Suurimman osan
elämääni olen ajatellut olevani uskovainen kristitty, sitten enää kristitty,
ja nyt en ole varma kristittynä olemisestakaan. Enää pitkään aikaan ”kristittynä”
oleminen ei ole merkinnyt minulle sen enempää identiteettiä kuin elämäntapaakaan,
saati sitoutumista Raamatun auktoriteettiin tai mihinkään klassiseen
dogmatiikkaan – yksinkertaisesti: kristinusko on lakannut olemasta minulle sisällöllinen
kysymys.
En kuitenkaan
miellä itseäni ”pakanaksi” tai edes ei-kristityksi, vaikka ajattelenkin olevani
jonkinlainen käytännön ateisti. Ateismi ei ole minulle etupäässä metafyysinen
asenne, vaan arkikokemuksesta kumpuavien elämänkäytäntöjen sekalainen
yhdistelmä, jota määrittää omillaan olemisen ajatus. Yhtäältä tämä
tarkoittaa ainakin sen toteamista, ettei ole ”isoa Toista” tai symbolista
auktoriteettia, jonka olemassaolo ei palautuisi ihmisten välisiin suhteisiin ja
yhteisöihin. Näin ajateltuna voi sanoa, että näen Jumalan yhteisöllisenä
funktiona, yhtenä mahdollisena tapana kiinnittää merkitykset symbolisiin
hierarkioihin ja systeemeihin.
Jumala ei
kuitenkaan ole lakannut olemasta minulle jatkuvasti relevantti pohdiskelun
kohde ja käytännöllinen kysymys. Minua ei kasvatettu käytännön ateistiksi, vaan
syvästi tunnustavaksi ja Jumalan tahdon toteuttamiselle omistautuneeksi
kristityksi. Usko oli ennen kaikkea käytännöllinen asia. Se määritteli elämäntavan,
asetti tekojen ja ajattelun rajat. Näitä rajoja tosin nimitettiin ”vapaudeksi”,
sillä niiden edellyttämien ”luovuttamattomien totuuksien” – kuten tietynlaisen
raamatuntulkinnan ehdottoman auktoriteetin – kanssa eri mieltä oleminen
tulkittiin totuudesta poikkeamiseksi, mikä puolestaan teki jo
määritelmällisesti mahdottomaksi sen, että tällaisen erimielisyyden voisi
mieltää yhdeksi ajattelunvapauden harjoittamisen tavaksi.
Tämä
tunnustuksellinen ja omistautuvan kristityn menneisyys tunkeutuu nykyisyyteeni ja
– kuten faulknerilaisittain voi sanoa – jossain hyvin olennaisessa mielessä lakkaa
olemasta menneisyyttä. Toisinaan jopa kuvittelen keskustelevani vuoden 2010
itseni kanssa, mutta tietenkään kyse ei ole minusta vuonna 2010, sillä tämä ”itse”
tietää kaiken minkä minäkin juuri nyt, omassa nykyisyydessäni. Pikemminkin hän
on psyykeni rakentama rinnakkaisversio: toisen todellisuuden M, sen
todellisuuden, jossa syystä tai toisesta säilytin vanhan uskomisen tapani, enkä
missään nimessä mieltänyt itseäni käytännön ateistiksi.
Tämä outo hahmo –
kutsuttakoon häntä tässä M2:ksi – tuntuu elävän omaa elämäänsä.
Usein hän haastaa minut dialogiin, ja ainakin yhden kerran olen suuttunut
hänelle joutuessani tivaamaan älyllisen rehellisyyden perään, mutta useimmiten
keskustelut sujuvat mutkattomasti, kunnes aikanaan häipyvät jonkinlaiseen katoamattoman
toiseuden hiljaisuuteen – vain ilmestyäkseen takaisin jonain uutena variaationa
päivän tai parin kuluttua.
Yksi M2:n
varsin tyypillinen avaus kuuluu: ”Mitä sitten ajattelet armosta, jos
kerran kyseenalaistat koko pelastushistoriallisen kertomuksen langenneesta
ihmiskunnasta ja sovitusta vaativasta synnistä?”
Vastaan armon
olevan se ainoa asia, jonka yhä koen relevantiksi oman uskoni jättömaalla. Armo
on se, mitä minulle on jäänyt, kun Jumala on lakannut olemasta isänä,
auktoriteettina, huolehtijana ja elämän tarkoituksen takaajana. Ja seuraavaksi
M2 kysyy: ”Niin, mutta mitä tällainen armo sitten tarkoittaa?”
Nyt pääsemme
takaisin alussa mainitsemaani seikkaan: siihen, ettei kristinusko ole minulle
enää sisällöllinen kysymys. Toisin sanoen se, mitä ymmärrän armolla, ei palaudu
kristilliseen pelastushistorialliseen kertomukseen tai synnin teologeemeihin,
eikä teologia näyttäydy edes käypäisimpänä diskurssin muotona sikäli kuin kyse
ei ole samalla myös ideologian kritiikistä.
Lienee kuitenkin
syytä aloittaa käytännön tasolta, tässä tapauksessa vuoden 2012 paikkeilta.
Noihin aikoihin olin alkanut irtautua helluntailaistyyppisestä
fundamentalismista opillisesti. Karismaattisten piirien ohut ja älyllisesti
köyhä raamatuntulkinta oli harmittanut siinä vaiheessa jo melkein 10 vuoden
ajan, mutta nyt helluntailainen teologia kokonaisuudessaan alkoi kyseenalaistua,
vauhdilla. Nuorisopastorille kerroin olevani ”uskonkriisissä”, ja keskustelumme
lopputulos lähinnä alleviivasi kokemustani siitä, etteivät helluntailaisten
opit kestä kriittistä tarkastelua.
