Uskosta ja oikeassa olemisesta

 

Seurakuntalaisen blogitekstissään Pasi Turunen väittää raflaavasti uskovansa, että on aina itse oikeassa. Turusen mukaan jokainen itse asiassa uskoo näin (ei siis, että Turunen on oikeassa, vaan että itse on oikeassa). Hän pyrkiikin argumentoimaan, ettei väite ”uskon aina olevani itse oikeassa” ole loppujen lopuksi kovin radikaali ja ylimielinen, vaikka se saattaa sellaiselta kuulostaa.

Turusen perustelut etenevät seuraavanlaisesti:

Jokaisella meistä on uskomuksia. Ei vain kristinuskoon ja uskontoon liittyen …, vaan ihan kaikesta. … Olemme näistä asioista jotain mieltä ja ilmaistessamme mielipiteitämme niistä uskomme, että se mitä mieltä olemme on totta. … [U]skomme voi olla totta tai sitten ei, perustua tietoon tai tietämättömyyteen. Mutta me uskomme niistä, niin kuin uskomme, koska uskomme olevamme oikeassa. Kukaan ei pidä kiinni uskomuksista, koska uskoo niiden olevan epätosia. Sehän olisi järjetöntä.

Turusen varsinaisena pyrkimyksenä on osoittaa, ettei kristittyä, joka uskoo oman uskontonsa olevan oikeassa ja kaikkien muiden väärässä, tule vielä tällaisen näkemyksen perusteella moittia arroganssista, sillä ”kaikki uskovat olevansa oikeassa, jos ylipäätään ovat jostain jotain mieltä”.

Tämä pitää toki paikkansa. Sillä, uskooko enemmistön tai vähemmistön olevan oikeassa, ei pitäisi olla mitään tekemistä nöyryyden tai suvaitsevuuden kanssa. Elämmehän samassa maailmassa, jossa asiat ovat aina jollain tavalla ilman, että kaikki mahdolliset asiaintilat ovat samanaikaisesti tosia. Totuus tuskin on äänestyskysymys. Vaikka olisin ainoa ihminen maailmassa, joka uskoo Jumalan olemassaoloon, uskoni ei vielä tämän perusteella olisi tuomittavissa ylimielisyydeksi, vaikka siitä seuraisikin, että kaikki muut ihmiset ovat mielestäni väärässä.

Ihminen ei itse valitse moniakaan uskomuksiaan. Järkisyiden perusteella voi vakuuttua, mutta myös olla vakuuttumatta. Uskon inhimilliset perusteet vaikuttavat yhtä hämäriltä kuin halunkin. Päädymme ajattelemaan yhdellä tai toisella tavalla; joskus osaamme kertoa vakuuttavankin tarinan siitä, miksi ja miten.

Turusen kirjoitus on melko toisteinen ja yksiulotteinen. Vaikuttaakin siltä, että hän pyrkii ensisijaisesti torjumaan hiukan olkiukkomaiselta vaikuttavan ”suvaitsevaisuusargumentin”, jonka mukaan olisi ylimielistä ajatella olevansa itse oikeassa ja toisen väärässä. Väite

P: ”On suvaitsematonta ajatella olevansa oikeassa, jos se merkitsee, että toista mieltä oleva on väärässä”

näet tosiaan kumoaa itsensä heti, sillä jos joku uskoo, että ei-P, on P:hen uskova välittömästi syypää suvaitsemattomuuteen. Tuntuu toki hiukan hullunkuriselta, että Turunen käyttää tämän osoittamiseen kokonaisen blogitekstin verran palstatilaa.

Varsinaisesti minua kiinnostaa pohdiskella, pidänkö todella kiinni joistakin uskomuksistani, koska uskon olevani oikeassa. Näinhän Turunen eksplisiittisesti asian ilmaisee. Itse muotoilisin näkemykseni toisin. Uskon, että x, koska mielestäni on totta, että x. Tietenkin minun on välttämätöntä uskoa samalla olevani oikeassa, joten Turusen kannalta tällainen voi vaikuttaa semanttiselta hiustenhalkomiselta.

Voin kenties jossain määrin tunnustaa uskovani Jumalan olemassaoloon. Uskon siis väitteen ”Jumala on olemassa” pitävän todennäköisemmin paikkansa kuin antiteesinsä. Silti en rohkene puhua itsestäni uskovana – en, vaikka arvelen kristinuskon olemassaolon parhaaksi selitykseksi sen, että Jeesus oli ylösnoussut Jumalan Poika, siis todella sitä, mitä väitti evankeliumien mukaan olevansakin. Miksen? Koska en ole näistä asioista kovinkaan varma. Jos minulta kysyttäisiin, olenko mielestäni oikeassa kun väitän Jumalan olevan pikemmin olemassa kuin ei-olemassa, vastaisin: ”En välttämättä, saatan olla väärässäkin. En tiedä, pitävätkö arveluni paikkansa. Uskon niihin muista syistä. En ole aivan varma, miksi.”

Turunen on oikeassa hylätessään järkeilyn, joka uskoo x:ään, koska x on epätosi. En minäkään väitä pitäväni Jeesusta Jumalan Poikana, koska uskon, ettei hän sitä ole. Ylipäätään Turunen ei käsittele uskon ja epävarmuuden suhdetta, vaan liittää uskomisen pikemminkin oikeassa olemiseen ja oikeassa olemisen totuudellisuuteen.

