21.3.2019

Jumalan olemassaolo


Kristinuskon oikeistolainen tulkinta vierastaa dialektiikkaa ja materialismia. Materialismi on poissaolon puhuntaa. Sen mukaan Jumalan läsnäoloa ei ole mahdollista artikuloida tai osoittaa muun kuin fantasian keinoin, fantasmaattisesti. Kysymys ei ole metafyysisestä todistelusta tai edes agnostismista, sillä metafysiikka sinänsä on aina jo läsnäolon puhuntaa: sen piirissä kysymys Jumalan ”todellisesta” olemassaolosta on aina ontologinen ja jopa naiivi.

Klassinen luterilainen dogmi, että Jumala ilmaisee itsensä sanansa kautta, viittaa jo materialistiseen ajatteluun. Jumala ei ole läsnä täyteydessään, vaan omana puutteenaan. Sana ja kirjoitus – merkki – viittaa aina toisaalle, eikä merkki ole koskaan läsnä itselleen. Kirjoitettu tarkoittaa, ettei kirjoittaja ole tässä, vaan toisaalla. Muuten kirjoitus, sana, logos, ei olisi mahdollinen.

Jumalan olemassaolon voi joko kiistää tai myöntää metafyysisesti, mutta kysymys on aina tiedon umpikujasta. Molemmat oletukset (plus agnostismi) edellyttävät lausumattoman tunnustuksen, jonka mukaan mielen ulkopuolella joko on maailma tai ei ole. Ne pyörivät yhden ja saman dualistisen problematiikan ympärillä. Kolmas tie on materialistinen vaihtoehto, radikaali perspektivismi. Ei ole kysymys siitä, onko mielen ulkopuolella maailmaa vai ei, vaan siitä, ettei mieli ole olemassa maailman ulkopuolella.

Tämä tarkoittaa, ettei Jumalaa ole, jos Jumala ajatellaan perinteisen metafysiikan mielessä transsendenttina (tuonpuoleisena) persoonana. Olemisen järjestykseen lukeutuvana toimijana (kristinuskon) Jumala viittaa monenlaisiin funktioihin, joita yhdistää useimmiten se, että ne tavalla tai toisella kiinnittävät merkityksiä ja ratkaisevat moninaisuuden Yhden hyväksi.

Se, ettei tuota Yhtä ole olemassa, ei paradoksaalisesti tarkoita, ettei Yksi olisi osa toimivaa todellisuuttamme, sillä juuri sitä Yksi on, ideologisen kudoksen ripustava mestari, jolla ei ole ontologista substanssia, vaan joka on pelkkä rakenteellinen funktio ja siksi välttämättä ei-mitään.

Metafysiikka ja apologetiikka perustuvat tämän ei-minkään torjunnalle, mikä ilmenee niihin kirjautuneesta tietoon vetoamisen pakosta. Ne ovat mystiikasta vetäytymisen oireita ja siksi pohjimmiltaan mystisen ajattelun muotoja, joissa minän eheyden säilymisestä ollaan valmiita maksamaan tiedon halun ja politiikan valuutassa.

Jumalan ylösnousemus ei kristillisessä traditiossa viittaa paluuseen korkeammassa potenssissa, vaan radikaaliin antiteesiin ja negaatioon, silleen jättämiseen. Paavalille kyse on sijaisuhrin toimittamisesta, mutta mikään ei estä kristittyä tarkastelemasta ristintapahtumaa uhrikuvaston ja metafysiikan ulkopuolelta – tai edes tulkitsemasta Paavalia dialektisesti ja materialistisesti. Lukeehan jo Paavali Vanhaa testamenttia paikoin vastakarvaan ja uusintaen.

Oma tulkintani Jumalasta ja kristinuskosta pyrkii sisäistämään, joskaan ei sulkeistamaan, ei-tiedetyn vaikutuksen. En siis lue traditiotani dogmatiikan tai eksegetiikan avaamissa horisonteissa, vaan suoritan näihin tiedetyn alueella tapahtuviin operaatioihin väistämättä väkivaltaisena ja puolueellisena näyttäytyvän väliintulon. Se ei edellytä ”kristillisen uskon” kiistämistä, ”vakaumuksen” kylläkin, jos vakaumus ajatellaan perinteiseen tapaan uskon subjektiivisena sisäistämisenä ja jonain subjektin kautta välittyneenä ”henkilökohtaisuutena”. Tällöin vakaumus kuuluu jo tiedon ja tiedetyn piiriin, osaksi eheän minän ja ideologisen minäksi tulemisen kulttia.

Kristinusko ei olekaan minulle ensisijaisesti vakaumuksen ja sisällön, vaan uskon ja muodon asia. Usko ei ole sisäinen ja subjektiivinen, vaan ulkoinen ja objektiivinen tapahtuma. Sen autenttisin ilmeneminen vapauttaa subjektin vakaumuksen kiristyssiteestä jääden hänen ulkopuolelleen, puolesta-olemiseksi. Subjekti ei jää velalliseksi, vaan on Jumalaan nähden vapaa, ennen muuta henkilökohtaisen uskon/vakaumuksen vaatimuksista, joihin monenlaiset fantasiat häntä houkuttelevat.




