13.10.2019

Petos


Viime vuosina on pyörinyt mielessä ajatus – enkä tiedä, onko se ”totuudellinen” tai järjellinen tai yhtään mitään –, tarkemmin sanoen ajatus petoksesta, jossa kiusaavinta on juuri pettämisen itsensä valju epämääräisyys ja tavoittamisen vaikeus. On kuin syyllinen etsisi rikostaan. Olen pettänyt kaikki yhteisöt joihin olen kuulunut: tämä on ajatukseni, ja se on kovin epävarma ajatus – mutta koetan seurata sitä.

Petoksen ajatus vie minut eksyksiin. Onhan petos minulle fantasia, olen kirjoittanut siitä proosaa usean kirjan verran, keksinyt alter egoja jotka tekevät asioita jotka minulta jäivät toteuttamatta tai pahasti puolitiehen. Nämä vaihtoehtoiset minät sukeltavat ja soluttautuvat tiiviisiin (uskonnollisiin) yhteisöihin voidakseen elää houkuttelevaa kaksoiselämää kielletyn tuntumassa, jatkuvan paljastumisen ihanassa pelossa, konfliktin sähköistävässä piirissä – he tarvitsevat tämän kaiken; he tarvitsevat sitä kyetäkseen ajattelemaan.

Olen yrittänyt pettää yhteisöjäni jäljestäpäin. Olen koettanut anastaa lahjan ja muuttaa sen veteläksi paskaksi kirjailijan kostonhimon etuoikeudella. Onnistuakseni tässä minun olisi kuitenkin vielä kuuluttava yhteisöön, oltava juonikas ja tahallisen puolisydäminen. Sellainen en aikanani ollut. Romaanini tosin ahdoin tuolloinkin täyteen säälimätöntä yhteisön kritiikkiä, mutta taiteellisen keskenkasvuisuuteni vuoksi en saanut kirjojani julkaistuksi, eikä uni koskaan toteutunut.

Helluntailaisaikojen jälkeen olin tekemisissä muiden samalla tavoin vieraantuneiden uskovien kanssa. Kirjoitin ”luterilaisia” blogieksegeesejä, sain sähköposteja joissa kiiteltiin ”raitista Sanan opetusta”, kävin evankeliumikoulun Kristus-juhlilla ja etsin armoa. Löysinkin. Elin rankkoja aikoja, masennuin. Tuskissani luulen (en voi muistaa varmaksi) noihin aikoihin tarjonneeni sieluani saatanalle; en ole varma, ottiko, en ole varma mistään, sillä kun katson sinne, näen mustan sumun ja tahdon lakata katsomasta. Välimatka on vielä liian lyhyt.

Vihasin Jumalaa ja tiesin löytäneeni uskon josta Luther puhuu.

”Luterilainen” vaihe loppui samalla kun ehtyi tarve rajankäynnille helluntailaisten oppien kanssa. Tajusin miettiväni kristinuskoani uudelleen kaiken dogmaattisen metafysiikan tuolta puolen. Syöverissä olin kuluttanut itsestäni kaiken havaittavan uskovaisuuden. Ilosaarirockissa seisoskelin helluntailaisten lettukojulla, puhuin humalassa vanhojen tuttujen kanssa, polttelin kitkerää pikkusikaria ja nappailin viinaa; tiesin, mitä se merkitsi, tiesin, etten välittänyt – petos oli jo vanhaa ja mennyttä. Tahdoin olla. En vihannut heitä. He toivoivat minun vielä löytävän uskon tai jotain, en tiedä mitä. Olimme elossa mutta kysyimme eri kysymyksiä ja niin oli ollut jo kauan.

Kenet minä petin? Milloin se tapahtui? Miksi etsin petosta, mitä on nautintoni?

Muuan iäkäs helluntailaisystäväni  tenttasi minua kerran uskonasioista. Hän kysyi, tahdonko helvettiin. Arvelin tahtovani, sanoin kaikkien tahtovan, vaikka kukaan ei usko sellaista itsestään. Uskolla ei kuitenkaan ole väliä maailmassa joka luodaan teoilla. Hän on vanha mies ja rakastan häntä, vaikka hänen juttunsa ovat minusta hämmästyttävän päättömiä; mutta pitäähän hänkin minua liian kirjaviisauden hapattamana. Pidän hänestä: hän on hullu kuten minäkin.

