13.11.2026

Nuoret miehet ja kristinusko

Viime vuosina on uutisoitu säännöllisesti nuorten miesten kasvavasta kiinnostuksesta kristinuskoa kohtaan. Kiinnostus ei tuoreen tutkimuksen mukaan selity vain yhdestä muuttujasta käsin, ”vaan ilmiö liittyy laajempaan merkityksen, yhteisön ja identiteetin etsintään”.

Tutkimus osoittaa kiinnostavasti, kuinka kristinusko mieltyy nuorten miesten keskuudessa pinnalliseksi ja yksilökeskeiseksi koetun yhteiskunnan ”vastavoimana” ja ”merkitsee vaihtoehtoa elämäntavalle, jossa korostuu yksilön oma etu ja jatkuva suorittaminen”. Kristinuskon katsotaan tarjoavan ”pysyvyyttä, syvällisyyttä ja vastuullisuutta”.

Samaan aikaan uskonnottomuus on yleisesti väestön tasolla kasvanut. Kun ”yhä harvempi sitoutuu kristinuskoon”, siitä on tullut nuorille ”uudella tavalla” kiinnostava vaihtoehto. Tutkimuksen mukaan ”[k]yse ei ole enää enemmistökulttuurista tai jollain tavoin oletetusta ja pakotetusta asiasta, josta pitäisi irtaantua”.

Taustalla ovat laajat ja lukuisat yhteiskunnallista epävarmuutta synnyttävät tekijät koronapandemista Ukrainan sotaan. Useat tutkimukset tukevat väitettä, jonka mukaan tämäntyyppiset laajat kriisit vaikuttavat ”kaikkein voimallisimmin juuri nuoriin ja aikuisuuden kynnyksellä oleviin”. Reaaliajassa toimiva media työntää katastrofit ”välittömästi nuorten maailmaan” ja saa aikaan epävarmuutta, johon kristinusko näyttää tarjoavan vastauksen.

Tutkimusaineisto paljastaa myös uudenlaisen ”koti, uskonto ja isänmaa” -ideologeemin nousun, jossa kristinusko saa nationalistisia ja eurosentrisiä sävyjä. Koska sosiaalisen median logiikka on toisaalta johtanut uudenlaisiin sosiaalistumisen tapoihin, kehityskulkuja on vaikea ennustaa. Somen myötä myös uskonnollinen sosialisaatio ja uskonnolliset vaikutteet siirtyvät eri tavoin kuin aiemmilla ikäluokilla. Sosiaalinen media ”näyttää … rikkovan Suomessa vallitsevaa uskontoon liittyvä puhumattomuuden kulttuuria, joka on aiemmin luonut vahvan maallistumisharhan”.

Tiivistäen voi todeta avoimen uskonnollisuuden ja uskonnosta puhumisen muuttuneen mediaseksikkääksi.

Julkisen keskustelun tasolla nuorten miesten kiinnostus kristinuskoa kohtaan liitetään tyypillisesti jonkinlaiseen vahvistuvaan uuskonservatismiin, mutta tutkimus osoittaa tämän olevan ”liian yksinkertainen tulkinta”. Vaikka nuoret miehet ovat keskimäärin nuoria naisia konservatiivisempia, heidän keskuudestaan löytyy niin liberaalisti kuin konservatiivisesti orientoituneita. Yhdistävänä tekijänä on juuri ”[p]ysyvyyden, turvallisuuden ja merkityksen etsiminen … arvoista riippumatta”.

Näin ollen kristinuskoa kohtaan tunnetun kiinnostuksen tulkitseminen vain konservatiivisuuteen ja sen vahvistumiseen kytkeytyväksi ilmiöksi on aiheettoman kapea-alaista. Kati Tervo-Niemelän mukaan ei ole kyse ”yksittäisestä ideologisesta muutoksesta, vaan laajemmasta tarpeesta löytää merkitystä ja suuntaa elämään maailmassa, jota luonnehtii epävarmuus tulevaisuudesta ja jatkuva muutos”.

Vaikka itsekin olen kristitty, pidän uuskonservatismia masentavana ilmiönä, enkä katso tunkkaisella ”koti, uskonto ja isänmaa” -ideologeemilla olevan mitään olennaista tekemistä kristinuskon pääasian kanssa. Päädyin tunnustavaksi kristityksi enimmäkseen metafyysisen järkeilyn ja toiveajattelun kautta. Ainoaa konservatiivisuuden lajia, jota en varsinaisesti vastusta, voisi laajasti ottaen luonnehtia jonkinlaiseksi vasemmistolaiseksi kulttuurikonservatismiksi. Toisin sanoen kannatan muun muassa ”modernistista” hengenviljelyn (sivistyksellisyyden) ideaalia ja uskon ihmisten keskinäiseen tasa-arvoisuuteen heidän tuotannollisesta panoksestaan riippumatta, enkä pidä kapitalismin ytimessä olevaa pääoman lisäarvontuotantoa – joka perustuu pohjimmiltaan pakkovaltaan – ”vapaine työmarkkinoineen” moraalisesti oikeutettuna; lisäksi inhoan Kulturkampfin retoriikkaa ja uskon, ettei mikään aidosti edistyksellinen feminismi kaipaa ikoneikseen kapitalistisen systeemin huipulla paistattelevia julkkiksia (Sanna Marin ei ruumiillista sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista, vaan on ainoastaan yksi väsyttävä esimerkki valkoisen feminismin valheellisesta samastuttavuudesta, jossa etuoikeutettu rahavalta teeskentelee olevansa tavallisen ihmisen asialla).

Julkista keskustelutilaa näyttää kuitenkin hallitsevan asetelma, jossa kristinuskon lisääntyvä suosio kytkeytyy uuskonservatismiin. Esimerkiksi YLE uutisoi hiljattain pariinkin otteeseen tapauksista (täällä ja täällä), joissa kristinusko merkitsee juuri vanhoilliseen arvomaailmaan sitoutumista.

Julkisen keskustelun yksipuolisuus voi tietenkin johtaa kaltaisteni kristittyjen kohdalla harmilliseen ja virheelliseen leimautumiseen; sanottakoon sivumennen, että harva ilmiö herättää minussa yhtä suurta vastenmielisyyttä kuin yllä kuvattu vanhoillisuus. Tämä on kuitenkin minun kannaltani sivuseikka, en pelkää leimautumista. (Olen jo leimautunut kommunistiksi ja ateistiksi, joten muutama lisäleima – kuten nyt vaikka sitten kulttuurikonservatiivi – toisi mukaan vain ”kiinnostavaa ristiriitaisuutta”.)

Olennaista lienee panna merkille, kuinka kristinuskon lisääntyvä suosio liittyy yhtäältä nuorison kokemukseen ympäröivästä maailmasta pinnallisena, sirpaleisena ja yksilökeskeisenä ja toisaalta kokemukseen kristinuskosta jonain, mikä tuo elämään syvyyttä ja yhteisöllisyyttä. Se, että kristinuskosta on tulossa muodikasta, tuskin tarkoittaa, että olemme muuttumassa aiempaa syvällisemmiksi. Muodikkuudessa on aina kyse jäljittelyyn perustuvasta ainutkertaisuuden illuusiosta, joka toimii parhaiten mahdollisimman pinnallisessa muodossa – hitaan, kriittisen ajattelun syrjäyttävänä puhtaana kokemuksellisuutena ja tiheänä intensiteettinä, jolla on massailmiön volyymi ja logiikka.

