"Välillä on vähän yksinäinen olo" eli kirjailija & perustarpeet

 

Taiteellisen tunnustuksen eväämisen yksi brutaaleimpia piirteitä – tässä meidän uusliberaalissa, konsumeristisessa ja kokoomuslaisessa pikku maassamme – on juuri siinä, että vaikka todella tietäisi eväämisen perustuvan totaaliselle ignoranssille, puhtaan markkinaperustaisille ratkaisuille ja sopivien suhteiden puuttumiselle, päätyy kaikesta huolimatta epäilemään aina ja jatkuvasti itseään ja kykyjään.

 

Jos kustantaja hylkää käsikirjoituksen, jota pidän onnistuneena, ensimmäinen ajatus on aina: Niin juuri, kirja on sittenkin heikkotasoinen. Ympäröivässä maailmassa kiehuu mimeettinen peli, jossa kyyninen markkinointi luo loputtomasti viidentoista minuutin henkilökultteja. Huolimatta siitä että tajuan noiden kulttien keinotekoisuuden ja valheellisuuden minulla ei ole kunnon immuniteettia niitä vastaan. Käsikirjoitukseni torjutaan, koska en ole tuollainen nero kuin X, ja olen alusta saakka luullut harhoja itsestäni.

 

Näin puhuu myrkyllinen mimesis. On itse asiassa kiinnostavaa, kuinka vähän tässä auttaa selkeinkään ymmärrys noiden henkilökulttien markkinaperustaisesta harhaisuudesta, siitä kuinka menestyskirjailija X on ennen muuta tuote, jolla hänen kirjojaan myydään ja että näin on oltava, sillä taide on bisnestä par excellence, eikä se myy ilman porvarillista henkilöbrändäämistä, ilman tuota kadehdittavaa Poikkeusyksilöä jonka uskotaan menestyneen vain, koska Hän Todella Erottuu Päätä Pidempänä Muista Eikä Tällä Näkyvyydellä Ole Mitään Tekemistä Varsinkaan Huomiotalouden ja Myynnin Kanssa, vaan huomio ja myynti ovat  vain kyseisen poikkeuksellisuuden seurausilmiöitä. Vaikka kirjailija olisi laajasti lukenut filosofian maisteri, jolla on kaikki syyt luottaa asiantuntemukseensa ja kykyynsä erottaa hyvä teksti huonosta, hän ei mahda mitään epäilyilleen: entä jos henkilökultti on totta? ehkä olen vain huono?

 

Mielikuvat ammentavat syvästä vaiston taloudesta, siitä, jota järki on vuosimiljoonien kuluessa oppinut vain vaivoin hillitsemään. Niinpä ”johtopäätös” vaikuttaa aina tunteiden tasolla kiistattomalta: minua ei tunnusteta, koska en ole lahjakas, kun taas X on. Jos kysyn todisteiden perään, tämä vaistotalous kertoo koko bisnesmonoliittinsa arvovallalla (joka sekin perustuu mielikuviin ja markkinointiin), että X on lahjakas, koska Taho on hänet palkinnut. Jos sanon tämän olevan looginen kehäpäätelmä – Taho luo henkilökultin tyhjästä ja perustelee sen saman henkilökultin olemassaololla – tämä ei auta mitään, sillä vaikka olen loogisesti oikeassa, tuntemani kauna (jota vereslihainen rehellisyyteni ei tietenkään voi olla havaitsematta) on pelkkänä aihetodisteenakin riittävä peruste koko logiikan hylkäämiselle.

