Diskurssi voi
säilyä (…) ilman
sanoja tietyissä perustavissa suhteissa, jotka eivät kuitenkaan voisi säilyä
ilman kieltä (…):
kielen kautta perustetaan tietty joukko lujia suhteita, joiden sisällä
kirjoittautuu jotain huomattavasti laajempaa ja pidemmälle menevää kuin
varsinaiset lausunnot (…).
Ei tarvita mitään lausuntoja siihen, että toimintamme ja tekomme kuuluisivat
tiettyjen olennaisten lausumien (…)
puitteisiin. Kyse on diskurssien rakenteista – ja voimme Lacanin mukaan kutsua
niitä todellakin vain rakenteiksi – jotka luonnehtivat tiettyä perustavaa
suhdetta, nimittäin signifioijan suhdetta toiseen signifioijaan. Signifioijien
suhteen kautta ilmaantuu se, mitä Lacan kutsuu subjektiksi: signifioija toimii
subjektin representoijana toisen signifioijan vierellä (…). Signifioija on se, mikä representoi subjektin
toiselle signifioijalle (…).
(64)
Subjekti sijoittuu ikään kuin signifioijien
väliin; suhteessa signifioijiin se on jaettu ja jakautunut. ”Lacanin subjekti
on signifioijan, merkitsijän/merkitsevän (…) subjekti” (40), siltä puuttuu itsenäinen
substanssi: subjekti on seurausta lihaan/ruumiiseen piirtyvistä merkitsijöistä.
- Subjektia
voisi näin kuvailla tiettyjen
suhteiden vaikutukseksi. Samaa tarkoittaa sanoa
(käytännönläheisemmin): Toinen representoi subjektin/minut minulle. Siten
myös identiteetti, joka on representaatio, muodostuu olennaisesti
suhteessa Toiseen. Identiteetti on eräänlainen subjektin/Toisen vastaus ja
”väkivaltainen pysäytys” subjektin epäsubstantiaaliseen
välissä-huojuntaan.
Subjekti on primaarisesti jaettu ruumis-organismin reaalisen ja sen
symbolisaation yrityksen välillä (a →
$ → S1),
jolloin sekundaaritason jakautuminen
(S1 → $ → S2) tarkoittaa
primaaritason ”kahdentumista” ja näin viime kädessä S1:n
epäonnistumista ”viimeisenä vastauksena” tai sellaisen toimittajana/lähettäjänä
(47). Paul Verhaeghe (sit. mp.)
kirjoittaa tämän jaon sijaitsevan lisäksi ”eksplisiittisesti suhteessa Toiseen,
jonka oletetaan toimittavan viimeinen vastaus, S1. Koska Toinen ei
kykene tekemään sitä, se osoittaa näin ollen myös oman puutteensa.”
- Toisin kuin
”dekonstruktionistit” ja ”postmodernistit” esittävät, identiteetin ja identifikaation
problematiikka ei siten ole vain symbolisen fiktion problematiikkaa, vaan
– kuten Žižek sen ehkä muotoilisi – ongelma on reaalisessa itsessään oleva
perustava jakautuminen, joka samalla on reaalisen puute-toiseutta (”oman”
ruumiin toiseuden merkityksessä).
Herradiskurssi on ”perustava tapahtuma”, jossa signifioija
toimii representoijana suhteessa toiseen signifioijaan.
Tässä merkinnässä [herran
diskurssin kaava, ks. aloitussivu] S1 merkitsee primaaria
signifioijaa, joka representoi subjektin kaikille muille signifioijille, toisin
sanoen jo paikalla olevalle signifioijien patterille, jota S2
edustaa. S1 siis puuttuu signifioijien patterin jo olemassaolevaan
tilaan, jota emme voi pitää vain sinne tänne hajaantuneena, sillä nuo
signifioijat muodostavat tiedon (…) verkoston. Mikä tahansa signifioija voi
kuitenkin toimia herrasignifioijana. (65–66)
On tärkeää huomata, ettei ilman herran diskurssia ole
myöskään minkäänlaista subjektin representoitumista: pelkkä ”signifioijan
käsite itsessään implikoi herran diskurssin” (66). Herran diskurssi on koko
diskurssiteorian lähtötaso, ”johon muut diskurssimuodot tukeutuvat ja
rakentuvat tukien tai häiriten herran diskurssin toimintaa” (mp.).