Mikäli kristinusko uudelleen valtavirtaistuisi, maailmamme tuskin muuttuisi jotenkin vähemmän typeräksi; se voisi yhtä hyvin keksiä typeryytensä ja julmuutensa uudelleen, ja tämä tuntuu jopa todennäköiseltä. Oli miten oli, jo nuoruuteni karismaattisessa kristinuskossa oli vallalla nuorisokulttuuri, joka ylpeili avoimesti kapinallisuudellaan. Tuolloin julkisesti kristityksi tunnustautumiseen saattoi liittyä nykyistä enemmän sosiaalista häpeää, mutta kyse oli silti vastakulttuurisesta identifikaatiosta.

Pysyvyyden ja merkityksen etsintä ei tarkoita, että pysyvyydessä ja merkityksessä sinänsä olisi mitään erityisen syvällistä. Anna-lehden artikkeli vuodelta 2025 kertoo (tuolloin) 21-vuotiaasta Elias Mustosesta, joka ”löysi Jumalasta vastauksen tyhjään oloon”. Elias kuvailee haastattelussa, kuinka ”oli päiviä, ettei ollut oikein mitään ohjelmaa” ja ”[o]lo oli muutenkin sellainen, että jotain puuttuu”.

Sen lisäksi, että Mustonen haastattelun mukaan kokee löytäneensä elämälleen aiempaa syvempää merkityksellisyyttä, hän on kiinnostunut taloudellisesta menestymisestä ja ylläpitää sometiliä, jolla tsemppaa seuraajiaan ”kuntoilemaan ja kehittämään itseään”.

Kuvakaappaukset Elias Mustosen Instagram-tililtä.

Kristinusko, kuten mikä tahansa traditio, johon sisältyy vuosisatojen ja -tuhansien aikana kasautunutta ajattelua, tarjoaa ilman muuta merkityksiä, joihin ankkuroida elämäntapansa. Merkitysten ”syvällisyydellä” on kuitenkin taipumus fetisoitua, jolloin elämä sinänsä säilyy pinnallisena ja seuraa juuri niitä arvoja, joita traditio periaatteessa vastustaa. Usko on tässä mielessä ennen muuta symbolinen automaatti: pelkkä rukousmyllyn pyörittäminen voi hoitaa ”syntiongelman” siinä kuin loputtomat uusliberaalit elämäntaparemontit ja looksmaxxing.

Tämä ei tarkoita, ettei symbolinen automaatio jollain tapaa voisi ”ratkaista” kokemuksen tasolla merkityksen ongelmaa, josta aiemmin siteerattu tutkimus puhuu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse voi olla vain yhden ideologisen automaation vaihtumisesta toiseen. Jos uusi automaatio tarjoaa kokemuksen ajattelun ja elämän syvenemisestä, tunne perustavasta suunnanmuutoksesta voi olla hyvinkin autenttinen.

Kysymys kääntymyksen autenttisuudesta on kuitenkin moniulotteisempi. Kristilliseen kääntymykseen, metanoiaan, liittyy olennaisesti egon kuoleman ajatus – se merkitsee periksi antamista, poikkeamista siltä minän laajentamisen tieltä, joka kristinuskon traditiossa määrittelee peri-inhimillistä olemisen tapaamme suorastaan katastrofaalisissa mittasuhteissa. Tämän ymmärryksen mukaan myös suuri osa kristinuskon piirissä syntyneistä kulttuureista on egoismin läpäisemää, mikä tarkoittaa, että kaikkeen kristinuskon nimissä itseään markkinoivaan on syytä suhtautua lähtökohtaisen kriittisesti. Jos jokin ”kristillinen” ilmiö näyttää huonosti kätkeytyvältä egoismilta, se saattaa hyvinkin olla juuri sitä.

Taustalla vaanii tietenkin kysymys siitä, mitä on ”todellinen kristinusko”. Riittääkö sisäinen vakaumus ja ”kristillisten arvojen” tai raittiin elämäntavan normaaliuden ja omaan hyvinvointiin investoimisen ”rohkea” julistaminen sosiaalisessa mediassa nykyään muuhun kuin vastakulttuuriseen tendenssiin, jonka kapitalismi ja possessiivinen individualismi kolonisoivat jo lähtökuopissaan?

Nykyinen somevetoinen kristillisyys vaikuttaa päältä katsoen oudolta yhdistelmältä, jossa omistava elämäntapa, itsensä brändääminen ja markkinahenkisyys liittyvät saumattomasti Jeesukseen, yhteisöllisyyteen ja valikoivaan puritaanisuuteen. Oman nuoruuteni versiossa ”vastakulttuurin” paradoksi linkitti yhteen Jeesuksen, tosiuskovaisuuden, biletyksen ja kaupallisen populaariviihteen. Nyt biletys ja viihde ovat korvautuneet itsensä kehittämisellä ja epäterveellisistä nautinnoista pidättäytymisellä, mutta ”vakaumus” niiden taustalla vaikuttaa säilyneen ennallaan. Tekee mieli kysyä, johtuuko uuden kristillisyyden vastakulttuurinen vetovoima siitä, että se kykenee yhdistämään maallistumisharhan peittämän uskonnollisuuden uusliberaaliin menestymisen ja itsekurin eetokseen hiukan samaan tapaan kuin 2000-luvun alun karismaattinen liikehdintä yhdisti viihteelliset massatapahtumat ”Hengestä juopumisineen” silloiseen vallalla olevaan bilekulttuuriin. Ja voiko vastakulttuurista edes puhua, jos kyse on vain hegemonisen arvomaailman kristillistetystä versiosta? Jääköön tämä kysymys avoimeksi, sillä siihen vastaaminen vaatisi oman tekstinsä.


Suomen helluntailiike ja julkinen anteeksipyyntö

Suomen helluntailiike on käynnistänyt anteeksipyyntöprosessin, jonka on tarkoitus huipentua julkilausumaan vuoden 2028 juhannuskonferenssissa. Asiasta on uutisoinut Uusi Tie -lehti 11.11.2026, mutta uutinen on maksumuurin takana. Käsittääkseni prosessissa on tarkoitus kuulla liikkeen kaltoin kohtelemia ihmisiä ja ottaa vastuuta menneisyyden virheistä. Helluntaikirkon johtaja Mika Yrjölä pyysi liikkeen puolesta anteeksi jo vuonna 2019 todeten, että seurakuntien tulisi kantaa vastuu hengelliseen väkivaltaan johtaneista ylilyönneistä ja että asiaa pitäisi kyetä käsittelemään paikallisella seurakuntatasolla.

Mertsi Ärling puolestaan on huolissaan ja toteaa anteeksipyyntöprosessin voivan pahimmillaan muuttua pelkäksi ”hengelliseksi pyyyhekumiksi”, joka toimii fetissin tavoin keinona olla kohtaamatta ikävää todellisuutta.

Jaan toki Ärlingin huolen. Julkinen anteeksipyyntöprosessi on kunnioitettava tavoite, mutta paljon riippuu siitä, kuinka se käytännössä toteutetaan.

Sattuneesta syystä uutinen herättää voimakkaita tunteita minussakin. Kymmenessä vuodessa olen ehtinyt käsitellä oman tapaukseni laajasti ja analyyttisesti; ja kuten jokainen KKA:n lukija tietää, ruodin helluntailaisuutta niin monissa blogiteksteissäni, ettei kaikkia ole mahdollista linkata tähän.

