Kristillisen elämän käytäntöjä 2: Ylistys

(Sarjan ensimmäinen osa löytyy täältä.) 

Nuoruuteni helluntaikristillisyydessä oli tuskin aihepiiriä, johon minulla olisi ollut ristiriitaisempi suhde kuin ylistämiseen. 2000-luvun alussa helluntailaispiireissä puhalsivat uudet tuulet. Niin kutsutusta ylistysmusiikista muodostui vähitellen jumalanpalvelusten ja varsinkin nuorteniltojen uusi musiikillinen normaali. Rumpujen ja sähkökitaroiden ympäriltä katosi viimeinenkin maailmallisuuden aura.

2000-luvun alkuvuodet olivat samalla oma muusikon korkeakouluni. Soitin useissa kokoonpanoissa, opin lyhyessä ajassa hyvin paljon. Ylistäminen, joka useimmiten merkitsi juuri musisoimista, vakiintui myös yhdeksi keskeisistä seurakunnassa ja helluntaipiireissä laajemminkin tapahtuvan opetuksen sisällöistä. Syntyi tarve määritellä ylistäminen tavalla, joka selittää, miksi kaupallinen viihde ei enää ole niin kovin maailmallista – tai pikemminkin miksei ylistysmusiikki ole kaupallista viihdettä, vaikka se on sitäkin, ja niin edelleen.

Ylistysmusiikki on näet aina ollut olennaisesti kytköksissä kaupalliseen viihteeseen, siis pop- ja rockmusiikkiin, mikä merkitsee tähtikulttia, individualismia ja esiintymiskeskeisyyttä – yksinkertaisesti ilmaistuna hyvää showta. Lajin pioneerina ja ylistyskulttuurin kenties suurimpana yksittäisenä vaikuttajana voi pitää australialaista Hillsongia, joka 2010-luvulle ehtiessä oli helluntailaispiireissä jo käsite. Hillsong-seurakuntien musiikissa yhdistyivät toisiinsa saumattomasti avoin viihteellisyys, kaupallisuus, showpotentiaali ja (tarkoituksellisen) epämääräinen idea ”Jumalan palvelemisesta”.

Egoistis-individualistisen tähtikultin vastapainona ylistyskulttuuri korosti sitäkin enemmän eroa ”esittävän” ja ”ylistävän” välillä. Ylistyskoulutuksissa meille opetettiin, ettemme kaikesta huolimatta ole lavalla esiintymässä, vaan palvelemassa – ennen muuta Jumalaa ja seurakuntayhteisöä. Ristiriita oli tietysti ilmeinen, ja yritykset sovittaa sitä johtivat toisinaan melko absurdeihin lopputuloksiin. Jos bändimme kitaristi veti lavalla tulisen soolon, häneltä saatettiin tiedustella, ajatteliko hän sooloillessaan musiikkia vai Jeesusta. Oli myös aina hiukan epäilyttävää, jos säveltäjänä halusin soittaa omia kappaleitani, sillä ei ollut varmaa, oliko niissä ”oikea henki”.

Koska orientaationi ylistyskulttuurissa oli nimenomaan musiikillinen, inhosin vilpittömästi tuolloin laajalle levinnyttä asennetta, jossa ”liika musiikkiin keskittyminen” mieltyi jonkinlaiseksi epähengellisyydeksi. Spottivaloissa ja korotetulla lavalla, hyvin harjoitelleen kokoonpanon keskellä, oli myös hankala kiistää olevansa esiintymässä vain siitä syystä, että popviihteen ja jumalanpalveluksen ideoiden välinen sovittamaton ristiriita vaati nokkelaa semantiikkaa jäädäkseen kriittisen ajattelun katveeseen.

Oma ratkaisuni oli nauttia esiintymisestä ja kuitata ristiriita vaatimalla rehellisyyttä: ylistysmusiikki oli juuriaan myöten performatiivista. Väitteen kiistäminen johti kaksinaismoralismiin, tekopyhyyteen ja kateelliseen vallankäyttöön, jonka seuraukset sain kokea kipeän omakohtaisesti. Erotessani 2010-luvun puolivälissä helluntakirkosta en tahtonut olla missään tekemisissä ylistyskulttuurin kanssa.

