11.2.2019

Traumaattinen yhteisö 3


Sarjan kaksi edeltävää osaa voi lukea täältä (osa 1) ja täältä (osa 2).

Aiemmin käsitellyn Halla-ahon älyllisesti ohkaiseksi jäävää mystiikkaa kiinnostavampi yritys perustaa kansan yhtenäisyys löytyy Rami Leskisen Alain de Benoist’n ajattelua esittelevästä Sarastus-verkkolehden artikkelista. Se on tämän yhteisöä käsittelevän sarjan kolmannen ja viimeisen osan aiheena. (Luvassa on nyt todellinen kuntojumppa, koska joudun taas vaihteeksi viittaamaan Lacaniin.)

Leskisen projektina on määritellä demokratian käsite uudelleen. Samalla hän pyrkii erottamaan demokratian liberalismista.

Määritteleminen tapahtuu kansan (demos) idean kautta ja sitä vasten. de Benoist’n ajattelua seuraten kansallinen suvereniteetti ja sitä myöten demokratia ei kunnolla toteudu, ennen kuin kansa tajutaan poliittiseksi yksiköksi ja ”kansalaiset (polites) aletaan ymmärtää oikealla tavalla”.

Kansa on de Benoist’lle–Leskiselle yksikkö, jolla on ”tahto”. Sen sisällöstä päätetään hallinnollisin menetelmin, instrumentein ja matriisein – siis erityisen representaatiojärjestelmän kautta (esim. äänestämällä).

Kansan representaation (esittämisen) ongelmaa de Benoist–Leskinen ei erikseen käsittele.

Leskinen nojaa ennalta omaksuttuun kansan määritelmään ja representaatioon, kansaan poliittisena yksikkönä. Sen hän yksinkertaisesti asettaa. Kun kansa on näin jo lähtökohdassaan tietyllä tapaa sulkeistavasti ymmärretty ja representaatio puolestaan tyhjentävästi palautettu siihen, mitä representoidaan, ei enää ole kysymys siitä, miten kansa ymmärretään. Pikemminkin on kysymys siitä, kuinka ilmaista asianmukaisesti kansan/isänmaan/alkuperän jne. ”elimelliset” suhteet. Koko kysymyksenasettelu perustuu näin kansan olemusta koskevalle lukkoonlyödylle käsitykselle. Ei kysytä, mitä on kansa, vaan kysytään, mitä on kansa, jos kansa on poliittinen yksikkö.

Nyt käy helpoksi edetä näennäisen ongelmattomiin kysymyksiin ”kansan tahdosta” ja sen luulotellusta yhtenäisyydestä. Näin de Benoist–Leskinen:

”Isänmaa tarjoaa veljeydelle mitä luontevimman perustan silloin, kun sillä halutaan ilmaista ihmisen velvollisuutta niitä kohtaan, jotka [sic] jakavat saman alkuperän. Sen sijaan ihmiskunta on pakostakin moniarvoinen, sillä se edustaa yhteensovittamattomia arvojärjestelmiä. Se muodostuu eri ’perheistä’ eikä se itsessään muodosta yhteistä perhettä – ihminen kun on lajina vain biologinen määre ilman historiallista ja kulttuurista arvoa. Ainoat ’perheet’, joissa voidaan aidosti elätellä veljeyttä ovat kulttuurit, kansat ja kansakunnat.”

Leskinen ei tahdo hylätä demokratiaa. Hän etsii sille uudenlaista perustaa. Liberalismin projektin epäonnistumisen nationalisti näkee yhtä kirkkaasti kuin kommunistikin. Tulkitsen niin, että Leskinen yhtyy ahkerasti siteeraamansa de Benoist’n näkemykseen (yhtenäisestä, määritellystä) käsityksestä kansasta demokratian perustana. Näin demokratian perustana on kansa omana representaationaan.

