Näytetään tekstit, joissa on tunniste proosa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste proosa. Näytä kaikki tekstit

25.5.2022

Kuinka limbossa eletään?

 
Pienoisessee
 

Kuinka limbossa eletään? Kuinka paeta jostakin, millä ei ole ulkopuolta?
 
Limbon ihminen kulkee itselleen outona. Tyypillisesti ja likiarvoisesti hän on materiaalisesti vähävarainen, kenties lukenut ja oppinut (muttei välttämättä): olennaista on, etteivät kartutetut taidot – olivatpa ne mitä tahansa – muutu hänen kohdallaan symbolisiksi resursseiksi. Niistä ei tule kulttuurista pääomaa, niillä ei ole vaihtoarvoa.
 
Limbossa elävä on kenties jo aikoja sitten kadottanut yhteyden vallitsevaan yhteiskunnalliseen horisonttiin, globaalisti hupenevaan ja kurjistuvaan keskiluokkaistumisen haaveeseen. Siihen ajatukseen, että palkkatyöllä voi saavuttaa edes suhteellisen vaurauden, luoda elämäntyyliä ja vapautta, luoda itsensä arvoa tuottavana, maksimoivana ja optimoivana toimijana.
 
Niinpä keskiluokkainen elämä näyttäytyy limbon ihmiselle vieraannuttavana: se ahdistaa ja moralisoi, normittaa, nimeää hänet häneltä kysymättä ja asettaa paikkaan, joka samalla toimii keskiluokan itseidentifikaation rajaseutuna. Keskiluokka määrittelee itsensä limboon nähden, limbo on lopulta keskiluokan olemisen, arvon ja minuuksien ehto, valtaamisen halun herättävä rajaseutu, joka on aidattava kotirauhan turvaamiseksi.
 
Limbossa kulkija voi sanoa: En ole oikein duunarikaan, vaikka viihdyn huomattavasti paremmin nuhjuisessa paikallisessa baarissa niin sanotun rahvaan (massan, väkijoukon, työväen) seassa kuin siistin keskiluokkaisen kodin illanistujaisissa. Tämä halu selittyy jo sillä, ettei keskiluokkainen viitekehys tarjoa limbon kulkijalle minkäänlaista tilaa subjektiviteetin, minuuden, tuottamiseen. Samasta syystä hän on joutunut turvautumaan työväenluokkaisiin strategioihin, joille on piirteellistä keskiluokkaan kohdistuva teeskentelyn kritiikki ja terveille elämäntavoille naurava hillittömyys.
 
Keskiluokka tosin pyrkii omimaan tämän hillittömyydenkin harjoittamalla eräänlaista säädeltyä dekadenssia, minkä vuoksi sen moraalia voi kutsua hedonistiseksi ja utilitaristiseksi. Keskiluokka toisin sanoen pyrkii yhdistämään ihailemansa hillittömyyden ja paheellisuuden (vapauden) luokkaetujensa tinkimättömään säilyttämiseen, mikä tietenkin vain pahentaa teeskentelyn kierrettä. (”Seitinohuet päiväkännit” Firenzen-lomalla ovat jotain aivan muuta kuin prekaarin taiteilijaporukan huuruiset illanvietot.)
 
Limbossa kulkijan hillittömyys ikään kuin houkuttelee keskiluokkaa tunnustamaan oman itselleen-vierautensa, ihmisten välisten suhteiden tavaramuotoistumisen loogisen seurauksen. Tämä halutaan tehdä etuoikeuksista tinkimättä, minkä vuoksi lopputulos on silkkaa latteutta ja neuroottisuutta. Keskiluokkainen subjekti määrittelee ulkopuolisuuden tuntemuksensa terapeuttisen vallan keinoin, turvautuu self helpiin, äkkilähtöjen irtiottoihin ja hiprakkaiseen hotelliseksiin, kehittää pakkomielteen aitouteen ja tyydyttää tätä tarvetta statusteollisuudella.
 
Limbossa elävän ulkopuolisuus herättää halua. Keskiluokka keksii siinä oman kaipuunsa, romanttisen heijastuksen. Ulkopuolisuus näyttää tiukkuvan vitaalista energiaa. Siitä tulee tietyissä ruumiissa – esimerkiksi ”taiteilijatyypeissä” – aktivoituva symbolinen resurssi, josta ei kuitenkaan ole hyötyä ruumiille itselleen, vaan hallitsevalle luokalle, joka omii haluttavan piirteen itselleen ja muuttaa sen omaksi käyttövarannokseen, vaihdon välineeksi. Rosoisen ”taiteilijatyypin” autenttisuus muuntuu keskiluokkaisen kodin villeiksi sisustusideoiksi, rahalla ostettavaksi tyylikkyydeksi, terveiden ja arvonsa optimoivien kehojen boheemisuudeksi, LinkedIn-profiileiksi.
 
Limbossa eläminen on usein häpeää ja epäonnistumista, kontrolloituna olemista, jatkuvaa haaveilua tulevista muutoksen tuulista. Toisinaan se on myös jatkuvaa, strategista ja paikallista pakenemista, mikrotason vastarintaa, pyrkimystä luoda vapautta hoivan logiikalla: itsepintaista ja oudolta vaikuttavaa pidättäytymistä, järjen ja moraalin terroria. Stagnaatiota ja ekstaasia.
 
Sellaista(kin) on limbossa kulkijan elämä. Limbosta haluaa pois, vaikka se ei ole edes paikka. Kukapa ei tahtoisi tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään?
 
Oletko sinä limbossa kulkija? Kuka sinä olet? Katso minua. Kenet näet?
 

18.8.2020

Antakaahan kun kerron vähän alter egoistani


Olen yksi niistä kirjailijoista, jotka tutkivat maailmassa olemisen tapaa tuottamalla kaunokirjallisia alter egoja. Vaihtoehtoisen fantasiaminän kautta voin paljastaa omat patologiani tulematta todella paljastetuksi, sijoittaa ”itseni” räjähdysalttiisiin hetkiin ja tukahtumispisteessä oleviin, irrallisuutta huokuviin ihmisten välisiin suhteisiin, joissa valta yhdistyy peliin ja intohimoon monin ennakoimattomin tavoin.

Joensuu-trilogian kaikissa kolmessa kirjassa (Keskipäivän demoneissa, Lautassa ja Mestarissa) kohtaamme Danielin, ensimmäisen ”virallisen” kirjallisen alter egoni. Daniel merkitsee minulle elävää kiistan ja taistelun ruumiillistumaa, ihmisten välisiin sekaviin mimeettisiin peleihin ja intohimoihin sotkeutunutta (itseäni kenties kymmenen vuotta nuorempaa) taiteilijaa, joka maailmaa hahmottaessaan hylkää lähtökohtaisesti kaiken kriittisen etäisyyden ja ”viisaan” itsereflektion. Daniel ei hengitä, hän hyperventiloi. Keskipäivän demonien ja etenkin Lautan Daniel on lahjakas hysteerikko, syvästi mutta viattomalla tavalla luomisvoimastaan tietoinen. Hän etsii ja keksii vihollisensa, hankkiutuu kiistaan ja kumoaa auktoriteetit, ymmärsipä niitä tai ei.

Mestarissa Daniel jää takapiruksi, jossa alkaa jo olla kokeneemman kirjailijan verenimijämäisyyttä: trilogian viimeisessä osassa hän näyttäytyy lukijalle pitkälti päähenkilön, Aleksi Ylitalon kriittisen asenteen läpi ja välittämänä. Daniel haluaa hyödyntää Ylitalon kokemusta legendaarisesta ”Risuksi” kutsutusta kulkurijuoposta, mutta Ylitalo kieltäytyy tarjoamasta kirjailijalle, mitä tämä haluaa. Danielin aluksi niin kiistaton luomisvoima saa epäilyttävän ristivalotuksen. Hänestä on tullut loinen, ”ammattikirjailija”. (Jo Lautassa vihjataan ennakoivasti tähän Mestarin esittämään taiteilijuuden ”loismaisuuteen” kuvaamalla inspiraatio eräänlaiseksi puutteen muodoksi.)

Joensuu-trilogian jälkeen koin Danielin tyhjiin ammennetuksi, mutta heti seuraavassa romaanissani Parallaksissa huomasin jälleen kirjoittavani neuroottista alter egoa, Johannes Laaksoa. Olisin hyvin voinut kastaa hänet Danielin neljänneksi inkarnaatioksi.

Siinä missä Keskipäivän demonien ja Lautan Daniel on (Karjalaisen kriitikkoa myötäillen) ”vihainen nuori humanisti” ja Mestarissa loismainen, raakamateriaalia himoitseva takapiru, tulee hänestä Parallaksin Johannes Laaksona sisyfosmaiseen kirjaprojektiinsa juuttunut, luovuudessaan viime kädessä impotentti neurootikko, jonka kertojanääni hukkuu romaanin toinen toistaan seuraavien diletanttimaisten ja sekopäisten esseiden hälyyn.

