ja olin
olematon, olin ikuisesti oleva, eikä mikään voinut minua pelastaa.
Hiukan yli parikymppisenä uskoin voivani ”valita” psykoottisen hulluuden,
hulluksi-tulemisen; uskoin psykoottisen harhan tarjoamaan onnen lupaukseen. Kerroin
itselleni tarinan joka meni suunnilleen näin: ”Kaikesta huolimatta valitsen
neuroottisuuden, neurootikon elämän. Vain neurootikkojen valtakunnassa voin
olla taiteilija.” Koko asetelma on tietenkin koominen ja kaikin tavoin
luuloteltu. Silti näen siinä jotain viehättävää, on kuin katselisin itseäni
petoksen kuvastimesta: tuota eheää ja aitoa kappaletta jonka joku normaali
näkee vain polttavana jälkikuvana onnen kauhuissa ajelehtiessaan.
1.8.2019
YLE ja proosan taide
YLEn uutisjutussa
Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Penna Urrila korostaa, että on tärkeää
varautua kansantalouden lähitulevaisuuden
haasteisiin. Urrilan mukaan nykytilanteessa ”on tärkeää pitää huolta ja
vaalia niitä kasvun mahdollisuuksia, jotka ovat meidän omissa käsissä”.
Urrilaa mukaillen onkin mitä vakavimmassa äänialassa lausuttava retorinen
kysymys in stricto sensu: Lieneekö
mikään koskaan ollut yhtä polttavan olennaista kuin ”kilpailukyvystä”
huolehtiminen? Tämä arvoituksellinen ja fetissiltä haiskahtava käsite käy heti
ymmärrettävämmäksi, kun sen suomentaa kyvyksi
säilyttää yrityksen houkuttelevuus ulkomaisen suurpääoman sijoittajien silmissä.
Niin: ”Suomalaisten yritysten on pärjättävä myös ulkomailla”, niiden on
kyettävä vangitsemaan suursijoittajan halu, eikä otollista sijoitusilmapiiriä
luoda ilman ”vaikuttavia toimenpiteitä”.
Tässä yhteydessä Urrila korostaa, että kysymys on ”monentyyppisiä toimia”
sisältävästä ”paketista”. Kun huomioimme Elinkeinoelämän keskusliiton tulkinnan
”yleisestä edusta”, voinemme muodostaa joitakin varovaisia hypoteeseja tähän ”pakettiin”
kohdistuvista käytännön puolista,
joista YLEn juttu kohteliaasti (epäilemättä ”yleisen edun” vuoksi) vaikenee.
Jutun lopuksi YLE esittää journalistisen etiikkansa mukaisen tulkinnan ”kansalaisen
näkökulmasta”. Koska YLElläkin tiedetään kansan olevan pelkkä modernien representaatiomekanismien
läpi tuotettu fiktio, on eksplikoidun näkökulman ”kansalaisessakin” kyse –
luonnollisesti – pelkästä toimituksen sepitteestä, siis fiktiivisestä henkilöhahmosta,
josta emme tiedä muuta kuin että hän on ”alle 45-vuotias” ja halukas
varmistamaan ”työpanoksensa riittävän kysynnän markkinoilla”.
YLE on tosin aivan oikein huomannut, ettei toimituksen ideoima fiktiivinen
”kansalainen” ole aivan niin substantiaalinen, että siitä olisi vastaamaan tunnetusti
kovin mediakriittisen suomalaisen lukijan vaatimuksiin. Fiktiokansalainen tarvitsee
täydentäjänsä sieltä, missä eksistenssi tarkoittaa merkintää väestörekisterissä,
siis todellisuudesta. Ja kenet toimitus valitseekaan täksi ”kansalaisen
näkökulman” herkkävireiseksi tulkiksi – kyllä! osui käytävällä vastaan! oli
tuossa Urrilan kainalossa! ja muutenkin! siispä ”kansalaisen näkökulman” jämäkäksi
eksegeetiksi!
Lopputulos: ”kansalaisen näkökulma” koostuu (1) fiktiivisestä entiteetistä
(”alle 45-vuotias”, itseään halukkaasti markkinoiva uusliberaali palkkatyösubjekti),
jolle työelämän arkipäivän tuntoja tulkitsee (2) Elinkeinoelämän keskusliiton
johtava ekonomisti Sami Pakarinen. Tämä on vain reilua ja oikein: jokainenhan
tietää ”kansan” olevan elinkeinoelämää ruokkivan järjestelmän ylläpitämiseksi
tuotettu kuvitteellisen yhteisöllisyyden ideologinen ja väistämättä fiktiivinen
viitepiste, kun taas taloudelliset voimasuhteet ovat kaikkea muuta kuin
fiktiota – ne suorastaan astelevat vastaamme jokaisen journalistiset hyveensä
asianmukaisesti tulkinneen toimituksen käytävillä. Näin syntyy
”KANSALAISEN NÄKÖKULMA”
yksinäytöksinen dialogi
säveltänyt: YLE
orkestraatio: Julkisen sanan
neuvosto
tekijänoikeudet: EK
(Kansalainen kohottaa katseensa kohti
Elysiumia. Avaruudesta lankeaa Edustaja hänen eteensä.)