Pelkkä
oppikritiikki ei kuitenkaan kääntänyt minua uusille vesille. Olisin kenties
pysytellyt kriittisenä helluntailaisena pidempäänkin, ellen samana vuonna olisi
alkanut käydä läpi jonkinlaista hengellisen elämän vararikkoa, lyhyesti
ilmaisten tapahtumaketjua, jossa hyvin selvällä ja yksiselitteisellä tavalla
ymmärsin, ettei minulla ole Jumalalle mitään annettavaa, ei edes uskoa.
Helluntailaistyyppinen suorituskristillisyys romahti kertarysäyksellä: tajusin,
ettei minun tarvitse etsiä Jumalan tahtoa miellyttääkseni häntä, sillä ei ole
mitään, millä voisin Jumalaa miellyttää. Klassisen luterilaisen
tulkintakehyksen mukaan tulin todelliseen synnintuntoon. Paluuta ei ollut.
Armon kokemukseni
oli siinä mielessä totaalinen, että voin väittää sen avaamien vapauden horisonttien
tavalla tai toisella kannattelevan elämäntuntojani nykyäänkin. En väitä
tietäväni, mistä lopulta on kysymys. Jos minulta tivataan jonkinlaista ”teologista
kantaa”, sanon useimmiten päätyväni seuraavaan ajatukseen: Jos Jumala olisikin
olemassa, hän pelastaisi ihmisen riippumatta siitä, mitä ja miten hän
ajattelee, uskoo tai tekee. Armo on radikaali eettinen horisontti, niin
radikaali, että arvelen sen ylittävän tavanomaiset etiikan kysymyksenasettelut.
Armo on jotain reaalista, jotain minkä alkupiste on aivan suuren trauman
lähituntumassa.
Armon idea on
luullakseni suurempi kuin idea kärsimyksellä hyvitettävästä rikkomuksesta, siis
idea siitä, että rikollinen voi ”sovittaa” tekemänsä pahan tietyllä määrällä
kärsimystä. Tämä tarkoittaa, että mahdollisesti armon todellisuus on vähemmän
sidoksissa perinteiseen uhrauksellisen sovituksen teologiaan kuin kristinuskon
valtavirta ajattelee. En kuitenkaan edes yritä muotoilla ajatusta teologisesti
koherentilla tavalla.
M2
yleensä kysyy nyt: ”Mitä tekemistä tällä sitten enää on kristinuskon kanssa?” Ja
totta onkin, että radikaali käsitys armosta voi herättää kysymyksiä tarpeesta identifioitua
kristityksi. Teologisesti ja kaikkea muuta kuin koherentisti voisi ajatella,
että missä tahansa uskonnossa, joka sisältää radikaalin armon loogisen muodon
(idean riippumattomasta ”pelastuksesta” tai vapahduksesta eli armon toisperäisyyden),
on jotain aidosti totuudellista.
Tästä pääsemme
siihen, miksi edelleen pidän kristinuskosta ja ajatuksesta kristittynä
olemisesta. En siksi, että ajattelisin kristinuskon tunnustusten ja
narratiivien olevan totuuden rekisterin määritelty, ainoa ja yksiselitteinen
sisältö, vaan koska kristinusko minun kohdallani, sattumalta ja historiallisten
ehdollistumisten vuoksi, tuotti totuusvaikutuksen. Tätä ei pidä ymmärtää
niin, että ajattelisin totuuden olevan puhtaasti subjektiivinen kategoria. En
usko totuuteen niinkään muuttumattomana sisältönä kuin jonain, mikä on
nimettävissä lähinnä vaikutustensa kautta, siis enemmän muotona kuin sisältönä.
Psykoanalyyttisesti totuuden voi ajatella siksi, mikä horjuttaa ja häiritsee tiedettyä
– toisin sanoen kriittiseksi liikevoimaksi, jonka vaikutuksen huomaamme uuden
näkökulman avautumisena.
Armon kokemus ei minulle
ollut ensisijaisesti intellektuaalinen uuden avautuminen. Sen kautta
kykenin muodostamaan uudenlaisen suhteen syyllisyyteen, jota muutenkin kuin
psykoanalyyttisessa mielessä voi pitää ihmisyyden perustunteena. Syyllisyys on
yksi ahdistuksen nimistä, ja uudenlaisen syyllisyysperspektiivin kautta minun oli
mahdollista työstää primaarisempaa ahdistusta, jota helluntailainen
suorituskristillisyys ja neuroottinen autoritaarisuus oli monin tavoin
ruokkinut.
Kun M2
kysyy minulta, millainen on tosi raamatuntulkinta, vastaan nykyisin: Sellainen,
joka avaa uusia horisontteja. Tässä mielessä ei ole vääriä tai oikeita tulkintoja.
Helluntailaistyyppiselle hermeneutiikalle, sulkevalle lukutavalle, jonka
piirissä vietin uskovaisen nuoruuteni, väärään ja oikeaan nojaavasta jaottelusta
on luultavasti mahdoton luopua, mutta oman kokemukseni mukaan tätä on kuitenkin
pidettävä totuudellisuuden saavuttamisen mahdollisuusehtona.