Heti tulee mieleen kysyä, kuka sitten päättää, kenen representaatio on autenttinen. Vastaus on demokratian muoto ja sen kätkemät koneistot, niiden rattaissa kömpivä hallinto- ja virkamiesapparaty sekä kenties ne, jotka ovat suodattuneet vallan paikalle todellisuuden ”ääniksi” ja ”laeiksi” tislaavien matriisien kautta. ”Yhtenäinen käsitys kansasta” vaikuttaisi näin kuuluvan ennen muuta niille, jotka kansan nimissä puhuvat kansalle itselleen. Niille, joiden vallassa representaation puitteet ja koneistot varsinaisesti ovat.

de Benoist’n–Leskisen demokratiatulkinnasta tekemäni diagnoosi viittaa (edustuksellisen) demokratian ytimessä asustelevaan ratkaisemattomaan umpikujaan, reaaliseen kansaan ja yhteisöön. Ja tietysti de Benoist–Leskisen käsitys on julkilausumattomasti elitistinen ja epädemokraattinen: ”demokratia” perustuu kansan representaatiolle, ja koska tämä representaatio määrittyy vallanpitäjien pystyttämien ja ylläpitävien ideologisten koneistojen kautta, ”demokratia” on yhtä kuin valtaapitävien keskuudessa vallitseva ”yhtenäinen käsitys” siitä, mitä kansa on.

Janne Kurki osoittaa mainiossa Demokratia-esseessään ”määritellystä kansasta” liikkeelle lähtevän sulkeistetun demokratian filosofisen ongelmallisuuden. Leskisen ja de Benoist’n edustama ajattelu on perustavalla tavalla epädemokraattista. Se edellyttää kansan nimissä puhumisen eli edustamisen ja siten representaation joka väistämättä on luonteeltaan väkivaltaista:

”Kaikki ajattelu, joka lähtee liikkeelle määritellystä kansasta, on … lähtökohdiltaan epädemokraattista: jokainen, joka esittää edustavansa kansaa tai määrittelevänsä sen, on diktaattori, sanelija … . [K]etä tahansa voi edustaa vain kuka tahansa eikä kukaan, eikä kansaa voi yksinkertaisesti partikularisoida.”

Kurjen mukaan kansan määrittämättömyyden absoluuttisuus ”riisuu sen kaikista partikulaarisista määritteistä ja jakolinjoista”. Vain tämän kaltainen määrittämättömyys voi muodostaa perustan absoluuttiselle (so. ei koskaan olevalle vaan aina vasta tulevalle) demokratialle. Siten mikään kansan representaatio ei voi olla demokratian perusta.

Kurjen kunnianhimoinen essee – joka samalla on intensiivinen käsitteellinen selvitys (edustuksellisen) demokratian ytimessä piilevästä ei-demokraattisesta jakolinjasta – osoittaa kansaan demokratian perustavana myyttinä. Demokratia on ideologista par excellence, ja ”se mytologinen entiteetti, jolle ja jolla demokraattiset valtiorakennelmat on perustettu ja perusteltu”.

Leskisen mukaan taas ”[d]emokratiaan ei suhtauduttaisi tänään tällaisella ehdottomuudella, ellei sille olisi annettu jokin ideologinen sisältö pelkän valtiohallinnollisen proseduurin sijaan”. Tässä paljastuu Leskisen oma ideologisuus, nimittäin ajatus ”aidosta” demokratiasta jonain ei-ideologisena, ”puhtaana” hallinnollisena tapahtumisena.

Missä Kurki kiinnittää erityistä huomiota demokratian representaatiokoneistoon, näkee Leskinen tämänkaltaiset rakenteet ilmeisen neutraaleina ja yksinomaan ”hallinnollisina” välttämättömyyksinä. Alaviitteessä de Benoist’n–Leskisen ajattelun myyttisyys käykin selvästi ilmi: ”Kansansuvereniteetti on käsitys siitä, että kansa orgaanina voi hallita valtiota. … Olennaista … [on] se, että valtiomuodosta riippumatta valta perustuu lopulta aina kansan tahtoon.”