Veitsi kurkulla tivatessa olisi minunkin lopulta kai myönnettävä, että arvelen olevani oikeassa uskoessani Jumalan olemassaolon olevan todennäköisempää kuin olemattomuuden. Tällainen keskustelu jäisi kuitenkin puolitiehen. En myöskään ajattele uskovani siksi, että olen mielestäni oikeassa (vaikka onkin niin, etten voisi uskoa, mikäli ajattelisin olevani simpliciter väärässä), vaan pikemminkin ”uskon, koska en muuta voi” tai koska toivon kristinuskon olevan totta. Uskoni on kuitenkin itsepintaisen epäilyn lamauttamaa: jotain, mikä tuntuu useimmiten sijaitsevan ulkopuolellani ja olevan eräänlaista puolesta-uskomista.

Usko Jumalaan eroaa minulla kaikista muista uskomuksista siinä mielessä, etten miellä Jumalaa olevaksi olevien joukossa. Jos Jumala on, hän on kaiken olevan perusta, sellaisenaan mihinkään vertaamaton (joskaan ei yksinomaan negaatiota); siten on luullakseni niin, ettei Jumalaan uskota samaan tapaan kuin uskotaan pitävän paikkansa, että maa kiertää aurinkoa. Toisaalta taas molempia uskonkappaleita yhdistää se, etteivät ne ole suorin kokemuksin vahvistettavissa. Miksi siis epäilen Jumalan olemassaoloa, mutten maata auringon kiertolaisena?

Tässä ei riitä vastaukseksi se, että maapallon ja auringon suhde on tieteellisesti todennettavissa, kun taas Jumalan olemassaolo ei. Tiede on se instrumentti, jolla tieto maan kiertolaisuudesta on saavutettavissa, mutta jos tahtoo ymmärrystä Jumalasta, on turvauduttava teologiaan ja metafysiikkaan, kenties mystiikkaankin; tiede on sellaiseen yksinkertaisesti väärä väline. Ja aivan samoin kuin tiedeinstrumentitse tuotetut kokeet antavat meille tiettyjä ”ulkokohtaisia” syitä uskoa maan kiertolaisuuteen, antavat teologian ja metafysiikan instrumentit syitä uskoa Jumalan olemassaoloon – kummankaan kykenemättä asettamaan lopullista varmuutta mittaamastaan asianlaidasta.

Puhe oikeassa olemisesta alkaa tässä kontekstissa tuntua toivottoman pinnalliselta. Se ei toki ole Turusen vika, hänen pyrkimyksensä ovat tietoisen vaatimattomat. Huomaan jo ajautuneeni kauas hänen blogitekstinsä avaaman horisontin taakse, kun tajuan miettiväni, johtuuko Jumalan olemassaoloon kohdistuva taudin kaltainen epäilemiseni vain kulttuurisista ennakkoluuloista. Tiedänhän näet jo lukemani perusteella nykymuotoisen ateismin olevan suhteellisen tuore keksintö, jotakuinkin kapitalismin ikäinen. Ihmiskunta on vasta hyvin vähän aikaa kyennyt älyllisesti vakuuttumaan mahdollisuudesta, että maailma on saanut alkunsa ei-mistään ilman mitään edeltävää syytä. Kuten tieteen historia osoittaa, tällainen uskomus ei perustu mihinkään havaittaviin tai koettaviin tosiasiohin, vaan kyse on tavasta, jolla tietty, alkujaan hyvin rajattu tiedollinen metodi, alkaa läpäistä tietämisen tapaamme ylipäätään. Näin koko tiedettävän ja ei-tiedettävän muoto vähitellen muuttuu. Niin Jumala kuin ihminenkin katoavat tiedettävän kartalta eli katoavat tietämisen kohteina; mutta olisi naiivia kuvitella maaston muuttuvan kartan mukana.

 

Turistin vaikutelmia

Esitän pahoitteluni jo etukäteen kaikille todellisille helsinkiläisille. En kuvittele näillä matkapäiväkirjavaikutelmillani tavoittavani sitä elämänympäristöä, jossa paljasjalkainen Helsingin-vaeltaja elelee. Alla kirjoitettu on tässä mielessä vain itäsuomalaisen kirjailijan tunnepuhetta, ulkopuolisen totuutta. Se on kuvaus kokemuksesta vailla substanssia, epäilemättä osa jonkin tulevan romaanin tai novellin anonyymimpää kaupunkikuvausta. Kaiketi myös terapiakirjoittamista.

Horteisen junamatkan, näännyttävän kävelyn, kiikkeränupottavan hotellivuoteen ja vanhan Helsinki-inhoni maalailema tausta: väsymys luissa ja ytimissä, säälimätön ahdistus, stressin ja krapulan laukaisema kehodysforinen surkeus – nämä yhdistyvät nyt Helsingin-kokemukseeni in actualitas. Itsensä kaupallisella paskalla kuorruttaneet teinizombit vaeltavat ympäriinsä, tyylitietoiset pikkuporvarilliset aikuiset vaihtavat matkakokemuksiaan saatanallisissa kahviloissa, turistilaumat kuin ihottuma pienten monumenttien maisemassa; eikä ketään näy vaivaavan kaiken yllä lepäävä apokalyptinen tyhjyys joka on niin tiheä, että sen voi milloin tahansa odottaa muuttuvan tietoiseksi itsestään. Paitsi ettei se muutu, sillä mitä tahansa toimijuuden muotoja tuo tyhjyys omaksuukin, se pysyy torjuttuna.