Kuolleen kirjaimen apostoli
"Realismi esittää olevansa havaittavissa tosiasioissa pitäytyvän mielen terve asenne. Itse asiassa se on jotain täysin muuta. Se on sellaisen poliisijärjestyksen logiikka, joka kaikissa olosuhteissa esittää tekevänsä vain sen, mikä on mahdollista." (Jacques Rancière)
14.9.2023
Havaintoja uskon jättömaalta
17.8.2023
Tupakkatauolla menneisyyden kanssa
2000-luvun alussa olin tiiviisti osa helluntaikristillistä nuorisoskeneä. Sosiaalinen elämäni tapahtui enimmäkseen kotiseurakunnan piirissä. Olin nuori ja levoton lukiolainen, hyvin halukas elämään uskoani todeksi, kuuntelemaan Jumalan ääntä ja kutsua. Koin ulkopuolisuutta ja suunnatonta kuulumisen tarvetta. Nämä tunteet ja kokemukset määrittelevät noiden aikojen muistojen päävärit. Olin yksin, silti ystävien ympäröimä. Koko silloinen elämäni tuntuu jälkeenpäin tarkasteltuna niin ambivalentilta, niin rakkauden kuristamalta, etten vieläkään tiedä, mitä siitä tulisi ajatella.
26.4.2023
Jälkimodernin taiteilijan hahmo
Vaikka teknisen
reproduktion voi katsoa uudistaneen taiteen kentän jo 1900-luvun alkupuolella
ja heikentäneen taideteoksen auraa, osoittaneen alkuperän kysymyksen moninaisen
keinotekoisuuden ja nakertaneen merkittävästi perinteisen, kulttiin nojaavan
taiteilijakuvan perustaa, myytti boheemista taiteilijayksilöstä elää ja voi
hyvin – siitäkin huolimatta, että tämän taiteilijatyypin olemassaolo on kaikin
tavoin ”epäaitoa” ja nostalgista, jopa banaalia.
Taiteilijakultti
pysyy yllä karkeasti ottaen ainakin kahdesta syystä: 1) se on kulttuuripiirien
taloudelliselle eliitille merkittävä lisäarvon lähde (vaikuttaen suoraan
teosten näkyvyyteen, yleisömääriin ja myyntiin) ja 2) tuotantokoneiston
alihankkijaksi pakotettu apurahataiteilija voi nostaa sen avulla sosiaalista statustaan.
Kolmantena, laajana ja epäsuorana syynä voi nähdä vaikutusvaltaisen
habermasilaisen käsityksen moderniteetista erikoistuneiden asiantuntijoiden
tiedonaloina. Habermasilaiseen ajatteluun kuuluu tunnetusti idea jyrkästä
erottelusta kaupallisen ja ei-kaupallisen, ei-ammattimaisen ja ammattimaisen
taiteen välillä. Jälkimmäisen tulee säilyä autonomisena, kriitikoiden ja
etabloituneiden taiteilijoiden valvomana ”korkean” kulttuurin alueena, jonka on
annettava vapaasti vieraantua ja kehittyä yhä lähemmäs modernia ”puhtaan
taiteen” ideaalia, joka välittyisi suurelle yleisölle julkisen sfäärin
jaetussa, kommunikatiivisessa tilassa.
Tämä käsitys –
tai jokin muunnelma siitä – on hyödyllinen etenkin suurista apurahoista ja
näkyvyydestä nauttivan taide-eliitin keskuudessa, minkä vuoksi kulttuuripiirien
edistyksellisyys on usein salaa uuskonservatiivista. Uuskonservatiivisuus
paljastuu Kirjailijaliiton ja taiteilijaseurojen kaltaisissa
portinvartijajärjestelmissä, joilla eliitti säätelee uusien tekijöiden pääsyä
sisäpiirin apuraha- ja näyttelyhakuihin.
Käytännössä
eliitin näkyvyydestä ja rahoituksesta osattomaksi jäävä taiteen työläinen
joutuu alihankkijana alistumaan ”taiteen ulkopuolisten tuottajien ehtoihin”
(ks. Hautamäki 2003: 143) ja/tai tekemään lähes näkymätöntä ja yleisötöntä
taidetta sosiaalitukien varassa työttömän kirjoilla, Kelan ja TE-keskuksen
kontrollikoneiston armoilla. Toinen vaihtoehto on ryhtyä yrittäjäksi eli niin
sanotusti tehdä ”andywarholit”.
Hautamäen (mts.
142) mukaan ”Warholin toiminta taiteilijana oli yhtä epäsovinnainen kuin hänen
tapansa käyttää hyväkseen reproduktiota”: siirtyessään taiteilija-yrittäjäksi
eli perustaessaan oman tuotantoyhtiön hän kieltäytyi perinteisen taiteilijan
alihankkijaroolista ja meni suoraan mukaan tuotannolliseen prosessiin. Tämä
teki mahdollisti hänelle todellisen autonomian taiteilijana:
Hänen ei tarvinnut välittää taiteen rajojen määrittelijöistä, hän oli heistä riippumaton. Warhol-tuotannosta alkoikin ilmestyä kokeellisia elokuvia, taiteilijakirjoja ja kokonaistaidetapahtumia kuten Velvet Undergroundin konsertteja. Tällainen ei olisi ollut mahdollista vain taiteilijoille aina suositellun henkisen uudistumisen kautta, vaan siinä tarvittiin nimenomaan teknistä uudistumista, tuotantokoneiston muuttamista, jota Benjamin painotti. (Hautamäki 2003: 145.)
Warhol oli vihainen ja epätoivoinen, ja hänellä oli puolustettavana koko uransa. … ”Oikean” taiteen määrittelijät eivät hyväksyneet häntä sen enempää abstraktin taiteen kuin pop-taiteenkaan leireissä. Warhol tunsi uhmaa, ylenkatsetta ja inhoa koko vallitsevaa kulttuuria kohtaan. … [Hän] oli epäilemättä antagonistinen taiteilija. (Hautamäki 2003: 147.)
Tämä teksti on Hamarassa julkaistun laajan verkkoesseen epilogi, jonka viimeisin versio löytyy viitatusta esseestä.
