Maa, jossa ei ole köyhiä – huomioita voittajien moraalista

 

Mitä ajatella, kun kristillisdemokraattiseen puolueeseen kuuluva ehdokas jakelee somessa tällaisia kiistatta varsin raflaavia keskustelunavauksia?

 

Tunnustan heti, että minulle tämäntyyppinen avaus on melkoinen rage bait. Pienituoloisena työttömänä minulla on reilusti yli vuosikymmenen mittainen (ja yhä jatkuva) omakohtainen kokemus kroonisesta rahanpuutteesta. Olen toki myös saanut kuulla parempiosaisten viisastelua siitä, kuinka vähät rahani kyllä riittäisivät ”välttämättömiin asioihin”, ellen olisi niin ”tuhlaavainen”. Rikkailla on kautta aikojen ollut tarve kontrolloida köyhiä massoja ja määritellä heidän puolestaan, mitkä kulloinkin ovat ”elintoiminnoille välttämättömiä” asioita; vallankäytön ideaan kuuluu, että kun välttämättömyydet on tällä tavoin määritelty, luokkaerot saadaan siivottua pois näkyvistä. Samalla ”luksuselämää” viettävät köyhät on leimattu moraalisesti epäilyttäviksi. Heillä ei ole oikeutta kutsua itseään köyhiksi, oikeastaan he ovat samassa veneessä rikkaiden kanssa. Jokainen on tavallaan rikas, ja niin edelleen.

Rikas voikin aina sanoa köyhälle, ettei elintoimintojen ihmisarvoiseen ylläpitämiseen tarvita juuri muuta kuin noin 2 000 kaloria ja tunti ulkoilua per päivä. Kaikki muu on luksusta. Jos on varaa luksukseen, ei ole köyhä. Yllä siteerattu teksti on tässä mielessä vielä varsin maltillinen. Sen logiikka on kuitenkin täsmälleen sama: köyhyys tulkitaan absoluuttisena, kontekstista riippumattomana kategoriana, jota käytetään strategiseen ulossulkemiseen. Jos toimeentulotuella elävä moniongelmainen ostaa kerran kuukaudessa kaljalavan, hän ei voi olla aidosti köyhä, eikä hänellä näin ole minkäänlaista oikeutta käyttää itseään paradigmaesimerkkinä. Yhden kaljalavan hinnalla saa esimerkiksi tolkuttomasti ryynejä ja juureksia, kuuluu tunnettu keskiluokkainen järkiargumentti.

Tämä huonosti kätkeytyvä sorron logiikka on toki ilmiselvä ajattelevalle ihmiselle, eikä ole tarpeen pyrkiä erikseen osoittamaan sen tosiasiallista julmuutta ja tekopyhyyttä. Minun kannaltani onkin kiinnostavampaa pohtia, mitä tällaisen tekstin hyväksyvä jakaminen tarkoittaa niin kutsutun kristillisdemokraattisen järkeilyn näkökulmasta.

Kysyn aluksi tyhmän kysymyksen. Miten on mahdollista, että kukaan itseään kristittynä pitävä ihminen viitsii yleensä puolustaa tällaista brutaalia ja ulossulkevaa näkemystä, joka aivan ilmeisellä tavalla edustaa hyvin julmaa ja piittaamatonta luokkamoraalia? Tällä ei ole mitään tekemistä häviäjien puolelle asettuvan, köyhiä ja puolustuskyvyttömiä hoivaavan kristillisyyden kanssa. Kuitenkin meillä on hallituksessa puolue, joka käyttää etuliitettä ”kristillinen” osallistuessaan vailla vähäisiäkään tunnontuskia tukemaan voittajien etuja turvaavaa – köyhiä lapsiperheitä, sairaita, vammaisia ja monin tavoin jo valmiiksi alistettuja ihmisiä sortavaa – politiikkaa. Oma kiinnostava kysymyksensä on sekin, kuinka tähän on tultu; mutta tämä on kysymys, johon on mahdoton vastata tällaisen kohtalaisen suppean vastineen puitteissa.

