Herran diskurssi ja filosofia


Diskurssi voi säilyä (…) ilman sanoja tietyissä perustavissa suhteissa, jotka eivät kuitenkaan voisi säilyä ilman kieltä (…): kielen kautta perustetaan tietty joukko lujia suhteita, joiden sisällä kirjoittautuu jotain huomattavasti laajempaa ja pidemmälle menevää kuin varsinaiset lausunnot (…). Ei tarvita mitään lausuntoja siihen, että toimintamme ja tekomme kuuluisivat tiettyjen olennaisten lausumien (…) puitteisiin. Kyse on diskurssien rakenteista – ja voimme Lacanin mukaan kutsua niitä todellakin vain rakenteiksi – jotka luonnehtivat tiettyä perustavaa suhdetta, nimittäin signifioijan suhdetta toiseen signifioijaan. Signifioijien suhteen kautta ilmaantuu se, mitä Lacan kutsuu subjektiksi: signifioija toimii subjektin representoijana toisen signifioijan vierellä (…). Signifioija on se, mikä representoi subjektin toiselle signifioijalle (…). (64)

Subjekti sijoittuu ikään kuin signifioijien väliin; suhteessa signifioijiin se on jaettu ja jakautunut. ”Lacanin subjekti on signifioijan, merkitsijän/merkitsevän (…) subjekti” (40), siltä puuttuu itsenäinen substanssi: subjekti on seurausta lihaan/ruumiiseen piirtyvistä merkitsijöistä.

  • Subjektia voisi näin kuvailla tiettyjen suhteiden vaikutukseksi. Samaa tarkoittaa sanoa (käytännönläheisemmin): Toinen representoi subjektin/minut minulle. Siten myös identiteetti, joka on representaatio, muodostuu olennaisesti suhteessa Toiseen. Identiteetti on eräänlainen subjektin/Toisen vastaus ja ”väkivaltainen pysäytys” subjektin epäsubstantiaaliseen välissä-huojuntaan.

Subjekti on primaarisesti jaettu ruumis-organismin reaalisen ja sen symbolisaation yrityksen välillä (a → $ → S1), jolloin sekundaaritason jakautuminen (S1 → $ S2) tarkoittaa primaaritason ”kahdentumista” ja näin viime kädessä S1:n epäonnistumista ”viimeisenä vastauksena” tai sellaisen toimittajana/lähettäjänä (47). Paul Verhaeghe  (sit. mp.) kirjoittaa tämän jaon sijaitsevan lisäksi ”eksplisiittisesti suhteessa Toiseen, jonka oletetaan toimittavan viimeinen vastaus, S1. Koska Toinen ei kykene tekemään sitä, se osoittaa näin ollen myös oman puutteensa.”

  • Toisin kuin ”dekonstruktionistit” ja ”postmodernistit” esittävät, identiteetin ja identifikaation problematiikka ei siten ole vain symbolisen fiktion problematiikkaa, vaan – kuten Žižek sen ehkä muotoilisi – ongelma on reaalisessa itsessään oleva perustava jakautuminen, joka samalla on reaalisen puute-toiseutta (”oman” ruumiin toiseuden merkityksessä).

Herradiskurssi on ”perustava tapahtuma”, jossa signifioija toimii representoijana suhteessa toiseen signifioijaan.

Tässä merkinnässä [herran diskurssin kaava, ks. aloitussivu] S1 merkitsee primaaria signifioijaa, joka representoi subjektin kaikille muille signifioijille, toisin sanoen jo paikalla olevalle signifioijien patterille, jota S2 edustaa. S1 siis puuttuu signifioijien patterin jo olemassaolevaan tilaan, jota emme voi pitää vain sinne tänne hajaantuneena, sillä nuo signifioijat muodostavat tiedon (…) verkoston. Mikä tahansa signifioija voi kuitenkin toimia herrasignifioijana. (65–66)

On tärkeää huomata, ettei ilman herran diskurssia ole myöskään minkäänlaista subjektin representoitumista: pelkkä ”signifioijan käsite itsessään implikoi herran diskurssin” (66). Herran diskurssi on koko diskurssiteorian lähtötaso, ”johon muut diskurssimuodot tukeutuvat ja rakentuvat tukien tai häiriten herran diskurssin toimintaa” (mp.).

