Moraalin huipulla, lopunaikojen kynnyksellä

 
Uuden translain myötä sosiaalinen media näyttää täyttyvän kristilliskonservatiivien apokalyptisistä maalailuista. Lopunajan kuvasto hyppää kiihdytyskaistalle. Toki ”valona ja suolana” oleminen on jo ajat sitten tarkoittanut tietyissä piireissä ”kansakunnan moraalin” kyseenalaistamista aina, kun jossain ollaan huolissaan seksuaalivähemmistöjen kohtaamasta syrjinnästä.
 
Fundamentalistisissa konservatiivipiireissä kristinuskon perintöön kuuluva kritiikki vallanpitäjiä kohtaan näyttääkin nykyään pervertoituneen asetelmaksi, jossa ”kriittisyyden harjoittaminen” on yhtä kuin valkoisen heteron näkeminen uhanalaisena lajina, joka ”ei enää saa sanoa mistään mitään”. Paraatiesimerkistä käy Päivi Räsänen: rikas lääkärikansanedustaja, joka saa äänensä kuuluville valtakunnan ykkösmediassa käytännössä aina kun sattuu sellaista haluamaan… Millään tavoin Räsäsen niskaansa saaman paskan aiheuttamia traumoja väheksymättä tekee mieli sanoa, ettei hänestä vielä ihan sananvapauden marttyyria saa.
 
Jotta valkoinen heteromies saadaan näyttämään uhanalaiselta vainon kohteelta, on transaktivismi tulkittava ”eliitin rahoittamaksi vihervasemmistolaiseksi transhumanismiksi”. Tämä onnistuu parhaiten vähemmistöjen ohi ja yli puhumalla. Ei olekaan sattumaa, että fundamentalistiset kristilliskonservatiivit tykkäävät huolestua nimenomaan näin heterojen kesken. Seksuaalivähemmistöiltä ei tarvitse kysyä saati että heidän kanssaan vakavasti keskusteltaisiin. Tiedetään jo valmiiksi, millä tavoin nämä asiat pitää kokea – kuten tiedetään sekin, että homo- ja transseksuaaliset elämäntavat ovat syntiä, jonka harjoittajat ovat ”pelastuksen” tarpeessa.
 
Liberaalien (usein aiheestakin) irvailema ”kaikkea vastustava” konservatiivinen kristillisyys jääkin ideologioiden kritiikissään tyypillisesti väärän tietoisuuden ongelman muodostamaan ansaan. Perusmindsetiin kuuluu yksinkertainen ajatus ”niistä toisista”, jotka ovat väärän tietoisuuden vallassa. ”Valona ja suolana” oleminen muodostuu näin väärän tietoisuuden ilmenemismuotojen yleiseksi vastustamiseksi. Jos keskustelun vastapuoli ilmentää väärää tietoisuutta, hänen kokemuksensa on helppo sivuuttaa yhtenä tuon tietoisuuden tuotteena.
 
Väärän tietoisuuden oletus on tietenkin ongelmallinen. Sellaisena se kuuluu vanhentuneen ideologiakritiikin (kuten historiallisen marxismileninismin) piiriin. Huvittavaa on, etteivät kristilliskonservatiivit huomaa oman ideologiakritiikkinsä sisältämää väärän tietoisuuden oletusta, vaikka tykkäävät kritisoida siitä kaiken maailman ”marxilaisia” ja ”kommunisteja” (noita outoja haamuja, joita etenkin eräät näkevät kaikkialla).
 
Kristilliskonservatiivisen mindsetin perusfetissejä ovat tieteellisyys ja rationaalisuus, minkä ei pidä antaa hämätä: loppujen lopuksi kyse on halun politiikasta, siitä kuinka tietyt yhteiskunnalliset kentät saavat libidinaalisia varauksia ja yhdistyvät uusin tavoin halukoneisiin toisten kenttien tyhjentyessä ja menettäessä latauksiaan. Nyt kun porvarillinen liberalismi on latteaa konsensuaalista valtavirtaa, saa porvarillinen konservatismi lokaalia voimaa fundamentalismien kokoamasta ”vastakulttuurista”, jota Välimereen hukkuvat pakolaiset kiinnostavat huomattavasti vähemmän kuin irstailuun hukkuva kansakunta.
 
Jälkimmäisessä onkin kyse eräänlaisesta fantasiasta. On houkuttelevaa (ja myös pelottavaa) asettua ”puolustamaan moraalia” näyttämöllä, jolla uhrin ja toimijan roolit yhdistyvät ja sekoittuvat. Ilmastonmuutoksen ja sotien kaltaiset globaalit kriisit tarjoavat yksilöä vastuuttavan median diskursseissa vain traumaa ilman toimijuutta, yliminäsyyllisyyttä ja kivuliasta tietoisuutta omista etuoikeuksista. Seksuaalivähemmistöjen muodostama ”uhka” Jumalan luomisjärjestykselle koetaan kyllä ahdistavaksi, mutta samanmielisten julistukset myös voimaannuttavat. Konkreettinen vihollinen yhdistää. Historia näyttää lisäksi tarjoavan valmiin tulkintakehyksen: nyt länsimainen valkoinen kristitty, tyypillisesti heteromies, voi esiintyä suorastaan vainon kohteena alkuseurakunta-aikojen hengessä.
 
Liberaalien pöyristely konservatiivien ”ihmisyyden vastaisia” ulostuloja kohtaan vain kiihdyttää asetelmaa. Pöyristelyn sijaan tulisikin ehkä kysyä, millainen poliittinen mielikuvitus tuottaa tuollaisia kauhunäkyjä ja mitkä vallat ja voimat kykenevät luomaan tällaisen mielikuvituksen, määrittelemään sen laadun; ja missä määrin tämä kaikki liittyy suureen julkiseen salaisuuteemme eli siihen, että olemme jokainen aivan helvetin ahdistuneita?
 

Iskikö ikäkriisi?

 
Ikäkriisi on kiertoilmaisu yksilössä ruumiillistuvan yhteiskunnallisen logiikan antagonismeille ja murtumapisteille. ”Ikäkriisi” alkaa, kun porvarillinen subjekti kohtaa ruumiinsa rajallisuuden ja rajan takana häämöttävän ahdistavan kysymyksen siitä, kenen suonissa yhteiskunnan halukone pumppaa. Ikäkriisi on yksilöpsykologinen nimitys yhteiskunnalliselle tilanteelle, joka velvoittaa toimenpiteisiin, mutta jota ei haluta nähdä poliittisena kysymyksenä. Logiikka vastaa liberaalin kirjallisuuskriitikon taipumusta epäpolitisoida relevantin kaunokirjallisen teoksen yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut sukupolvien välisiksi kommunikaatio-ongelmiksi, ”sukupolviromaanin” aineksiksi.
 
”Kolmenkympin kriisi”: kokemus elämän suunnan puuttumisesta; sen kuvitelman, että tietää, mitä tahtoo, murtuminen; tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne; ”työelämä ehkä pettääkin odotukset” ja niin edelleen. ”Viidenkympin villitys”: pikkuporvarillista elämää 20 vuotta viettänyt (tyypillisesti valkoinen heteromies) ahdistuu ydinperhefunktion, ahtaiden sukupuoliroolien ja työkyvyn ylläpitoon käytetyn vapaa-ajan rapauttaman ruumiinsa tyhjiksi osoittautuneista lupauksista. Seuraukset samankaltaiset kuin kolmenkympin versiossa.
 
Kokemus elämän suunnan puuttumisesta jäsentyy ristiriitana pikkuporvarillisen normin ja omien sekavien haaveiden välillä. Tyypillistä on, ettei tässä nähdä haahuilun ja harhailun affektiivista potentiaalia, mahdollisuuksia vastata kriisiin etsimällä pidättäytymisen vapautta elämästä, jonka käsikirjoituksena on vakaa palkkatyö, asuntovelka, ydinperhe ja kuluttaminen. Haahuilun edellyttämä tietämättömyys ei näyttäydy riskialttiina seikkailuna, sillä kapitalistisen subjektin oletetaan aina jo tietävän, mitä haluaa, eikä hänen epätietoisuutensa voi olla enempää kuin merkki terveestä, kulutustottumuksiin ja yksilöllisen markkina-arvon kasvattamiseen kohdistuvasta rationaalisesta harkinnasta.
 
Kun tietämättömyys hairahtuu eksistentiaaliseksi, kriittisen massan ylittyminen selittyy banaaleilla ja sattumanvaraisilla yhteyksillä ruumiin ikävuosiin. Tyhjyyden, merkityksettömyyden ja halutalouden ristiriitaisuuden kokemus ei ole subjektin reaktio kapitalistisen halutuotannon ja valtamekanismien materiaalisiin antagonismeihin, vaan yksilön psykologinen häiriötila elinvuosien jatkumon saavuttaessa numeron 30 silloin, kun lukema osuu ajallisesti yksiin sen kanssa, että hegemoninen arvojärjestys tuppaa ahdistamaan.
 