Leskisen suosimassa orgaanisessa demokratiassa ”instituutiot eivät tee demokratiaa”, vaan sen tekevät ”kansalaisten osallistuminen” näihin instituutioihin. Ongelmaksi jää yhäkin kansan välittynyt suhde lakiin. Vaikka kysymys ei olekaan enää edustuksellisesta demokratiasta, kansan ja lain suhde perustuu edelleen matriiseihin eli representaation puitteisiin joita valtaapitävät instituutiot pystyttävät. Ettei Leskinen lainkaan käsittele representaation ongelmaa, alleviivaa hänen lähestymistapansa naiiviutta. Kurkea seuraten olisi kysyttävä, ”kuinka kansalaiset voisivat vaikuttaa konkreettisesti ja realistisesti niihin matriiseihin, joiden kautta kansaa representoidaan”.

Leskiselle instituutiot jäävät pelkiksi hallintomuodon teknisiksi instrumenteiksi, kun taas demokratiasta tekee demokratian ennen kaikkea kansalaisten osallistuminen: ”Demokratia on hallintomuoto, jossa suurin mahdollinen määrä ihmisiä ottaa osaa julkiseen elämään.” Koska instituutiot mielletään kuitenkin suppean välineellisesti (ja siten ideologisesti), osallistuminen määrittyy aina jo matriisien ennalta asetetuissa rajoissa ja jää niiden sisäiseksi. Representaation ongelma jää ikään kuin havainnon nollatason alapuolelle.

Kurjen näkemystä voi oikeastaan soveltaa mihin tahansa yhteisöön. Eikö jokainen yhteisö ole ”vähemmän” kuin julkisessa representaatiossaan tuotettu jäsenkokonaisuutensa? Onko ”substantiaalista” yhteisöä – sellaista, jonka jäsenet muodostaisivat kokonaisuuden ja joka olisi jakamattomuudessaan ”alkuperäinen” – olemassakaan? Eikö jokainen yhteisö ole reaalisesti ei-kokonainen? Yhteisön totaliteetin sulkeistaa ja sitoo paikalleen radikaali ja kiistetty ulkopuoli joka ei kuitenkaan ole mikään ulkopuoli olematta yhtä aikaa ydin, enemmän yhteisössä kuin yhteisö itse.

Lacan puhuu objekti pikku a:sta, rakenteellisesta ja ruumiillistuneesta ”puute-objektista”, eräänlaisesta sietämättömästä ja traumaattisesta nautinnon (jouissance) keskittymästä joka toimii identifikaation edellyttämän representaatioprosessin häiritsevänä ja lykkääntyneenä, sijoiltaan nyrjähtäneenä keskustana. Yhteisö asettuu suhteessa Toiseen, ja Toinen representoi (heijastaa) yhteisön sille itselleen. Representaatio ei kuitenkaan koskaan täysin onnistu: se, mitä yhteisö ”on”, on aina perustavalla tavalla ”erisuuri” ja epäsuhtainen representaatioonsa nähden.

Jäljelle jää aina ylimäärä, joka ruumiillistuu puutteen ja tahran kaltaisena häiriönä yhteisön symbolisessa itseymmärryksessä. Erilaiset ”totalitaristiset” ja autoritaariset järjestelmät ja harmonisaatiot ovat pyrkimyksiä vastata tähän mahdottomuuteen. Kysymys onkin yhteisön mahdottomuudesta sinänsä. Tässä mielessä voi aivan hyvin sanoa, ettei yhteisöä ole, tai että se on vain sikäli kuin on olemassa sen Asiaan uskova kollektiivi. Koska Asia on varsinaisesti objektivoitunut puute, se ei koskaan ole siellä ja sitä, mitä sen uskotaan olevan.

Se, mitä yhteisöstä on olemassa, onkin lopulta vain yhteisön oire.





12 kommenttia:

  1. On positiivista joskaan ei tavanomaista, että kommarikin voi käsitellä Sarastus-artikkelia analyyttisesti. Tämä huomio siis allekirjoittaneelta, joka itsekin kirjoittaa kyseiseen lehteen. Tavanomainen asenne on, että jo linkkaaminen Sarastukseen aiheuttaa jonkinasteisen saastumisen.