En myöskään pyri tämän enempää todistelemaan sitä, kuinka kaukana kristinuskosta tai Jeesuksen seuraamisesta kristillisdemokraattinen puolue tosiasiallisesti on nykyisissä poliittisissa linjauksissaan: oletan tämänkin asianlaidan olevan jokseenkin ilmeisellä tasolla selvä kenelle tahansa ajattelevalle ja näkökykyiselle, niin kristitylle kuin ateistillekin. Vastineeni ideana ei ole perustella moraalisia itsestäänselvyyksiä. Sen sijaan koetan pyrkiä hahmottamaan sitä ideologista mielenmaisemaa, jossa siteeratun tekstin kaltaiset julmat järkeilyt yhdistyvät näennäisen ongelmattomasti yhteisen hyvän puolesta käytävään kamppailuun. Selväähän on, että keskimääräinen KD:n kannattaja uskoo, kuten me kaikki, olevansa hyvien puolella.

Olettakaamme seuraavaksi fiktiivinen KD:n ehdokas N, joka jakaa alussa siteeraamani puheenvuoron seinällään – sen sisältämän viestin asiaa kummemmin pohdiskelematta hyväksyen. Tällöin hän ei tietenkään ole kanssani samaa mieltä tekstin todellisista moraalisista implikaatioista. Mitä tällaisen fiktiivisen hahmon sitten – ollakseen minimaalisesti psykologisesti uskottava – täytyy itsestään ja edustamistaan arvoista uskoa?

Luonnostelen näkymän karkeasti.

N:n mielestä oppositio liioittelee köyhyysongelmaa poliittisella tavalla tarkoitushakuisesti. Toki meillä on ”köyhät aina keskuudessamme”, N järkeilee, mutta pohjoismaisena hyvinvointivaltiona kaikenlainen puhe todellisista luokkaeroista on näin kotioloissa silkkaa marxilaista propagandaa. Täällä ei kukaan joudu näkemään nälkää, sosiaaliturvaa saa liiankin heppoisin perustein. Itse asiassa juuri tämä on yksi keskeisistä ongelmista. Runsas sosiaaliturva ja vastikkeeton raha tekee ihmisistä vastuuttomia hedonisteja. Kristillisdemokraattiseen suoraselkäisyyteen kuuluu ehdottomasti tällaisen elämästä vieraantuneen nautintohakuisuuden julkinen paljastaminen ja vastustaminen. Kysehän on siivellä elämisestä. Eivät nämä mitään oikeita köyhiä ole. Puhutaanhan jo ”ideologisesta työttömyydestäkin”. Ja ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä, ja niin edelleen.

Lyhyesti sanoen: N on sisäistänyt ”oikeistolaisen moraalikoodin”, jota ei kuitenkaan itse pidä lainkaan oikeistolaisena, vaan mieltää sen ideologisesti neutraaliksi common senseksi – kuten nykyaikaiseen oikeistolaisuuteen tyypillisesti kuuluukin (vain vastapuolella on ”ideologia”). Keskeinen moraalinen perustelu nojaa toisen hyväksikäytön kieltävään imperatiiviin. Jos todellista köyhyyttä ei merkittävissä määrin ole olemassakaan, ”köyhät” ovat enimmäkseen vieraantuneita ja keskenkasvuisia hedonisteja, joita kohtaan kuuluukin olla ankara; sehän on lopulta heidän omaksi parhaakseen. Pohjimmiltaan kyse on ”kristillisestä rakkaudesta”, kasvatuksellisesta kurittamisesta.

Tässä kohdin on sivuseikka, että niin väitteet runsaasta, laiskottelun mahdollistavasta sosiaaliturvasta kuin näky elämästä vieraantuneista hedonistisista massoista ovat räikeän paikkansapitämättömiä. Olennaista on näkemyksen moraalinen gravitaatio, sen kyky vedota kuriin ja retribuutioon tervejärkisenä asenteena, jota ”vasemmistolainen kaunan politiikka” ei pääse tahraamaan. Kauna ei sovi oikeistolaiselle, varsinkaan kristitylle.