En ole enää aikoihin ollut katkera tai kostonhimoinen. Toisinaan mietin sitäkin, kuinka suuria kokemani vääryydet lopulta olivat. Mutta jos todella palaisin availemaan vanhoja haavoja, on selvää, että vaikka vältyin suoranaisilta traumoilta, kokemuksiini sisältyy valtava määrä häpeää ja epäoikeudenmukaisuutta. Pelkkä tilintekojeni ja rajanvetojeni laajuus kertoo siitä kiistattomalla tavalla. Minua on jopa syytetty ”menneessä vellomisesta” (syyte, jota – turha sanoakaan – pidän harvinaisen typeränä ja yliolkaisena).

Monet ystävistäni ovat itsekin entisiä helluntailaisia. Jos kokoonnumme keskenämme illanviettoon, palaamme tavan takaa muistelemaan nuoruuttamme, ja muistelun sävyssä on usein paljonkin ansaittua sapekkuutta. Syyllisyyttä ja häpeää riittää. Ei ole lainkaan epäselvää, ettei helluntaiyhteisö tukisi rakenteita, jotka mahdollistavat yksilöllisen kaunan, kateuden ja vaientavan vallankäytön korottamisen toiseen potenssiin niin, että kaltaiseni ”hankalat tyypit” voi ajaa ulos seurakunnasta tarvitsematta kohdata heitä argumenttien ja rehellisen keskustelun tasolla. Kukaan järjissään oleva ei tätä lähde kiistämään.

Se, mitä minulle tapahtui, ei selity vain yksilötason harkitsemattomuutena tai suoranaisena pahansuopuutena. Terveillä yhteisöllisillä rakenteilla on immuniteetti, torjuntajärjestelmä, joka ehkäisee tällaiset väärinkäytökset pikemminkin kuin tukee niitä. Jos minun tapauksessani kyse olikin yhden tai muutaman ihmisen levittämistä juoruista, on pantava merkille se, että näillä ihmisillä oli sekä valtaa että vallan tuki omalle toiminnalleen.

Sain kyllä jo 2010-luvun puolivälissä oman paikallisen tason julkisen anteeksipyyntöni, mutta missään vaiheessa en kokenut tulevani varsinaisesti kuulluksi ja kohdatuksi. Anteeksipyyntö oli epäilemättä vilpitön, mutta sen olisi pitänyt olla vasta alkusoittoa. Vakiintunut kokemukseni oli pikemminkin se, että minun toimintani koettiin muodostavan jonkinlainen epämääräinen uhka yhteisön eheydelle (mikä on aika hullunkurinen ajatus). Siksi oli tavallaan johdonmukaista sulkea minut ulos palvelutehtävistäni, joihin kuului julkista puhumista ja kirjoittelua.

Paljon kertoo sekin, että kaipaan edelleen keskusteluyhteyttä menneisyyteni kanssa – kyllä, haluaisin kokea tulevani kuulluksi, yhä tänäkin päivänä. Olen kirjoittanut esseistiikkaa ja kaunokirjallisuutta, jossa käyn läpi kokemuksiani ja jalostan niiden raakamateriaalista pienoistutkielmia yhteisöllisen vallankäytön pimeistä puolista. Itsenäisistä teoksista koostuvan Joensuu-trilogiani kolmatta osaa Mestaria voi joku pitää suoranaisena koston odysseiana. En kiistä katkerien tuntemusteni vaikutusta proosaani, mutta kirjailijana pyrkimykseni olivat toki ennen muuta taiteellisia, ja Mestarin lukeminen pelkkänä kostofantasiana olisi mielestäni hyvin kapea-alaista. Silti sekin tulkinta on mahdollinen, eikä ole minun asiani kontrolloida teoksen vastaanottoa.

Julkinen anteeksipyyntöhanke on joka tapauksessa kiitettävä tavoite. Aion seurata sen etenemistä mitä suurimmalla mielenkiinnolla – ja vastata puhelimeen, jos joku sattuisi soittamaan.


12.11.2026

Kirjailijan tuskanparahdus

Kirjailija Helena Immosen mukaan kirjallisuusalaa dominoi ”kärsivän kirjailijan” narratiivi, joka ”ei aina mahdollista sen kertomista, että kaiken tämän murroksen, epävarmuuden ja tuskan keskellä on kirjailijoita, jotka eivät kärsi tai koe olevansa sorrettuja”. Nämä kirjailijat ovat niitä, ”[j]otka voivat tehdä kirjailijan työtä tyytyväisinä”.

Immosen esiin nostama ongelma tuntuu kieltämättä hiukan keinotekoiselta alan viheliäiset realiteetit huomioiden. Hänen viestinsä vaikuttaa olevan, että jotkut kirjailijat eivät dominantin narratiivin vuoksi voi ilmaista riittävän vapaasti tyytyväisyyttään omaan etuoikeutettuun tilanteeseensa. Onhan tämä tietysti kurjaa…

Mutta kenties ongelma on polttava ja todellinen. Sulkeehan se diskurssin ulkopuolelle ne, jotka ovat päässeet nauttimaan harvoille saatavilla olevasta etuoikeudesta elättää itsensä kirjallisella työllään. Immonen pyrkiikin ennakoimaan huolellisesti ilmeisimmän vastakritiikin. Hän korostaa, ettei ”todellakaan tässä vihjaa, että jos kirjailijat vain tekisivät kovasti töitä, myyntimenestys seuraisi perässä”. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin ihmettelee, ”mitä hyötyä menneessä vellomisesta on” ja toteaa arvostavansa ”sitä, että kaikkien vaikeuksien keskellä tartutaan toimeen ja tehdään sille kurjuudelle jotain”.

Immonen osoittaa siis tiedostavansa, etteivät asiat ole aivan helppoja ja yksinkertaisia. En tiedä, onko tiedostamisesta apua kirjailijalle, joka ei vello menneessä ja kaikkien vaikeuksien keskellä on jatkuvasti tarttunut toimeen – minkään muuttumatta vähääkään paremmaksi.

Pidän tällaista puheenvuoroa hämmentävänä, sillä en oikein ymmärrä, onko sen tarkoitus sanoa muuta kuin että nykyäänkin on mahdollista joillekin kirjailijoille elättää itsensä luovalla työllään ja olla tyytyväisiä. Suurimmalle osalle koko skenaario on silkka utopia.

Suopeasti tulkittuna Immonen haluaa selvästi avata keskustelun ”mahdollisuuksien näköaloille” ja purkaa uhriuttavaa kurjuusnarratiivia. Strategia vaikuttaa kuitenkin huonosti mietityltä. Millaisia mahdollisuuksien horisontteja sen toteamisen, että jotkut harvat hyötyvät nykytilanteesta, ylipäätään voi ajatella avaavan kenellekään? ”Tällaistakin todellisuutta on.” Aivan. Mitä sitten? Onko tämä sitä ”näkökulmien monipuolistamista”, jonka puolesta Immonen painokkaasti puhuu? Kuulenko prekaarien kanssakurjistelijoideni keskuudesta oivalluksen aamenen: Kas kun en tullut ajatelleeksi! Että joillakin menee paremmin, ja mahdollisuuksien horisontti on olemassa, vaikkakaan ei ehkä minulle?

Aiheensa arkaluontoisuuden vuoksi Immosen teksti on täynnä selustan varmistelua. Hän ilmaisee varauksettoman tukensa ”kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden aseman ja työmahdollisuuksien parantamiseksi”, mutta haluaisi ”nähdä myös toivoa luovia puheenvuoroja … [s]illä näissäkin oloissa hyvä elämä ja hyvä ura on mahdollista saavuttaa”. Kenelle? Kaikilleko? Suurimmalle osalle? Kenelle?