2.2.2023
Moraalin huipulla, lopunaikojen kynnyksellä
Uuden translain myötä sosiaalinen media näyttää täyttyvän kristilliskonservatiivien apokalyptisistä maalailuista. Lopunajan kuvasto hyppää kiihdytyskaistalle. Toki ”valona ja suolana” oleminen on jo ajat sitten tarkoittanut tietyissä piireissä ”kansakunnan moraalin” kyseenalaistamista aina, kun jossain ollaan huolissaan seksuaalivähemmistöjen kohtaamasta syrjinnästä.
29.12.2022
Iskikö ikäkriisi?
Ikäkriisi on kiertoilmaisu yksilössä ruumiillistuvan yhteiskunnallisen logiikan antagonismeille ja murtumapisteille. ”Ikäkriisi” alkaa, kun porvarillinen subjekti kohtaa ruumiinsa rajallisuuden ja rajan takana häämöttävän ahdistavan kysymyksen siitä, kenen suonissa yhteiskunnan halukone pumppaa. Ikäkriisi on yksilöpsykologinen nimitys yhteiskunnalliselle tilanteelle, joka velvoittaa toimenpiteisiin, mutta jota ei haluta nähdä poliittisena kysymyksenä. Logiikka vastaa liberaalin kirjallisuuskriitikon taipumusta epäpolitisoida relevantin kaunokirjallisen teoksen yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut sukupolvien välisiksi kommunikaatio-ongelmiksi, ”sukupolviromaanin” aineksiksi.
3.11.2022
Pieni dialogi ehdottomuuden vastustamisesta
A: Vastustatko
ehdottomuutta?
B: Minusta ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen olisi aika sovinnaista. Hiukan sama kuin oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon yleensä puolustaminen. Eli kaavamaista abstraktion puolustamista tai vastustamista, joka perustuu näennäisen kontekstittomaan ja yleispätevään järkeilyyn. Ei, en vastusta ehdottomuutta.
A: Eikö kaikenlainen ehdottomuus kuitenkin ole aika ongelmallista, jos ajatellaan vaikka politiikkaa?
B: Annan pari esimerkkiä. 1) Poliitikko esittää, että laajat sosiaaliturvaan kohdistuvat leikkaukset ovat ainoa vaihtoehto hyvinvointivaltion säilyttämiseksi. 2) Aktivisti esittää, että rahojen jakaminen rikkailta köyhille on ainoa vaihtoehto tasa-arvoisen yhteiskunnan edistämiseksi. Nämä ovat aika kärjistettyjä ja kömpelöitä esimerkkejä, mutta voi heti nähdä, että vain ensimmäinen kuuluu ongelmallisen ehdottomuuden lajiin.
A: Miksi?
B: Siinä missä ensimmäisen lajin ehdottomuus pyrkii oikeuttamaan nykyisen systeemin ylläpitämän eriarvoisuuden ja jopa kiihdyttämään sitä vetoamalla abstraktiin ylärakenteeseen (hyvinvointivaltio), jälkimmäinen kamppailee sitä vastaan eksplisiittisen ja ehdottoman puolueellisuuden (rahat pois rikkailta) keinoin.
A: Aivan.
B: Voi myös nähdä, miksi ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen on sovinnaista ja sen vuoksi ongelmallista. Poliitikon ja aktivistin välillä kulkeva ”keskitie” eli ”objektiivinen puolueettomuus” voisi tässä tarkoittaa vain sitä, että kiistetään koko aktivismin ja parlamentaarisen politiikan välisen kamppailun relevanssi, siis tuon kamppailun olemassaolo poliittisena…
A: Miksi?
B: En näe, kuinka tolkun retoriikka ei tässä johtaisi suoraan konformismiin. ”Keskitie” tarkoittaisi sekä poliitikon että aktivistin näkemysten poliittisen ulottuvuuden kiistämistä realismin eli ”järjen tosiasioissa pitäytyvän tervehenkisyyden” nimissä. Lopputulos: leikataan, muttei ihan niin paljon; tiivistetään veropohjaa, mutta huolehditaan rahoitusmarkkinoiden ja globaalin pääoman edusta. Mikä tarkoittaa täsmälleen samaa kuin status quon ehdoton säilyttäminen jonkinlaisen ”luokkasovun” nimissä. Tällä ei tietenkään ole enää mitään tekemistä puolueettomuuden kanssa.
A: Et siis kannata ”kolmatta vaihtoehtoa”?
B: Niin en sanonut. Tässä tapauksessa en usko ääripäiden väliseen keskitiehen, mikä ei ole sama kuin kolmas vaihtoehto, jonka miellän radikaaliksi ja politisoivaksi väliintuloksi tilanteessa, jonka alun perin väitetään olevan ymmärrettävissä kahden toisensa pois sulkevan vaihtoehdon mahdollisuusavaruutena. Kolmannen vaihtoehdon paradigma ei liity esimerkkeihini sikäli kuin mikään ei vaadi hahmottamaan poliitikon ja aktivistin välistä kamppailua binääristen oppositioiden vastakkaisuutena. Voi tietysti helposti kuvitella poliitikon – tyypillisesti tällainen järkeily kuuluu ammattimaiseen politiikkaan –, joka näkee leikkauslinjan ja aktivismin välisen kamppailun tähän tapaan, ”kahtena ääripäänä”. Ja juuri binäärinen järkeily tuottaa keskitien retoriikkaa ja konformismia, minkä vuoksi keskitie ei ole sama asia kuin kolmas vaihtoehto. Tolkullinen realismi (keskitien ajattelu) kuuluu binäärisen järkeilyn talouteen, mutta kolmas vaihtoehto on radikaalisti muuta.
A: Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaisi?