Köyhyys on tarpeen määritellä todelliset luokkaerot ulossulkevalla tavalla, jotta kurittamiselle löytyy riittävän vahva moraalinen oikeutus. Näin on mahdollista väittää opposition ”ratsastavan köyhyydellä” ilman todellista moraalisen imperatiivin tukea. On selvää, että tällainen politiikka on pohjimmiltaan niin kyynistä, ettei rehellisyyteen pyrkivä kristillisdemokraatti voisi sellaista allekirjoittaa. Niinpä hänellä on vahva, joskin usein tiedostamaton, motiivi tämän kyynisyyden kätkemiselle. Iskulauseet ovat tuttuja: ”työn on oltava kannattavaa”, ”tuilla elämisen ei pidä olla liian mukavaa” – ja tietenkin: jos sinulla on varaa käyttää päihteitä, meikkejä tai hajuvesiä, et voi olla köyhä.

Tätä voi myös pitää yhtenä riiston logiikan äärimuotona. Köyhältä viedään jopa valta määritellä se, mistä hänen elämäntilanteessaan on kysymys. Se ei ole mahdollista ilman edeltävää moraalisen pääoman haltuunottoa. Koska mikään ei ole niin halveksittavaa kuin uhrin syyllistäminen, on todellisen uhriuden olemassaolo ensin kiellettävä. Hallituspuolueena KD on haastavassa tilanteessa, sillä sen imagon kannalta on jatkuvasti tärkeää näyttäytyä kansakunnan moraalisena selkärankana, erityisesti köyhien lapsiperheiden asialle omistautuneena puolueena. Koska nykyinen hallitus tunnetusti riistää köyhiä lapsiperheitä, moraalisesti uskottavat vaihtoehdot ovat vähissä. Riistoa on vähäteltävä syyttämällä oppositiota uhrien määrän keinotekoisesta liioittelusta, jos ei suoranaisesta valehtelusta.

”Todellisen köyhyyden” puuttumisesta syyllistäminen on sikälikin tehokasta propagandaa, että se usein saa köyhät osallistumaan siihen itse. Kun rikas osoittaa köyhälle, mikä oikeasti on elämässä välttämätöntä, viestin voi todeta osuneen maaliinsa siinä vaiheessa, kun pienillä tuloilla kituuttava työtön toteaa tulevansa toimeen oikein hyvin, olevansa täysraitis ja tosiaankin tyytyvänsä vain kaikkein välttämättömimpään. Näin hän torjuu itseensä kohdistuvat syytökset elämästä vieraantuneesta hedonismista. Tämä on mahdollista taustalla olevan moraalisen imperatiivin vetovoiman vuoksi. Moraali muuttuu aseeksi, jolla ylemmät luokat harjoittavat hajottamisen ja hallitsemisen politiikkaansa.

Siksi on oikein kysyä, kenellä on valta määritellä köyhyys ja köyhän tarvitsemat välttämättömyydet ja miksi. Ei ole lainkaan samantekevää, mihin yhteiskuntaluokkaan nämä ”elintoimintojen kannalta välttämättömät tarpeet” määrittelevä tässä nimenomaisessa keskustelussa kuuluu – tai pikemminkin: ei ole samantekevää, mistä asemasta käsin määrittely tulee lausutuksi (sillä köyhä voi puhua rikkaan suulla sitä itse tajuamatta). ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne” tarkoittaa aivan eri asioita Jeesuksen kuin roomalaisen maaherran suusta. Jeesus oli aina ja kaikkialla uhrin puolella. Tämä on kuitenkin haastava asenne ääniä kalastelevalle poliitikolle, joka systeemin pelisääntöjen puitteissa on pakotettu toimimaan vallanhaluisesti. Siksi houkutus moraalisen pääoman haltuunottoon uhrien ulossulkemiseksi on epäilemättä lähes vastustamaton. Kauna ja syntipukittaminen ovat poliittisen systeemimme ydintä, mutta evankeliumien vaikutus kulttuuriin elää vastaavasti keskuudessamme eettisesti voimallisena vaatimuksena tiedostaa uhrit aina ja kaikkialla. Kristillisdemokraateilta voi tässä suhteessa vaatia mielestäni enemmän kuin muilta – ainakin niin kauan kuin he pitäytyvät rohkeassa etuliitteessään.