Lautan Daniel on näin raivonsa ja paljastumisen halunsa terävöittämä säkenöivä ja nerokas yksilö, kaikista patologioistaan huolimatta (ja niiden vuoksi) kiistattoman luova ja energinen hahmo. Mestarin Daniel puolestaan edustaa jos kohta yhä luomisvoimaista, niin jo ympäristöstään vampyyrimaisesti raakamateriaalia imevää halpamaista ammattilaista. Parallaksin Johannes Laakso voi sen sijaan enää vain epämääräisesti vihata ja kadehtia kohtaamiaan saavuttamattomia neroja (runoilija Leopold Aho ja ystävä/vihamies Frans Modig), ”nauttia näiden tuoksusta” tai koettaa kiinnittää heidät itseensä ja kuluttaa olemattomiin (Johannes Laakson vaimo Elena). Laakson sinänsä kiistaton lahjakkuus muuttuu läpitunkevan ironian kautta absurdiksi rimpuiluksi, jota riivaa epätoivoinen sovituksen ja kääntymyksen kaipuu. Parallaksin skenaariossa kaipuu jää täyttymättömäksi, sillä Laakso ei kykene ylittämään loputonta kilpailuaan varjomaisten kaksoisolentojensa, Schatteniensa, kanssa.

Nämä neljä romaania – Joensuu-trilogia plus Parallaksi – muodostavat eräänlaisen levottomien alter egojen jatkumon, joka päättyy ironian keventämään alistumiseen ja (näennäiseen) irtautumiseen/katoamiseen. En missään nimessä uskalla nimittää Parallaksin ratkaisua emansipatoriseksi, vaikka teos kokonaisuutena on paitsi sekopäinen, myös – epäilemättä – ironisuudessaan ja absurdiudessaan jopa naurettava. (Kuten muuan ystäväni kerran kysyi: ”Miksi oikein teit sen?” Niin, miksi?)

Tuntuu melkein lattealta sanoa, että kaunokirjallisten alter egojen kautta koen käsitteleväni oman olemassaoloni (ja olemassaolon yleensä) kauhua moninaisine umpikujineen. Parallaksin jälkeen tajusin kyllä tarpeen siirtää kirjoittamisen painopistettä, sillä Johannes Laakson kohtaama umpikuja ja sitä seuraava ironinen näyttämöltä katoaminen eivät enää mahdollistaneet ”Danielin uutta tulemista”, ja eräässä mielessä luulen tämän alter egon potentiaalin loppujen lopuksi kulutetun. Sattumaa ei liene sekään, että Parallaksin vanavedessä aloittamani suurromaani on kirja, jossa päähenkilöt eivät ole enää ihmisiä, vaan esineitä.

Danielin ja Johannes Laakson relevanssi minulle on ainakin osittain siinä, että heidän kauttaan olen voinut hahmotella kamppailua subjektiksi tulemisesta. Parallaksin jälkeen tarvitsin tähän kamppailuun uutta perspektiiviä: aloin enenevissä määrin ja aiempaa tietoisemmin tarkastella subjektiksi tulemisen kamppailua systeemin puitteissa. Tietyin varauksin voi sanoa, että siirtymä Parallaksista Hälyyn vastaa siirtymää neuroosista psykoosiin. Ystävät, joilla olen Hälyn keskeneräisen käsikirjoituksen jaksoja toisinaan luetuttanut, vahvistanevat käsitykseni.

Alter ego ”inhimillisenä subjektina/substanssina” (olkoonpa sitten kuinka hajonnut, kiistanalainen tai rakeinen tahansa) liittyy minulla aina pikemminkin neuroottiseen kuin psykoottiseen kerronnan talouteen siitä yksinkertaisesta syystä, että jos haluan sukeltaa jonkinlaiseen ”skitsoidiseen” moninaisuuteen (ja hyödyntää sitä systeemin tarkastelun apuelementtinä), kiinnittyy huomioni melkein itsestään selvällä tavalla enemmän esineellisyyden kuin inhimillisyyden kuvailujen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tämä on toki epämääräisesti ja hapuilevasti sanottu, eikä missään nimessä salli tulla älyllisesti uskottavalla tavalla tulkituksi kahtena vastakkaisuutena – mutta pieni käsitteellinen himmeys sallittakoon siinä missä halumme vangitseva lyyrisyys keskellä älyämme ruokkivaa proosallisuutta.

Oli miten oli, jos kirjoittaa romaanin esineistä pikemmin kuin ihmisistä, alamme olla alter egon kotikentän tuolla puolen. Minulle Johannes Laakson poistuminen Parallaksin lopussa merkitsee selvää murrosta alkupään tuotantoani leimaavassa ”yleisessä neuroottisuudessa”, olipa kyse muuten millaisesta siirrosta tahansa. Ja kuten aina, kirjailijana romaani (tai novelli tai runo) merkitsee minulle kysymystä maailman olemisesta – ja tuon kysymyksen mahdollisuudesta. Mikään ei ole helppoa, vaikkei vaikeaa kirjallisuutta ole olemassakaan.


25.7.2020

Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti


”Haiseva talo” -novellini (teoksessa Sano kuolemalle käsipäivää, Kirjokansi 2019) alkaa kertojapäähenkilön näennäisen simppelillä maininnalla näkemästään unesta:

Näin unta kapitalismin romahtamisesta. Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti, sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään. Tiedettiin, että jossain oli sekasortoa ja paniikkia ja itsemurhia. Etsin netistä tietoa ja löysin jotain kuvia pörssistä. Kummoista se ei ollut.

Kuten onnistuneimmat aloitukset minulla yleensä, novellin ensimmäinen lause ”vain ilmaantui” (ja tiesin sen heti olevan täydellinen, sivutolkulla korkoa kasvava). Näennäisen simppeli aloitus on siksi, ettei kapitalismin loppua tunnu mahdolliselta kuvitella. Usein toisteltu sanonta kuuluu, että on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin romahtaminen. Kapitalismi tuntuu itsestään selvältä tavalta järjestää yhteiskunnallinen olemisemme, yhtä ilmeiseltä kuin se tosiasia, että uralla, työmarkkinoilla ja koulussa edetään toisia vastaan kilpailemalla. Vieläpä olemme – ainakin ne, joita tällainen järjestely hyödyttää – taipuvaisia pitämään tällaista verenhimoisuutta ruokkivaa solipsismia luonnollisena.

Kun novellin kertoja Sune uneksii kapitalismin lopusta, hän ajattelee mahdotonta; ja tähän mahdottomaan viittaamalla ”Haiseva talo”, kertomus modernista hippikommuunista ja sen väistämättömältä vaikuttavasta tuhoutumisesta, alkaa. Novellin alun ja lopun voikin ajatella kapitalismin luoman maailmattoman vaihtoehdottomuuden napoina: hippikommuuni katoaa kuin hälvenevä uni. Kun Sune herää, hän kuulee, että yhteisestä talouskassasta on kadonnut kolmannes. Kukaan ei vaikuta varastaneen rahoja, eikä niiden katoamiselle löydy mitään selitystä. Yhteisasunto homehtuu ja lahoaa silmissä, tavarat hajoavat, yksi kommuunin asukkaista löytyy kuolleena; kaikkialla leijailee mädäntyvän perustan läpitunkeva, hienovarainen löyhkä.

Fasismi ja liberaali vasemmistolaisuus näyttäytyvät novellissa voimattoman symbolisen kapinan epätoivoisina muotoina. Keskustan baarissa Sune todistaa piittaamattomasti natsiunivormuisen eksentrikon ja ”vähemmistöjen puolesta” provosoituneen liberaalin koomista tahtojen taistelua. Politiikka on typistynyt ”arvokeskusteluksi”, jota määrittelevät populaari identiteettisymboliikka, väärinkäsitykset ja ylenkatseellinen moralismi. Molempia hahmoja yhdistää kapitalismi: natsipukuinen eksentrikko on markkinoiden luomus siinä missä vallankumouksensa möhlinyt liberaalivasemmistolainenkin, jolle luokkataistelu merkitsee enää vain kysymystä sallituista ja kielletyistä symboleista. Molemmat juoksevat pääoman asialla, eikä ”arvokeskustelu” ulotu kulttuuria kauemmas.

Novelli päättyy tavallaan lohduttomasti. Eräänä yönä Sune varastaa läheisen omakotitalon ulkovarastosta bensakanisterin ja polttaa ”haisevaksi taloksi” muuttuneen kommuunin asukkaineen päivineen maan tasalle. Hän tajuaa umpikujan ja reagoi siihen liskoaivoisesti, puhtaalla ja jäsentymättömällä, miehisen tuhoavalla aggressiolla. Kohtauksen voi lukea paitsi pessimistisenä kommentaarina alun (toive)uneen, myös poliittiselta kannaltaan ambivalentiksi jäävän päähenkilön turhautuneen halun tuottamana äärimmäisenä tuhofantasiana, katastrofina, josta unelmoidaan niin vasemmalla kuin oikealla: kunhan vain maailma lakaistaan kaikesta tekopyhästä ja valheellisesta paskasta, tulesta kohoaa uusi alku, ja niin edelleen.

Sunen unessa kapitalismi romahtaa kuitenkin ”hiljaisesti ja rauhallisesti”, ilman tuhoisaa spektaakkelia tai raivoisaa vallankumousta. Itsemurhat, paniikki ja sekasorto ovat jotain, josta ”tiedetään” ja jotka tapahtuvat ”jossain”. Missä? Kyse on tietenkin kaikkea tiedettyä jäsentävästä mediasta, kapitalismin kylkeen liimautuneesta välttämättömästä trauma- ja kriisintuotantokoneistosta. Kun kapitalismi romahtaa, median ote höllentyy: kriisitietoisuus muuttuu akuutista etäiseksi.

