Traumaattinen yhteisö 3

Sarjan kaksi edeltävää osaa voi lukea täältä (osa 1) ja täältä (osa 2).

Aiemmin käsitellyn Halla-ahon älyllisesti ohkaiseksi jäävää mystiikkaa kiinnostavampi yritys perustaa kansan yhtenäisyys löytyy Rami Leskisen Alain de Benoist’n ajattelua esittelevästä Sarastus-verkkolehden artikkelista. Se on tämän yhteisöä käsittelevän sarjan kolmannen ja viimeisen osan aiheena. (Luvassa on nyt todellinen kuntojumppa, koska joudun taas vaihteeksi viittaamaan Lacaniin.)

Leskisen projektina on määritellä demokratian käsite uudelleen. Samalla hän pyrkii erottamaan demokratian liberalismista.

Määritteleminen tapahtuu kansan (demos) idean kautta ja sitä vasten. de Benoist’n ajattelua seuraten kansallinen suvereniteetti ja sitä myöten demokratia ei kunnolla toteudu, ennen kuin kansa tajutaan poliittiseksi yksiköksi ja ”kansalaiset (polites) aletaan ymmärtää oikealla tavalla”.

Kansa on de Benoist’lle–Leskiselle yksikkö, jolla on ”tahto”. Sen sisällöstä päätetään hallinnollisin menetelmin, instrumentein ja matriisein – siis erityisen representaatiojärjestelmän kautta (esim. äänestämällä).

Kansan representaation (esittämisen) ongelmaa de Benoist–Leskinen ei erikseen käsittele.

Leskinen nojaa ennalta omaksuttuun kansan määritelmään ja representaatioon, kansaan poliittisena yksikkönä. Sen hän yksinkertaisesti asettaa. Kun kansa on näin jo lähtökohdassaan tietyllä tapaa sulkeistavasti ymmärretty ja representaatio puolestaan tyhjentävästi palautettu siihen, mitä representoidaan, ei enää ole kysymys siitä, miten kansa ymmärretään. Pikemminkin on kysymys siitä, kuinka ilmaista asianmukaisesti kansan/isänmaan/alkuperän jne. ”elimelliset” suhteet. Koko kysymyksenasettelu perustuu näin kansan olemusta koskevalle lukkoonlyödylle käsitykselle. Ei kysytä, mitä on kansa, vaan kysytään, mitä on kansa, jos kansa on poliittinen yksikkö.

Nyt käy helpoksi edetä näennäisen ongelmattomiin kysymyksiin ”kansan tahdosta” ja sen luulotellusta yhtenäisyydestä. Näin de Benoist–Leskinen:

”Isänmaa tarjoaa veljeydelle mitä luontevimman perustan silloin, kun sillä halutaan ilmaista ihmisen velvollisuutta niitä kohtaan, jotka [sic] jakavat saman alkuperän. Sen sijaan ihmiskunta on pakostakin moniarvoinen, sillä se edustaa yhteensovittamattomia arvojärjestelmiä. Se muodostuu eri ’perheistä’ eikä se itsessään muodosta yhteistä perhettä – ihminen kun on lajina vain biologinen määre ilman historiallista ja kulttuurista arvoa. Ainoat ’perheet’, joissa voidaan aidosti elätellä veljeyttä ovat kulttuurit, kansat ja kansakunnat.”

Leskinen ei tahdo hylätä demokratiaa. Hän etsii sille uudenlaista perustaa. Liberalismin projektin epäonnistumisen nationalisti näkee yhtä kirkkaasti kuin kommunistikin. Tulkitsen niin, että Leskinen yhtyy ahkerasti siteeraamansa de Benoist’n näkemykseen (yhtenäisestä, määritellystä) käsityksestä kansasta demokratian perustana. Näin demokratian perustana on kansa omana representaationaan.