Immonen ei varsinaisesti pyri perustelemaan ”alaamme dominoivan narratiivin” vallitsevuutta. Hän vaikuttaa yksinkertaisesti olettavan sen. Ketkä tätä narratiivia sitten ylläpitävät? Arveltavasti suurin osa kirjailijoista eli juuri prekariaatissa kituuttavat kulttuurityöläiset, joiden näkyvyys ja palkkatulot ovat nollan tuntumassa. Heille kyse ei tietenkään ole vain narratiivista, vaan kouriintuntuvasta todellisuudesta, joka ei kertomusta vaihtamalla muuksi muutu. Kun Immonen harmittelee asetelmaa, jossa hyväosaisten kirjailijoiden ei anneta hyväksyttävällä tavalla julistaa tyytyväisyyttään kaiken kurjuuden keskellä, herää pakostakin kiusallisia mielikuvia ylensyöneistä rikkaista, jotka vaativat nälkiintyneiden massojen empatiaa vatsakipuunsa ja ummetukseensa.

Mutta olkaamme suopeita. Immonen varmastikaan tarkoita väittää, että ”toivon ja mahdollisuuksien” horisontin avaaminen merkitsee eliitin oikeutta odottaa kurjalistolta ymmärrystä elintasotuskaansa – tai tässä tapauksessa siihen epämukavaan suvaitsemattomuuden tunteeseen, joka etuoikeutetulla ihmisellä toisinaan herää hänen huomatessaan, ettei suuri osa porukasta jaa hänen todellisuuskäsitystään. Mutta mitä hän sitten tarkoittaa?

Kun alan vallitseva realiteetti kehystetään narratiiviseksi dominanssiksi, on mahdollista implikoida rivien välissä kaikenlaista. Käsite on näppärä, sillä se uudelleenfreimaa kirjailijaprekariaatin poliittisen kamppailun ja tulkitsee ongelman erilaisten kertomusten välillä vallitsevaksi polarisaatioksi. Nyt on mahdollista torjua ilmeisin kritiikki huomauttamalla, ettei tässä suinkaan vähätellä todellisia ongelmia, vaan ainoastaan kyseenalaistetaan ”toisen ääripään” haitallinen narratiivi. Vertailun vuoksi: Kovan linjan oikeistolainen voi kuitata kriittisen vasemmistolaisen luokka-analyysin hiukan vastaavaan tapaan rinnastamalla rasistien muukalaisvihamielisyyden ja vasemmiston oletetun vaurausvihamielisyyden. Tällöin oikeistolainen voi väittää kritisoivansa vain ”vaurauteen kohdistuvaa vihamielisyyttä” ja todeta samaan hengenvetoon, että eriarvoisuus ja luokkaerot ovat toki todellinen ongelma, mutta niin on tämäkin, ja niin edelleen. Mitään ei ole vähätelty – and what about THIS?

Voi siis kysyä, minkä kokoluokan ongelma Immosen esiin nostama ”kurjuusnarratiivi” todella on. Hän tunnustaa ”kertomuksen” taustalla olevat ilmiöt todellisiksi eikä tahdo vähätellä prekaaria epätoivoa. Eikö hän kuitenkin tule tehneeksi juuri niin? Eikö toivon ja mahdollisuuksien näköaloja heräisi paremmin vaikkapa purkamalla taidealaa määrittelevä kilpailullisuuden logiikka ja menestystä mystifioiva individualistinen nerokultti – tai kiinnittämällä huomiota apuraha- ja palkitsemissysteemin mielivaltaisuuteen ja markkinaehtoisuuteen ja luomalla uutta käsitteistöä ja diskursseja, jotka antavat äänen prekaarille kokemukselle? Tällä ei ole mitään tekemistä uhriutumisen ja kurjuuden narratiivisen dominanssin kanssa: passiivinen uhripositiohan on prekaarin toimijuuden vastakohta. Immosella yhteiskunta- ja järjestelmäkritiikki vaikuttaa kuitenkin ainakin jossain määrin samastuvan epämääräiseen ”menneessä vellomiseen”, joten herää kysymys, ajatteleeko hän 2020-luvun kirjallisuusalan surkean tilanteen olevan uusi normaali, johon kaikkien nyt vain on valittamatta sopeuduttava. Jotkuthan kuitenkin pärjäävät ja ovat ihan tyytyväisiä.

Ennen kaikkea Immosta näyttää vaivaavan ajatus, että etuoikeutetun tyytyväisyyden ilmaiseminen aiheuttaa paheksuvan reaktion. Emme kuitenkaan voi kontrolloida niitä tuntemuksia, joita puheenvuoromme toisissa herättävät. Tekstistä välittyykin vaikutelma, että Immonen – selkeän etuoikeutettuna kirjailijana ja tämän kaikesta päätellen kivuliaasti tiedostaen – kokee prekaarin massan ulinassa jotain, mikä häiritsee hänen omia hyviä kirjailijavibojaan. Ja kirjailijoita kun ollaan, ongelman täytyy olla tarinassa. Mutta kenen tarinassa, kysynpä vain.


10.11.2026

Metatason kuulumisia kaamoksen keskeltä

Vuosi 2026 on osoittautunut Kuolleen kirjaimen apostolille (tästä eteenpäin KKA) käänteentekeväksi erityisesti katselumäärien suhteen. Varovaisestikin arvioituna meneillään on selvä kasvuvaihe. Tämä tuntuu minusta lohdulliselta muutamastakin syystä.

Ensinnäkin kasvu on jatkunut huolimatta siitä, että olen kokonaan lopettanut tekstilinkkien jakamisen Metan alustoilla. Kuten todettua, nämä jaot ovat olleet alusta alkaen vähämerkityksisiä. Päätin lopettaa ne kokonaan sen jälkeen, kun Meta ilmoitti käyttäjilleen uudesta rajoituksestaan (nykyään esimerkiksi Facebookissa voi jakaa vain kaksi linkkiä per kuukausi). Päätös oli periaatteellinen. Mitä vähemmän KKA:n suosio on sidottu Metan kaltaisten alustojen jakoihin, sen parempi.

Toiseksi on lohdullista, että KKA:n arkisto elää. Vanhoja juttuja luetaan jatkuvasti, joten ne koettaneen aikaa kestäviksi. Juuri näin ”digitaalisen ajattelusyöverin” tulisikin toimia.

KKA:n yksi eksplisiittinen tarkoitus on tarjota lohtua kriittisen ajattelun kautta, ei sen kustannuksella. Minulle kyse on yhdestä hengenviljelyn aspektista. Kriittinen ajattelu on lohdullista, sillä se ei lamauta, vaan avaa näköaloja, jotka parhaimmillaan vaikuttavat myös tapaan, jolla elämme elämäämme. Kriittisen ajattelun tarjoama ”eskapismi” ei perustu unohdukseen, vaan ideologisia fantasioita purkaessaan se voi paljastaa halun totuuksia, jotka saavat meidät pakenemaan todellisuutta kohti pikemmin kuin siitä poispäin.

En usko läheskään kaikkien lukijoideni jakavan sen enempää poliittisia näkemyksiäni kuin tulkintojani kristinuskostakaan. Toivoakseni yleisvaikutelma kenelle tahansa satunnaislukijallekin on se, ettei KKA saarnaa ”omalle laumalle”. Meitä ei yhdistä sama ideologia, teologia tai välttämättä edes sama ”arvopohja”. Kyse on pikemminkin saman kamppailun jakamisesta, siitä kuinka erilaiset ajattelun traditiot voivat artikuloitua oudosti yhdistävällä tavalla. Jos KKA:lla jokin ideologinen missio on, niin juuri kutsu ajattelun työhön.