Herran diskurssissa totuuden paikalta löytyy jaettu subjekti $, mikä merkitsee herran jakautuneisuutta ja impotenssia. Herra representoi subjektin muille signifioijille/Toiselle S2. Tämä on interventio, tiedon eli S2:n asettuminen:

Tieto asettuu siitä hetkestä alkaen, kun S1 tulee esittämään jotakin, ja tämän intervention johdosta tiedon kenttä määrittyy siinä pisteessä, jossa olemme, jo strukturoituneena tiedon kenttänä. Tässä interventiossa $ representoi tiettyä piirrettä, joka täytyy erottaa elävästä yksilöstä: elävä yksilö on varmastikin subjektin paikka, mutta elävä yksilö kuuluu eri järjestykseen kuin se, jonka subjekti tuo mukanaan tiedon statuksen johdosta. (66)

Herran jakautuneisuus $ seuraa yrityksestä symbolisoida subjekti S2:lle (muille signifioijille) eli saattaa subjekti symbolisen järjestyksen piiriin. Primaaritason epäonnistuminen tuottaa yrityksen jatkuvan hellittämättömyyden ja epäonnistumisen, ylijäämä-menetyksen a, joka ”on subjektissa enemmän kuin se itse” ja tarkoittaa näin myös subjektin omaa jakautuneisuutta.

  • Tässä mielessä a osoittaa herran diskurssissa $:ään: a on Toisen puutetta, mutta siksi se on myös puutetta herrassa, siinä piilevä traumaattinen viilto. Universaalia representoiva herra epäonnistuu, koska on takertunut kiinni ”vastakkainasettelun kallioon” eli (primaaritasolla) nautinnon (jouissance) reaaliseen.

Tieto, jota ei tiedetä, asetetaan S2:n eli toisen signifioijan tasolla. Toinen signifioija ei ole yksin, vaan Toisen maha on täynnä niitä. Tämä hirviömäisen Troijan hevosen kaltainen Toisen kupu tarjoaa perustan tiedon totaliteetin (…) fantasmalle. Sen toiminta implikoi kuitenkin, että jokin iskee ulkopuolelta, muuten mitään ei tule siitä ulos. (66)

Kurjen eksegeesi yo. kappaleesta lähtee sen korostamisesta, että ”Lacan erottaa selvästikin diskurssin tason siitä, mitä tulee manifestisti lausutuksi”. Kieli puhuu sanojen ”tuolla tai tällä puolen” muodostaen rakenteita ja suhteita, ”joissa olemme kiinni, vaikka kuinka sulkisimme suumme”. Nämä ovat niitä suhteita, joiden kautta tapahtuu signifioijien subjekti-representaatio toisille signifioijille. On siis jo olemassa tietty signifioijien joukko, jota Lacan nimittää Toiseksi ja jonka olemassaolo edeltää subjektin representoimista. Tätä joukkoa tavataan kutsua tiedoksi.

Lacanin mukaan tätä neljän diskurssin matriisia (herran, yliopiston, hysteerikon ja analyytikon diskurssit) ei ole millään tavalla absoluuttisesti määrätty; myöskään sitä ei ole abstrahoitu mistään todellisuudesta, vaan se on aina jo kaiverrettu siihen, mikä todellisuutena toimii. Tämä todellisuus on diskurssin todellisuus, ”joka on jo maailmassa ja ylläpitää sitä, ainakin maailmaa sellaisena kuin me sen tunnemme”.

Eikä se [neljän diskurssin matriisi] edes kuulu maailmaan tai ole osana sitä, vaan se osallistuu sitä kannatteleviin arkkeihin. Itse kirjainten muoto ei olekaan tässä algebrassa keskeinen, vaan oleellista on tuoda esiin tietyt pysyvät (vakio)suhteet.
Nämä vakiosuhteet sijoittavat erään hetken. Tuona hetkenä S1 puuttuu jo artikuloitujen signifioijien kenttään (S2), ja tämän intervention myötä ilmaantuu jaettu subjekti ($), samalla kun jotain katoaa. Tarkemmin sanottuna S1:n ilmaantuessa suhteessa toisiin signifioijiin (S2) ilmaantuu myös jaettu subjekti ($) tietyn katoamisen (…) (a) representoimana. (67)

Herran diskurssissa a tarkoittaa symbolisesti ja reaalisesti lisäarvon funktiota. Pikku a on plus-de-jouir, lisänautinto tai ”ylijäämänauttiminen”, ”nautinnon lisääntyminen”. Lisäarvon paikka on (kuten Marx keksi) lisätyössä, jonka Toinen tekee, mistä syystä puhuteltavan paikka on myös orjan/työn paikka. Lisänautinnon voi ajatella ilmaantuvan a:n aukkoon herran imaistavaksi. Herra sallii orjalle nautinnon (koska se ei ole pois herralta), mutta vaatii itselleen työstä syntyvän nautinnon lisän: ”Lisänautinto on diskursiivisesti tuotettua nautintoa, jonka tuotanto seuraa diskurssin luomaa jakautumista. Toisin sanoen kysymys on aina siitä, kuka kerää nautinnon tietynlaisesta diskursiivisesta muodostelmasta (…).”