B: Esitetyn binäärisen välttämättömyys- ja mahdollisuushorisontin kiistämistä, siitä pidättäytymistä. Tässä tapauksessa ”luokkasovun” eli keskitien ja poliitikon kannan ehdotonta kieltoa, radikaalia uudistamisen vaatimusta ja siinä pitäytymistä.
A: Mutta tämähän tarkoittaisi aktivistin kantaa eli toista, ei jotain kolmatta, vaihtoehtoa.
B: Jos asetelma esitetään binäärisenä vastakkaisuutena, kolmas vaihtoehto on tässä yhtä kuin binäärisyyden kiistäminen, mikä tapahtuu esittämällä aktivistin näkemys ainoana autenttisena ja eettisenä kantana. Todellinen kolmas vaihtoehto ei ole valinta kahden väliltä, vaan paikka, joka muotoilee uusiksi koko valinnan horisontin.
A: Mikä tässä tarkoittaa, että kiistetään poliitikon ja aktivistin näkemysten yhtenäinen kehys. He eivät jaa samaa alustaa tai näyttämöä, heillä ei ole yhteistä maaperää…
B: Kyllä. Poliitikon ja aktivistin hahmot eivät ole kilpailijoita yhden ja saman eettisyyden areenalla; kolmannen vaihtoehdon mukaan olisi eettisesti ongelmallista mieltää asetelma näin. Binäärinen kahden ääripään logiikka tuottaa keskitien tolkullisuutta, joka näyttäytyy ”kolmantena vaihtoehtona” (olematta sitä vähääkään) juuri todellisille konformisteille. Ei pidä unohtaa, että sovinnaisuuden ekonomiaan kuuluu ja sisältyy eräänlainen erottautumisen pyrkimys, joka pysyttelee tiukasti identiteetin logiikassa eikä uhmaa sitä vähääkään. Kyse on samasta ilmiöstä kuin keskiluokan ”säädyllinen hedonismi” ja sen loputtoman teeskentelevä, resursseja haltuun ottava ja alempia luokkia riistävä flirttailu erilaisten markkina-arvoa lisäävien hillittömyyden muotojen kanssa.
A: Minulta loppui kalja, lähdetäänkö vittuun täältä?
B: Mennään meille, mulla on pullo Gambinaa jossain.
B: Minusta ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen olisi aika sovinnaista. Hiukan sama kuin oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon yleensä puolustaminen. Eli kaavamaista abstraktion puolustamista tai vastustamista, joka perustuu näennäisen kontekstittomaan ja yleispätevään järkeilyyn. Ei, en vastusta ehdottomuutta.
A: Eikö kaikenlainen ehdottomuus kuitenkin ole aika ongelmallista, jos ajatellaan vaikka politiikkaa?
B: Annan pari esimerkkiä. 1) Poliitikko esittää, että laajat sosiaaliturvaan kohdistuvat leikkaukset ovat ainoa vaihtoehto hyvinvointivaltion säilyttämiseksi. 2) Aktivisti esittää, että rahojen jakaminen rikkailta köyhille on ainoa vaihtoehto tasa-arvoisen yhteiskunnan edistämiseksi. Nämä ovat aika kärjistettyjä ja kömpelöitä esimerkkejä, mutta voi heti nähdä, että vain ensimmäinen kuuluu ongelmallisen ehdottomuuden lajiin.
A: Miksi?
B: Siinä missä ensimmäisen lajin ehdottomuus pyrkii oikeuttamaan nykyisen systeemin ylläpitämän eriarvoisuuden ja jopa kiihdyttämään sitä vetoamalla abstraktiin ylärakenteeseen (hyvinvointivaltio), jälkimmäinen kamppailee sitä vastaan eksplisiittisen ja ehdottoman puolueellisuuden (rahat pois rikkailta) keinoin.
A: Aivan.
B: Voi myös nähdä, miksi ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen on sovinnaista ja sen vuoksi ongelmallista. Poliitikon ja aktivistin välillä kulkeva ”keskitie” eli ”objektiivinen puolueettomuus” voisi tässä tarkoittaa vain sitä, että kiistetään koko aktivismin ja parlamentaarisen politiikan välisen kamppailun relevanssi, siis tuon kamppailun olemassaolo poliittisena…
A: Miksi?
B: En näe, kuinka tolkun retoriikka ei tässä johtaisi suoraan konformismiin. ”Keskitie” tarkoittaisi sekä poliitikon että aktivistin näkemysten poliittisen ulottuvuuden kiistämistä realismin eli ”järjen tosiasioissa pitäytyvän tervehenkisyyden” nimissä. Lopputulos: leikataan, muttei ihan niin paljon; tiivistetään veropohjaa, mutta huolehditaan rahoitusmarkkinoiden ja globaalin pääoman edusta. Mikä tarkoittaa täsmälleen samaa kuin status quon ehdoton säilyttäminen jonkinlaisen ”luokkasovun” nimissä. Tällä ei tietenkään ole enää mitään tekemistä puolueettomuuden kanssa.
A: Et siis kannata ”kolmatta vaihtoehtoa”?
B: Niin en sanonut. Tässä tapauksessa en usko ääripäiden väliseen keskitiehen, mikä ei ole sama kuin kolmas vaihtoehto, jonka miellän radikaaliksi ja politisoivaksi väliintuloksi tilanteessa, jonka alun perin väitetään olevan ymmärrettävissä kahden toisensa pois sulkevan vaihtoehdon mahdollisuusavaruutena. Kolmannen vaihtoehdon paradigma ei liity esimerkkeihini sikäli kuin mikään ei vaadi hahmottamaan poliitikon ja aktivistin välistä kamppailua binääristen oppositioiden vastakkaisuutena. Voi tietysti helposti kuvitella poliitikon – tyypillisesti tällainen järkeily kuuluu ammattimaiseen politiikkaan –, joka näkee leikkauslinjan ja aktivismin välisen kamppailun tähän tapaan, ”kahtena ääripäänä”. Ja juuri binäärinen järkeily tuottaa keskitien retoriikkaa ja konformismia, minkä vuoksi keskitie ei ole sama asia kuin kolmas vaihtoehto. Tolkullinen realismi (keskitien ajattelu) kuuluu binäärisen järkeilyn talouteen, mutta kolmas vaihtoehto on radikaalisti muuta.
