Tekoälyn tietoisuudesta & mielen ja kielen filosofiasta

Joitakin alustavia havaintoja

Tieteessä tapahtuu -verkkolehden artikkelin mukaan ”nyt käytössä olevat AI-ratkaisut ovat kiistatta osoittaneet, että ainakin jotain ihmisen mielen toimintaa nykytekoälyt pystyvät mallintamaan.” Näin ollen ”kysymystä koneen mielestä” – eli voiko tekoälystä tulla tietoinen – ei enää ole mahdollista ykskantaan sivuuttaa.

Kysymys on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Ensinnäkin on huomioitava todellisuudesta rakennetun mallin eli mallintamisen ja todellisuuden välinen suhde. Jos kuvittelemme maailman, jossa AI kykenee mallintamaan ihmisen mielen täydellisesti (mitä tämä ikinä tarkoittaisikaan), jää kysymys tämän mallin mielestä yhä avoimeksi ja kriittiseksi samaan tapaan kuin luonnonilmiötä kuvaavan matemaattisen mallin ja itse ilmiön suhde.

Toiseksi: artikkelin muotoilu tekoälyn kyvystä mallintaa ”tiedostamattoman mielen assosiaatiopolkuja … jo erittäin hyvin” herättää kysymyksiä. Kirjoittajien mukaan AI:n voi ajatella olevan ”eräänlainen matalan tarkkuuden malli ihmisen tiedostamattomasta”. Malli ei kuitenkaan perustu freudilaisittain ihmisten viettielämän jäljittelemiseen, vaan vektorilaskentaan nojaavan sana-arvauskoneen suunnattomaan laskentatehoon. Mallinnusprosessissa luonnollinen kieli hajotetaan tokeneiksi, joille AI hakee niin kutsutusta embedding-matriisista tokeneita vastaavat vektoriesitykset liittäen niihin ”vielä tiedon siitä, missä järjestyksessä tokeneita pitää käsitellä”. Tätä seuraa ”noin sadan kerroksen kautta etenevä laskenta”.

Lars Gustafsson huomauttaa teoksessaan Merkillinen vapaus (2001) kiinnostavasti, ettei ole olemassa ”konetta, joka kykenisi representoimaan itsensä siten, ettei se enää pystyisi tunnistamaan itseään representaation takaa”. Toisin sanoen ainutkaan ”kone ei tee tahattomia paljastuksia” itsestään. Toisaalta juuri tähän ihminen kuitenkin Freudin mukaan kykenee.

Jotta AI todella kykenisi tuottamaan tiedostamattoman, sen olisi kaiketikin kyettävä Gustafssonin mainitsemiin tahattomiin paljastuksiin eli tunnistamattomiin representaatioihin. Tietoinen mieli on mahdollinen vain sikäli kuin on olemassa sekä tiedostamaton viettielämä että sitä hillitsevä tietoisuus, jolloin tietoisuus ikään kuin muodostaa kokonaisuuden läsnäolevan puolen (tiedostamattoman tarkoittaessa poissaoloa) ilman, että eri puolia voi erottaa toisistaan. Myös yllä viitattu tiedeartikkeli tunnustaa AI:n olevan vain ”sovellus mallista, joka kuvaa, miten ihmisten kieltä käytetään”.

Koska tekoälyltä puuttuu lihallinen ruumis, sillä ei ole inhimillistä kokemusmaailmaa. Millä tavoin ihmiskokemusta olisi sitten mahdollista mallintaa? Millä tavoin tämä malli sisällyttäisi itseensä ruumiista ja sen ulkopuolelta tulevat impulssivirrat, affektiiviset ja sensoriset representaatiot tai symbolifunktiot, joista Janne Kurki puhuu psykoosien kaksitasomallia esittelevässä artikkelissaan (Psykoterapia, 37/2018) ja jotka ”muodostavat sen kokonaisvaltaisen tiedostetun ja tiedostamattoman kokemusmaailman, jona olemassaolomme koemme”? Mitä tekoälyn kohdalla tarkoittaisi kuuluminen kieltä käyttävään kollektiiviin, joka on yksi niistä rajapinnoista, joilla yksilön erottaminen kollektiivista on mahdotonta? Miten AI-tietoisuus integroituisi toisten kanssa jaettuun symbolifunktioon? Toisaalta tämän integraation mahdottomuutta ei voisi luonnehtia edes epäonnistumiseksi, sillä normaalitietoisuuden tapauksessa kyse olisi psykoosista. Tekoäly ei kuitenkaan ole sen enempää psykoottinen kuin neuroottinen. Siltä puuttuu väistämättä subjektirakenne.

