Kertosäkeen kertosäe: vielä kerran Pride & kristinusko (mutta vähän muutakin)

 

”Jumalanpilkkaa tuommoinen”, ”homot pois alttarilta”, ”puhdistusta tarvittaisiin” – muun muassa tällaisiin helmiin törmäilee, kun lukee somen sateenkaarijumalanpalveluksiin liittyviä kommentteja. Kirkon liberaaleja on helppo sympatiseerata: mieluummin kuuntelen yleishumanistisia latteuksia Jumalan rakkaudesta ja itsensä hyväksymisestä kuin ydinperheheterokonservatiivien avoimen vihamielistä sekoilua, josta on kaukana niin Jeesuksen armo kuin Jumalan pyhyyskin.

Konservatiivien asenne on toki tuttu. Jumalaa ei pidä valjastaa SETAn ideologian agitaattoriksi. Taustalla on sinänsä kaunis, mutta pahasti vääristynyt huoli Jumalan korvaamisesta partikulaarisilla poliittisilla mielikuvilla. Ei Jeesus mikään Priden lähettiläs ollut, mutta eipä vuorisaarnassa juuri heteronormatiivisesta ydinperheestäkään puhuta. Toisaalta Jeesus toimi avoimen poliittisesti kyseenalaistamalla radikaalilla tavalla aikansa normaalin, Mooseksen lakiin perustuvan jumalanpalveluselämän. Hänen kritiikkinsä osui suoraan valtavirtaiseen juutalaiseen identiteettiin. Jos Jeesuksella ”identiteettipolitiikkaa” oli, sitä voi kutsua vähintäänkin destruktiiviseksi.

Mutta totta toinen puoli. Kiistatta Jeesuksella oli vahva kutsumusidentiteetti. Hän samastui eskatologiseen narratiiviin ja mielsi itsensä valitun kansan profetoiduksi Messiaaksi. Ei kuitenkaan siksi kansallisten vääryyksien korjaajaksi ja sotaherraksi, jota odottivat niin Qumranin lahkolaiset kuin monet aivan tavalliset juutalaisetkin. Pietari loukkaantui, kun Jeesus totesi tulleensa kärsimään ja kuolemaan. Nykysuomeksi ilmaistuna Pietari oli sitä mieltä, ettei sylkykupiksi ja ovimatoksi asettuminen oikein sopinut. ”Miten meidän silloin käy?” hän kysyi. Moderni ihminen komppaa ja sanoo, että rajoistaan on pidettävä huolta. Kuka sitä paitsi kaipaa tuollaista marttyyria ja ääretöntä kiitollisuudenvelkaa?

Jeesuksen toiminta herätti vihaa, ja harvoin tulemme ajatelleeksi, kuinka loukkaavaa voi olla vain se, että lähimmäisemme kieltäytyy tekemästä vastarintaa pahalle. Pahan vastustaminen on perusoikeus. Puoliaan pitävä ei tee väärin toimiessaan, kuten toimii. Peruskristittykin huolehtii rajoistaan ja hyvinvoinnistaan – minäkin. Jeesuksen malli edustaa tässä kuvassa silkkaa hulluutta. Joka tämän hulluuden ymmärtää, joutuu tekemisiin vaikeiden tunteiden kanssa. Itsestään vähät välittävän pyhimyksen hahmo muistuttaa meitä kipeästi salaisesta itsekkyydestämme, jota aina on vähintään mikroannosteltuna kaikista puhtaimpiinkin pyrkimyksiimme huolehtia oikeuksiemme toteutumisesta.

Siksi Nietzschen kritiikki kristinuskoa kohtaan on vihaisuudessaan rehellistä. Hänen asenteensa vetoaa lopulta terveeseen järkeen: miksi kuolla itselle, kun voi juhlistaa minää sen korkeimmassa potenssissa?