20.3.2019

Cogito, ergo... et cetera et cetera


Opiskelin joskus hiukan mahdollisten maailmojen semantiikkaa ja tutkiskelin alustavasti fiktiivisten olioiden ontologiaan liittyvää teorian kenttää. Luulin tai uskottelin tekeväni kirjallisuusfilosofisen väitöskirjan. Apunani käyttäisin viisaasti hirviömäisen anglosaksisen metafysiikan horisonttiin avautuvia kvantifikaatioita. Tohtoritkin tykkäsivät, graduni oli osoittanut ”tutkimuksellista kunnianhimoa” (mikä ei tarkoita, että gradu oli hyvä; se ei ollut).

Väitöskirjaprojekti meni puihin, sillä metafysiikan runous oli sellaista poetiikkaa, joka nopeasti osoittautui liian reaaliseksi taipuakseen minkään sisältöjen analyysiin. Vietin sen parissa noin vuoden; sitten aloin vähitellen kiinnostua (uudestaan) mannermaisesta ajattelusta.

Anglosaksisen metafysiikan lukeminen oli nautinnon läpäisemää kärsimystä. Pelkkä käsittämättömien kaavojen tuijottaminen sisälsi nautinnon lupauksen. Tuota lupausta kohti pyristelin: A = A. Vasta modaali- ja kontrafaktuaalilogiikkojen kauhujen edessä tajusin hiljentää vauhtia ja hyväksyä, ettei metafysiikka ole minun juttuni.

Katsotaan asiaa silti tänään, aivan pienen hetken verran: A = A.

A on yhtä kuin A, mikä tarkoittaa, ettei A ole ei-A. Moderni logiikka siis ajattelee tuon A:n toistumisestaan (A = A = A = A…) huolimatta viittaavan aina yhteen ja samaan A:han. Se ja vain se mahdollistaa todellisuuden ”realisoimisen” formaalin logiikan mukaisiksi lausekkeiksi kuten vaikkapa

”Mille tahansa x:lle, jos x tiedostaa, x:llä tietoisuus”
(x) (Tx → Cx) jne.

Jos sanotaan: A = A, mitä oikeastaan tapahtuu?

A on signifioija. Se tarkoittaa, että A on merkitsijä. A representoi (esittää) jotakin jollekin. Jos A = A, tavallaan sanotaan A:n esittävän jotakin A:lle. Yhtäläisyysmerkki pakottaa tulkitsemaan, että se mitä esitetään, on itse A, sillä A:han todella = A. Siis sanotaan A:n esittävän itsensä A:lle. A on toimija eli subjekti. Jos A representoi itsensä itselleen, A on sekä A:n representoiva merkitsijä että subjekti, joka representoidaan.

Kuvittele näyttelijä, joka esittää roolihahmoa, joka on hän itse, omalle itselleen; kuvittele, ettei muuta roolihahmoa ole kuin itse. Mahdotonta, eikä mitenkään vähän. Representaatio on mahdollista jos ja vain jos representoitava on itselle toinen. Itseään ei voi esittää kuin toisen kautta, vain siksi roolihahmo on (itsen) esitettävissä ja vain siksi itse on esitettävissä roolihahmona: koska A ei ole A, tai A = ei-A.

Formaalin logiikan kyky realisoida todellisuutta perustuu näin rakenteelliseen mahdottomuuteen ja todelliseen uskoon, että itse voi representoida itsensä itselleen. Signifioija voi representoida mitä vain, muttei itseään.

Tunnetusti formaali logiikka kieltää A = ei-A:n lauseena, joka on epätosi. Sen on pakko kieltää se, jotta se kykenisi toimimaan, tekemään sitä, mitä anglosaksiset metafyysikot kutsuvat ajatteluksi. A = ei-A:n torjuminen on samaa kuin ajattelun torjuminen. Siinä ylipyyhitään se, mitä Freud kutsuu tiedostamattoman vaikutukseksi. Siksi A = A, ja tätä on narsismi kauneimmillaan: puhdas looginen aksiooma, jonka kiistäminen tarkoittaa järjestelmän radikaalia vaarantumista ja siis järjen vastakohtaa hulluutta.

Tätä tulkitsen Heideggerinkin tarkoittavan sanoessaan, ettei tiede ajattele. Siksi ja vain siksi tiede tietää. Tietää ei voi, jos ajattelee. Hassusti tiede kuitenkin versoo ajattelusta, tiedetyn kiistämisestä sillä mitä ei tiedetä, ja lakkaa olemasta ajattelua vasta tullessaan tieteeksi.

Cogito, ergo sum, sanoi Descartes: ajattelen, siis olen. Kuten A:n ja A:n välinen yhtäläisyysmerkki, on tässäkin ergo (siis) tajuttava rakenteellisen mahdottomuuden ilmaisevaksi suhteeksi. Loogista seuraussuhdetta ergo ei tarkoita (vain metafyysikot luulottelevat sellaista). Kysymys on katkoksesta ja jakautumisesta ajattelevassa subjektissa. Tosi merkitys kuuluu: Jos ajattelen, en ole; jos olen, en ajattele.

Cogito ei siis ole ”tiedostamisen” vaan ”tiedostamattoman” subjekti. Descartes oli väärässä. Nietzsche oli väärässä asettaessaan Dionysoksen Apollonia vastaan. Freud oli väärässä eroksessaan ja thanatoksessaan. Kuten muinaiset kreikkalaiset sanoivat: hulluus on järjen kohtu.