Tällä tavalla halun ja nautinnon käsitteet niveltyvät toisiinsa. Objektin katoaminen on ammottava aukko, mistä emme tiedä, onko se puutteen representaatio nauttimisessa. Lacan ei tässä yhteydessä sano ainakaan suoraan, että halun objektisyy (a) olisi puutteen representaatio nauttimisessa, mutta epäilee tätä mahdollisuutta niin eksplisiittisesti, että kysymystä voi pitää lähes retorisena. (68)

Asetelmassa herrasignifioija on erotettu tiedosta, ja tämä halkaisu/ero (clivage) määrittelee asetelmaa. Subjekti löytää näin itsensä herrasignifioijaan sidottuna, ”kun taas diskurssin liittäminen nautintoon on tiedon tosiasia/teko” (a viivan alapuolella aukkona, josta nautinto tihkuu sisään ja herran otettavaksi).

Neljän diskurssin matriisin vakiona menetyksen paikka (oikealla Toisen alla), jossa herran diskurssissa on a, tarkoittaa paikkaa, ”jossa menetys (…) tuotetaan / tuottaa itsensä (…), nimittäin nautinnon menetys, josta ekstrahoidaan lisänautinnon (…) funktio”. Vasen yläpuoli on halun paikka, joka tarkoittaa järjestyksen/määräyksen/käskyn paikkaa. Herran diskurssissa totuuden paikan (vasen alapuoli) voi ottaa vain $ eli ”se, mikä ei aluksi asetu tyynesti paikalleen identtisenä itsensä kanssa”.

  • $ totuutena herran halusta tarkoittaa myös totuutta identifikaatiosta. Herran diskurssin voi ajatella identiteetin eli representoidun subjektin diskurssina. Identifikaatio on perustavan jakautuneisuuden peittämistä.

Subjekti on siis jakautunut yhtäältä 1) primaaridefenssin ulottuvuudessa ja toisaalta 2) sekundaaridefenssin ulottuvuudessa, toisin sanoen 1) vietin ja signifioijien välillä ja 2) eri signifioijien välillä, kuten alussa esitettiin. ”Psykoanalyyttinen askel” tarkoittaa kieltoa (pas) suhteessa klassisen psykologian ja filosofian subjekteihin.

Kaksi vuotta ennen seminaaria XVII Lacan esitti tähän liittyvän artikuloinnin psykoanalyyttisesta teosta: ”joko en ajattele tai en ole” (…) . Tällä vaihtoehdolla on roolinsa (…) heti, kun kyse on herran diskurssista. Tämän muotoilun oikeuttamiseksi se täytyy kuitenkin vielä tuottaa siellä, missä se yksin on ilmeinen. Sen täytyy tuottaa itsensä hallitsevalla paikalla hysteerikon diskurssissa, jotta olisi varmaa, että subjekti asetetaan tämän vel:n eteen, joka [sic] ilmaistaan valinnassa ”joko en ajattele tai en ole”. Siellä, missä ajattelen, en tunnista itseäni enkä ole – sitä on tiedostamaton; siellä, missä olen, on liian selvää, että eksyn / menen järjiltäni (…) . Jos tämä on jäänyt pitkäksi ajaksi hämäräksi herran diskurssin tasolla, johtuu se nimenomaan siitä, että se on ollut paikalla, joka itse rakenteensa takia peittää subjektin jaon. (71)

Herran diskurssi on hallitsevan puhunta, ”synteesin ja tietoisuuden diskurssi”. Se sulkee sisäänsä kaiken, senkin, mikä mieltää itsensä vallankumoukseksi tai jota romanttisesti kutsutaan Vallankumoukseksi; se toteuttaa oman vallankumouksensa. Herran diskurssin ainoa vastaääni (kontrapunkti) on analyytikon diskurssi.