 

Säälin ja heikkouden uskonto

 

On tunnustettava Nietzschen olevan täysin oikeassa kutsuessaan kristinuskoa säälin ja heikkouden uskonnoksi. Säälissä ja heikkoudessa on myös kristinuskon tulevaisuus. Todellisia kristittyjä tämä ei kuitenkaan häiritse. Jos nimittäin emme ole häviäjien ja turpaanvedettyjen puolella, missään ei ole paljon mitään mieltä.

Länsimaissa kristinusko vaikuttaa juuri nyt usein joko keskiluokkaiseen mukavuuteensa pysähtyneeltä tai masentavan uuskonservatiiviselta. Kummallakaan muodolla en näe tulevaisuutta. Jos viimeistään 1970-luvun jälkeinen kristillisyys kiinnitti huomionsa tyystin oikeutetusti ateististen, usein kommunistisiksi tai sosialistisiksi julistautuvien diktatuurien tuottamiin uhrimassoihin, ei nykyaikana mikään kapitalismiin (ja sen uhrituotantoon) epäkriittisesti suhtautuva lähestymistapa voi tulla kysymykseen. Tämä ei tarkoita vaatimusta kristinuskon politisoimisesta, sillä kristinusko on aina ollut poliittista. Meillä ei olisi ylösnoussutta Jeesusta, ellei hän olisi onnistunut suututtamaan aikansa poliittista eliittiä. Hänen vallankumouksellisuutensa ei kuitenkaan ollut kovin ohjelmallista. Yhteiskunnallinen uudistuminen on kristinuskossa ikään kuin uhrikriittisyyden onnellinen sivutuote. Jeesus ei pyrkinyt syrjäyttämään roomalaista valtaa oman teokratiansa perustaakseen. Häntä ei myöskään huolettanut ”kansakunnan moraali” tai ”Jumalan arvovalta”.

Kristinuskon totuutta ei nähdäkseni viime kädessä mitata opinkohdilla tai dogmatiikalla, vaan kysymällä, missä määrin sen uskonnon harjoittaminen tarkoittaa johdonmukaista ja itsepintaista asettumista sorretun uhrin puolelle, aina ja kaikkialla. Konformistisen ja itseensä tyytyväisen – nykyään kovin usein poliittisesti oikealle kallistuvan – kristinuskon tunnistaa helposti tavasta, jolla se on vieraantunut alkuperäisestä, kuvia kumartelemattomasta uhrikriittisyydestään. Kun uhrien puolelle asettuminen vähin erin unohtuu, alkaa erilaisten ”syntien” vastustaminen muuttua uskonnon pääasialliseksi agendaksi. Keskeisenä huolenaiheena näyttäytyy nyt saavutettujen valtaetujen säilyttäminen, jota ”uhriutuvat vähemmistöt” uhkaavat. Tällainen kristillisyys on kuitenkin tuhoon tuomittua, ellei se kykene sisäiseen vallankumoukseen; sen mielikuvitusta ruokkiva voima on ehtynyt, eikä se puhuttele enää ulkopuolisia, vaan tyytyy saarnaamaan laumalleen.

Konservatiivien kovasti pelkäämä ateismi, sekularisaatio, on uhannut kristinuskoa viimeksi 1900-luvun alkupuolella. Postmodernien kysymyksenasettelujen rantauduttua kulttuurikeskusteluun ateismi on kuitenkin osoittautunut kyvyttömäksi puolustamaan suurta skientististä kertomustaan. Tämän puolesta puhuu vakuuttavasti niin kutsutun uusateismin lapsellisuus ja keskentekoisuus: se taistelee yhä myöhäiskeskiaikaista kristinuskon olkiukkoa vastaan. Jälkimodernissa ilmastossa uskontoa lähestytään suopean kiinnostuneesti, instituutioiden ulkopuolelta. Ateistinen maailmankuva vaikuttaa lattealta ja yksiulotteiselta; ihminen kaiken merkityksen mittana on riisuttu kehitysoptimismistaan. Kuten Alister McGrath toteaa, ateismi on menettänyt kykynsä ruokkia mielikuvitustamme. Se ei myöskään kykene vastaamaan dynaamisen ja alati liikkeessä olevan kristinuskon asettamaan haasteeseen, sillä se ei ole vielä päässyt modernista tiedeuskovaisuudestaankaan. Helluntailaisuuden räjähdysmäinen kasvu kolmansissa maissa 2000-luvulla osoittaa tämän hyvin.

Suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa helluntailaisuus vaikuttaa toisaalta keskiluokkaistuneen. Toisin kuin globaalissa etelässä, se ei meillä näyttäydy köyhien ja sorrettujen näkökulmaa juhlistavana lohdullisena kertomuksena todellisen Jumalan läsnäolosta tässä ja nyt, vaan assosioituu tunkkaiseen, kapitalismin puolta pitävään konservatismiin, jonka agendalla ovat lähinnä seksuaalivähemmistöjen elämäntapojen tuomitseminen ja kaiken ”punavihreän” vastustaminen. Uhrin puolta pitävä kriittisyys näyttää vaihtuneen uhriutuvaan kriittisyyteen. Tämä lienee kuitenkin ohimenevää, ja on mahdollista, että sukupolven vaihtuessa suomalainen helluntailaisuuskin löytää itsensä vähitellen uudelleen. Ellei löydä, harva jää ikävöimään.

Protestanttinen uskonpuhdistus riisui jumalanpalvelukselta kuvat ja kokemukset. Epäjumalanpalvonnalta varjeltumisen nimissä se teki Jumalan kohtaamisesta tyystin välittynyttä: Jumala kohdattiin vain sanassaan, siis poissaolevana. Tästä on vain lyhyt matka vakaumukselliseen ateismiin. Uskonpuhdistus tuotti kyllä mittavia ja älyllisesti rikkaita dogmatiikkoja, mutta suhtautuessaan äärimmäisen nihkeästi kokemuksellisuuteen se samalla tuli valmistaneeksi tietä pietismille ja helluntailaisuudelle.

Vaikka itse koin luterilaisuuden virkistävänä tuulahduksena irtautuessani helluntailaisuudesta 2010-luvun alkupuolella, huomasin itsekin poissaolevan Jumalan ateistisen implikaation. Dogmatiikka ja pitkälle kehitetty oppi ruokki älyä, mutta eristi tunteen. Toisaalta en yhäkään koe mitään halua palata vanhaan helluntailaisuuteen, jossa kokemuksellisuuden korostaminen johti säännönmukaisesti kriittisen ajattelun lyttäämiseen ja epä-älyllisiin, pinnallisiin saarnoihin. Onko kristinuskolta liikaa vaadittu, että se rikastaisi sekä ajatus- että kokemusmaailmaamme? Tuskin sentään.

Muiden muassa René Girardin ja C.S. Lewisin kautta löysin kristinuskon, joka on paitsi älyllisesti tinkimätöntä, myös kokemuksellisesti rikasta ja uhrikriittistä. Etsintä on ollut pitkä, lähes 15 vuoden mittainen. Jonkinlaiseen konkluusioon lienen viimeinkin tullut. Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin varma yhtään mistään: jos Kierkegaard on jossain oikeassa, niin siinä, että kristinuskon on kyettävä sisällyttämään itseensä epävarmuus; muuten se ei puhu intohimon kieltä. Perimmäisillä kysymyksillä on kuitenkin väliä.

Mitä tästä eteenpäin, se jää nähtäväksi.