18.3.2019

Herroista ja orjista


Neoliberaali kapitalisti kohdistaa orjalleen vaatimuksen osaamisensa markkinoimisesta. Vaatimus on niin pitkälle sisäistetty, että sitä toistetaan jopa yleensä kovin munattomassa ja eteerisen kaunosieluisessa Kirjailija-lehdessä. Asia ei hämmästytä, koska markkinafundamentalismi ruokkii kauniita sieluja; he nauttivat kyvyttömästä eteerisyydestään, jonka naamioivat kyvyksi palkkiojärjestelmänsä kookkaalla vipuvarrella.

Oikeisto tajuaa esimerkiksi tämän kauniin sielun olennaisen typeryyden. Se osaa vaatia kapitalistiselta herralta ”rajoituksia”. Herran paikkaa ja toiminnan logiikkaa se ei tunnista. Siltä jää tajuamatta riiston todellisuus, koska se ei etsi herran paikkaa eikä näin voi keksiä työn ja riiston piilevää, mutta elimellistä suhdetta.

Orjan on ”markkinoitava” osaamistaan. Herra ei ole siitä suoraan riippuvainen. Tätä ei pidetä mitenkään ihmeellisenä. Orjan taito kiinnostaa herraa vain, jos herra tajuaa siinä lisäarvon ja -nautinnon. Spektaakkeliyhteiskunnan etiikkaan kuuluvan vaatimuksen itsensä ja työnsä myymisestä voi ajatella suhteessa lisätyöhön, jonka kautta kapitalisti imaisee nautinnon siemauksensa.

Orja osoittaa näin herralle tämän halun kohteen. Orjan on osoitettava herralle itsensä objektina, jossa herra voi tunnistaa halunsa. Moderniteetissa herran tunnistama halu ilmaantuu tiedon(halun) hahmossa. Orja markkinoi työtään, joka lisäarvon tuotannon prosessissa abstrahoidaan herran tiedoksi. Siksi tiedon hahmo kätkee itseensä riistämisen realiteetin. Kuten Janne Kurki sanoo: laborantit tekevät likaisen työn, mutta nobelit korjaa tutkimustiimin johto.

Koska tieto on vallitseva muoto herruutta samalla, kun herran tietämättömyys halustaan säilyy, verhoutuu tietämättömyys vastakohtaansa, kaikkitietävyyteen. Missään tämä ei näy niin hyvin kuin politiikassa, jossa ”yhteisten asioiden hoitaminen” edellyttää kaiken toiminnan tasolla tapahtuvaa yhteisyyden kiistämistä. Tieto ja totuus lankeavat yksiin. Nyt ”tieto on erotettu orjasta, ja tämä on tehnyt vallankumouksestakin lähes tai kokonaan mahdottoman” (Kurki, Lacanin diskurssiteoria).

Itseään ja työtään myyvää orjaa hämätään puheella ”itsensä elättämisestä omalla työllään”, vaikka ennen muuta on kysymys herran nautinnon jatkuvuuden turvaamisesta herran vaatimalla lisätyöllä, josta on tullut anonyymin ja fetisistisen järjestelmän yleinen ja siksi helposti legitimoitava realiteetti. Koska kapitalismissa elämiseen vaadittavan välttämättömän työn ja kapitalistille tehtävän lisätyön suhde on kokonaan kadonnut havainnon kuolleen kulman tuolle puolen, on itseään myyvän palkollisen suorastaan koettava kiitollisuutta ostajalleen, joka puolestaan on toisen, isomman herran, omistuksessa. Lisätyö muuttuu järjestelmän vaikutuksesta työksi, jota ”vapaiden työmarkkinoiden subjekti” tekee ”elättääkseen itsensä ja perheensä”.

Nykyinen liberaalivasemmistolainen ajattelu ei puhu juuri mitään kapitalismista tai edes pääomasta, sillä se ei tahdo tietää niistä mitään. ”Markkinavoimien” kaltainen mystifikaatio yhdessä demokratian ja ihmisoikeuksien perusfetissien kanssa riittää oikeuttamaan ”hyvinvointivaltion” ylläpitämiseksi latistuneet vallankumousfantasiat. Röyhkeät muutosvaatimukset jäävät oikeistolle ja traditionalisteille, joiden kaipuu eurooppalaisen aristokratian perään ihastuttaa demystifikaatiota karttavalla rehellisyydellään, mutta väsyttää mahtipontisuudellaan. Näiden vaatimusten totuudellisuus on tavassa, jolla ne heijastavat olemassaolevan järjestyksen kyvyttömyyttä vastata kansan irrationaalisiin huutoihin muulla kuin yhä uusilla vieraantuneisuuden muodoilla.

Jordan Petersonin kaltaiset ”ajattelijat” julistavat pakanallisia oppejaan ”elämän kiertokulun” ja vallitsevan järjestyksen neuroottisesta vaalimisesta. Nuorten miesten lauma seuraa profeettaa, joka ei erota Marxia Nietzschestä, mutta johtaa yhteiskuntajärjestyksen teoriaa merenelävien biologiasta. Petersonin väkevä kyky ajattelemattomuuteen ilmaisee totuuden herran huijarimaisesta halusta, jonka kielletty olemus on tietämättömyys ja jatkuva pyrkimys sen kätkemiseen. Hänen ilmeinen helppoheikkimäisyytensä ja opportunisminsa vetoaa niihin, jotka tietävät, ettei herrasta voi päästä eroon, mutta luulevat, ettei herran paikka ole vaihdettavissa.