Mitä sitten ymmärrän kristillisen ylistämisen käsitteellä nykyään tarkoitettavan? Jos kristillisen elämän ihanne on egon laajenemisen periaatteen mahdollisimman täydellisessä kiistämisessä, ylistämisen yhdistäminen kaupalliseen musiikkiviihteeseen vaikuttaa ainakin lähtökohtaisesti ongelmalliselta; on tuskin alkuunkaan riittävää, että ylistysbändin esiintyjät koettavat hoitaa hommansa ”puhtain motiivein”, sillä vanhan viisauden mukaan väline on viesti. Jos ympärille rakentunut systeemi ja sen logiikka pakottavat egoismiin, mitä väliä on yksilön motiiveilla? Mitä tekemistä sinänsä nautittavalla popviihteellä on vaikkapa Paavalin doksologioiden ja Daavidin psalmien kanssa? Hillsongin perillisiltä on turha odottaa tässä suhteessa sen enempää autenttisuutta kuin globaaleilta öljyntuottajilta ratkaisua ilmastokatastrofiin, olivatpa systeemissä toimivien yksilöiden vaikuttimet kuinka jaloja tahansa.

Käsitteenä ylistäminen yhdistyy kiittämiseen ja palvontaan, ylipäätään kunnian osoittamiseen, lahjoittamiseen ja niin edelleen. Tässä mielessä viihdyttävä popkonserttikin on toki ajateltavissa esiintyjien lahjana yleisölleen ja laajemminkin yhteisöä palvelevana hyödyllisenä toimintana – sikäli kuin emme näe mitään olennaista ristiriitaa kaupallisen ja egoistisen tähtikultin juhlinnan ja kristillisen seurakunnan antiegoististen perusideoiden välillä. Jumala ei tietenkään tarvitse kiitoksiamme sen enempää popmusiikilla kuin kontemplaatiollakaan ryyditettynä; sellainen teologia, joka projisoi Jumalaan minkäänlaisia tarpeita, on auttamattoman antroposentristä.

Kristillisen ylistämisen perusajatus on mielestäni yksinkertainen. Siinä luotu kiittää tekijäänsä, lahjan saanut tunnustaa lahjan antajan. Käytännön tasolla tällainen ylistäminen merkitsee olennaisessa mielessä jonkinlaista kiitollisuuden sävyttämää elämän juhlintaa – ja tavat ovat tietenkin moninaiset. Juhliminen puolestaan on yleensä luonteeltaan varsin yhteisöllistä (ainakin on hauskempi juhlia porukassa kuin yksin). Paavalin doksologiat – lyhyet Jumalaa ylistävät puheenvuorot tyypillisesti kirjeiden alussa – on nekin suunnattu yhteisölle ja tapahtuvat yhteisön piirissä. Vanhan testamentin ajan juutalaiseen jumalanpalvelukseen puolestaan kuului käytäntönä, että veisuunjohtaja nautti pikarillisen viiniä voidakseen palvella Herraa ilolla.

Tässä mielessä ylistäminen on ekspressiivistä: se on kiitoksen ilmaisemista, johon siten kuuluu väistämättä performatiivinen ulottuvuus. Lyhyt doksologia kirjeen alussa on toki eri asia kuin pienoisromaanin mittainen retorinen tykitys, ja jos veisuunjohtaja joisi itsensä puhe- ja liikuntakyvyttömäksi, hän tuskin enää suoriutuisi tehtävästään, vaikkei juhlafiiliksestä niin pulaa olisikaan. Sama pätee kaupalliseen viihteeseen – se toimii huonosti kristillisen yhteisön viitekehyksessä, muttei siksi, että on performatiivista, vaan koska täyttää tehtävänsä perin kelvottomasti. Yleisestikin pidetään moukkamaisena tekona antaa lahjaa, joka korostaa lahjan antajaa enemmän kuin sitä, jolle lahja on tarkoitettu. Humalainen veisuunjohtaja kiinnittää huomion itseensä, mutta niin tekee parrasvaloissa esiintyvä ylistysartistikin. Motiivit ovat toissijaisia, ratkaisevaa on teon luonne.