Näen harvoin painajaisia. Viimeisimmän muistan selvästi. Unessa halusin tappaa itseni. En ollut enää mitään, minulta oli viety kaikki – identiteettini, lahjakkuuteni, taitoni – kaikki toisen omaa, käsittämättömällä tavalla karannutta. Tämä oli kaameaa, kammottavampaa kuin melkein saatoin ajatella. Mutta unen varsinainen kauhu – se joka minut lopulta herätti – oli selkeä ja suunnaton varmuus siitä, että minulta lopultakin puuttui rohkeus itsemurhaan… ja silti toivoin kuolemaa koko olemuksellani! Tähän ajatukseen heräsin: hirvittävään tietoon kaiken loputtomasta jatkumisesta. Olin helvetissä ja olin olematon, olin ikuisesti oleva, eikä mikään voinut minua pelastaa.

Hiukan yli parikymppisenä uskoin voivani ”valita” psykoottisen hulluuden, hulluksi-tulemisen; uskoin psykoottisen harhan tarjoamaan onnen lupaukseen. Kerroin itselleni tarinan joka meni suunnilleen näin: ”Kaikesta huolimatta valitsen neuroottisuuden, neurootikon elämän. Vain neurootikkojen valtakunnassa voin olla taiteilija.” Koko asetelma on tietenkin koominen ja kaikin tavoin luuloteltu. Silti näen siinä jotain viehättävää, on kuin katselisin itseäni petoksen kuvastimesta: tuota eheää ja aitoa kappaletta jonka joku normaali näkee vain polttavana jälkikuvana onnen kauhuissa ajelehtiessaan.



26.9.2019

Hajahuomioita typeryydestä, nollaamisesta ja tuntemattomasta


Blogiani seuranneet lienevät huomanneet lievän hiljaiselon merkkejä. Olenkin vaihteeksi keskittynyt varsinaiseen kaunokirjalliseen työhön: kirjoittanut, käynyt läpi tulevien julkaisujen ajankohtia, oikolukenut, keskustellut kustantajan kanssa ja niin edelleen. Tämä heijastuu väistämättä blogiin, ei vähiten siksi, että olen työvirettä ajatellen jättänyt uutisten ja politiikan seuraamisen minimiin.

Toinen syy sille, että pidän taukoa uutisvirrasta, on jo sinänsä lähes banaali. Valtavirtamedian ja keskustelufoorumien käsittämätön yleismaailmallinen typeryys on ikävystyttävämpää (tai ainakin masentavampaa) kuin humalaisten keskimääräinen baarijuttelu; taloudellisen eliitin valtaa pönkittävä verovaroin ja kaupallisesti tuettu media eivät tässä eroa toisistaan juuri muuten kuin siinä, että Yleisradion kaltaisia laitoksia motivoi pääoman kartuttamisen ohella myös hillitön tekopyhyys. Miksi ei motivoisi, kun huomioi joukkoviestinnän ydintehtävän: kuvitteellisen yhteisöllisyyden tuottamisen modernin valtion sepittämiin tarpeisiin.

Näinä yleisen typeryyden kasvun ja bruttokansantuotteen laskun aikoina ei hämmästytä sekään, että globaalin talouseliitin piiristä kuuluu vaatimuksia ”kapitalismin nollaamisesta” ja ”järjestelmän uudelleenrakentamisesta”. Järjestelmän epävakaus ja kriisialttius on ollut tiedossa kauan, mutta valtaapitäviä se huolestuttaa vasta, kun pääomapiireissäkin aletaan tajuta, ettei nykyinen kasautuminen palvele edes heidän etujaan. Kun BKT joka tapauksessa laskee, velkavetoiset finanssimarkkinat ja niiden ajama velkavetoinen kulutus johtaa lopulta myös osinkosaatavien pienenemiseen.