Oikeistoliberaali hylkää vallankumouksen, muttei samoista syistä kuin vasemmistoliberaali. Oikeisto sallii vallanvaihdot, jos niille on (substantiaalinen) oikeutus. Siksi oikeiston yhteiskuntakritiikki ei koskaan ole vallankumouksellista vaan vaatii ”paluuta”, kun vasemmistolainen ajattelu (aidoimmillaan) katselee uuden tapahtumisen mahdollisuutta ja työstää oikeutuksen ongelmaa dialektisesti pikemminkin katkoksen kuin jatkumon kautta. (Itse jatkumo on vasemmistolaiselle ajattelulle dialektinen käsite, kun se oikeistolaiselle on substantiaalinen.)

Vasemmiston traditiossa elävä oikeutuksen rakenteen kriittisen tutkimuksen perintö (tai sen vaikutus) tuottaa liberaalissa versiossa siirtymän, joka marssittaa esiin fetissit (demokratia, ihmisoikeudet, seksuaalisten vähemmistöjen oikeudet jne.). Näihin fetisseihin oikeisto odotetusti tarttuu, tajuten ne juuri siksi mitä ne ovatkin. Vasemmistoliberaalit vaikenevat tai uhriutuvat, vaikka juuri fetissin tunnustaminen fetissiksi veisi kantavuutta oikeiston retoriikalta ja mahdollistaisi todellisen kamppailun demokratian sisällöistä. Oman halunsa ansaan joutuneena vasemmisto näyttää mieluummin uhraavan parhaimman osan traditiostaan kuin omaksuvan järjestyksen ja moraalin paikan möykkäävän vaihtoehto-oikeiston ja neoliberaalin konsensuksen todellisena vastavoimana.

Tätä vastavoimaa tarvittaisiin, sillä edes traditionalistien ”aristokratian ideologia” ja myyttiset paluun vaatimukset eivät suo mitään todellisia välineitä kapitalistisen yhteiskunnan rakenteelliseen syväanalyysiin, vallitsevien auktoriteetti- ja identiteettiliikkeiden sekä poliittisten tapahtumien ja antagonismien diagnoosiin. Reaktionaarisina niiltä puuttuu kyky nimetä tapahtumia tavalla, jota substanssin logiikka ja sitä myöten läsnäolon diskurssi ei jatkuvasti rasittaisi. Ne voivat synnyttää laajaakin liikehdintää, kenties jopa kysyä hysteerisesti ja suistaa herran sijoiltaan. Ne eivät kuitenkaan osaa epäonnistua oikein, sillä puutteen ruumiillistamiseen ne kykenevät vastaamaan vain mystiikalla ja logoksella. Ne eivät millään suostu muuttumaan paskaksi.





16.3.2019

Aiotko kirjailijaksi?


Giorgio Colli kirjoittaa Nietzschen jälkeen -kirjassaan ovien nykyään olevan ”selkoselällään kirjailijoiksi pyrkiville ja painetun sanan levittäjille”. Jokainen on valmis katselijaksi. Vastalahjaksi haluamme ainoastaan pienen kappaleen kulttuuriteatterin maailmasta, ”näytellä pienen osan, ottaa vastaan pienet suosionosoitukset”.

”[M]utta juuri tällä hetkellä suuren näytöksen takana luikertelee suuri kauhu”, jatkaa Colli. Hänen mukaansa on huolestuttavaa ”se ajattelematon hyväntahtoisuus ja pelon täydellinen poissaolo, joka luonnehtii vallanpitäjien suhtautumista kulttuuri-ihmisiin”.

Selvää ”halveksuntaa osoittaen” sallii valta kulttuuri-ihmisille hillittömäksi paisuneen vapauden, ja me hurraamme esityksille, jotka ”teeskentelevät olevansa vaarallisia ja hallitsemattomia”.

”Mutta kulttuurihunajan äärellä leijailevien aina vain runsaslukuisempi parvi sen sijaan on hämmentynyt aavistaessaan hämärästi ennakolta, että sen petokset paljastetaan, sen kuoret särjetään ja että lopulta viranomaisten edustaja sanoo nämä sanat: emme tiedä enää, mitä tehdä näillä älyköillä, ellei sitten hyödyllisinä orjina, eläimen tavoin kohdeltuina ja peloteltuina; on yhteiskunnan kannalta parempi, että he tuhoutuvat. Tämän on jo sanonut yksi ja toinen, muttei kukaan, jolla olisi valtaa panna uhkaus toimeen.”

Collin skenaario on fiksu ja irvokas. Taiteilijaa ei tuhota vaarallisuuttaan järjestelmälle, vaan siksi, että hänestä on tullut impotentti teeskentelijä. Taiteilija teurastetaan, koska hänestä on tullut vaaraton ja hyödytön. Hänen ajattelunsa ja työnsä tukee vallan fantasiaa yhteiskuntajärjestyksestä, muttei enää vangitse tietoa himoitsevan modernin herran halua. Taiteilija on lakannut olemasta lisäarvon lähde.