    Kovana nationalistina nämä kolme tekstiä ovat olleet kutkuttavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Paljon oikeastaan sellaista, mikä tuli ilmaistuksi jo aiemmassa blogissasi, tällä kertaa vain avoimen poliittisella otteella. Edustat minulle poliittista vihollista schmittilaisessa hengessä: toisin sanoen pidän sinua stimuloivana kirjoittajana ja samaistun persoonaasi kanssaneurootikkona. Poliittisesti olemme kuitenkin toista maata.

    VastaaPoista
  2. Lähestymistapasi kansaan on, että se perustuu väkivaltaan ja myyttiin. Asenteensi on siis girardilainen, jossa myytti oikeuttaa/salaa tuon väkivallan. Eli itsestä tai yhteisöstä leikataan irti osa, johon on projisoitu sisäiset ongelmat.

    En kiistä kansan perustaa myytissä. En kiistä edes girardilaista tapaa tarkastella myyttejä. Kiistän ainoastaan sen ainoana tapana tarkastella myyttejä. Lähestyn myyttiä itse enemmän tolkienilaisesta näkökulmasta, jossa myytti on tai ainkin voi olla totuus tarun kaavussa.

    Tästä lähtökohdasta katsoen, kansan myyttisyys ei ole ongelma. Se on itse asiassa alkuperäinen ja orgaaninen tapa hahmottaa kansa tai mikä tahansa yhteisö. Materialistinen katsanto pyrkii redusoimaan yhteisöt johonkin tiettyyn partikulariteettiin. Siksi kansallismielisiltä tivataan määritelmää, kuin sellainen voisi olla olemassa listana. Suomalaisuus on valkoista rotua, se on eurooppalaisuutta, se on kieltämme, tapojamme, historiaamme ja lunteenpiirteitämme. Se ei kuitenkaan ole pelkästään mitään niista, eikä edes niiden summa. Se on enemmän kuin osiensa summa, näkymätön side jäseniensä välillä. Se on uskonasia, kuten äidinrakkaus tai luottamus puolisoon. Meillä ei ole eikä voi olla vihonviimeistä partikulaaria varmennusta mistää noista, mutta luotamme siihen että ne ovat siellä. Että äiti rakastaa ja puoliso välittää. Että naapuri on suomalainen, eikä vain yksilö.

    Kansaa ei siis voida palauttaa yhteen partikulaariin tekijään, mutta ei myöskään irrottaa partikulariteeteistaan. Ei rodullisesta perimästä, ei kielestä tai historiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitat: ”Lähestyn myyttiä itse enemmän tolkienilaisesta näkökulmasta, jossa myytti on tai ainkin voi olla totuus tarun kaavussa.”

      Oma lähestymistapani on oikeastaan enemmän lacanilainen kuin girardilainen. (Ja toteaahan Girardkin myytissä olevan aina totuutta.) Lacanilainen lähtökohta puolestaan on, että totuudella on fiktion rakenne. Totuus sinänsä on jakautunut ja antagonistinen – se poraa reiän tietoon, kuten Lacan sanoo (Badioun versio on totuustapahtuma, joka ei koskaan täysin hallitse ilmenemisensä kontekstia).

      Pidänkö sitten myyttisyyttä ongelmana? Ilman muuta, ja radikaalissa mielessä ratkaisemattomana umpikujana. Minulle juuri umpikuja on alkuperäinen, ei myytti. Nationalismin ongelmana en pidä niinkään suhdetta myyttiin (jokainen fiksu nationalisti tunnustaa myytin tavalla tai toisella), vaan umpikujaan – kansaan ja sen reaaliseen olemukseen.

      Kirjoitat: ”Kansaa ei siis voida palauttaa yhteen partikulaariin tekijään, mutta ei myöskään irrottaa partikulariteeteistaan.”

      No, tästä (triviaalistakin) huomiosta olen tietenkin samaa mieltä. Oikeastaan se alleviivaa lacanilaisen pointtini kansasta, joka on olemassa vain reaalisesti, muttei symbolisesti. Reaalinen kansa on ei-kaikki ja ei-kokonainen. Siksi Janne Kurki sanoo Demokratia-esseessään, ettei kansaa ole. Siksi se ei ole enemmän, vaan vähemmän kuin osiensa summa, mikä pätee kaikkiin identiteetteihin.