 

 

Kristinusko, pahuus ja kunnianhimo

Syntiinlankeemusmyytin ja kristillisen tradition mukaan Saatanan ja saatanallisuuden olennainen piirre on kunnianhimo: halu olla jotakin, millä on valta määritellä itsensä mistään ja kenestäkään muusta riippumatta. Voimme kutsua tässä halussa ilmenevää periaatetta minän laajentamisen periaatteeksi. Saatana on joku, joka haluaa luoda itse oman Hyvänsä. Luotuna olentona hän kuitenkin on koko olemassaolonsa velkaa luojalleen, siis Hyvälle, joka on väistämättä hänen ulkopuolellaan ja josta hän yhtä väistämättä on täysin riippuvainen. Kun Saatana pyrkii rakentamaan oman Hyvänsä, tämä ei tarkoita vähempää kuin minän omaksumista kaiken hyvän kriteeriksi ja jäsentämisen periaatteeksi. Siksi kristityt mieltävät saatanallisuuden ytimen olevan jotain, missä ihminen tahtoo tulla itse omaksi jumalakseen.

Kristityille lukijoilleni (ja muillekin) huomautan tässä kohtaa käyttäväni termiä myytti sen ei-pejoratiivisessa merkityksessä – samassa, jossa sitä käyttävät ajattelijat kuten C.S. Lewis ja René Girard. Tässä merkityksessä myytti ei viittaa johonkin väistämättä epätoteen ja puhtaan kuvitteelliseen todellisuuteen, vaan on ikään kuin täsmentymätön, likiarvoinen kuva jostain aidosti todellisesta. Syntiinlankeemusmyytissä totuudellista on, näin väitän, sen ilmaisema minän laajentumisen periaate, joka sosiaalisen arvonnousun pelin läpäisemässä maailmassamme ilmenee kunnianhimona.

Voi tuntua hyvin liioitellulta ja yksinkertaistavalta sanoa kunnianhimoa saatanalliseksi. Varsinkin tässä pienessä Kokoomus-Suomessamme (hyvälle ystävälleni T:lle suuri kiitos tämän käsitteen esittelemisestä) kunnianhimoon liittyy ylenpalttisen positiivisia mielikuvia sankariyrittäjästä tai tinkimättömästä taiteilijasta. Kuinka menestymisen halussa voisi olla mitään varsinaista vikaa? Eikö vika ole vain väärissä keinoissa, ei halussa itsessään?

Rohkenen silti väittää kunnianhimoa saatanalliseksi: sen ytimessä on nimenomaan minän laajentumisen periaate, halu olla jotakin – ja sosiaalisen arvonnousun pelissä tämä riippumattomuuden halu ilmenee ymmärrettävästi haluna tulla ihailluksi ja kadehdituksi. Minulta lienee kuitenkin kohtuullista perätä selitystä sille, miksemme yleisesti ottaen pidä tällaista halua kovinkaan halveksittavana, vaan useat meistä ovat jopa sisäistäneet ”yrittäjämäisen mielenlaadun”, jossa tämän kaltainen ”erottuminen” on neutraali liiketaloudellinen välttämättömyys.

Kunnianhimon juhlistamisen taustalla onkin mielestäni autenttinen ihanne, jonka vääristyneenä muotona kunnianhimoa voi pitää. Kun arvostavasti kutsumme jotain taideteosta tai pyrkimystä kunnianhimoiseksi, emme itse asiassa tahdo tällä ilmaista ihailevamme henkilön kykyä himoita rahaa ja mainetta, vaan pikemminkin tuomme esiin tuntemamme kunnioituksen tietynlaista omistautumisen kykyä kohtaan. Tälle kyvylle on toinenkin nimi: intohimo. Mutta intohimo kohdistuu aina johonkin, ja tämä on olennaista. Kuvitellessamme juhlistavamme kunnianhimoa ihailemme itse asiassa kykyä toimia intohimoisen tinkimättömästi jonkin hyvän tavoitteen puolesta.

Hyvin täsmällisessä mielessä kunnianhimo on vain rahaan ja maineeseen kohdistuvaa intohimoa. Koska tällainen intohimo on käytännössä erittäin halveksittavaa muualla paitsi kaikista dekadenteimmissa ja eniten arkitodellisuudesta vieraantuneissa piireissä, voinee perustellusti todeta puhtaan menestyksenhimon sinänsä olevan jotain kiistattomasti ihmisluonnetta latistavaa. Jos menestys eli raha ja maine on itseisarvoista, kaikki muu on välinearvoista. Menestystä janoava ihminen kadehtii, käyttää hyväksi ja talloo alleen. ”Se on pelin henki”, hän sanoo – ja vapauttaa omantuntonsa.