Lacanin mukaan ”filosofia ilmaantui herran diskurssin tasolla”; herran diskurssi on filosofian pääasiallinen diskurssimuoto, minkä ”perusteella filosofia ilmaantuu olemassaolevaan tiedon kenttään, kun S1 astuu muiden signifioijien joukkoon ja representoi signifioijan subjektin niille ja niiden vieressä”. S2 on orjan kenttä.

Antiikissa orja oli perheeseen/sukuun kuuluva funktio ja kuului jopa enemmän perheeseen/sukuun kuin valtioon. Tämä johtuu siitä, että juuri orjalla oli tietotaito (…), toisin sanoen tieto siitä, miten asiat tehdään.
               Tähän liittyy Lacanin provokatiivinen väite, joka hänen mukaansa vastaa kysymykseen, mikä antaa filosofialle sen alkuperäisen merkityksen/suunnan (…): filosofia merkitsee koko kehityksessään (…) varkautta, ryöstöä, tiedon anastamista orjuudelta herran toimella (…). (73)

Tiedolla on kaksi eri tahoa: artikulaatio ja tietotaito. Olennaista on, että artikuloitu järjestelmä on siirrettävissä edelleen ”orjan taskusta herran taskuun”, kun taas tietotaidon siirtäminen on hankalampaa ja edellyttää orjan siirtämistä – ”seikka, jonka jokainen nykyaikainen tietotyön pätkätyöläinen tuntee nahoissaan”. Lacan mainitsee tästä olevan ”kyse siinä, mitä kutsutaan epistemeksi”, toisin sanoen sellaisen aseman, josta käsin tieto on muutettavissa herran tiedoksi, löytämisestä. Siirrettävissä olevan tiedon funktio on lainattu käsityöläistekniikoista, siis orjilta. Tiedosta ekstrahoidaan eli ”otetaan esiin sen olemus, jotta tiedosta tulisi herran tietoa”.

Tässä yhteydessä Lacan viittaa Karl Marxiin ja joihinkuihin muihin, joita hän ei nimeä, ja toteaa, että tämä prosessi kaksinkertaistuu lapsuksesta, torjutun paluusta. (74)

Tämä hiukan kryptiseltä kuulostava toteamus tarkoittaa, että Marxissa (filosofiana) tiedon olemus ekstrahoitiin herran tiedoksi, mikä samalla tarkoitti tiedon funktion viemistä proletariaatilta.

Pelissä on lyhyesti sanottuna herran status. Samalla paljastuu filosofian funktio: historiallisessa funktiossaan filosofia on orjan tiedon ekstrahoimista, jollei pettämistä, jotta orjan tieto saataisiin muuttumaan herran tiedoksi. Itse asiassa vanhan ajan orjan ja nykyajan työläisen välinen keskeinen ero on juuri tässä: ennen herra oli riippuvainen orjansa tietotaidosta, mutta kapitalismissa kapitalisti ei ole enää riippuvainen proletaarin tiedosta: proletaari ei ole yksinkertaisesti riistetty, vaan häneltä on viety myös hänen tiedon funktionsa. (74)

  • Tähän liittyy uusliberaalin kapitalistin tyypillinen orjalle kohdistama vaatimus ”markkinoida osaamistaan”. Osaamista on nimenomaan markkinoitava, koska herra ei ole siitä suoraan riippuvainen, vaan kiinnostuu siitä vain sikäli kuin havaitsee siinä lisäarvon/lisänautinnon. Itsensä/työnsä myymisen voi ehkä tässä mielessä ajatella suhteessa lisätyöhön tai lisätyönä, josta kapitalistinen herra imee nautinnon siemauksensa. Orjan on osoitettava herralle tämän halun kohde, tai tarkemmin: orjan on osoitettava herralle itsensä a:na, jossa herra voi tunnistaa – takaisin heijastetussa objekti-katseessaan – halunsa/”itseytensä” (S2). Kyse on siis nimenomaan modernista herrasta, yliopistodiskurssista (ylhäällä S2a; alhaalla S1 ja $).