Moni kristitty erehtyy kuitenkin tulkitessaan Jeesuksen tarjoaman armon eettiseksi velvollisuudeksi. Olen kuullut monta saarnaa siitä, miten kristityn täytyy antaa anteeksi. Anteeksianto ei kuitenkaan voi olla eettinen velvollisuus. Etiikka perustuu hyvityksen logiikkaan; anteeksianto rikkoo tämän loogisen kehän kieltäytymällä hyvityksen vaateesta. Se on lahja, jota mikään pakko ei saata vaatia. Ei ole olemassa anteeksi antamisen velvollisuutta. Jos olisi, kyse olisi tyranniasta, joka kieltää vihaamasta tyrannia. [EDIT: Tiedän, ettei asia ole aivan yksinkertainen ja mustavalkoinen. Vaikuttaa esimerkiksi selvältä, että ihminen, joka ei kykene koskaan antamaan anteeksi mitään, tekee omasta ja läheistensä elämästä helvetin. Anteeksiantamattomuus ei näin ajateltuna vaikuta moraalisestikaan täysin ongelmattomalta. Tässä ei kuitenkaan ole mahdollista asiaa enempää käsitellä. Riittää ehkä sanoa, ettei anteeksiannosta voi tehdä uhrille moraalista velvollisuutta lahjan logiikkaa rikkomatta.] 

Jos toisaalta pohdimme Jeesuksen etiikkaa, päädymme johdonmukaiseen näkemykseen vaatimuksesta asettua aina uhrin puolelle. Mikäli teemme anteeksiannosta velvollisuuden, tämä on sama kuin sanoisimme uhrille, ettei hänellä ole oikeutta vihata väärintekijöitään. Näin kadotamme armon tulemalla sen portinvartijoiksi; samalla toimimme kristillistä etiikkaa vastaan. Jeesuksen seuraaminen on itseen – omiin laillisiin etuihin – kohdistuvaa välinpitämättömyyttä Toisen täydelliseksi hyväksi, ei enempää, muttei myöskään vähempää.

Seksuaalivähemmistöjä vastaan suuntautuva ”Jumalan arvovallasta” huolehtiva kristillisyys, joka tahtoo suojella kirkon alttaria synniltä, on sukua Pietarin järkeilylle, kun tämä nuhtelee Jeesusta epäeettisistä ja hulluista puheista. Ei Jumalan Poika saa kuolla. Messias ristillä, Jumalan kiroamana kaiken kansan sylkykuppina ja vihoviimeisenä perkeleenä? Millaisen kuvan se välittäisi Jumalan arvovallasta? Ei, nyt tarvitaan hengellistä sodankäyntiä ja totaalista puhdistusta!

Haluamme totuutta ”salatuimpaan saakka”, mutta vain niin pitkälle kuin totuus on jotain, mikä aina hallitsee ympäristöään. Totuutemme ei ole sylkykuppi vaan valkohehkuista Pyhyyttä, joka näyttää synnin syntinä ja ajaa jumalattomat silmittömään katumukseen kaavittuaan lihat heidän luidensa ympäriltä. Sellaisen Jumalan kanssa kelpaa pyhittyä.

Näin ajattelevien kristittyjen sietäisi lukea Nietzscheä, joka näkee aivan oikein: kristinusko on hävettävän heikkouden ja jatkuvan turpiin ottamisen masokistinen orgia, talo jonka herra häpäisee itsensä juoksemalla tuhlaajapoikaa vastaan kuin paraskin aisankannattaja, joka tahtoo sovintoa puolisonsa kanssa enemmän kuin mitään muuta. Tämä on hyvä lähtökohta; siitä alkaen sopii ryhtyä mainittua masokismia kontemploivaan hitaaseen ja kärsivälliseen ajattelutyöhön.