Heti tulee mieleen kysyä, kuka sitten päättää, kenen representaatio on autenttinen. Vastaus on demokratian muoto ja sen kätkemät koneistot, niiden rattaissa kömpivä hallinto- ja virkamiesapparaty sekä kenties ne, jotka ovat suodattuneet vallan paikalle todellisuuden ”ääniksi” ja ”laeiksi” tislaavien matriisien kautta. ”Yhtenäinen käsitys kansasta” vaikuttaisi näin kuuluvan ennen muuta niille, jotka kansan nimissä puhuvat kansalle itselleen. Niille, joiden vallassa representaation puitteet ja koneistot varsinaisesti ovat.

de Benoist’n–Leskisen demokratiatulkinnasta tekemäni diagnoosi viittaa (edustuksellisen) demokratian ytimessä asustelevaan ratkaisemattomaan umpikujaan, reaaliseen kansaan ja yhteisöön. Ja tietysti de Benoist–Leskisen käsitys on julkilausumattomasti elitistinen ja epädemokraattinen: ”demokratia” perustuu kansan representaatiolle, ja koska tämä representaatio määrittyy vallanpitäjien pystyttämien ja ylläpitävien ideologisten koneistojen kautta, ”demokratia” on yhtä kuin valtaapitävien keskuudessa vallitseva ”yhtenäinen käsitys” siitä, mitä kansa on.

Janne Kurki osoittaa mainiossa Demokratia-esseessään ”määritellystä kansasta” liikkeelle lähtevän sulkeistetun demokratian filosofisen ongelmallisuuden. Leskisen ja de Benoist’n edustama ajattelu on perustavalla tavalla epädemokraattista. Se edellyttää kansan nimissä puhumisen eli edustamisen ja siten representaation joka väistämättä on luonteeltaan väkivaltaista:

”Kaikki ajattelu, joka lähtee liikkeelle määritellystä kansasta, on … lähtökohdiltaan epädemokraattista: jokainen, joka esittää edustavansa kansaa tai määrittelevänsä sen, on diktaattori, sanelija … . [K]etä tahansa voi edustaa vain kuka tahansa eikä kukaan, eikä kansaa voi yksinkertaisesti partikularisoida.”

Kurjen mukaan kansan määrittämättömyyden absoluuttisuus ”riisuu sen kaikista partikulaarisista määritteistä ja jakolinjoista”. Vain tämän kaltainen määrittämättömyys voi muodostaa perustan absoluuttiselle (so. ei koskaan olevalle vaan aina vasta tulevalle) demokratialle. Siten mikään kansan representaatio ei voi olla demokratian perusta.

Kurjen kunnianhimoinen essee – joka samalla on intensiivinen käsitteellinen selvitys (edustuksellisen) demokratian ytimessä piilevästä ei-demokraattisesta jakolinjasta – osoittaa kansaan demokratian perustavana myyttinä. Demokratia on ideologista par excellence, ja ”se mytologinen entiteetti, jolle ja jolla demokraattiset valtiorakennelmat on perustettu ja perusteltu”.

Leskisen mukaan taas ”[d]emokratiaan ei suhtauduttaisi tänään tällaisella ehdottomuudella, ellei sille olisi annettu jokin ideologinen sisältö pelkän valtiohallinnollisen proseduurin sijaan”. Tässä paljastuu Leskisen oma ideologisuus, nimittäin ajatus ”aidosta” demokratiasta jonain ei-ideologisena, ”puhtaana” hallinnollisena tapahtumisena.

Missä Kurki kiinnittää erityistä huomiota demokratian representaatiokoneistoon, näkee Leskinen tämänkaltaiset rakenteet ilmeisen neutraaleina ja yksinomaan ”hallinnollisina” välttämättömyyksinä. Alaviitteessä de Benoist’n–Leskisen ajattelun myyttisyys käykin selvästi ilmi: ”Kansansuvereniteetti on käsitys siitä, että kansa orgaanina voi hallita valtiota. … Olennaista … [on] se, että valtiomuodosta riippumatta valta perustuu lopulta aina kansan tahtoon.”