Koska ylistäminen on ilmaisullista, ei siis myöskään ole samantekevää, millä tavoin ja mitä ilmaistaan. Kenen kannalta näillä asioilla sitten on väliä? Ainakaan kyse ei ole vaikuttamisesta Jumalan suuntaan (sen enempää kuin rukoilemisessakaan): kristitty ei ylistä tehdäkseen Jumalan iloiseksi – ikään kuin ihminen voisi millään tavoin lisätä mitään olemisensa alkuperään. Huonon ja hyvän ylistämisen ero on merkityksellinen ennen kaikkea ihmisten välisiin suhteisiin nähden, siis yhteisön ja kulttuurin kysymyksenä.

Yhtäältä tämä merkitsee, että on tarpeetonta rajata kristillisen ylistämisen käytäntöjen alaa mitenkään erityisen tiukasti. Ajat ja kulttuurit muuttuvat. Toisaalta kyse ei ole täydellisestä relativismistakaan. Egoa paisuttavien performanssien suosimiseen ylistämisen yhteisöllisessä kontekstissa on syytä suhtautua kriittisesti, mikäli haluamme tulkita kristinuskoa missään relevantissa mielessä pikemminkin egon vähenemisen kuin laajenemisen uskontona.

Tällä ei toki ole mitään tekemistä sen kanssa, sopiiko kristityn käydä popkonserteissa, kirjoittaa tykityksiä tai juoda itseään humalaan. Toisen ”jumalasuhteen” kontrollointi tai määritteleminen hänen puolestaan on itsessään tyystin jumalatonta touhua, joten kukin toimikoon omantuntonsa mukaan. Vapaana eläminen on riittävän vaikeaa kenelle tahansa.

 

Kristillisen elämän käytäntöjä 1: Rukous

Ajattelen sitä kristinuskoa, jonka nuoruudessani omaksuin, jonkinlaisena ”uniaikana”, unissakävelijän kristillisyytenä. Nimitys on tietenkin yksinkertaistava eikä kovin adekvaatti. On houkuttelevaa katsoa menneisyyttään paheksuvasti ja hiukan tuomitsevasti; ehdottomasti siinä on jotain pirullisen nautittavaa. Minun on kuitenkin mahdoton kieltää, että olisin tuolloinkin kysellyt, kuinka elää kristittynä. Vastaukseni tosin erosivat nykyisestä.

Yksi perinteisistä kristillisistä elämänkäytännöistä on rukous, rukoileminen. Jos nuorena ajattelin, että rukoileminen on paitsi kristityn ”olemisen tapa”, myös jonkinlainen pyhä velvollisuus, olivat rukoukseni usein kaukana siitä, että vaikuttaisin sisäistäneeni tuon käytännön kontemplatiivisen syvällisyyden ja siihen liittyvän teologisen ymmärryksen.

Niinpä ”parhaat” rukoukseni olivat pitkiä, keskittyneitä ja monisanaisia. Pyysin kaikenlaista johdatusta, esitin erilaisia hurskaita toiveita Jumalalle. Enää en tunnu moiseen kykeneväni. Miksen? Koska vastassani on aina sama ajatus: miksi pyytää mitään itselleen? miksi toimia ikään kuin rukoukseni olisi jokin keino, jolla Jumalaan vaikutetaan? Eikö todellinen kristillinen usko ole yhtä aikaa enemmän ja vähemmän – enemmän siinä mielessä, että kyse on luottamisesta kaiken tarvittavan järjestymiseen (siinä määrin, ettei ole syytä alkaa edes määritellä itse, mitä tuo ”tarvittava” sisältää); vähemmän siinä mielessä, että erilaisten asioiden pyytäminen tuntuu tyystin yhdentekevältä. Emme me täällä sitä varten ole. Jos on olemassa oikein elämistä, sen on oltava elämistä pikemminkin toisia kuin itseä varten.