Mutkikkaamman filosofisen ja ontologisen ongelman muodostaa kysymys kielestä. Tekoäly perustuu yhtäältä juuri luonnollisen kielen ”rakennuspalikoiden” eli sanojen, kirjainyhdistelmien ja merkkien muuttamiseen numeeriseksi tiedoksi. Vaikkei neuroverkon suorittama laskenta olekaan nollia ja ykkösiä, binäärinen taso jää kuitenkin perustavaksi sikäli kuin AI toimii binäärisille tiloille ja operaatioille perustuvassa digitaalisessa tietokoneessa. Täten tekoäly käsittelee luonnollista kieltä numeerisesti representoituina informaatioyksikköinä.

Ei ole kiistanalaista, ettei AI kykenisi muodostamaan riittävän monimutkaisia suhteita näiden informaatioyksiköiden välille. Kyse on pikemminkin siitä, voiko formaalinen systeemi tuottaa yksiköitymisen ja merkitykselliset erottelut mahdollistavan ontologisen perustan tai lähtökohdan, joka on todellisen tietoisuuden (eikä vain mallin) välttämätön ehto. Kielen ymmärtäminen informaatioyksiköistä muodostuvaksi moninaisuudeksi sivuuttaa kieleen kuuluvan ei-käsitteellisyyden, lihallisuuden ja singulaarisuuden (ainutkertaisuuden). Informaatioyksikkö on siis pelkkä johdannainen.

Arto Laitisen (niin & näin, 3/2019) mukaan kiista tietoisesta koneesta on mahdollista paikantaa kahden näkökulman, arkifenomenologian ja kyberneettisen kognitiotieteen, väliseen eroon. Arkifenomenologian tulkintakehyksessä ajatteleva kone käytännössä, parhaimmillaankin, vain ”ajattelee” – eli käsittelee informaatiota. Kognitiotieteellisessä katsantokannassa informaation käsittely on ”niin täysimääräistä ajattelua kuin sopii olettaakin”. Esimerkiksi komputationalismiksi kutsutussa kognitivistisen mielenfilosofian suuntauksessa ihmisajattelu redusoituu symbolisia representaatioita prosessoivaan sääntöjärjestelmään. Poliittisesti tarkasteltuna tässä debatissa on siten panoksena myös se, kuka määrittelee ajattelun sisällön ja merkityksen.

Vaikka yllä esittämäni kritiikki käytännössä kiistää ajattelevan koneen mahdollisuuden ja asettuu näin arkifenomenologian kannalle, sen toisaalta erottaa tästä juuri vetoamattomuus arkipsykologiaan; en siis käsittele elettyjä kokemuksia tieteellisten hypoteesien kaltaisina. Sen sijaan, että asetettaisiin vastakkain ajattelu ja ”ajattelu”, voi kiinnittää huomiota symbolifunktioon ja subjektirakenteeseen sekä tiedostamattomaan kykynä tuottaa representaatioita, joista tietoisuus ei tunnista itseään. Argumentaatio ei näin ollen perustu fenomenologiaan tai kansanpsykologiaan vaan psykoanalyyttisiin huomioihin normaalin ihmistietoisuuden rakentumisen ehdoista ja toisaalta kielen palautumattomuudesta informaatioyksiköihin.

Jää siis epäilyksenalaiseksi, voiko AI:n systeemi saavuttaa tietoiseksi tulemista yksinomaan lisäämällä mainittujen formaalisten informaatioyksiköiden välisiä suhteita ja kasvattamalla kompleksisuutta. Kyberneettis-kognitiotieteellinen näkökulma tarkastelee tietoisuutta rajatusti, määriteltyjen kognitiivisten prosessien viitekehyksestä käsin. Tätä näkökulmaa määrittää olennaisesti ”kolmannen persoonan perspektiivi”, jossa tietoisuus näyttäytyy objektina. Jos tietoisuus ei kuitenkaan ole objekti, sitä ei ole mahdollista tuottaa informaatioyksiköitä ja niiden välisiä suhteita manipuloimalla. Parhaimmillaankin päästään vain malliin, joka on kaukana alkuperäisestä.

Vaikuttaa joka tapauksessa selvältä, että tietoisesta koneesta puhumisen realismi edellyttää täsmällistä erottelua tietoisuuden ja sen toimintaa jäljittelevän mallin välillä. Käytännössä puhe on usein epätarkkaa: mielikuvien tasolla pelkkä joidenkin tietoisuuden toimintojen mallintaminen yhtyy helposti laajempaan kuvastoon jonkinlaisesta lineaarisesta ja kumulatiivisesta kehityksestä, jonka päätepisteenä on tietoinen kone (ikään kuin tietoisuus koostuisi ominaisuusyksiköistä, jotka on mahdollista mallintaa ja yhdistää toisiinsa). Mielikuva on kuitenkin perusteeton. Naturalistisfysikalistisen metafysiikan valossa se on tosin ymmärrettävä: varsinkin naturalistinen fysikalismi on taipuvainen samastamaan todellisuuden siitä luomaansa malliin nimenomaan metafyysisessä mielessä. (Tästä hyvä esimerkki on neliulotteinen aika-avaruus, jossa aika ikään kuin tilallistuu. Mallin metafyysisessä tulkinnassa aika ”on” tilallista, kaareutuvaa, alueellista ja niin edelleen.)