Entisaikojen suvereeni teurasti taiteilijan, jos tämä liian avomielisellä tavalla paljasti monarkin idioottimaisen tyhjyyden. Nykyaikainen herra piilottelee yliopistotiedon takana. Tiedon hahmo ei ole monarkin sädehtivä ruumis, sillä monarkki ei tiedä mitään. Kuten Lacan opettaa, tieto on se, joka kätkee suvereenin. Siksi tiedon ja totuuden rekisterit ovat radikaalisti yhteismitattomia. Valta ja herruus koetaankin nykyään aidoimmillaan modernin tiedepuheen salaperäisenä ja puhdistavana vaikutuksena, tutkimustiedon kertakäyttöobjektina, lihakimpaleena joka ilmaantuu todellisuuteen kaikesta patologisesta sisällöstään riisuttuna jäänteenä.

Taide kadottaa vaarallisuutensa hetkenä, jona se perustaa itsensä tietoon tai sen fantasmaattiseen vastakohtaan mystiikkaan, joka ei ole muuta kuin tiedon salainen tuki. Siksi suuri osa taiteesta on nykyään kuolettavan tylsää, vaikka tuskin koskaan on yhtä vimmaisesti julistettu taiteen kommunikoivuutta ja uskoteltu taiteella olevan ymmärrystä laajentavia ihmeellisiä voimavaikutuksia.

Taide, joka välittää salaisuuden, on herralle kuuliaista, sillä sen muodon logiikka palvoo fetissiä kuten herrankin. Taiteen ei pidä välittää salaisuutta vaan hylätä se. Taiteen salaisuus on tunnustettava totuudessaan, paskana joka ei ole liikuteltavissa ja jonka kehykset eivät heijasta titaanin kykyä tuoda ilmaisunsa muotoon, vaan päinvastoin mittaavat operaatiota, jossa kyvyn puute, virtsaavan elimen alhaisuudella, merkitsee itse kyvyn.




15.3.2019

Perseen kutinaa


Nuoruudessani joskus 7 vuotta sitten olin vielä kunnon oikeistokristitty. Oikeistolaisuus ei helluntaipiireissä ole mitenkään huolestuttavaa. Vasemmalle taas voi vain kallistua, sitä joutuu selittelemään se, joka ei kuulu hyvään sukuun. Minä luin apologetiikkaa, opiskelin filosofiaa ja teologiaa oppi-isäni William Lane Craigin isällisten viittausten reipasta kutsua kuunnellen. Pidin Juha Ahvion marxismidiagnooseja oikeansuuntaisina. Jordan Peterson olisi varmaan uponnut soveltuvin osin. Yhteiskunnan pahin näivettävä voima oli ”suvaitsevaiston” kaikenkattava salainen ylenkatse, holhoaminen ja sokeus ideologiansa tuhoaville voimille.

En kuitenkaan arvele kääntyneeni joidenkin kiistattomien teoreettisten vakuuttumisten seurauksena, vaan koska Žižekin, Badioun ja Lacanin oirelähtöiset todellisuudentulkinnat vetosivat neuroottisuuteeni. Hysteerikko löysi uuden mestarin; vasta sitten alkoi kysely vanhojen mandaatin purkamiseksi.

Suhteeni totuuteen on siis läpeensä patologinen. Ei se sitä tarkoita, että patologisoin totuuden. Kaikista maailman objekteista totuus on ainoa ei-patologinen, sillä se itse on keskeltä halki, se itse on tuo halkeama liikkumattomaksi kimpuksi tiivistyneenä. Totuus on tavallaan paljon typerämpi kuin kestämme ajatella, mutta pelkästään typerä se ei ole. Jos sitä alkaa ajatella, tulee köyhäksi sillä tavoin, ettei typeryyteen ole varaa.

Käyköön tämä johdatuksesta aiheeseen, jonka luotaaminen on valumista kaltevalla pinnalla, maaperällä jonka poliittisen pintakerroksen alla muhii ainutkertainen mahdollisuus subjektin konsistenssin romahtamiseen.

Viime vuosien perseenkutinajuttuja on nimittäin kohdallani ollut sen tajuaminen, että oikeiston piirissä – kenties vain sen periferiassa mutta silti – artikuloidaan todellisuuden epäonnistumista uskottavammin kuin vasemmistoliberaalien veltossa valtavirrassa. Tietenkään oikeisto ei puhu dialektisesti ”todellisuudesta, joka epäonnistuu”, mutta sen laidoilla haiskahtaa diskurssi, jossa ammottaa erikoinen puutteen taju.

Mikä tärkeintä, sekä oikeiston että vasemmiston kriittiset ajattelijat tajuavat oman ja vastapuolen liberaalien typeryyden, ylenkatseen ja itsepetoksen.

Tässä kriittinen vasen laita ja kriittinen oikea laita lähestyvät toisiaan, vaikka väliin jääkin ylittämättömiä ja silloittamattomia kuiluja. Mutta jos on olemassa mahdollisuus käytännölliseen (strategiseen) yhteisymmärrykseen, olisi sitä syytä koettaa hyödyntää; jotenkin, en ole varma miten.

Tulkitsen jopa niin, että jos molemmat puolet kykenevät jäsentämään tämän välilleen aukeavan kuilun yhteisessä diskurssissa, voi syntyä patologista vetoa, jolla saattaisi olla arvaamattomia poliittisia seurauksia. En nyt viittaa latteuteen toisiaan täydentävistä vastapuolista (tämä ajatus kuuluu oikeiston sille lohkolle, joka edelleen haaveilee orgaanisista synteeseistä). Puhun parallaktisesta kuilusta, eikä sellaiseen ole mahdollista muodostaa synteettistä näkökulmaa. ”Yhteinen diskurssi” ei tosiaan tarkoita taistelevien näkemysten yhdistymistä korkeammassa potenssissa, vaan kyse on pelkästä jaetusta puheesta, jota puute liikuttaa.