Jos kyse toisaalta on masokismista, sen laatu on tunnustettava poikkeukselliseksi. Tavanomainen masokisti haluaa kärsimystä egoistisista syistä. Kipu tuottaa hänelle nautintoa; masokismi on tässä mielessä vain yksi tapa hahmottaa kivun ja nautinnon keskinäinen suhde. Alistuva pervertikko säilyttää näyttämön todellisen hallinnan juuri alistumalla; hän vaatii totuudelta sen, että se hallitsee häntä tässä ja nyt. Jos kyse on itsensä antamisesta, itse laatii myös säännöt ja määrittelee viime kädessä antautumisen ehdot kulloisenkin nautintonsa lakia seuraten. Tällä ei ole paljonkaan tekemistä egon kuoleman, itseen kohdistuvan täydellisen välinpitämättömyyden, kanssa. Jos masokisti ryhtyy kristityksi, häntä kutsutaan hylkäämään masokistinen halunsa. Sitähän itselle kuoleminen merkitsee: kääntymistä poispäin kärsimystä tuottavasta halusta. Ei siis ole niin, että kristinuskosta voi nauttia vain se, joka nauttii kivusta, sillä kristinuskosta ei ylipäätään voi tässä mielessä nauttia ollenkaan.

Alttarin puhdistamista vaativat konservatiivit ovat tietenkin väärässä. He käyttäytyvät kuin pakkoneurootikot: mieluummin puhdas kuin turvallinen tila. Mutta ei Jeesus ole helppo liberaaleillekaan. Eettinen ymmärrys uhrin puolelle asettumisesta on totta ja hyvää, mutta olemmeko yhtään vastapuolta parempia kohdatessamme tuon harvinaislaatuisen pyhimyksen, joka ei halua pitää puoliaan pahaa vastaan, vaan on valmis tulemaan vaikka natsien tallomaksi, kunhan naapurin vittupää – sitä paitsi äärioikeistolaisia symppaava! – setämies (se, joka todella ansaitsee tulla sosiaalisen median ristiinnaulitsemaksi) saisi kaikki syntinsä anteeksi? Emmekö tässä koe törmäävämme jollain määrittelemättömällä tavalla etiikan ja moraalin rajoihin? Ainakin tämä menee reilusti hyvän maun tuolle puolen, ja taas Nietzsche on oikeassa huomauttaessaan, ettei meidän tule enää hylätä kristinuskoa niinkään järjen kuin silkan maun perusteella.

Missään nimessä Jeesus ei edusta minkäänlaista poliittista realismia. Häntä on vaikea nähdä paasaamassa sen enempää keskiluokkaisen ydinperheen puolesta kuin osallistumassa sateenkaarimarsseihinkaan. Kuitenkaan hän ei asetu mihinkään symmetriseen keskustaan saati ole tolkun ihminen. Hänen poliittinen aktivisminsa loukkaa sekä konservatiiveja että liberaaleja, mutta eri tavoin, eriasteisesti. Hän ei ole ”hyvien” puolella, vaan aina siellä, missä uhrit kärsivät liiaksi kyetäkseen enää edes kyselemään oikeuksiensa perään. Tätä paikkaa voi hyvin sanoa helvetiksi. Siellä toivonsa menettäneet homines sacri eivät enää aikoihin ole haaveksineet voittoisasta soturikuninkaasta. Teodikea on ylellisyyttä, helvetissä ei ole ”kärsimyksen ongelmaa” vaan pelkkä kärsimys. Totuus ei pakota, vaan kutsuu. Mutta minne, keiden pariin? Kuka on sinun lähimmäisesi?

 

Metablogistinen reflektio eli avoin kirje kaikille lukijoilleni

 

Aloitin Kuolleen kirjaimen apostolin (KKA) vuonna 2019. Kirjoittelun painopiste oli tuolloin eräänlaisissa poliittisissa pienoisanalyyseissä. Olin Sipilän hallituksen aikana voimakkaasti vasemmistolaistunut; lukemistooni kuului paljon nykykapitalismin toiminnan käytäntöä ja logiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Teologiset ja filosofiset pohdinnat tosin ovat kulkeneet mukana alusta saakka, ja KKA:n perusajatuksena minulla on aina ollut kirjoittaa vapaasti siitä, mikä kulloinkin sattuu kiinnostamaan. Poliittisen pajatson koin enemmän tai vähemmän tyhjentäneeni 2020-luvun alkupuolelle ehtiessä. Viime aikoina on erityisesti mietityttänyt kristinusko, joskin olen työstänyt suhdettani tähän ihanaan ja viheliäiseen traditiooni jo 2010-luvun puolivälistä alkaen.