Mitä ”kapitalismin nollaaminen” sitten voisi tarkoittaa? Ainakaan ei yksityisomaisuuden ja suurpääomien kansallistamista, mikä olisi jo kommunismia. Puheet ”nollaamisesta” synnyttävät joka tapauksessa mielikuvan orgaanisesti toimivasta kokonaisuudesta, jonka perusasetukset ovat uusittavissa järjestelmän logiikan vaarantumatta – ikään kuin kyse olisi vain jonkinlaisesta ”formatoinnista” tai ”eheyttämisestä”, ei niinkään koko käyttöjärjestelmän uusimisesta.

Nollaamispuheet ovat täyttä typeryyttä, mikäli niitä ei tulkita radikaalisti; tämä tarkoittaa kuitenkin loogisesti vaihtoehdon todellista tunnustamista ja samalla mahdollisuuden avaamista tuon vaihtoehdon nimeämiselle. Jos vaatimuksen varsinainen sisältö on, että kapitalismi on nollattava, sillä kapitalismi on turvattava, on hankala nähdä, millä perusteella tässä ei ole kysymys vanhakantaisesta hegeliläisestä kehitysoptimismista, Aufhebungista, kumoavasta säilyttämisestä. (Slovenialaisen koulun mukainen – dekonstruktionistiselle kritiikille immuunimpi – tulkinta, jossa synteesi tarkoittaa antiteesiä, edellyttäisi puolestaan kommunismin mahdollisuuden reaalista tunnustamista.)

Olemme epäilemättä tuntemattoman edessä. Kehitysoptimisti tulkitsee tuntemattoman strategisesti: ”suuret vaarat ja suuret mahdollisuudet”. Tällaisen tulkinnan ongelma on sen sisältämässä haltuunottavassa projektiossa, jossa tuntematon asetetaan huomaamattomasti saman talouteen projisoimalla siihen rauhoittava ja valheellinen ”vaarojen ja mahdollisuuksien” tasapaino. Juuri tämä kaksinaisuus toimii tuntemattoman reaalisuuden (joka uhkaa kaikkia identiteettejä ja identiteetin logiikkaa par excellence) neutralisoivana eleenä.

Olen aiemmin sanonut ihmisen olemisen määrittyvän hänen suhteessaan auktoriteettiin ja tuntemattomaan. ”Auktoriteettiuskoista” on tällöin ajattelu, joka pyrkii hallinnoimaan tuntematonta ja neutralisoimaan sen – toisin sanoen palauttamaan eheän Minän ja identiteetin piiriin. Vaara ja mahdollisuus asettuvat ”loogisina” vastakohtina (ikään kuin mahdoton ja mahdollinen); samalla hylätään tuntemattoman radikaali ulottuvuus, mahdottoman rekisteri. Tämä tarkoittaa myös vallankumouksen kategorista kieltämistä: ”uuden tuleminen” on pelkkä tilanteeseen sisältyvien tunnettujen muuttujien uusi yhdistelmä. Tunnetun ”sisimpään” kuuluva (ja sen perustava) ylimäärä kielletään toistuvasti, sillä kielto perustaa auktoriteetin ja takaa järjestyksen.



17.9.2019

Patologinen lamentaatio


Kirjalliseen kulttuuriimme pätee sama kuin ilmastonmuutokseen. Mitään muutosta parempaan ei ole nähtävissä, ja nähtävissä oleva on jonninjoutavaa näpertelyä, yksittäisiä ilmiöitä, joista puuttuu todellinen joukkoliike. Juha Seppälä toteaa Aamulehden haastattelussa vuodelta 2018, ettei kirjailijan oikein kannata miettiä, millaisessa maailmassa joutuu työtään tekemään. Asian miettiminen vie työkykyä. Kännipäissään sitten sortuu pateettisiin itsemurhajuttuihin, joihin ei usko edes niitä höpöttäessään; saapahan vain selitellä ystävilleen ylen kiusaantuneena, ettei tässä siitä ole kyse, koska tässä ei vittu ole kyse paljon mistään.

”Loistavien kirjavuosien” (lue: jokaisen vuoden) valtavirtayhteismasturbaatiot huipentuvat taide-eliitin cocktailkutsuihin ja palkinnonjakotilaisuuksiin, joissa valtiovallan edustaja onnittelee radikaaleimpia vallankumouksellisia heidän terävästä ja tinkimättömästä yhteiskuntakriittisyydestään. Rivikirjailijan vastaava modus on ”yhteiskunnallisen arvonsa” sisäistänyt eteeristen ja intiimien metaforien pyörittelijä, jota Kirjailija-lehtikin mielellään haastattelee, sillä näiden suurisieluisuudestaan vaikuttuneiden filantrooppien levittämä toivo auttaa taatusti jaksamaan sen eteen, että asiat säilyvät jatkossakin ennallaan.