Jos numero ei ole 30 vaan 50, puhutaan kriisin sijaan ”villityksestä”. Kapitalistinen halutuotanto neuvoo ostamaan moottoripyörän ja aloittamaan salasuhteen, jos moottorivene ja kesämökki tuntuvat liian kesyiltä. Ikävystyttävän yhteiskunnallisen sovinnaisuuden vastapainoksi tarjoutuu säädeltyä hedonismia, joka ei uhkaa luokka-asemaa tai sosiaalista järjestystä, mutta vapauttaa maksukykyisen moraalia sen verran, ettei itsemurha tai raiskausfantasioille antautuminen enää liiemmin houkuttele.
 
Työtön tai prekaari saattaa välttyä ”ikäkriiseiltä” sikäli kuin alhainen asema luokkien hierarkiassa vieraannuttaa hänet palkkatyösysteemiin sisään rakennetuista halukombinaatioista. Työttömyyslimbossa kitunut humanisti ei 30 vuotta täyttäessään ahdistu asuntovelan, ydinperheen perustamisen ja työuralla etenemisen sovinnaisuusloukusta. Hänellä ei ole sellaiseen rahaa. Jos jokin ahdistaa, niin se, ettei vielä kolmekymppiseksi mennessä ole ehtinyt kartuttaa loukun laukaisemisen vaatimaa alustavaa varallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Todennäköisemmin kyse on kuitenkin vain saman viimeiset 10 vuotta kestäneen kriisin jatkumisesta, nimittäin köyhyyden tuottamasta alituisesta stressistä ja vitutuksesta.
 
”Ikäkriisin” kourissa kamppaileva subjekti haaveilee itsensä toteuttamisen vapaudesta samalla, kun suree sen mahdottomuutta. Kolmekymppinen ei tiedä mitä haluaa, viisikymppinen ehkä tiesi joskus, muttei tiedä enää. Kapitalismin halukoneessa tietämättömyys jalostuu ja pilkkoutuu kulutusvalintojen väliseksi kohtuulliseksi epävarmuudeksi samaan tapaan kuin yhteiskunnalliset kysymykset (kuten ilmastokriisi) muuntuvat kuluttajien ja suuryritysten välisiksi transaktioiksi (”kestävät kulutusvalinnat”).
 
”Ikäkriisi” lähestyy ratkaisuaan, kun epävarmuus ja eksistentiaaliset pohdinnat on kyetty onnistuneesti kääntämään pääoman ja sitä kasvattavien kuluttajasubjektien kielelle. Sen sijaan, että kysyisit Miten pitäisi elää? kysytkin: Kuinka kasvatan markkina-arvoani, että pystyn paremmin kilpailuttamaan osaamistani eri työnantajien välillä? Milloin on oikea aika siirtyä vuokralta omakotitaloon? Millaiset sijoituskohteet ovat tuottavia ja eettisiä? Olisiko aika inspiroitua uusista tyyleistä ja vaihtaa sisustus? Pitäisikö hankkia Oura™ Ring Generation 3? Pitäisikö laihduttaa? Milloin on oikea aika perustaa ydinperhe? Varaisinko äkkilähdön viikonlopuksi? Mikä on uskottavin tapa performoida syyllisyyttään ja tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan somessa?
 
Kun näihin kysymyksiin on vastattu, on jäljellä vain yksi: Miksi koko ajan stressaa ja vituttaa, vaikka teen kaiken oikein?
 

Pieni dialogi ehdottomuuden vastustamisesta

A: Vastustatko ehdottomuutta?
 
B: Minusta ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen olisi aika sovinnaista. Hiukan sama kuin oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon yleensä puolustaminen. Eli kaavamaista abstraktion puolustamista tai vastustamista, joka perustuu näennäisen kontekstittomaan ja yleispätevään järkeilyyn. Ei, en vastusta ehdottomuutta.
 
A: Eikö kaikenlainen ehdottomuus kuitenkin ole aika ongelmallista, jos ajatellaan vaikka politiikkaa?
 
B: Annan pari esimerkkiä. 1) Poliitikko esittää, että laajat sosiaaliturvaan kohdistuvat leikkaukset ovat ainoa vaihtoehto hyvinvointivaltion säilyttämiseksi. 2) Aktivisti esittää, että rahojen jakaminen rikkailta köyhille on ainoa vaihtoehto tasa-arvoisen yhteiskunnan edistämiseksi. Nämä ovat aika kärjistettyjä ja kömpelöitä esimerkkejä, mutta voi heti nähdä, että vain ensimmäinen kuuluu ongelmallisen ehdottomuuden lajiin.
 
A: Miksi?
 
B: Siinä missä ensimmäisen lajin ehdottomuus pyrkii oikeuttamaan nykyisen systeemin ylläpitämän eriarvoisuuden ja jopa kiihdyttämään sitä vetoamalla abstraktiin ylärakenteeseen (hyvinvointivaltio), jälkimmäinen kamppailee sitä vastaan eksplisiittisen ja ehdottoman puolueellisuuden (rahat pois rikkailta) keinoin.
 
A: Aivan.
 
B: Voi myös nähdä, miksi ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen on sovinnaista ja sen vuoksi ongelmallista. Poliitikon ja aktivistin välillä kulkeva ”keskitie” eli ”objektiivinen puolueettomuus” voisi tässä tarkoittaa vain sitä, että kiistetään koko aktivismin ja parlamentaarisen politiikan välisen kamppailun relevanssi, siis tuon kamppailun olemassaolo poliittisena…
 
A: Miksi?
 
B: En näe, kuinka tolkun retoriikka ei tässä johtaisi suoraan konformismiin. ”Keskitie” tarkoittaisi sekä poliitikon että aktivistin näkemysten poliittisen ulottuvuuden kiistämistä realismin eli ”järjen tosiasioissa pitäytyvän tervehenkisyyden” nimissä. Lopputulos: leikataan, muttei ihan niin paljon; tiivistetään veropohjaa, mutta huolehditaan rahoitusmarkkinoiden ja globaalin pääoman edusta. Mikä tarkoittaa täsmälleen samaa kuin status quon ehdoton säilyttäminen jonkinlaisen ”luokkasovun” nimissä. Tällä ei tietenkään ole enää mitään tekemistä puolueettomuuden kanssa.
 
A: Et siis kannata ”kolmatta vaihtoehtoa”?
 
B: Niin en sanonut. Tässä tapauksessa en usko ääripäiden väliseen keskitiehen, mikä ei ole sama kuin kolmas vaihtoehto, jonka miellän radikaaliksi ja politisoivaksi väliintuloksi tilanteessa, jonka alun perin väitetään olevan ymmärrettävissä kahden toisensa pois sulkevan vaihtoehdon mahdollisuusavaruutena. Kolmannen vaihtoehdon paradigma ei liity esimerkkeihini sikäli kuin mikään ei vaadi hahmottamaan poliitikon ja aktivistin välistä kamppailua binääristen oppositioiden vastakkaisuutena. Voi tietysti helposti kuvitella poliitikon – tyypillisesti tällainen järkeily kuuluu ammattimaiseen politiikkaan –, joka näkee leikkauslinjan ja aktivismin välisen kamppailun tähän tapaan, ”kahtena ääripäänä”. Ja juuri binäärinen järkeily tuottaa keskitien retoriikkaa ja konformismia, minkä vuoksi keskitie ei ole sama asia kuin kolmas vaihtoehto. Tolkullinen realismi (keskitien ajattelu) kuuluu binäärisen järkeilyn talouteen, mutta kolmas vaihtoehto on radikaalisti muuta.
 
A: Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaisi?
 
B: Esitetyn binäärisen välttämättömyys- ja mahdollisuushorisontin kiistämistä, siitä pidättäytymistä. Tässä tapauksessa ”luokkasovun” eli keskitien ja poliitikon kannan ehdotonta kieltoa, radikaalia uudistamisen vaatimusta ja siinä pitäytymistä.
 
A: Mutta tämähän tarkoittaisi aktivistin kantaa eli toista, ei jotain kolmatta, vaihtoehtoa.
 
B: Jos asetelma esitetään binäärisenä vastakkaisuutena, kolmas vaihtoehto on tässä yhtä kuin binäärisyyden kiistäminen, mikä tapahtuu esittämällä aktivistin näkemys ainoana autenttisena ja eettisenä kantana. Todellinen kolmas vaihtoehto ei ole valinta kahden väliltä, vaan paikka, joka muotoilee uusiksi koko valinnan horisontin.
 