Vain pääkirjastossa Oodissa tämä kaiken kaluava tuntu helpottuu mitättömäksi hetkiseksi, siihen saakka kunnes kuulee ihmisten taas puhuvan. En ole pitkiin aikoihin kokenut mitään yhtä täsmällisessä mielessä nihilististä kuin eilinen harhailupäiväni pääkaupungin keskustassa. Banaali ympäristö riisuu kokemukseltani sen pienen ylevään vihjaavan surumielisyydenkin, joka sitä kenties olisi markkeerannut Kuopion tai Turunkin kaltaisissa maisemissa. Helsinki on pelkkää tikkuilevaa ahdistusta ja nimetöntä yksinäisyyttä, kärsimystä vailla minkäänlaista kokoavaa merkitystä. Mikään muu paikka kotimaassamme ei kykene herättämään minussa vastaavanlaisia tuntemuksia.

Tähän kokemukseen kuuluu olennaisesti tunne tietoisuuden yksinäisyydestä: se on ikään kuin ajatus tyhjyyden tajuamisesta, ajatus joka leijuu massan yllä saamatta mitään olennaisella tavalla tarkoittavaa tai merkityksellistävää muotoa. Kuin olisin Kuussa tai Marsissa; ei ole edes typerää massaa, jota vasten asettua ”antiporvarillisine” taiteilijantietoisuuksineen (lohdullinen harha nimittäin, vaikken siihen uskokaan); jokin Helsinkiä kirnuavassa yksinäisyydessä kaluaa sitäkin kuin vielä diagnosoimaton syöpä, eikä minusta ole löytöretkeilijäksi sitä ymmärtämään. Mitään ymmärrettävää siinä ei tunnu olevan. Vasta näin jälkikäteen kirjoitus antaa muotoa ja nimeä aidolle kauhulle, tavoittaa sen kauhuna ja pelkona jota on mahdollista pyöritellä tällä tavoin, esineenä.

Ehkä on virheellistä ja väärin yhdistää maamme pääkaupunki tähän eksistentiaaliseen kokemukseen. Ehkä koen jotain yleismaailmallisempaa; se vain sattuu tapahtumaan täällä, koska olosuhteet ovat sellaiseen otolliset.

Tämä ei ole kulttuuria, vaan kulttuurin muodon omaksunutta myrkkyauringon hailakkuutta, tiedoton erämaa ja kansan ääni vailla puhekykyä. Sen todellisimmat monumentit eivät löydy Arkadianmäen kupeesta tai Kiasman saleista. Vaaleaan liejuun tukehtuva elämä yskähtelee porttikongien ja rautapömpelien kylkiin liimatuissa tarroissa, joissa epätoivo yrittää nimetä korruptiota etenemättä tyhjyyden reunalle lähimainkaan. Kokonaisia ja eheitä havaintoja on mahdoton muodostaa.

Benjaminilainen harhailu ja henkevä flanöörimäisyys jää minun tasaltani rivonpaljaaksi välittömien olosuhteiden kiroamiseksi, jalkoja puhkoviksi rakoiksi. Säätilassakin tuntuu puhkuvan jokin katkera vastakohtien dialektiikka: tuuli on hyytävä ja sietämätön, silti ilman kosteus palsamoi kehon niljaiseksi jo pienellä liikkumisella. Joensuussa ei koskaan ole tällaista säätä. Silloinkin kun meillä on hyhmäisen kosteaa ja tuuli iskee limakalvoihin saakka samalla kun on viskattava takki pyöränkoriin, taustalla on vaaramaiseman ja ihmiskohtaloiden selkeyttä. Lohduttomuudella on sentään historia. Joensuu on kehnoimmillaan katkera paikka, mutta kännisimmässäkin itsesäälissään se vielä jaksaa keskustella. Helsinki on silkka jylisevä monologi, äänetön paikka ja paikaton ääni. Tila, jossa sosiaalisen arvonnousun peli läpäisee jokaisen kerroksen ja sulattaa ne toisiinsa keskustan brutaalissa ilmatilassa.

Oodissa kuulen kuinka huolekkaasti pukeutunut naisoletettu jaanaa kireällä äänellä puhelimessa lapsensa merkkihupparista: ”Onko kaikki sen liikkeen vaatteet sellaisia, että ne pitää pestä käsin? Kysy niiltä, mitä näiden kanssa pitää tehdä! Mitä niille pitäisi tehdä? Kyllä siinä oli kirjain joka lähti pesussa pois.”

Oleskelutilassa tyyppi, jonka arvelen meikistä ja olemuksesta transihmiseksi, luennoi jollekulle: ”Todellisuutta ei määritä havaintomme siitä…”

Kaksi kaupallisen vastakulttuurin kuorruttamaa teiniä hihkuu läppäriensä äärellä ja nauttii eväitään. Heiltä ei kuule järkevää sanaa, he elävät todellisuudessa, eivät puhu siitä.

