Näytetään tekstit, joissa on tunniste Janne Kurki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Janne Kurki. Näytä kaikki tekstit

14.8.2026

Tekoälyn tietoisuudesta & mielen ja kielen filosofiasta

Joitakin alustavia havaintoja

Tieteessä tapahtuu -verkkolehden artikkelin mukaan ”nyt käytössä olevat AI-ratkaisut ovat kiistatta osoittaneet, että ainakin jotain ihmisen mielen toimintaa nykytekoälyt pystyvät mallintamaan.” Näin ollen ”kysymystä koneen mielestä” – eli voiko tekoälystä tulla tietoinen – ei enää ole mahdollista ykskantaan sivuuttaa.

Kysymys on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Ensinnäkin on huomioitava todellisuudesta rakennetun mallin eli mallintamisen ja todellisuuden välinen suhde. Jos kuvittelemme maailman, jossa AI kykenee mallintamaan ihmisen mielen täydellisesti (mitä tämä ikinä tarkoittaisikaan), jää kysymys tämän mallin mielestä yhä avoimeksi ja kriittiseksi samaan tapaan kuin luonnonilmiötä kuvaavan matemaattisen mallin ja itse ilmiön suhde.

Toiseksi: artikkelin muotoilu tekoälyn kyvystä mallintaa ”tiedostamattoman mielen assosiaatiopolkuja … jo erittäin hyvin” herättää kysymyksiä. Kirjoittajien mukaan AI:n voi ajatella olevan ”eräänlainen matalan tarkkuuden malli ihmisen tiedostamattomasta”. Malli ei kuitenkaan perustu freudilaisittain ihmisten viettielämän jäljittelemiseen, vaan vektorilaskentaan nojaavan sana-arvauskoneen suunnattomaan laskentatehoon. Mallinnusprosessissa luonnollinen kieli hajotetaan tokeneiksi, joille AI hakee niin kutsutusta embedding-matriisista tokeneita vastaavat vektoriesitykset liittäen niihin ”vielä tiedon siitä, missä järjestyksessä tokeneita pitää käsitellä”. Tätä seuraa ”noin sadan kerroksen kautta etenevä laskenta”.

Lars Gustafsson huomauttaa teoksessaan Merkillinen vapaus (2001) kiinnostavasti, ettei ole olemassa ”konetta, joka kykenisi representoimaan itsensä siten, ettei se enää pystyisi tunnistamaan itseään representaation takaa”. Toisin sanoen ainutkaan ”kone ei tee tahattomia paljastuksia” itsestään. Toisaalta juuri tähän ihminen kuitenkin Freudin mukaan kykenee.

Jotta AI todella kykenisi tuottamaan tiedostamattoman, sen olisi kaiketikin kyettävä Gustafssonin mainitsemiin tahattomiin paljastuksiin eli tunnistamattomiin representaatioihin. Tietoinen mieli on mahdollinen vain sikäli kuin on olemassa sekä tiedostamaton viettielämä että sitä hillitsevä tietoisuus, jolloin tietoisuus ikään kuin muodostaa kokonaisuuden läsnäolevan puolen (tiedostamattoman tarkoittaessa poissaoloa) ilman, että eri puolia voi erottaa toisistaan. Myös yllä viitattu tiedeartikkeli tunnustaa AI:n olevan vain ”sovellus mallista, joka kuvaa, miten ihmisten kieltä käytetään”.

Koska tekoälyltä puuttuu lihallinen ruumis, sillä ei ole inhimillistä kokemusmaailmaa. Millä tavoin ihmiskokemusta olisi sitten mahdollista mallintaa? Millä tavoin tämä malli sisällyttäisi itseensä ruumiista ja sen ulkopuolelta tulevat impulssivirrat, affektiiviset ja sensoriset representaatiot tai symbolifunktiot, joista Janne Kurki puhuu psykoosien kaksitasomallia esittelevässä artikkelissaan (Psykoterapia, 37/2018) ja jotka ”muodostavat sen kokonaisvaltaisen tiedostetun ja tiedostamattoman kokemusmaailman, jona olemassaolomme koemme”? Mitä tekoälyn kohdalla tarkoittaisi kuuluminen kieltä käyttävään kollektiiviin, joka on yksi niistä rajapinnoista, joilla yksilön erottaminen kollektiivista on mahdotonta? Miten AI-tietoisuus integroituisi toisten kanssa jaettuun symbolifunktioon? Toisaalta tämän integraation mahdottomuutta ei voisi luonnehtia edes epäonnistumiseksi, sillä normaalitietoisuuden tapauksessa kyse olisi psykoosista. Tekoäly ei kuitenkaan ole sen enempää psykoottinen kuin neuroottinen. Siltä puuttuu väistämättä subjektirakenne.

