29.4.2021

10 teesiä aloitteleville kirjailijoille

 
1. Älä kirjoita kaikille, vaan ainoastaan kenelle tahansa. Silloin voit kirjoittaa mitä tahansa, ihan miten tahansa.
 
2. Lukija on äärettömyys ja singulariteetti. Paras tapa välittää lukijasta on olla aliarvioimatta häntä.
 
3. Menestys ei perustu taitoihisi, vaan sattumaan. Älä piittaa suosiosta (omastasi tai muiden).
 
4. Kirjallisuuskriitikot eivät opeta sinua kirjoittamaan paremmin.
 
5. Hämmentynyt kritiikki on aihetodiste sen puolesta, että olet onnistunut taiteellisesti.
 
6. Suhtaudu kriitikolta saamiisi kehuihin ja haukkuihin varauksella. Ylistys tarkoittaa useinkin, ettet ole tehnyt muuta kuin vallitsevien esteettisten normien mukaista taidetta; haukut kertovat monesti siitä, ettei kriitikko keksi hyviä syitä ymmärtää tekstiäsi suopeammin.
 
7. Vältä kaavamaista ajattelua missä tahansa.
 
8. Jumalan pilkkaaminen ei ole rikos.
 
9. Älä pyri ajankohtaisuuteen tai oikeamielisyyteen.
 
10. Rakasta oirettasi, sillä se tekee sinusta sen, mikä olet.

12.4.2021

1. Vieraantuminen, 2. vitunmoinen tykittely, 3. haahuilu

 
Olen altistanut itseni epämukavuudelle silmäilemällä muuatta vanhaa, eräällä kristillisellä verkkosivustolla julkaisemaani tekstiä. Essee käsittelee kriittisesti erityisesti helluntailaispiireissä tuolloin vallinnutta ylistysmusiikkikulttuuria. Sen lukemisesta tulee epämukava olo, jota määrittelee outo samanaikaisuus: yhtäältä tunnen kirjoittajan ajatusmaailman liiankin hyvin, toisaalta en tunne sitä enää lainkaan.
 
Teksti kuuluu aikaan, jolle on piirteellistä voimakas rajankäynti helluntailaisen kristillisyyden kanssa. Vieraantumiseni alkuvuodet olivat samalla ”luterilaisen heräämisen” aikaa. Essee tuntuu todella oudolta seokselta, ikään kuin yhtä aikaa älylliseltä ja kuitenkin kummallisen dogmaattiselta ilmiökritiikiltä, jossa metafyysinen uskontunnustus yhdistyy luontevasti (tai luonnottomasti) aiheen relevanssista piittaamattomaan yksityiskohtaiseen analyysiin. Se on myös peittelemättömän konservatiivinen.
 
Ei ole sattumaa, että siinä missä ensimmäinen taiteellisen tarkastelun kestävä novellini (Labyrintin profeettaan sisältyvä ”Todistus”, joka on muuten edelleen yksi henkilökohtaisia suosikkejani) on samalta ajalta kuin mainittu teksti, kypsyy varsinainen sisäinen ja julkaisukelpoinen esseistini vasta joitakin vuosia myöhemmin. Luterilainen kristinoppi auttoi etsiytymään taiteellisen vapauden pariin, mutta rajankäynnin tarve teki mahdottomaksi suoran loikkaamisen kunnon esseistiikkaan. Tästä johtuu, että 2010-luvun alussa syntyneet novellini sisältävät huomattavasti vapaampaa ja kypsempää pohdintaa kuin saman aikakauden analyyttiset esseetekstini. Fiktiossa en rajoittanut ajatteluani kristilliseen metafysiikkaan, dogmatiikkaan tai uskonyhteisöjen reunamaiden harhaoppien torjuvaan diagnoosiin.
 
Joistain tuon ajan helluntailaisuuden lieveilmiöitä kritisoivista teksteistäni olen saanut sähköpostiini henkilökohtaista palautetta vuosia senkin jälkeen, kun ”tunnustukselliset kuviot” ovat jo jääneet menneisyyteen. Tuntuukin kovin oudolta lukea onnitteluja ”raittiista opetuksesta” ja siitä, kuinka joku on tekstini kautta saanut ”voimaa vaellukseensa”. Tyypillisesti vastaan näihin palautteisiin kiittämällä ja kertomalla suppeasti, että tuntuupas jännältä, olenhan jo vuosikausia sitten jättänyt nämä kuviot taakseni, mutta kiva, jos tekstistä on jotain iloa ollut, ja niin edelleen.
 
Siirtymäajan esseetekstit ovat minulle epämukavaa luettavaa myös siksi, että niistä moni kuuluu vuosien 2013–2019 masennusjakson helvetillisimpiin, siis vuosiin 2014–2015. Niiden avaaminen heittää brutaalisti silmille noiden ahdistavien aikojen muistot – aikojen, jotka edelleen ovat hiukan liian lähellä, jotta niiden aktiivinen muisteleminen ei tuottaisi akuuttia melankoliaa.
 
Helluntailaisajoista olen kirjoittanut tässäkin blogissa paljon. Miksen olisi, onhan minusta edelleen jokseenkin hämmästyttävää ajatella, että olen yli 20 vuotta elämästäni kuulunut yhteisöön, jolle oli lähes elintärkeää saada säädellä suhdettani ruumiiseen, nautintoon ja kriittiseen ajatteluun niin kaikenkattavalla tavalla, että joka kerta, kun istahdamme kaljoittelemaan niistä piireistä irtautuneiden ystävien kesken, huomaamme jossain vaiheessa terapoivamme toisiamme sen aikaisen elämäntyylin tuottamista häpeän ja syyllisyyden tuntemuksista.
 
Luterilainen siirtymävaihe on syystäkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Sehän kesti lopulta vain pari kolme vuotta. En löytänyt ”hengellistä kotia” sen enempää luterilaisesta paikallisseurakunnasta kuin Suomen evankeliumikoulunkaan piireistä, joissa isäni kanssa tulin muutaman kerran kierrelleeksi. Helluntailaisuuden kritiikkini sai kyllä huomiota ja hyvää palautetta, mutta älyllinen levottomuuteni teki lopulta mahdottomaksi sen, että olisin alkanut profiloitua näissäkään ympyröissä. ”Evankelisen uuspietismin” luterilainen armonoppi takasi helluntaipiireihin verrattuna monenlaista ajattelun- ja toiminnanvapautta, muttei lopulta – ymmärrettävästi hyvin konsensushakuisena yhteisöllisyytenä – kyennyt juurikaan tarjoamaan kaipaamaani stimulanssia.
 
Menneisyyteni vuoksi omaa olemistani on kauan taakoittanut jonkinlainen älyllisen yksinäisyyden melankolia ja eksistentiaalisuus – niinkin kauan, että minulla on taipumus ajatella se jotenkin ”olemukselliseksi” piirteekseni. Tämä on ollut paitsi selviytymisen, myös nautinnon säätelemisen keino. Helluntailaisaikoina se helpotti pärjäämistä yhteisön likistävässä sovinnaisuudessa: älykön ja taiteilijan rooli tarjosi tiettyjä kiistattomia statusetuja. Myöhemmin se tuntui luovan olemiseeni painoa ja vakavuutta, jota pinnalliselta ”ulkomaailmalta” vaikutti puuttuvan.
 