Emme siis ihaile niinkään kunnianhimoa kuin sellaista intohimoa, jonka omistautumisen kohde on jotain hyvää ja siksi ihailumme arvoista. Sikäli kuin ihailemme menestyksen tavoittelemista, ihailemme sitä pyrkimyksenä johonkin hyvään. Koska itseisarvoinen menestyksen tavoittelu (jossa kaikki muu on arvokasta vain välineenä menestykselle) ei kuitenkaan todellisuudessa ole mitään hyvää, ainoa tapa kunnianhimolle näyttäytyä hyvänä on niin sanottu lainapääoma, täsmällisemmin ilmaistuna hyvältä riistetty ja ryöstöviljelty arvo.

Kristinuskon traditiossa paha ei koskaan ole mitään substantiaalista ja alkuperäistä, vaan langennutta hyvää. Pahuus siis saa voimansa hyvästä, se tarvitsee lainapääoman ollakseen houkuttelevaa, kun taas hyvän houkuttelevuus perustuu siihen, mitä se todella on. Paha houkuttelee vääristämällä lainaamansa hyvän; paljas ja banaali pahuus ei houkuttele. (Dekadentti pahuuden kauhistuttavuudesta lumoutuminenkin edellyttää hyvältä lainattua pääomaa, jota ehkä sopisi kutsua yleväksi tai ylevyydeksi.) Paha voi houkutella lopulta vain hyvältä lainaamalla. Hyvä on ikuista, paha jotain alkunsa saanutta.

Näin ollen perinteinen kristinoppi päätyykin hyvän ja pahan osalta melko hätkähdyttäviin johtopäätöksiin. Jos pahuuden eli lankeemuksen ytimessä on minän laajentumisen periaate, ei Saatana suinkaan ole kauhistuttavan voimakas syvyyksien herra, vaan pieni vittumainen olento, jolla on loputon inttämisen kapasiteetti… tarkoitan siis sanoa, ettei tässä viitekehyksessä ole aivan epäuskottavaa ajatella pahan todellisuuden olevan lopulta, ”alkuperäisimmässä” muodossaan, jotain hyvin banaalia ja epäkiinnostavaa.

Saman tulkinnan mukaan hyvän voitto pahasta on looginen välttämättömyys: pahassa ei ole mitään ”olemuksellista”, se on olemassa vain niin kauan kuin hyvältä riistäminen jatkuu. Toisaalta kristillinen traditio pyrkii selittämään sen, miksi kokemuksemme pahasta on tyypillisesti päinvastainen. Tietenkin se on sitä: mehän elämme minän laajentumisen periaatteen läpäisemässä maailmassa, joka on lähes pahin mahdollinen. Usko Hyvän voittoon vaatii näkökulmaa, joka on niin outo, että sen alkuperä voi olla vain tämän maailman ulkopuolella.

Kuitenkin samasta syystä myös pyhimykset – nämä tyypit jotka menevät erämaahan ja ovat kokonaan sosiaalisen arvonnousun pelin ulkopuolella –, herättävät vastentahtoista ihailua niissäkin, joille suuri peli on kaikki kaikessa. Paha kadehtii hyvää; suuryritykset himoitsevat kaupallista yhteistyötä pyhimysten kanssa, paha haluaa turmella kadehtimansa hyvän, muuttaa sen kaltaisekseen. Tässä se ei koskaan voi täysin onnistua, ja syy on juuri siinä, mikä usein saa meidät epätoivoisiksi: hyvä ei näytä tekevän pahalle mitään vastarintaa. Pyhimyskin voi vain kieltäytyä houkuttelevasta tarjouksesta.