A: Mikä tässä tarkoittaa, että kiistetään poliitikon ja aktivistin näkemysten yhtenäinen kehys. He eivät jaa samaa alustaa tai näyttämöä, heillä ei ole yhteistä maaperää…
 
B: Kyllä. Poliitikon ja aktivistin hahmot eivät ole kilpailijoita yhden ja saman eettisyyden areenalla; kolmannen vaihtoehdon mukaan olisi eettisesti ongelmallista mieltää asetelma näin. Binäärinen kahden ääripään logiikka tuottaa keskitien tolkullisuutta, joka näyttäytyy ”kolmantena vaihtoehtona” (olematta sitä vähääkään) juuri todellisille konformisteille. Ei pidä unohtaa, että sovinnaisuuden ekonomiaan kuuluu ja sisältyy eräänlainen erottautumisen pyrkimys, joka pysyttelee tiukasti identiteetin logiikassa eikä uhmaa sitä vähääkään. Kyse on samasta ilmiöstä kuin keskiluokan ”säädyllinen hedonismi” ja sen loputtoman teeskentelevä, resursseja haltuun ottava ja alempia luokkia riistävä flirttailu erilaisten markkina-arvoa lisäävien hillittömyyden muotojen kanssa.
 
A: Minulta loppui kalja, lähdetäänkö vittuun täältä?
 
B: Mennään meille, mulla on pullo Gambinaa jossain.

Teoksiaan selittävät taiteiljat

Suomalaisessa ”kulttuurikeskustelussa” olen toistuvasti törmännyt ajatukseen, jonka mukaan taiteilijan ei pidä alkaa selittää teostaan, sillä – kuten vakioperustelu kuuluu – mikäli teos vaatii taiteilijan apukättä avautuakseen, vika on taiteessa, ei vastaanotossa. Samanlaisesta vaatimuksesta on kyse yhtä lailla toistuvassa ajatuksessa, ettei taiteilijan tule kielteisen kritiikin seurauksena reagoida kritiikkiin alkamalla selittää teostaan (eli osoittaa kriitikon tulkinnan heikkouksia tai ongelmallisuuksia). Molempia ajatuksia voi pitää yhden ja saman käsityksen – sen, ettei taiteilijan pidä alkaa selittää teostaan – variaatioina.
 
Käsitys vaikuttaa jokseenkin arvovaltaiselta: suomalaisista eturivin esseisteistä ja kirjailijoista olen lukenut sen ainakin Markku Envallilta ja Juha Seppälältä. (Jostain syystä olen myös lähes varma – mutta tunnustan tämän olevan pelkkä Yksinäisyyden ja uhman lukemisen nostattama ennakkoluulo –, että Erno Paasilinna kannatti sitä. Väinö Linna, joka omisti kokonaisia esseitä teostensa avaamiselle ja kävi aktiivista keskustelua niiden saaman kritiikin kanssa, ei varmaankaan tällaista vaatimusta allekirjoittanut.) Teostaan selittelevää taiteilijaa pidetään heikkona ja ehkä vähän naurettavana. Voi melkeinpä kuulla kumean (ernopaasilinnamaisen?) yliminän jyrisevän: Semmoinen taideteos, jota taiteilijan on erikseen selitettävä, jotta siinä olisi jotain tajuttavaa, on huono taideteos. Ajatuksena on, että jollei teos avaudu ilman selityksiä eli ”seiso omilla jaloillaan”, se on nimenomaan taideteoksena epäonnistunut. Toisaalta nihkeään kritiikkiin kirjallisella vastineella reagoiva taiteilija nähdään yhtä lailla turhana selittäjänä: jos kriitikko suhtautuu teokseen kielteisesti, taiteilijan tulee vain kestää kolhut ja muistaa, ettei mahdollisesti paremmin perustellun tulkinnan tarjoaminen kuulu lainkaan hänen tehtäviinsä.
 
Selittämisestä pidättäytymisen vaatimus herättää kuitenkin muutamia kysymyksiä; miten tahansa asiasta ajatteleekin, kyse ei ole kovin yksinkertaisesta tai ongelmattomasta – saati itsestään selvästä – käsityksestä. Mistä taiteilijaa tarkalleen ottaen vaaditaan pidättäytymään, kun todetaan, ettei hänen tule alkaa selittää teoksiaan? Tämän voi tulkita ainakin kahdella tapaa.
 
Tiukan tulkinnan mukaan taiteilijan ei tule osallistua millään tavoin teoksensa ympärillä käytyyn keskusteluun. Tällainen tulkinta on kuitenkin niin epäuskottava (taiteilijat osallistuvat jatkuvasti teostensa vastaanottoon ja niiden ympärillä käytyyn keskusteluun, esimerkiksi silloin, kun teosta moititaan rienaavaksi tai rasistiseksi tai siitä keskustellaan lehtien ja TV-ohjelmien haastatteluissa ja promootioissa), että sen voi hylätä melkein suoralta kädeltä: epäilemättä vain harva taiteilija tai kriitikko on sitä mieltä, että on ongelmallista tai turhaa selittämistä, jos taiteilija on mukana jaetussa diskurssissa alan ”standarikäytäntöjen” mukaisesti. Tämä ei tarkoita, ettei taiteilijan suhde kapitalistiseen lisäarvontuotantoon ja markkinalogiikkaan olisi monin tavoin ristiriitainen ja sotkuinen. Pidättäytymisen vaatimusta – siinä muodossa kuin sitä tässä käsittelen – ei kuitenkaan tyypillisesti perustella markkinalogiikan vastustamisella, vaan teoksen ja taiteilijan suhteella.
 
Väljempi ja uskottavampi versio on, että pidättäytymisen vaatimus koskee ennen muuta taiteilijan pyrkimystä hallinnoida teoksensa vastaanottoa ja antaa teokselleen tekijyytensä auktorisoima tulkinta. Tästä onkin helppo olla samaa mieltä: tekijällä ei ole mitään auktoriteettia taiteensa tulkintoihin, tulkitsijana hän on vain ääni muiden joukossa. (Tämä ei tarkoita, että olisi samantekevää, tulkitseeko teosta sen tekijä vai joku muu.) Taiteilija ei omista tai hallitse teoksensa saamia merkityksiä (saati että olisi niiden lähde). Samalla jää kuitenkin avoimeksi kysymys, voiko taiteilija avata teostaan sanallisesti epäilyttävään ”selittämiseen” syyllistymättä. Millaisen selittämisen voi perustellusti katsoa kuuluvan haltuunoton pyrkimysten piiriin ja milloin kyse on ”normaalista” osallistumisesta teoksen äärellä käytyyn dialogiin? Ilmeisesti tämän voi ratkaista vain tapauskohtaisesti ja konteksti huomioiden, mikä puolestaan suhteellistaa koko pidättäytymisen vaatimuksen. Näyttää siltä, että teostaan avaava taiteilija on ongelmallinen vain tietyissä konteksteissa, muttei ylipäätään ongelmallinen.
 
Hyvä taide tai taide yleensäkään ei tietenkään ole yksiselitteistä, joten ajatus ”ilman apukäsiä” avautuvasta taiteesta tarkoittanee teosta, joka väistämättömässä moniselitteisyydessäänkin kykenee ”välittämään viestin” (tai ”viestien” moninaisuuden) yleisölleen ilman lisäselityksiä ja alaviitteitä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että taidettaan avaava taiteilija toimisi teoksensa välttämättä tarvitsemana ”apukätenä” vain siksi, että sattuu puheenvuorossaan avaamaan taidettaan – juuri tässä kohtaahan turhan selittämisen määräytyminen osoittautuu kontekstisidonnaiseksi. Tekijän selitykset eivät vielä todista teoksen rampuudesta. Ei siis ole sama asia vaatia taideteosta seisomaan alaviitteisiin turvautumatta ”omilla jaloillaan” kuin esittää taiteilijalle teoksen avaamisesta pidättäytymisen vaade. (Tämä ei tarkoita, ettei ylimalkainen vaatimus taiteen itsenäisyydestä olisi aivan yhtä ongelmallinen. Taatusti se on; siltikin kyse on kahdesta eri asiasta.)
 
On tietenkin kaikkea muuta kuin ilmiselvää, että taiteessa olisi kyse minkäänlaisen viestin tai sanoman lähettämisestä tai edes kommunikaatiosta, kun huomioi taiteessa ilmenevän ja arvostetun pyrkimyksen tiedostamisen rajat ylittävään hämäryyteen ja moniselitteisyyteen. Kärjistäen voi jopa sanoa, että sikäli kuin taide on kommunikaatiota, se kommunikoi merkittävissä määrin ”viestin” merkityksen ymmärrettävyyttä (eli kommunikoitavuutta) terrorisoivan hämmennyksen kautta. Jo tämä riittää tekemään paradoksaaliseksi koko kommunikaation idean.
 