Vähitellen olen kuitenkin alkanut kokea tuon ”painon ja vakavuuden” melkoiseksi rasitteeksi, eräänlaiseksi eksistenssin jäykkyydeksi, joka masennusjaksolla tosin purkautui identiteettiä luovana ja vahvistavana tykittelynä – huikeana energiavirtana, joka muun muassa mahdollisti kahdeksan kirjan julkaisemisen vain kolmen vuoden sisällä –, mutta johon aina on kuulunut vaikutelma uhkaavasta taantumisesta ja tympeästä, itseensä kietoutuvasta melankolisesta raskaudesta.
 
Viime vuoden kevään koronapandemia katalysoikin sisäisen tilinteon prosessin, jossa juuri tuo jäykkyys, raskaus ja vakavuus alkoivat näyttäytyä tulilinjalle asettuvina janttereina. Jos vielä masennuksen vuosina olin kiihkeästi etsinyt ”kirjoittamisen magiaa” ja tykityksen kanavat avaavia voimallisia rituaaleja, huomasin nyt hakevani jotain aivan toisenlaista. Magian sijaan alkoi kiinnostaa haahuilu, tuottavan nerokkuuden sijaan tuottamaton ”zonettaminen” – epämääräinen harhaileminen reunamailla, jopa suoranainen eksyminen.
 
Vitunmoiselle tykittämiselle on ilman muuta paikkansa – näin ajattelen. Silti on aika kiistatonta, että tuotannon ja olemisen määrittyminen tykittämisen paradigmassa langettaa eksistenssiin raskautta ja vakavuutta, joka rennommassa sfäärissä tiukkuu soluista ei-toivottavana myrkyllisyytenä. Ongelmana on, että tämä myrkyllisyys tarjoaa kyllä paljon. Minultakin olisi jäänyt moni apokalyptiskarnevalistinen metafora jäsentämättä, ellen olisi näitä siemauksia nautiskellut.
 
Silti kirjoitan jo yhdessä vuoden 2019 joulukuun päiväkirjamerkinnässäni, että ”jo vuosikaudet olen hapuillut jonkinlaista ’tyyntä alistumista’, en niinkään sisäisen levottomuuteni hylkäämistä kuin sen ’sisäistämistä’ eräänlaisen hylkäämisen ja nielemisen kaksoisliikkeessä”. Kristinuskoon liitetyn ”tuonpuoleisuuden odotuksen” totean kohdaltani toimimattomaksi. ”Tyyni alistuminen” on lainausmerkeissä syystä. Samassa merkinnässä mainitsen ”Hessen lukemisen”, joka ”saa minut aavistelemaan sisäisen tyyneyden olemassaoloa, mahdollisuutta saavuttaa sellainen vailla älyllisen rehellisyyden katoamista”.
 
Toden totta: vuonna 2019 luin Lasihelmipelin, jota kuvailin ”ihanaksi kirjaksi”, vielä Arosuttakin fantastisemmaksi. Tavallaan tämä tuntuu oudolta, onhan Hessen älyllinen ja filosofinen tyyli kaukana kaikenlaisesta rennosta droneilusta. Mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. Jos olisi, miksi kokonainen beatnikkien sukupolvi olisi lopultakaan hänen kirjoistaan innostunut? Arosusi ja Lasihelmipeli artikuloivat samaa rentoa riemukkuutta, josta Kerouac intoilee Matkalla- ja Dharmapummit-teoksissaan.
 
En tiedä sisäisestä tyyneydestä helvettiäkään, olen ollut levoton melkein 30 vuotta. Levottomuuteni ei välttämättä ole mitenkään autenttista tai syvällistäkään, ei edes välttämätöntä. Mutta onko minua olemassa ilman sitä? Ja miksi yhä enemmän houkuttaa ajatus, ettei olisi?
 

6.4.2021

Epäonnistunut liberalismin kritiikki?

 
Joitakin huomioita Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun teoksen Mikä liberalismia vaivaa? kriittisestä vastaanotosta
 
 
 
Marianne Sandelin niittaa Niin & näin -lehden kirja-arvostelussaan Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun viime vuonna ilmestyneen muutoinkin keskustelua herättäneen Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan jokseenkin totaalisesti. Sandelin muun muassa toteaa alkajaisiksi, ettei Lahtisen ja Purokurun esitys ole mikään ”vakavasti otettava teos liberalismista”. Sandelinin mukaan
 
Teoksen suurin ongelma on, että Purokuru ja Lahtinen hyökkäävät siinä sellaista aatteellista traditiota vastaan, jota [sic] he eivät kaikesta päätellen tunne juuri lainkaan. Sen sijaan, että kirjoittajat olisivat perehtyneet liberalismiin ja liberalistisiin ajattelijoihin itse, teos perustuu sellaisiin latteisiin ennakkoluuloihin, jotka he ovat suoraan omaksuneet niistä harvoista toisen käden lähteistä, joihin teoksessaan viittaavat. 
 
Tästä käynnistyy asiantuntijan murskakritiikki, jonka on täytynyt olla kirjan tekijäkaksikolle epämukavaa luettavaa. Sandelin moittii teoksen tapaa käsitellä liberalismia ”kaiken kattavana, nyanssittomana abstraktiona vailla hienojakoisuutta tai konkretiaa” ja valittaa tekijöiden näkevän liberalismin tarkoitushakuisesti ”salaliittona, ideologiana, jonka tarkoituksena on ollut alusta saakka vain ’pääomien, markkinoiden ja valtasuhteiden turvaaminen’”.
 
Itse tutustuin Lahtisen ja Purokurun kirjaan viime vuoden puolella. Provosoiva ja mutkia oikova ote ei minua häirinnyt: mielsin tyylilajin poliittiseksi esseeksi, tietoiseksi interventioksi, joka karttoi asialliseen neutraaliuteen pyrkivää yliopistodiskurssia suoranaisena aikalaisoireena. En lukenut kirjaa faktapohjaisena esityksenä liberalismista, vaan diagnostisena, polveilevana Zeitgeistin kritiikkinä ja ruumiinavauksena.
 
Sandelin osoittaa kirjoittajien akateemiset synnit kohta kohdalta kuin ylipainoisen ihmisen elintapoja syynäävä lääkäri ruumiinnormia vastaan kapinoivat syömis- ja liikuntatottumukset: Hobbes- ja Locke-luennat todetaan tarkoitushakuisiksi ja riittämättömiksi; käsitteiden hallintaa moititaan vajavaiseksi; ja ”väärinymmärrys, kärjistys, ristiriitaisuus ja virheellisyys” ovat termejä, jotka ”kuvastavat kirjaa yleisemminkin”.
 
Kuten muuan ystäväni totesi: vaikka kritiikin lopussa annostellaan muutama laiska kehukin, on vaikutelma jotakuinkin murskaava. ”Mahtaakohan Lahtisen ja Purokurun podcastiin tulla haavojenpaikkailujakso”, samainen ystäväni arvuutteli. Mikään ei liene älykölle yhtä piinallista kuin tulle yllätetyksi housut kintuissa mustavalkoisesta tai kaavamaisesta ajattelusta: poliittisesta naiiviudesta ja tarkoitushakuisista kärjistyksistä, joiden taustalla on ylimalkainen ja puutteellinen perehtyneisyys.
 