– Puhu, me kuuntelemme. Lapseni,
mikä on huolesi aihe?
– No, joo… Tota, mulla on vähän
stressiä siitä, että miten mä niinku, tota, voisin ruveta niinku parantelemaan
tota mun, no, houkuttelevuutta työmarkkinoilla, tai en mä tiedä, siis menikö
tää nyt oikein, helvetti.
– Se kuulosti menevän juuri oikein.
Olet siis huolissasi työpanoksesi markkina-arvosta. Ratkaisu on selvä: mieti
miltä alan tilanne näyttää muutaman vuoden päästä ja pohdi valmiuttasi
liikkuvuuden ja joustamisen lisäämiseen eri sektoreilla.
– Eli jos tilanne näyttää niinku
pahalta, tai huonolta, ni mitäs –
– Niin, tässähän kannattaa ottaa huomioon
näköpiirissä olevat käänteet suhdanteissa.
– Eli?
– No vähän ikään kuin voisi silloin
olla syytä miettiä, miltä se oma osaaminen ja tietty alueellinen liikkuvuus
näyttää.
– Entä jos se näyttää niinku tosi huonolta?
– Niin, tässähän kannattaa ottaa
huomioon suhdanteet…
– Nii, mut jos siis –
– No siis jos menee tiukalle,
kannattaa tietysti harkita osaamisalueen kokonaisvaltaista päivittämistä ja
laajan rintaman ratkaisuja alueellisen liikkuvuuden muuttujien suhteen…
työllisyyden kasvuvauhdin hidastuminen on hälytysmerkki, joka on syytä huomata…
– Mitä mun sitten niinku pitäis
tehdä? Siis jos hälyttää ja pahasti?
– Tietysti… niin. Harkita tätä
osaamisalueen kokonaisvaltaista päivittämistä ja laajan rintaman ratkaisuja
alueellisten muuttujien –
– Elikkäs meinaat että pitäis vähän
niinku uutta ammattia ja toista duunia ja silleen?
– Tarkoitan suhdannevaihtelujen
ennakoivaa huomioimista, mikä tietysti ilmenee osaamisalueen kokonaisvaltaisen
päivittämisen tarpeen aktiivisena harkintana ja laajan rintaman ratkaisujen –
– Mut siis ku mulla on tää nykyinen
duuni ja jos ajatellaan että tulee jotkut yt:t.
– No, näkymien huonontuessa
kannattaa tietysti pyrkiä varmistamaan markkinahoukuttelevuuden säilyvyys
jatkossakin…
– Oolrait mut miten?
– Harkitsemalla osaamisalueen
kokonaisvaltaista päivittämistä ja laajan rintaman ratkaisuja alueellisen
liikkuvuuden muuttujien suhteen… ihan sellaista aktiivista harkintaa, valmiutta
toimiviin päätöksiin ja osallisuushalukkuutta näiden uusien tuotantosektorien ratkaisu-,
evaluaatio- ja validointiprosesseihin, mikä vaatii tietysti ennen muuta
joustavuutta ja toisen markkinaosapuolen riskinottoposition keskeistä huomioimista
ihan sillä lailla aktuaalitasolla.
– Ja sittenkö hoituu nää, no, nää…
ihan suit sait?
– Suit sait hoituu. Niinhän se
sanoi tirehtööri kun karhu kiveksiin kävi.
(Kättelevät.)
18.7.2019
Pohdintoja työn ääreltä
Huomaan pitkästä aikaa kirjoittavani kertomusta, jonka päähenkilö on
enemmän sympaattinen kuin epäsympaattinen. Harvat kirjojani lukeneet tietävät
tämän olevan kohdallani jokseenkin harvinaista; esikoisnovellikokoelmassani on
jokunen symppis, esimerkiksi nahjusmainen ja flegmaattinen Evald joka päätyy
sänkyyn vakaumuksensa vastaisesti, myyttisiä unia näkevä emeritusprofessori ja
helluntaipastorimiehensä pahoinpitelemäksi tuleva Elina – varmaan on jokunen
enemmänkin, mutta vähemmistössä nämä silti ovat… Suurin osa porukastani on vastenmielistä,
pakkomielteistä, itseään tehostavaa jne.
Kesän alussa ideoin kuitenkin laajan novellin, jonka päähenkilöstä oli ”pakko”
kirjoittaa sympaattinen. Tyyppi tunnetaan sukunimellään Pasanen. Hän on
lahjakas koodari ja osa kolmen hengen muodostamaa Parallax Games -pelistudiota.