Miksi kuitenkin halutaan kieltää taiteilijaa selittämästä teostaan? Kyse on selvästi enemmästä kuin haltuunoton kritiikkiä seurailevan eetoksen jäsentämisestä. Psykologisoivasti voi toki ajatella teostaan selittävän taiteilijan hahmon assosioituvan kiusallisiin mielikuviin lahjattomista narsisteista ja tyhjänpuhujista. Tämä vaikuttaa tosin aika pinnalliselta – ja miksi Seppälän tai Envallin kaltaiset mestarit (ja heidän vanavedessään monet muut taiteilijat) tyytyisivät mihinkään näin helppoon maalitauluun? Narsisti puhuu muuttaakseen koko maailman kuvitteellisen erinomaisuutensa peiliksi, tyhjänpuhuja selittää siellä, missä selityksiä ei kaivata. Taideteos ei sen sijaan ole sen enempää tekijänsä peili kuin jotain, mikä ei eri aikoina ja eri tilanteissa kaipaisi paljonkin selittämistä (miksi taide muuten hämmentäisi ketään?) – itse asiassa suuri osa taiteen nautittavuudesta liittyy teosten äärellä tapahtuvaan selittämiseen, joka voi olla luonteeltaan avaavaa tai sulkevaa, mutta jota emme voi olla tekemättä, jos haluamme etsiä ja jäsentää merkityksiä kokemallemme. Tällaisen taidekokemusta availevan selittämisen voi ajatella teoksen herättämän hämmennyksen artikuloimiseksi, nautinnon auki kehimiseksi. (Ja useammin kuin tunnustetaankaan taideteokset hämmentävät myös tekijöitään, jotka harvoin ovat teoksiaan fiksumpia.)
 
Selittämistä ei siten, tässä yhteydessä, ole syytä ajatella tiedon jakamisena ylhäältä alaspäin, vaan nimenomaan merkityksen avaamisena tai sulkemisena. Se, toimiiko selitys merkitystä avaavana vai sulkevana ja onko tämä huono vai hyvä asia, määräytyy kontekstisidonnaisesti, joten lähtökohtaisesti edes sulkevan selittämisen tuomitseminen ei ole niin perusteltua kuin ehkä voisi luulla. Ei ylipäätään vaikuta perustellulta väittää minkäänlaisen teoksiin liittyvän selittämisen olevan taiteilijalta jotenkin suoraan ja automaattisesti epäammattimaista. Selittämisen problematiikka on paljon hienoviereisempää.
 
Nykyaikana selittämisestä pidättäytyminen saattaa kyllä näyttäytyä uskottavana vastavetona sosiaalisen median jatkuvalle läsnäolon ja itsensä brändäämisen vaatimukselle, mutta pidättäytymisen eetoksen juuret ovat syvemmällä, ehkä jopa vuosisatojen takana. ”Katajaisen kansan” myyttinen jurous ja teoissa (ei sanoissa, joita myytin mukaan on syytä varjella liialliselta kulumiselta) paljastuva teeskentelemätön luonteikkuus ja maasta juuriva ankara, sotien koettelema autenttisuus epäilemättä antavat sosiaalisen ja kirjalliskulttuurisen kuvaston suomaa tukea kammioonsa sulkeutuneelle taiteilijalle, joka antaa teostensa puhua puolestaan (ja pysyttelee itse kivijumalana, tietoisen piittaamattomana yleisönsä reaktioista); toisaalta on helppo nähdä, kuinka tämäntyyppinen outo sekoitus vaatimattomuutta ja itseriittoisuutta johtaa helposti vain tylsään taantumuksellisuuteen.
 
Nykypäivänäkin on näet helppo löytää taiteilijoita, joiden reaktio kritiikkiin on sulkeutunut ja antagonistinen ja jotka hyödyntävät strategisesti ”pidättäytymisen etiikkaa” ja sen taustalla olevien myyttien voimaa saadakseen ylimielisyytensä näyttämään kyvykkyydeltä: ”En rupea selittämään teoksiani laumasieluisten idioottien massalle (joka käsittää ne kuitenkin aina väärin) eikä minua kiinnosta, mitä ihmiset niistä ajattelevat.” Viimeksi mainittu strategia on epäilemättä yksi neromyytin myrkyllinen perusversio, mutta jotain vanhahtavan titaanista itseriittoisuutta voi nähdä pidättäytymisen vaatimuksessa muutenkin: keskustelu, osallistuminen, avaaminen ja puolustaminen ovat heikkouden ja epäitsenäisyyden merkkejä, joihin itseensä ja tekemisiinsä luottava taiteilija ei panosta, vaan joista hän pysyttelee viisaasti ja arvonsa tuntien täysin erillään…
 
On kuitenkin syytä täsmentää, ettei ongelmallista ole niinkään pidättäytyminen sinänsä kuin sen asettaminen taiteilijaa koskevaksi normatiivisen tai hyveellisen käyttäytymisen muodoksi. Pidättäytymisen vaatimuksen taustalla voi olla jaloja ja tervehenkisiä motiiveja. Arvelen esimerkiksi Seppälän kaltaisen julkisuutta karttelevan kirjailijan vaalivan pidättäytymisen käytäntöjä luovan työskentelynsä edellytyksiä suojellakseen, ja tässä mielessä olen itsekin jollain lailla (jonkinlaisen) pidättäytymisen kannalla. Pidän kuitenkin virheellisenä ajatusta, että teoksen (julkisesta) avaamisesta tai tulkitsemisesta kieltäytyminen sinänsä tai ylipäätään olisi jotenkin parempaa tai oikeutetumpaa kuin teoksen merkitysten vuolaskin erittely – mikään ”taiteilijan etiikka” ei nähdäkseni edellytä tämän alueen jättämistä vain yleisön ja kriitikkokunnan käsiin. Teostaan aktiivisesti tulkitseva tekijä ei automaattisesti ole sen enempää narsistinen kuin merkityksen haltuunottoon pyrkivä toimija, kun taas tulkinnallisen toimijuuden riistäminen tekijyyden nojalla tuntuu hankalalta ja vaikuttaisi nojaavan sarjaan sekaannuksia ja väärinkäsityksiä. Pidättäytyminen on käytäntö, ei normi; sen varjeleminen voi monessakin tilanteessa olla perusteltua, mutta mikään ei vaadi asettamaan sitä taiteilijan toimintaa ohjaavaksi ammattisäännöksi sen enempää kuin siitä poikkeaminen vihjaisi aina ja kaikkialla jonkinlaiseen narsismiin tai hysteerisyyteen.
 

Halun ja moraalin politiikkaa

 
On olemassa ihmisiä, jotka kykenevät suunnittelemaan tulevaisuuttaan useiden vuosienkin päähän, optimoimaan ja maksimoimaan vaihtoarvoaan, uskomaan ja elämään todeksi asetelmaa, jossa omilla valinnoilla vaikutetaan aktiivisesti henkilökohtaiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, luodaan turvallisuutta ja havaitaan tilaisuuksia omien resurssien järkiperäiseen hyödyntämiseen ja kasvattamiseen. Asuntolainan korkokatot, laadukkaat petauspatjat, tehokas ajankäyttö, itseen investoiminen, itsen johtaminen ja ekologisuutta simuloivat leasing-autot eivät ole heille mitään kvanttitiedettä, vaan arkielämään kuuluvien valintojen ja resurssien jatkumoa.
 
Luultavasti näiden ihmisten todennäköisyyshorisontit ja peruskokemus elämästä eroavat omistani paljonkin. Ainakin on hankala kuvitella kuvatun kaltaista elämää elettävän siitä lähtökohdasta, ettei omilla valinnoilla ole suurtakaan vaikutusta tulevaisuuteen, joka on sattumanvarainen, hallitsematon ja tuntematon, minkä vuoksi on parempi nauttia epäterveellisestä nykyhetkestä, vaikka se tarkoittaisikin lyhenevää elinajanodotetta: ilmastokatastrofihan etenee joka tapauksessa, eikä hallitsematonta tulevaisuutta voi suunnitella mihinkään suuntaan. Prekaari elämä dystooppisen hehkun heittämissä varjoissa tarkoittaa (ainakin jossain mielessä) toivon hylkäämistä, mikä on myös oudolla tavalla vapauttavaa. Jatkuva kännissä oleminen alkaa tuntua mahdolliselta vaihtoehdolta, kun moraali muuttuu jonkinlaiseksi luokkasidonnaiseksi etuoikeudeksi.
 
En toki ajattele aivan näin kärjekkäästi. Minunkin horisontissani on paikka moraaliselle vastuulle, vaikken jäsennäkään asetelmaa niin sanottujen elämänvalintojen sfäärissä, siis suhteessa uskoon, että tulevaisuutta olisi mahdollista suunnitella ja että siihen voisi olennaisesti vaikuttaa niin sanottuja elämänvalintoja tekemällä. Minullekin on kuitenkin olemassa kysymys siitä, mitä teen sillä, mitä minulla on – ja mitä teen sillä juuri nyt.
 
En ole valinnut tätä elämää – tätä epävarmaa, haurasta ja harhailevaa todellisuutta, joka paskantaa jokaisen hedelmällisen aikomukseni päälle –, mutta en voi olla elämättä siinä, enkä voi yrittää olla ymmärtämättä maailmaa, joka tekee tällaisen elämän mahdolliseksi.
 