Sandelinin pitkälti yliopistodiskurssiin nojaavaa oppinutta ja kaikin tavoin valistavaa kritiikkiä lukiessa tulee kuitenkin mieleen, että vaikka arvostelija epäilemättä on merkillepantavankin oikeassa kirjoittajakaksikon ajattelun syntien osoittamisessa, hänen luentansa asettuu kummallisella tavalla juuri sille oireen jatkumolle, jota Lahtinen ja Purokuru provokaatiollaan jäsentävät. Tarttuessaan asiantuntijan kohtalokkaalla tarkkuudella ja akateemisella vainulla kirjan ongelmakohtiin Sandelinin luenta vaikuttaa sittenkin ampuvan maalin ohi tavalla, jota ei yliopistodiskurssin modernin valta-aseman vuoksi ole aivan helppo hahmottaa, saati artikuloida.
 
Sandelin on toki asiantuntijana aivan liian näppärä altistaakseen itseään ilmeisimmälle mahdolliselle eli kirjan tekstilajin ja valitun luennan suhdetta koskevalle vastakritiikille. Hän puuttuu teoksen aatehistoriallisiin ja historiantulkinnallisiin ongelmakohtiin ja jättää kirjan poliittisen, tilanteeseen sitoutuneen ”patologisen” ulottuvuuden vähälle käsittelylle. Mikä liberalismia vaivaa? ei Sandelinille ole rento ja provokatiivisuudellaan tykittävä, uuden ajattelun suuntaan etsiytyvä poliittinen diagnoosi, vaan puolueellinen, tarkoitushakuinen ja käsittelemänsä ilmiön reaalisen monitasoisuuden yksiulotteiseksi monoliitiksi kompressoiva esitys, jonka ongelmallisuus kiteytyy luonnehdinnassa ”ei vakavasti otettava”.
 
Lahtinen ja Purokuru eivät minun luennassani pyri niinkään esittelemään liberalismiksi kutsuttua aatteellista ja ideologista traditiota (kaikessa suunnattomassa monikerroksisuudessaan) kuin hysterisoimaan Zeitgeistin (ajan hengen) sulavuudeksi naamioituneessa liukkaudessaan. On tietenkin aatehistoriallisesti epäilyttävää nimetä tämä liukkaus liberalismiksi, mikä tekee asiantuntijapuheelle helpoksi puuttua tutkijamaisella arvovallallaan tekijäkaksikon kiistattomiin akateemisiin synteihin. ”Esimerkiksi sosiaaliliberalismia teoksessa ei käsitellä ollenkaan”, kirjoittaa Sandelin, ”[vaan p]äinvastoin he olettavat jonkinlaisen monoliittisen liberalismin hengen, jonka katsovat olevan läpitunkeva voima kaikkialla niin läntisen maailman yhteiskunnissa, instituutioissa kuin historiassa.”
 
Kuka viitsiikään olla eri mieltä Sandelinin osoittaessa kerta toisensa jälkeen, kuinka liberalismi ei ole mitään monoliittista, kaiken läpi tunkeutuvaa henkeä tai suuri yksityisomaisuutta ja valtasuhteita suojeleva salaliitto, vaan moniaineksinen, heterogeeninen ja ristikkäisiä virtauksia sisäänsä imenyt traditioiden ja ideoiden kamppailu… jota sopii käsitellä ”vakavasti” ja adekvaatisti, historialliset kontekstit ja taustakeskustelut huomioiden, jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta ”absurdeilta tuomioilta”.
 
Voi kuitenkin kysyä: Eikö Lahtisen ja Purokurun kirjan keskeinen ansio liitykin juuri tähän epäasiallisuuteen ja sen välinpitämättömyyttä huokuvaan kykyyn sysätä sisällön tosiasiallinen rikkaus paikaltaan – ja jättää se ulosteen tavoin luontoon maatumaan? Mikä liberalismia vaivaa? ei piittaa ”liberalismin lahjasta” – sen rikkaasta, valistuksellisesta, kiistelevästä todellisuudesta, joka on ”enemmän kuin osiensa summa” – vaan esittelee lukijalleen törkeän negaation: tunnistamattomaksi mukiloidun liberalismin, joka näyttäytyy kapitalismin kanssa liittoutuneena liukkaana valtapelinä ja mestarointina. Ei ole kyse siitä, mitä liberalismi 
oikeasti” on, vaan siitä, mitä liberalismi on oireena.
 
Sandelinia mukaillen tätä historiallisista ja diskursiivisista konteksteistaan irrotettua omapäistä luomusta ei kuitenkaan sovi nimittää liberalismiksi. Mikä ikinä onkin se ilmiö tai todellisuus, jota Lahtinen ja Purokuru diagnosoivat, se ei ole liberalismia eikä kykene lausumaan totuutta siitä. Vakavasti otettavuus ei voi tarkoittaa vähempää kuin oikeaksi todetun tiedon rekisterin huomioimista, jolloin väistämätön johtopäätös näyttää olevan, etteivät Lahtinen ja Purokuru ”halutessaan ymmärtää mennyttä filosofiaa” onnettomasti ”nykyajan standardeista käsin” kykene muihin kuin ”anakronistisiin ja vääristyneisiin tulkintoihin”.­­
 
Kiinnostavin ulottuvuus Sandelinin kritiikissä on tietenkin asiantuntijan arvovaltaan liittyvä vallankäyttö, jota paradoksaalisesti voisi luonnehtia tiedon taakse kätkeytyväksi ilmeisyydeksi. Kumoamalla Lahtisen ja Purokurun teoksen tiedollisen arvon eli ”vakavasti otettavuuden” – osoittamalla heidän tulkintansa anakronistisuuden, yksipuolisuuden ja puutteellisen kontekstuaalisen tuntemuksen tuottaman virheellisen ymmärryksen – Sandelin kykenee samalla todistamaan, ettei Mikä liberalismia vaivaa? täytä asiantuntijavallan määrittelemien poliittisten kehysten asettamaa vähimmäismittaa. Näin Mikä liberalismia vaivaa? on kyllä hauska ja letkeä kirja, muttei sittenkään mitään vakavasti otettavaa, vaikka onkin ”ajatuksia herättävä”.
 
Mikä liberalismia sitten ikinä vaivaakin, näyttää Sandelinin kritiikin johtopäätösten perusteella olevan ilmeistä, että oireet ja tauti ovat paikannettavissa vain oikea(nlaise)lla asiantuntijuudella eli yliopistodiskurssin tiedonintressin kautta saavutettavalla, kaikista patologisista sisällöistä riisutulla, mahdollisimman puolueettomasti organisoidulla analyysilla. Tällaisen analyysin lopputulos määräytyy yliopistodiskurssin oman haltuunoton logiikan mukaisesti tuottaen ja uusintaen todellisuutemme loputonta monisyisyyttä ja rikkautta, kamppailevien tulkintojen totaliteettia ja sen rauhoittavaa multiversumia, jossa ainoa hyve on jatkuva lisää tietämisen halu.
 
Lahtinen ja Purokuru vaikuttavat tässä valossa naurettavilta ja fanaattisilta hysteerikoilta. Juuri tätä (tiedon) valoa olisi kuitenkin pohdittava tarkemmin; alettava kysyä, minkä Lahtisen ja Purokurun teos saattaa liikkeeseen ja mikä on käsillä olevan kriittisen keskustelun varsinainen panos. Voin paljastaa, ettei kyse ole tiedosta
 

2.4.2021

Pitkänperjantain mietteet

Olen tähän ikään mennessä ehtinyt viettää niin monta kärsimystapahtumaa synkistelevää, ”asiaankuuluvan vakavaa” ja ”arvokasta” pitkääperjantaita, ettei sellainen enää jaksa kiinnostaa.
 