Novelli kerrotaan ”first person” -perspektiivistä, mikä sopii erityisen hyvin,
kun aihepiiri kytkeytyy indiekauhupelien maailmaan: first person on tunnetusti moodi,
jossa immersio ja intensiteetti toimivat genren tyypillisiin tavoitteisiin nähden
kenties tehokkaimmin (poikkeuksiakin toki on).
Naiivin, puhekielisen tyylin kautta Pasasen sympaattisuus suorastaan
maksimoituu. Hän tarkkailee ympäristöään hiukan ujon ja viattoman oloisesti;
vain peleistä hän puhuu itsevarmasti ja tyylitajuunsa luottaen. Alkaessaan
seurustella söpön Leenan kanssa hän on suhteen alkaessa lähes neitseellinen,
naista passiivisempi, hiukan epäuskoinenkin.
Huvittavinta on, ettei Pasanen ole hahmo, johon juuri lainkaan samastuisin.
Sympatiseeraan häntä valtavasti, mutta ikävä tosiasia on, että varsinaisesti samastun
jatkuvasti etupäässä luomiini ikäviin ja ylimielisiin paskiaisiin (kuten
Johannes Laaksoon, jota novellissa dissataan aina, kun siihen tulee tilaisuus).
Luon sympaattisimmat hahmoni silloin, kun en
kirjoita heistä alter egojani.
Tällaisen kirjoittaminen on riskialtista ja menee makuuni turhankin
tunnustukselliseksi, mutta menköön. Tämän tekstin pontimena oli oikeastaan
lievä hämmennys niistä tuntemuksista, joita sympaattisen hahmon kirjoittaminen
pitkästä aikaa on herättänyt. Helvetti, en tahtoisi Pasaselle mitään pahaa!
Ikävä kyllä koko novelli rakentuu ”nousu ja tuho” -kaavalle, joten kaiken on mentävä vituiksi. Tai lähes
kaiken. Käyn jatkuvaa sisäistä neuvottelua siitä, säilyykö Pasasen ja Leenan
utooppisen(kin) kaunis parisuhde, vai meneekö sekin vituiksi (mauton sanavalinta,
tiedän).
Pasasella on kaksi kunnon ystävää, pelistudion tyypit, Skitso ja Alander.
Ensin mainittu on klassinen ja lähes karikatyyrimäinen luonnos lahjakkaasta eksentrikosta
– tästä voi päätellä hänen kohtalonsa. Alander on porukan pragmaattisin ja akateemisesti
kunnianhimoisin. Lopulta Parallax Games tuntuu sittenkin olevan hänelle vain
yksi sivuprojekti muun elämän kanssa.
Ainoa todella traaginen tyyppi on tietysti se lahjakkain. Pasasen
valitsin kertojaksi, sillä Alanderia naiivimpana ja Skitsoa ”tavallisempana” tarina osuu hänen kauttaan ilmiselvästi kipeimmin
(aivan; osaan minäkin laskelmoida! Älkää luottako enää mihinkään mitä puhun.).
No, novelli on klassiseen kaavaan kirjoitettu kertomus pilalle menevästä
yhteisöstä ja ihmissuhteista(kin), eikä tarinaa siis voi pitää järin
omaperäisenä; mutta kun tietää suhteeni tarinaan yleensä (pelkkä typerä instrumentti,
jota ryöstöhyödynnetään siinä määrin kuin sen voi törmäyttää ideaan), ei asiassa
ole juuri kummastelun aihetta. Käsillä olevaan muotoon päätymisen kannalta olennaisin
tiivistynee Pasasen alustavassa pohdiskelussa:
Mitä enemmän mä näitä mietin, sitä enemmän
tekee mieli ajatella ettei ihminen rakenna kohtaloa muuta kuin sitä varten,
että saisi jotenkin vaan kieltää kaiken välttämättömän. Siinä on
yksinkertaisuutta joka vakuuttaa, se on niinku bullet in your head.
Pasanen tulkitsee kohtalon välttämättömään kohdistuvana kieltona, ei
niinkään välttämättömän asettamisena. Pasasen tulkinta rinnastuu myöhempään käännekohtaan
sijoitettuun otteeseen Skitson blogitekstistä (lihavointi lisätty):
Kun vallitseva mentaalinen
minä-mallinnuksemme ”ruumiillistuu” tai integroituu pelaamaamme hahmoon,
lähestyvä hirviö saa meidät pelkäämään. Painamme ohjaimen nappulaa, näemme
hahmon liikkuvan. Koemme liikkuvamme itse, koemme olevamme tuo hahmo, olemme se.
Ohjainta kontrolloiva tahto ja sen näytöllä aktualisoima toiminta muuttuu ykseydeksi,
mentaalisen palautejärjestelmämme sisäiseksi luupiksi. Aivot muuttavat
käsitystään minästä.