Olen kirjoittanut avoimesti omista ideologisista sitoumuksistani. Olen vasemmistolainen: miellän itseni jonkinlaiseksi anarkistiksi ja kommunistiksi; ja tämän lisäksi olen tunnustava kristitty. KKA:n ideana ei kuitenkaan ole käännyttää ketään – en usko sellaisen olevan mahdollistakaan. Jos joku kääntyy, kyse on luultavasti aivan muusta kuin siitä, että ”minun” kuollut kirjaimeni olisi saanut tämän aikaan.

Nykymuotoisessa markkinaehtoisessa systeemissä ajatukset, kirjat ja artikkelit myydään tekijän persoona edellä. Esimerkiksi kirjallisuudessa ”[a]lustoituminen vaikuttaa tekijyyteen ja kirjailijat kokevat usein painetta edustaa samaa identiteettiä alustalta toiselle ja tekstistä toiseen”, jolloin ”kirjailijan työssä korostuu enemmän samaistuttavuus kuin muoto”:

Kirjailijana kannatan itse eräänlaista vanhentunutta modernistista asennetta. Keskeistä ei ole tekijä eikä hänen persoonansa, vaan teoksen muoto ja sisältö. Vieraannuttavuus on arvo siinä kuin samastuttavuuskin. Sanomattakin on selvää, että tällä asenteella voi olla surullinen roolinsa siinä, etten ole kirjailijana lainkaan tunnettu tai menestynyt. Minusta ei ole influensseriksi tai sometähdeksi. En ole kiinnostunut rakentamaan myyvää henkilöbrändiä, jota määrittelisi jokin ”tarinatalouteen istuva murtuma: sairaus, ero tai jotakin, josta syntyy hyvä tarina”.

Toki minulla on outo ja kiehtova menneisyyteni uskonnollisen fundamentalismin piirissä, mutta ikävä kyllä selvisin siitä ilman merkittäviä traumoja, lähinnä pelkällä kuivalla ironialla ja yliampuvalla älyllisyydellä; ja sellainenhan myy huonosti. En varsinaisesti ollut mikään altavastaaja tai uhri, vaikka kiistatta jouduin tekemisiin henkisen väkivallan kanssa ja sain siitä oman osani.

Sitäkin lohdullisempaa on huomata, että KKA:lle on ”sosiaalista tilausta”, vaikkei tästä mitään massailmiötä koskaan tulekaan (ja hyvä niin). Kun seitsemän vuotta sitten aloitin blogin parissa, en koskaan uskonut olevan mahdollista saavuttaa mitään pienen niche-julkaisun saamaa huomiota kummempaa. ”Substanssiosaamiseen” perustuvien tekstiblogien suosio mateli pohjalukemissa, TikTok ja Insta-kelat tekivät tuloaan.

Kaltaisellani äärimmäisen vähälevikkisellä kirjailijalla on toki houkutus omaksua typerä ”väärinymmärretyn neron” identiteetti. Toisaalta moinen on työlästä, jos asiaa erehtyy järkeilemään. Miten voisin olla väärinymmärretty, kun juuri kukaan ei edes lue kirjojani? Kuka minulle on tehnyt vääryyttä ja miten?

Toisaalta koen tuntemattomuuden myös tarjoavan jonkinlaista suojaa. Pelkään kunnianhimoa, vaurastumista ja mittavaa menestystä; olisi naiivia olla pelkäämättä. Kun ihmisestä tulee joku, hän on kaulaansa myöten upoksissa muiden lapsenhahmoisten jakamassa metelöivässä todellisuudessa, sosiaalisen arvonnousun pelissä. Ensimmäisenä kaatuvat ne, jotka kuvittelevat olevansa pelin ulkopuolella. Pieni peli muuttuu huomaamatta ja äkkiarvaamatta Suureksi Peliksi. Sosiaalisen arvonnousun talous ja logiikka työntyvät hengenviljelyn laskoksiin. Nykyisessä järjestelmässä, jossa taiteen ja ”ajattelun asian” saama palstatila merkitsee lähes jäännöksetöntä samastumista markkinaehtoiseen toimijuuteen, tämä on väistämätöntä. Mitä tapahtuu, kun kapitalismi palkitsee kriitikkonsa?

Toimeentulon pakko vaatii minuakin osallistumaan (ainakin jossain määrin) tähän pieneen peliin, vaikken haluaisi. Olen tehnyt ammattimaista taidetta vuosikymmenen verran, ja tuskin kuluu päivääkään, etten haaveilisi apurahasta, joka mahdollistaisi irtautumisen henkisiä edellytyksiäni rajoittavasta limbosta. Kiistatta olisi myös oikeus ja kohtuus, että näin tapahtuisi. Olen kirjailija ja minulla on ammatti-identiteetti. Teen työni hyvin, joten palkan saaminen olisi vain reilua, mutta nykyisellään se on, kuten tunnettua, harvojen etuoikeus. Vaikuttaa siltä, että ilman alustoitumista toimeentulo jää silkaksi hullun houreeksi. Siitä huolimatta olen tyystin haluton somen vaatimaan henkilöbrändäykseen, jota on hankala olla pitämättä nolona ja narsistisena touhuna. (Bändilleni ollaan muuten tätä kirjoittaessa perustamassa sometilejä. En ikinä jaksaisi ylläpitää niitä itse; sattumalta onnistuimme saamaan tähän tehtävään ulkoisen toimijan. Joudun kyllä miettimään, miten selviän siitä touhusta mahdollisimman vähällä persoonan etusijaistamisella. Ideoita? Levytyssopimus olisi kuitenkin kiva – toki kovin epätodennäköinen mahdollisuus, myönnettäköön – jossain vaiheessa.)

KKA:n kasvu siis lohduttaa, eikä lohtu ole aivan mitätönkään, vaikkei kirjoitteluni olekaan näillä näkymin euroiksi muuttumassa. Olo on aavistuksen verran vähemmän yksinäinen, selvästi meitä on muitakin. Jos emme ole samassa veneessä, niin ainakin pyörimme samoilla vesistöillä. Kiitos siitä.


5.11.2026

Job kysyy, Jumala vastaa

Jos nimeäisin Raamatusta yhden kaikkien aikojen suosikkiteokseni, se olisi ehdottomasti Jobin kirja. Paitsi että kyse on kaunokirjallisesti ja filosofisesti huomattavan ansiokkaasta tekstistä (jo tämä riittäisi perusteluksi: Jobin kirja kuului myös kirjallisuuden perusopintoihin yliopistossa minun aikoinani), kristityille se on aina tarjonnut outoa lohtua ja omaperäisen ”vastauksen” teodikean ongelmaan.

Jobin tarina ei suinkaan vastaa teodikeaan tavalla, jota olisi helppo pitää kovin tyydyttävänä. Vastaus jää liian moniselitteiseksi, eikä oikeastaan vaikuta vastaukselta ollenkaan. Tiedämmehän alkuasetelman: Job syyttää Jumalaa epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Jumalan vastaus on suopeastikin tulkittuna kummallinen ja jopa koominen: Missä olit, kun maailma luotiin?

Kiinnittäkäämme kuitenkin aluksi huomiota siihen, ettei tämä kysymys tuomitse Jobin syytöstä vääräksi. Se ei myöskään vaikuta perinteiseltä diktaattorin rautasaappaalta, joka polkee kysyjän niskaa ja painaa hänen suunsa mutaan. Pikemminkin se vaikuttaa kutsulta puhutteluun. Kiistatta se on interventio, joka muuttaa keskustelun kulkua. Siten sen voi torjua myös pelisääntöjen rikkomisena.