Leskisen suosimassa orgaanisessa demokratiassa ”instituutiot eivät tee demokratiaa”, vaan sen tekevät ”kansalaisten osallistuminen” näihin instituutioihin. Ongelmaksi jää yhäkin kansan välittynyt suhde lakiin. Vaikka kysymys ei olekaan enää edustuksellisesta demokratiasta, kansan ja lain suhde perustuu edelleen matriiseihin eli representaation puitteisiin joita valtaapitävät instituutiot pystyttävät. Ettei Leskinen lainkaan käsittele representaation ongelmaa, alleviivaa hänen lähestymistapansa naiiviutta. Kurkea seuraten olisi kysyttävä, ”kuinka kansalaiset voisivat vaikuttaa konkreettisesti ja realistisesti niihin matriiseihin, joiden kautta kansaa representoidaan”.

Leskiselle instituutiot jäävät pelkiksi hallintomuodon teknisiksi instrumenteiksi, kun taas demokratiasta tekee demokratian ennen kaikkea kansalaisten osallistuminen: ”Demokratia on hallintomuoto, jossa suurin mahdollinen määrä ihmisiä ottaa osaa julkiseen elämään.” Koska instituutiot mielletään kuitenkin suppean välineellisesti (ja siten ideologisesti), osallistuminen määrittyy aina jo matriisien ennalta asetetuissa rajoissa ja jää niiden sisäiseksi. Representaation ongelma jää ikään kuin havainnon nollatason alapuolelle.

Kurjen näkemystä voi oikeastaan soveltaa mihin tahansa yhteisöön. Eikö jokainen yhteisö ole ”vähemmän” kuin julkisessa representaatiossaan tuotettu jäsenkokonaisuutensa? Onko ”substantiaalista” yhteisöä – sellaista, jonka jäsenet muodostaisivat kokonaisuuden ja joka olisi jakamattomuudessaan ”alkuperäinen” – olemassakaan? Eikö jokainen yhteisö ole reaalisesti ei-kokonainen? Yhteisön totaliteetin sulkeistaa ja sitoo paikalleen radikaali ja kiistetty ulkopuoli joka ei kuitenkaan ole mikään ulkopuoli olematta yhtä aikaa ydin, enemmän yhteisössä kuin yhteisö itse.

Lacan puhuu objekti pikku a:sta, rakenteellisesta ja ruumiillistuneesta ”puute-objektista”, eräänlaisesta sietämättömästä ja traumaattisesta nautinnon (jouissance) keskittymästä joka toimii identifikaation edellyttämän representaatioprosessin häiritsevänä ja lykkääntyneenä, sijoiltaan nyrjähtäneenä keskustana. Yhteisö asettuu suhteessa Toiseen, ja Toinen representoi (heijastaa) yhteisön sille itselleen. Representaatio ei kuitenkaan koskaan täysin onnistu: se, mitä yhteisö ”on”, on aina perustavalla tavalla ”erisuuri” ja epäsuhtainen representaatioonsa nähden.

Jäljelle jää aina ylimäärä, joka ruumiillistuu puutteen ja tahran kaltaisena häiriönä yhteisön symbolisessa itseymmärryksessä. Erilaiset ”totalitaristiset” ja autoritaariset järjestelmät ja harmonisaatiot ovat pyrkimyksiä vastata tähän mahdottomuuteen. Kysymys onkin yhteisön mahdottomuudesta sinänsä. Tässä mielessä voi aivan hyvin sanoa, ettei yhteisöä ole, tai että se on vain sikäli kuin on olemassa sen Asiaan uskova kollektiivi. Koska Asia on varsinaisesti objektivoitunut puute, se ei koskaan ole siellä ja sitä, mitä sen uskotaan olevan.

Se, mitä yhteisöstä on olemassa, onkin lopulta vain yhteisön oire.