A: Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaisi?
B: Esitetyn binäärisen välttämättömyys- ja mahdollisuushorisontin kiistämistä, siitä pidättäytymistä. Tässä tapauksessa ”luokkasovun” eli keskitien ja poliitikon kannan ehdotonta kieltoa, radikaalia uudistamisen vaatimusta ja siinä pitäytymistä.
A: Mutta tämähän tarkoittaisi aktivistin kantaa eli toista, ei jotain kolmatta, vaihtoehtoa.
B: Jos asetelma esitetään binäärisenä vastakkaisuutena, kolmas vaihtoehto on tässä yhtä kuin binäärisyyden kiistäminen, mikä tapahtuu esittämällä aktivistin näkemys ainoana autenttisena ja eettisenä kantana. Todellinen kolmas vaihtoehto ei ole valinta kahden väliltä, vaan paikka, joka muotoilee uusiksi koko valinnan horisontin.
A: Mikä tässä tarkoittaa, että kiistetään poliitikon ja aktivistin näkemysten yhtenäinen kehys. He eivät jaa samaa alustaa tai näyttämöä, heillä ei ole yhteistä maaperää…
B: Kyllä. Poliitikon ja aktivistin hahmot eivät ole kilpailijoita yhden ja saman eettisyyden areenalla; kolmannen vaihtoehdon mukaan olisi eettisesti ongelmallista mieltää asetelma näin. Binäärinen kahden ääripään logiikka tuottaa keskitien tolkullisuutta, joka näyttäytyy ”kolmantena vaihtoehtona” (olematta sitä vähääkään) juuri todellisille konformisteille. Ei pidä unohtaa, että sovinnaisuuden ekonomiaan kuuluu ja sisältyy eräänlainen erottautumisen pyrkimys, joka pysyttelee tiukasti identiteetin logiikassa eikä uhmaa sitä vähääkään. Kyse on samasta ilmiöstä kuin keskiluokan ”säädyllinen hedonismi” ja sen loputtoman teeskentelevä, resursseja haltuun ottava ja alempia luokkia riistävä flirttailu erilaisten markkina-arvoa lisäävien hillittömyyden muotojen kanssa.
A: Minulta loppui kalja, lähdetäänkö vittuun täältä?
B: Mennään meille, mulla on pullo Gambinaa jossain.
31.8.2022
Teoksiaan selittävät taiteiljat
Suomalaisessa ”kulttuurikeskustelussa”
olen toistuvasti törmännyt ajatukseen, jonka mukaan taiteilijan ei pidä alkaa
selittää teostaan, sillä – kuten vakioperustelu kuuluu – mikäli teos vaatii
taiteilijan apukättä avautuakseen, vika on taiteessa, ei vastaanotossa. Samanlaisesta
vaatimuksesta on kyse yhtä lailla toistuvassa ajatuksessa, ettei taiteilijan
tule kielteisen kritiikin seurauksena reagoida kritiikkiin alkamalla
selittää teostaan (eli osoittaa kriitikon tulkinnan heikkouksia tai
ongelmallisuuksia). Molempia ajatuksia voi pitää yhden ja saman käsityksen – sen,
ettei taiteilijan pidä alkaa selittää teostaan – variaatioina.
Käsitys vaikuttaa
jokseenkin arvovaltaiselta: suomalaisista eturivin esseisteistä ja
kirjailijoista olen lukenut sen ainakin Markku Envallilta ja Juha Seppälältä. (Jostain
syystä olen myös lähes varma – mutta tunnustan tämän olevan pelkkä Yksinäisyyden
ja uhman lukemisen nostattama ennakkoluulo –, että Erno Paasilinna kannatti
sitä. Väinö Linna, joka omisti kokonaisia esseitä teostensa avaamiselle ja kävi
aktiivista keskustelua niiden saaman kritiikin kanssa, ei varmaankaan tällaista
vaatimusta allekirjoittanut.) Teostaan selittelevää taiteilijaa pidetään
heikkona ja ehkä vähän naurettavana. Voi melkeinpä kuulla kumean
(ernopaasilinnamaisen?) yliminän jyrisevän: Semmoinen taideteos, jota
taiteilijan on erikseen selitettävä, jotta siinä olisi jotain tajuttavaa, on
huono taideteos. Ajatuksena on, että jollei teos avaudu ilman selityksiä
eli ”seiso omilla jaloillaan”, se on nimenomaan taideteoksena epäonnistunut. Toisaalta
nihkeään kritiikkiin kirjallisella vastineella reagoiva taiteilija nähdään yhtä
lailla turhana selittäjänä: jos kriitikko suhtautuu teokseen kielteisesti,
taiteilijan tulee vain kestää kolhut ja muistaa, ettei mahdollisesti paremmin
perustellun tulkinnan tarjoaminen kuulu lainkaan hänen tehtäviinsä.
Selittämisestä
pidättäytymisen vaatimus herättää kuitenkin muutamia kysymyksiä; miten tahansa
asiasta ajatteleekin, kyse ei ole kovin yksinkertaisesta tai ongelmattomasta –
saati itsestään selvästä – käsityksestä. Mistä taiteilijaa tarkalleen ottaen
vaaditaan pidättäytymään, kun todetaan, ettei hänen tule alkaa selittää
teoksiaan? Tämän voi tulkita ainakin kahdella tapaa.