Oudolla tavalla lohdullinen on myös ajatus, että jokainen seuraa lopulta niitä arvoja, jollaiset on elämällään ansainnut. En tiedä, onko tämä ajatus totta. Se tuntuu kuitenkin kertovan jotain olennaista halun ja moraalin suhteesta. Arvoja ei valita ”arvojen vapailla markkinoilla”, vaan ne muotoutuvat seurattaviksi moninaisessa haluamisten, tekojen ja ratkaisujen (ja niiden edelleen muovaamien uusien haluamisten) sarjoissa ja prosesseissa. Valitsen seuraamani arvot yhtä paljon kuin ne valitsevat minut: arvojen muodostumisen suhde on dialoginen ja läpäisevä, täynnä kontaminaatiota ja sekoittumista. Moraalinen vastuuni ei niinkään katoa kuin radikalisoituu. Olen mahdottomalla tavalla vastuussa jostain, mitä en oikeastaan ole itse valinnut. Silti olen tehnyt jotain sillä, mitä minulla on, riippumatta siitä, missä määrin olen tästä kaikesta tietoinen.
 
Elämänarvot ovat tunnistettavissa kenties helpommin teoista kuin puheista. Miljoonaosinkoja ja -bonuksia nostavat kapitalistit ovat happamen huvittavia juuri sikäli kuin antavat ymmärtää arvostavansa oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä ja vaatimattomuutta; keskiluokkaiset kosmopoliittikuluttajat ovat koomisia juuri sikäli kuin postaavat someen sisäistä aitouttaan peitetysti ylistäviä lifestyleaforismeja; prekaari, keikkatyötä tekevä lähihoitaja on surkuhupaisa juuri sikäli kuin puolustaa riistäjiensä oikeutta riistää häntä vielä hiukan lisää, ja niin edelleen.
 
Arvojen valikoituminen näyttäisi siis olevan sekoittumisen ja kehkeytymisen tila, jonka jäävuoren huippuna eivät ole narsistisen egon puheet ja niissä jäsentyvä itseymmärrys, vaan sosiaalisessa sfäärissä todellistuvat teot ja tekemisen tavat. Tämä luo valoa myös siihen tunnettuun tosiasia-asetelmaan, että monet huipputuloiset vähät välittävät köyhän massan kärsimyksistä, kun taas köyhä väestö usein sympatiseeraa ja ymmärtää ylempiä luokkia paremmin kuin nämä heitä. Nykymaailmassa kun on käytännössä mahdoton rikastua osallistumatta aktiivisesti riiston käytäntöihin ja niiden uusintamiseen. Ei siis mikään ihme, että taloudellinen eliitti ja keskiluokka mieluummin moralisoivat työväenluokkaa ja syyttävät sitä ahneudesta ja kaunaisuudesta kuin sympatiseeraavat sen pyrkimyksiä ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä. On joka tapauksessa elettävä tietyllä tavalla pysyäkseen systeemistä hyötyjien piirissä, eikä elämisen tapaa voi erottaa arvojen muotoutumista ohjaavista prosesseista.
 
Samasta syystä pelkkä omien etuoikeuksien tiedostaminen on riittämätöntä. Suuri osa huippu- ja keskituloisista luultavasti on tuskallisen tietoinen varallisuuden äärimmäisen eriarvoisesta jakautumisesta. He eivät kuitenkaan välttämättä ole valmiita luopumaan ainoastakaan luokkaetuoikeudestaan, vaikka olisivatkin valmiita tiedostamaan ne aina vain paremmin. Superrikkaat jatkavat keinotteluaan finanssimarkkinoilla, vaikka keinotekoisesti arvoksi muutettu velka tuhoaa kokonaisia kansoja ja valtioita; keskiluokka toteuttaa vapauttaan kuluttamisen kautta, vaikka asuntovelkaan ja statushyödykkeiden omistamiseen sidottu elämä pakottaa äärimmäiseen yhteiskunnalliseen sovinnaisuuteen (jonka tuoma vakaus ja rauha on aina vain vähemmän taattua) ja viheliäiseen teeskentelyyn.
 
Yksilötasolla korostuvat hallitsemattomuus, sotkuisuus ja eettiset umpikujat tai mahdollisesti fetisismi, alistunut nihilismi ja yleinen näköalattomuus. Valtavirtapolitiikan kieliopista ja puhunnasta paistavat pitkän linjan mielikuvituksettomuus ja työn kultti sekä laskelmoitu luottamus tilastollisen esitystavan näennäisen kontekstittomaan todistusvoimaan. Ilmastonmuutos on ikään kuin liian suuri ja abstrakti asia tajuttavaksi, vaikka sen vaikutukset tuntuvat jo kaikkialla. Keskiluokka reagoi epävarmuuteen hälytysjärjestelmillä ja turvakameroilla, hyväksyy leikkaukset ja työehtojen vähittäisen huononemisen, eläytyy vihreisiin kulutusvalintoihin; rikkaat eristäytyvät ja jatkavat muun maailman riistämistä tekokuistaan käsin. Suurin osa ihmisistä yksinkertaisesti kärsii ja nielee kohtalonsa.
 
Kun puhutaan siitä, että on opittava haluamaan eri tavalla – jottemme tulisi ekokatastrofin nielaisemaksi –, on tämän vaatimuksen kohdistuttava ennen muuta maapallomme rikkaimpaan prosenttiin, niihin, jotka konkreettisesti vastaavat suurimmasta osasta ilmakehää lämmittävää päästötuotantoa. Jossain paljon kauempana seuraa sitten vauras kuluttava keskiluokka, jolle lyhyemmät työpäivät ja vähempi stressi epäilemättä kelpaisivat – statushyödykkeitä ja tavaraahan hommataan siitäkin syystä, että ne voivat olla lopulta ainoa järkevältä tuntuva tapa toteuttaa omaa olemista todellisuudessa, jonka ylläpitäminen perustuu omistamiseen ja sofistikoituneeseen kulutukseen, jolla taas erotutaan alemman luokan primitiivisestä massasta ja ilmaistaan hallussa olevan moraalisen pääoman valtaa.
 
Yksilö- ja minätuotannon ulkopuolelle jäävä prekaari massa elää omaa elämäänsä ja seuraa omia arvojaan, kuten on aina seurannut. Se ei tunnista itseään keskiluokan holhoavista, halventavista ja normittavista kuvauksista, ja moraalin alueelle siirtyneessä luokkataistelussa sen osapuilleen ainoa – ja kiistatta tehokkain – ase ylempien luokkien harjoittamaa riistoa kohtaan on teeskentelyn kritiikki. Erityisesti tämä pätee keskiluokkaan, jonka identiteetti perustuu tänäkin päivänä moraaliselle rajanvedolle työväenluokan toimittaessa kriittisen rajan virkaa. Juuri työväenluokan ”hillitöntä ja ei-yksilöitävää massaa” vasten keskiluokka tunnistaa itsensä, sulkee roskaväen ulkopuolelleen ja määrittelee moraalisen statuksensa – kunnollisuuden, säästäväisyyden, työteliäisyyden, yhteiskunnallisen maltillisuuden.
 
Halun politiikka, johon vihjaan, ei ole – eikä voi olla – puolueetonta. Se ei ole ”kaikkien asialla”, eikä edusta ”yhteistä hyvää”. ”Kaikki” ei ole olemassa oleva totaliteetti, yhteisen hyvän sijaan on kysyttävä hyvän yhteisyyttä. Luokkataistelun terminologialla ilmaistuna kyse on työväenluokan puolen ottamisesta: 99 %:n vähemmistö vastaan 1 %:n pääomapiirien enemmistö. Ilmastokatastrofi on tämän globaalin horisontin viimesijainen ja tällä haavaa polttavin konteksti. Se pakottaa jakamaan ja ajattelemaan rikkauden uusiksi.
 

Uskosta luopumisen dialektiikkaa eli taas vähän keskustelua menneisyyden kanssa

 
Hellarimenneisyydestäni muistan, kuinka ahdistavaa oli, jos omaan ystäväpiiriin kuuluva ihminen luopui uskostaan eli niin sanotusti ajautui maailmaan. Tämä ahdistus ei näy ulospäin, yhteisöön kuulumattomille. Lähtevistä puhutaan, kunnes aikaa kuluu tarpeeksi ja heidät unohdetaan. Ystävät muistavat pisimpään. Jos suhde luopiokaveriin katkeaa – kuten usein käy –, kokemus voi olla traumaattinen myös yhteisöön jäävälle.
 
Oma tilanteeni oli sikäli onnekas, etten erkaantunut yksin. Samoista piireistä samoihin aikoihin vieraantuvien ystävien kanssa oli helppo (tai no – ”helppo ja helppo”; ainakin helpottavaa) työstää välittömän eroamisvaiheen terapeuttiset pohdinnat ja symboliset irtiotot. Silti huomaan toisinaan kaipailevani avointa keskustelua yhteisöön jääneiden tuttavien ja kavereiden kanssa.
 
