Kuka sinä olet?

Nykyaika-ihminen puhkuu: Minä en mahdu mihinkään lokeroihin, minä määrittelen itse itseni.

 

Sanoa määrittelen itse itseni on tyhjää puhetta, sama kuin sanoisi, että minulla on minäkuva.

 

En mahdu mihinkään lokeroihin: tätä mieltä on jokainen teini, jonka tiedonprosessointikyky rajoittuu 20 sekunnin mittaisiin TikTok-videoihin ja joka unelmoi somevaikuttajan urasta, vaikkei tiedä, mihin vaikutetaan ja miksi.

 

Kysyn mieluummin, mikä lokero on riittävän ahdas, jotta se tekee mahdolliseksi uskottavuutemme meidän omissa silmissämme. Toisin sanoen: Millaiseen itsepetokseen olisit valmis uskomaan?

 

Onko tämä kysymys, jota henkisesti terve ihminen pitää mahdollisena?

 

Jos psykoanalyysi on oikeassa, se itsepetos, johon olemme valmiita uskomaan, on itse asiassa käsityksemme eheydestämme: siitä, että olemme herroja talossamme.

 

Ihminen, joka ei mielestään mahdu mihinkään lokeroihin eikä siis ole luokiteltavissa, pyytää uskomaan itseensä muuna kuin olevana olevien joukossa. Mikäli hän ei tarkoita tätä, eivätkä useimmat tietenkään tarkoita, hän voi johdonmukaisuuttaan turvatakseen sanoa tarkoittavansa, että on vain ainutlaatuinen, joskaan ei sui generis sanan ontologisessa merkityksessä. Hän on ainutlaatuinen aivan kuten kaikki muutkin, siis perusneurootikko.

 

Mitä vastata, kun kysytään: Kuka sinä olet?

 

Itse tiedän, mitä vastaisin: Kuka helvetti kysyy? Joku herra ja mestariko? Tiedätkö sinä, kuka minä olen? Jos tiedät, voitko sanoa kuka ja millainen olen? Ja sen jälkeen kysyn sinulta: miksi on, kuten sanot?

 

Ei luultavasti ole olemassa Jumalaa, joka kykenisi vastaamaan tällaiseen millään tyydyttävällä tavalla. Syy ei ole Jumalan, vaan sanojen. Jos pieni kuvittelu sallitaan, arvelisin Jumalan vastaavan noihin kysymyksiin ei sanoilla, vaan paikalla. C.S. Lewisia seuraten: huomaat olevasi avain, joka on tiettyä lukkoa varten.

 

Ehkä kysymys identiteetistä, siitä kuka olen, on käännettävä kysymykseksi siitä, missä olen. Eikä sovi unohtaa moraalista universumia: kuka minun pitäisi olla, missä minun täytyisi olla.

 

Mutta tietenkään ei ole mahdollista noin vain korvata yhtä kysymystä toisella. Kysymys minuudesta voi liittyä paikkaan, mutta yksi ja sama kysymys ne eivät ole. Ilman paikkaa ei tosin ole minuuttakaan, sillä yksilö-minä voi olla olemassa vain jotain vasten, kontekstissa, yhteisössä. Yksilö on yhteisön luomus; koskaan yksilö ei luo yhteisöä. 

Kuka siis olet, ah, sinä luokittelematon ja kuitenkin ainutlaatuisuudessasi täysin epäperäinen yksilö, aina jo Toiselta halusi ja ideasi hankkinut? Sinä, joka keksit vain tradition sallimin edellytyksin, mutta silti saman taloudesta piittaamatta niin, että maailman moninaisuus kuitenkin aina rikastuu, nimittäin kun todella keksit, lahjaksi saadulla ymmärryksellä, itseäsi liikoja pettämättä?

 

Stravinski kirjoitti Robert Craftille, ettei ihminen luo, se on Jumalan yksinoikeus. Nykyisin pidän tätä huomautusta viisaampana kuin ennen tapasin pitää: se asettaa asioita mittakaavaan.