Näin ajateltuna Sunen tuhoisa ja lopullinen ratkaisu tarkoittaa hänen unensa pettämistä. Kapitalismin loppu on utopiaa, mutta Sunen erehdys on nähdä utopia irrationaalisena ja epärealistisena haavemaana pikemmin kuin välttämättömänä ja hedelmällisenä horisonttina, jossa ajattelu voi keksiä todellisen ja mahdollisen vaihtoehdon olemassaolon. Sune toisin sanoen kiistää utopian tosi olemuksen: hän kieltää utopian luovana suhteena käsillä olevaan kriisiin ja valitsee sen sijaan ”akuutin kriisitietoisuuden” ansaksi osoittautuvan frustraation ja silmittömän aggression.

Sune ajattelee kaiken olevan menetetty, sillä kapitalismin romahdus oli pelkkä uni. Näin hän kieltää unessa ilmaantuvan totuuden, utopian ideassa piilevän mahdollisuuden aitoon vastarintaan. Herätessä on vastassa vain paheneva niukkuuden kierre: rahat loppuvat, syylliset kätkeytyvät pääoman abstraktioihin. Kun ruokapulaan haetaan lainaa vanhemmilta, seurauksena on kaunaa ja häpeää: hippikommuunin asukkaat näyttäytyvät nyt kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta hedonistisina loiseläjinä, jollaisina kapitalisti tahtoo heidät nähtävänkin. Edessä on vain velanoton myötä kiihtyvä, väistämättömään umpikujaan päättyvä tympeä kierre.

Ehkä olisikin seurattava unen totuutta, alettava uskoa utopiaan terveen järjen ja realismin nimissä.


19.6.2020

Kamppailun taidetta


Kymmenen vuotta mieltäni on askarruttanut ajatus, että kirjoittaisin romaanin kääntymyksestä ja sovituksesta. Vielä en ole kirjoittanut.

Kun noin kolme vuotta sitten julkaisin debyyttini, olin jo ehtinyt ajat sitten tajuta, etten vielä ole sielunmaiseman siinä kohdassa, jossa tuollaisen kirjoittaminen tulisi kyseeseen. Sisäinen ääni, jonkinlainen kello kenties, vaati hitaampaa etenemistä. Niinpä Labyrintin profeetan novellejakin leimaa väkivaltainen konflikti, joka ei ratkea, vaan pyrkii näyttämään ratkeamattomuuden kaikessa elämää pursuavassa (ja sitä nielevässä) moniselitteisyydessään.

Näiden kertomusten päätännät ovat usein ekstaattisuuteen saakka ahdistuneita, ja ”ekstaasilinjan” huipennankin Joensuu-trilogian skenaarioissa, joissa – etenkin Keskipäivän demoneissa ja Lautassa (Mestarin edustaessa ”perinteisempää” tyyliä) – kehittelin kerrontaa juonen kustannuksella ylenmääräisen intensiteetin hyväksi. Toinen debyyttiteoksen novelleissa kulkenut linja, nimittäin resignaatio, löytää toistaiseksi harkituimman ja viimeistellyimmän muotonsa Parallaksin läpeensä ironisen konkluusion jälkeen SKK:ssa (Sano kuolemalle käsipäivää), sen viimeisissä julmissa novelleissa.

Kaikkia linjoja tai niiden omaksumia kerronnan muotoja päätäntöineen – ekstaattista ahdistusta, ironista sivuuttamista ja suoranaista alistumista (resignaatiota) – yhdistää lähestyvän kääntymyksen tai sovituksen poissaolo, jopa mahdottomuus. Teksti toisensa jälkeen skenaariot muokkautuivat sellaisiksi, että mainittu privaatio oli alusta alkaen jokseenkin väistämätön. Samalla halusin antautua tutkimaan ”todellisuuden epäonnistumista” oikein urakalla.

Tällä hetkellä arvelen olevani vedenjakajalla, mikä muuten on sikäli harhaanjohtava ilmaisu, ettei kyse ole dramaattisesti laajentuneesta tietoisuudesta tai edes minkäänlaisen ”uuden läsnäolon” muodon hahmottamisesta. (Sivumennen sanoen suurromaani, josta tuonnempana puhuin – ja joka siis on kesken vielä vuosia, luulen –, sijoittuu tässä mielessä hiukan omaan kategoriaansa jo laajuutensakin tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi, enkä mene siihen tässä sen enempää.) Idea, jonka parissa parhaillaan työskentelen, sai alkunsa (tai ilmaantui) kuten edeltäneetkin, enkä ensi alkuun edes tunnistanut sen tarjoamassa muodossa mitään sovitukseen viittaavaa, vaan luulin kirjoittavani (pienois)romaania, jossa resignaatio huipentuu protagonistin kuolemaan.

Hyvin pian kuitenkin tajusin, mihin idea todella viittaa, nimittäin paitsi umpikujaan, myös sen hahmottamiseen tavalla, joka aiempien teosteni henkilöiltä jää puuttumaan – ja minkä vuoksi he ajautuvat joko raiteiltaan (ekstaasi, ek-stasis, kuten kreikkalaiset sanovat) tai vetävät tilanteestaan ”naturalistiset” johtopäätökset jääden kapinan järjettömyyden ja todellisuuden väliseen epäsointuun. Lyhyesti: uusi päähenkilöni kykenee tavalla tai toisella paitsi suistumaan sijoiltaan myös muuntamaan kamppailunsa uuden subjektiviteetin ainekseksi eli tulemaan kamppailun subjektiksi.

Kamppailun(sa) subjektiksi tuleminen ei tietenkään vähääkään viittaa minkäänlaiseen ”elämänhallintaan” tai vastaavaan helppoheikkimäiseen harmoniaan sen enempää kuin Raskolnikovin (käsittääkseni joidenkin, ja täysin aiheettomasti, kritisoima) kääntymys Rikoksen ja rangaistuksen loppusivuilla. Päinvastoin. Kysymys on syvästi antagonistisesta prosessista, jonka lopputulos voi olla jotain muuta kuin onnellisuutta. Tällaisen protagonistin ja subjektin lohtuna on yksinkertaisesti hänen tilanteensa totuudellisuus. Koska totuuden ”olemukseen” ei kuulu hallinta, vaan totuudelle ominaista on pikemminkin siihen liittyvä vaade olla aina hallitsematta ilmenemisensä kontekstia, ei totuudellisuutta ja onnellisuutta ole mitään syyttää langettaa yksiin, ja kaikkein vähiten minkäänlaisen hallinnan nimissä.

Totuudellinen voi kuitenkin olla onnellinen, sillä totuus voi sivutuotteenaan synnyttää onnellisuutta. Mitään takeita sellaisesta ei tosin ole. Samoin onnellisuuden tavoittelu par excellence on näin ymmärtäen syvästi valheellista, seurasipa siitä millaista menestystä ja kuinka laaja-alaista elämänhallintaa tahansa. Kääntymys herättää epävarmuuden, pakottaa seuraamaan sitä, ja tätä on sovitus omassa totuudellisuudessaan: erityinen suhde tuntemattomaan, sinun tulemistasi oman elämänkamppailusi subjektiksi, joksikin jonka kohtalona on jokin muu kuin alistuminen, tarkoittipa tämä sitten onnea tai onnettomuutta.



15.3.2020

Eurooppa vaelsi yli syvän veden


Merkintöjä historioiden välistä


Viisi kaveria lähti viime viikon torstaina käväisemään Tallinnassa. Kun rannikko jäi meren taakse, ilta painui mustana ja kiimaisena kelluvan pienoisuniversumin kylkiin. Väenpaljoutta ne kyljet eivät pullistelleet. Ilma oli pelosta väljää, mutta nousuhumalikot eivät sitä juuri huomanneet, vaikka käsidesipulloja kierrätettiin jokaisen yhteisen ottimen, kytkimen ja porraskaiteen koskemisen jälkeen.

Jätimme meren taakse epidemian mahdollisuutta hermoilevan maan. 22 tunnin ero osoittautui lopulliseksi. Kun palasimme, palasimme toiseen maahan: sellaiseen, jossa kaaos oli jo puhjennut ja yleisötapahtumia välttelemään opastetut ihmiset hamstrasivat paniikissa ruokaa ja vessapaperia. Jättiläisostoskeskus täyttyi ääriään myöten kunkin yksilökuluttajan tajutessa omalla typerällä tavallaan, että jonkinlaisessa nollahetkessä ollaan.

Sanoin vaimolle, että lähdenpä tästä hamstrausreissulle minäkin. Kävelin viereiseen K-kauppaan; ohitin Embo-pakkausta kanniskelevan tyypin. Täälläkin hyllyt tyhjinä paperista, ajattelin. Hyllyn päädystä nappasin syliini sixpäkin neloskaljaa. Kassa hymyili kun tulin kohdalle. Luin naisen katseesta, että jotkut sentään tajuavat keskittyä hamstraamisessakin olennaiseen.

Palaan muistikuvissani paljon maantiedettään laajemmaksi osoittautuneelle merimatkalle. Muistan puolityhjän laivan, iltabuffetin, harvan kännisenä horjahtelevan väen joka loputtomiin santsasi kaikkea mahdollista: rapuja, juustoja, simpukoita, lasimestarin silliä, rosmariinikanaa, punaviinilammasta, pariisinperunoita. Merenkäynti sotki sisäistä kompassia. Päässä souti meri siinä missä viinikin. Sitä en vielä tajunnut, että vastaavat erot olivat katoamassa myös tämän Euroopan mukaan nimetyn kelluvan universumin ulkopuolella.