Mutkikkaamman filosofisen ja ontologisen ongelman muodostaa kysymys kielestä. Tekoäly perustuu yhtäältä juuri luonnollisen kielen ”rakennuspalikoiden” eli sanojen, kirjainyhdistelmien ja merkkien muuttamiseen numeeriseksi tiedoksi. Vaikkei neuroverkon suorittama laskenta olekaan nollia ja ykkösiä, binäärinen taso jää kuitenkin perustavaksi sikäli kuin AI toimii binäärisille tiloille ja operaatioille perustuvassa digitaalisessa tietokoneessa. Täten tekoäly käsittelee luonnollista kieltä numeerisesti representoituina informaatioyksikköinä.

Ei ole kiistanalaista, ettei AI kykenisi muodostamaan riittävän monimutkaisia suhteita näiden informaatioyksiköiden välille. Kyse on pikemminkin siitä, voiko formaalinen systeemi tuottaa yksiköitymisen ja merkitykselliset erottelut mahdollistavan ontologisen perustan tai lähtökohdan, joka on todellisen tietoisuuden (eikä vain mallin) välttämätön ehto. Kielen ymmärtäminen informaatioyksiköistä muodostuvaksi moninaisuudeksi sivuuttaa kieleen kuuluvan ei-käsitteellisyyden, lihallisuuden ja singulaarisuuden (ainutkertaisuuden). Informaatioyksikkö on siis pelkkä johdannainen.

Arto Laitisen (niin & näin, 3/2019) mukaan kiista tietoisesta koneesta on mahdollista paikantaa kahden näkökulman, arkifenomenologian ja kyberneettisen kognitiotieteen, väliseen eroon. Arkifenomenologian tulkintakehyksessä ajatteleva kone käytännössä, parhaimmillaankin, vain ”ajattelee” – eli käsittelee informaatiota. Kognitiotieteellisessä katsantokannassa informaation käsittely on ”niin täysimääräistä ajattelua kuin sopii olettaakin”. Esimerkiksi komputationalismiksi kutsutussa kognitivistisen mielenfilosofian suuntauksessa ihmisajattelu redusoituu symbolisia representaatioita prosessoivaan sääntöjärjestelmään. Poliittisesti tarkasteltuna tässä debatissa on siten panoksena myös se, kuka määrittelee ajattelun sisällön ja merkityksen.

Vaikka yllä esittämäni kritiikki käytännössä kiistää ajattelevan koneen mahdollisuuden ja asettuu näin arkifenomenologian kannalle, sen toisaalta erottaa tästä juuri vetoamattomuus arkipsykologiaan; en siis käsittele elettyjä kokemuksia tieteellisten hypoteesien kaltaisina. Sen sijaan, että asetettaisiin vastakkain ajattelu ja ”ajattelu”, voi kiinnittää huomiota symbolifunktioon ja subjektirakenteeseen sekä tiedostamattomaan kykynä tuottaa representaatioita, joista tietoisuus ei tunnista itseään. Argumentaatio ei näin ollen perustu fenomenologiaan tai kansanpsykologiaan vaan psykoanalyyttisiin huomioihin normaalin ihmistietoisuuden rakentumisen ehdoista ja toisaalta kielen palautumattomuudesta informaatioyksiköihin.

Jää siis epäilyksenalaiseksi, voiko AI:n systeemi saavuttaa tietoiseksi tulemista yksinomaan lisäämällä mainittujen formaalisten informaatioyksiköiden välisiä suhteita ja kasvattamalla kompleksisuutta. Kyberneettis-kognitiotieteellinen näkökulma tarkastelee tietoisuutta rajatusti, määriteltyjen kognitiivisten prosessien viitekehyksestä käsin. Tätä näkökulmaa määrittää olennaisesti ”kolmannen persoonan perspektiivi”, jossa tietoisuus näyttäytyy objektina. Jos tietoisuus ei kuitenkaan ole objekti, sitä ei ole mahdollista tuottaa informaatioyksiköitä ja niiden välisiä suhteita manipuloimalla. Parhaimmillaankin päästään vain malliin, joka on kaukana alkuperäisestä.