 

Aihetodiste siis vetoaa mielikuviin ja oikeuttaa ne. Kun vaikkapa Kirjailijaliitto (Tahon tärkeimpiä edustajia maassamme) tekee päätöksiään, julkilausumattomana implikaationa on yleisesti tunnustettujen ja objektiivisten esteettisten kriteerien arvovalta, jota liitto toiminnassaan vain kanavoi. Se ei siis itse keksi mitään tyhjästä eikä varsinkaan ole mielivaltainen, ei edes silloin kun evää jäsenyyden useita kirjoja julkaisseelta ammattilaiselta standardiperustelunaan se, että ”jäämme odottamaan kaunokirjallisen ilmaisusi kehittymistä”. Hylätyn yksilön kannalta lopputulos voi olla traumatisoiva; Taho ei ainoastaan evää häneltä liiton jäsenyyttä, vaan ilmaisee kiistatonta esteettistä arvovaltaansa määrittelemällä kirjailijayksilön koko tähänastisen tuotannon kehittymättömäksi, mikä tarkoittaa, että kirjailija on Tahon mukaan käsittänyt väärin osapuilleen koko sen todellisuuden, jonka asiantuntija hän on.

 

Näin päästään takaisin myrkylliseen mimesikseen ja siihen implikaatioon, ettei olemassaoloa sosiaalisen arvonnousun pelin ulkopuolella yksinkertaisesti ole olemassa. Jos ei menesty, ei ole olemassa. Jos menestyy, on aina ollut olemassa, ja menestys on vain tuon olemassaolon väistämätön seuraus. Tämä on Tahon oikeutuksen kehä, itse itsensä perusteleva suljettu systeemi ja varsinainen meritokraattinen ikiliikkuja.

 

On siis ymmärrettävä, ettei systeemiä voi purkaa sisältä käsin siihen osallistumalla. Tahon palkitsema taiteilija kiinnittyy siihen ja tulee systeemin osaksi, tahtoi taikka ei, sillä nähdyksi tuleminen vastaa hänen autenttiseen perustarpeeseensa. (Kapitalismi, joka ei perustu todellisiin tarpeisiin, ei myöskään voisi luoda keinotekoisia.) Sikäli kuin hän ei antaudu valheelliselle mielikuvataloudelle, on hänen edessään uusi ristiriita: tietoisuus siitä, ettei tunnustus perustu hänen työnsä todelliseen corpukseen vaan markkinalogiikkaan, vertailevan datan perusteella tehtyyn johtopäätökseen ja tarkasti laskettuihin myyntiodotuksiin, ei siis teokseen, vaan kvantisoivien matriisien synnyttämään representaatioon, jota säätelevät henkilöbrändin ja alustatalouden lait.

 

Toisin sanoen systeemi palkitsee hänet, koska hänen työssään on kaupallista potentiaalia; eikä tämä tarkoita muuta kuin sitä, että se on riittävän alhaisen riskitason investointi, siis pohjimmiltaan tarpeeksi samanlainen tuote kuin muutkin menestyneet myyntiartikkelit. Sen ”ainutlaatuisuus” merkitsee tällöin ennen kaikkea niitä mitättömiä eroja (ja erojen on oltava mitättömiä: liian omintakeinen tuote torjutaan, koska vertailevan datan kvantiteetti jää hyväksyttävän tason alapuolelle ja vaikuttaa ennakoituun tuottoon), jotka vertautuvat Bond-elokuvien keskinäisiin eroavaisuuksiin, degeneroituneen fanikunnan pakkomielteisiin ja turvallisiin kulutustottumuksiin.

 

Mutta kirjailija ei tietenkään halua olla uuden James Bondin tekijä; hänen mielestään kyse on pikemminkin godardilaisesta auteur-elokuvasta, jota on tulkittava omilla ehdoillaan. Ja kas ihmettä, yhtäältä taiteilija todellakin markkinoidaan auteurina – kaikki Finlandia-palkitutkin ovat ”omalakisia” ja vertaamattomia – ja toisaalta juuri se, että hänet markkinoidaan, vihjaa siihen, ettei henkilökultin loiston takana ole sittenkään paljon muuta kuin salaisesti anonyymi Bond-ohjaaja, tavanomainen käsityöläinen. Huijarisyndrooma, tyypillinen seuraus tästä viheliäisyydestä, ei suinkaan ole satunnainen yksilötason patologia (jota tulisi hoitaa rohkaisemalla palkittua kirjailijaa terapeuttisesti siitä, että hän on Sen Arvoinen), vaan kyseessä on systeemin toiminnan normaali piirre, joka sisältyy jo Tahon antaman tunnustuksen logiikkaan. Vain narsisti tai idiootti uskoisi palkitsemisensa kertovan siitä, mistä Taho sen uskottelee kertovan (siis taiteilijan neroudesta). Mutta koska tunnustaminen samalla vastaa aitoon sielulliseen tarpeeseen (eikä vain saatanalliseen haluun olla ihailtu ja kadehdittu), kirjailija on tavallaan ansassa. Nykyjärjestelmää määrittelee yhä enemmän nollasummapeli, jossa voittajien on kamppailtava huijarisyndroomaa vastaan paljon heitä suurempien voimien kutomassa hunajaloukussa samalla kun häviäjät kituvat kaunasyndroomassaan eli arvelevat olevansa suuruudenhulluja mutta eivät menestyksensä, vaan kaunaisuutensa vuoksi.