On uskottavaa ajatella, että nykyinen hype tietoisuuden saavuttavasta tekoälystä perustuu paitsi mystifiointiin, myös naturalistiseen metafysiikkaan, jolle tietoisuus näyttäytyy maailmaan kuuluvana objektina. Tämä objektivoiva käsitys näyttää edellyttävän kritiikittömän metafyysisen asenteen, jossa maailma sellaisenaan nähdään vailla mieltä samalla kun mielestä vasta tulee mielekkyyden tuottaja. Toisin sanoen maailman merkityksellisyys ymmärretään pelkäksi inhimilliseksi projektioksi.

Kun tällainen varsin nihilistinen käsitys alkaa rakenteistaa ajatteluamme kokonaisvaltaisesti, se alkaa samalla määrittää tiedettävissä olevan rajoja. Symbolisen rekisterin tasolla voi odottaa laajan mittakaavan ”merkityskatoa”, mikä edelleen tarkoittaa tuhoisia muutoksia moraalisessa universumissamme. Tekoäly on mystifioitavissa uudeksi yli-ihmiseksi siinä vaiheessa, kun on kadotettu ymmärrys moraalin osuudesta tietoisuutta järjestävänä ja jäsentävänä perusperiaatteena. Sota moraalia vastaan on verrattavissa postmoderniin kamppailuun ”järkeä” vastaan. Eettisten päätösten ulkoistaminen tekoälylle on vain tämän typeryyden jäävuoren huippu.

 

 

 

Lukijan pyynnöstä 2: Tiedostamattoman jälki

Slavoj Žižek kirjoittaa Lacan-kirjasensa esipuheessa:

”Freudilainen tiedostamaton aiheutti melkoisen skandaalin, ei sen väitteen vuoksi, että rationaalinen minä on alisteinen paljon laajemmalle irrationaalisten vaistojen alueelle, vaan koska se näytti, kuinka tiedostamaton sinänsä tottelee omaa kielioppiaan ja logiikkaansa: tiedostamaton puhuu ja ajattelee. Tiedostamaton ei ole villien viettien, jotka egon on kesytettävä, säiliö, vaan paikka, jossa traumaattinen totuus ilmaisee itsensä.”

Samalla Žižek Lacania seuraten ui vastavirtaan suhteessa tyypilliseen tapaan, jolla Freudia on 2000-luvulla luettu: uusien neurotieteellisten löydösten nöyryyttämänä humanistisen kehityksen jäänteenä. Lacanille psykoanalyysissa ei pohjimmiltaan ole kysymys psyykkisten häiriöiden hoidon teoriasta ja tekniikasta, vaan teoriasta ja käytännöstä, jossa ihminen kohtaa olemassaolonsa radikaaleimman ulottuvuuden. Žižekin (ja Lacanin) mukaan

”[psykoanalyysi] ei osoita yksilölle keinoa sovittaa itseään sosiaalisen todellisuuden vaatimuksiin; sen sijaan se selittää, kuinka jokin ’todellisuuden’ kaltainen ensisijaisesti konstituoi [=perustaa] itsensä. Se ei ainoastaan mahdollista ihmisolentoa hyväksymään torjuttua totuutta itsestään; se selittää kuinka totuuden ulottuvuus ilmaantuu inhimilliseen todellisuuteen.”

Merja Hintsa kirjoittaa Freudin Johdatuksen narsismiin ja muiden esseiden johdantotekstissä, ettei Freudin rajatieteessä ole kyse irrationaalisuudesta, vaan halusta tuoda tutkimusobjekti – tiedostamaton – tieteen piiriin. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa objektista, jonka identifioiminen käy mutkattomasti tavanomaisen tieteellis-teoreettisen rajaamisen keinoin.

Freudin rajatiede, psykoanalyysi, on metapsykologiaa. Sen esittämät kysymykset ja problematiikat, joita se artikuloi, edeltävät kaikkea psykologiaa (kuten Verhaeghe osoittaa mainiossa Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä -tiiliskivitutkimuksessaan). Hintsan mukaan

”Freudin metapsykologia nojaa vaatimukseen olla unohtamatta tiedostamatonta. Selviytyäkseen hän oli valmis ryhtymään paholaisen asianajajaksi ja Goethen Faustin tavoin kutsumaan noitaa avukseen. Nämä tunnustukset voi lukea oireina siitä, että vaikka Freud asian kielsikin, metapsykologian rationaalisuus saattaisi sisältää salaisen siirtymän suhteessa ennustettuihin rationaalisuuden muotoihin.”