Viime viikolla tapasin erään iäkkään ystäväni, joka on helluntaikristitty. Olin iloinen nähdessäni hänet elossa. Ilahduttavalla tavalla lisäarvoa tuottamattoman kävelyni bonuksena pääsin haahuilemaan hengellisen erityistodellisuuden rajapinnoille, kuulemaan jänniä toteamuksia kuten: ”Sinähän olet lihan vallassa, pyydä Pyhää Henkeä vahvistamaan uskoasi” ja muuta vastaavaa. (Sanoin, että jos Jumala on olemassa, hän ei vaadi minua tahtomaan yhtikäs mitään; voin elää ja olla juuri kuten haluan.)
 
Eläköitynyt ystäväni (kutsukaamme häntä tässä vaikkapa Topiakseksi) pitää minua filosofian mädättämänä kirjaviisaana; minusta Topias puolestaan vaikuttaa huuruiseen ja nuhjuiseen hengellisyyteen uponneelta eksentrikolta. Suhteemme salaisuus on rehellisyys. Lausumme diagnoosimme julki ja ihmettelemme huvittuneina, miksi edes jaksamme hengailla yhdessä. Arvelin kerran, että vedämme toisiamme puoleemme juuri tämän kummallisen ja avoimen erimielisyyden yhdistelmän vuoksi.
 
Vaikka Topias sanoo suoraan, hän ei tuomitse. Tässä hän muodostaa kokemukseni mukaan jonkinlaisen viiteryhmänsä poikkeuksen: useimmiten on tapana olla epäsuora ja tuomitseva. Elämänkokemuksen tai myötäsukaisen luonteen ansiosta Topias kykenee lausumaan ehdottomuuksia asettumatta itse jalustalle, jolta ne putoilevat.
 
Keskustelut Topiaksen kanssa vievät minut kummalliseen maailmaan, joka on yhdistelmä menneen ajan lähes psykoottista hengellisyyttä ja uskonsekaista, melkein ylenpalttista vakuuttuneisuutta. Topias on ilmestyskirjafani. Kerubit, kirjakääröt ja tuhatvuotinen valtakunta eivät hänelle ole vain juutalaista symboliikkaa vaan totista nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kun apokalyptinen paasaus käy liialliseksi, sanon suoraan, että nyt menee sellaiseksi huru-ukkoiluksi, ettei filosofian ihminen jaksa tuommoista kuunnella.
 
Topiaksen silmät lasittuvat, jos puhun kapitalismista, tuotantosuhteista tai rakenteellisesta rasismista. ”Pitää olla kiitollinen siitä mitä on”, hän sanoo, ”mutta flesh is flesh, en minäkään kovin kummoinen ole.” Jos koetan vastata, ettei kristinusko merkitse nöyrtymistä kapitalistisen herran (tai ylipäätään minkään auktoriteetin) edessä, eikä politiikka voi perustua vaatimukseen tyytyä oloihinsa, hän menee hiljaiseksi ja aloittaa hetken kuluttua: ”Niin… mutta sittenhän joudutaan tilanteeseen, jossa sinä vaadit sitä ja toinen tätä…” – ja nyt minä puolestaan alan katsoa lasittuneesti horisonttiin, joka on hukkumassa kammottaviin elämänviisauksiin.
 
Juttumme on, että kumpikin tietää toista paremmin, eikä asiasta jaksa sen kummemmin riidelläkään. Siksi on sama kuunnella kaverin höpinää, sanoa suoraan, ettei tuossa ole mitään järkeä ja vertailla kokemisen tapoja, joiden erilaisuus pistää aina miettimään äärettömyyttä.
 
Luultavasti Topias viettää pitkääperjantaita Jeesuksen ristinkuolemaa muistellen, kiitollisena kohdalleen osuneesta ansiottomasta armosta, Usko-TV:stä saarnastriimia katsellen. Oma perjantaini on vielä hiukan auki. Eilen kaveri kyseli päivätumuille. Ehkä hyppään siihen virtaan. Nupit kaakkoon ja hanat auki, tervetuloa löysäily ja haahuilu.
 
 

24.3.2021

Harhaoppista raamatuntulkintaa!

 
Helluntaimenneisyydessäni minulle kerran vihjattiin, että olen ”harhaoppien metsästäjä”. Kieltämättä olin aika innokas lukemaan kriittisesti kotiseurakuntani kirjamyymälän muutamia menestyksen teologiaa markkinoivia hartauskirjoja ja pitämään niistä laajoja servausesitelmiä. Ehkäpä siis tosiaan metsästin harhaoppeja – tarkoituksenani, arvattavaa kyllä, nylkeä esiin niiden viheliäinen ja totuutta häiritsevä ydin.
 
Nykyään pidän tällaista metsästämistä hiukan turhanaikaisena puuhasteluna, harhaoppisuus kun on lopulta kaikenlaisen luovan ja uutta näkyviin tuovan ajattelun perusehto, jota ilman mikään oppi tai traditiokaan ei elä. Tämä harhaoppisuuden idea sisältyy kristinuskoon viimeistään Paavalista lähtien (hänen tulkintansa juutalaisesta Vanhasta testamentista on kaikkea muuta kuin ”oikeaoppinen”). Lieneekin syytä korostaa seuraavan evankeliumiluennan olevan tietoisesti piittaamatonta tieteellisen eksegetiikan ja tunnustuksellisen teologian säännöistä ja dogmatiikasta. Syyllistynen myös ”asiayhteydestä” irrottamiseen. Motiivini on ennen kaikkea kehitellä tulkintaa, joka tuo lukijalle uutta ajateltavaa. Sellaisena luentani vaatii mutkien oikomista, anakronistisuutta ja jopa ”aikalaiskontekstiin” kohdistuvaa välinpitämättömyyttä. En kuitenkaan usko minkään aikakauden totuuden vähempää edellyttävänkään.
 
Matteuksen evankeliumin 25. luvussa on Jeesuksen tunnettu kertomus palvelijoille uskotuista rahoista (talenteista). Tiivistetysti se menee näin: Herra uskoo kullekin kolmesta palvelijasta omaisuuttaan hoidettavaksi ja muuttaa ulkomaille. Ensimmäinen palvelija saa viisi, toinen kaksi ja kolmas yhden hopeatalentin. Viisi talenttia saanut panee ”lainapääomansa” poikimaan ja voittaa toiset viisi. Myös toinen palvelija onnistuu kaupankäynnillä tuplaamaan herransa antaman rahamäärän. Yhden talentin saanut palvelija sen sijaan selittää ulkomailta palanneelle herralleen: ”Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.” Tämä ei miellytä isäntää: ”Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen.” Koska palvelija ei toiminut tietonsa mukaan, hänet viskataan ”ulos pimeyteen”, jossa ”itketään ja kiristellään hampaita”.
 
Isännän loppukaneetti – ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on” – kuulostanee nykylukijan korvissa peittelemättömän kapitalistiselta. Vaikutelma vahvistuu, kun tiedämme, etteivät kertomuksen palvelijat ole vapaita subjekteja, vaan elävät yksipuolisessa alistussuhteessa: he ovat tilivelvollisia toiselle ja tietävät, mitä rikkomuksista seuraa. Kaiken kukkuraksi herra itsekin tunnistaa ja tunnustaa olevansa siekailematon riistäjä, joka ”leikkaa sieltä, minne ei ole kylvänyt” ja kokoaa ”sieltä, minne e[i] ole siementä viskannut”. Tämä ei kuitenkaan muodostu ongelmaksi, sillä herra on itse oman lakinsa mitta ja lausuja, oikean ja väärän paradigma.
 