Seuraavaksi Lacan kysyy (…) tarkoittaako tämä sitä, että se, mikä on ilmaantunut meille tieteenä halliten meitä, olisi tämän operaation hedelmä. Toisin sanoen Lacan näyttäisi kysyvän (…), muodostaako tiede filosofian tavoin herran diskurssin jatkumon. Vastauksena Lacan toteaa, että päinvastoin, mistään tällaisesta ei ole kyse. Episteme johti vain tietoon, joka voidaan nimetä termillä, jota Aristoteles käytti herran tiedon luonnehtimiseen, nimittäin teoreettiseen tietoon – kaikilla niillä painotuksilla, joita sanalla teoria on Aristoteleelle. Tiede syntyi vasta, kun joku – ja Lacanin mukaan tämä joku oli Descartes – ekstrahoi subjektin funktion S1:n tiukasta suhteesta S2:een. Tältä pohjalta Lacan kysyykin, kuka voisi kieltää, että filosofia ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin kiehtova hanke herran hyväksi. (74)

Tässä on sikäli oltava tarkkana, ettei tieteellä tarkoiteta tieteinä yleisesti esiintyviä taloustiedettä, humanistisia tieteitä, kasvatustiedettä ja psykologiaa, jotka ovat pikemminkin filosofian johdannaisia ja osa-alueita. Lacanin mukaan tieteellinen diskurssi on (nykyisellään) herran puolella. Vain sikäli kuin tiede ei sinänsä ole herran diskurssi, voi se olla joko herran puolella tai häntä vastaan. Filosofia taas on ”ensisijaisesti herran diskurssin jatke ja pönkittäjä, mutta mahdollisesti myös jotain muuta”.

Herran diskurssin suhteen Lacan toteaa, että orjatyö muodostaa näkymättömästi tiedostamattoman, joka ei ole tullut ilmi. Tämä ilmitulematon paljastaa (…), onko tämä elämä puhumisen arvoinen. Vanhanaikaisen (…) herran diskurssin ja modernin herran (kapitalistin) diskurssin välillä on kuitenkin tapahtunut muutos tiedon paikassa, ja ilmeisesti filosofialla on ollut jotain tekemistä tämän muutoksen kanssa. Proletaarilta on nimittäin riistetty jotain, mikä on oikeuttanut sekä vallankumouksen yrittämisen että sen onnistumisen. Kapitalistinen riisto tekee proletaarin tiedosta hyödytöntä ja proletaarille palautetaan vain herran tietoa – ja tämän takia proletaari on vain vaihtanut herraa. Jäljelle on jäänyt herran olemus, nimittäin se, ettei hän tiedä, mitä haluaa. (75–76)

Huomaa aiemmin todettu seikka S2:sta ”tietona, jota ei tiedetä”. Tämä tietämättömyys ”muodostaa herran diskurssin todellisen rakenteen”. Orja tietää paljon – mutta erityisesti hän on selvillä herran halusta (herra ei olisi herra, mikäli tietäisi, mitä haluaa), ja tämä on hänen orjan-funktionsa. Että kaikkitietävyys on yliopistodiskurssissa ”siirtynyt herran paikalle, hämärtää sitä, mistä on kyse, nimittäin totuutta”.

  • Herran diskurssissa ”ilmitulematon”, josta on puhe, viittaa S2:een ”ei-tiedettynä tietona” eli Toisena / ennen herran tuloa artikuloituneena kenttänä / tiedostamattomana.

Tulkitsen niin, että totuuden hämärtyminen tarkoittaa käytännössä tiedon ja totuuden rekisterien lankeamista yksiin sikäli kuin herra on siirtynyt yliopistodiskurssissa totuuden paikalle. Herra ei tiedä mitään, ja tämä on totuus mestarin paikalla olevasta ”kaikkitietävyydestä”; mutta juuri siinä määrin kuin tieto on herruus, kaikkitietävyys ilmaantuu ”totuudenhahmoisena” pyrkien hylkimään omaa jakautuneisuuttaan (siksi $ tuotteen/menetyksen paikalla) puhutellen orjaa a:na, kertakäyttöisenä ja katoavana/kadotettuna Toisena/objektina…

Lacan näyttää siis selvästikin ajattelevan, että vanhanaikaisessa herran diskurssissa vallankumous oli sekä yrittämisen että toteuttamisen puolesta mahdollinen sikäli, että sen lisäksi, että orja tiesi totuuden herran halusta, kun herra itse ei tuota totuutta tiennyt – sen lisäksi orja oli itse ikään kuin orgaaninen tai ainakin erottamaton osa tietoa: tieto oli orjan tietotaitoa; jos hävitit orjan, hävitit tiedon. Modernissa tilanteessa herran tietämättömyys on kuitenkin verhottu kaikkitietävyyteen (…) ja tieto on erotettu orjasta, ja tämä on tehnyt vallankumouksestakin lähes tai kokonaan mahdottoman. (76)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.