En tietenkään tahdo väheksyä niitä kristittyjä, jotka pyytävät ja anovat. Tämä yleinen pyytämisestä pidättäytyminen ei kohdaltani merkitse minkäänlaista arroganssia tai välinpitämättömyyttä. Jumalaa ei vain tarvitse miellyttää moisilla rukouksilla; missään tapauksessa rukous ei ole ”käsi, joka Isän kättä liikuttaa”. Tässä mielessä entinen ”uniajan kristillisyyteni” oli aivan tavanomaista maagista ajattelua. Ihmeellistä on siten pikemminkin se, ettei Jumalaa näytä vähääkään haittaavan opetuslastensa pakanallisuus. Yllättävän moni kristitty näkee Jumalan toimijana, joka ratkaisee siirtonsa sen mukaan, kuinka ”aktiivisesti” uskova rukoilee.

Näin ei selvästikään ole laita. Muussa tapauksessa maailman olisi pakko olla nykyistä parempi – tai sitten suurin osa kristityistä on harvinaisen välinpitämättömiä sotien, ilmastonmuutoksen, orjuuden ja lasten kärsimysten suhteen, ja rukoilee universumin herraa vailla alkeellistakaan kokonaisnäkemystä. Näin pessimistisesti tuskin on syytä ajatella. Tietenkin – varsinkin vauraissa länsimaissa – on paljonkin kristillisyyttä, joka kuvittelee Jumalan ”vastaavan” kaikenlaisiin itsekkäisiin pyyntöihin omistusten ja egon laajentamista ajatellen. Nuorena kloppina tapasin itsekin rukoilla jatkuvasti taiteellista menestystä, ikään kuin juuri tämä rukous olisi jotenkin puhdas ja ”Jumalan mielen mukainen”, vaikkei tarvitse kummoista itsereflektointia käsittääkseen, kuinka narsistisesta himosta tässä on kysymys. Ihminen luulee Jumalan kaipaavan aseita sodankäyntiinsä, ja rajatonta egoismiamme kuvastaa hyvin se, että kristitty ajautuu pyytämään itselleen maallista menestystä muka tämän ”sodankäynnin” tarpeisiin.

Jos ”Jumalan sodankäynnistä” on syytä oppia jotain, niin Kristuksen ja varhaisten opetuslasten paradigmaesimerkit suuntaavat huomion aivan toisenlaisiin asioihin. Kaksi iloa pilaavaa antiteesiä kohoaa välittömästi näkösälle: 1) köyhyys kaikesta (niin henkisestä kuin aineellisestakin) luopumisen merkityksessä ja 2) tästä seuraava kiistämätön ja brutaali välinpitämättömyys kaikenlaisen sosiaalisen arvonnousun pelin suhteen. Jos opin ilmaisee lakina, se on tyly ja kohtuuton. Köyhälle: älä himoitse lähimmäisesi omaisuutta. Rikkaalle: anna pois kaikki, mitä omistat.

Entä miten on ”rukouselämäni” (kuten helluntailaiset sanovat) laita nykyään? Se, etten kykene pyytämään asioita itselleni, ei ilmaise minkäänlaista moraalista sankaruutta; kuten sanoin, kyse on kyvyttömyydestä – taipumuksesta uskoa yhtä aikaa sekä tällaisen pyytämisen yhdentekevyyteen että perimmäisen todellisuuden luonteeseen jonain, mikä ei ole välinpitämätöntä tai persoonatonta.

Rukoukseni onkin muuttunut monisanaisista monologeista yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi virkkeeksi, eräänlaiseksi pienoisdoksologiaksi: Kiitos, että näet minut. Näihin neljään sanaan sisältyy suunnaton määrä merkityksellisyyttä.

Kiitos tarkoittaa, ettei olemiseni lähde ole minussa itsessäni, vaan lahjassa ja lahjan antajassa. Kun kiitän näkemisestä, tunnustan etten pidä perimmäistä todellisuutta välinpitämättömänä. Samalla tunnustan nähdyksi tulemisen tarpeen inhimillisen perustavuuden, sen että koko olemassaoloni kaikkine haluineen ja aikomuksineen on alusta saakka kytköksissä Toiseen ja toisiin. Puhuttelumuoto merkitsee, etten suuntaa sanojani persoonattomalle objektille, vaan jollekin, jonka mitä suurimmassa määrin sopii ajatella  olevan Sinä. En tajua, mitä järkeä noiden neljän sanan jälkeen olisi enää ruveta pyytämään itselleen yhtään mitään. Miksi tehdä mitään sellaista?