Media privatisoi kirjailijan epäpoliittiseksi tuntojen tulkiksi; samalla se ruokkii hänen tarvettaan tuntea itsensä edes jollain tapaa hillittömäksi ja boheemiksi. Näin kirjailija oppii jo varhain olemaan eri mieltä oikealla tavalla. Hän on kuin journalisti, joka tajuaa pilkutuksen ja metaforan päälle.

Järjestelmän mekaniikka vaatii kirjailijaa julkaisemaan teoksen enintään kerran kahdessa vuodessa, sillä markkinoiden kyllästymistä ja siitä seuraavaa ”kirjailijakuvan” muuttumista ”epäuskottavaksi” on varottava. Oli kirjailijan vakaumus mikä tahansa, systeemin logiikka pakottaa hänet ennen pitkää opportunistiksi. Menestyneimpien ei tarvitse enää markkinoida itseään, sillä heidän kriittisyytensä on jo riittävän brändättyä ja tilannetajuista; rivikirjailija puolestaan ennakoi jokaisessa haastattelussa potentiaalisen yleisönsä halun, kiertää Helsingin ja Turun kirjamessut ja toivoo jossain vaiheessa muuttuvansa kiinnostavaksi (= HS tekee haastattelun / julkaisee positiivisen kritiikin).

Kiinnostavuus kestää tapauksesta riippuen 1–3 vuotta, ellei saavuta immuniteettia, mikä tarkoittaa jokaisen uuden julkaisun rutiininomaista kehumista HS:ssä ”kirjasyksyn tärkeäksi tapaukseksi”. Lisäksi immuniteetin saavuttanut kirjailija voi valtavirtamediaa myöten jyrähdellä havaitsemistaan monenlaisista laajoista epäkohdista uskottavuudella, jota lausutun kritiikin ilmeinen pinnallisuus ei tippaakaan häiritse. Näin valta lahjoittaa tukemalleen kirjailijalle kokemuksen, joka juhlistaa sekä hänen kuulumistaan että kapinallisuuttaan.

Nykyaikainen kirjailija ei ole ristiriita vaan synteesi, looginen johtopäätös maailmasta, jossa kapina on pantu viralta määrittelemällä sen yhteiskunnallisesti uskottavat muodot.



11.9.2019

Postmodernin logiikasta ja jäähyväisistä


Reilut kymmenen vuotta sitten ”[p]ostmodernismista puhu[i]vat kaikki”, kuten Timo Hännikäinen kirjoittaa Jäähyväiset postmodernismille? -esseessään vuodelta 2007. Opiskelin tuohon aikaan yliopistossa ja puhuin postmodernismista itsekin; nykyään siitä puhuminen tuntuu jo vanhentuneelta, vaikka kysymys lienee monella tapaa jonkinlaisesta perspektiiviharhasta. Parhaiden postmodernin teoreetikkojen (kuten Fredric Jamesonin) ajattelu, kuten nyt ajattelu yleensä, ei ole vuosikymmenien kuluessa menettänyt relevanssiaan sen enempää kuin paras ”postmoderni” taidekaan.

Viimeksi kirjoitin Fredric Jamesonin marxilaista viitekehystä soveltavan kulttuurihypoteesin olevan hedelmällinen sikäli kuin postmoderni, kutsuttiinpa sitä tällä nimellä tai ei, voidaan edelleen mieltää eräänlaiseksi kulttuuria dominoivaksi voimakentäksi. Jamesonin mukaan postmodernin peruspiirteitä ovat (muun muassa)