Siksi on sitäkin hämmästyttävämpää, että kun en ole tätä blogia missään mainostanut enkä muutenkaan piitannut tekstien helposta lähestyttävyydestä, lukijoita tuntuu kummasti riittävän. Silloinkin kun en jaksa julkaista mitään kuukausiin. Toki KKA on kaukana mistään ”kulttuurikeskustelun suunnanmäärittäjästä” (ja hyvä niin), mutta kuukausittaiset klikkausmäärät eivät ole enää aikoihin selittyneet kaveripohjalta. Voin vain päätellä, etten ole ainoa tämän lajin hullu, mikäli tilastoni eivät valehtele.

Ylivoimaisesti suosituin tekstini ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” edustaa poliittisen heräämiseni poleemista alkuvaihetta. Teksti on osa historiaani, enkä halua poistaa sitä, vaikka nykyään kirjoittaisin toisin. Samoin on joidenkin kristinuskoa käsittelevien pohdintojen laita. Toki olisi kummallista, elleivät näkemykset ja mielipiteet ajan kuluessa lainkaan muuttuisi.

Blogi merkitsee minulle eräänlaista harjoitusalustaa, jossa pyrin sanoittamaan enemmän tai vähemmän keskeneräisiä mietteitä. Myöhemmin osa näistä kantautuu hioutuneemmassa muodossa esseisiin ja romaaneihin, milloin mihinkin. KKA on sitä varten, että voin puhua in situ hiukan sitä, mitä sylki on suuhun tuonut. Tekstien logiikka ja tyyli vaatii muokkaamista vain vähän. Voi kirjoittaa jotain ja jättää sen ajelehtimaan. Kyse on toki myös opiskelemisesta. Sanoittamalla keskeneräisiä ajatuksia sulattelen usein lukemaani. Kun tämän tekee verkossa julkaisemalla, mukana on myös puhuttelun, kutsun ja dialogin ulottuvuus. Tiedän kirjoittavani jollekulle. Umberto Eco sanoi joskus, että vain ostoslista kirjoitetaan itseä varten. Päiväkirjakin, julkaisematon ja intiimi, on olemassa Toisen katseelle.

En KKA:ta aloittaessani elätellyt haaveita suurista lukijamääristä. Ei teitä paljon olekaan. Minua eivät tässä hämmästytä määrät, vaan laatu. Päättelen teidän olevan neuroottisia ja epäilyttäviä tyyppejä, kuten itsekin olen: juuri tämäntyyppisillä hulluilla on taipumus juuttua toisten hullujen hulluuksissaan tyrkyttämään ”järkeilyyn” ja palata uudestaan ja uudestaan vanhoihin teksteihin samalla kun odotellaan, että hullulta tulee uusia ideoita, jotka oikeastaan ovat vain samojen asioiden loputonta kelailua. Neurootikkoina meitä tietenkin riivaa nautinnollinen toistopakko.

Blogi ei tuo minulle tuloja eikä vaadi paljon ajallistakaan panostusta. (Tämä tiedoksi teille, Kelan viranomaiset.) Varsinkaan tämä kirjoitus, jossa ei ole ensimmäistäkään analyyttistä ideaa tai muuta kutsuvaa ajatusta kuin pyöritellä laiskasti (kohmeloisesti) kysymystä julkisen kirjoittamisen kummallisuudesta. Blogien kulta-aika oli jo ohitse aloittaessani KKA:n. Arvelin kirjoittavani ehkä kymmenelle ihmiselle. Mutta kyllähän teitä on enemmän kuin kymmenen. Kiitän vilpittömästi teitä kaikkia tuttuja ja tuntemattomia, enkä jatkossakaan aio tarjota mitään uutta ja merkittävää. Herranjumala jos tässä vielä pitäisi ruveta ”menestymään”. Sitten ei selittelylle tulisi loppua, vaikka koko ajan minussa puhuu totuus (ks. Lacan).

 

Teidän, ystävällisesti, jne. jne.

M.N.

 

Maa, jossa ei ole köyhiä – huomioita voittajien moraalista

 

Mitä ajatella, kun kristillisdemokraattiseen puolueeseen kuuluva ehdokas jakelee somessa tällaisia kiistatta varsin raflaavia keskustelunavauksia?