Herran diskurssissa totuuden paikalta löytyy jaettu subjekti
$, mikä merkitsee herran
jakautuneisuutta ja impotenssia. Herra representoi subjektin muille
signifioijille/Toiselle S2. Tämä on interventio, tiedon eli S2:n
asettuminen:
Tieto asettuu siitä hetkestä
alkaen, kun S1 tulee esittämään jotakin, ja tämän intervention
johdosta tiedon kenttä määrittyy siinä pisteessä, jossa olemme, jo
strukturoituneena tiedon kenttänä. Tässä interventiossa $ representoi tiettyä piirrettä, joka täytyy erottaa elävästä
yksilöstä: elävä yksilö on varmastikin subjektin paikka, mutta elävä yksilö
kuuluu eri järjestykseen kuin se, jonka subjekti tuo mukanaan tiedon statuksen
johdosta. (66)
Herran jakautuneisuus $
seuraa yrityksestä symbolisoida subjekti S2:lle (muille
signifioijille) eli saattaa subjekti symbolisen järjestyksen piiriin.
Primaaritason epäonnistuminen tuottaa yrityksen jatkuvan hellittämättömyyden ja
epäonnistumisen, ylijäämä-menetyksen a,
joka ”on subjektissa enemmän kuin se itse” ja tarkoittaa näin myös subjektin
omaa jakautuneisuutta.
- Tässä mielessä a osoittaa herran diskurssissa $:ään: a on Toisen puutetta, mutta siksi se on myös puutetta
herrassa, siinä piilevä traumaattinen viilto. Universaalia representoiva
herra epäonnistuu, koska on takertunut kiinni ”vastakkainasettelun
kallioon” eli (primaaritasolla) nautinnon (jouissance) reaaliseen.
Tieto, jota ei tiedetä,
asetetaan S2:n eli toisen signifioijan tasolla. Toinen signifioija
ei ole yksin, vaan Toisen maha on täynnä niitä. Tämä hirviömäisen Troijan
hevosen kaltainen Toisen kupu tarjoaa perustan tiedon totaliteetin (…)
fantasmalle. Sen toiminta implikoi kuitenkin, että jokin iskee ulkopuolelta,
muuten mitään ei tule siitä ulos. (66)
Kurjen eksegeesi yo. kappaleesta lähtee sen korostamisesta,
että ”Lacan erottaa selvästikin diskurssin tason siitä, mitä tulee manifestisti
lausutuksi”. Kieli puhuu sanojen ”tuolla tai tällä puolen” muodostaen
rakenteita ja suhteita, ”joissa olemme kiinni, vaikka kuinka sulkisimme
suumme”. Nämä ovat niitä suhteita, joiden kautta tapahtuu signifioijien
subjekti-representaatio toisille signifioijille. On siis jo olemassa tietty
signifioijien joukko, jota Lacan nimittää Toiseksi ja jonka olemassaolo edeltää
subjektin representoimista. Tätä joukkoa tavataan kutsua tiedoksi.
Lacanin mukaan tätä neljän diskurssin matriisia (herran,
yliopiston, hysteerikon ja analyytikon diskurssit) ei ole millään tavalla
absoluuttisesti määrätty; myöskään sitä ei ole abstrahoitu mistään
todellisuudesta, vaan se on aina jo kaiverrettu siihen, mikä todellisuutena
toimii. Tämä todellisuus on diskurssin todellisuus, ”joka on jo maailmassa ja
ylläpitää sitä, ainakin maailmaa sellaisena kuin me sen tunnemme”.
Eikä se [neljän diskurssin
matriisi] edes kuulu maailmaan tai ole osana sitä, vaan se osallistuu sitä
kannatteleviin arkkeihin. Itse kirjainten muoto ei olekaan tässä algebrassa
keskeinen, vaan oleellista on tuoda esiin tietyt pysyvät (vakio)suhteet.
Nämä vakiosuhteet
sijoittavat erään hetken. Tuona hetkenä S1 puuttuu jo artikuloitujen
signifioijien kenttään (S2), ja tämän intervention myötä ilmaantuu
jaettu subjekti ($), samalla kun
jotain katoaa. Tarkemmin sanottuna S1:n ilmaantuessa suhteessa
toisiin signifioijiin (S2) ilmaantuu myös jaettu subjekti ($) tietyn katoamisen (…) (a) representoimana. (67)
Herran diskurssissa a tarkoittaa
symbolisesti ja reaalisesti lisäarvon funktiota. Pikku a on plus-de-jouir,
lisänautinto tai ”ylijäämänauttiminen”, ”nautinnon lisääntyminen”. Lisäarvon
paikka on (kuten Marx keksi) lisätyössä,
jonka Toinen tekee, mistä syystä puhuteltavan paikka on myös orjan/työn paikka.