Vaikuttaa joka tapauksessa selvältä, että tietoisesta koneesta puhumisen realismi edellyttää täsmällistä erottelua tietoisuuden ja sen toimintaa jäljittelevän mallin välillä. Käytännössä puhe on usein epätarkkaa: mielikuvien tasolla pelkkä joidenkin tietoisuuden toimintojen mallintaminen yhtyy helposti laajempaan kuvastoon jonkinlaisesta lineaarisesta ja kumulatiivisesta kehityksestä, jonka päätepisteenä on tietoinen kone (ikään kuin tietoisuus koostuisi ominaisuusyksiköistä, jotka on mahdollista mallintaa ja yhdistää toisiinsa). Mielikuva on kuitenkin perusteeton. Naturalistisfysikalistisen metafysiikan valossa se on tosin ymmärrettävä: varsinkin naturalistinen fysikalismi on taipuvainen samastamaan todellisuuden siitä luomaansa malliin nimenomaan metafyysisessä mielessä. (Tästä hyvä esimerkki on neliulotteinen aika-avaruus, jossa aika ikään kuin tilallistuu. Mallin metafyysisessä tulkinnassa aika ”on” tilallista, kaareutuvaa, alueellista ja niin edelleen.)

On uskottavaa ajatella, että nykyinen hype tietoisuuden saavuttavasta tekoälystä perustuu paitsi mystifiointiin, myös naturalistiseen metafysiikkaan, jolle tietoisuus näyttäytyy maailmaan kuuluvana objektina. Tämä objektivoiva käsitys näyttää edellyttävän kritiikittömän metafyysisen asenteen, jossa maailma sellaisenaan nähdään vailla mieltä samalla kun mielestä vasta tulee mielekkyyden tuottaja. Toisin sanoen maailman merkityksellisyys ymmärretään pelkäksi inhimilliseksi projektioksi.

Kun tällainen varsin nihilistinen käsitys alkaa rakenteistaa ajatteluamme kokonaisvaltaisesti, se alkaa samalla määrittää tiedettävissä olevan rajoja. Symbolisen rekisterin tasolla voi odottaa laajan mittakaavan ”merkityskatoa”, mikä edelleen tarkoittaa tuhoisia muutoksia moraalisessa universumissamme. Tekoäly on mystifioitavissa uudeksi yli-ihmiseksi siinä vaiheessa, kun on kadotettu ymmärrys moraalin osuudesta tietoisuutta järjestävänä ja jäsentävänä perusperiaatteena. Sota moraalia vastaan on verrattavissa postmoderniin kamppailuun ”järkeä” vastaan. Eettisten päätösten ulkoistaminen tekoälylle on vain tämän typeryyden jäävuoren huippu.

 

 

 


18.3.2019

Herroista ja orjista


Neoliberaali kapitalisti kohdistaa orjalleen vaatimuksen osaamisensa markkinoimisesta. Vaatimus on niin pitkälle sisäistetty, että sitä toistetaan jopa yleensä kovin munattomassa ja eteerisen kaunosieluisessa Kirjailija-lehdessä. Asia ei hämmästytä, koska markkinafundamentalismi ruokkii kauniita sieluja; he nauttivat kyvyttömästä eteerisyydestään, jonka naamioivat kyvyksi palkkiojärjestelmänsä kookkaalla vipuvarrella.

Oikeisto tajuaa esimerkiksi tämän kauniin sielun olennaisen typeryyden. Se osaa vaatia kapitalistiselta herralta ”rajoituksia”. Herran paikkaa ja toiminnan logiikkaa se ei tunnista. Siltä jää tajuamatta riiston todellisuus, koska se ei etsi herran paikkaa eikä näin voi keksiä työn ja riiston piilevää, mutta elimellistä suhdetta.

Orjan on ”markkinoitava” osaamistaan. Herra ei ole siitä suoraan riippuvainen. Tätä ei pidetä mitenkään ihmeellisenä. Orjan taito kiinnostaa herraa vain, jos herra tajuaa siinä lisäarvon ja -nautinnon. Spektaakkeliyhteiskunnan etiikkaan kuuluvan vaatimuksen itsensä ja työnsä myymisestä voi ajatella suhteessa lisätyöhön, jonka kautta kapitalisti imaisee nautinnon siemauksensa.

Orja osoittaa näin herralle tämän halun kohteen. Orjan on osoitettava herralle itsensä objektina, jossa herra voi tunnistaa halunsa. Moderniteetissa herran tunnistama halu ilmaantuu tiedon(halun) hahmossa. Orja markkinoi työtään, joka lisäarvon tuotannon prosessissa abstrahoidaan herran tiedoksi. Siksi tiedon hahmo kätkee itseensä riistämisen realiteetin. Kuten Janne Kurki sanoo: laborantit tekevät likaisen työn, mutta nobelit korjaa tutkimustiimin johto.