Mitä herra sitten odottaa palvelijoiltaan? Fantasiansa, lakinsa, tahtonsa ruokkimista: omaisuutensa kiistatonta arvonlisäystä ja pääomansa koron kasvattamista. Ensimmäiset kaksi onnistuvat, kolmas puolestaan toimii tietoisesti herran järjestelmää (lakia, etiikkaa, tahtoa) vastaan. Miksi hän tekee näin, jää arvoitukseksi, eikä se herraakaan kiinnosta. Isännälle tuntuukin olevan tärkeää vain se, että hänen systeeminsä pyörii ja arvontuotanto pelaa – sillä, kuinka tämä kaikki toimii, ei ole suurta väliä (herra voi vaikka matkustaa ulkomaille). Olennaista on järjestelmän jatkuvuus.
 
Kelvottoman palvelijan synti on tämän jatkuvuuden kiistävä ele, hopeatalentin tuottamaton kätkeminen maahan, mikä kertomuksessa esitetään pelkuruuden seurauksena. Kiinnostavaa kuitenkin on, että palvelijan jokseenkin abstrakti ”herran pelko” erottuu tässä kummallisella tavalla herran käskyn rikkomisesta seuraavan rangaistuksen pelosta. Mitä palvelija pelkää, jos juuri pelko saa hänet toimimaan vastoin herransa tahtoa?
 
Siinä missä kapitalistinen arkirealisti kenties vastaisi huonon palvelijan pelkäävän tuottavaa riskinottoa, näkisi vanhan liiton sosialisti vastaavasti asetelman kapitalistin alistaman subjektin kyvyttömyytenä kaapata pääomaa haltuunsa ja kukistaa porvarillista valtaa joukkovoimalla (kaikki kolme yhdessä herraa vastaan). Kummassakin tapauksessa kertomuksen varsinainen moraali jää puuduttavaksi dogmatiikaksi, jolla ei ole ajattelulle mitään erityistä annettavaa. Sen sijaan, että pyrkisimme saman tien vastaamaan kysymykseen siitä, mitä palvelija pelkää, on syytä kiinnittää huomio tuon pelon arvoitukseen sinänsä.
 
Ensinnäkin palvelija tietää rikkovansa herransa lakia; tämän lisäksi hän tietää rikkomuksensa seuraukset. Herransa silmissä hänen syyllisyytensä on kiistaton, eikä lieventäviä asianhaaroja ole näköpiirissä. Ainoaksi perusteluksi toiminnalleen palvelija esittää oudolla tavalla kohteettomalta vaikuttavan pelkonsa. Herrakaan ei pysähdy kummastelemaan, saati kyselemään, miksi palvelija toimi kuten toimi. Palvelijan tuntema pelko liittyy herran silmissä tämän tottelemattomuuteen ja kelvottomuuteen. Se ei nouse itsenäiseksi elementiksi, vaan katoaa niskurointiin ja sen tuomaan absoluuttiseen syyntakeellisuuteen. On kuin herra sanoisi: ”Pelko ei ole mikään syy, eivätkä minua sinun syysi muutenkaan kiinnosta – ainoa meitä liikuttava tosiasia on sinun syyllisyytesi!”
 
Mikä pelottaa palvelijaa rikkomuksen tuottamaa ilmeisen kammottavaa rangaistustakin enemmän? Tarina ei kerro. Yhtäältä pelon kohde tuntuu ilmiselvältä: palvelija pelkää herraansa, jonka tietää ”kovaksi mieheksi”. Toisaalta tämä pelko on nimenomaan herran kannalta ongelmallista ja epäkiinnostavaa, lamauttaahan se koko tuotantosysteemin ja rikkoo ikävästi arvonlisäyksen kehän. Siksi pelko ei voi herran aukottoman rationaalisessa systeemissä tarjota minkäänlaista riittävää syytä palvelijan toiminnalle.
 
Implisiittiseksi jäävän syyn olemassaolon kiistämisen lisäksi herra, lausuessaan tuomionsa, osoittaa tietoon ja tiedettyyn. Tiedetty näyttäytyy rationaalisena ja suljettuna totaliteettina, jonka loogisuus vastaa herran systeemin aukottomuutta. On huomattava, ettei herra suinkaan vetoa omaan tai palvelijan tietoon tuomitessaan orjansa ”ulos pimeyteen” – tieto ei tässä toimi perusteluna herran autoritaariselle eleelle, vaan pikemminkin näyttää toteen aina jo olemassa olevan, herran omasta olemuksesta kumpuavan ikuisen oikeutuksen. Herra ei sano: ”Kaiken tämän tiedon valossa tuomitsen sinut, sinä kelvoton palvelija…” vaan: ”Sinä tiesit, mikä minä olen, ja silti menit toimimaan omin päin; siispä tuomitsen sinut, sinä kelvoton palvelija…”
 
Tieto ei siten ole herran toiminnan oikeutus, vaan tieto herran tosi olemuksesta pikemminkin tyhjentää palvelijan kaikesta autenttisesta toimijuudesta ja riistää häneltä ”todellisen syyn”: rikkomus näyttäytyy anomaliana ja irrationaalisuutena samalla, kun herra itse todentuu tiedon ja moraalin absoluuttisena mittapuuna. Sillä, joka rikkoo herran tahtoa vastaan, ei voi olla toiminnalleen mitään ymmärrettäviä ja todellisia syitä. Palvelija ei ole enää subjekti, vaan hylättävä objekti, puute järjestelmän aukottomuudessa: kelvoton epäsubjekti, jonka herran immuunijärjestelmä sysää pimeyteen ilman ulkopuolelta nousevan perustelun tarvetta.
 
Palvelijan pelon arvoituksellisuus muodostaa näin paikan palvelijan toimijuudelle: juuri pelkonsa arvoituksellisuudessa hän on aidosti toimiva subjekti, herran järjestelmää uhkaava ei-tieto ja ylimäärä, josta koneiston logiikka vaatii hankkiutumaan eroon viime kädessä herran eheyden turvaamiseksi. Kertomuksen kertoja-asetelma asettuu tukemaan myötäsukaista ja kelvotonta palvelijaa syyllistävää tulkintaa, jota vielä alleviivataan uudella vertauksella vuohista ja lampaista. Palvelijavertausta puolestaan edeltää kertomus viisaista ja tyhmistä neitsyistä. Jatkumon jokaista tarinaa määrittelee herra–palvelija-asetelma ja pyrkimys korostaa kulloisenkin ”herran” absoluuttista eheyttä ja oikeutusta.
 
Esittelemäni kehittelyn kannalta onkin mielenkiintoista, että näiden kertomusten päätteeksi Jeesus sanoo opetuslapsilleen (26. luvun alussa): ”Te tiedätte, että kahden päivän perästä on pääsiäinen; silloin Ihmisen Poika annetaan ristiinnaulittavaksi.” Jeesus siis korostaa herran absoluuttisuutta ennen ristintapahtumaa, joka voimallisemmin ja selvemmin kuin mikään sitä ennen asettaa tuon absoluuttisuuden ja eheyden kiistanalaiseksi. Tämä on tietysti täysin hysteerisen kaavan mukaista. Mestari, joka alkaa kysellä mestariutensa perään – tai mestari, jolta hysteerikko (kuten Jeesus) alkaa kysellä tämän mestariuden perään – on jo tuomittu kaatumaan.
 