      Luonnollisestikaan en kiistä kansaa identiteettinä, enkä myöskään yhdy vasemmistoliberaalien idioottimaiseen konsensukseen, jossa oman elämäntavan puolustaminen valikoivasti tuomitaan joko fasismiksi tai korotetaan fetissiksi, kuten tiedät.


      Poista
    2. Reaalinen kansa on ei-kaikki ja ei-kokonainen. Siksi Janne Kurki sanoo Demokratia-esseessään, ettei kansaa ole. Siksi se ei ole enemmän, vaan vähemmän kuin osiensa summa, mikä pätee kaikkiin identiteetteihin.

      Sille oli olemassa jokin sivistyssanakin, kun jokin on vähemmän kuin osiensa summa. Se on kiinnostava näkemys, koska intuitiivisesti minun on jokseenkin mahdotonta sisäistää sitä. Kun ajattelen yhteisöä tai kansaa jonain suurempana kuin osiensa summa, ajattelen sitä hengellisenä. Kansa on näin ollen uskonasia, hengen aistii tai ei aisti. Näin ollen kansa jonain vajauksena tuntuu hengettömältä.

      Sanotaan kuitenkin, että viittaan kansaan ideaalina. Konkreettinen kansa tai mikä tahansa yhteisö on aina vajaa, ristiriitainen, sisäisesti yhteensovittamaton, haavoittunut ja traumaattinen. En kuitenkaan osaa ajatella, että haava olisi juuri se mihin koko kansa tiivistyy.

      Poista
  3. Lisään tähän vielä G.K. Chestertonin kommentin, joka samanaikaisesti vahvistaa mitä sanon kansasta osatekijöitänsä suurempana asiana, että väittää minulle vastaan mitä tulee sen konkreettisiin piirteisiin:

    A nation, however, as it confronts the modern world, is a purely spiritual product. Sometimes it has been born in independence, like Scotland. Sometimes it has been born in dependence, in subjugation, like Ireland. Sometimes it is a large thing cohering out of many smaller things, like Italy. Sometimes it is a small thing breaking away from larger things, like Poland. But in each and every case its quality is purely spiritual, or, if you will, purely psychological. It is a moment when five men become a sixth man. Every one knows it who has ever founded a club. It is a moment when five places become one place. Every one must know it who has ever had to repel an invasion. Mr. Timothy Healy, the most serious intellect in the present House of Commons, summed up nationality to perfection when he simply called it something for which people will die, As he excellently said in reply to Lord Hugh Cecil, "No one, not even the noble lord, would die for the meridian of Greenwich." And that is the great tribute to its purely psychological character. It is idle to ask why Greenwich should not cohere in this spiritual manner while Athens or Sparta did. It is like asking why a man falls in love with one woman and not with another.

    Now, of this great spiritual coherence, independent of external circumstances, or of race, or of any obvious physical thing, Ireland is the most remarkable example. Rome conquered nations, but Ireland has conquered races. The Norman has gone there and become Irish, the Scotchman has gone there and become Irish, the Spaniard has gone there and become Irish, even the bitter soldier of Cromwell has gone there and become Irish. Ireland, which did not exist even politically, has been stronger than all the races that existed scientifically. The purest Germanic blood, the purest Norman blood, the purest blood of the passionate Scotch patriot, has not been so attractive as a nation without a flag. Ireland, unrecognized and oppressed, has easily absorbed races, as such trifles are easily absorbed. She has easily disposed of physical science, as such superstitions are easily disposed of. Nationality in its weakness has been stronger than ethnology in its strength. Five triumphant races have been absorbed, have been defeated by a defeated nationality.

    VastaaPoista
  4. Kun mainostat itseäsikin ja Sarastus on jo tullut puheeksi, mainostan myös omia tekstejäni. Tuskin juuri sinulle kaikkein stimuloivinta kamaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä:

    Tästä näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarastuksessa on useampi teksti, jotka minusta puuttuvat aitoihin ongelmiin, vaikken ongelmien diagnooseja nielekään.