Koska tieto on vallitseva muoto herruutta samalla, kun herran tietämättömyys halustaan säilyy, verhoutuu tietämättömyys vastakohtaansa, kaikkitietävyyteen. Missään tämä ei näy niin hyvin kuin politiikassa, jossa ”yhteisten asioiden hoitaminen” edellyttää kaiken toiminnan tasolla tapahtuvaa yhteisyyden kiistämistä. Tieto ja totuus lankeavat yksiin. Nyt ”tieto on erotettu orjasta, ja tämä on tehnyt vallankumouksestakin lähes tai kokonaan mahdottoman” (Kurki, Lacanin diskurssiteoria).

Itseään ja työtään myyvää orjaa hämätään puheella ”itsensä elättämisestä omalla työllään”, vaikka ennen muuta on kysymys herran nautinnon jatkuvuuden turvaamisesta herran vaatimalla lisätyöllä, josta on tullut anonyymin ja fetisistisen järjestelmän yleinen ja siksi helposti legitimoitava realiteetti. Koska kapitalismissa elämiseen vaadittavan välttämättömän työn ja kapitalistille tehtävän lisätyön suhde on kokonaan kadonnut havainnon kuolleen kulman tuolle puolen, on itseään myyvän palkollisen suorastaan koettava kiitollisuutta ostajalleen, joka puolestaan on toisen, isomman herran, omistuksessa. Lisätyö muuttuu järjestelmän vaikutuksesta työksi, jota ”vapaiden työmarkkinoiden subjekti” tekee ”elättääkseen itsensä ja perheensä”.

Nykyinen liberaalivasemmistolainen ajattelu ei puhu juuri mitään kapitalismista tai edes pääomasta, sillä se ei tahdo tietää niistä mitään. ”Markkinavoimien” kaltainen mystifikaatio yhdessä demokratian ja ihmisoikeuksien perusfetissien kanssa riittää oikeuttamaan ”hyvinvointivaltion” ylläpitämiseksi latistuneet vallankumousfantasiat. Röyhkeät muutosvaatimukset jäävät oikeistolle ja traditionalisteille, joiden kaipuu eurooppalaisen aristokratian perään ihastuttaa demystifikaatiota karttavalla rehellisyydellään, mutta väsyttää mahtipontisuudellaan. Näiden vaatimusten totuudellisuus on tavassa, jolla ne heijastavat olemassaolevan järjestyksen kyvyttömyyttä vastata kansan irrationaalisiin huutoihin muulla kuin yhä uusilla vieraantuneisuuden muodoilla.

Jordan Petersonin kaltaiset ”ajattelijat” julistavat pakanallisia oppejaan ”elämän kiertokulun” ja vallitsevan järjestyksen neuroottisesta vaalimisesta. Nuorten miesten lauma seuraa profeettaa, joka ei erota Marxia Nietzschestä, mutta johtaa yhteiskuntajärjestyksen teoriaa merenelävien biologiasta. Petersonin väkevä kyky ajattelemattomuuteen ilmaisee totuuden herran huijarimaisesta halusta, jonka kielletty olemus on tietämättömyys ja jatkuva pyrkimys sen kätkemiseen. Hänen ilmeinen helppoheikkimäisyytensä ja opportunisminsa vetoaa niihin, jotka tietävät, ettei herrasta voi päästä eroon, mutta luulevat, ettei herran paikka ole vaihdettavissa.

Oikeistoliberaali hylkää vallankumouksen, muttei samoista syistä kuin vasemmistoliberaali. Oikeisto sallii vallanvaihdot, jos niille on (substantiaalinen) oikeutus. Siksi oikeiston yhteiskuntakritiikki ei koskaan ole vallankumouksellista vaan vaatii ”paluuta”, kun vasemmistolainen ajattelu (aidoimmillaan) katselee uuden tapahtumisen mahdollisuutta ja työstää oikeutuksen ongelmaa dialektisesti pikemminkin katkoksen kuin jatkumon kautta. (Itse jatkumo on vasemmistolaiselle ajattelulle dialektinen käsite, kun se oikeistolaiselle on substantiaalinen.)