Monet ovat sittemmin havainneet Freudin tulleen oman halunsa tai sen ekonomian hämäämäksi. Tällä oli teoreettiset seurauksensa. Ne ilmenivät virheinä, joista klassisena esimerkkinä voi mainita myyttisen erottelun, joka palauttaa harmonian kahden voiman välisenä taisteluna eroksen ja thanatoksen välillä. Freudin tutkimusmateriaalina ”oli konflikti, torjutun, ristiriitaisen paluu tiedostamattomasta erilaisina oireina”; tästä seurasi, että Freud ajautui itse jatkuvaan konfliktiin ”materiaalinsa kanssa yrittäessään saada itsepintaisesti vaikenevaa tiedostamatonta puhumaan tietoisuuden kielellä” (Hintsa).

Tiedostamattoman tuominen tieteeseen saattoi Freudin mukaan merkitä tieteen käsitteen räjäyttävää kohtaamista tai vähintään tapahtumaa, jossa tuo käsite ei säilyisi muuttumattomana. Tunnettu lacanismi on väite totuudesta, joka puhkoo aukkoja tietoon.

”Tämä kysymys psykoanalyyttisen diskurssin asemasta muodostaa keskeisen juonteen ranskalaisten Jaqcues Lacanin ja Jacques Derridan sekä heidän oppilaittensa kirjoituksissa Freudista. He asettavat niissä sellaisen teorian ongelman, joka johtaessaan tietoisuuden funktiot tiedostamattoman konfliktuaalisesta dynamiikasta ei voi olla siirtämättä paikoiltaan käsityksiä tietämisestä ja totuudesta, joista [sic] tieteelliset teoriat ovat perinteisesti olleet riippuvaisia.” (Hintsa)

Freudin seuraajien teoreettinen työ näyttää, ettei psykoanalyyttinen teoria itsessään voi paeta ajattelemansa objektin vaikutuksia. Tiedostamattomat prosessit eivät ilmaannu tiedon piiriin yksinkertaisesti tunnistettavina teoreettisina objekteina, ”vaan lisäksi noista prosesseista jää jälki itse teoreettisen käsitteellistämisen prosessiin” (Hintsa). Psykoanalyysin onnistumisen ehtona on siten osallistuminen sen kuvaamiin tiedollisiin siirtymiin. Samalla osallisuus tekee sille mahdottomaksi koskaan onnistua tavalla, johon Freud pyrki.

Freudin projektina ei ollut vain pyrkimys ”unohduksen poistamiseen”. Ennen muuta hän kysyi, mikä oli tuominnut tieteen ja perinteisen filosofisen ajattelun edustaman rationaalisuuden tähän unohdukseen. Rationaalinen tiede (jota Janne Kurjen tapaan voi luonnehtia läsnäolon diskurssin piirissä toimivaksi ajatteluksi) oli Freudille ”ajattelua, joka pyrkii pyyhkimään pois tiedostamattoman vaikutuksen itseensä”.

”Tiedostamattoman ottaminen huomioon edellyttää toisenlaista ajattelua – ajattelua, jota ei hallitsisi tarve tunnistaa tuttu ja päätyä suoraan merkitykseen. Psykoanalyysi tarvitsee etenemistapaa, joka pystyy artikuloimaan monisyisiä, konfliktuaalisia prosesseja turvautumatta yhdistävään viitepisteeseen, minän näkökulmaan.” (Hintsa)

Freud tulkitsi ajattelussa ilmenevän spekulatiivisen ja systemaattisen, koherenttiin järjestelmään pyrkivän kokonaisuuden luomisen merkiksi ”sen taustalla vaikuttavasta narsistisesta minästä” (Hintsa). Tätä systeeminrakennusta edistävä halu kuuluu ”minä-agentille”, kummalliselle ”subjektille”, joka on haurasta tulosta perustavasta konfliktista. Minä yrittää hallita konfliktia itsensä eduksi pystymättä koskaan hallinnoimaan sitä täysin.

”Koherentin merkityksen odotus palautuu minän vastareaktioon, kun se yrittää suojella konfliktien kiusaamaa yhtenäisyyttään uhkaavia ja hajottavia tendenssejä vastaan. Merkityksen etsintä, systeeminrakennus, synteesi, kyvyttömyys myöntää mitään palautumattomasti vierasta – kaikki tämä viittaa minän taisteluun sen yrittäessä luoda ja ylläpitää identiteettiä. Spekulatiivinen, kuvan kaltainen, paljastuu narsistisen minän peilikuvaksi.” (Hintsa)

Tämä Freudin ajattelun elementti on syvästi teoreettisen humanismin tendensseille vastakkainen, eikä sen relevanssi ole kadonnut minnekään.