Kirjojen ja elokuvien suhteen homma menee
tässä mielessä hiukan yksinkertaisemmin. Mitään palautejärjestelmän luuppia ei
pääse syntymään: informaatiota ammutaan suorasuuntauksena subjektia kohti,
subjektista tulee objekti. Minä
säilyttää paikkansa, muotonsa ja harhanäkynsä eikä koskaan irtaudu tarkkailijan
asemastaan. Se ei aiheuta tapahtumia eikä sille tapahdu mitään eikä se päätä
mitään. (…) Illuusio on meissä, me olemme illuusio.
Skitson blogiteksti jatkaa taide-eliitin arvostuksiin kohdistuvalla
kritiikillä. Pelit ovat Skitson mukaan sille marginaalia, ”sillä yleisön on säilyttävä
yleisönä, tarinan passiivisena seuraajana ja siksi alati kunnianosoituksiin
valmiina luovan nerouden kummastelijoina. Näkijän paikka kuuluu yksin
taiteilijalle.” Taide onkin Skitson mielestä nykyään täysin vaaratonta ja
epäkiinnostavaa, taiteen tulevaisuus ja nykyhetki on peleissä. Skitso kysyykin,
miksi tyytyä perinteiseen ja vanhanaikaiseen minän kosiskeluun ja suostutteluun
(kirjallisuus, elokuvat) kun voi siirtyä suoraan minän hakkerointiin (pelit).
Jos Skitso olisi tarinan minäkertoja, tyyli olisi kokonaan toisenlainen –
kylmempi, analyyttisempi, hullumpi. Juuri ”kylmää” tyyliä aluksi harkitsinkin,
mutta mitä enemmän kolmikon luonne minulle valkeni, sitä selvemmäksi kävi,
ettei tyylin sovi olla ”kylmä” ja pitkälle reflektoitu, vaan naiivi, paikoin
melkein etäisyydetön, jopa tunteellinen. Miksi? En tiedä – tässä kohdin kyse on
luottamuksesta intuitioon. Eipä Netflixin Stranger
Thingskään olisi niin hieno, ellei se olisi niin söpö, ylisympaattinen ja
jokseenkin naiivi. Ja onhan tällaisen kertomuksen kirjoittaminen ”henkisesti
kevyempää” kuin joidenkin Parallaksin kaltaisten
kylmien juttujen, joiden äärellä lukija miettii, kuka tässä oikein kiduttaa ja
kuka nauttii.
16.7.2019
Merkintöjä halusta, epätoivosta ja tyhjyydestä
(Murusia tulevasta tuotannosta)
Fantasioin ylittäväni tämän kaiken*… kuvittelen itseni ihmiseksi jonka
piittaamattomuus Järjestelmää kohtaan saa toiset seuraamaan minua hivenen pakkomielteisesti
samalla kun tämä pakkomielteisyys muodostaa heidän kriittisen ajattelukykynsä sine qua nonin. Fantasiassa olen opettaja
joka opettaa opettajia, eräänlainen mahdottoman ammattikunnan mahdottomuuden aukoton
ruumiillistuma.
Tällaista ihmistä ei lopulta voi seurata, hänen ulkopuolisuuttaan voi
vain jäljitellä, sitäkin vasta kun tajuaa suhtautua siihen välinpitämättömästi
ja luopua itsenäisyydestään, hyväksyä itsenäisyytensä luonto systeemin
satunnaisena sivutuotteena.
Hulluus joka muun muassa saa minut kirjoittamaan on ainoa todellinen asia
jonka voin kutsua esiin, ainoa todellinen asia joka pitää minut elämässä. Ilman
sitä en erotu ruumiistani, ainakaan edukseni. Läpimätää maailmaa se ei muuta
paremmaksi, mutta antaa vihalle kielen sylkeä ja oksentaa. Jos edelleen
viivymme fantasiassani, tulkoon sanotuksi sekin, että uskon sopeutumattomuuteni
olevan jyrkkää ja poikkeuksellista laatua. Herään ihmettelemään, miten kukaan
ihminen voi edes elää. Vaikka tämä ihmetys ei ole keksimääni ja on ikivanhaa,
se huuhtelee minua kuin olisi puusepän maljasta juotu.
Nykyaikainen taiteilijahan mielellään nähdään kulttuurieroille herkkänä
humanistina, lohdun ja toivon tarjoajana. Yhteiskuntakriittisyys tarkoittaa taide-eliitille
”pientä ihmistä” ja hänen kamppailuaan kuvaavaa toivorikasta tarinointia. Voittotarinan
vaihtoehtoinen muoto on saman olennon häviön kuvaus, tragedia. Molemmissa
voittaja tosin on sama.
Tällaisen ”keskitien” taiteen luulottelema vallankumouksellisen hahmo
ilmestyy lauman sekaan turistilumoutumisena, kaikenlaisen ”toiseuden”
kunnioittamisen hurskastelevana vaatimuksena ja yhdentekevänä karnevalismina.