Käytännössä yhteydenoton yritykset kilpistyvät aina jo ajatuksen tasolla. Syyt ovat monenlaiset, introvertti luonteenikaan ei tässä ole suureksi avuksi. Kun lisäksi – korviini kantautuneiden murusten perusteella – tiedän itsekin tulleeni jos jonkinmoisten diagnoosien kohteeksi, on hankala omaksua ennakkoluulotonta asennetta, kuvitella miellyttävää tapaamista, jossa tulisi kohdatuksi ihmisenä eikä luopiona. Lähteviä diagnosoidaan, kunnes heidät unohdetaan.
 
Lähdin kuvioista melkein kymmenen vuotta sitten. Olen ehtinyt työstää asetelmaa; olen ehtinyt useaan kertaan ja usealla tavalla tajuta, ettei menneisyys ole mikään kuollut paise sisuksissani, vaan jotain muuttuvaista ja elävää, jotain mikä yhä muovaa olemisen tapaani ja vaatii oudolla tavalla, jos ei tilille, niin huomaamaan.
 
Blogiani seuraaville tämäkin teksti on sitä paitsi vanhan toistoa, tuttua kelailua. Sellainen olen: kelailija.
 
Aika ajoin silmäilen vanhan kotiseurakuntani saarnastriimiäkin, ja vuosikausien ajan olen koettanut jäsentää itselleni, miksi. Tiedän, etten kaipaa takaisin. Onko kyse jonkinlaisesta vääristyneestä nostalgiasta (jos unohdetaan, että nostalgia sinänsä on aina jonkinlaisen vääristyneisyyden eufemismi)? Joskus 2010-luvun puolivälissä saatoin kuunnella saarnoja analysoidakseni ja purkaakseni niiden diskurssia, mutta tätä en ole tehnyt vakavissani enää pitkiin aikoihin. Analyysit ja purut kuuluivat rajankäyntivaiheeseen.
 
Nykyistä saarnastriimeihin liittyvää nautintoulottuvuutta ei siis määrittele niinkään kritiikin halu kuin jonkinlainen outo ja vetelä tirkistely: se tunne, kun on yhtä aikaa täysin ulkopuolinen ja kuitenkin täydellisesti kartalla siitä, mitä seuraa, perillä havainnoimastaan puhunnasta jokaista vivahdetta ja sivumerkitystä myöten. Ikään kuin vakoilisi Pyhää Henkeä!
 
Saarnat toistavat uskollisesti yli vuosikymmenen takaisia fraaseja ja pysyvät tiukasti tutussa aihepiirissä. Seurakuntalaisia kehotetaan ”vaeltamaan valossa” ja välttämään ”harmaita alueita”, olemaan kiitollisia ja voimaantumaan yhteisissä kokoontumisissa. Todistuspuheenvuorot uusintavat narratiiveja, joiden keskiössä on idea Hengen johdatuksesta ja yliluonnollisesta huolenpidosta.
 
Saarnat ja puheenvuorot ovat myös eronteon ja rajanvedon tuotantoa. Samojen sisältöjen toistuminen vuosikymmenestä toiseen ei merkitse niinkään degeneroitunutta änkyrämentaliteettia kuin uskonnollisen yhteisön tapaa tuottaa itseään, luoda rajaa maailmaan, yksilöityä ”vastakulttuurin” pesäkkeenä ja viime kädessä tuottaa/säilyttää lähetystyön mieli ja oikeutus.
 
Edistykselliset saarnat ovat niitä, joissa erottautumisen tematiikka problematisoidaan ja pohditaan, kuinka muuttua helposti lähestyttäväksi. Tämä on haastavaa, sillä yhtäältä ”helluntai-identiteetti” tuotetaan aktiivisen maailmasta erottautumisen eli meihin ja heihin jakamisen kautta. Ei-uskova maailma toimii näin rajana, josta käsin uskovan identiteetti tuottuu ja määrittyy. Helluntailaiselle onkin usein tärkeää pyrkiä monin tavoin tunnistamaan ja erottamaan uskovat ja ei-uskovat, minkä vuoksi jaon mielekkyyttä harvoin kyseenalaistetaan. Tyypillisesti uskova tunnistetaan yhteisen kielen eli puhunnan ja elämäntavan perusteella: hellari on raitis ja savuton eikä kiroile kuin hiljaa itsekseen, jos silloinkaan; hän suosii yksityisomistusta, heteronormia ja ydinperhettä.
 
Toisaalta eronteko sitten tuottaa eräänlaisen ”kohtaanto-ongelman”. Kuinka kohdata heidät, kuinka saada heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi, tervetulleeksi ja turvalliseksi – ilman, että ero meidän ja maailman välillä käy liian mitättömäksi? Helluntaipiireissä riittää itsekriittisyyttä sen toteamiseen, ettei tässä ole aivan onnistuttu. Yksi saarnojen toistuvista teemoista onkin kysymys siitä, kuinka luoda onnistuneita yhteyksiä maailmaan, joka on pidettävä sopivan etäällä ja jossa kuitenkin on jatkuvasti elettävä.
 
Tiedostavimmat yhteisön sisäiset puheenvuorot sanoittavat ongelman kysymykseksi siitä, kuinka kohdata ihminen ihmisenä eikä lähetystyön kohteena. Lisäksi lienee paljonkin aktiivisia helluntailaisia, jotka tavalla tai toisella kykenevät ratkaisemaan tämän haasteen yksilöllisesti, vaikkei diskurssi siihen juuri eväitä antaisikaan. Tällainen ihminen luullakseni hyväksyy periaatteellisen rajanvedon uskoviin ja ei-uskoviin, muttei käytännössä toimi sen mukaisesti. Periaatteessa hän hyväksyy sen, koska diskurssi sitä edellyttää. Käytännössä hän kieltää sen, koska ei tahdo asettaa toista kohteena, vaan pyrkii avoimuuteen, joka ylittää yhteisön tuottamat rajat.
 
Oman rajallisen kokemukseni perusteella vaikuttaa siltä, että ne helluntailaiset, jotka kokevat tarpeelliseksi julistaa tämäntyyppistä avoimuuttaan – ja jotka usein korostavat ”luontevuuttaan” ei-uskovaisten kanssa – ovat niitä, joilta sitä eniten puuttuu. (Samat tyypit todistelevat ”ihmisläheisyyttään” kertomalla sisäpiirille, kuinka moni ihminen on tullut heidän kauttaan uskoon, mikä osoittaa ajattelun kohteistavan lajin. Olen myös itse kohdannut jokusen kerran näitä ”superevankelioijia”, joita ei tosiaan kiinnosta muu kuin ihmisten kalastelu.)
 
Avoimet tyypit ovat niitä, joiden puheesta ”uskonasiat” saattavat tosin pursuilla kuin hillomunkin täyte, mutta joille ei ole lainkaan tärkeää, uskooko tuo toinen ja onko yleensä olemassa uskovia ja ei-uskovia (Jumala sen yksin tietää, ja niin edelleen). Tarkoitan tällä ennen muuta sitä, ettei näille ihmisille ole mikään ongelma ystävystyä ”maailman” kanssa. Toinen ihminen ei ole heille evankelioinnin kohde, eikä ihmissuhteen tavoitteena ole johdattaa toista uskoon, vaan ihmissuhde on arvo sinänsä.
 
”Maailman” kanssa ystävystymisen taidon täytyy kuitenkin säilyä yksilöllisenä piirteenä. Jos se leviää kollektiiviin, yhteisön identiteetti vaarantuu, sillä rajanvedon vaikeutuessa ”harmaat alueet” laajenevat. Jos tapaluterilainen väljyys ei innosta, yhteisön on pyrittävä säilyttämään ja uusintamaan rajoja jatkuvasti.
 
Ei siis ole ihme, että jokaista ihmisten kohtaamiseen kriittisesti kehottavaa saarnaa vastaa yhteisön sisäistä elämää lujittava rajanvetosaarna. Rajanvedon luonne on ennen kaikkea moraalinen, ja sen voi tiivistää kehotukseen ”älkäämme olko kuten he”. Pahimmillaan tämä tuottaa bakteerikammon eli takakireyttä ja tekopyhyyttä.
 
Palataan takaisin alkupään kysymykseen. Miksi edelleen katselen silloin tällöin helluntailaisten saarnastriimejä? Ovatko ne minulle samaa kuin tosi-TV keskiluokalle: tapa tuntea itseni paremmaksi, tapa rakentaa luokkaa? Tosi-TV -ohjelmien yksi funktiohan on esittää työväenluokkaisuus siten kuin se näyttäytyy keskiluokalle: naurettavana, ongelmientäyteisenä, hillittömänä. Ovatko helluntailaisten saarnataltioinnit minun henkilökohtaista tosi-TV:täni, jonka äärellä voin kokea älyllistä ylemmyyttä ja naureskella kultaisessa häkissä pyristeleville tolvanoille? Onko kasvava suopeuteni menneisyyttä kohtaan pelkkää huonosti kätkeytyvää ylimielisyyttä?
 