Ei siis paljonkaan positiivista sanottavaa tästä turistitason kokemuksesta. Kuten muuan ystäväni asianmukaisesti huomauttaa, pitää tutustua oikeaan Helsinkiin, siis itäiseen – tietenkin uskon Helsingilläkin olevan todelliset kasvot ja elämä, miksen uskoisi; eihän Joensuustakaan saa kummoista käsitystä Botanian tai Taitokorttelin lahjatavaramyymälöitä koluamalla. Miksi siis saisi Helsingistäkään Kampin, Forumin, Triplan tai Oodin ja eduskuntatalon perusteella?

Mutta siltikin tekee mieli väittää vastaan edes vähän. Olen käynyt turistina Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä, Kuopiossakin ja jopa Kouvolassa ja Pieksämäellä, eikä niistä irtoa samanlaista apokalypsiä. Näiden kaupunkien turistikokemus on tasaisempi. Miten kirjoittaa Turusta moista ilmestyskirjaa? Saati Kuopiosta? Ostoshelvettinsä niissäkin on, mutta sentään vain tavanomaista halveksittavaa porvarillisuutta, ei pääkaupungin Suurta Välinpitämättömyyttä ja tuota tekokuun perikuolettavaa kauhumaisemaa. Kouvolan rumuuskin runoilee.

Eipä ole sattumaa, että Tulenkantajien liike hajosi omaan naiiviuteensa! Harhaisuutta on oltava, jos ryhtyy lumoutumaan pääkaupungin helvetistä, samaa harhaisuutta kuin dekadentissa boheemiudessa yleensäkin; tosin tämä menneen vuosisadan ilmiökin tuntuu nykyään raittiilta, kun sitä vertaa informaatiokapitalismin ortoreksiseen ähkyyn. Mieluummin katselisin Helsinginkin kauduilla ”eurooppalaisesti” juopottelevia ja keinotekoisen itsetietoisia baskeripäitä (joita vielä voi nähdä Joensuun yössä) kuin liikuntapuiston muijia ja äijiä persekireissä leggingseissään vetelemässä leukoja, tekemässä kyykkyjä, turboahtamassa ruumistaan, kasvattamassa lisä- ja markkina-arvoaan Tinderin ja Instagramin loputtomia esillepanoja varten. 1900-luvun Helsingillä oli vielä rasvaprosentti ja dekadentin flanöörijuopon halkeilevat kasvot; nykyään turistikeskusta on pelkkä haalea kelluntatankki.

Varsinainen kokemukseni on tietenkin kaoottisempi kuin tämä päivän viiveellä turvallisessa Turussa kirjoittamani poeettinen raportti. Muutaman viikon kuluttua minua kaduttaa haukkumiseni ja puolueellisuuteni, etsin analyyttisempää tulokulmaa (sitä löytämättä).

Todettakoon kontrastin vuoksi, että Pieksämäeltä minulta on kaksi turistikokemusta. Kumpaistakin määrittelee tunne villiintyneen teollisuustakapihan selvärajaisesta rumuudesta ja väkivallan rajoille kasvaneesta ikävyydestä, tapahtumattomuudesta jolle on luvattoman helppo kuvitella myyttinen tausta. Juuri tämän myytin poissaolo minua Helsingin-vaikutelmissani kauhistaa. Turistin silmilläni en kykene tavoittamaan mitään eläytymisen arvoista kohdetta.

Olen tosin aina vierastanut näkyviä monumentteja, joiden edessä iloiset laumat napsivat selfieitään. Tarkoitukseni ei ole vihjata mihinkään näkökyvyn poikkeuksellisuuteen. Satun vain pitämään enemmän likaisista muuntajakopeista ja halkeilleesta asfaltista, jonka raoista puskee heinäkuinen pihasaunio selvän epätoivon ja unohduksen runoutena. Kyse on siis siitä, etten innostu monumenttien tai edes ”vanhan kulttuurikaupungin” (kuten Turun) poetiikasta, vaan näissäkin paikoissa minua kiinnostavat enemmän keltaisen joen likaisuus ja patsaan alta kiiruhtavan työläisen, paikallisen raatajan, mielenmaisema.

Olennaista on myös, etten pääse käsiksi likaiseen jokeen sen enempää kuin paikallisen työläisen mielenmaisemaankaan. Ne ovat tavoittamattomia, ne voi ympäröidä kuvitelmilla. Ja mikä parasta, niiden soundtrack ei ole mitään selfieteknoa.

Paikkarakkauteni tuhlaan Joensuuhun, jossa on paljon rumuutta ja epätoivoa, mutta myös akanvirtojen syvä ja pelottava Joki, Joensuu-trilogiani mielenmaisema – se, jota yksikään kriitikko ei ole tajunnut kirjoistani tavoitella. Aivan kuten Helsinki tuskin on asujalleen yhtä kuin lahtaripatsaat ja teknourbaani pöhinäkompleksi, ei Joensuulla ole mitään tekemistä heikkiturustetun, vanhoilta maitolaitureilta haiskahtavan surumielisen menneisyyden – saati ”itäsuomalaisen kansansielun” – kanssa. Tämä ei ole periferia vaan Eurooppa. Näin ajattelin ainakin vielä trilogiaa kirjoittaessani. Nyt ajatus tuntuu keskentekoiselta, vaikka voi siinä olla järkeäkin.

Paikka ilman ihmisiä on joka tapauksessa mahdottomuus, vaikka niin on ihminen ilman paikkaakin silkka aaveen varjo. Autiomaan viehätys on sen täyttymättömässä ei-paikan lupauksessa; todellinen ei-paikka on reaalisuudessaan musertava, sillä ihmisettömänä ja kulttuurittomana se voi merkitä vain kuolemaa, mutta kuolemaa vailla toposta ja rajantajua.