Vasemmiston traditiossa elävä oikeutuksen rakenteen kriittisen tutkimuksen perintö (tai sen vaikutus) tuottaa liberaalissa versiossa siirtymän, joka marssittaa esiin fetissit (demokratia, ihmisoikeudet, seksuaalisten vähemmistöjen oikeudet jne.). Näihin fetisseihin oikeisto odotetusti tarttuu, tajuten ne juuri siksi mitä ne ovatkin. Vasemmistoliberaalit vaikenevat tai uhriutuvat, vaikka juuri fetissin tunnustaminen fetissiksi veisi kantavuutta oikeiston retoriikalta ja mahdollistaisi todellisen kamppailun demokratian sisällöistä. Oman halunsa ansaan joutuneena vasemmisto näyttää mieluummin uhraavan parhaimman osan traditiostaan kuin omaksuvan järjestyksen ja moraalin paikan möykkäävän vaihtoehto-oikeiston ja neoliberaalin konsensuksen todellisena vastavoimana.

Tätä vastavoimaa tarvittaisiin, sillä edes traditionalistien ”aristokratian ideologia” ja myyttiset paluun vaatimukset eivät suo mitään todellisia välineitä kapitalistisen yhteiskunnan rakenteelliseen syväanalyysiin, vallitsevien auktoriteetti- ja identiteettiliikkeiden sekä poliittisten tapahtumien ja antagonismien diagnoosiin. Reaktionaarisina niiltä puuttuu kyky nimetä tapahtumia tavalla, jota substanssin logiikka ja sitä myöten läsnäolon diskurssi ei jatkuvasti rasittaisi. Ne voivat synnyttää laajaakin liikehdintää, kenties jopa kysyä hysteerisesti ja suistaa herran sijoiltaan. Ne eivät kuitenkaan osaa epäonnistua oikein, sillä puutteen ruumiillistamiseen ne kykenevät vastaamaan vain mystiikalla ja logoksella. Ne eivät millään suostu muuttumaan paskaksi.





15.3.2019

Perseen kutinaa


Nuoruudessani joskus 7 vuotta sitten olin vielä kunnon oikeistokristitty. Oikeistolaisuus ei helluntaipiireissä ole mitenkään huolestuttavaa. Vasemmalle taas voi vain kallistua, sitä joutuu selittelemään se, joka ei kuulu hyvään sukuun. Minä luin apologetiikkaa, opiskelin filosofiaa ja teologiaa oppi-isäni William Lane Craigin isällisten viittausten reipasta kutsua kuunnellen. Pidin Juha Ahvion marxismidiagnooseja oikeansuuntaisina. Jordan Peterson olisi varmaan uponnut soveltuvin osin. Yhteiskunnan pahin näivettävä voima oli ”suvaitsevaiston” kaikenkattava salainen ylenkatse, holhoaminen ja sokeus ideologiansa tuhoaville voimille.

En kuitenkaan arvele kääntyneeni joidenkin kiistattomien teoreettisten vakuuttumisten seurauksena, vaan koska Žižekin, Badioun ja Lacanin oirelähtöiset todellisuudentulkinnat vetosivat neuroottisuuteeni. Hysteerikko löysi uuden mestarin; vasta sitten alkoi kysely vanhojen mandaatin purkamiseksi.

Suhteeni totuuteen on siis läpeensä patologinen. Ei se sitä tarkoita, että patologisoin totuuden. Kaikista maailman objekteista totuus on ainoa ei-patologinen, sillä se itse on keskeltä halki, se itse on tuo halkeama liikkumattomaksi kimpuksi tiivistyneenä. Totuus on tavallaan paljon typerämpi kuin kestämme ajatella, mutta pelkästään typerä se ei ole. Jos sitä alkaa ajatella, tulee köyhäksi sillä tavoin, ettei typeryyteen ole varaa.

Käyköön tämä johdatuksesta aiheeseen, jonka luotaaminen on valumista kaltevalla pinnalla, maaperällä jonka poliittisen pintakerroksen alla muhii ainutkertainen mahdollisuus subjektin konsistenssin romahtamiseen.

Viime vuosien perseenkutinajuttuja on nimittäin kohdallani ollut sen tajuaminen, että oikeiston piirissä – kenties vain sen periferiassa mutta silti – artikuloidaan todellisuuden epäonnistumista uskottavammin kuin vasemmistoliberaalien veltossa valtavirrassa. Tietenkään oikeisto ei puhu dialektisesti ”todellisuudesta, joka epäonnistuu”, mutta sen laidoilla haiskahtaa diskurssi, jossa ammottaa erikoinen puutteen taju.

Mikä tärkeintä, sekä oikeiston että vasemmiston kriittiset ajattelijat tajuavat oman ja vastapuolen liberaalien typeryyden, ylenkatseen ja itsepetoksen.

Tässä kriittinen vasen laita ja kriittinen oikea laita lähestyvät toisiaan, vaikka väliin jääkin ylittämättömiä ja silloittamattomia kuiluja. Mutta jos on olemassa mahdollisuus käytännölliseen (strategiseen) yhteisymmärrykseen, olisi sitä syytä koettaa hyödyntää; jotenkin, en ole varma miten.