Job kuitenkin suostuu puhutteluun. Mitä Jumalan kysymyksen voi ajatella tarkoittavan? Ihminen, joka vastaa rehellisesti, joutuu tietenkin tunnustamaan, ettei ollut missään, kun maailma luotiin. Tässä ei ole panoksena vähempää kuin itse Logos, Logos ensimmäisenä lausuttuna sanana, maailman perustavana aktina: Tulkoon valkeus, ja valkeus tuli.

Kysymys problematisoi hienovaraisesti ja humoristisesti Jobin omaksuman moraalisen tuomarin position. Jobhan syyttää Jumalaa väärästä kohtelusta. Kukapa meistä ei samastuisi tässä Jobiin? Jokainen kohtaa elämässään perustelematonta epäoikeudenmukaisuutta.

Jobin ystävät edustavat klassista hurskastelua. Länsimaiseen nykyelämään päivitettynä nämä elifaat, bildadit ja soofarit moittisivat kärsimystä kohdannutta enemmän tai vähemmän hienovaraisesti siitä, että ”kaikki asianhaarat huomioiden” hänellä ei ole juurikaan valittamista, onhan hän joka tapauksessa lukemattomin tavoin etuoikeutettu – ja aina löytyy ihmisiä, joilla menee paljon huonommin. Ja niin edelleen.

Jumalaan kohdistuva syytös on silti aito. Suuri vääryys ei oikeuta pienempää. Etuoikeuksien tiedostamiseen vetoavat ystävät puhuvat typeryyksiä. Näillä syyllistävillä typeryyksillä tosin koetamme usein lohduttaa itseämme, kun väitämme, ettei minulla mitään ”oikeaa” valituksenaihetta ole. Tämä voi toimia terveenä itsereflektiona, mikäli olen hemmoteltu kakara, jonka ymmärrys kärsimyksestä rajoittuu pieniin epäonnistumisiin toisten hemmoteltujen lapsi-ihmisten sosiaalisissa statuspeleissä. Mutta entäpä kun kyse on vaikkapa armottomien yt-neuvottelujen myötä menetetystä toimeentulosta tai äkillisestä ja katastrofaalisesta kosteusvauriosta, joka nielee kaikki säästöt ja enemmänkin? Ja entäpä, jos olen tehnyt kaiken oikein: suoriutunut työstäni kunnollisesti, hoitanut taloani asianmukaisesti ja niin edelleen? Kuinka pitkälle olen silloin valmis uskomaan tekopyhää moralisointia ja lohduttamaan itseäni muiden kohtaamilla suuremmilla kärsimyksillä?

Rehellinen kristitty tekee sen, mitä kuuluukin: kääntää moraalilain Jumalaa vastaan ja vetää tämän oikeussaliin. Kuten Morrissey laulaa kappaleessaan I have forgiven Jesus:

Why did you give me so much desire

When there is nowhere I can go to offload this desire?
And why did you give me so much love in a loveless world
When there is no one I can turn to
To unlock all this love?
And why did you stick in self deprecating bones and skin?
Jesus do you hate me?
Why did you stick in self deprecating bones and skin?
Do you hate me?
Do you hate me?
Do you hate me?
Do you hate me?
Do you hate me?

Tosi kristillisyys alkaa aina Jumalan syyttämisestä, ja syyttäminen jatkuu läpi suruntäyteisen elämämme, sillä Jumalan koominen vastaus ei lopulta meitä tyydytä. Voiko se kuitenkin lohduttaa, edes vähän?

Ajatelkaamme Jumalan viheliäistä vastakysymystä: Missä olit, kun maailma luotiin? Toisin sanoen: Sinäkö lausuit ensimmäisen sanan? Et tainnut lausua. Kuitenkin tahdot asettua tuomarikseni ja lausua viimeisen sanan. Kaikin mokomin, mutta onko se viisasta?

Älkäämme teeskennelkö, olimmepa sitten kristittyjä tai ateisteja: Jumalan vastaus on (ainakin hiukan) vittumainen. Jobin kärsimyksen syy jää hänelle pimentoon, joskin lukijalle paljastetaan häiritsevästi jo alussa, että kyse on eräänlaisesta vedonlyönnistä Jumalan ja Saatanan välillä. Job toki nöyrtyy, mutta ilman mitään takeita kärsimyksen loppumisesta. Tarinan epäuskottava ja koominen päätös (jossa Job saa menettämänsä hyvän moninkertaisesti takaisin) ei ilmaise palkitsemisen ja/tai kärsimysten glorifioimisen logiikkaa; Jobia ei palkita ”oikeasta asenteesta” tai nöyryydestään sen enempää kuin aiempi kärsimys on ollut oikeudenmukainen rangaistus salaisista synneistä. Nöyrtyessään Job ei vielä tiedä, että Jumalalla on tarjolla lisäpääomaa ja mukiinmenevä exit.

Toisin kuin monet kristityt, pidän Jobin syytöksiä Jumalaa kohtaan perusteltuina. Mielestäni tarina antaa tälle tulkinnalle tukea: on turha kaunistella asetelmaa, jossa poloinen Job joutuu herransa ja Saatanan välisen ankean vedonlyönnin pelinappulaksi. Tarinan vastaus teodikean ongelmaan on epätyydyttävä, koska se vain toistaa vakiintuneen kristillisen fraasin: tutkimattomat ovat Herran tiet. Jumalan vastakysymys näyttää uusintavan tavanomaista asetelmaa, jossa herra perustelee sortopolitiikkansa omalla ylivertaisella tiedollaan: ”Koska minä aloitin, minä myös päätän, miten tämä loppuu.”

Miksi Job kuitenkin nöyrtyy ja vaikenee tämän puhuttelun edessä? Joko hän toivottomasti alistuu kaikkivaltiaaksi julistautuvan diktaattorin ylivaltaan tai kokee jonkinlaisen valaistumisen, joka ei ole helposti jäsenneltävissä. Rehellinen tulkinta vaatii tässä kohtaa tunnustamaan kumpaisenkin mahdollisuuden.

Job päätyy lopulta myöntämään puhuneensa asioita, joista ei rehellisyyden nimissä voi väittää tietävänsä juuri mitään: asioita, jotka ovat liian ihmeellisiä hänen käsitettäväkseen. Merkillepantavaa on, että hän sanoo aiemmin tunteneensa Jumalan vain kuulopuheiden perusteella, mutta nyt nähneensä tämän omin silmin. Tämä on sivumennen sanoen Jobin sokraattinen hetki. Hän oppii tietämään, ettei tiedä mitään, ja tietää näin ollen hiukan enemmän.

Tyydyttävän ja loogisen vastauksen sijaan Job kokee vaikuttavan kohtaamisen. Olipa tarinan ratkaisusta mitä mieltä hyvänsä, on nähdäkseni melko kiistatonta, että Jobille itselleen kohtaaminen merkitsee resoluutiota ja mittaamatonta lohtua. Yhtä lailla pitänee paikkansa, ettei kärsimyksen kurimuksessa pyörivä ihminen yleensäkään edes tahdo kuulla perusteluja kokemalleen epäoikeudenmukaisuudelle, sillä hänhän jo tietää, mistä on kyse: ansaitsemattomasta kärsimyksestä. Pikemminkin kärsivä toivoo kohtaamista, kuuntelua, myötätuntoa.