      Sinut arvasin Lauri Starkiksi jo vuosi pari takaperin. Sarastuksen tekstejä on toisinaan mukava lukea, vaikka niissä toistuukin nationalistisen oikeiston tyypillinen tapa samastaa liberaalin projektin ongelmat (PC, SJW ym.) vasemmiston traditioon.

      Hännikäisen esseet ovat myös tuttuja, Tenho Kiiskistä näkee "kylillä" ja häneltä luin Sarastuksesta kuusiosaisen humanismia käsittelevän sarjan. Jonkun noista sinunkin jutuistasi muistan lukeneeni.

      Poista
    2. Oikeastaan olisi syytä lisätä, että juuri "sarastuslaisesta" väestä löytyy sellaista yksityisajattelijuutta, jonka kanssa autenttisen/kriittisen vasemmiston saattaisi olla hyvä strategis-poliittisesti liittoutua. Sellainen saattaisi hyödyttää molempia osapuolia, kenties saataisiin pelattua molempien laitojen idiootit kentältä ulos.

      Sarastuksen porukassa nimittäin selvästi tiedostetaan ongelmien laajuus suuressa mittakaavassa, ja näyttää siltä, että demokratiaakin haastetaan ajattelemaan uudelleen.

      Poista
  5. Sarastuksen tekstejä on toisinaan mukava lukea, vaikka niissä toistuukin nationalistisen oikeiston tyypillinen tapa samastaa liberaalin projektin ongelmat (PC, SJW ym.) vasemmiston traditioon.

    Milenkiintoista, tästäkin voimme keskustella/riidellä joskus.

    Oikeastaan olisi syytä lisätä, että juuri "sarastuslaisesta" väestä löytyy sellaista yksityisajattelijuutta, jonka kanssa autenttisen/kriittisen vasemmiston saattaisi olla hyvä strategis-poliittisesti liittoutua. Sellainen saattaisi hyödyttää molempia osapuolia, kenties saataisiin pelattua molempien laitojen idiootit kentältä ulos.

    On tästä ollut joskus puhetta täällä äärioikeallakin, että joissain asioissa kansallismielisten tulisi liittoutua perinteisten talousvasemmistolaisten kanssa. Tällä tavoin jätettäisiin oikeiston talousliberaalit että vasemmiston sosiaaliliberaalit nuolemaan näppejään. Ongelma siinä on vain, että jakolinjat hahmotetaan totaalisen sodan logiikan mukaan eikä niinkään schmittilaisessa hengessä. Vihollinen on siis totaalinen eikä vain poliittinen ja tämä asenne kuvastaa myös päivä päivältä enemmän omaani. Valitettavasti, sanoisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, mutta toisaalta vihollisen totalisoiminen tuntuu olevan juuri "idioottikentän" piirre, kun taas ajattelijapuoli niin nationalisteissa kuin vasemmallakin tuntuu sellaista vierastavan. Molemmat tajuavat uhkien globaalin mittakaavan.

      Toki on varmasti niinkin, että molemmilla puolilla on ajattelijoissakin niitä, joiden käsitys vastapuolesta on olkiukkomainen, mutta toisaalta juuri ajattelijat ovat jatkuvasti valmiita uudistamaan käsityksiään. Siksi pidän poliittista liittoa ajatuksen tasolla hyvin realistisena.

      Poista
    2. Siksi pidän poliittista liittoa ajatuksen tasolla hyvin realistisena.

      Toivotaan näin.

      Poista
  6. Sarastuksen porukassa nimittäin selvästi tiedostetaan ongelmien laajuus suuressa mittakaavassa, ja näyttää siltä, että demokratiaakin haastetaan ajattelemaan uudelleen.

    Kyllähän sitä haastetaan, kun porukasta löytyy myös autenttista fasistia ja kansallissosialistiakin :p Omakaan suhteeni kyseisiin virtoihin ei ole aivan selvä, kuten se ei ole demokratiaankaan. En ole antidemokraatti, kuten fasistit mutta en toisaalta näe sitä itseisarvonakaan. Poliittisen dogmin korottaminen uskonnolliseksi on sekulaarin yhteiskunnan valuvika.

    VastaaPoista

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.