 

Tunnustan heti, että minulle tämäntyyppinen avaus on melkoinen rage bait. Pienituoloisena työttömänä minulla on reilusti yli vuosikymmenen mittainen (ja yhä jatkuva) omakohtainen kokemus kroonisesta rahanpuutteesta. Olen toki myös saanut kuulla parempiosaisten viisastelua siitä, kuinka vähät rahani kyllä riittäisivät ”välttämättömiin asioihin”, ellen olisi niin ”tuhlaavainen”. Rikkailla on kautta aikojen ollut tarve kontrolloida köyhiä massoja ja määritellä heidän puolestaan, mitkä kulloinkin ovat ”elintoiminnoille välttämättömiä” asioita; vallankäytön ideaan kuuluu, että kun välttämättömyydet on tällä tavoin määritelty, luokkaerot saadaan siivottua pois näkyvistä. Samalla ”luksuselämää” viettävät köyhät on leimattu moraalisesti epäilyttäviksi. Heillä ei ole oikeutta kutsua itseään köyhiksi, oikeastaan he ovat samassa veneessä rikkaiden kanssa. Jokainen on tavallaan rikas, ja niin edelleen.

Rikas voikin aina sanoa köyhälle, ettei elintoimintojen ihmisarvoiseen ylläpitämiseen tarvita juuri muuta kuin noin 2 000 kaloria ja tunti ulkoilua per päivä. Kaikki muu on luksusta. Jos on varaa luksukseen, ei ole köyhä. Yllä siteerattu teksti on tässä mielessä vielä varsin maltillinen. Sen logiikka on kuitenkin täsmälleen sama: köyhyys tulkitaan absoluuttisena, kontekstista riippumattomana kategoriana, jota käytetään strategiseen ulossulkemiseen. Jos toimeentulotuella elävä moniongelmainen ostaa kerran kuukaudessa kaljalavan, hän ei voi olla aidosti köyhä, eikä hänellä näin ole minkäänlaista oikeutta käyttää itseään paradigmaesimerkkinä. Yhden kaljalavan hinnalla saa esimerkiksi tolkuttomasti ryynejä ja juureksia, kuuluu tunnettu keskiluokkainen järkiargumentti.

Tämä huonosti kätkeytyvä sorron logiikka on toki ilmiselvä ajattelevalle ihmiselle, eikä ole tarpeen pyrkiä erikseen osoittamaan sen tosiasiallista julmuutta ja tekopyhyyttä. Minun kannaltani onkin kiinnostavampaa pohtia, mitä tällaisen tekstin hyväksyvä jakaminen tarkoittaa niin kutsutun kristillisdemokraattisen järkeilyn näkökulmasta.

Kysyn aluksi tyhmän kysymyksen. Miten on mahdollista, että kukaan itseään kristittynä pitävä ihminen viitsii yleensä puolustaa tällaista brutaalia ja ulossulkevaa näkemystä, joka aivan ilmeisellä tavalla edustaa hyvin julmaa ja piittaamatonta luokkamoraalia? Tällä ei ole mitään tekemistä häviäjien puolelle asettuvan, köyhiä ja puolustuskyvyttömiä hoivaavan kristillisyyden kanssa. Kuitenkin meillä on hallituksessa puolue, joka käyttää etuliitettä ”kristillinen” osallistuessaan vailla vähäisiäkään tunnontuskia tukemaan voittajien etuja turvaavaa – köyhiä lapsiperheitä, sairaita, vammaisia ja monin tavoin jo valmiiksi alistettuja ihmisiä sortavaa – politiikkaa. Oma kiinnostava kysymyksensä on sekin, kuinka tähän on tultu; mutta tämä on kysymys, johon on mahdoton vastata tällaisen kohtalaisen suppean vastineen puitteissa.