Omakohtaisesta kokemuksesta tietänemme, että sulamattomaan ahdistukseen auttaa usein huomion keskittyminen johonkin aivan muuhun. Läpiajattelusta ei ole enää mitään hyötyä, se vain lisää piinaa. Jokainen masennukseen sairastunut tuntee kärsimyksensä luonteen, tyhjenevän minänsä ahtailla kehillä pyörimisen, kirotun limbon, jossa näkökenttä on kaventunut sietämättömän pieneksi ja suussa maistuu tuhka, eikä missään ole vähääkään runoutta.

Jumalan puolelta sopii toki odottaa omintakeista kohtaamista. Hän ei sano: ”Kaikki järjestyy”, koska niinhän ei välttämättä käy. Hän yksinkertaisesti antaa muuta ajateltavaa; Jobin tapauksessa Jumala kiinnittää tämän huomion maailman käsittämättömään laajuuteen, joka on kokonaan inhimillisen egon pyyteiden ja tarpeiden ulkopuolella. Myös perinteinen ateisti saattaa kokea lohdulliseksi kosmiseen rannattomuuteen katoavan minänsä, jonka mitättömyyden hän tunnustaa siinä kuin traditionaalinen kristittykin.

Tyydyttävää tämä ei ole. Lohdullista se saattaa olla. Lukija ymmärtänee, ettei minulla ole mitään halua puhua kovin varmoin äänenpainoin. Omien epäoikeudenmukaisten kärsimysteni keskellä Jobin tarinan kontemploiminen on minua kiistatta lohduttanut. Se on minusta kaiken kaikkiaan kummallista, mutta voittaa kyllä itsensä syyllistämisen ja hurskastelun.

 

30.10.2026

Onko mieltä väitellä Jumalan olemassaolosta?

Akateemisten Jumala-debattien kulta-aikana 2010-luvulla tulin katselleeksi oikeastaan kaikki W.L. Craigin tarjolla olevat väittelyt. Ne olivat samalla ensiaskeleeni apologetiikan maailmaan. Kun varsinainen tilintekoni kristinuskon kanssa alkoi joskus 2015 paikkeilla, kiinnostukseni apologetiikkaan (ja myös analyyttiseen filosofiaan) marginalisoitui. Debatit näyttäytyivät ”diskursiivisena pelinä”, jolla oli oma, joskin varsin rajallinen, relevanssinsa. Metafysiikan kritiikkiä voi lukea kaikuna Kuolleen kirjaimen apostolinkin monista aikavälillä 2019–2025 ilmestyneistä jutuista, varsinkin niistä, joissa käsittelen suhdettani kristinuskoon. Tilastojen perusteella näitäkin tekstejä luetaan yhä.

Suhteeni kristilliseen apologetiikkaan on vaihdellut alkuaikojen hysteerisen samastumisen ja sitä seuraavan hiukan ironisen asenteen välillä. Nykyään miellän apologetiikan oikeutetuksi osaksi kristinuskon rikasta ajatteluperinnettä. Apologetiikan varsinaisena ideologisena perustehtävänä voinee ajatella ”kristinuskon älyllisen puolustamisen” – mutta käytännössä, kristillisen viitekehyksen sisältä katsoen, kyse on useimmiten kristinuskoa vastaan suunnatun filosofisen kritiikin kohtaamisesta ja tätä kritiikkiä ehdollistavien väärinkäsitysten oikaisemisesta. Toisaalta apologetiikalla on myös ”pastoraalinen” funktionsa, lujittaahan se kristinuskon rationaalista koherenssia ja tarjoaa uskoville ajattelun työkaluja oman maailmankatsomuksensa rakentamiseksi muotoon, jossa se on koettelun arvoinen.

Apologeettisesta näkökulmasta katsoen esimerkiksi väittely Jumalan olemassaolosta kuuluu yhtäältä juuri metafysiikan piiriin, jolloin sen katsotaan vaativan erityistä filosofista kompetenssia. Näin se torjuu jo lähtökohtaisesti skientistisen katsantokannan, jossa kysymys Jumalan olemassaolosta rajautuisi luonnontieteellisten metodien ja järkeilyn tavoittamiin ilmiöihin. Toisaalta Jumalan olemassaolo ei apologetiikassa ole vain metafysiikan erityiskysymys, vaan keskeinen ontologinen ongelma, joka koskettaa kaikkea olevaista ja siihen kytkeytyvää ymmärrystämme. Vaikka filosofinen debatoiminen vaatii teologista kompetenssia, itse kysymys näyttäytyy erityisasiantuntijuuden horisontteja laajempana, mikä puolestaan on tyypillistä kaikille filosofisille ongelmille.

Jumala-kysymyksen relevanssia ja järkevyyttä on haastettu ja haastetaan monin tavoin. Kulta-aikojen naturalismi saattoi esimerkiksi sysätä koko ongelman ”uskonnollisen kielen” erityiseen periferiaan. ”Jumala” mieltyi sisäisesti ristiriitaiseksi konseptiksi, jonka oli mahdoton ajatella viittaavan mihinkään merkitykselliseen. Nykyaikanakin esiintyvä muunnelma tästä kiistämisestä on väittää, ettei kysymys elämän perimmäisestä tarkoituksesta ole mielekäs. Sofistikoituneempi tapa kiistää kysymyksen relevanssi on tuomita se ”vanhentuneen” ja ”dogmaattisen” metafysiikan ongelmana, johon ”nykyihminen” ei enää voi suhtautua millään tavoin vakavasti.

Näitä relevanssin kiistämisiä yhdistää pyrkimys määritellä ongelma niin, ettei apologeettiselle debatille jää uskottavaa syytä olemassaololleen. Kyse ei ole Jumalan eksistenssin mahdottomuuden esittävistä argumenteista, vaan haluttomuudesta osallistua argumenttien vaihtoon ensinkään kehystämällä Jumala-debatti litteää Maata tai lentävää spagettihirviötä koskevan väittelyn kaltaiseksi ajanhaaskaukseksi.

Pidän Jumala-kysymyksen relevanssin kiistämistä heikosti perusteltuna. Mannermaisen ideologiakritiikin hengessä olisi pikemminkin suotavaa kysyä, miksi Jumalan olemassaolo on tärkeä kysymys. Tästä voisi sitten edetä tarkastelemaan Jumalaa vaikkapa jonkinlaisena ”yhteisöllisenä funktiona” ja lacanilaisena herrasignifioijana. Nämä ovat relevantteja näkökulmia, mutta formaalin debatin puitteissa huonoa keskustelua sikäli kuin ne sivuuttavat debatin ydinkysymykseen sisältyvän ontologisen pro et contran siirtoaan erityisesti perustelematta.

Voi tietysti kysyä, miksi pitäytyä formaalin debatin säännöissä. Edelleen mannermaisen ideologiakritiikin hengessä vastaus kuuluisi, että apologeettisen keskustelun kehykset ovat pikemminkin ongelma kuin ratkaisu – nehän juuri edustavat logosentristä ja alistussuhteisiin perustuvaa järkeilyä, jonka tehtävänä on viime kädessä vallitsevan ”herran” lujittaminen eikä sen purkaminen. Niinpä todellisen ideologiakriitikon tulee tehdä valtasuhteet näkyviksi, mikä tässä tarkoittaa Jumala-kysymyksen mahdollisuusehtojen paljastamista.

Johdonmukainen dekonstruktiivinen ideologiakritiikki päätyisi näin osoittamaan, ettei Jumala-debatin pro et contra ole neutraali, diskursiivispoliittisen valtapelin ulottumattomissa oleva ”puhdas kahtiajako”, vaan jotain tuotettua ja keinotekoista. Siksi myös ideologiakriittinen interventio on perusteltu: kyse on vain metafysiikan ja perimmäisten kysymysten taustalla olevan vallan toiminnan artikuloimisesta. Jumala-kysymys on relevantti, koska on olemassa kokonainen länsimaisen metafysiikan ajattelusysteemi, joka on vuosisatojen ajan etusijaistanut tietyn ”herran” siirtämällä samalla katveeseen toisenlaiset kysymykset ja määrittelemällä ne vähempiarvoisiksi.