Tällä kaikella en siis tahdo sanoa, että olisi alettava etsiä yhteistä ”ideologista maaperää”. Sellaiseen en usko, ei sellaista ole. Kyse on yhteisen antagonismin tunnustamisesta. Oikea ja vasen eivät diagnosoi ja tulkitse samoin edes niitä ongelmia, joiden keskeisyyden molempien puolien ajattelevat ihmiset tajuavat. (Tarkoitan ilmastonmuutoksen, globaalin kapitalismin luontoon ja ihmiseen kohdistuvan riiston, uudenlaisen totalitarismin uhan, nykymuotoisen demokratian epäonnistumisen jne. kaltaisia asioita.)

Janne Kurki toteaa ”ajattelijan olevan määritelmän mukaan eri mieltä”. Ajattelija on yksin, oli oikealla tai vasemmalla. Erimielisyydestään hän on samaa mieltä vain vastapuolensa kanssa. Kunnioituksen ansaitsevan vihollisen löytäminen voi olla nykyään yksi niistä asioista, joissa mahdollisuus uuden ilmaantumiseen piileskelee.




13.3.2019

Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?


Viime vuonna Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamo tuli tunnetuksi kustantamona, ”jota ei haluttu Helsingin kirjamessuille”. Loistavan ylimielisessä ja vihaisessa puheenvuorossaan Hännikäinen toteaa vihollistensa epäonnistuneen varsinaisessa tavoitteessaan ”niin pahasti kuin ylipäätään on mahdollista”.

Luulen Hännikäisen olevan varauksetta oikeassa mainitessaan tuoksi ”varsinaiseksi tavoitteeksi” Kiukaan työntämisen marginaliteetin persesilmään suunnilleen niin syvälle kuin mahdollista. Kriittisenä vasemmistoajattelijana olen kyllä sen huomannut, ettei Hännikäiseen ja hänen sanomisiinsa saa liberaalisiipemme riveissä suhtautua kuin yhdellä tavalla.

Tämä provokatiivinen ja patologisen ylenkatseellinen kääntäjä, esseisti ja runoilija on ykskantaan tuomittava äärioikeistolaisena. Natsin kirjoitteluista ja puheista ei tarvitse piitata, etenkään sellaisen ajatteluun ei siedä perehtyä. Hännikäisestä tiedetään aina jo, mikä hän on: ihmisyyden vihollinen ja halpamainen kännissähuutelija.

Hännikäinen kirjoittaa:

”Ihmiset eivät ole typeriä. Ainakaan he eivät ole yhtä typeriä kuin te. Suurin osa suomalaisista ymmärtää kyllä, että te ette ole oikeuden, avoimuuden ja demokratian puolella. Mitä pidemmälle menette, sitä suuremmaksi ymmärtävien joukko kasvaa. Käytätte keinoja ja vakiinnutatte käytäntöjä, joita voidaan poliittisen tuulen kääntyessä käyttää myös teitä vastaan.”

Liberaalin vasemmiston harmiksi Hännikäinen on oikeassa. Eniten minua tässä lohduttaa se säälittävyys, etteivät terävimmät liberaalin nykyestablishmentin arvostelijat sittenkään löydy oikealta vaan vasemmalta – Badioun ja Žižekin kaltaiset ajattelijat tajuavat kyllä vielä Sarastuksenkin väkeä kirkkaammin, millä tavoin liberalismi ja fetisistinen ihmisoikeusajattelu epäonnistuu. Mutta takaisin Hännikäiseen. Häntäkin liberaalien tulisi kuunnella, kriittisesti. Muuten paskamyrsky yllättää heidät housut nilkoissa. Niin on jo tapahtumassa.

Nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä todellisen muutosvaatimuksen artikulaatiot näyttävät jäävän oikeistolle. Vasemmisto seikkailee kaulaansa myöten yliminäsyyllisyyden ja moralismin sumentamassa identiteettipolitiikassa. Jättiläismäiset apurahat pitävät taide-eliitin ja heitä seuraavan median tiukasti kiinni sisäsiittoisessa valtakamppailussa. Vallankumousta nykyvasemmisto ei tahdo, vaan pelkää. Siksi se on onnellinen toivoessaan vallankumousta. Se toive pitää vasemmiston perseen maassa.

Hännikäinen ei pelkää konfliktin kärjistymistä. Hän kehottaa vastapuolta muistamaan, että toisella puolen ”on väkeä, jolla on aseita, sotilaskoulutusta, itsepuolustustaitoja”. Entä meillä sitten? Hännikäinen: ”Teidän puolellanne on väkeä, joka ei tiedä kumpaa vessaa pitäisi käyttää.”

Näistä sanomisista ei liberaalin sietäisi loukkaantua vaan alkaa kontemploida totuutta, jota ne härskisti aukovat.

Viimevuotisten Helsingin kirjamessujen tapaus osoitti taas kerran nololla tavalla sen, kuinka sokeaa liberaalivasemmisto omalle impotenssilleen (ja sen tuekseen vaatimalle totalitarismille) on. Näin ei sodita kulttuurisotaa, vaan annetaan aseita ja rakennustarpeita oikeistolle sen rakentaa mytologiaansa. Jordan Petersonin suosio ei ole muuta kuin todellisen vallankumousajattelun objektivoitunutta puutetta. Jos vasemmisto ei saa rivejään kootuksi, saatamme jonain päivänä tukehtua kökköihin tulkintoihin kristinuskosta, hummereista ja elämän kiertokulusta. Muutakin, pahempaa, voi tapahtua.