Arvelen monen piireihin jääneen tuttavani ajattelevan näin, vaikka tietenkään en voi sitä tietää. Ja jos haluan olla rehellinen, en mitenkään voi mennä takuuseen siitä, ettei noissa retorisissa kysymyksissäni olisi jonkin verran perää. En ole koskaan saanut älyllistä nautintoa saarnoista (suurinta osaa pidin typeränä jo hellariaikoinani), ja viheliäinen arroganssi on valitettavan sitkeä pahe. Totta puhuen nautiskelin jo helluntailaisena syntisesti älyllisen ylemmyyden tunteesta, kun yksinkertaisesti vitutti kuunnella jotain lakihenkistä moralistia julistamassa ainoaa oikeaa elämäntapaa, pakottamassa lammaslauman korvia aina vain syvempään luimuun… ja tämä jos mikä kaivaa kuoppaa älyn alta, sillä mitä helvetin tekemistä todellisella älykkyydellä on minkäänlaisen ylemmyyden kanssa? Silloin en tosiaan ole itseriittoista ja takakireää moralistisaarnaajaa kummempi.
 
Älyllinen ylemmyys kompastuu lopulta samaan kuin moraalinen ylemmyys, nimittäin, no, moraaliseen ylemmyyteensä (joka vain teeskentelee olevansa jotain muuta). Jos todella katselen saarnastriimejä kokeakseni itseni älykkääksi, katselen niitä samasta syystä kuin helluntailaiset välttelevät ”harmaita alueita”: rakentaakseni itselleni edullisen moraalisen eron, tuottaakseni ”luokkaidentiteettiä”.
 
Tarkoitukseni ei tosin ole esittää minkäänlaista tunnustusta, sillä valtaa on pelissä jo aivan riittävästi. Kysymys saa jäädä avoimeksi ja teksti levitä moneen suuntaan. Suhteeni menneisyyteen on joka tapauksessa jatkuvassa leviämistilassa. Sekä arroganssin että suopeuden tuntemukseni lienevät autenttisia. Etsiskelen ihmistä. Se on sotkuista puuhaa.

Työttömän työnhakijan kokemus ja identiteetti

 
A: Laki ei oo sama asia kuin moraali. Vaikka tietenkin musta on väärin varastaa joltain köyhältä mummolta, semmoinen on helvetin mätää touhua.
 
B: Se on väärin joo, siinä laki menee samassa linjassa moraalin kanssa.
 
A: Mut toisaalta mä en näe mitään isoa vääryyttä siinä jos joltain isorikkaalta riistetään huvilat ja yksityissuihkarit ja pannaan paikat matalaks. Nehän on toisten työllä ansaittua omaisuutta. Ne vaan sattuu omistamaan sen ja laki suojaa niiden omistusoikeutta, mut se on kriminaalia hommaa, omistaa tommosia määriä.
 
B: Missä sun mielestä menee kriminaalin omistamisen raja?
 
A: Musta tuntuu, että aika auttava lähtökohta vois olla tää: jos omistaa niin paljon, että pystyy pakottamaan toiset töihin omaan palvelukseensa tekemään voittoa ja kartuttamaan sun yksityistä omaisuutta… ni sillon omistaa liikaa. Eli jos pystyy sillä varallisuudella alistamaan toisia. Ja täähän liittyy suoraan luokkaan ja eriarvoisuuteen, siihen että on ihmisiä jotka omistaa sun ruumiin ja säätelee sitä, millaisia resursseja sun käytössä on. Että jos kieltäydyt tuottamasta lisäarvoa, niin sitten tyyliin kuolet nälkään tai elät jossain vitun limbossa Kelasta suuhun. Jos on olemassa rakenteet jotka mahdollistaa tämmöisen, niin niissä rakenteissa on jotain pielessä. Jos on lakeja jotka suojelee tämmöistä, niin ne on vääriä lakeja.
 
Se, mitä olemme tottuneet kutsumaan hämäävän neutraalilla nimityksellä ”yhteiskunta”, langettaa kaltaisilleni ihmisille identiteetin: työtön työnhakija.
 
Olla työtön työnhakija: mitä se tarkoittaa?
 
1. Muiden määriteltävänä olemista. Työttömän työnhakijan identiteetin historian voi jäljittää ainakin 1700-luvulle saakka, jolloin yhteiskuntaruumiin, sosiaalisen ruumiin ja kansanruumiin kaltaiset käsitteet olivat yleistyneet ja muuttuneet vakiintuneiksi jäsentämisen ja hallinnan keinoiksi. Beverley Skeggs osoittaa laajassa luokkatutkimuksessaan (Elävä luokka, 2014), kuinka sosiaalisen ruumiin kielikuvaa hyödynnettiin kahdella hyvin erilaisella tavalla: ”sillä viitattiin joko brittiläiseen (tai englantilaiseen) yhteiskuntaan yhtenäisenä kokonaisuutena tai köyhiin muusta väestöstä irrallisena ryhmänä” (Skeggs 2014: 82–84).
 
Tämä mahdollisti osaksi köyhälistöön kohdistuvan kontrollin ja auttoi luonnollistamaan asetelman, jossa yksi väestönosa nähtiin erillisenä ongelmana samalla, kun viitattiin yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Siten ”[v]ain tiettyjen sosiaalisen ruumiin osien katsottiin tarvitsevan sekä kuria että huolenpitoa, ja tätä näkemystä voidaan pitää porvarillisen näkökulman kehittymisen lähtökohtana” (mp.). Porvarillisen näkökulman yksi ominaispiirre onkin sellaisen esittämisen mahdollisuus, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta. Samasta ilmiöstä on kysymys esimerkiksi Steven Pinkerin tilastollisissa todisteluissa, joiden mukaan maailma on aina vaan yhä parempi paikka. Pinkerin implikaatio on, että rajattu tilastollinen esitystapa kykenee representoimaan paitsi kuvaamaansa todellisuuden aluetta, myös kaikkea sen ulkopuolelle jäävää. (Eikä ole sattumaa, että Pinker kiittelee nykytilanteesta vallitsevaa poliisijärjestystä: poliisihan syntyi alun pitäen suojelemaan porvaristoa ja yksityistä omaisuutta. Eufemistinen idea ”kansalaisten turvallisuuden valvomisesta” tuli myöhemmin. Vain keskiluokalle poliisi näyttäytyy uskottavalla tavalla yhteiskunnan ”yleisen edun” suojelijana: muut – niin eliitti kuin roskaväkikin – tietävät, ettei mitään yleistä etua ole olemassakaan.)
 
Sosiaalisen ruumiin käsitteen rakentuminen liittyy puolestaan euklidiseen tilakäsitykseen. Euklidisen käsityksen mukaan avaruus on sillä tavoin tyhjä, että se soveltuu matemaattisiin operaatioihin. Kun tämä tilakäsitys institutionalisoitui, mahdollistui edelleen köyhien kohteleminen ”yhtenä joukkona, jonka asuinalueille piti tunkeutua ja jotka [sic] voitiin alistaa papiston ja lääkärien toteuttamalle tilastolliselle analyysille” (Poovey 1995: 15, sit. Skeggs 2014: 83).
 
Kun abstrakti tila yhdistyy ”symbolisesti ja materiaalisesti homologioihin eli sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin” (mp.), on mahdollista tuottaa pikkutarkkoja luokittelujärjestelmiä, joiden luonne kätkeytyy näennäisesti kontekstittomaan ja neutraaliin järkeilyyn. Kuten Skeggs (mp.) kuitenkin kirjoittaa,
 

[t]ässä tapauksessa luokitteluperiaate ei pelkästään perustu orgaanisen ruumiin metaforalle, vaan se on samalla menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan. Tämä tarkoittaa jakoa niihin, jotka haluavat tehdä työtä ja kykenevät siihen, sekä niihin jotka eivät halua tehdä työtä tai eivät siihen kykene.

 
Olla työtön työnhakija merkitsee kontrollin läpäisemää ruumista ja identiteettiä. Historiastaan ja kontekstistaan irrotettuna työtön työnhakijuus vaikuttaa puhtaasti tekniseltä termiltä, jonka välttämättömyys oikeutetaan itsestään selvään rationaliteettiin perustuvalla hallinnalla. Varsinainen konteksti kätkeytyy piiloisiin poliittisiin metaforiin, joiden taustalla on jatkuvaa kontrolloimista ja pedanttia mikromanagerointia vaativa lisäarvontuotanto.
 