Ehken kykene yhtymään Kjell Westön helsinkiläisromantiikkaan, mutta yhtä vieraalta tuntuu Heikki Turusenkin maaseutumaalailu. En ole kaupunkilainen enkä maalainen, minun kasvuympäristöni on alemman keskiluokan sopuisentylsä lähiö. Ei upeita oopperaelämyksiä muttei natkuvan tanssilavan haitaripolskaakaan. Vaan lievän melankolisesti paikallaan polkevaa brittipoppia Rantakylän yössä.

Itsekkyydestä ja auktoriteetista

 

Harva se päivä voi lukea jonkin aikakauslehden etusivulta otsikon, jossa julkisuuden henkilö julistaa lopettaneensa ”kilttinä olemisen” ja alkaneensa kuunnella tästä lähin vain itseään. Puhutaan ”terveestä itsekkyydestä”, ”liiasta kiltteydestä” – tietenkin ”rajoistaan huolehtimisen” ja ”oman hyvinvoinnin” nimissä.

Liisa Keltikangas-Järvinen huomauttaa vankkaan ja laajaan psykologiseen tutkimukseen pohjaavassa Itsekkyyden aika -kirjassaan nykyajan ihmissuhdepalstojen antavan ”vaikutelman, että kiltteys olisi keskeinenkin mielenterveyden riskitekijä”, joka ”kasvattaa patoutunutta aggressiota, uuvuttaa ja laskee itsetuntoa”. Keltikangas-Järvisen mukaan ajattelutapa on kuitenkin tyystin virheellinen: väitteet eivät pohjaa mihinkään tieteelliseen näyttöön, eikä kiltteys ole mielenterveyden riskitekijä. Kun puhutaan ongelmallisesta kiltteydestä, tarkoitetaan tosiasiallisesti vahvaa sosiaalista riippuvuutta.

Liikakiltteys onkin ennen muuta ideologinen käsite, joka uusintaa ja ylläpitää 1980-luvun jälkeen valtavirtaiseksi kohonnutta individualismin ja siihen kuuluvan ”terveen itsekkyyden” diskurssia. On eri asia tunnustaa olleensa liian kiltti kuin kärsivänsä vahvasta sosiaalisesta riippuvuudesta. Patologisesta kiltteydestä irtautuminen on riippumattomuuden, ei riippuvuuden ilmaus. Kyse on kuitenkin juuri päinvastaisesta, ja tämä on samalla koko modernin individualismin piilevä totuus: nykyaikainen ihminen ei ole kovinkaan itsenäinen, vaan juuri ne käsitteet, joilla hän juhlistaa riippumattomuuttaan, ilmaisevat hänen sosiaalisen epäitsenäisyytensä.

Kiltteydestä irtautuminen ei katkaise vahvaa sosiaalista riippuvuutta, vaan oikeuttaa somen logiikan läpäisemän yhteiskuntamme narsistisen toimintamallin. Lakatessamme olemasta kilttejä antaudumme entistä enemmän tykkäyksien ja seuraajamäärien kasvattamisen, siis sosiaalisen arvonnousun pelin, hirmuvallalle. Hyväksymme vähintään implisiittisesti näkemyksen, että ihmissuhteiden tulee perustua välineellisen järjen mukaiseen hyötyajatteluun.

Keltikangas-Järvisen mukaan nykyään ”pidetään lähes itsestään selvänä, että kaikki ihmiset haluavat olla huomion kohteina”. Huomiohakuisuus ohjaa aina vain suurempaan sosiaaliseen riippuvuuteen ja epäitsenäisyyteen. Kun julkkis julistaa lakanneensa olemasta kiltti, hän tulee näin ilmaisseeksi eräänlaisen sosiaalisen epäitsenäisyyden maksimin. Julkisuuden henkilönä hän on huomiotalouden tuote vailla muuta substanssia kuin markkinalogiikan mahdollistama tyhjä (mutta metelöivä) näkyvyys; tunnustamalla puoliavoimesti ryhtyneensä elämään entistäkin itsekkäämmin hän lausuu ääneen olevansa vastedes aina vain enemmän markkinoiden käytettävissä – ja mieltävänsä myös ihmissuhteet käyttötavaraksi. On vaikea kuvitella mitään tosiasiallisesti vähemmän itsenäistä ja autenttista ilmiötä, joka samaan aikaan pyrkisi yhtä aktiivisesti performoimaan jotain täysin päinvastaista.

Keltikangas-Järvinen mainitsee ”[p]ääkaupungin erään yliopiston” (voimme valistuneesti arvailla, minkä) syksyllä 2024 järjestämän sosiaalisen vuorovaikutuksen kurssin, jolla opetettiin ihmissuhteiden todella olevan nimenomaan hyötysuhteita. Opetuksen mukaan kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ”tulee arvioida, mitä hyötyä kustakin ihmisestä on, ja tulee osata hakeutua tärkeiden ja hyödyllisten ihmisten seuraan”. Lukemani ja myös omakohtaisesti kuulemani perusteella tällainen asenne on monen työyhteisön arkista todellisuutta.