 

Huomaamatta jää, että nämä syndroomat ovat saman kolikon kaksi kääntöpuolta, minkä lisäksi kumpainenkin perustuu samaan tosiasiaan: ansaitsemattomaan kohteluun. Yhteiskunta, joka evää taiteilijalta tunnustuksen, on epäonnistunut. Mutta hakoteillä on myös systeemi, joka arvostaa taidetta etupäässä myynnin ja henkilökultin kannustamana. Taiteen markkinaehtoistuminen ja henkilökulttiutuminen tarkoittaa väistämättä yhteiskuntaa, jossa jokainen julkkistaiteilija rakentaa brändiään viemällä toimeentulon mahdollisuudet yhä suuremmalta joukolta tunnustusta vaille jääviä taiteilijoita, eikä kultin kohdekaan voi vaikuttaa asiaan mitenkään, halusipa tai ei.

 

Ainoa järjellinen ratkaisu olisi kumota koko sosiaalinen peli, irrottaa taide kerta kaikkiaan markkinalogiikasta ja siirtyä Hessen Lasihelmipelistä tuttuun ”Kastalian malliin”, siis vaihtaa henkilökultti päikseen tylsään ja harmaaseen instituutioon, jonka rakenteet on alusta alkaen luotu niin, että ne kanavoivat väistämättömän mimesiksen huomattavasti harmittomampiin kohteisiin. Taide ei tarvitse henkilökulttia ja kilpailua mihinkään, mutta valitettavasti henkilökultin ja kilpailun talous ei nykyisellään tule toimeen ilman taidetta. ”Kastalian mallissa” taiteen tekijä jää lähestulkoon anonyymiksi, hän on vain osa hengen viljelijöiden virkakuntaa; merkitystä ei ole niinkään tekijällä kuin teoksella ja sillä, mitä se maailmasta avaa.

 

Lasihelmipelin alkuluku, jossa puhutaan ”sarjalukemistojen aikakaudesta”, tiivistää hätkähdyttävän tarkkanäköisesti nykyisen kulttuurimme ja varsinkin taiteen umpikujan. Henkilökultti johtaa korkean profiilin proosassa kielelliseen fetisismiin, joka auttaa teeskentelemään, ettei Finlandia-palkittujen teosten ihailussa ole mitään pikkuporvarillista; alemmalla tasolla myllää sarjadekkarien hirmuvalta. Omalla tavallaan molemmat kutsuvat lukijaa aliarvioimaan älyään ja vähättelemään moraalia ”estetiikan” nimissä. Henkilöbrändiinsä kahlitut juhlakalukirjailijat kärsivät, vaikka ovat suunnattoman etuoikeutettuja (mutta juuri siksi he kärsivät). Korkean ja matalan ero osoittautuu pelkäksi laskelmoiduksi kohdeyleisödiskurssiksi, sillä romaani kuin romaani on viime kädessä enää vain tuote, jonka tulevaisuuden ratkaisee taloudellisen riskinoton ja -hallinnan logiikka. Tämä logiikka ankkuroituu inhimilliseen haluun, ja näin olemme tilanteessa, jossa estetiikkaan kuuluva järjellismoraalinen dimensio korvautuu vaivihkaa puhtaalla vaistotaloudella. Vai miksi arvelette, ettei juuri kukaan kirjallisuuskriitikko vaikuta olevan enää vähääkään kiinnostunut kysymään: ”Millainen on tämän romaanin moraalinen universumi?” Niin, eihän estetiikka liity moraaliin mitenkään…