Mestarin herruutta korostavat ”moraalitarinat” voi näin – jo alussa asetetun harhaoppisuuden hengessä – tulkita Jeesuksen isä-Jumalaan kohdistuvan hysteerisen kyselyn momenteiksi, pyrkimyksiksi ylläpitää tietoisuuden torjuntaa, joka tähän saakka on suhteellisen onnistuneesti huolehtinut Jeesuksen kutsumustietoisuuden (narsistisesta) eheydestä. Ristiinnaulitsemisen lähestyessä epäilykset jäsentyvät ja epätoivo kasvaa. Kristinuskon yksi juju on tietenkin tässä ratkaisevassa uskon sankaruuden epäonnistumisessa.
 
Jeesuksen hysteerisen kysymyksen totuus näyttäytyy herruuskertomuksissa piiloon vaiettuina anomalioina. Öljyn loppuminen on tyhmien neitsyiden syy, palvelijan pelko on irrationaalista, ja vuohiporukan tyypit joutavat helvettiin, koska herran tarpeet olivat jääneet heiltä täyttämättä. Neitsyiden tyhmyys on niin kaikenkattavaa, ettei herran tarvitse edes tuntea heitä; he ovat totaalisen hylättäviä objekteja, eikä mikään resurssipula voi olla muuta kuin todiste tästä ”olemuksellisesta” hylättävyydestä (epä-olemuksellisuudesta, joka vain kirkastaa herran olemusta). Kelvottoman palvelijan pelko tulee jo arvoituksellisesti, ikään kuin kohteettomana ilmaistuksi, muttei vielä uhkaa herran toiminnan oikeutusta, joka säilyy yhä ”olemuksellisena”. Vuohien puolelle erotettuja moititaan yhteisöllisen vastuun puutteesta, mutta tässäkään vertauksessa herran tuomion syy ei ole jonkinlaisen (herralle ulkoisen) yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden noudattamatta jättäminen, vaan herran tahtoon kohdistuva tietämättömyys, joka ei – herran oman systeemin aukottoman logiikan mukaisesti – voi olla muuta kuin läpeensä tahallista ja siis irrationaalista ja uhkaavaa.
 
Aukottoman ja absoluuttisen herruussysteemin ja sitä kirkastavien kertomusten salaisena panoksena (ja ne liikkeeseen saattavana voimana) on näin mestarin (ei-)tieto oman herruutensa mahdollistumisen ehdoista. Jeesuksen vertausten ”opetus” modernille lukijalle voi piillä vaikkapa siinä, kuinka herruus niissä paitsi rakentuu, myös siinä, kuinka ristintapahtuma laajentaa nämä poikkeamat – neitsyiden tulemisen totaalisen hylättäviksi objekteiksi, palvelijan kohteettoman pelon arvoituksen ja vuohien tahalliseksi tuomitun tietämättömyyden – Jumalan pojan epätoivoiseksi rukoukseksi, jonka huipentumana on ristinpuulta huudettu, suorastaan ”ateistinen” parkaisu: ”Miksi minut hylkäsit?”
 
Tässä parkaisussa Jeesus tulee muutama päivä takaperin esittämiensä vertausten epäsubjektiksi, totaalisen hylättäväksi objektiksi, jonka saama tuomio näyttäytyy nyt paljaassa perustattomuudessaan vailla vertausten peitteleviä laskoksia. Evankeliumin kertomus ei kuitenkaan enää toista Jeesuksen tarinoiden hämäävää logiikkaa ja herran systeemin aukottomuutta, vaan korostaa paitsi koko uhreja vaativan systeemin mielettömyyttä, myös itsensä uhrin toimijuutta ja mitä kiistattominta subjektiutta. Ristillä ei tosiaan riipu passiivinen ”uhrikaritsa”, vaan toimiva, epäuskova ihmissubjekti, jonka hysteerinen epäily ravisuttaa koko uskonnollista systeemiä ja kuoleman hetkellä häpäisee Isän tyhjäksi paljastuvan auktoriteetin.
 

10.3.2021

Juopotellen vallankumoukseen?

Reflektioita ja havaintoja edeltävän tekstin vastaanotosta
 
 
Miedosti provokatiivinen kapitalistista realismia ja vastarintaa käsittelevä tekstini on synnyttänyt mukavasti elämää blogin kommenttiosastolle.
 
Erityisellä antaumuksella on keskitytty tulkitsemaan kohtaa, jossa käytän sairasloman ottamista ja päiväkännejä esimerkkinä mahdollisesta yksilötason arkisesta vastarinnasta kapitalistiselle realismille. Kommenteissa toistuu suoraviivainen luenta, jonka mukaan suosittelen kännäämistä yhteiskunnallisen protestin muotona. Luennan puitteissa tämä luonnollisesti torjutaan epäuskottavana ja epäkypsänä vaihtoehtona.
 
Koska olen jo edellisen jutun kommenttiosiossa vastannut näihin tulkintoihin kattavasti, en toista pointtejani tässä.
 
Kiinnostavaa on kuitenkin, miksi tiukan ja analyyttisen tekstini kokonaisuuden kannalta jokseenkin marginaalinen katkelma kohoaa tällä tavoin kepin nenään. Mikä ajatuksessa, että yksilö voisi juopottelemalla kapinoida systeemiä vastaan, on niin perin juurin häiritsevää?
 
Baarin nurkkapöytien vallankumousfantasiat ovat tietenkin klisee. Juopottelu on kapinaa sosiaalisen viihtymisen muodossa, minkä vuoksi se ei ole kapinaa ollenkaan. On siis tyhmää, naiivia ja puberteettista luulotella kännäämisellä olevan vastavirtaisia poliittisia ulottuvuuksia. Päihteiden väärinkäytön totunnainen konteksti on yksityinen sosiaalinen todellisuus, eikä sillä ole mitään tekemistä julkisen ja poliittisen kanssa. Miksi siis politisoida juopottelua? Aivan.
 
Kysymys siitä, onko juopottelu suotava tapa kapinoida vai ei, on tietenkin tylsä ja epäkiinnostava. Huomattavasti kiehtovampaa on pohtia, miksi tuntuu niin tärkeältä kieltää kännäämisen mahdolliset poliittiset ja kapinalliset ulottuvuudet.
 
Humalan aiheuttama toimintakyvyn aleneminen ja kontrollin heikkeneminen tarkoittavat haahuilevaa vaeltelua kemiallisen aivosumun territorioissa. Tämä on samalla pidättäytymistä poliittisen vallan määrittelemästä ”osallistumisesta” ja toimijuudesta, siis yhteiskunnallisen vallan kannalta katsoen poliittisesti epäkelpoa toimintaa, joka on rajattava yksityisen itseilmaisun ja viihteen piiriin.
 