Oman sosiaalisen elämäni suhteen olen onnekas. Paikallisen ystävä- ja kaveripiirini muodostama yhteisö halveksii tällaista narsistista toimintaa avoimesti; kiltteys ja sivistynyt käytös ovat julkilausuttuja arvoja, joita yhtä avoimesti tavoitellaan. Tajuan kuitenkin ulkopuolelle katsoessani, että näiden moraalisten hyveiden itsestäänselvyys on enää pelkkä lokaalinen etuoikeus. Rinnakkaistodellisuudessa olen kirjailija, joka kamppailee epätoivoisesti seuraajista Metan alustoilla ja on kaulaansa myöten verenhimoisen mimeettisen pelin liemissä, hyperfokusoi omaan vaikutukseensa ja merkittävyyteensä, lukee relevanssinsa kulloistenkin klikkausmäärien, haastattelupyyntöjen ja myyntilukujen mukaan – samalla kun toki teeskentelee olevansa autenttinen nero, joka kuitenkin humalassa itkee huijarisyndroomaansa ja kuvittelee tunnepuheellaan olevan jotain todellista annettavaa maailmalle.

Keltikangas-Järvinen korostaa, ettei kyse ole ihmisen sinänsä muuttumisesta itsekkäämmäksi, ”vaan kulttuurin muutoksesta, joka on luonut uudet normit”. 1970-luvulla käytös, jota nykyään pidetään normaalina, olisi johtanut narsistisen persoonallisuushäiriön diagnoosiin. Uudet normit siirtävät hyväksyttävyyden rajaa ja palkitsevat tietynlaisesta käytöksestä: ”Monista asioista, joita nykyään kutsutaan voimaantumiseksi, rohkeudeksi, itsensä löytämiseksi ja itsensä toteuttamiseksi, puhuttiin aiemmin itsekkyytenä.” Samat normit tulkitaan nykyään yksilöllisyyttä rajoittaviksi tai jopa henkiseksi väkivallaksi.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, etten lainkaan ole esittämässä konservatiivista latteutta siitä, kuinka tulisi palata menneeseen, ”yhtenäiseen arvopohjaan”, saati että olisin väittämässä asioiden olleen ennen paremmin. Näin ei tee myöskään Keltikangas-Järvinen, joka pyrkii pikemminkin avaamaan keskustelua uudenlaisen yhteisöllisyyden mahdollisuuksista samalla, kun kumoaa individualismin myyttejä tutkimusperustaisesti. Kirjoittamalla itsekkyydestä yhdyn tähän pyrkimykseen itsekin.

Keltikangas-Järvisen mukaan on ilmeisen mahdollista, että nykyindividualismi on jo ylittänyt aidon, positiivisia mahdollisuuksia ja vapautta tuovan yksilöllisyyden rajan. Tuon rajan takana on puhdas itsekkyys. Mieleeni tulee C.S. Lewisin Paholaisen kirjeopistossaan esittämä Saatanan joukkojen ideologinen strategia: ”Koko juoni on siinä, että saamme heidät juoksemaan paloruiskut käsissä, kun kysymyksessä on tulva, ja pakkautumaan sille puolelle venettä, missä laita jo hipoo vettä. Niinpä teemme intomielisyyden vaarojen paisuttamisesta muotiasian aikakautena, jolloin he muutenkin ovat tulossa laimeiksi ja maailmallisiksi, ja vuosisataa myöhemmin, kun todella haluamme tehdä kaikista Byroneita ja hurmahenkiä, ohjaamme muotihuudon ’pelkän järjen’ vaaroja vastaan. Julmia aikakausia varoitamme ’hempeämielisyydestä’, laiskoja ja mukavuutta harrastavia ’vakavamielisyydestä’, elostelevia ’ahdasmielisyydestä’, ja kun ihmiset todella suinpäin ovat tulossa orjiksi tai tyranneiksi, teemme ’vapaamielisyydestä’ pahimman peikon.” Katkelma resonoi, sillä aikakausi, joka korottaa narsistisen itsekkyyden hyveeksi, on sattumoisin myös aikakausi, joka varoittaa meitä liiallisen kiltteyden vaaroista.

Kyse on olennaisesti muutoksesta kasvatusideologiassa, joka taas on seurausta ihmiskuvan muuttumisesta. Keltikangas-Järvinen: ”Jos ihanteeksi tulee yhteisön jäsenen sijaan yksilö, tulee kasvatuksen tavoitteeksi kehitys vahvaksi ja määrätietoiseksi yksilöksi. Syntyy tähän ideologiaan nojaavia tieteen koulukuntia, kehitetään pedagogisia malleja, jotka siirtyvät kasvatusalan koulutukseen ja sitä kautta yleiseen tietoon ja ohjeeksi vanhemmille.” Vallitseva kulttuuri muodostaa annetun, jonka normeihin lapsi pyritään sopeuttamaan. On merkillepantavaa, ettei uusi kasvatusideaali näytä koskaan syntyvän lapsen vanhempien keskuudessa, vaan aina ”niin, että vanhemmat [lähtevät] kasvatuksessaan noudattamaan sitä ohjeistusta, jonka [kerrotaan] olevan lapsen parhaaksi”.