 

 

Kertosäkeen kertosäe: vielä kerran Pride & kristinusko (mutta vähän muutakin)

 

”Jumalanpilkkaa tuommoinen”, ”homot pois alttarilta”, ”puhdistusta tarvittaisiin” – muun muassa tällaisiin helmiin törmäilee, kun lukee somen sateenkaarijumalanpalveluksiin liittyviä kommentteja. Kirkon liberaaleja on helppo sympatiseerata: mieluummin kuuntelen yleishumanistisia latteuksia Jumalan rakkaudesta ja itsensä hyväksymisestä kuin ydinperheheterokonservatiivien avoimen vihamielistä sekoilua, josta on kaukana niin Jeesuksen armo kuin Jumalan pyhyyskin.

Konservatiivien asenne on toki tuttu. Jumalaa ei pidä valjastaa SETAn ideologian agitaattoriksi. Taustalla on sinänsä kaunis, mutta pahasti vääristynyt huoli Jumalan korvaamisesta partikulaarisilla poliittisilla mielikuvilla. Ei Jeesus mikään Priden lähettiläs ollut, mutta eipä vuorisaarnassa juuri heteronormatiivisesta ydinperheestäkään puhuta. Toisaalta Jeesus toimi avoimen poliittisesti kyseenalaistamalla radikaalilla tavalla aikansa normaalin, Mooseksen lakiin perustuvan jumalanpalveluselämän. Hänen kritiikkinsä osui suoraan valtavirtaiseen juutalaiseen identiteettiin. Jos Jeesuksella ”identiteettipolitiikkaa” oli, sitä voi kutsua vähintäänkin destruktiiviseksi.

Mutta totta toinen puoli. Kiistatta Jeesuksella oli vahva kutsumusidentiteetti. Hän samastui eskatologiseen narratiiviin ja mielsi itsensä valitun kansan profetoiduksi Messiaaksi. Ei kuitenkaan siksi kansallisten vääryyksien korjaajaksi ja sotaherraksi, jota odottivat niin Qumranin lahkolaiset kuin monet aivan tavalliset juutalaisetkin. Pietari loukkaantui, kun Jeesus totesi tulleensa kärsimään ja kuolemaan. Nykysuomeksi ilmaistuna Pietari oli sitä mieltä, ettei sylkykupiksi ja ovimatoksi asettuminen oikein sopinut. ”Miten meidän silloin käy?” hän kysyi. Moderni ihminen komppaa ja sanoo, että rajoistaan on pidettävä huolta. Kuka sitä paitsi kaipaa tuollaista marttyyria ja ääretöntä kiitollisuudenvelkaa?

Jeesuksen toiminta herätti vihaa, ja harvoin tulemme ajatelleeksi, kuinka loukkaavaa voi olla vain se, että lähimmäisemme kieltäytyy tekemästä vastarintaa pahalle. Pahan vastustaminen on perusoikeus. Puoliaan pitävä ei tee väärin toimiessaan, kuten toimii. Peruskristittykin huolehtii rajoistaan ja hyvinvoinnistaan – minäkin. Jeesuksen malli edustaa tässä kuvassa silkkaa hulluutta. Joka tämän hulluuden ymmärtää, joutuu tekemisiin vaikeiden tunteiden kanssa. Itsestään vähät välittävän pyhimyksen hahmo muistuttaa meitä kipeästi salaisesta itsekkyydestämme, jota aina on vähintään mikroannosteltuna kaikista puhtaimpiinkin pyrkimyksiimme huolehtia oikeuksiemme toteutumisesta.

Siksi Nietzschen kritiikki kristinuskoa kohtaan on vihaisuudessaan rehellistä. Hänen asenteensa vetoaa lopulta terveeseen järkeen: miksi kuolla itselle, kun voi juhlistaa minää sen korkeimmassa potenssissa?