Aamuyön diskossa humalaiset pyörittivät bilemyllyä joka jauhoi väsymättömänä pimeyttä vastaan. Meidän viiden jätkän porukasta kaksi oli vetäytynyt nukkumaan hyvissä ajoin. Itse en kyennyt mässäilyiltäni kunnolla juomaan, mutta roikuin toisten matkassa tajuten hämärästi, ettei tätä yötä kannattanut käyttää unessa olemiseen. Kahdella muulla oli järjetön vauhti päällä. ”Jos tilataan vielä yhdet”, sanottiin, viisi tai kuusi tai kymmenen kertaa. Kohauttelin olkiani. Tarjoilin käsidesiä mutten välittänyt, olihan musta joutsen jo levittänyt siipensä ja tullut aivan liki. Kadehdin ystäviäni joita buffetin tarjonta ei ollut lannistanut juomattomiksi. Kaipasin paksua humalaa. En mahtanut millekään mitään.

Yö kasvoi ja tiivistyi, baarit sulkeutuivat, porukka vaelteli hyttien välillä. Pää väsymyksestä sakeana nojasin kaiteeseen, imin laiskasti kitkeränä kartiona hehkuvaa pikkusikaria ja tuijotin hallitsematonta mustuutta, etsin valonkajossa kiilteleviä aaltojen vuolteita. Tuntui kuin olisin tuijottanut avaruuteen, tiivistyneestä massasta ahtaaseen ja silti niin laajaan, että se hyytävästi naureskellen ylitti sivistyneen eurooppalaisen käsityskykyni.

Aamulla naureskelin pojille jotka näyttivät kuolleista heränneiltä. Hytti vavahteli krapulapieruista, vessa tärähteli oksentelusta. Me selväpäisemmin yömme viettäneet kyselimme, jaksavatko sankarit käydä maissa. ”Hetken päästä ehkä”, kuului vastaus.

Kymmenen aikoihin lähdettiin harhailemaan sataman tuntumaan, löydettiin tupakkakauppa ja Super Alko. Viinakassien kilinä toi naapurimaan vierelle. ”Nyt on nähty Viroa”, todettiin.

Kotimatkalla aurinkokannella paistoi syvä eteerinen valo. Käsittämättömän raaka tuuli puhalsi. Aamun kulku oli laskenut tupakanhimoa irti, mutta piiput jäivät sillä kertaa sytyttämättä. Oli perjantai. Helsingissä katselin steissin maskinaamoja, joiden näkeminen kummasti tympäisi. Piipahdettiin juomassa Woolshedin laatuoluita. Mieli oli jäänyt maailmojen väliin. Ryyppäämisen halu tunki luihin ja ytimiin, mutta katosi aivan väkivallatta junamatkan loputtomaan ja viivasuoraan totisuuteen. Perillä Joensuun keskustassa oli hankala tajuta kaupungin elävän perjantaita. Eikä se elänytkään.

Taksia odotellessa valkeni vähitellen, että kokonainen maantiede voi muuttua yhdessä yössä. On olemassa pelon ja kiitoksen täyttämiä öitä, joihin yllättäen työntyy koko Eurooppa: tuo haihtuva maanosa joka humalaltaan ei edes tajua kulkevansa 22-tuntista matkaa historioiden välissä. Normaalin kehä on murrettu, valtiomiehen mahtikäsky ei eroa juopottelevan hullun päähänpinttymistä. Hetken ajan kaikki on hyvin.



13.10.2019

Petos


Viime vuosina on pyörinyt mielessä ajatus – enkä tiedä, onko se ”totuudellinen” tai järjellinen tai yhtään mitään –, tarkemmin sanoen ajatus petoksesta, jossa kiusaavinta on juuri pettämisen itsensä valju epämääräisyys ja tavoittamisen vaikeus. On kuin syyllinen etsisi rikostaan. Olen pettänyt kaikki yhteisöt joihin olen kuulunut: tämä on ajatukseni, ja se on kovin epävarma ajatus – mutta koetan seurata sitä.

Petoksen ajatus vie minut eksyksiin. Onhan petos minulle fantasia, olen kirjoittanut siitä proosaa usean kirjan verran, keksinyt alter egoja jotka tekevät asioita jotka minulta jäivät toteuttamatta tai pahasti puolitiehen. Nämä vaihtoehtoiset minät sukeltavat ja soluttautuvat tiiviisiin (uskonnollisiin) yhteisöihin voidakseen elää houkuttelevaa kaksoiselämää kielletyn tuntumassa, jatkuvan paljastumisen ihanassa pelossa, konfliktin sähköistävässä piirissä – he tarvitsevat tämän kaiken; he tarvitsevat sitä kyetäkseen ajattelemaan.

Olen yrittänyt pettää yhteisöjäni jäljestäpäin. Olen koettanut anastaa lahjan ja muuttaa sen veteläksi paskaksi kirjailijan kostonhimon etuoikeudella. Onnistuakseni tässä minun olisi kuitenkin vielä kuuluttava yhteisöön, oltava juonikas ja tahallisen puolisydäminen. Sellainen en aikanani ollut. Romaanini tosin ahdoin tuolloinkin täyteen säälimätöntä yhteisön kritiikkiä, mutta taiteellisen keskenkasvuisuuteni vuoksi en saanut kirjojani julkaistuksi, eikä uni koskaan toteutunut.

Helluntailaisaikojen jälkeen olin tekemisissä muiden samalla tavoin vieraantuneiden uskovien kanssa. Kirjoitin ”luterilaisia” blogieksegeesejä, sain sähköposteja joissa kiiteltiin ”raitista Sanan opetusta”, kävin evankeliumikoulun Kristus-juhlilla ja etsin armoa. Löysinkin. Elin rankkoja aikoja, masennuin. Tuskissani luulen (en voi muistaa varmaksi) noihin aikoihin tarjonneeni sieluani saatanalle; en ole varma, ottiko, en ole varma mistään, sillä kun katson sinne, näen mustan sumun ja tahdon lakata katsomasta. Välimatka on vielä liian lyhyt.

Vihasin Jumalaa ja tiesin löytäneeni uskon josta Luther puhuu.

”Luterilainen” vaihe loppui samalla kun ehtyi tarve rajankäynnille helluntailaisten oppien kanssa. Tajusin miettiväni kristinuskoani uudelleen kaiken dogmaattisen metafysiikan tuolta puolen. Syöverissä olin kuluttanut itsestäni kaiken havaittavan uskovaisuuden. Ilosaarirockissa seisoskelin helluntailaisten lettukojulla, puhuin humalassa vanhojen tuttujen kanssa, polttelin kitkerää pikkusikaria ja nappailin viinaa; tiesin, mitä se merkitsi, tiesin, etten välittänyt – petos oli jo vanhaa ja mennyttä. Tahdoin olla. En vihannut heitä. He toivoivat minun vielä löytävän uskon tai jotain, en tiedä mitä. Olimme elossa mutta kysyimme eri kysymyksiä ja niin oli ollut jo kauan.

Kenet minä petin? Milloin se tapahtui? Miksi etsin petosta, mitä on nautintoni?

Muuan iäkäs helluntailaisystäväni  tenttasi minua kerran uskonasioista. Hän kysyi, tahdonko helvettiin. Arvelin tahtovani, sanoin kaikkien tahtovan, vaikka kukaan ei usko sellaista itsestään. Uskolla ei kuitenkaan ole väliä maailmassa joka luodaan teoilla. Hän on vanha mies ja rakastan häntä, vaikka hänen juttunsa ovat minusta hämmästyttävän päättömiä; mutta pitäähän hänkin minua liian kirjaviisauden hapattamana. Pidän hänestä: hän on hullu kuten minäkin.

Näen harvoin painajaisia. Viimeisimmän muistan selvästi. Unessa halusin tappaa itseni. En ollut enää mitään, minulta oli viety kaikki – identiteettini, lahjakkuuteni, taitoni – kaikki toisen omaa, käsittämättömällä tavalla karannutta. Tämä oli kaameaa, kammottavampaa kuin melkein saatoin ajatella. Mutta unen varsinainen kauhu – se joka minut lopulta herätti – oli selkeä ja suunnaton varmuus siitä, että minulta lopultakin puuttui rohkeus itsemurhaan… ja silti toivoin kuolemaa koko olemuksellani! Tähän ajatukseen heräsin: hirvittävään tietoon kaiken loputtomasta jatkumisesta. Olin helvetissä ja olin olematon, olin ikuisesti oleva, eikä mikään voinut minua pelastaa.

Hiukan yli parikymppisenä uskoin voivani ”valita” psykoottisen hulluuden, hulluksi-tulemisen; uskoin psykoottisen harhan tarjoamaan onnen lupaukseen. Kerroin itselleni tarinan joka meni suunnilleen näin: ”Kaikesta huolimatta valitsen neuroottisuuden, neurootikon elämän. Vain neurootikkojen valtakunnassa voin olla taiteilija.” Koko asetelma on tietenkin koominen ja kaikin tavoin luuloteltu. Silti näen siinä jotain viehättävää, on kuin katselisin itseäni petoksen kuvastimesta: tuota eheää ja aitoa kappaletta jonka joku normaali näkee vain polttavana jälkikuvana onnen kauhuissa ajelehtiessaan.