Tulkitsen jopa niin, että jos molemmat puolet kykenevät jäsentämään tämän välilleen aukeavan kuilun yhteisessä diskurssissa, voi syntyä patologista vetoa, jolla saattaisi olla arvaamattomia poliittisia seurauksia. En nyt viittaa latteuteen toisiaan täydentävistä vastapuolista (tämä ajatus kuuluu oikeiston sille lohkolle, joka edelleen haaveilee orgaanisista synteeseistä). Puhun parallaktisesta kuilusta, eikä sellaiseen ole mahdollista muodostaa synteettistä näkökulmaa. ”Yhteinen diskurssi” ei tosiaan tarkoita taistelevien näkemysten yhdistymistä korkeammassa potenssissa, vaan kyse on pelkästä jaetusta puheesta, jota puute liikuttaa.

Tällä kaikella en siis tahdo sanoa, että olisi alettava etsiä yhteistä ”ideologista maaperää”. Sellaiseen en usko, ei sellaista ole. Kyse on yhteisen antagonismin tunnustamisesta. Oikea ja vasen eivät diagnosoi ja tulkitse samoin edes niitä ongelmia, joiden keskeisyyden molempien puolien ajattelevat ihmiset tajuavat. (Tarkoitan ilmastonmuutoksen, globaalin kapitalismin luontoon ja ihmiseen kohdistuvan riiston, uudenlaisen totalitarismin uhan, nykymuotoisen demokratian epäonnistumisen jne. kaltaisia asioita.)

Janne Kurki toteaa ”ajattelijan olevan määritelmän mukaan eri mieltä”. Ajattelija on yksin, oli oikealla tai vasemmalla. Erimielisyydestään hän on samaa mieltä vain vastapuolensa kanssa. Kunnioituksen ansaitsevan vihollisen löytäminen voi olla nykyään yksi niistä asioista, joissa mahdollisuus uuden ilmaantumiseen piileskelee.




11.2.2019

Traumaattinen yhteisö 3


Sarjan kaksi edeltävää osaa voi lukea täältä (osa 1) ja täältä (osa 2).

Aiemmin käsitellyn Halla-ahon älyllisesti ohkaiseksi jäävää mystiikkaa kiinnostavampi yritys perustaa kansan yhtenäisyys löytyy Rami Leskisen Alain de Benoist’n ajattelua esittelevästä Sarastus-verkkolehden artikkelista. Se on tämän yhteisöä käsittelevän sarjan kolmannen ja viimeisen osan aiheena. (Luvassa on nyt todellinen kuntojumppa, koska joudun taas vaihteeksi viittaamaan Lacaniin.)

Leskisen projektina on määritellä demokratian käsite uudelleen. Samalla hän pyrkii erottamaan demokratian liberalismista.

Määritteleminen tapahtuu kansan (demos) idean kautta ja sitä vasten. de Benoist’n ajattelua seuraten kansallinen suvereniteetti ja sitä myöten demokratia ei kunnolla toteudu, ennen kuin kansa tajutaan poliittiseksi yksiköksi ja ”kansalaiset (polites) aletaan ymmärtää oikealla tavalla”.

Kansa on de Benoist’lle–Leskiselle yksikkö, jolla on ”tahto”. Sen sisällöstä päätetään hallinnollisin menetelmin, instrumentein ja matriisein – siis erityisen representaatiojärjestelmän kautta (esim. äänestämällä).

Kansan representaation (esittämisen) ongelmaa de Benoist–Leskinen ei erikseen käsittele.

Leskinen nojaa ennalta omaksuttuun kansan määritelmään ja representaatioon, kansaan poliittisena yksikkönä. Sen hän yksinkertaisesti asettaa. Kun kansa on näin jo lähtökohdassaan tietyllä tapaa sulkeistavasti ymmärretty ja representaatio puolestaan tyhjentävästi palautettu siihen, mitä representoidaan, ei enää ole kysymys siitä, miten kansa ymmärretään. Pikemminkin on kysymys siitä, kuinka ilmaista asianmukaisesti kansan/isänmaan/alkuperän jne. ”elimelliset” suhteet. Koko kysymyksenasettelu perustuu näin kansan olemusta koskevalle lukkoonlyödylle käsitykselle. Ei kysytä, mitä on kansa, vaan kysytään, mitä on kansa, jos kansa on poliittinen yksikkö.