Moni kristitty erehtyy kuitenkin tulkitessaan Jeesuksen tarjoaman armon eettiseksi velvollisuudeksi. Olen kuullut monta saarnaa siitä, miten kristityn täytyy antaa anteeksi. Anteeksianto ei kuitenkaan voi olla eettinen velvollisuus. Etiikka perustuu hyvityksen logiikkaan; anteeksianto rikkoo tämän loogisen kehän kieltäytymällä hyvityksen vaateesta. Se on lahja, jota mikään pakko ei saata vaatia. Ei ole olemassa anteeksi antamisen velvollisuutta. Jos olisi, kyse olisi tyranniasta, joka kieltää vihaamasta tyrannia. [EDIT: Tiedän, ettei asia ole aivan yksinkertainen ja mustavalkoinen. Vaikuttaa esimerkiksi selvältä, että ihminen, joka ei kykene koskaan antamaan anteeksi mitään, tekee omasta ja läheistensä elämästä helvetin. Anteeksiantamattomuus ei näin ajateltuna vaikuta moraalisestikaan täysin ongelmattomalta. Tässä ei kuitenkaan ole mahdollista asiaa enempää käsitellä. Riittää ehkä sanoa, ettei anteeksiannosta voi tehdä uhrille moraalista velvollisuutta lahjan logiikkaa rikkomatta.] 

Jos toisaalta pohdimme Jeesuksen etiikkaa, päädymme johdonmukaiseen näkemykseen vaatimuksesta asettua aina uhrin puolelle. Mikäli teemme anteeksiannosta velvollisuuden, tämä on sama kuin sanoisimme uhrille, ettei hänellä ole oikeutta vihata väärintekijöitään. Näin kadotamme armon tulemalla sen portinvartijoiksi; samalla toimimme kristillistä etiikkaa vastaan. Jeesuksen seuraaminen on itseen – omiin laillisiin etuihin – kohdistuvaa välinpitämättömyyttä Toisen täydelliseksi hyväksi, ei enempää, muttei myöskään vähempää.

Seksuaalivähemmistöjä vastaan suuntautuva ”Jumalan arvovallasta” huolehtiva kristillisyys, joka tahtoo suojella kirkon alttaria synniltä, on sukua Pietarin järkeilylle, kun tämä nuhtelee Jeesusta epäeettisistä ja hulluista puheista. Ei Jumalan Poika saa kuolla. Messias ristillä, Jumalan kiroamana kaiken kansan sylkykuppina ja vihoviimeisenä perkeleenä? Millaisen kuvan se välittäisi Jumalan arvovallasta? Ei, nyt tarvitaan hengellistä sodankäyntiä ja totaalista puhdistusta!

Haluamme totuutta ”salatuimpaan saakka”, mutta vain niin pitkälle kuin totuus on jotain, mikä aina hallitsee ympäristöään. Totuutemme ei ole sylkykuppi vaan valkohehkuista Pyhyyttä, joka näyttää synnin syntinä ja ajaa jumalattomat silmittömään katumukseen kaavittuaan lihat heidän luidensa ympäriltä. Sellaisen Jumalan kanssa kelpaa pyhittyä.

Näin ajattelevien kristittyjen sietäisi lukea Nietzscheä, joka näkee aivan oikein: kristinusko on hävettävän heikkouden ja jatkuvan turpiin ottamisen masokistinen orgia, talo jonka herra häpäisee itsensä juoksemalla tuhlaajapoikaa vastaan kuin paraskin aisankannattaja, joka tahtoo sovintoa puolisonsa kanssa enemmän kuin mitään muuta. Tämä on hyvä lähtökohta; siitä alkaen sopii ryhtyä mainittua masokismia kontemploivaan hitaaseen ja kärsivälliseen ajattelutyöhön.