Vallan pyrkimysten kanssa ovat taiteilijoiden etunenässä vahtima poliittinen
korrektius ja ”kokeellisten teosten” vulgaari karnevaali joka suhteessa
yhteensopivia. Niiden tarkoitus on pönkittää hyviksi havaitut rakenteet. Osuvin
vertauskuva koko asetelmasta on joku Laura Linsdtedtin kaltainen taiteilija,
jonka palkintopuhetta kuvataan rohkeaksi vain koska se ei sitä vähimmässäkään
määrin ole.
Sallittakoon kulttuuri-ihmisille heidän hillitön vapautensa. Hurratkaamme
esityksille, jotka – kuten Giorgio Colli sanoo – ”teeskentelevät olevansa
vaarallisia ja hallitsemattomia”. Turhaan toivomme entisaikojen suvereenin
ilmestyvän teurastajaksemme!
On päästävä säännöllisesti päihtymään, muuten alan kestää kaiken, tulen
sairaaksi; en enää tahdo sitoa haluani myrkkyihin joiden vaikutuksen alaisena
keksin kadonneita objekteja muuttumattomissa ja lohdullisissa valaistuksissa.
Muuan tapaamani skitsofreenikko kuvaili juopottelua uskonnolliseksi kokemukseksi.
Latteuden takaa paistoi kokemus jossa ahdistus taipui riivaajiksi, ja riivaajistahan
uskova tietää kaiken, niitä hän osaa käsitellä, riivaajille hänellä on loitsut
ja traditio. On luotu maailma jossa juoppo skitsofreenikko osaa sanoa vallitsevasta
etiikasta enemmän kuin kourallinen Kirjailijaliiton akkreditoimia esteetikkoja.
*) maailman, ”realiteetit” jne.
29.6.2019
Keskustelu kesäillassa
Viitteellinen rekonstruktio perjantai-illalta. Pyöräillään kolmisin
keskustaa kohti, alla jokunen olut ja snapsi. Illassa on viileyttä, ei liiaksi.
Taivas on maidonvaalea, etäisyydessä: sakramentti. Ajaudumme puhumaan
elokuvista.
HT: Siis kaikissa näissä leffoissa, Kellopeliappelsiinissa,
Funny Gamesissa, Alastomassa lounaassa, on voimakas feminiininen ja seksuaalinen
jännite.
MN: Miten se sun mielestä ilmenee?
HT: No Kellopelissähän siltä
tyypiltä kysytään suoraan, onkse homo… sit jos muistat Alastomasta lounaasta sen kohtauksen siellä baarissa sen
homoseksuaalin kanssa, ja sit tulee se leikkaus suoraan siihen vitun tupakoivaan
alieniin… (Ne saatanan muukalaiset on ihan selvä tapaus, jos mietitään
seksuaalisuutta.) Ja Funny Gamesissa se
toinen niistä pojista on tosi feminiininen, suorastaan kaunis. Se jännite on
tosi selkee ja voimakas, se on koko ajan siellä.
MN: Pelottavimmat kauhuelokuvat hyödyntää feminiinistä kuvastoa.
HT: Ja seksuaalisuus on aina kaikessa.
MN: Näin on. Tiiättekö mikä tekee feminiinisestä pelottavan? Se kun
mitään ei kielletä, kaikki suljetaan sisään. Muuta ei kielletä kuin kielto
itse. Siinä se juttu on. Tulee se sulautuminen, pelko itsen katoamisesta. Jos
kielto on kielletty, jää tasan kaks vaihtoehtoa. Joko sulaudut siihen toiseen
ja katoat… tai sitten jäät ikuiseen eroon. Vähän niinku psykootikolla! Ääretön
ekstaasi tai ääretön yksinäisyys ja ahdistus. Tää on parhaiden kauhuleffojen
juttu. Tällä ne pelaa.
HT: Vittu. Nii.
MN: Jos mietitään sitä mikä kalalaji se nyt oli. Missä se koiras sulautuu
naaraan kylkeen paritteluaktin jälkeen. Ni tässä on jotain syvästi häiritsevää.
HT: Joo.
J: Ei vittu mitkä keskustelut. Matkalla baariin…
HT: Jooeisaatana…
MN: Joo mut toi oli hitonmoinen havainto. Siis toi HT:n juttu. Sitä vois
kehitellä enemmänki…
HT: Joo.
J: Joo.
(Tullaan Huuman edustalle. Kaveri moikkaa terassilta. Huomaan lompakon
jääneen kotiin.)
MN: EI HELVETTI, mä unohdin lompakon shortsien taskuun.
HT: Ei oo ongelma.
MN: Mä lainaan joltaki teistä ja maksan… pystyn mobiililla maksamaan
vaikka heti.
B (terassilta): Kyllä nää tämmöset järjestyy.
28.6.2019
Keskiluokka ja aitouden kaipuu
1
Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru määrittelevät Luokkavallan vahtikoirat -kirjassaan keskiluokan tavalla, joka
ilmaisee käsitteen olevan relevantti tänäkin päivänä. Ennen muuta määrittely
auttaa artikuloimaan kokemusta keskiluokan ja työväenluokan välisestä kuilusta.