En myöskään pyri tämän enempää todistelemaan sitä, kuinka kaukana kristinuskosta tai Jeesuksen seuraamisesta kristillisdemokraattinen puolue tosiasiallisesti on nykyisissä poliittisissa linjauksissaan: oletan tämänkin asianlaidan olevan jokseenkin ilmeisellä tasolla selvä kenelle tahansa ajattelevalle ja näkökykyiselle, niin kristitylle kuin ateistillekin. Vastineeni ideana ei ole perustella moraalisia itsestäänselvyyksiä. Sen sijaan koetan pyrkiä hahmottamaan sitä ideologista mielenmaisemaa, jossa siteeratun tekstin kaltaiset julmat järkeilyt yhdistyvät näennäisen ongelmattomasti yhteisen hyvän puolesta käytävään kamppailuun. Selväähän on, että keskimääräinen KD:n kannattaja uskoo, kuten me kaikki, olevansa hyvien puolella.

Olettakaamme seuraavaksi fiktiivinen KD:n ehdokas N, joka jakaa alussa siteeraamani puheenvuoron seinällään – sen sisältämän viestin asiaa kummemmin pohdiskelematta hyväksyen. Tällöin hän ei tietenkään ole kanssani samaa mieltä tekstin todellisista moraalisista implikaatioista. Mitä tällaisen fiktiivisen hahmon sitten – ollakseen minimaalisesti psykologisesti uskottava – täytyy itsestään ja edustamistaan arvoista uskoa?

Luonnostelen näkymän karkeasti.

N:n mielestä oppositio liioittelee köyhyysongelmaa poliittisella tavalla tarkoitushakuisesti. Toki meillä on ”köyhät aina keskuudessamme”, N järkeilee, mutta pohjoismaisena hyvinvointivaltiona kaikenlainen puhe todellisista luokkaeroista on näin kotioloissa silkkaa marxilaista propagandaa. Täällä ei kukaan joudu näkemään nälkää, sosiaaliturvaa saa liiankin heppoisin perustein. Itse asiassa juuri tämä on yksi keskeisistä ongelmista. Runsas sosiaaliturva ja vastikkeeton raha tekee ihmisistä vastuuttomia hedonisteja. Kristillisdemokraattiseen suoraselkäisyyteen kuuluu ehdottomasti tällaisen elämästä vieraantuneen nautintohakuisuuden julkinen paljastaminen ja vastustaminen. Kysehän on siivellä elämisestä. Eivät nämä mitään oikeita köyhiä ole. Puhutaanhan jo ”ideologisesta työttömyydestäkin”. Ja ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä, ja niin edelleen.

Lyhyesti sanoen: N on sisäistänyt ”oikeistolaisen moraalikoodin”, jota ei kuitenkaan itse pidä lainkaan oikeistolaisena, vaan mieltää sen ideologisesti neutraaliksi common senseksi – kuten nykyaikaiseen oikeistolaisuuteen tyypillisesti kuuluukin (vain vastapuolella on ”ideologia”). Keskeinen moraalinen perustelu nojaa toisen hyväksikäytön kieltävään imperatiiviin. Jos todellista köyhyyttä ei merkittävissä määrin ole olemassakaan, ”köyhät” ovat enimmäkseen vieraantuneita ja keskenkasvuisia hedonisteja, joita kohtaan kuuluukin olla ankara; sehän on lopulta heidän omaksi parhaakseen. Pohjimmiltaan kyse on ”kristillisestä rakkaudesta”, kasvatuksellisesta kurittamisesta.

Tässä kohdin on sivuseikka, että niin väitteet runsaasta, laiskottelun mahdollistavasta sosiaaliturvasta kuin näky elämästä vieraantuneista hedonistisista massoista ovat räikeän paikkansapitämättömiä. Olennaista on näkemyksen moraalinen gravitaatio, sen kyky vedota kuriin ja retribuutioon tervejärkisenä asenteena, jota ”vasemmistolainen kaunan politiikka” ei pääse tahraamaan. Kauna ei sovi oikeistolaiselle, varsinkaan kristitylle.