Nyt käy helpoksi edetä näennäisen ongelmattomiin kysymyksiin ”kansan tahdosta” ja sen luulotellusta yhtenäisyydestä. Näin de Benoist–Leskinen:

”Isänmaa tarjoaa veljeydelle mitä luontevimman perustan silloin, kun sillä halutaan ilmaista ihmisen velvollisuutta niitä kohtaan, jotka [sic] jakavat saman alkuperän. Sen sijaan ihmiskunta on pakostakin moniarvoinen, sillä se edustaa yhteensovittamattomia arvojärjestelmiä. Se muodostuu eri ’perheistä’ eikä se itsessään muodosta yhteistä perhettä – ihminen kun on lajina vain biologinen määre ilman historiallista ja kulttuurista arvoa. Ainoat ’perheet’, joissa voidaan aidosti elätellä veljeyttä ovat kulttuurit, kansat ja kansakunnat.”

Leskinen ei tahdo hylätä demokratiaa. Hän etsii sille uudenlaista perustaa. Liberalismin projektin epäonnistumisen nationalisti näkee yhtä kirkkaasti kuin kommunistikin. Tulkitsen niin, että Leskinen yhtyy ahkerasti siteeraamansa de Benoist’n näkemykseen (yhtenäisestä, määritellystä) käsityksestä kansasta demokratian perustana. Näin demokratian perustana on kansa omana representaationaan.

Heti tulee mieleen kysyä, kuka sitten päättää, kenen representaatio on autenttinen. Vastaus on demokratian muoto ja sen kätkemät koneistot, niiden rattaissa kömpivä hallinto- ja virkamiesapparaty sekä kenties ne, jotka ovat suodattuneet vallan paikalle todellisuuden ”ääniksi” ja ”laeiksi” tislaavien matriisien kautta. ”Yhtenäinen käsitys kansasta” vaikuttaisi näin kuuluvan ennen muuta niille, jotka kansan nimissä puhuvat kansalle itselleen. Niille, joiden vallassa representaation puitteet ja koneistot varsinaisesti ovat.

de Benoist’n–Leskisen demokratiatulkinnasta tekemäni diagnoosi viittaa (edustuksellisen) demokratian ytimessä asustelevaan ratkaisemattomaan umpikujaan, reaaliseen kansaan ja yhteisöön. Ja tietysti de Benoist–Leskisen käsitys on julkilausumattomasti elitistinen ja epädemokraattinen: ”demokratia” perustuu kansan representaatiolle, ja koska tämä representaatio määrittyy vallanpitäjien pystyttämien ja ylläpitävien ideologisten koneistojen kautta, ”demokratia” on yhtä kuin valtaapitävien keskuudessa vallitseva ”yhtenäinen käsitys” siitä, mitä kansa on.

Janne Kurki osoittaa mainiossa Demokratia-esseessään ”määritellystä kansasta” liikkeelle lähtevän sulkeistetun demokratian filosofisen ongelmallisuuden. Leskisen ja de Benoist’n edustama ajattelu on perustavalla tavalla epädemokraattista. Se edellyttää kansan nimissä puhumisen eli edustamisen ja siten representaation joka väistämättä on luonteeltaan väkivaltaista:

”Kaikki ajattelu, joka lähtee liikkeelle määritellystä kansasta, on … lähtökohdiltaan epädemokraattista: jokainen, joka esittää edustavansa kansaa tai määrittelevänsä sen, on diktaattori, sanelija … . [K]etä tahansa voi edustaa vain kuka tahansa eikä kukaan, eikä kansaa voi yksinkertaisesti partikularisoida.”

Kurjen mukaan kansan määrittämättömyyden absoluuttisuus ”riisuu sen kaikista partikulaarisista määritteistä ja jakolinjoista”. Vain tämän kaltainen määrittämättömyys voi muodostaa perustan absoluuttiselle (so. ei koskaan olevalle vaan aina vasta tulevalle) demokratialle. Siten mikään kansan representaatio ei voi olla demokratian perusta.

Kurjen kunnianhimoinen essee – joka samalla on intensiivinen käsitteellinen selvitys (edustuksellisen) demokratian ytimessä piilevästä ei-demokraattisesta jakolinjasta – osoittaa kansaan demokratian perustavana myyttinä. Demokratia on ideologista par excellence, ja ”se mytologinen entiteetti, jolle ja jolla demokraattiset valtiorakennelmat on perustettu ja perusteltu”.

Leskisen mukaan taas ”[d]emokratiaan ei suhtauduttaisi tänään tällaisella ehdottomuudella, ellei sille olisi annettu jokin ideologinen sisältö pelkän valtiohallinnollisen proseduurin sijaan”. Tässä paljastuu Leskisen oma ideologisuus, nimittäin ajatus ”aidosta” demokratiasta jonain ei-ideologisena, ”puhtaana” hallinnollisena tapahtumisena.