Kukkalan ja Purokurun mukaan
”keskiluokka on
hyödyllinen käsite merkityksessä mediating
class (välittävä luokka) pikemminkin kuin middle class (keskellä oleva luokka), sillä yläluokka on aina
tarvinnut keskiluokkaa hallitsemaan työväenluokkaa.”
Näin keskiluokka määrittyy olennaisesti suhteessa omistamaansa valtaan ja
etuoikeuksiin. Tuloja ei Kukkalan ja Purokurun mukaan voikaan pitää luokan
ainoana tai edes parhaana indikaattorina, vaan sellaisia ovat myös ”esimerkiksi
koulutus, tausta, vanhemmat, elämäntyyli, puhetavat ja aksentti”.
Vaikka eri yhteiskuntaluokkia merkityksellistetään ja arvotetaan
mediakeskustelussa eri tavoin, luokan
käsitettä sinänsä vältellään. Kukkala ja Purokuru esittävät tälle
mahdolliseksi syyksi sen, ”ettei keskiluokka halua tunnistaa itseään luokkana”.
Muussa tapauksessa se joutuisi myöntämään nauttimansa etuoikeudet (ja niistä
seuraavan vastuun). Luokkapuhe on keskiluokalle kiusallista, tekeehän se
näkyväksi juuri sitä symbolitaloutta,
”joka uusintaa keskiluokan valtaa identiteetin ja individualismin kautta”.
Valaisevana esimerkkinä voi pitää säädyttömyyden
ja mauttomuuden käsitteisiin
kytkeytyvää mielikuvien ekonomiaa. Kukkalan ja Purokurun mukaan säädytön
määrittyy usein keskiluokan etäisyyden työväenluokkaan kautta. Säädyllisyyden
ja maun arvottaminen tapahtuu työväenluokan kustannuksella:
”Joka tapauksessa
keskiluokka tarvitsee jotain, johon kiinnittää säädyttömyyden tai mauttomuuden
kaltaiset käsitteet, jotta säädyllisyydellä ja maulla olisi arvoa. Kun
säädyttömyys suljetaan ulos omasta elämänpiiristä ja liitetään toisiin, siitä
tulee kuitenkin kiinnostavaa. Tässä päivässä se tarkoittaa käytännössä, että
keskiluokka voi hyödyntää jonkin irrallisen ’coolin’ asian kulttuurisesti
menettämättä etuoikeuksiaan. Keskiluokkaiset mainostajat voivat hyödyntää
seksuaalisuutta tai muotisuunnittelijat niin sanotun valkoisen roskaväen
estetiikkaa.” (Kukkala ja Purokuru: Luokkavallan
vahtikoirat)
Keskiluokkaisen estetiikan jatkuva kiinnostus ”aitouteen” ilmaantuu
viihteellistetyssä muodossa Nousukauden ja
Titanicin kaltaisissa
”vampyyrielokuvissa”. Vampyyrius viittaa tässä siihen verenimijämäisyyteen,
joka näitä elokuvia – niiden keskeisten henkilöhahmojen toimintaa –
ideologiakriittisen tulkinnan tasolla määrittää. Totuus keskiluokkaisesta
”aitoudesta” on hedonismille antautuva paremman väen individuaali, joka palaa
työväen keskuuteen tekemältään opettavaiselta pyhiinvaellukselta valmiina
omaisuuden ja valtasuhteiden ennallistamiseen, koska on nyt ”sisimmältään
autenttinen” ja näin vallan ja omaisuuden korruptoivan vaikutuksen
ulottumattomissa.
Kukkalan ja Purokurun mukaan keskiluokan on korostettava eroaan alempiin
luokkiin naurunalaisuuden uhallakin. Erontekoja ei tietenkään ole tarpeen luoda
sen, joka kokee olevansa turvassa. Keskiluokkaa kriittisesti käsittelevistä
elokuvista voi tässä yhteydessä mainita hienon Revolutionary Roadin, jossa ”vallankumouksellis-emansipatorisen projektin”
ohittamattomaksi kipupisteeksi nousee lopulta pelko aseman ja etuoikeuksien
menettämisestä. Tämä pelko on usein piilevää. Keskiluokka pelkää, muttei tiedä pelkäävänsä.