Tiukan tulkinnan
mukaan taiteilijan ei tule osallistua millään tavoin teoksensa ympärillä
käytyyn keskusteluun. Tällainen tulkinta on kuitenkin niin epäuskottava
(taiteilijat osallistuvat jatkuvasti teostensa vastaanottoon ja niiden
ympärillä käytyyn keskusteluun, esimerkiksi silloin, kun teosta moititaan rienaavaksi
tai rasistiseksi tai siitä keskustellaan lehtien ja TV-ohjelmien haastatteluissa
ja promootioissa), että sen voi hylätä melkein suoralta kädeltä: epäilemättä
vain harva taiteilija tai kriitikko on sitä mieltä, että on ongelmallista tai
turhaa selittämistä, jos taiteilija on mukana jaetussa diskurssissa alan
”standarikäytäntöjen” mukaisesti. Tämä ei tarkoita, ettei taiteilijan suhde
kapitalistiseen lisäarvontuotantoon ja markkinalogiikkaan olisi monin tavoin ristiriitainen
ja sotkuinen. Pidättäytymisen vaatimusta – siinä muodossa kuin sitä tässä
käsittelen – ei kuitenkaan tyypillisesti perustella markkinalogiikan
vastustamisella, vaan teoksen ja taiteilijan suhteella.
Väljempi ja
uskottavampi versio on, että pidättäytymisen vaatimus koskee ennen muuta taiteilijan
pyrkimystä hallinnoida teoksensa vastaanottoa ja antaa teokselleen tekijyytensä
auktorisoima tulkinta. Tästä onkin helppo olla samaa mieltä: tekijällä ei
ole mitään auktoriteettia taiteensa tulkintoihin, tulkitsijana hän on vain ääni
muiden joukossa. (Tämä ei tarkoita, että olisi samantekevää, tulkitseeko teosta
sen tekijä vai joku muu.) Taiteilija ei omista tai hallitse teoksensa saamia
merkityksiä (saati että olisi niiden lähde). Samalla jää kuitenkin avoimeksi
kysymys, voiko taiteilija avata teostaan sanallisesti epäilyttävään ”selittämiseen”
syyllistymättä. Millaisen selittämisen voi perustellusti katsoa kuuluvan
haltuunoton pyrkimysten piiriin ja milloin kyse on ”normaalista” osallistumisesta
teoksen äärellä käytyyn dialogiin? Ilmeisesti tämän voi ratkaista vain tapauskohtaisesti
ja konteksti huomioiden, mikä puolestaan suhteellistaa koko pidättäytymisen vaatimuksen.
Näyttää siltä, että teostaan avaava taiteilija on ongelmallinen vain tietyissä
konteksteissa, muttei ylipäätään ongelmallinen.
Hyvä taide tai
taide yleensäkään ei tietenkään ole yksiselitteistä, joten ajatus ”ilman
apukäsiä” avautuvasta taiteesta tarkoittanee teosta, joka väistämättömässä moniselitteisyydessäänkin
kykenee ”välittämään viestin” (tai ”viestien” moninaisuuden) yleisölleen ilman
lisäselityksiä ja alaviitteitä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että taidettaan
avaava taiteilija toimisi teoksensa välttämättä tarvitsemana ”apukätenä” vain
siksi, että sattuu puheenvuorossaan avaamaan taidettaan – juuri tässä kohtaahan
turhan selittämisen määräytyminen osoittautuu kontekstisidonnaiseksi. Tekijän
selitykset eivät vielä todista teoksen rampuudesta. Ei siis ole sama asia
vaatia taideteosta seisomaan alaviitteisiin turvautumatta ”omilla jaloillaan”
kuin esittää taiteilijalle teoksen avaamisesta pidättäytymisen vaade. (Tämä ei
tarkoita, ettei ylimalkainen vaatimus taiteen itsenäisyydestä olisi aivan yhtä
ongelmallinen. Taatusti se on; siltikin kyse on kahdesta eri asiasta.)
On tietenkin
kaikkea muuta kuin ilmiselvää, että taiteessa olisi kyse minkäänlaisen viestin
tai sanoman lähettämisestä tai edes kommunikaatiosta, kun huomioi
taiteessa ilmenevän ja arvostetun pyrkimyksen tiedostamisen rajat ylittävään
hämäryyteen ja moniselitteisyyteen. Kärjistäen voi jopa sanoa, että sikäli kuin
taide on kommunikaatiota, se kommunikoi merkittävissä määrin ”viestin” merkityksen
ymmärrettävyyttä (eli kommunikoitavuutta) terrorisoivan hämmennyksen
kautta. Jo tämä riittää tekemään paradoksaaliseksi koko kommunikaation idean.
Miksi kuitenkin
halutaan kieltää taiteilijaa selittämästä teostaan? Kyse on selvästi enemmästä
kuin haltuunoton kritiikkiä seurailevan eetoksen jäsentämisestä. Psykologisoivasti
voi toki ajatella teostaan selittävän taiteilijan hahmon assosioituvan kiusallisiin
mielikuviin lahjattomista narsisteista ja tyhjänpuhujista. Tämä vaikuttaa tosin
aika pinnalliselta – ja miksi Seppälän tai Envallin kaltaiset mestarit (ja
heidän vanavedessään monet muut taiteilijat) tyytyisivät mihinkään näin
helppoon maalitauluun? Narsisti puhuu muuttaakseen koko maailman kuvitteellisen
erinomaisuutensa peiliksi, tyhjänpuhuja selittää siellä, missä selityksiä ei
kaivata. Taideteos ei sen sijaan ole sen enempää tekijänsä peili kuin jotain,
mikä ei eri aikoina ja eri tilanteissa kaipaisi paljonkin selittämistä (miksi
taide muuten hämmentäisi ketään?) – itse asiassa suuri osa taiteen
nautittavuudesta liittyy teosten äärellä tapahtuvaan selittämiseen, joka
voi olla luonteeltaan avaavaa tai sulkevaa, mutta jota emme voi olla tekemättä,
jos haluamme etsiä ja jäsentää merkityksiä kokemallemme. Tällaisen taidekokemusta
availevan selittämisen voi ajatella teoksen herättämän hämmennyksen
artikuloimiseksi, nautinnon auki kehimiseksi. (Ja useammin kuin
tunnustetaankaan taideteokset hämmentävät myös tekijöitään, jotka harvoin ovat
teoksiaan fiksumpia.)