Apologeettisesta näkökulmasta on oikeutettua esittää vastakysymys. Jos kerran perimmäisiä kysymyksiä ei ole olemassa – sillä dekonstruktiivinen positio edellyttää myöntämään kaikkien kysymysten ”perimmäisen” mielivaltaisuuden ja kontekstisidonnaisuuden eräänlaisen radikaalin avoimuuden nimissä – mikä tekee Jumala-kysymyksen dekonstruoimisesta tavoittelun arvoisen? Vastaus: Mahdollisuus löytää jotain, mitä ei ole ennen ajateltu. Mahdollisuus purkaa hierarkkiset alistussuhteet ja vapautua formaalin debatin diskursiivisesta sortovallasta.

Tässä kohtaa apologeetta voi esittää joitakin tyhmiä kysymyksiä. Miksi on tärkeää vapautua debatin diskurssista? Miksi tulkita formaalinen debatti alun pitäen totalitaariseksi ja autoritaariseksi, sulkeistavaksi tapahtumaksi, jos kaikki kielipelit ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän stalinistisia ilmiöitä? Mikä tekee dekonstruktiivisesta avoimuudesta ja kaikkien sääntöjen kiistämisestä enemmän kuin hysteerikon tavanomaisen vastalauseen, joka edelleen toteuttaa perusneuroottista ekonomiaa turvautuessaan vapauteen moraalisena, tavoittelun arvoisena hyvänä? Millä perusteella vapaus ei tässä ole vain uusi herra, joka korvaa debatin funktionaalisen ekslusivismin kieltoon kohdistuvalla kiellolla ja tuo rajoittavan Isän (lain) tilalle kaiken toiseuden itseensä sisällyttävän superinklusiivisen Äidin?

Dekonstruktiivinen ideologiakriitikko voi vedota ”skitsologiikkaan” ja radikaaliin avoimuuteen, joka sallii debatin muuttua omien aporioidensa (mahdottomuuksiensa) virratessa joksikin tunnistamattomaksi, mutta koska moraalikin on vain diskursiivisesti pakotettu symbolinen järjestys, edes ”skitsoidiseen” emansipaatioon vetoaminen ei voi toimia moraalisena vapauden vaateena. Jäljelle jää pelkkä toiseuden affirmaatio, hysteerinen ja tiedon valtaa vastustava ”kyllä”, umpikujan tunnustaminen ja loputon mahdottomuuksien hedelmöittämässä kehässä eteneminen. Kysymys Jumalan olemassaolosta lokalisoituu vain yhdeksi aporeettiseksi ja ohi virtaavaksi momentiksi.

Mitä sitten tulisi ajatella tällaisesta (kieltämättä mielikuvituksellisesta) Jumala-debatista, jossa heltymätön dekonstruktiivinen kritiikki kääntäisi kielen sisäiset ideologeemit itseään vastaan tietoisella ja anarkistisella interventiolla? Pysähdytään hetkeksi ja kartoitetaan tilanne. Yhtäältä kysymys Jumalan olemassaolosta on purkautunut, sillä pro et contra -asetelma on paljastanut keinotekoiseksi, logosentristä Herraa sementoivaksi binäärioppositioksi. Toisaalta ei ole mahdollista tunnustaa saavutetun minkäänlaista konkluusiota (eikä se ole ollut pyrkimyksenäkään, sillä konkluusio merkitsisi jälleen vain pysähtymistä ja sulkeistamista), joka oikeuttaisi julistamaan Jumala-kysymyksen sinänsä merkityksettömäksi. Dekonstruktiivinen purkaminen on lähinnä siirtänyt kysymyksen merkitystä ja viitannut sen taustalla oleviin kielellisiin alistussuhteisiin.

Lopputuloksena näyttää näin olevan outo asetelma, jossa ideologiakriitikko kiistää apologeettisen kielipelin osoittamalla sen itsensäpurkavuuden aktiivisen väliintulon keinoin, kykenemättä tai edes haluamatta riistää siltä oikeastaan muuta merkitystä kuin aina rajoittavan isän logiikalla operoivan logosentrisen herruuden. Kriitikko toisin sanoen esittää, että debatti on kaikella muotoa hyväksyttävä, kunhan se artikuloi käyttämänsä kielen stalinistisen ekonomian eikä rajoita keskustelua kysymyksenasettelunsa ennalta määrittelemiin kehyksiin. Samaan hengenvetoon kriitikko kuitenkin tunnustaa, ettei tässä ole kyse uuden keskustelusäännön tai -kriteerin asettamisesta, vaan yksinomaan kieleen aina jo itseensä sisältyvän ”vastakirjoituksen” paljastamisesta. Kieli ei siis ole ainoastaan stalinistinen ilmiö, vaan myös kapinallista ja vapauttavaa.

Sekä kriitikko että apologeetta ovat molemmat yhtä mieltä siitä, ettei kumpikaan osapuoli saa yksinoikeudella ryhtyä määrittelemään, mitä kielen vapauttavuus merkitsee. Mutta mikä estää moderaattoria – molempien osapuolten sitoutuessa siihen keskustelueettiseen selviöön, että dialogin on annettava tapahtua – kehottamasta sekä apologeettaa että kriitikkoa esittämään omat argumenttinsa ja näkemyksensä Jumalan eksistenssistä, nyt kun valtasuhteiden problematiikasta on esitetty valistunut puheenvuoro ja todettu yhdessä, ettei kenenkään tule kuvitella hallitsevansa määritelmiä ja kahlita ajattelun avaruutta, vaan erimielisten on toden totta annettava vapaasti törmätä, jotta nähtäisiin, mitä tapahtuu?

Lukija ehkä ihmettelee, miksi vaivaudun esittämään moisen pitkällisen ja absurdin skenaarion, jossa kriittinen osapuoli toistelee 1980-lukulaisen kirjallisuuden ja filosofian yliopisto-opiskelijan suuhun sopivia mantroja. Kuka vakavissaan, 2020-luvulla, kiistäisi formaalin Jumala-debatin oikeutuksen alkeelliseen dekonstruktioon vetoamalla? Tuskin juuri kukaan. Mutta mielikuvituksellisuudessaankin esimerkkini ehkä ilmaisee, miksen itse nykyään suhtaudu apologetiikkaan ja Jumalan olemassaolon kysymykseen pelkkänä lokaalina kielipelinä – ikään kuin jonkin ongelman kutsuminen ”kielipeliksi” olisi jo riittävä osoitus siitä, ettei se ole ajattelemisen arvoinen.

Vastaukseni otsikon kysymykseen on siten myönteinen. Ilman muuta Jumalan olemassaolosta debatoimisessa on mieltä; siinä on mieltä ainakin niin kauan kuin metafysiikalla on jotain annettavaa ajattelulle, mutta luultavasti muutenkin. Minun on myös vaikea pitää Jumala-kysymystä mielivaltaisena sen enempää kuin voin pitää mielivaltaisena kysymystä siitä, mitä on hyvä elämä. Dekonstruktiivinen filosofia ei ehkä ole yhtä vanhentunutta kuin metafysiikka, mutta vanhentunutta sekin kiistatta on. Omasta puolestani on vain niin, että metafysiikka on vanhentunut huomattavasti tyylikkäämmin.