2. Valmiin tarinan kertomista. Työttömän työnhakijan on laadittava TE-keskuksen virkailijan kanssa työllistymissuunnitelma. Työllistymissuunnitelman proosa tuotetaan valmiisiin kehyksiin: työttömän työnhakijan odotetaan tekevän selkoa ansioistaan, osaamisalueistaan ja luettelevan aikomuksia ja toimenpiteitä, jotka osoittavat hänen olevan aktiivinen eli hyvä työtön työnhakija. Työttömän on toisin sanoen brändättävä olematonta markkina-arvoaan, koetettava keksiä vaihtoarvoa tyhjästä. Tarinaa ei voi käytännössä kertoa kuin yhdellä tavalla: on kyettävä vakuuttamaan hallintojärjestelmä siitä, ettei aktiivisuus ole pahaa aktiivisuutta. Paha aktiivisuus on mitä tahansa sellaista ajankäyttöä, jonka voi epäillä vaarantavan työttömän jatkuvan työmarkkinoiden käytettävissä olemisen. ”Meitä eivät kiinnosta sinun tulosi, meitä kiinnostaa sinun ajankäyttösi” on lause, jonka muistan varmaan lopun ikääni. Se sopii hyvin nykyisen työttömyyspolitiikankin motoksi.
 
Valmiin tarinan kertomisellakin on historiansa. Jo vuosisatoja sitten työläisen oli osattava ”kertoa minuudestaan valtion köyhäinapujärjestelmän edellyttämillä tavoilla” (Skeggs 2014: 61). Taloudellisten minimiresurssien turvaamiseksi oli tuotettava hallitsevan moraalidiskurssin edellyttämä minuus, mikä köyhälistön tapauksessa tarkoitti itsen ilmaisemista valmiiksi asetetuissa kehyksissä. (Esimerkiksi työväenluokkaisten naisten oli esitettävä itsensä ”langenneena ja parannusta tekevänä naisena”.)
 
Tässä mielessä työttömällä työnhakijalla ei ole minuutta tai yksilöllisyyttä, jota voikin hyvin pitää keskiluokkaisena etuoikeutena. Vain keskiluokkainen yksilö voi olla vapaa siinä mielessä, että kykenee tuottamaan minuutensa vaihtoarvoisia symbolisia resursseja hyödyntämällä. Köyhälistö suljetaan näiden resurssien ulkopuolelle, mikä myös on välttämätöntä keskiluokkaisen, eroja ja ulossulkemisia edellyttävän, identiteetin ylläpitämiseksi. Samasta syystä työväenluokka ei esimerkiksi tunnista eikä hyväksy keskiluokkaisen median (kuten Ylen ja HS:n) representaatioita itsestään, vaikka ne keskiluokkaisesta näkökulmasta tarkasteltuna vaikuttavat asiantuntijalähtöisyydessään täysin arvoneutraaleilta. Työtön työnhakija tuntee ruumiissaan asiantuntijatiedon riistävät intressit, ja vaikkei kykenisikään jäsentämään asetelmaa teoreettisesti, tämä ymmärrys on hänen arkista elämäntodellisuuttaan.
 
3. Limbossa elämistä, kaaosta, häpeää, toivottomuutta ja masennusta. Kuten Emilia Kukkala toteaa: ”tilin saldo vaikuttaa suoraan ajattelukykyyn, mielialaan ja itsetuntoon”. Jos arkinen ruokakauppareissu tarkoittaa jatkuvaa tetristä ja laskelmointia tilin harvoilla yksittäisillä euroilla (ostanko maitoa vai margariinia? pakastekalaa vai pussipastaa?), stressitasot nousevat jo S-marketin ovista astuessa. Köyhä kasaa vähät ostoksensa (järjestään huonolaatuista bulkkia) kärryyn ja näppäilee vaivihkaa mobiilinsa laskukonesovellusta. Tämän hän tekee varmistaakseen, ettei joudu kokemaan lisänöyryytystä, nimittäin sitä, että tilin riittämätön kate paljastaa tetriksenpelaajan taitamattomuuden pelin muuttuessa julkiseksi, kun ruokahankintojen prioriteetit on määriteltävä hätäpäissään kassalla – maksukykyisten kunnon ihmisten odottaessa täysine ostoskärryineen noin 30 senttimetrin päässä. Voin vakuuttaa, että näissä tilanteissa yleinen kärsimättömyys (tosi tai kuviteltu) tuntuu brutaalina fyysisenä paineena. Hehku nousee kasvoille, tekee mieli imeytyä maailman perseeseen.
 
Kukkala kirjoittaakin, ettei köyhän ongelmana ole useinkaan ”se, ettei hän osaa suunnitella asioita, vaan se, ettei mitään voi suunnitella”:
 

Köyhän koko elämä on täysin kaoottisen ennustamatonta, mutta samaan aikaan pitäisi itse käyttäytyä ennustettavasti kuin kone. Oma elämä ei ole omissa käsissä, eikä mikään auta, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi. Usein työnteosta päinvastoin rangaistaan, koska kafkamaiset viranomaissysteemit on suunniteltu niin.

 
Keskiluokka jakelee mielellään ”hyödyllisiä säästövinkkejä” köyhille ymmärtämättä, että jo järkevien ratkaisujen tekeminen on luokkaan sidottu etuoikeus. Jussi Marttila toteaa Kansan Uutisten haastattelussa, että jos köyhä ”järkeistää kaiken rahankäyttönsä, ei voi tehdä yhtään mitään, paitsi nukkua, syödä ja katsoa telkkaria”. Rahaa on elossa pysymiseen, ei elämiseen.
 
Marttila kuvailee köyhän realismia osuvasti huomauttaessaan, ettei edes liikunta ole ilmaista: mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän on syötävä. ”Silloin voi olla tyytyväinen itseensä, kun ei ole tehnyt mitään”, Marttila toteaa. Onhan tämä aivan toista kuin keskiluokan suorittamiskeskeinen takakireys, mutta aika kaukana siitä ihanasta lorvailusta ja vapaudesta, josta työttömiä tavan takaa syytetään. Marttilan esimerkki osoittaa kouriintuntuvalla tavalla työttömyyden patologisuuden. Ja sen, kuinka järjestelmä itse tuottaa tämän patologisuuden määrittelemällä köyhän identiteetin hänen puolestaan, luomalla mahdottoman tilanteen, jossa olisi oltava yhtä aikaa aktiivinen ja aikaansaamaton. Vallitseva moraali vaatii kunnollisuutta, järkevyyttä ja ahkeruutta – ennen kaikkea niiltä, joilta ensin on riistetty kaikki edellytykset kunnollisuuteen, järkevyyteen ja ahkeruuteen.
 
4. Nöyryytystä. On nöyryyttävää tulla muiden määrittelemäksi. On nöyryyttävää brändätä olematonta vaihtoarvoa ja koettaa todistella kunnollisuuttaan tilanteessa, jossa kunnollisuus määritellään luoksepääsemättömällä tavalla. On nöyryyttävää olla kaveriporukan vähätuloisin, se perästä vedettävä, jonka huomioiminen merkitsee omien etuoikeuksien tunnustamista ja vastuun ottamista niistä. On nöyryyttävää olla nelikymppinen, joka joutuu turvautumaan eläkeikäisten vanhempiensa rahalliseen apuun niin vaatetuksen kuin ruoankin suhteen. On nöyryyttävää pyytää rahaa puolisoltaan, että voisi kuukausibudjetin romahtamatta ostaa lapselleen ruokaa, jos tämä joutuu jäämään sairastelun vuoksi kotiin (eikä siis syö koulussa). On kammottavaa huomata tuhlaavansa rahaa mukavuuksiin (kuten äänilevyihin), kun tuhlaavaisuus johtaa yhä uusiutuvaan rahanpyytelyn kierteeseen ja jokaisesta ylimääräisestä mukavuudesta lankeaa maksu, joka on moninkertainen mukavuuden kustantamiin euroihin nähden.
 
On painajaismaista viettää aikaa paremmin pärjäävien ihmisten kanssa, sellaisten, jotka luulevat tai eivät ole tietävinään, etteivät valitsemisen vapaus, energisyys, hyvinvointi ja järkevä taloudenpito ole luokkaan sidottuja etuoikeuksia. On kaameaa tavata ikätovereita, jotka ovat edenneet urallaan nousujohtoisesti viimeiset 10 vuotta, kun itse olet hädin tuskin selvinnyt masennuksesta ja kieriskelet edelleen työttömyyslimbossa vailla selviä tulevaisuudennäkymiä; on inhottavaa pelätä näiden pitävän sinua kateellisena ja katkerana vain siitä syystä, että vihaat järjestelmää, jossa lomamatkoista, talonrakennusprojekteista, työstä ja statushyödykkeistä puhuminen on rikkaiden etuoikeus.
 
Onko työttömänä olemisessa mitään hyvää? Kyllä. Mikäli kykenee pitämään päänsä kasassa, on ihan vitusti aikaa. Aikaa lukea ja ajatella. Aikaa etsiä mikrokokoisia vapauden tiloja. Aikaa hoivata läheisiään ja ystäviään, aikaa auttaa heitä tarjoamalla näkökulmia boksin ulkopuolelta. Aikaa keskustella. Aikaa kehittää ymmärrystään tavoilla, jotka eivät ole sidottuja tuottavuuteen.
 
Se tekee yksinäiseksi, muttei ole täysin vastenmielistäkään.