Yksi arvokas opetus on, ettei todellinen vastakkainasettelu, kuten Žižek sanoo, vallitse liberalismi–fundamentalismi- tai liberalismi–populismi -akselilla. ”Vasemmistolainen” liberalismi poliittisen korrektiuden vaatimustensa ja SJW-dystopioidensa kanssa on pelkkä populismin/fundamentalismin kääntöpuoli. Niiden ytimessä jyllää yksi ja sama ekonomia ulkoisen vihollisen hahmoineen. Oikeistopopulismi ja -fundamentalismi syntyy tilaan, jonka autenttisen vasemmiston väistyminen jättää jälkeensä. Donald Trump on mahdollinen, koska ne voimat, jotka kohottivat Hillary Clintonin keulilleen, olivat riittävän ylimielisiä riittävän kauan. (Siksi Clinton oli Žižekin mukaan kahdesta pahasta suurempi: jos Clinton olisi voittanut, olisi kaiken jättäminen ennalleen näyttänyt toivottavalta. Joko establishmentkin alkaisi tajuta, että järjestelmässä on tapahduttava rakenteellinen muutos? Vaikuttaako siltä?)

Aito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ”demokratian” ja ”ihmisoikeuksien” kaltaisiin huijarimestareihin. Nämä kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä, joilla oma toiminta ja sen ylläpitämiseen vaadittava väkivalta peitetään ja väärintunnistetaan. Oikea suhtautumistapa on strateginen, mikä tarkoittaa vastapuolen parhaimmistoon tutustumista.

Helvetin naurettavalta tuntuu se, että tällaiselle kirjoitukselle on olemassa tarve. Se todella on olemassa. Sitä ei tunnisteta. ”Lukekaa Hännikäistä, että opitte, mitä hän sanoo ja ajattelee.” Toivoisin tämän olevan pelkkä latteus ja truismi. Tiedän, että jos kuuluisin maamme äänekkäimpään taide-eliittiin, tämä kirjoitus nostaisi omieni – noiden idioottien, jotka kohottavat hegemonisoituja totuuksia laukovat kauniit sielut piiriensä vallankumouksellisiksi – keskuudessa saatanallisen lynkkausmentaliteetin. (”Niemi ylistää Hännikäistä” jne.) Nyt kun en siihen porukkaan kuulu, voin istua rauhassa ja lausua tuomioni seurauksista piittaamatta.




10.3.2019

Parallaksi – kirjailijan haastattelu


Alla oleva tiivistää lauantaina 9.3.2019 pidetyn julkistamistilaisuuden haastattelun annin kysymyksineen ja vastauksineen (joiltain muttei kaikilta osin) olennaiseen. Haastattelijana toimi HT Härkönen, hänelle suuri kiitos hienoista ja stimuloivista kysymyksistä. (Kiitokset myös yleisölle, joka esitti hyviä kysymyksiä miellyttävässä ja kaikin puolin rennossa tilaisuudessa. Tästä jatketaan.)


K: Parallaksi on poikkeuksellinen teos. Se on intensiivinen, kiehtovan hämmentävä ja vieraannuttava. Miten näkisit kirjan eroavan valtavirrasta ja mitä se tarjoaa lukijalleen?

V: Kirja eroaa valtavirrasta, ja koska se siitä eroaa, se katoaa, eikä sitä enää ole. Mutta lopulta ei ole valtavirtaakaan, joka on vain tämän kirjan oire. Lukija saa kirjasta sille suuntaamansa kysymyksen muodossa, jota lukija ei enää tunne. Lukija etsii salaisuutta ja keksii sen itse. Lukija ei tajua tätä kirjaa.

K: Nimensä mukaisesti Parallaksi liikkuu ristiriitaisilla tasoilla proosan muuttuessa välillä esseiksi ja tyylilajiltaan täysin erilaisiksi teksteiksi. Mikä saa sinut kirjoittamaan näin?

V: Pelko kirjoittamisen taidon katoamisesta.

K: Parallaksi on loistavan assosiatiivinen, lukijaansa kaltoin kohteleva kirja. Keille se on kirjoitettu?

V: Omistuksessa lukee: ”Yhteisöille jotka olen pettänyt.” Se on potaskaa ja totuus. Parallaksi on petoksen dokumentti, mutta kaikki kirjoitushan on sitä. En ajattele kirjoittavani juuri kellekään, paitsi että aina kirjoittaessani mieleeni nousee ihmisiä, jotka herättävät vihani ja joita kunnioitan vain vähän. En mahda sille mitään.

K: Onko Parallaksi sinulle kirjallinen kokeilu vai jotain muuta? Miksi kirjoitit Parallaksin?

V: Voiko aito romaani muuta ollakaan kuin kokeilu? Kirjoitin Parallaksin samasta syystä kuin kaiken muunkin: keksiäkseni syyn ja jonkin sellaisen ylevän olemassaolon, sellaisen joka todellisuudessa on typerää ja liikkumatonta, niin typerää ettei sitä ole mahdollista ajatella. Kirjoitan peittääkseni sen, mikä puhkoo fiktiooni reiän ja puhaltaa sen riekaleiksi. Totuuden. Siinä en eroa muista ihmisistä.