Keltikangas-Järvisen mukaan kasvatuskulttuuri muuttuu aikakaudesta toiseen siitä syystä, ettei ”yhteiskunnan lapsikäsitys koskaan lähde liikkeelle siitä, millainen lapsi oikeasti on”. Tulkinta lapsesta muovautuu aikuisen tarpeiden mukaan, eikä lapsi – joka on kykenemätön puhumaan omasta puolestaan ideologiakriittisesti – pysty vaikuttamaan asiaan mitenkään. Niinpä nykyaika kohtelee lasta vapaana, valintoihin kykenevänä subjektina, joka ei tarvitse niinkään hoivaa ja auktoriteetteja kuin mielevän ja tiimihenkeä kohottavan fasilitaattorin. Toisin kuin uskotaan, tuloksena ei – kuten tutkimustieto osoittaa – ole itsenäisiä ja päämäärätietoisia aikuisia, vaan sosiaaliseen riippuvuuteen ajautuvia epätoivon subjekteja, jotka eivät tiedä, mitä haluavat, sillä kukaan ei ole koskaan ohjannut heitä suuntaamaan tahtoaan ja energiaansa mitenkään. Heidät on opetettu ajattelemaan, että pääasia on ”oma juttu”, puhdas valinnanvapaus; valinnan kohteella ei niin ole väliä. Jos ja kun kuitenkin on niin, että valinnan kohde määrittää olennaisesti saavutettavaa vapautta (huono valinta voi olla tuhoisa vapauden kannalta, hyvä valinta voi laajentaa sitä), ”oma juttu” muuttuu klaustrofobiseksi ja traumaattiseksi kyvyttömyydeksi valita mitään.

”Valitse mitä vain, kunhan valinta on Sinun”, kehottaa niin Sokoksen kauppakassi kuin moni korkean profiilin proosana markkinoitu kaunokirjallinen teoskin. Tämä tarkoittaa, että ainoa hyvän valinnan kriteeri on valinnan omuus, ”Sinun” valinta. Toisin sanoen mikä tahansa valinta on hyvä, jos se vain on itse valittu. Kohteella ei ole merkitystä, kunhan kyse on ”oman jutun tekemisestä”. Ideologia siis uskottelee, ettei ole olemassa mitään subjektin ulkopuolella vallitsevaa kriteeriä, joka määrittelisi hyvän ja huonon valinnan. Tämän ajattelun ilmeisen umpikujan Charles Taylor eksplikoi ansiokkaasti vuonna 1995 julkaistussa teoksessaan Autenttisuuden etiikka, mutta käsittääkseni jo kirkkoisä Augustinus tiesi kertoa, ettei vapautta ole vain valita, vaan valita oikein.

Lapsen halua hienovaraisesti manipuloiva, tahtotilaa tiedusteleva fasilitaattorivanhempi (”haluaisitko jo mennä nukkumaan?”) ei päinvastaisista pyrkimyksistään huolimatta kasvata kypsiä ja itseohjautuvia aikuisia. Nykymetodi tuottaa pikemminkin lyhytjänteisiä, välitöntä tarpeiden tyydytystä etsiviä ikuisia lapsia, joiden tunteidensäätely on olematonta ja jotka ovat alttiita ajautumaan kontrolloimattomiin sosiaalisiin riippuvuuksiin. Lapsia kasvatetaan itsekkyyteen.

Jacques Lacan – jota ideologiakriittisempää ajattelijaa on hankala kuvitella – huomauttaa herran diskurssin olevan ”perustava tapahtuma”. Ilman herraa ei ole olemassa minkäänlaista subjektin representoitumista. Tämä tarkoittaa suomeksi, ettei kukaan kykene ilmaisemaan itseään ilman jonkinlaista perustavaa auktoriteettirakennetta; mikäli ei ole olemassa valintaa rajaavaa formaalista vapautta, ei mikään valinta ole mahdollinen. Tähän ei riitä sanoa, että ”oma juttu” riittää, sillä ”oman jutun” löytääkseen subjektin on tiedettävä, mikä on hyvää ja oikein, millainen valinta vie häntä kohti suurempaa vapautta ja itsenäisyyttä ja niin edelleen. On siis oltava kriteeri, mittapuu, herra, auktoriteetti. Tällä tosiasialla ei kuitenkaan ole vielä mitään tekemistä autoritaarisuuden kanssa. (Jos herrasignifioijan asettuminen merkitsisi autoritaarisuutta, sosiaalisen todellisuutemme perusrakenne olisi enemmän tai vähemmän fasistinen, mitä se ei ole.)

Todellinen ideologiakriittisyys ei voikaan perustua ajatukseen auktoriteettirakenteen kategorisesta hylkäämisestä, vaan hienojakoisempaan analyysiin ja pohdintaan siitä, millainen auktoriteetin tulee olla ja miten valtaa on käytettävä. Auktoriteetti asettuu aina. Valta ei katoa mihinkään eikä myöskään sen käyttö. Auktoriteetilla on olemassa myös välttämätön ja positiivinen funktio: mittapuuna toiminen, subjektin tahdon ja energian ohjaaminen. Olen taipuvainen ajattelemaan ideologiakriittisen auktoriteetin sellaisena, joka ei omaksu subjektin eli toimijan asemaa, vaan lahjoittaa subjektille tämän olemisen subjektina. Tästä ei kuitenkaan seuraa auktoriteetin katoaminen toimintaa ohjaavana kriteerinä, vaan kyse on herran ja subjektin paikasta. Kristinuskon ytimessä on tunnetusti paradoksi Jumalasta orjan paikalla, mikä tuskin on sattumaa. Tämä tarkoittaa myös, ettei mikään relevantti kristinuskon tulkinta ohita orjan paikkaa korvatakseen sen valtaistuimella.