Lisänautinnon voi ajatella ilmaantuvan a:n
aukkoon herran imaistavaksi. Herra sallii orjalle nautinnon (koska se ei ole
pois herralta), mutta vaatii itselleen työstä syntyvän nautinnon lisän:
”Lisänautinto on diskursiivisesti tuotettua nautintoa, jonka tuotanto seuraa
diskurssin luomaa jakautumista. Toisin sanoen kysymys on aina siitä, kuka kerää
nautinnon tietynlaisesta diskursiivisesta muodostelmasta (…).”
Tällä tavalla halun ja nautinnon
käsitteet niveltyvät toisiinsa. Objektin katoaminen on ammottava aukko, mistä
emme tiedä, onko se puutteen representaatio nauttimisessa. Lacan ei tässä
yhteydessä sano ainakaan suoraan, että halun objektisyy (a) olisi puutteen representaatio nauttimisessa, mutta epäilee tätä
mahdollisuutta niin eksplisiittisesti, että kysymystä voi pitää lähes
retorisena. (68)
Asetelmassa herrasignifioija on erotettu tiedosta, ja tämä
halkaisu/ero (clivage) määrittelee
asetelmaa. Subjekti löytää näin itsensä herrasignifioijaan sidottuna, ”kun taas
diskurssin liittäminen nautintoon on tiedon tosiasia/teko” (a viivan alapuolella aukkona, josta
nautinto tihkuu sisään ja herran otettavaksi).
Neljän diskurssin matriisin vakiona menetyksen paikka
(oikealla Toisen alla), jossa herran diskurssissa on a, tarkoittaa paikkaa, ”jossa menetys (…) tuotetaan / tuottaa itsensä
(…), nimittäin nautinnon menetys, josta ekstrahoidaan lisänautinnon (…)
funktio”. Vasen yläpuoli on halun paikka, joka tarkoittaa
järjestyksen/määräyksen/käskyn paikkaa. Herran diskurssissa totuuden paikan
(vasen alapuoli) voi ottaa vain $ eli
”se, mikä ei aluksi asetu tyynesti paikalleen identtisenä itsensä kanssa”.
- $ totuutena herran halusta
tarkoittaa myös totuutta identifikaatiosta. Herran diskurssin voi ajatella
identiteetin eli representoidun subjektin diskurssina.
Identifikaatio on perustavan jakautuneisuuden peittämistä.
Subjekti on siis jakautunut yhtäältä 1) primaaridefenssin
ulottuvuudessa ja toisaalta 2) sekundaaridefenssin ulottuvuudessa, toisin
sanoen 1) vietin ja signifioijien välillä ja 2) eri signifioijien välillä,
kuten alussa esitettiin. ”Psykoanalyyttinen askel” tarkoittaa kieltoa (pas) suhteessa klassisen psykologian ja
filosofian subjekteihin.
Kaksi vuotta ennen seminaaria
XVII Lacan esitti tähän liittyvän artikuloinnin psykoanalyyttisesta teosta:
”joko en ajattele tai en ole” (…) . Tällä vaihtoehdolla on roolinsa (…) heti,
kun kyse on herran diskurssista. Tämän muotoilun oikeuttamiseksi se täytyy
kuitenkin vielä tuottaa siellä, missä se yksin on ilmeinen. Sen täytyy tuottaa
itsensä hallitsevalla paikalla hysteerikon diskurssissa, jotta olisi varmaa,
että subjekti asetetaan tämän vel:n
eteen, joka [sic] ilmaistaan
valinnassa ”joko en ajattele tai en ole”. Siellä, missä ajattelen, en tunnista
itseäni enkä ole – sitä on tiedostamaton; siellä, missä olen, on liian selvää,
että eksyn / menen järjiltäni (…) . Jos tämä on jäänyt pitkäksi ajaksi
hämäräksi herran diskurssin tasolla, johtuu se nimenomaan siitä, että se on
ollut paikalla, joka itse rakenteensa takia peittää subjektin jaon. (71)
Herran diskurssi on hallitsevan puhunta, ”synteesin ja
tietoisuuden diskurssi”. Se sulkee sisäänsä kaiken, senkin, mikä mieltää
itsensä vallankumoukseksi tai jota romanttisesti kutsutaan Vallankumoukseksi;
se toteuttaa oman vallankumouksensa. Herran diskurssin ainoa vastaääni
(kontrapunkti) on analyytikon diskurssi.