Liberaalin vallan dogmatiikassa äänestämättä jättäminen nähdään samaan tapaan pikemminkin poliittisesta toiminnasta pidättäytymisenä kuin poliittisena toimintana sinänsä. Äänestämättä jättämistä pidetään epäilyttävänä passiivisuutena, eräänlaisena yhteiskunnallisena degeneroitumisena – liberaali ihannekansalainen on aktiivinen ja toimintakykyinen osallistuja. Jos yhteiskunta on shakkilauta, pelin säännöt muodostavat liberaalin kansalaisen poliittisen ajattelun rajat. Pelilaudan ja sääntöjen symbolisen sfäärin ulkopuolella on vain viihteen ja itsensä toteuttamisen yksityinen ja yksilöllinen todellisuus.
 
Sääntöjen seuraamisesta pidättäytymistä ei siis tule mieltää poliittiseksi teoksi. Pidättäytymisen ja haahuilun politisoimisessa asusteleva vihje vaihtoehtoisista pelisäännöistä on lapsellista anarkiaa. Jos et äänestä, olet laiska ja passiivinen, etkä tiedä, kuinka maailma toimii; jos kapinoit ryyppäämällä, olet epäkypsä hedonisti, jolta puuttuu tervehenkinen ja illuusioton realismi. Politiikka on valmis ja vaihtoehdoton – kuten kapitalismikin. Näin asiat nyt vain ovat ja niiden kanssa on elettävä.
 
Olen lukioikäisestä saakka saanut kuulla olevani epärealistinen haaveilija, joka ei halua tunnustaa ”elämän realiteetteja”. Nykyään suhtaudun tällaiseen vihjailuun kohteliaisuutena. 

8.3.2021

Yksilöllisen vastarinnan muotoja ja mahdollisuuksia kapitalistisen realismin liberaalissa hegemoniassa

 
Mark Fisherin lanseeraama kapitalistisen realismin käsite viittaa kokemukseen vallitsevan systeemin vaihtoehdottomuudesta. Samaa kokemusta kartoittaa Fredric Jamesonin tunnettu toteamus siitä, että meidän on helpompi kuvitella maailman loppuminen kuin kapitalismin loppuminen.
 
Kapitalismin paljaaksi riisuttu ydin ei, kuten Pontus Purokuru huomauttaa, piile niinkään (öljyn)tuotannossa kuin erityisellä tavalla järjestäytyneissä ihmisten tai olioiden välisissä suhteissa. Kapitalismin minimaaliseksi ehdoksi voi näin ajatella minkä tahansa lisäarvontuotantoon perustuvan suhteen: toisin sanoen suhteen, jossa tuotetun arvon jakautuminen on epätasaista siten, että osa arvontuotannosta kerryttää (yksityistä) pääomaa eli kasvattaa lisäarvoa, jolloin tuotettu arvo ei kokonaisuudessaan palaudu tuottajalleen, vaan tulee lisäarvona pääoman anastamaksi. Kaiken nykyaikaisen palkkatyön taustalla on käytännössä tämänkaltainen yksipuoliseen riistoon perustuva tuotantosuhde, vaikka tuotantoketjut (etenkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa) ulottuvat usein niin kauas, ettei riiston havaitseminen ole mahdollista vain ketjun yläpäätä tarkastelemalla.
 
Kapitalismin kumoamiseksi ei siten riitä sen enempää fossiilisen tuotannon alasajo kuin mitenkään itsestään selvästi edes öljyvarojen väistämätön hupeneminen. Jonkin ihmisten välisissä suhteissa on muututtava. Tästä päästään takaisin kapitalistiseen realismiin eli ajattelutapaan, joka käytännössä kieltää lisäarvontuotantoon perustuvan yhteiskuntasuhteen vaihtoehdot.
 
Arkielämän kapitalistinen realismi ilmenee ennen muuta liberaalin systeemin ja sen puitteissa määriteltyjen toimintatapojen hegemonisena ja hiljaisena hyväksyntänä. Vaikka elämme ”demokraattisessa” kansalaisyhteiskunnassa, hyväksymme palkkatyöjärjestelmän, jonka toiminta ei perustu demokratiaan vaan hierarkiaan; uskomme liikoja kyselemättä kaikenlaisten johtajien olemassaolon välttämättömyyteen ja luovutamme heille mielellämme vallan määritellä ruumiin- ja ajankäyttöämme.
 
Emme kyseenalaista jatkuvaa biopoliittisen kontrollin puuttumista nautintotalouteemme, vaan osallistumme tottelevaisesti lääkäriemme määräämiin kuntotesteihin, veri-, maksa- ja kolesteroliarvojen mittauksiin sekä luemme ja peukutamme valtakunnanmedian välittämiä uusimpia tutkimustuloksia, joissa osoitetaan hyväksyttävät annos- ja määrärajat alkoholille ja herkuttelulle, emmekä liiemmin protestoi, mikäli terveydenhoitaja määrää meidät elintapavalmennukseen huonojen maksa-arvojen ja ylipainon vuoksi. Hyväksymme ylikansallisten lääkefirmojen harjoittaman lobbauksen ja terveysbisneksen, koska toimintamme tasolla uskomme kaiken jotenkin hämärästi olevan ”omaksi parhaaksemme”. Ennen kaikkea hyväksymme sen hyvin perustavanlaatuisen ajatuksen, että yhteiskunnallinen ja kulttuurinen iso Toinen (jonka symbolista arvovaltaa käyttävät nykyään erityisesti lääkärit ja psykiatriset asiantuntijat) tietää meitä itseämme paremmin, mitä tarvitsemme ja mitä meidän todella kannattaa haluta.
 
Luotamme valtaapitävien teknokraattien ja anonyymien virkamiesleegioiden määritelmiin, joissa talous ja politiikka erotetaan toisistaan, vaikka tietäisimmekin, ettei taloutta ole olemassa minään itsenäisenä ja politiikasta irrallisena mekanismina. Vastustamme rasismia ja puolustamme tasa-arvoa abstraktisti, historiasta riisutussa liberaalissa tyhjiössä, jota luulemme sivistyksen voimakentäksi.
 
Uskomme poliisin ja virkavallan toimivan ”kaikkien kansalaisten eduksi” silloinkin, kun kodittomat asunnonvaltaajat ajetaan kadulle yksityisen omaisuuden eli asuntosijoittajien tyhjien luksuskämppien tyhjänä säilymisen suojelemiseksi tai kun ilmastomielenosoitus hajotetaan väkivalloin, koska hyvätuloisen middle managementin on tänäänkin päästävä tykittämään ja brainstormaamaan palavereissaan, joiden itsestään selvästi mielletään olevan ”tuottavaa ajankäyttöä” ja ainakin monin verroin ”hyödyllisempää” kuin nuorten ilmastopoliittisten mielenosoittajien harjoittama kansalaistottelemattomuus.
 
Hyväksymme mukisematta yksilöpsykologiset ja aivokemialliset selitykset masennuksellemme ja henkiselle pahoinvoinnillemme, emmekä käsittele niitä ensisijaisesti sosiaalisina ja yhteiskunnallisina ilmiöinä; emme kysy, kuka tai ketkä hyötyvät siitä, että masennus ja ahdistus palautetaan yksilön neurologisiin ominaisuuksiin, joita ostovoimainen kuluttaja voi manipuloida saatuaan asianmukaisen diagnoosin lääkärin rippituolissa. Stressi ja masennus on yksityistetty, joten päättelemme niiden olevan etupäässä yksilöllisiä ongelmia, joiden ”yhteiskunnallistaminen” tarkoittaa lähinnä talousasiantuntijoiden toistuvia arvioita masennuksen aiheuttaman työkyvyn alenemisen tuottamista rahallisista tappioista.
 