Köyhyys on tarpeen määritellä todelliset luokkaerot ulossulkevalla tavalla, jotta kurittamiselle löytyy riittävän vahva moraalinen oikeutus. Näin on mahdollista väittää opposition ”ratsastavan köyhyydellä” ilman todellista moraalisen imperatiivin tukea. On selvää, että tällainen politiikka on pohjimmiltaan niin kyynistä, ettei rehellisyyteen pyrkivä kristillisdemokraatti voisi sellaista allekirjoittaa. Niinpä hänellä on vahva, joskin usein tiedostamaton, motiivi tämän kyynisyyden kätkemiselle. Iskulauseet ovat tuttuja: ”työn on oltava kannattavaa”, ”tuilla elämisen ei pidä olla liian mukavaa” – ja tietenkin: jos sinulla on varaa käyttää päihteitä, meikkejä tai hajuvesiä, et voi olla köyhä.

Tätä voi myös pitää yhtenä riiston logiikan äärimuotona. Köyhältä viedään jopa valta määritellä se, mistä hänen elämäntilanteessaan on kysymys. Se ei ole mahdollista ilman edeltävää moraalisen pääoman haltuunottoa. Koska mikään ei ole niin halveksittavaa kuin uhrin syyllistäminen, on todellisen uhriuden olemassaolo ensin kiellettävä. Hallituspuolueena KD on haastavassa tilanteessa, sillä sen imagon kannalta on jatkuvasti tärkeää näyttäytyä kansakunnan moraalisena selkärankana, erityisesti köyhien lapsiperheiden asialle omistautuneena puolueena. Koska nykyinen hallitus tunnetusti riistää köyhiä lapsiperheitä, moraalisesti uskottavat vaihtoehdot ovat vähissä. Riistoa on vähäteltävä syyttämällä oppositiota uhrien määrän keinotekoisesta liioittelusta, jos ei suoranaisesta valehtelusta.

”Todellisen köyhyyden” puuttumisesta syyllistäminen on sikälikin tehokasta propagandaa, että se usein saa köyhät osallistumaan siihen itse. Kun rikas osoittaa köyhälle, mikä oikeasti on elämässä välttämätöntä, viestin voi todeta osuneen maaliinsa siinä vaiheessa, kun pienillä tuloilla kituuttava työtön toteaa tulevansa toimeen oikein hyvin, olevansa täysraitis ja tosiaankin tyytyvänsä vain kaikkein välttämättömimpään. Näin hän torjuu itseensä kohdistuvat syytökset elämästä vieraantuneesta hedonismista. Tämä on mahdollista taustalla olevan moraalisen imperatiivin vetovoiman vuoksi. Moraali muuttuu aseeksi, jolla ylemmät luokat harjoittavat hajottamisen ja hallitsemisen politiikkaansa.

Siksi on oikein kysyä, kenellä on valta määritellä köyhyys ja köyhän tarvitsemat välttämättömyydet ja miksi. Ei ole lainkaan samantekevää, mihin yhteiskuntaluokkaan nämä ”elintoimintojen kannalta välttämättömät tarpeet” määrittelevä tässä nimenomaisessa keskustelussa kuuluu – tai pikemminkin: ei ole samantekevää, mistä asemasta käsin määrittely tulee lausutuksi (sillä köyhä voi puhua rikkaan suulla sitä itse tajuamatta). ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne” tarkoittaa aivan eri asioita Jeesuksen kuin roomalaisen maaherran suusta. Jeesus oli aina ja kaikkialla uhrin puolella. Tämä on kuitenkin haastava asenne ääniä kalastelevalle poliitikolle, joka systeemin pelisääntöjen puitteissa on pakotettu toimimaan vallanhaluisesti. Siksi houkutus moraalisen pääoman haltuunottoon uhrien ulossulkemiseksi on epäilemättä lähes vastustamaton. Kauna ja syntipukittaminen ovat poliittisen systeemimme ydintä, mutta evankeliumien vaikutus kulttuuriin elää vastaavasti keskuudessamme eettisesti voimallisena vaatimuksena tiedostaa uhrit aina ja kaikkialla. Kristillisdemokraateilta voi tässä suhteessa vaatia mielestäni enemmän kuin muilta – ainakin niin kauan kuin he pitäytyvät rohkeassa etuliitteessään.