Missä Kurki kiinnittää erityistä huomiota demokratian representaatiokoneistoon, näkee Leskinen tämänkaltaiset rakenteet ilmeisen neutraaleina ja yksinomaan ”hallinnollisina” välttämättömyyksinä. Alaviitteessä de Benoist’n–Leskisen ajattelun myyttisyys käykin selvästi ilmi: ”Kansansuvereniteetti on käsitys siitä, että kansa orgaanina voi hallita valtiota. … Olennaista … [on] se, että valtiomuodosta riippumatta valta perustuu lopulta aina kansan tahtoon.”

Leskisen suosimassa orgaanisessa demokratiassa ”instituutiot eivät tee demokratiaa”, vaan sen tekevät ”kansalaisten osallistuminen” näihin instituutioihin. Ongelmaksi jää yhäkin kansan välittynyt suhde lakiin. Vaikka kysymys ei olekaan enää edustuksellisesta demokratiasta, kansan ja lain suhde perustuu edelleen matriiseihin eli representaation puitteisiin joita valtaapitävät instituutiot pystyttävät. Ettei Leskinen lainkaan käsittele representaation ongelmaa, alleviivaa hänen lähestymistapansa naiiviutta. Kurkea seuraten olisi kysyttävä, ”kuinka kansalaiset voisivat vaikuttaa konkreettisesti ja realistisesti niihin matriiseihin, joiden kautta kansaa representoidaan”.

Leskiselle instituutiot jäävät pelkiksi hallintomuodon teknisiksi instrumenteiksi, kun taas demokratiasta tekee demokratian ennen kaikkea kansalaisten osallistuminen: ”Demokratia on hallintomuoto, jossa suurin mahdollinen määrä ihmisiä ottaa osaa julkiseen elämään.” Koska instituutiot mielletään kuitenkin suppean välineellisesti (ja siten ideologisesti), osallistuminen määrittyy aina jo matriisien ennalta asetetuissa rajoissa ja jää niiden sisäiseksi. Representaation ongelma jää ikään kuin havainnon nollatason alapuolelle.

Kurjen näkemystä voi oikeastaan soveltaa mihin tahansa yhteisöön. Eikö jokainen yhteisö ole ”vähemmän” kuin julkisessa representaatiossaan tuotettu jäsenkokonaisuutensa? Onko ”substantiaalista” yhteisöä – sellaista, jonka jäsenet muodostaisivat kokonaisuuden ja joka olisi jakamattomuudessaan ”alkuperäinen” – olemassakaan? Eikö jokainen yhteisö ole reaalisesti ei-kokonainen? Yhteisön totaliteetin sulkeistaa ja sitoo paikalleen radikaali ja kiistetty ulkopuoli joka ei kuitenkaan ole mikään ulkopuoli olematta yhtä aikaa ydin, enemmän yhteisössä kuin yhteisö itse.

Lacan puhuu objekti pikku a:sta, rakenteellisesta ja ruumiillistuneesta ”puute-objektista”, eräänlaisesta sietämättömästä ja traumaattisesta nautinnon (jouissance) keskittymästä joka toimii identifikaation edellyttämän representaatioprosessin häiritsevänä ja lykkääntyneenä, sijoiltaan nyrjähtäneenä keskustana. Yhteisö asettuu suhteessa Toiseen, ja Toinen representoi (heijastaa) yhteisön sille itselleen. Representaatio ei kuitenkaan koskaan täysin onnistu: se, mitä yhteisö ”on”, on aina perustavalla tavalla ”erisuuri” ja epäsuhtainen representaatioonsa nähden.

Jäljelle jää aina ylimäärä, joka ruumiillistuu puutteen ja tahran kaltaisena häiriönä yhteisön symbolisessa itseymmärryksessä. Erilaiset ”totalitaristiset” ja autoritaariset järjestelmät ja harmonisaatiot ovat pyrkimyksiä vastata tähän mahdottomuuteen. Kysymys onkin yhteisön mahdottomuudesta sinänsä. Tässä mielessä voi aivan hyvin sanoa, ettei yhteisöä ole, tai että se on vain sikäli kuin on olemassa sen Asiaan uskova kollektiivi. Koska Asia on varsinaisesti objektivoitunut puute, se ei koskaan ole siellä ja sitä, mitä sen uskotaan olevan.

Se, mitä yhteisöstä on olemassa, onkin lopulta vain yhteisön oire.