2
Kirjailijana keskiluokka on kiinnostanut ja kiinnostaa minuakin. Siten
kuin kirjailijoita aina, herjanheiton kohteena. Julkaisemattoman Kitka-novellin kirjoitinkin tuttuun
kaavaan. Liiallisessa määrässä pihakutsuilla nautittu alkoholi laukaisee
haadesmaisiksi paisuneet jännitteet: väkivalta, huomaamattomaksi puhuttu, se jota
on tarvittu kaiken ylläpitämiseen, purkautuu sieltä, mistä kukaan ei odota sen
purkautuvan. Kitka on kaiken
kaikkiaan jokseenkin ironinen esitys, ja kertomuksen patologisen takakireä
asetelma paljastetaan lukijalle heti ensikappaleen ärtyisässä idyllissä:
”Arttu ja Jenni
Vainion OKT oli jotain yli satakaksikymmentä neliötä. Se oli uusi ja
pastellisävyin maalattu kuten kaikki muutkin saman alueen talot. Niiden kokoon
nähden olivat talojen suorakaiteen muotoiset, kasvualustansa kitkemättömyyttä
kituliaan näköisellä, juolavehnää puskevalla koristearonia-aidalla rajatut,
paviljongeilla, grillikatoksilla, sepelillä, patioilla ja lasitetuilla
terasseilla viivaimentarkasti tukitut pihat jokseenkin ahtaanlaiset. Etupihojen
puolella komeilivat kukkapenkit risteytyspioneineen, kartiotuijineen ja
kuunliljoineen puitteinaan talon ympäri kiertävä hailakanpunertava
kuviolaatoitus ja soranottoalueelta kärrätyt koriste- ja reunuskivet;
muutamissa pihoissa rikkoi joku Agrimarketin muovinen suihkuallaskombo
kukkapenkin varoen kyhättyä, tasamatalaa muotoa. Kuistin molemmin puolin
riippui ovenpielen tuntumassa kaksi amppelia, miljoonakelloa ja lumihiutaletta,
koristeellisen nimiplanssin yllä huolekkaasti aseteltu ja sesongin mukaan
vaihtuva ovikranssi. Hillityn ja soveliaan tuntuinen autokatos näytti kasvavan
talon sivulla, sulavan kokonaisuuteen omia aikojaan, asutun maailman
sapattirauhassa ja siinä laajassa, terveessä joutilaisuudessa jossa tuotteisiin
rakastuttiin ja niistä inspiroiduttiin, todellisuudessa jonka olohuoneiden
lattiat maalattiin Betoluxilla pintojen saattamiseksi kulutetun näköisiksi
ilman pohjatyötä, mielenmaisemassa joka kylläisenä ja kateutta tuntematta
haaveili paremmasta ja kurkotti korkeammalle: kohti biedermaier-lipastoja,
rapsuteltua ja kuullotettua talonpoikais-kustavilaista designia,
Howard-nojatuoleja, divaaneja, moderneja metallipenkkejä, isoja gruusialaisia
mattoja, uusrenessanssipuusohvia, loivasti viettävään omenapuurinteeseen
antavia länsiseinän ikkunarivistöjä, tyylejä jotka erikseen luotiin,
sisustuksellisia taide-elämyksiä, luonnonvalkoista jossa lämpö yhdistyi
puhtauteen ja raikkauteen, kepeyttä, kokonaisvaltaisuutta, iloisia juhlia
venevajassa, öljylyhtyjä, luonnonkukkia, varpuja, pellavaliinoja, taljoja
lämmittämässä rottinkituoleja syksyksi taittuvassa venetsialaissävyisessä
loppukesässä.”
Kitkan päättävä väkivaltainen
kohtaus – jossa Arttu pahoinpitelee pihakutsujen arvovieraan – ilmaisee tarinan
tasolla asteittain paljastuvan umpikujan loogisen ja torjutun johtopäätöksen:
työväenluokkaan valtasuhteen kautta kiinnitetty negatiivinen pääoma, omien
keskuudesta ulossuljettu karkeus ja väkivaltaisuus, muodostaa keskiluokkaisen
elämäntavan ja idyllin varsinaisen perustan. Loppuhuipennusta edeltää
humalainen ja kaunainen sananvaihto, sekin täynnä työväenluokkaan liitettyä
mauttomuutta ja vulgaariutta:
”– Jokos teillä
Jenni on kesähuvila Kustavista katottuna, Ilona sanoi. Se päästi sammaltavan
naurun.
– Yks vanha
venäläinen emigrantti myy meille kartanon, Arttu sanoi. – Se ei pyydä siitä
paljon, jotain 60 euroa. Entisöity ja kokonaan peruskorjattu 2008. Hyvä kauppa
minusta. Sisäköt, pehtoorit ja rengit kuuluu hintaan. Kokonainen vitun yhteisö,
myllyt ja torpat alarinteessä, ajattele.
Ilona katsoi häntä
epäuskoisen näköisenä ja sanoi sitten: – Haista sinä Arttu pitkä paska.
Valtsu hohotti, sen
käsi Jutan reidellä tuntui elävän omaa elämäänsä. Katriina tuijotti
ilmeettömästi pöytään. Se ojensi Artulle viinilasia täytettäväksi. – Älä nyt,
se sanoi.
– Työnnä sinä huora
kesähuvilat pilluus, Jenni huusi, – oon kuullu että siellä sitä tilaa piisaa,
lääniä on kuin Jethro Rostedtin huvijahdissa.
– Kuuletsä saatana
mitä toi puhuu, Ilona kirkui Klausille. – Sano nyt helvetti jotain sinäkin!