Jos kyse toisaalta on masokismista, sen laatu on tunnustettava poikkeukselliseksi. Tavanomainen masokisti haluaa kärsimystä egoistisista syistä. Kipu tuottaa hänelle nautintoa; masokismi on tässä mielessä vain yksi tapa hahmottaa kivun ja nautinnon keskinäinen suhde. Alistuva pervertikko säilyttää näyttämön todellisen hallinnan juuri alistumalla; hän vaatii totuudelta sen, että se hallitsee häntä tässä ja nyt. Jos kyse on itsensä antamisesta, itse laatii myös säännöt ja määrittelee viime kädessä antautumisen ehdot kulloisenkin nautintonsa lakia seuraten. Tällä ei ole paljonkaan tekemistä egon kuoleman, itseen kohdistuvan täydellisen välinpitämättömyyden, kanssa. Jos masokisti ryhtyy kristityksi, häntä kutsutaan hylkäämään masokistinen halunsa. Sitähän itselle kuoleminen merkitsee: kääntymistä poispäin kärsimystä tuottavasta halusta. Ei siis ole niin, että kristinuskosta voi nauttia vain se, joka nauttii kivusta, sillä kristinuskosta ei ylipäätään voi tässä mielessä nauttia ollenkaan.

Alttarin puhdistamista vaativat konservatiivit ovat tietenkin väärässä. He käyttäytyvät kuin pakkoneurootikot: mieluummin puhdas kuin turvallinen tila. Mutta ei Jeesus ole helppo liberaaleillekaan. Eettinen ymmärrys uhrin puolelle asettumisesta on totta ja hyvää, mutta olemmeko yhtään vastapuolta parempia kohdatessamme tuon harvinaislaatuisen pyhimyksen, joka ei halua pitää puoliaan pahaa vastaan, vaan on valmis tulemaan vaikka natsien tallomaksi, kunhan naapurin vittupää – sitä paitsi äärioikeistolaisia symppaava! – setämies (se, joka todella ansaitsee tulla sosiaalisen median ristiinnaulitsemaksi) saisi kaikki syntinsä anteeksi? Emmekö tässä koe törmäävämme jollain määrittelemättömällä tavalla etiikan ja moraalin rajoihin? Ainakin tämä menee reilusti hyvän maun tuolle puolen, ja taas Nietzsche on oikeassa huomauttaessaan, ettei meidän tule enää hylätä kristinuskoa niinkään järjen kuin silkan maun perusteella.

Missään nimessä Jeesus ei edusta minkäänlaista poliittista realismia. Häntä on vaikea nähdä paasaamassa sen enempää keskiluokkaisen ydinperheen puolesta kuin osallistumassa sateenkaarimarsseihinkaan. Kuitenkaan hän ei asetu mihinkään symmetriseen keskustaan saati ole tolkun ihminen. Hänen poliittinen aktivisminsa loukkaa sekä konservatiiveja että liberaaleja, mutta eri tavoin, eriasteisesti. Hän ei ole ”hyvien” puolella, vaan aina siellä, missä uhrit kärsivät liiaksi kyetäkseen enää edes kyselemään oikeuksiensa perään. Tätä paikkaa voi hyvin sanoa helvetiksi. Siellä toivonsa menettäneet homines sacri eivät enää aikoihin ole haaveksineet voittoisasta soturikuninkaasta. Teodikea on ylellisyyttä, helvetissä ei ole ”kärsimyksen ongelmaa” vaan pelkkä kärsimys. Totuus ei pakota, vaan kutsuu. Mutta minne, keiden pariin? Kuka on sinun lähimmäisesi?

 

Metablogistinen reflektio eli avoin kirje kaikille lukijoilleni

 

Aloitin Kuolleen kirjaimen apostolin (KKA) vuonna 2019. Kirjoittelun painopiste oli tuolloin eräänlaisissa poliittisissa pienoisanalyyseissä. Olin Sipilän hallituksen aikana voimakkaasti vasemmistolaistunut; lukemistooni kuului paljon nykykapitalismin toiminnan käytäntöä ja logiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Teologiset ja filosofiset pohdinnat tosin ovat kulkeneet mukana alusta saakka, ja KKA:n perusajatuksena minulla on aina ollut kirjoittaa vapaasti siitä, mikä kulloinkin sattuu kiinnostamaan. Poliittisen pajatson koin enemmän tai vähemmän tyhjentäneeni 2020-luvun alkupuolelle ehtiessä. Viime aikoina on erityisesti mietityttänyt kristinusko, joskin olen työstänyt suhdettani tähän ihanaan ja viheliäiseen traditiooni jo 2010-luvun puolivälistä alkaen.