1.8.2019

YLE ja proosan taide


YLEn uutisjutussa Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Penna Urrila korostaa, että on tärkeää varautua kansantalouden lähitulevaisuuden haasteisiin. Urrilan mukaan nykytilanteessa ”on tärkeää pitää huolta ja vaalia niitä kasvun mahdollisuuksia, jotka ovat meidän omissa käsissä”.

Urrilaa mukaillen onkin mitä vakavimmassa äänialassa lausuttava retorinen kysymys in stricto sensu: Lieneekö mikään koskaan ollut yhtä polttavan olennaista kuin ”kilpailukyvystä” huolehtiminen? Tämä arvoituksellinen ja fetissiltä haiskahtava käsite käy heti ymmärrettävämmäksi, kun sen suomentaa kyvyksi säilyttää yrityksen houkuttelevuus ulkomaisen suurpääoman sijoittajien silmissä. Niin: ”Suomalaisten yritysten on pärjättävä myös ulkomailla”, niiden on kyettävä vangitsemaan suursijoittajan halu, eikä otollista sijoitusilmapiiriä luoda ilman ”vaikuttavia toimenpiteitä”. Tässä yhteydessä Urrila korostaa, että kysymys on ”monentyyppisiä toimia” sisältävästä ”paketista”. Kun huomioimme Elinkeinoelämän keskusliiton tulkinnan ”yleisestä edusta”, voinemme muodostaa joitakin varovaisia hypoteeseja tähän ”pakettiin” kohdistuvista käytännön puolista, joista YLEn juttu kohteliaasti (epäilemättä ”yleisen edun” vuoksi) vaikenee.

Jutun lopuksi YLE esittää journalistisen etiikkansa mukaisen tulkinnan ”kansalaisen näkökulmasta”. Koska YLElläkin tiedetään kansan olevan pelkkä modernien representaatiomekanismien läpi tuotettu fiktio, on eksplikoidun näkökulman ”kansalaisessakin” kyse – luonnollisesti – pelkästä toimituksen sepitteestä, siis fiktiivisestä henkilöhahmosta, josta emme tiedä muuta kuin että hän on ”alle 45-vuotias” ja halukas varmistamaan ”työpanoksensa riittävän kysynnän markkinoilla”.

YLE on tosin aivan oikein huomannut, ettei toimituksen ideoima fiktiivinen ”kansalainen” ole aivan niin substantiaalinen, että siitä olisi vastaamaan tunnetusti kovin mediakriittisen suomalaisen lukijan vaatimuksiin. Fiktiokansalainen tarvitsee täydentäjänsä sieltä, missä eksistenssi tarkoittaa merkintää väestörekisterissä, siis todellisuudesta. Ja kenet toimitus valitseekaan täksi ”kansalaisen näkökulman” herkkävireiseksi tulkiksi – kyllä! osui käytävällä vastaan! oli tuossa Urrilan kainalossa! ja muutenkin! siispä ”kansalaisen näkökulman” jämäkäksi eksegeetiksi!

Lopputulos: ”kansalaisen näkökulma” koostuu (1) fiktiivisestä entiteetistä (”alle 45-vuotias”, itseään halukkaasti markkinoiva uusliberaali palkkatyösubjekti), jolle työelämän arkipäivän tuntoja tulkitsee (2) Elinkeinoelämän keskusliiton johtava ekonomisti Sami Pakarinen. Tämä on vain reilua ja oikein: jokainenhan tietää ”kansan” olevan elinkeinoelämää ruokkivan järjestelmän ylläpitämiseksi tuotettu kuvitteellisen yhteisöllisyyden ideologinen ja väistämättä fiktiivinen viitepiste, kun taas taloudelliset voimasuhteet ovat kaikkea muuta kuin fiktiota – ne suorastaan astelevat vastaamme jokaisen journalistiset hyveensä asianmukaisesti tulkinneen toimituksen käytävillä. Näin syntyy

”KANSALAISEN NÄKÖKULMA”
yksinäytöksinen dialogi
säveltänyt: YLE
orkestraatio: Julkisen sanan neuvosto
tekijänoikeudet: EK

(Kansalainen kohottaa katseensa kohti Elysiumia. Avaruudesta lankeaa Edustaja hänen eteensä.)

– Puhu, me kuuntelemme. Lapseni, mikä on huolesi aihe?

– No, joo… Tota, mulla on vähän stressiä siitä, että miten mä niinku, tota, voisin ruveta niinku parantelemaan tota mun, no, houkuttelevuutta työmarkkinoilla, tai en mä tiedä, siis menikö tää nyt oikein, helvetti.

– Se kuulosti menevän juuri oikein. Olet siis huolissasi työpanoksesi markkina-arvosta. Ratkaisu on selvä: mieti miltä alan tilanne näyttää muutaman vuoden päästä ja pohdi valmiuttasi liikkuvuuden ja joustamisen lisäämiseen eri sektoreilla.

– Eli jos tilanne näyttää niinku pahalta, tai huonolta, ni mitäs –

– Niin, tässähän kannattaa ottaa huomioon näköpiirissä olevat käänteet suhdanteissa.

– Eli?

– No vähän ikään kuin voisi silloin olla syytä miettiä, miltä se oma osaaminen ja tietty alueellinen liikkuvuus näyttää.

– Entä jos se näyttää niinku tosi huonolta?

– Niin, tässähän kannattaa ottaa huomioon suhdanteet…

– Nii, mut jos siis –

– No siis jos menee tiukalle, kannattaa tietysti harkita osaamisalueen kokonaisvaltaista päivittämistä ja laajan rintaman ratkaisuja alueellisen liikkuvuuden muuttujien suhteen… työllisyyden kasvuvauhdin hidastuminen on hälytysmerkki, joka on syytä huomata…

– Mitä mun sitten niinku pitäis tehdä? Siis jos hälyttää ja pahasti?

– Tietysti… niin. Harkita tätä osaamisalueen kokonaisvaltaista päivittämistä ja laajan rintaman ratkaisuja alueellisten muuttujien –

– Elikkäs meinaat että pitäis vähän niinku uutta ammattia ja toista duunia ja silleen?

– Tarkoitan suhdannevaihtelujen ennakoivaa huomioimista, mikä tietysti ilmenee osaamisalueen kokonaisvaltaisen päivittämisen tarpeen aktiivisena harkintana ja laajan rintaman ratkaisujen –

– Mut siis ku mulla on tää nykyinen duuni ja jos ajatellaan että tulee jotkut yt:t.

– No, näkymien huonontuessa kannattaa tietysti pyrkiä varmistamaan markkinahoukuttelevuuden säilyvyys jatkossakin…

– Oolrait mut miten?

– Harkitsemalla osaamisalueen kokonaisvaltaista päivittämistä ja laajan rintaman ratkaisuja alueellisen liikkuvuuden muuttujien suhteen… ihan sellaista aktiivista harkintaa, valmiutta toimiviin päätöksiin ja osallisuushalukkuutta näiden uusien tuotantosektorien ratkaisu-, evaluaatio- ja validointiprosesseihin, mikä vaatii tietysti ennen muuta joustavuutta ja toisen markkinaosapuolen riskinottoposition keskeistä huomioimista ihan sillä lailla aktuaalitasolla.

– Ja sittenkö hoituu nää, no, nää… ihan suit sait?

– Suit sait hoituu. Niinhän se sanoi tirehtööri kun karhu kiveksiin kävi.

(Kättelevät.)



18.7.2019

Pohdintoja työn ääreltä


Huomaan pitkästä aikaa kirjoittavani kertomusta, jonka päähenkilö on enemmän sympaattinen kuin epäsympaattinen. Harvat kirjojani lukeneet tietävät tämän olevan kohdallani jokseenkin harvinaista; esikoisnovellikokoelmassani on jokunen symppis, esimerkiksi nahjusmainen ja flegmaattinen Evald joka päätyy sänkyyn vakaumuksensa vastaisesti, myyttisiä unia näkevä emeritusprofessori ja helluntaipastorimiehensä pahoinpitelemäksi tuleva Elina – varmaan on jokunen enemmänkin, mutta vähemmistössä nämä silti ovat… Suurin osa porukastani on vastenmielistä, pakkomielteistä, itseään tehostavaa jne.

Kesän alussa ideoin kuitenkin laajan novellin, jonka päähenkilöstä oli ”pakko” kirjoittaa sympaattinen. Tyyppi tunnetaan sukunimellään Pasanen. Hän on lahjakas koodari ja osa kolmen hengen muodostamaa Parallax Games -pelistudiota. Novelli kerrotaan ”first person” -perspektiivistä, mikä sopii erityisen hyvin, kun aihepiiri kytkeytyy indiekauhupelien maailmaan: first person on tunnetusti moodi, jossa immersio ja intensiteetti toimivat genren tyypillisiin tavoitteisiin nähden kenties tehokkaimmin (poikkeuksiakin toki on).

Naiivin, puhekielisen tyylin kautta Pasasen sympaattisuus suorastaan maksimoituu. Hän tarkkailee ympäristöään hiukan ujon ja viattoman oloisesti; vain peleistä hän puhuu itsevarmasti ja tyylitajuunsa luottaen. Alkaessaan seurustella söpön Leenan kanssa hän on suhteen alkaessa lähes neitseellinen, naista passiivisempi, hiukan epäuskoinenkin.