Niinpä kristitytkin usein haluavat muovata uskontonsa voimakkaaksi, katu-uskottavaksi ja voittoisaksi. Näin ei missään tapauksessa pitäisi tehdä: kristinuskon ainoa järkevyys on sen totaalisessa asettumisessa luuserien, mitättömyyksien, turpaan vedettyjen puolelle. Näkökulma on aina uhrin; tämänpuoleinen jumaluus on heikko, eikä anna samalla mitalla takaisin, vaan kieltäytyy itsepintaisesti kostamasta. Tuomio ja oikeudenmukaisuuden lopullinen toteutuminen ovat sitä Hyvän todellisuutta, joka on vasta tulossa. Perinteisen kristinopin mukaan tämä vastarinnattomuuden periaate – uhri- ja kostokriittisyys – itsessään, täysi kieltäytyminen minän laajentamisesta, meidän epätoivomme ydin, on itse asiassa syy Hyvän voiton välttämättömyydelle (juuri näinhän Jeesus voitti synnin ja kuoleman).

Kristittyjä syytetään usein aivan perustellusti passiivisuudesta, ilmeisestä haluttomuudesta tehdä mitään maailman parantamiseksi. Jos kristityt ovat haluttomia parantamaan maailmaa, se kertoo käsittääkseni vain siitä, etteivät he ota julistustaan kovin vakavasti, vaan pyrkivät laajentamaan minäänsä olemalla yhtä kunnianhimoisia kuin muutkin. Olen aina pitänyt hämmentävänä järkeilyä, jonka mukaan kristityn on turha yrittää parantaa maailmaa, koska Jumala korjaa lopulta kaiken. Jos koko evankeliumin keskeinen periaate on minän laajentumisen antiteesi eli ”itselleen kuoleminen”, kuinka tämä voisi olla tarkoittamatta vähempää kuin tinkimätöntä uhrin puolustamista tilanteessa kuin tilanteessa, seurauksista, maineesta ja kunniasta piittaamatta? Ja kuinka tämä voisi olla tarkoittamatta myös jatkuvaa työtä rauhan edistämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ankaraa kritiikkiä militarismia, nationalismia, kapitalismia, fasismia ja niin edelleen kohtaan? Jos kristitty ei näe tätä ilmeisyyttä, hänen näössään on jotain vikaa.

Nykyajan keskiluokkaistunut kristillisyys on toki kaukana luuserien ja heikkojen uskonnosta. Somepäivityksissään nämä kristityt esittelevät autojaan ja talojaan kuten ykkösluokan kansalaisten sopiikin (show your class); heidän yhteiskunnallinen aktiivisuutensa tarkoittaa lähinnä hiljaista myöntymistä sosiaalitukien jatkuviin leikkauksiin ”yhteisen hyvän” – ja tietenkin monenlaisten vähemmistöjen syrjimistä ”totuuden” – nimissä. Vasemmistolainen ateismi voisi tuskin olla enempää oikeassa tuomitessaan tällaisen kristillisyyden pelkäksi valtaapitävien puolelle asettuvaksi tekopyhyydeksi, jonka ei soisi houkuttelevan ketään.

Siksi en itsekään kristittynä – toisin kuin monet konservatiivit – jaksa olla huolissani mistään ”sekularisoitumisesta”. Päinvastoin pidän sitä jopa kristinuskon kannalta otollisena ilmiönä. Ateismi on aina ollut kristinuskon kriittinen peili, jossa irvikuva on omakuva. Sekularisaatio kadottaa erot keskiluokkaistuneen kristinuskon ja tavanomaisten kulutuskeskeisten elämäntapojen väliltä, mutta niin on hyväkin, sillä tämä hyvin pärjäävien mairean hymyn ylläpitämä kristinusko on muutenkin yhtä ja samaa. Sekularisaatio voi hyvinkin tuhota keskuudessamme elävän illuusion siitä, että olisimme jonkinlainen maailman moraalinen eturintama. Hyvin toimeen tulevien joukossa kristinusko ei koskaan jaksa kauaa kukoistaa. Jeesuksen löytää vain luuserien keskeltä kapitalismin takapihalta. Kristitty, joka ei tätä ymmärrä, on vielä liiaksi kiinni laajentuvan minänsä mahdollisuuksissa.