Lacanin mukaan ”filosofia ilmaantui herran diskurssin
tasolla”; herran diskurssi on filosofian pääasiallinen diskurssimuoto, minkä
”perusteella filosofia ilmaantuu olemassaolevaan tiedon kenttään, kun S1
astuu muiden signifioijien joukkoon ja representoi signifioijan subjektin
niille ja niiden vieressä”. S2 on orjan kenttä.
Antiikissa orja oli
perheeseen/sukuun kuuluva funktio ja kuului jopa enemmän perheeseen/sukuun kuin
valtioon. Tämä johtuu siitä, että juuri orjalla oli tietotaito (…), toisin
sanoen tieto siitä, miten asiat tehdään.
Tähän
liittyy Lacanin provokatiivinen väite, joka hänen mukaansa vastaa kysymykseen,
mikä antaa filosofialle sen alkuperäisen merkityksen/suunnan (…): filosofia
merkitsee koko kehityksessään (…) varkautta, ryöstöä, tiedon anastamista
orjuudelta herran toimella (…). (73)
Tiedolla on kaksi eri tahoa: artikulaatio ja tietotaito.
Olennaista on, että artikuloitu järjestelmä on siirrettävissä edelleen ”orjan
taskusta herran taskuun”, kun taas tietotaidon siirtäminen on hankalampaa ja
edellyttää orjan siirtämistä – ”seikka, jonka jokainen nykyaikainen tietotyön
pätkätyöläinen tuntee nahoissaan”. Lacan mainitsee tästä olevan ”kyse siinä,
mitä kutsutaan epistemeksi”, toisin
sanoen sellaisen aseman, josta käsin tieto on muutettavissa herran tiedoksi,
löytämisestä. Siirrettävissä olevan tiedon funktio on lainattu
käsityöläistekniikoista, siis orjilta. Tiedosta ekstrahoidaan eli ”otetaan
esiin sen olemus, jotta tiedosta tulisi herran tietoa”.
Tässä yhteydessä Lacan viittaa
Karl Marxiin ja joihinkuihin muihin, joita hän ei nimeä, ja toteaa, että tämä
prosessi kaksinkertaistuu lapsuksesta, torjutun paluusta. (74)
Tämä hiukan kryptiseltä kuulostava toteamus tarkoittaa, että
Marxissa (filosofiana) tiedon olemus ekstrahoitiin herran tiedoksi, mikä
samalla tarkoitti tiedon funktion viemistä proletariaatilta.
Pelissä on lyhyesti sanottuna
herran status. Samalla paljastuu filosofian funktio: historiallisessa
funktiossaan filosofia on orjan tiedon ekstrahoimista, jollei pettämistä, jotta
orjan tieto saataisiin muuttumaan herran tiedoksi. Itse asiassa vanhan ajan
orjan ja nykyajan työläisen välinen keskeinen ero on juuri tässä: ennen herra
oli riippuvainen orjansa tietotaidosta, mutta kapitalismissa kapitalisti ei ole
enää riippuvainen proletaarin tiedosta: proletaari ei ole yksinkertaisesti
riistetty, vaan häneltä on viety myös hänen tiedon funktionsa. (74)
- Tähän liittyy uusliberaalin
kapitalistin tyypillinen orjalle kohdistama vaatimus ”markkinoida
osaamistaan”. Osaamista on nimenomaan markkinoitava, koska herra ei ole
siitä suoraan riippuvainen, vaan kiinnostuu siitä vain sikäli kuin
havaitsee siinä lisäarvon/lisänautinnon. Itsensä/työnsä myymisen voi ehkä
tässä mielessä ajatella suhteessa lisätyöhön tai lisätyönä, josta
kapitalistinen herra imee nautinnon siemauksensa. Orjan on osoitettava
herralle tämän halun kohde, tai tarkemmin: orjan on osoitettava herralle
itsensä a:na, jossa herra voi
tunnistaa – takaisin heijastetussa objekti-katseessaan –
halunsa/”itseytensä” (S2). Kyse on siis nimenomaan modernista
herrasta, yliopistodiskurssista (ylhäällä S2 → a; alhaalla S1 ja $).
Seuraavaksi Lacan kysyy (…)
tarkoittaako tämä sitä, että se, mikä on ilmaantunut meille tieteenä halliten
meitä, olisi tämän operaation hedelmä. Toisin sanoen Lacan näyttäisi kysyvän
(…), muodostaako tiede filosofian tavoin herran diskurssin jatkumon.