Huvittavinta on, ettei Pasanen ole hahmo, johon juuri lainkaan samastuisin. Sympatiseeraan häntä valtavasti, mutta ikävä tosiasia on, että varsinaisesti samastun jatkuvasti etupäässä luomiini ikäviin ja ylimielisiin paskiaisiin (kuten Johannes Laaksoon, jota novellissa dissataan aina, kun siihen tulee tilaisuus). Luon sympaattisimmat hahmoni silloin, kun en kirjoita heistä alter egojani.

Tällaisen kirjoittaminen on riskialtista ja menee makuuni turhankin tunnustukselliseksi, mutta menköön. Tämän tekstin pontimena oli oikeastaan lievä hämmennys niistä tuntemuksista, joita sympaattisen hahmon kirjoittaminen pitkästä aikaa on herättänyt. Helvetti, en tahtoisi Pasaselle mitään pahaa! Ikävä kyllä koko novelli rakentuu ”nousu ja tuho” -kaavalle, joten kaiken on mentävä vituiksi. Tai lähes kaiken. Käyn jatkuvaa sisäistä neuvottelua siitä, säilyykö Pasasen ja Leenan utooppisen(kin) kaunis parisuhde, vai meneekö sekin vituiksi (mauton sanavalinta, tiedän).

Pasasella on kaksi kunnon ystävää, pelistudion tyypit, Skitso ja Alander. Ensin mainittu on klassinen ja lähes karikatyyrimäinen luonnos lahjakkaasta eksentrikosta – tästä voi päätellä hänen kohtalonsa. Alander on porukan pragmaattisin ja akateemisesti kunnianhimoisin. Lopulta Parallax Games tuntuu sittenkin olevan hänelle vain yksi sivuprojekti muun elämän kanssa.

Ainoa todella traaginen tyyppi on tietysti se lahjakkain. Pasasen valitsin kertojaksi, sillä Alanderia naiivimpana ja Skitsoa ”tavallisempana” tarina osuu hänen kauttaan ilmiselvästi kipeimmin (aivan; osaan minäkin laskelmoida! Älkää luottako enää mihinkään mitä puhun.).

No, novelli on klassiseen kaavaan kirjoitettu kertomus pilalle menevästä yhteisöstä ja ihmissuhteista(kin), eikä tarinaa siis voi pitää järin omaperäisenä; mutta kun tietää suhteeni tarinaan yleensä (pelkkä typerä instrumentti, jota ryöstöhyödynnetään siinä määrin kuin sen voi törmäyttää ideaan), ei asiassa ole juuri kummastelun aihetta. Käsillä olevaan muotoon päätymisen kannalta olennaisin tiivistynee Pasasen alustavassa pohdiskelussa:

Mitä enemmän mä näitä mietin, sitä enemmän tekee mieli ajatella ettei ihminen rakenna kohtaloa muuta kuin sitä varten, että saisi jotenkin vaan kieltää kaiken välttämättömän. Siinä on yksinkertaisuutta joka vakuuttaa, se on niinku bullet in your head.

Pasanen tulkitsee kohtalon välttämättömään kohdistuvana kieltona, ei niinkään välttämättömän asettamisena. Pasasen tulkinta rinnastuu myöhempään käännekohtaan sijoitettuun otteeseen Skitson blogitekstistä (lihavointi lisätty):

Kun vallitseva mentaalinen minä-mallinnuksemme ”ruumiillistuu” tai integroituu pelaamaamme hahmoon, lähestyvä hirviö saa meidät pelkäämään. Painamme ohjaimen nappulaa, näemme hahmon liikkuvan. Koemme liikkuvamme itse, koemme olevamme tuo hahmo, olemme se. Ohjainta kontrolloiva tahto ja sen näytöllä aktualisoima toiminta muuttuu ykseydeksi, mentaalisen palautejärjestelmämme sisäiseksi luupiksi. Aivot muuttavat käsitystään minästä.

Kirjojen ja elokuvien suhteen homma menee tässä mielessä hiukan yksinkertaisemmin. Mitään palautejärjestelmän luuppia ei pääse syntymään: informaatiota ammutaan suorasuuntauksena subjektia kohti, subjektista tulee objekti. Minä säilyttää paikkansa, muotonsa ja harhanäkynsä eikä koskaan irtaudu tarkkailijan asemastaan. Se ei aiheuta tapahtumia eikä sille tapahdu mitään eikä se päätä mitään. (…) Illuusio on meissä, me olemme illuusio.

Skitson blogiteksti jatkaa taide-eliitin arvostuksiin kohdistuvalla kritiikillä. Pelit ovat Skitson mukaan sille marginaalia, ”sillä yleisön on säilyttävä yleisönä, tarinan passiivisena seuraajana ja siksi alati kunnianosoituksiin valmiina luovan nerouden kummastelijoina. Näkijän paikka kuuluu yksin taiteilijalle.” Taide onkin Skitson mielestä nykyään täysin vaaratonta ja epäkiinnostavaa, taiteen tulevaisuus ja nykyhetki on peleissä. Skitso kysyykin, miksi tyytyä perinteiseen ja vanhanaikaiseen minän kosiskeluun ja suostutteluun (kirjallisuus, elokuvat) kun voi siirtyä suoraan minän hakkerointiin (pelit).

Jos Skitso olisi tarinan minäkertoja, tyyli olisi kokonaan toisenlainen – kylmempi, analyyttisempi, hullumpi. Juuri ”kylmää” tyyliä aluksi harkitsinkin, mutta mitä enemmän kolmikon luonne minulle valkeni, sitä selvemmäksi kävi, ettei tyylin sovi olla ”kylmä” ja pitkälle reflektoitu, vaan naiivi, paikoin melkein etäisyydetön, jopa tunteellinen. Miksi? En tiedä – tässä kohdin kyse on luottamuksesta intuitioon. Eipä Netflixin Stranger Thingskään olisi niin hieno, ellei se olisi niin söpö, ylisympaattinen ja jokseenkin naiivi. Ja onhan tällaisen kertomuksen kirjoittaminen ”henkisesti kevyempää” kuin joidenkin Parallaksin kaltaisten kylmien juttujen, joiden äärellä lukija miettii, kuka tässä oikein kiduttaa ja kuka nauttii.



16.7.2019

Merkintöjä halusta, epätoivosta ja tyhjyydestä


(Murusia tulevasta tuotannosta)

Fantasioin ylittäväni tämän kaiken*… kuvittelen itseni ihmiseksi jonka piittaamattomuus Järjestelmää kohtaan saa toiset seuraamaan minua hivenen pakkomielteisesti samalla kun tämä pakkomielteisyys muodostaa heidän kriittisen ajattelukykynsä sine qua nonin. Fantasiassa olen opettaja joka opettaa opettajia, eräänlainen mahdottoman ammattikunnan mahdottomuuden aukoton ruumiillistuma.

Tällaista ihmistä ei lopulta voi seurata, hänen ulkopuolisuuttaan voi vain jäljitellä, sitäkin vasta kun tajuaa suhtautua siihen välinpitämättömästi ja luopua itsenäisyydestään, hyväksyä itsenäisyytensä luonto systeemin satunnaisena sivutuotteena.

Hulluus joka muun muassa saa minut kirjoittamaan on ainoa todellinen asia jonka voin kutsua esiin, ainoa todellinen asia joka pitää minut elämässä. Ilman sitä en erotu ruumiistani, ainakaan edukseni. Läpimätää maailmaa se ei muuta paremmaksi, mutta antaa vihalle kielen sylkeä ja oksentaa. Jos edelleen viivymme fantasiassani, tulkoon sanotuksi sekin, että uskon sopeutumattomuuteni olevan jyrkkää ja poikkeuksellista laatua. Herään ihmettelemään, miten kukaan ihminen voi edes elää. Vaikka tämä ihmetys ei ole keksimääni ja on ikivanhaa, se huuhtelee minua kuin olisi puusepän maljasta juotu.

Nykyaikainen taiteilijahan mielellään nähdään kulttuurieroille herkkänä humanistina, lohdun ja toivon tarjoajana. Yhteiskuntakriittisyys tarkoittaa taide-eliitille ”pientä ihmistä” ja hänen kamppailuaan kuvaavaa toivorikasta tarinointia. Voittotarinan vaihtoehtoinen muoto on saman olennon häviön kuvaus, tragedia. Molemmissa voittaja tosin on sama.

Tällaisen ”keskitien” taiteen luulottelema vallankumouksellisen hahmo ilmestyy lauman sekaan turistilumoutumisena, kaikenlaisen ”toiseuden” kunnioittamisen hurskastelevana vaatimuksena ja yhdentekevänä karnevalismina. Vallan pyrkimysten kanssa ovat taiteilijoiden etunenässä vahtima poliittinen korrektius ja ”kokeellisten teosten” vulgaari karnevaali joka suhteessa yhteensopivia. Niiden tarkoitus on pönkittää hyviksi havaitut rakenteet. Osuvin vertauskuva koko asetelmasta on joku Laura Linsdtedtin kaltainen taiteilija, jonka palkintopuhetta kuvataan rohkeaksi vain koska se ei sitä vähimmässäkään määrin ole.