Siksi on sitäkin hämmästyttävämpää, että kun en ole tätä blogia missään mainostanut enkä muutenkaan piitannut tekstien helposta lähestyttävyydestä, lukijoita tuntuu kummasti riittävän. Silloinkin kun en jaksa julkaista mitään kuukausiin. Toki KKA on kaukana mistään ”kulttuurikeskustelun suunnanmäärittäjästä” (ja hyvä niin), mutta kuukausittaiset klikkausmäärät eivät ole enää aikoihin selittyneet kaveripohjalta. Voin vain päätellä, etten ole ainoa tämän lajin hullu, mikäli tilastoni eivät valehtele.

Ylivoimaisesti suosituin tekstini ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” edustaa poliittisen heräämiseni poleemista alkuvaihetta. Teksti on osa historiaani, enkä halua poistaa sitä, vaikka nykyään kirjoittaisin toisin. Samoin on joidenkin kristinuskoa käsittelevien pohdintojen laita. Toki olisi kummallista, elleivät näkemykset ja mielipiteet ajan kuluessa lainkaan muuttuisi.

Blogi merkitsee minulle eräänlaista harjoitusalustaa, jossa pyrin sanoittamaan enemmän tai vähemmän keskeneräisiä mietteitä. Myöhemmin osa näistä kantautuu hioutuneemmassa muodossa esseisiin ja romaaneihin, milloin mihinkin. KKA on sitä varten, että voin puhua in situ hiukan sitä, mitä sylki on suuhun tuonut. Tekstien logiikka ja tyyli vaatii muokkaamista vain vähän. Voi kirjoittaa jotain ja jättää sen ajelehtimaan. Kyse on toki myös opiskelemisesta. Sanoittamalla keskeneräisiä ajatuksia sulattelen usein lukemaani. Kun tämän tekee verkossa julkaisemalla, mukana on myös puhuttelun, kutsun ja dialogin ulottuvuus. Tiedän kirjoittavani jollekulle. Umberto Eco sanoi joskus, että vain ostoslista kirjoitetaan itseä varten. Päiväkirjakin, julkaisematon ja intiimi, on olemassa Toisen katseelle.

En KKA:ta aloittaessani elätellyt haaveita suurista lukijamääristä. Ei teitä paljon olekaan. Minua eivät tässä hämmästytä määrät, vaan laatu. Päättelen teidän olevan neuroottisia ja epäilyttäviä tyyppejä, kuten itsekin olen: juuri tämäntyyppisillä hulluilla on taipumus juuttua toisten hullujen hulluuksissaan tyrkyttämään ”järkeilyyn” ja palata uudestaan ja uudestaan vanhoihin teksteihin samalla kun odotellaan, että hullulta tulee uusia ideoita, jotka oikeastaan ovat vain samojen asioiden loputonta kelailua. Neurootikkoina meitä tietenkin riivaa nautinnollinen toistopakko.

Blogi ei tuo minulle tuloja eikä vaadi paljon ajallistakaan panostusta. (Tämä tiedoksi teille, Kelan viranomaiset.) Varsinkaan tämä kirjoitus, jossa ei ole ensimmäistäkään analyyttistä ideaa tai muuta kutsuvaa ajatusta kuin pyöritellä laiskasti (kohmeloisesti) kysymystä julkisen kirjoittamisen kummallisuudesta. Blogien kulta-aika oli jo ohitse aloittaessani KKA:n. Arvelin kirjoittavani ehkä kymmenelle ihmiselle. Mutta kyllähän teitä on enemmän kuin kymmenen. Kiitän vilpittömästi teitä kaikkia tuttuja ja tuntemattomia, enkä jatkossakaan aio tarjota mitään uutta ja merkittävää. Herranjumala jos tässä vielä pitäisi ruveta ”menestymään”. Sitten ei selittelylle tulisi loppua, vaikka koko ajan minussa puhuu totuus (ks. Lacan).

 

Teidän, ystävällisesti, jne. jne.

M.N.