Keltikangas-Järvisen mukaan ”[v]aikeinta nykyajan kasvatusilmapiirissä on sen tutkimustiedon hyväksyminen, että tiukka, lapselle selkeät ohjeet ja määräykset antava kasvatus johtaa itsenäisyyteen ja itseohjautuvuuteen”, kun taas ”paljon vapausasteita ja päätäntävaltaa antava, lapsen tahtoa jatkuvasti tiedusteleva [vie] epäitsenäisyyteen ja epävarmuuteen”. Paul Verhaeghe on pohtinut samaa aihetta psykoanalyyttiselta ja mediakriittiseltä kannalta puhuessaan isän katoamisen yhteiskunnallisista seurauksista. Kyse ei ole patriarkaatin puolustamisesta vaan sen huomioimisesta, mitä tapahtuu, kun yhteisö alkaa kadottaa yhtä perustavista funktioistaan. Isän/mestarin funktio on representoitumisen ehto, ilman sitä subjekti ei kykene ”olemaan” Toiselle tai suhteessa Toiseen, ”välittymään” Toiselle. Lacanilaisessa viitekehyksessä mikä tahansa ideologiakritiikki, joka kieltää auktoriteettirakenteen sellaisenaan, on naiivia, yhtä sidoksissa mestariin kuin perinteisempi autoritaarinen logiikka. Kriittisyys ei perustu mestarin hylkäämiselle vaan tiedolle tai ymmärrykselle siitä, että auktoriteettirakenne sisältää elementaarisen tyhjyyden, jonka se paljastaa subjektille silloin, kun tämä kysyy ratkaisevan kysymyksen: ”Miksi olen sellainen kuin väität minun olevan?” Tähän herra voi vastata vain: ”Koska minä sanon niin.”

Jokainen pikkulasta hoitanut itse asiassa tuntee omakohtaisesti tämän auktoriteettiin liittyvän paradoksin. Mikään ei ole niin hysteerisen auktoriteettikriittistä kuin kyselyikäinen lapsi. Kymmenien tai satojen miksi-kysymysten jälkeen turhautunut hoitaja saattaa lopulta vain kuitata asian olevan kuten hän sanoo, koska hän niin sanoo. Tässä auktoriteetti ikään kuin siirtyy paikaltaan lakkaamatta kuitenkaan olemasta: se vain paljastaa rajan olemassaolon, diskurssin väistämättömän reunan. Auktoriteetti siis väistyy, mutta vain näyttääkseen, ettei sen takana ole mitään. Siksi lapsen on vain paras uskoa, että asia on, kuten sanotaan – tai ainakin lakata hetkeksi kyselemästä.

Samalla auktoriteetti kuitenkin välittää lapselle mittapuun, eräänlaisen tahtoa ja energiaa ohjaavan peruskoodin, joka ilmaisee itsensä myös niissä monissa säännöissä ja rajoituksissa, joista säälliseksi ihmisolevaiseksi kasvaminen aina koostuu. Tähän koodiin on tavallaan kirjautunut myös valitsemiskykyinen, autonominen subjekti. Koodi on aina olemassa, mutta absoluuttisen vapauden illuusioon mieltynyt kasvatusideologia teeskentelee, ettei ole. Näin se myös kieltäytyy jakamasta sitä eteenpäin. Itsekkyyteen kasvanut individualistinen, sosiaalisesti addiktoitunut subjekti on epäitsenäinen ja toisten ohjailtavissa. Ennen pitkää hän päätyy löytämään herrakseen jonkin tarjolla olevista tyranneistamme; siten ei ole mitään ihmeellistä siinä, että nykykulttuuria tuntuvat määrittelevän uusfundamentalistinen heimoutuminen ja empatianpuute, vaikka molemmista riittää puhetta väsyksiin saakka.

Tarkoitukseni ei ole julistaa, että tarvitsemme auktoriteetteja. Näin tekevät konservatiivit, jotka pelkäävät maailman menettävän heidän rakastamansa ja legitimoimansa auktoriteetit. Itse olen varsin auktoriteettikammoinen, luonteeltani enemmän anarkistisen piittaamaton ja ikonoklasmiin taipuvainen kuin konformistinen. Rakennan ja ilmaisen ideologiakritiikkini tyypillisesti mieluummin tottelemattomuuden kuin alistumisen kautta. Tämä on sikäli perusteltua, että ideologiakritiikki on aina tottelematonta siellä, missä se näkee uhria vaativan herran kohottavan päätään. Olen kuitenkin jo pitkään hahmottanut auktoriteettirakenteen perustavuuden ja pitänyt tätä havaintoa olennaisena juuri ideologiakritiikin toimivuuden kannalta.

Auktoriteetti ei katoa mihinkään pelkästään sen perusteella, ajattelemmeko me tarvitsevamme sellaista vai emme; kysehän on rakenteesta, jonka olemassaoloon voimme vaikuttaa suunnilleen yhtä paljon kuin pituus- ja leveyspiireihin tai planeettojen kiertoratoihin. Vallan kasvot toki vaihtuvat, eikä ole samantekevää, kelle ne hymyilevät ja kelle irvistävät.