Klaus näytti
toismaailmaiselta, se kohotti käsiään muttei tiennyt mitä niillä tekisi. –
Jospa nyt, jospa nyt, kun nuo lapsetkin tuolla, se sanoi ja vilkaisi olohuoneen
suuntaan. Ikkuna välkkyi taulutv:n jatkeena, lasten siluetit olivat kuin
ruutuun liimattuja.
Pentti kohottautui
seisomaan hiukan huojahdellen. – Meen kuselle tästä.
Jenni oli sekin jo
pystyssä, Ilona nousi raskaan näköisesti pöydänreunaan tukien, horjahti ja
romahti niin että terassi tärisi. – Valas, Jenni sanoi. – Lihava känninen
valaskala.
Klaus kiirehti
auttamaan, Ilona tuijotti jonnekin silmät tapillaan. – Me mennään nyt, Klaus
sanoi. – Kiitos ruuasta ja hienoista kutsuista.”
Kukkalaa ja Purokurua seuraten voi Kitkan
tulkita kertomukseksi aitouden tavoittelussaan umpikujaan ajautuneesta
keskiluokkaisesta perheestä. Kun ”aitous” lopulta saavutetaan, se osoittautuu
liialliseksi. Vainioiden pihakutsut kadottavat hillityn tyylikkyytensä, tilalle
saadaan se, mistä jatkuvasti haaveiltiinkin.
Kitkan keskiluokkaistetussa
versiossa tarina menisi eri tavalla. Aitous ei puskisi päälle liiallisena ja
traumaattisena, vaan se hankittaisiin kolonisaatiolla. Siitä tulisi ominaisuus,
jolla on vaihtoarvoa; näin se kiinnittyisi Vainioiden pariskuntaan luokkaominaisuutena. Suomalaisessa
valtavirtakirjallisuudessa miellän Riikka Pulkkisen tulevan lähelle tällaista
estetiikkaa, hänen Vieras-romaaniaan
voi monelta osin lukea establishmentille kirjoitettuna Nousukautena.
3
Aivan tyypillisesti syyttää keskiluokka työväenluokkaa vihan ja kaunan
lietsomisesta. Se omaksuu ääripäitä kritisoivan tuomarin ja objektiivisen
tarkkailijan roolin eikä kuuntele alempiaan, elleivät nämä suostu ilmaisemaan itseään
ja asiaansa vallan kielellä, joka samalla patologisoi työväenluokan niin
luokkana kuin yksilöinä. Kenen vihasta ja kaunasta lopulta on kysymys? Eivätkö
ne ole pelkkää paluupostia, keskiluokan oman tuomarimaisen luokkatiedottomuuden
viesti sille itselleen auki kirjoitettuna?
Vallitsevassa yhteiskunnallisessa ja julkisessa diskurssissa alemmista
luokista tuotetaan tietynlainen kuva, mutta tämän kuvan tuottamiseen ne eivät
itse pääse osallistumaan. Jos keskiluokka saa omista lähtökohdistaan käsin määritellä
alempien luokkien ongelmat – mikä tapahtuu pitkälti porvarillisen
individualismin, luvuiksi ja tilastoiksi redusoimisen tai ongelmoimisen kautta
–, mitä näille jää jäljelle? Pariisin mellakat vuonna 2005. Oikeistopopulismi.
Toimenpiteiden kohteena oleminen. Kohtuuttomuus, irstailu ja juopottelu.
Elämänohjeet. Kiertoilmaisut ja fetisismit. Kokemus siitä, ettei valtamedia
puhu mistään todelliseen elämään liittyvästä, tai jos puhuu, katse ja ääni ovat
keskiluokan.
Entä minä sitten? Puhunko työväenluokan puolesta, ja jos puhun, niin
millä mandaatilla? Akateemisesti koulutettuna kirjailija-ihmisenä en hevin voi
väittää edustavani minkään sortin prekariaattia, vaikka reilusti alipalkattuna
ja monin tavoin yhteiskunnallisesti ulkopuolisena proletaariksi itseni
tavallaan miellänkin. Koulutus antaa kuitenkin kulttuurisen ja sosiaalisen(kin)
pääoman, jollainen monelta saman tuloluokan ihmiseltä jää puuttumaan. [EDIT 11.3.2024: Tämä on itse asiassa virheellinen väite. Juuri koulutettuna valkokaulustyöläisenä ja taiteilijana edustan prekariaattia; startupyrittäjänä ja pelinkehittäjänä kuulun siihen väestönosaan, jonka työ on niin sanottua uuden työn alkeismuotoa. Lisäksi koulutukseni ei anna minulle mitään varsinaista pääomaa sikäli kuin pääoma määritellään varallisuudeksi, jolla on rahana realisoituvaa vaihtoarvoa.]
Ja eihän minulla tietenkään mitään mandaattia ole. Mutta entä sitten?
Tämäkin kirjoitus on ideologiakritiikkiä, ja suuntautuu enemmän vastaan kuin puolesta…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)