Kapitalistisen realismin sisäistänyt nykyaikainen yksilö hyväksyy omaisuuden epätasaisen jakautumisen, eikä toisaalta kuvittele itsekään rikastuvansa työllään. Realismi vaatii alistumaan systeemin sääntöihin, eikä alati kaventuva ja aina jo liberaalin vallan etukäteen määrittelemä julkisen keskustelun näyttämö tarjoa mahdollisuuksia utopioille tai poikkeamille. Kehnossakin palkkatyössä oleva voi pitää itseään etuoikeutettuna. Kapseloituneen ja privatisoituneen elämän ikävyyttä kompensoidaan kännäämällä viikonloppuisin, hallinnan ja kontrolloidun riskin tunnetta tuotetaan piensijoittamalla, poliittisen osallistumisen vaade täytetään äänestämällä kunta- ­ja eduskuntavaaleissa, aktiivisuutta ja tuottavuutta pidetään yllä kuntoilemalla ja ruokavaliolla, mielekkyyttä tuovat monenlaiset vapaa-ajan projektit ja harrastukset. (Jos on työtön, voi ryypätä, käydä ulkoilemassa ja äänestää.)
 
Niin sanottua valveutunutta ja kriittistä yksilöä tämä kaikki tietenkin ahdistaa aivan helvetisti. Pieni sosialisti hänen sisällään ihmettelee: kuinka vastustaa tätä kaikkea yksilötasolla – siitäkin huolimatta, etten usko porvarilliseen individualismiin ja yksilöön yhteiskunnallisen muutoksen lähtökohtana? Tällaisessa kyselemisessä vastarinnan idea ei tietenkään olekaan liberaalissa fantasiassa yksilöstä, joka kierrättämällä ja kansalaisaloitteita allekirjoittamalla ”vaikuttaa” jonkinlaiseen itseään laajempaan muutokseen. Tämähän ei mitään vastarintaa olisikaan, vaan kuuluu sellaisena kapitalistiseen realismiin hienosäätäessään mielikuvaa kuluttajuudesta itse kuluttamiseen vaikuttamatta ja sitä problematisoimatta. Yksilölliset vastarinnan muodot eivät riitä systeemin muuttamiseksi, mutta tämä ei tarkoita, ettei yksilöllisillä vastarinnan muodoilla – olivatpa ne ulkonaisesti kuinka vähäpätöisiä tahansa – olisi merkitystä mielekkyyden kokemuksen tuottamisessa ja ylläpitämisessä. Mielekkyyttä tarvitaan, jotta tieto vaihtoehdon todellisuudesta säilyttää poliittisen voimansa.
 
Esittelen lopuksi muutaman käytännönläheisen vastakarvaan uimisen muodon. En väitä niiden sopivan kaikille, mutta ainakaan ne eivät edellytä suuria rahallisia resursseja, ja lisäksi ne hyvin merkittävässä massamitassa sovellettuna häiritsisivät nykysysteemin kitkattomana rullaavaa fantasiaa enemmän kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan.
 
1) Säännöllisen ja usein toistuvan työnhaun ja etenkin kokopäiväisten palkkatöiden vältteleminen (sekä kieltäytyminen työttömän identiteetistä). Tämän soveltamiseen ja työttömään kohdistuvaan kontrollin kaikinpuoliseen välttelyyn saa tarkempia ohjeita Työstäkieltäytyjäliiton ilmaisesta käsikirjasta (pdf-tiedosto linkin takana).
 
2) Tietoinen antautuminen lisäarvoa tuottamattomiin käytäntöihin sekä pidättäytyminen joistakin yhteiskunnallisen kontrollin muodoista. Voi haahuilla, zonettaa ja dronettaa eli harhailla lähiympäristössä musiikkia kuunnellen (tai kuuntelematta) vailla mitään selvää päämäärää, antautua tylsistymiselle ja tuottamattomuudelle, ottaa sairaslomaa ja vetää päiväkännit, kieltäytyä verikokeista ja kuntotesteistä, lukea filosofiaa ja käydä laajoja keskusteluja epäkäytännöllisistä ja vieraannuttavista aiheista.
 
3) Juoruaminen ja paskanjauhaminen ystävien, tuttujen ja puolituttujen kanssa. Kiinnostavan ihmisen tavatessaan voi unohtua juttelemaan hänen kanssaan vaikka pimeän tuloon saakka. Ystävien kanssa on suositeltavaa istua pitkiä iltoja vain keskustellen ja siellä täällä käveleskellen.
 
4) Aikataulun pitäminen mahdollisimman väljänä yllä mainittuja käytäntöjä ajatellen. Työttömälle tämä käy helposti, mutta myös keskiluokkainen yksityisen sektorin toimihenkilö voi harjoittaa vastarintaa vaikkapa katselemalla suoratoistoelokuvia, lukemalla filosofiaa tai pelaamalla tietokoneshakkia työajallaan.
 
5) Kaiken läpäisevä pyrkimys yhteiskunnalliseen tuottavuuteen kohdistuvaan laiskuuteen, yleiseen velttoiluun ja hyöty- ja tehokkuusnäkökohdista piittaamattomaan haahuiluun. Monet työt voi tehdä paskasti tai vähän sinnepäin, eivätkä asiat ole niin justiinsa. ”Uralla” ei tarvitse ”edetä” eikä omaisuutta kerätä. Tässä on kyse tietoisesti omaksuttavasta asenteesta, jonka ylläpitäminen vaatii toisinaan henkistä vaivannäköä, sillä mitä tuottavuuteen tulee, sen vaalima ja edellyttämä konformismi ulottuu pelkkää keskiluokkaista (ja sinänsä helposti torjuttavaa) mentaliteettia syvemmälle ja pidemmälle. Tuottavuuden laajasti sisäistetty vaatimus muodostaakin yhden kapitalistisen realismin keskeisistä psykologisista kulmakivistä. Jatkon kannalta suositeltavaa on myös alkaa pohtia käytäntöjä, joissa toteutuu kapitalismille kriittinen aikakäsitys eli idea ajasta jonakin ei-omistettavana. Kyse on sellaisesta ajan konseptista, jossa jako ”työntekijän omaan aikaan” ja ”työnantajalle kuuluvaan aikaan” näyttäytyvät jälkiteollista valtaa palvelevina abstraktioina, eivät ajan varsinaisina ominaisuuksina. Aikaa ei siis ole mahdollista myydä tai ostaa, eikä työntekijän tai työnantajan aikaa ole olemassakaan, sillä aika ei kuulu kenellekään, vaan se ainoastaan kuluu, pyörii ja etenee; olennaista on, ettei aika ole haltuunoton objekti tai objekti ylipäätään.

6) Äänestämättä jättäminen eduskuntavaaleissa. Näin voi rikkoa kansalaisvelvollisuuttaan (jota liberaalit nimittävät kansalaisoikeudeksi) ja provosoida yllättävän tehokkaasti liberaalisti ajattelevaa lähipiiriään, mikä voi johtaa kiinnostaviin keskusteluihin. Massamitassa äänestysaktiivisuuden romahtaminen alle 10 prosentin olisi hätkähdyttävä protesti nykysysteemille ja johtaisi todelliseen kriisiin vallan huipulla. Yksilötasolla äänestämättä jättämisessä on antagonistista voimaa, minkä huomaa jo liberaalien tyypillisestä ja täysin epäloogisesta vastaheitosta: ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.”