Vastauksena Lacan toteaa, että päinvastoin, mistään tällaisesta ei ole kyse. Episteme johti vain tietoon, joka
voidaan nimetä termillä, jota Aristoteles käytti herran tiedon luonnehtimiseen,
nimittäin teoreettiseen tietoon – kaikilla niillä painotuksilla, joita sanalla
teoria on Aristoteleelle. Tiede syntyi vasta, kun joku – ja Lacanin mukaan tämä
joku oli Descartes – ekstrahoi subjektin funktion S1:n tiukasta
suhteesta S2:een. Tältä pohjalta Lacan kysyykin, kuka voisi kieltää,
että filosofia ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin kiehtova hanke herran
hyväksi. (74)
Tässä on sikäli oltava tarkkana, ettei tieteellä tarkoiteta
tieteinä yleisesti esiintyviä taloustiedettä, humanistisia tieteitä,
kasvatustiedettä ja psykologiaa, jotka ovat pikemminkin filosofian johdannaisia
ja osa-alueita. Lacanin mukaan tieteellinen diskurssi on (nykyisellään) herran
puolella. Vain sikäli kuin tiede ei sinänsä ole herran diskurssi, voi se olla
joko herran puolella tai häntä vastaan. Filosofia taas on ”ensisijaisesti
herran diskurssin jatke ja pönkittäjä, mutta mahdollisesti myös jotain muuta”.
Herran diskurssin suhteen Lacan
toteaa, että orjatyö muodostaa näkymättömästi tiedostamattoman, joka ei ole
tullut ilmi. Tämä ilmitulematon paljastaa (…), onko tämä elämä puhumisen
arvoinen. Vanhanaikaisen (…) herran diskurssin ja modernin herran
(kapitalistin) diskurssin välillä on kuitenkin tapahtunut muutos tiedon
paikassa, ja ilmeisesti filosofialla on ollut jotain tekemistä tämän muutoksen
kanssa. Proletaarilta on nimittäin riistetty jotain, mikä on oikeuttanut sekä
vallankumouksen yrittämisen että sen onnistumisen. Kapitalistinen riisto tekee
proletaarin tiedosta hyödytöntä ja proletaarille palautetaan vain herran tietoa
– ja tämän takia proletaari on vain vaihtanut herraa. Jäljelle on jäänyt herran
olemus, nimittäin se, ettei hän tiedä, mitä haluaa. (75–76)
Huomaa aiemmin todettu seikka S2:sta ”tietona,
jota ei tiedetä”. Tämä tietämättömyys ”muodostaa herran diskurssin todellisen
rakenteen”. Orja tietää paljon – mutta erityisesti hän on selvillä herran
halusta (herra ei olisi herra, mikäli tietäisi, mitä haluaa), ja tämä on hänen
orjan-funktionsa. Että kaikkitietävyys on yliopistodiskurssissa ”siirtynyt
herran paikalle, hämärtää sitä, mistä on kyse, nimittäin totuutta”.
- Herran diskurssissa
”ilmitulematon”, josta on puhe, viittaa S2:een ”ei-tiedettynä
tietona” eli Toisena / ennen herran tuloa artikuloituneena kenttänä / tiedostamattomana.
Tulkitsen niin, että totuuden hämärtyminen tarkoittaa
käytännössä tiedon ja totuuden rekisterien lankeamista yksiin sikäli kuin herra
on siirtynyt yliopistodiskurssissa totuuden paikalle. Herra ei tiedä mitään, ja
tämä on totuus mestarin paikalla olevasta ”kaikkitietävyydestä”; mutta juuri
siinä määrin kuin tieto on herruus, kaikkitietävyys ilmaantuu
”totuudenhahmoisena” pyrkien hylkimään omaa jakautuneisuuttaan (siksi $ tuotteen/menetyksen paikalla)
puhutellen orjaa a:na, kertakäyttöisenä
ja katoavana/kadotettuna Toisena/objektina…
Lacan näyttää siis selvästikin
ajattelevan, että vanhanaikaisessa herran diskurssissa vallankumous oli sekä
yrittämisen että toteuttamisen puolesta mahdollinen sikäli, että sen lisäksi,
että orja tiesi totuuden herran halusta, kun herra itse ei tuota totuutta
tiennyt – sen lisäksi orja oli itse ikään kuin orgaaninen tai ainakin
erottamaton osa tietoa: tieto oli orjan tietotaitoa; jos hävitit orjan, hävitit
tiedon. Modernissa tilanteessa herran tietämättömyys on kuitenkin verhottu
kaikkitietävyyteen (…) ja tieto on erotettu orjasta, ja tämä on tehnyt
vallankumouksestakin lähes tai kokonaan mahdottoman. (76)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.