Sallittakoon kulttuuri-ihmisille heidän hillitön vapautensa. Hurratkaamme esityksille, jotka – kuten Giorgio Colli sanoo – ”teeskentelevät olevansa vaarallisia ja hallitsemattomia”. Turhaan toivomme entisaikojen suvereenin ilmestyvän teurastajaksemme!

On päästävä säännöllisesti päihtymään, muuten alan kestää kaiken, tulen sairaaksi; en enää tahdo sitoa haluani myrkkyihin joiden vaikutuksen alaisena keksin kadonneita objekteja muuttumattomissa ja lohdullisissa valaistuksissa. Muuan tapaamani skitsofreenikko kuvaili juopottelua uskonnolliseksi kokemukseksi. Latteuden takaa paistoi kokemus jossa ahdistus taipui riivaajiksi, ja riivaajistahan uskova tietää kaiken, niitä hän osaa käsitellä, riivaajille hänellä on loitsut ja traditio. On luotu maailma jossa juoppo skitsofreenikko osaa sanoa vallitsevasta etiikasta enemmän kuin kourallinen Kirjailijaliiton akkreditoimia esteetikkoja.


*) maailman, ”realiteetit” jne.


29.6.2019

Keskustelu kesäillassa


Viitteellinen rekonstruktio perjantai-illalta. Pyöräillään kolmisin keskustaa kohti, alla jokunen olut ja snapsi. Illassa on viileyttä, ei liiaksi. Taivas on maidonvaalea, etäisyydessä: sakramentti. Ajaudumme puhumaan elokuvista.

HT: Siis kaikissa näissä leffoissa, Kellopeliappelsiinissa, Funny Gamesissa, Alastomassa lounaassa, on voimakas feminiininen ja seksuaalinen jännite.

MN: Miten se sun mielestä ilmenee?

HT: No Kellopelissähän siltä tyypiltä kysytään suoraan, onkse homo… sit jos muistat Alastomasta lounaasta sen kohtauksen siellä baarissa sen homoseksuaalin kanssa, ja sit tulee se leikkaus suoraan siihen vitun tupakoivaan alieniin… (Ne saatanan muukalaiset on ihan selvä tapaus, jos mietitään seksuaalisuutta.) Ja Funny Gamesissa se toinen niistä pojista on tosi feminiininen, suorastaan kaunis. Se jännite on tosi selkee ja voimakas, se on koko ajan siellä.

MN: Pelottavimmat kauhuelokuvat hyödyntää feminiinistä kuvastoa.

HT: Ja seksuaalisuus on aina kaikessa.

MN: Näin on. Tiiättekö mikä tekee feminiinisestä pelottavan? Se kun mitään ei kielletä, kaikki suljetaan sisään. Muuta ei kielletä kuin kielto itse. Siinä se juttu on. Tulee se sulautuminen, pelko itsen katoamisesta. Jos kielto on kielletty, jää tasan kaks vaihtoehtoa. Joko sulaudut siihen toiseen ja katoat… tai sitten jäät ikuiseen eroon. Vähän niinku psykootikolla! Ääretön ekstaasi tai ääretön yksinäisyys ja ahdistus. Tää on parhaiden kauhuleffojen juttu. Tällä ne pelaa.

HT: Vittu. Nii.

MN: Jos mietitään sitä mikä kalalaji se nyt oli. Missä se koiras sulautuu naaraan kylkeen paritteluaktin jälkeen. Ni tässä on jotain syvästi häiritsevää.

HT: Joo.

J: Ei vittu mitkä keskustelut. Matkalla baariin…

HT: Jooeisaatana…

MN: Joo mut toi oli hitonmoinen havainto. Siis toi HT:n juttu. Sitä vois kehitellä enemmänki…

HT: Joo.

J: Joo.

(Tullaan Huuman edustalle. Kaveri moikkaa terassilta. Huomaan lompakon jääneen kotiin.)

MN: EI HELVETTI, mä unohdin lompakon shortsien taskuun.

HT: Ei oo ongelma.

MN: Mä lainaan joltaki teistä ja maksan… pystyn mobiililla maksamaan vaikka heti.

B (terassilta): Kyllä nää tämmöset järjestyy.



28.6.2019

Keskiluokka ja aitouden kaipuu


1
Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru määrittelevät Luokkavallan vahtikoirat -kirjassaan keskiluokan tavalla, joka ilmaisee käsitteen olevan relevantti tänäkin päivänä. Ennen muuta määrittely auttaa artikuloimaan kokemusta keskiluokan ja työväenluokan välisestä kuilusta. Kukkalan ja Purokurun mukaan

”keskiluokka on hyödyllinen käsite merkityksessä mediating class (välittävä luokka) pikemminkin kuin middle class (keskellä oleva luokka), sillä yläluokka on aina tarvinnut keskiluokkaa hallitsemaan työväenluokkaa.”

Näin keskiluokka määrittyy olennaisesti suhteessa omistamaansa valtaan ja etuoikeuksiin. Tuloja ei Kukkalan ja Purokurun mukaan voikaan pitää luokan ainoana tai edes parhaana indikaattorina, vaan sellaisia ovat myös ”esimerkiksi koulutus, tausta, vanhemmat, elämäntyyli, puhetavat ja aksentti”.

Vaikka eri yhteiskuntaluokkia merkityksellistetään ja arvotetaan mediakeskustelussa eri tavoin, luokan käsitettä sinänsä vältellään. Kukkala ja Purokuru esittävät tälle mahdolliseksi syyksi sen, ”ettei keskiluokka halua tunnistaa itseään luokkana”. Muussa tapauksessa se joutuisi myöntämään nauttimansa etuoikeudet (ja niistä seuraavan vastuun). Luokkapuhe on keskiluokalle kiusallista, tekeehän se näkyväksi juuri sitä symbolitaloutta, ”joka uusintaa keskiluokan valtaa identiteetin ja individualismin kautta”.

Valaisevana esimerkkinä voi pitää säädyttömyyden ja mauttomuuden käsitteisiin kytkeytyvää mielikuvien ekonomiaa. Kukkalan ja Purokurun mukaan säädytön määrittyy usein keskiluokan etäisyyden työväenluokkaan kautta. Säädyllisyyden ja maun arvottaminen tapahtuu työväenluokan kustannuksella:

”Joka tapauksessa keskiluokka tarvitsee jotain, johon kiinnittää säädyttömyyden tai mauttomuuden kaltaiset käsitteet, jotta säädyllisyydellä ja maulla olisi arvoa. Kun säädyttömyys suljetaan ulos omasta elämänpiiristä ja liitetään toisiin, siitä tulee kuitenkin kiinnostavaa. Tässä päivässä se tarkoittaa käytännössä, että keskiluokka voi hyödyntää jonkin irrallisen ’coolin’ asian kulttuurisesti menettämättä etuoikeuksiaan. Keskiluokkaiset mainostajat voivat hyödyntää seksuaalisuutta tai muotisuunnittelijat niin sanotun valkoisen roskaväen estetiikkaa.” (Kukkala ja Purokuru: Luokkavallan vahtikoirat)

Keskiluokkaisen estetiikan jatkuva kiinnostus ”aitouteen” ilmaantuu viihteellistetyssä muodossa Nousukauden ja Titanicin kaltaisissa ”vampyyrielokuvissa”. Vampyyrius viittaa tässä siihen verenimijämäisyyteen, joka näitä elokuvia – niiden keskeisten henkilöhahmojen toimintaa – ideologiakriittisen tulkinnan tasolla määrittää. Totuus keskiluokkaisesta ”aitoudesta” on hedonismille antautuva paremman väen individuaali, joka palaa työväen keskuuteen tekemältään opettavaiselta pyhiinvaellukselta valmiina omaisuuden ja valtasuhteiden ennallistamiseen, koska on nyt ”sisimmältään autenttinen” ja näin vallan ja omaisuuden korruptoivan vaikutuksen ulottumattomissa.

Kukkalan ja Purokurun mukaan keskiluokan on korostettava eroaan alempiin luokkiin naurunalaisuuden uhallakin. Erontekoja ei tietenkään ole tarpeen luoda sen, joka kokee olevansa turvassa. Keskiluokkaa kriittisesti käsittelevistä elokuvista voi tässä yhteydessä mainita hienon Revolutionary Roadin, jossa ”vallankumouksellis-emansipatorisen projektin” ohittamattomaksi kipupisteeksi nousee lopulta pelko aseman ja etuoikeuksien menettämisestä. Tämä pelko on usein piilevää. Keskiluokka pelkää, muttei tiedä pelkäävänsä.