K: Aiotko kirjoittaa samaan tyyliin muita teoksia?

V: En usko tekeväni niin.

K: Kirjan hahmot ovat karikatyyrimäisiä ja pakkomielteisiä, hyvin ekstentrisiä. Mikä rooli tällaisilla hahmoilla on Parallaksissa?

V: Kaikki henkilöni ovat sivuhenkilöitä. Henkilöhahmo on tapahtuman läpikulkua ja tiivistymistä. Ero todellisiin ihmisiin on tietysti siinä, etteivät minun henkilöni voi pyyhkiä tiedostamattoman vaikutusta olemattomiin lukijan silmissä. Heidän narsistisen minänsä pelisilmä pettää, he itse pettävät sen.

K: Tekstisi on erittäin tiivistä ja rikasta, millainen on kirjoitusprosessisi?

V: Tylsä ja usein vaivaton. Arkinen. Koetan laskea inspiraation ohitseni. Sen ei pidä antaa häiritä liiaksi.

K: Kuinka paljon tiedonkeruuta teoksen kirjoittaminen vaati?

V: Ei paljonkaan. Melkein riitti, kun väärintulkitsi jo kerättyä.

K: Mikä on kirjan nimen merkitys? Miten valitsit sen?

V: Nimi viittaa sovittamattomuuteen, joten se on kaikki kaikessa. Valitsin nimen kenties sen esteettisen ikävyyden vuoksi, sillä koko kirjahan on sellainen.

K: Mitä teemoja Parallaksissa on? Miten ne eroavat aiemmista teoksistasi?

V: Teemat ovat samoja kuin aina: minua kiinnostaa todellisuuden epäonnistuminen. Parallaksi ei tässä mielessä ole erityinen. Muodossa on toki kaikenlaista, mutta logiikka on saman jatkumoa, yhden idean hellittämätöntä kysymistä.

K: Kriitikot ovat leimanneet sinut vaikeaksi kirjailijaksi, mikä ei ole suuri yllätys. Miten vastaat tällaisiin moitteisiin?

V: Vaikeita kirjoja ei olekaan. En voi perustella tätä väitettä mitenkään, koska väitteen totuus ylittää täydellisesti sen pätevyyden väitteenä.

K: Miten kirjailijan tulisi suhtautua kriitikoihin?

V: Kriitikon ammattitaito mitataan hänen kyvyssään hylätä sen olemassaolo ja astua sivuun vallan kehyksistä. Kriitikko on mahdottoman edessä: hänen pitäisi opettaa lukijoille, kuinka tulee haluta. Kirjailijan ei pidä välittää kriitikoista. He tekevät työtään, heidän asiansa on keksiä kirjailija vallalle hyödyllisenä idioottina. Kriitikkojen kuunteleminen saa kirjailijan etsimään hyvien tyyppien palvelukseen pääsemistä. Kirjailijan ei pidä palvella hyviä tyyppejä.

K: Toinen kritiikki on ollut kirjojen epäselvä sanoma, lukijalle ei paljastu kirjan tarkoitus. Tunnetko, että Parallaksi saattaisi tuottaa samanlaisia reaktioita ja mitä sinulla on niihin sanottavaa?

V: Jos Parallaksi saa kriitikon muotoilemaan teoksen äärellä kokemansa hämmennyksen ja vihan teoksen merkityksen ja ajatuksen epäselvyydeksi, hän on varmasti osannut lukea kirjaa oikein. Hänen olisi kuitenkin parempi olla tietämättä, että hän on oikeassa, koska sitten hän ei tiedä, millä tavoin on oikeassa, ja se on paljon tärkeämpää.

K: Tapulikoski, Parallaksin kaikin puolin hämärä tapahtumapaikka, tuntuu kuvauksissaan suorastaan upottavalta. Se on tuttu muistakin kirjoistasi. Mikä sen rooli Parallaksissa on?

V: Tapulikoski on se osa todellisuutta, jonka perustalta uneksimme loput. Se on olemassa, että joku voisi etsiä jotain. Jos Tapulikoski ei olisi olemassa, emme kuvittelisi sen olevan fiktiota.

K: Parallaksi on taideteos, mutta myös tarkastelee taidetta. Millainen suhde sinulla on taiteeseen ja miten se näkyy Parallaksissa?

V: Taide on fantasia, jonka mahdottomuus on yksi sen fantasian elementeistä. Taide on valittu paikka, jossa patologinen sisältö suoriutuu mahdottomasta eli kohoaa äärettömän tasolle.

K: Mikä on taiteen ja ihmisen suhde?

V: Ihminen osallistuu taiteeseen taideteoksen kautta. Suhde on paras pitää jyrkän muodollisena. Muuten selityksille ei tule loppua.

K: Miksi valitset vieraantumisen samastumisen sijaan?

V: Vieraantuminen on samastumisen toteutumista. Vieraantumisen kautta samastutaan. Joka vieraantuu, sanoo: ”Tuollainen en ole, en ole sellainen kuin sanot.” Mutta aina joku muu jossain sanoo, millainen olet, ja sinä sanot siihen ”kyllä” ainakin kerran.

K: Missä Parallaksi mielestäsi epäonnistuu?

V: Totuudessa. Siksi sen epäonnistumisessa on totuudellisuutta.