Selittämistä ei siten,
tässä yhteydessä, ole syytä ajatella tiedon jakamisena ylhäältä alaspäin,
vaan nimenomaan merkityksen avaamisena tai sulkemisena. Se, toimiiko selitys
merkitystä avaavana vai sulkevana ja onko tämä huono vai hyvä asia, määräytyy
kontekstisidonnaisesti, joten lähtökohtaisesti edes sulkevan selittämisen tuomitseminen
ei ole niin perusteltua kuin ehkä voisi luulla. Ei ylipäätään vaikuta perustellulta
väittää minkäänlaisen teoksiin liittyvän selittämisen olevan taiteilijalta jotenkin
suoraan ja automaattisesti epäammattimaista. Selittämisen problematiikka on
paljon hienoviereisempää.
Nykyaikana
selittämisestä pidättäytyminen saattaa kyllä näyttäytyä uskottavana vastavetona
sosiaalisen median jatkuvalle läsnäolon ja itsensä brändäämisen vaatimukselle,
mutta pidättäytymisen eetoksen juuret ovat syvemmällä, ehkä jopa vuosisatojen takana.
”Katajaisen kansan” myyttinen jurous ja teoissa (ei sanoissa, joita myytin
mukaan on syytä varjella liialliselta kulumiselta) paljastuva teeskentelemätön
luonteikkuus ja maasta juuriva ankara, sotien koettelema autenttisuus
epäilemättä antavat sosiaalisen ja kirjalliskulttuurisen kuvaston suomaa tukea kammioonsa
sulkeutuneelle taiteilijalle, joka antaa teostensa puhua puolestaan (ja pysyttelee
itse kivijumalana, tietoisen piittaamattomana yleisönsä reaktioista); toisaalta
on helppo nähdä, kuinka tämäntyyppinen outo sekoitus vaatimattomuutta ja
itseriittoisuutta johtaa helposti vain tylsään taantumuksellisuuteen.
Nykypäivänäkin on
näet helppo löytää taiteilijoita, joiden reaktio kritiikkiin on sulkeutunut ja
antagonistinen ja jotka hyödyntävät strategisesti ”pidättäytymisen etiikkaa” ja
sen taustalla olevien myyttien voimaa saadakseen ylimielisyytensä näyttämään
kyvykkyydeltä: ”En rupea selittämään teoksiani laumasieluisten idioottien
massalle (joka käsittää ne kuitenkin aina väärin) eikä minua kiinnosta, mitä ihmiset niistä ajattelevat.” Viimeksi mainittu strategia on epäilemättä yksi neromyytin
myrkyllinen perusversio, mutta jotain vanhahtavan titaanista itseriittoisuutta voi
nähdä pidättäytymisen vaatimuksessa muutenkin: keskustelu, osallistuminen,
avaaminen ja puolustaminen ovat heikkouden ja epäitsenäisyyden merkkejä, joihin
itseensä ja tekemisiinsä luottava taiteilija ei panosta, vaan joista hän
pysyttelee viisaasti ja arvonsa tuntien täysin erillään…
On kuitenkin
syytä täsmentää, ettei ongelmallista ole niinkään pidättäytyminen sinänsä kuin
sen asettaminen taiteilijaa koskevaksi normatiivisen tai hyveellisen käyttäytymisen
muodoksi. Pidättäytymisen vaatimuksen taustalla voi olla jaloja ja
tervehenkisiä motiiveja. Arvelen esimerkiksi Seppälän kaltaisen julkisuutta karttelevan
kirjailijan vaalivan pidättäytymisen käytäntöjä luovan työskentelynsä
edellytyksiä suojellakseen, ja tässä mielessä olen itsekin jollain lailla (jonkinlaisen)
pidättäytymisen kannalla. Pidän kuitenkin virheellisenä ajatusta, että teoksen (julkisesta)
avaamisesta tai tulkitsemisesta kieltäytyminen sinänsä tai ylipäätään olisi
jotenkin parempaa tai oikeutetumpaa kuin teoksen merkitysten vuolaskin erittely
– mikään ”taiteilijan etiikka” ei nähdäkseni edellytä tämän alueen jättämistä
vain yleisön ja kriitikkokunnan käsiin. Teostaan aktiivisesti tulkitseva tekijä
ei automaattisesti ole sen enempää narsistinen kuin merkityksen haltuunottoon
pyrkivä toimija, kun taas tulkinnallisen toimijuuden riistäminen tekijyyden
nojalla tuntuu hankalalta ja vaikuttaisi nojaavan sarjaan sekaannuksia ja
väärinkäsityksiä. Pidättäytyminen on käytäntö, ei normi; sen varjeleminen voi
monessakin tilanteessa olla perusteltua, mutta mikään ei vaadi asettamaan sitä taiteilijan
toimintaa ohjaavaksi ammattisäännöksi sen enempää kuin siitä poikkeaminen vihjaisi
aina ja kaikkialla jonkinlaiseen narsismiin tai hysteerisyyteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)