2
Kirjailijana keskiluokka on kiinnostanut ja kiinnostaa minuakin. Siten kuin kirjailijoita aina, herjanheiton kohteena. Julkaisemattoman Kitka-novellin kirjoitinkin tuttuun kaavaan. Liiallisessa määrässä pihakutsuilla nautittu alkoholi laukaisee haadesmaisiksi paisuneet jännitteet: väkivalta, huomaamattomaksi puhuttu, se jota on tarvittu kaiken ylläpitämiseen, purkautuu sieltä, mistä kukaan ei odota sen purkautuvan. Kitka on kaiken kaikkiaan jokseenkin ironinen esitys, ja kertomuksen patologisen takakireä asetelma paljastetaan lukijalle heti ensikappaleen ärtyisässä idyllissä:

”Arttu ja Jenni Vainion OKT oli jotain yli satakaksikymmentä neliötä. Se oli uusi ja pastellisävyin maalattu kuten kaikki muutkin saman alueen talot. Niiden kokoon nähden olivat talojen suorakaiteen muotoiset, kasvualustansa kitkemättömyyttä kituliaan näköisellä, juolavehnää puskevalla koristearonia-aidalla rajatut, paviljongeilla, grillikatoksilla, sepelillä, patioilla ja lasitetuilla terasseilla viivaimentarkasti tukitut pihat jokseenkin ahtaanlaiset. Etupihojen puolella komeilivat kukkapenkit risteytyspioneineen, kartiotuijineen ja kuunliljoineen puitteinaan talon ympäri kiertävä hailakanpunertava kuviolaatoitus ja soranottoalueelta kärrätyt koriste- ja reunuskivet; muutamissa pihoissa rikkoi joku Agrimarketin muovinen suihkuallaskombo kukkapenkin varoen kyhättyä, tasamatalaa muotoa. Kuistin molemmin puolin riippui ovenpielen tuntumassa kaksi amppelia, miljoonakelloa ja lumihiutaletta, koristeellisen nimiplanssin yllä huolekkaasti aseteltu ja sesongin mukaan vaihtuva ovikranssi. Hillityn ja soveliaan tuntuinen autokatos näytti kasvavan talon sivulla, sulavan kokonaisuuteen omia aikojaan, asutun maailman sapattirauhassa ja siinä laajassa, terveessä joutilaisuudessa jossa tuotteisiin rakastuttiin ja niistä inspiroiduttiin, todellisuudessa jonka olohuoneiden lattiat maalattiin Betoluxilla pintojen saattamiseksi kulutetun näköisiksi ilman pohjatyötä, mielenmaisemassa joka kylläisenä ja kateutta tuntematta haaveili paremmasta ja kurkotti korkeammalle: kohti biedermaier-lipastoja, rapsuteltua ja kuullotettua talonpoikais-kustavilaista designia, Howard-nojatuoleja, divaaneja, moderneja metallipenkkejä, isoja gruusialaisia mattoja, uusrenessanssipuusohvia, loivasti viettävään omenapuurinteeseen antavia länsiseinän ikkunarivistöjä, tyylejä jotka erikseen luotiin, sisustuksellisia taide-elämyksiä, luonnonvalkoista jossa lämpö yhdistyi puhtauteen ja raikkauteen, kepeyttä, kokonaisvaltaisuutta, iloisia juhlia venevajassa, öljylyhtyjä, luonnonkukkia, varpuja, pellavaliinoja, taljoja lämmittämässä rottinkituoleja syksyksi taittuvassa venetsialaissävyisessä loppukesässä.”

Kitkan päättävä väkivaltainen kohtaus – jossa Arttu pahoinpitelee pihakutsujen arvovieraan – ilmaisee tarinan tasolla asteittain paljastuvan umpikujan loogisen ja torjutun johtopäätöksen: työväenluokkaan valtasuhteen kautta kiinnitetty negatiivinen pääoma, omien keskuudesta ulossuljettu karkeus ja väkivaltaisuus, muodostaa keskiluokkaisen elämäntavan ja idyllin varsinaisen perustan. Loppuhuipennusta edeltää humalainen ja kaunainen sananvaihto, sekin täynnä työväenluokkaan liitettyä mauttomuutta ja vulgaariutta:

”– Jokos teillä Jenni on kesähuvila Kustavista katottuna, Ilona sanoi. Se päästi sammaltavan naurun.

– Yks vanha venäläinen emigrantti myy meille kartanon, Arttu sanoi. – Se ei pyydä siitä paljon, jotain 60 euroa. Entisöity ja kokonaan peruskorjattu 2008. Hyvä kauppa minusta. Sisäköt, pehtoorit ja rengit kuuluu hintaan. Kokonainen vitun yhteisö, myllyt ja torpat alarinteessä, ajattele.

Ilona katsoi häntä epäuskoisen näköisenä ja sanoi sitten: – Haista sinä Arttu pitkä paska.

Valtsu hohotti, sen käsi Jutan reidellä tuntui elävän omaa elämäänsä. Katriina tuijotti ilmeettömästi pöytään. Se ojensi Artulle viinilasia täytettäväksi. – Älä nyt, se sanoi.

– Työnnä sinä huora kesähuvilat pilluus, Jenni huusi, – oon kuullu että siellä sitä tilaa piisaa, lääniä on kuin Jethro Rostedtin huvijahdissa.

– Kuuletsä saatana mitä toi puhuu, Ilona kirkui Klausille. – Sano nyt helvetti jotain sinäkin!

Klaus näytti toismaailmaiselta, se kohotti käsiään muttei tiennyt mitä niillä tekisi. – Jospa nyt, jospa nyt, kun nuo lapsetkin tuolla, se sanoi ja vilkaisi olohuoneen suuntaan. Ikkuna välkkyi taulutv:n jatkeena, lasten siluetit olivat kuin ruutuun liimattuja.

Pentti kohottautui seisomaan hiukan huojahdellen. – Meen kuselle tästä.

Jenni oli sekin jo pystyssä, Ilona nousi raskaan näköisesti pöydänreunaan tukien, horjahti ja romahti niin että terassi tärisi. – Valas, Jenni sanoi. – Lihava känninen valaskala.

Klaus kiirehti auttamaan, Ilona tuijotti jonnekin silmät tapillaan. – Me mennään nyt, Klaus sanoi. – Kiitos ruuasta ja hienoista kutsuista.”

Kukkalaa ja Purokurua seuraten voi Kitkan tulkita kertomukseksi aitouden tavoittelussaan umpikujaan ajautuneesta keskiluokkaisesta perheestä. Kun ”aitous” lopulta saavutetaan, se osoittautuu liialliseksi. Vainioiden pihakutsut kadottavat hillityn tyylikkyytensä, tilalle saadaan se, mistä jatkuvasti haaveiltiinkin.

Kitkan keskiluokkaistetussa versiossa tarina menisi eri tavalla. Aitous ei puskisi päälle liiallisena ja traumaattisena, vaan se hankittaisiin kolonisaatiolla. Siitä tulisi ominaisuus, jolla on vaihtoarvoa; näin se kiinnittyisi Vainioiden pariskuntaan luokkaominaisuutena. Suomalaisessa valtavirtakirjallisuudessa miellän Riikka Pulkkisen tulevan lähelle tällaista estetiikkaa, hänen Vieras-romaaniaan voi monelta osin lukea establishmentille kirjoitettuna Nousukautena.

3
Aivan tyypillisesti syyttää keskiluokka työväenluokkaa vihan ja kaunan lietsomisesta. Se omaksuu ääripäitä kritisoivan tuomarin ja objektiivisen tarkkailijan roolin eikä kuuntele alempiaan, elleivät nämä suostu ilmaisemaan itseään ja asiaansa vallan kielellä, joka samalla patologisoi työväenluokan niin luokkana kuin yksilöinä. Kenen vihasta ja kaunasta lopulta on kysymys? Eivätkö ne ole pelkkää paluupostia, keskiluokan oman tuomarimaisen luokkatiedottomuuden viesti sille itselleen auki kirjoitettuna?

Vallitsevassa yhteiskunnallisessa ja julkisessa diskurssissa alemmista luokista tuotetaan tietynlainen kuva, mutta tämän kuvan tuottamiseen ne eivät itse pääse osallistumaan. Jos keskiluokka saa omista lähtökohdistaan käsin määritellä alempien luokkien ongelmat – mikä tapahtuu pitkälti porvarillisen individualismin, luvuiksi ja tilastoiksi redusoimisen tai ongelmoimisen kautta –, mitä näille jää jäljelle? Pariisin mellakat vuonna 2005. Oikeistopopulismi. Toimenpiteiden kohteena oleminen. Kohtuuttomuus, irstailu ja juopottelu. Elämänohjeet. Kiertoilmaisut ja fetisismit. Kokemus siitä, ettei valtamedia puhu mistään todelliseen elämään liittyvästä, tai jos puhuu, katse ja ääni ovat keskiluokan.

Entä minä sitten? Puhunko työväenluokan puolesta, ja jos puhun, niin millä mandaatilla? Akateemisesti koulutettuna kirjailija-ihmisenä en hevin voi väittää edustavani minkään sortin prekariaattia, vaikka reilusti alipalkattuna ja monin tavoin yhteiskunnallisesti ulkopuolisena proletaariksi itseni tavallaan miellänkin. Koulutus antaa kuitenkin kulttuurisen ja sosiaalisen(kin) pääoman, jollainen monelta saman tuloluokan ihmiseltä jää puuttumaan. [EDIT 11.3.2024: Tämä on itse asiassa virheellinen väite. Juuri koulutettuna valkokaulustyöläisenä ja taiteilijana edustan prekariaattia; startupyrittäjänä ja pelinkehittäjänä kuulun siihen väestönosaan, jonka työ on niin sanottua uuden työn alkeismuotoa. Lisäksi koulutukseni ei anna minulle mitään varsinaista pääomaa sikäli kuin pääoma määritellään varallisuudeksi, jolla on rahana realisoituvaa vaihtoarvoa.] 

Ja eihän minulla tietenkään mitään mandaattia ole. Mutta entä sitten? Tämäkin kirjoitus on ideologiakritiikkiä, ja suuntautuu enemmän vastaan kuin puolesta…