uusi pinnallisuus, joka ulottuu sekä nykyhetken ’teoriaan’ että aivan uuteen kuvan kulttuuriin eli simulacrumiin; sen mukainen historiallisuuden heikkeneminen sekä suhteessamme julkiseen historiaan että yksityisen ajallisuutemme uusissa muodoissa, joiden ’skitsofreeninen’ rakenne (Lacanin mukaan) tulee luonteeltaan ajallisemmissa taiteissa ratkaisevasti vaikuttamaan uusiin syntaksin tyyppeihin tai syntagmaattisiin suhteisiin; kokonaan uudentyyppinen tunteiden perusvire – se mitä kutsun ’intensiteeteiksi’ – jonka voi käsittää parhaiten palaamalla vanhoihin teorioihin ylevästä; kaikkeen tähän sisältyvät perustavanlaatuiset yhteydet kokonaiseen uuteen teknologiaan, joka itse antaa hahmoa aivan uudelle maailmanlaajuiselle talousjärjestelmälle (…). (Jameson, Postmoderni eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa)

Koska täysmoderniin kuuluvat ”ahdistuksen ja vieraantumisen kaltaiset käsitteet” eivät enää tunnu tavoittavan 1960-luvun loppupuolella ilmaantuneita hallusinaation, itsetuhon ja skitsofrenian määrittelemiä ”suuria ja hallitsevia kokemuksia”, on Jamesonin mielestä oikeutettua todeta ”kulttuurin patologian dynamiikassa” tapahtuneen muutos, jossa ”subjektin pirstoutuminen syrjäyttää (…) subjektin vieraantumisen”.

Vaikka nykyään on epämuodikasta ja aikansa elänyttä julistaa ”subjektin kuolemaa” tai korostaa sen desentroitumista, vaikuttaa minusta pikaisestikin – ja laajasti – katsoen siltä, että nykyinen olemisen tapamme liittyy näiden käsitteiden (epäilemättä puutteellisesti) artikuloimaan jatkumoon. Joka tapauksessa peruskokemustamme tuntuvat määrittelevän pakottavalla tavalla yhtäältä globaalin verkon radikaali, suorastaan klaustrofobinen pirstoutuneisuus ja toisaalta esimerkiksi lukemattomat kyseisen deterritorialisaation tuottamat uudenlaiset ”fundamentalismit” ja ryhmäytymiset (kuten nationalismi, populismi ja niiden usein metarasistiset jäsennykset). Siten en näe varsinaista syytä esittää, että kulttuurin logiikassa laajasti ottaen olisi sitten 1980-luvun tapahtunut muutosta, joka oikeuttaisi olettamaan sen dominantin vaihtumisen: kulttuurituotanto kytkeytyy edelleen myöhäiskapitalismiin ja sen teknologiseen hahmoon tavalla, jota määrittelee sama radikaali hajakeskittyneisyys ja yhteen kietoutuminen. Empiirisen todellisuuden kompleksinen moninaisuus voi tässä suhteessa muodostua jopa esteeksi sinänsä yksinkertaisen tosiseikan havaitsemiselle.

Lisäksi lienee syytä huomauttaa, ettei ”subjektin kuolemaa” hyväksytty edes 1980-luvun jälkistrukturalistisissa piireissä tuosta vain; esimerkiksi Jacques Derrida piti sitä läpeensä virheellisenä konseptina, eikä ”subjektin kuolemasta” voi Lacaninkaan yhteydessä juuri puhua. Mutta en tietenkään vaivaudu kannattamaan minkäänlaista postmodernin käsitteen rehabilitaatiota – Jamesonin hahmottelemalle dominanssin kentälle voi (ja täytyy) epäilemättä keksiä osuvampiakin nimityksiä, esimerkiksi nautinnon pakko tai perverssi Toinen. Katson kuitenkin todistelun taakan jäävän sille puolelle, joka vakavissaan väittää tämän kentän jotenkin radikaalisti vaihtuneen (ja tällainen vaihdos olisi totisesti radikaali). Vaikka 1960-luvun hallusinatoris-skitsofrenista populaariestetiikkaa sellaisenaan  (naiivissa mielessä) tuskin sopii mieltää nykypäivänä hallitsevaksi, on jokseenkin helppoa huomata, ettei paranoia ole kadonnut kulttuurituotannosta – esimerkiksi elokuvista – minnekään; samaa voi sanoa intensiteeteistä ja ekstaasista, pastissista, intertekstuaalisuudesta ja metafiktiosta puhumattakaan.*

Alussa mainittu Hännikäisen essee on paitsi postmodernismin kritiikkiä, myös jälkistrukturalistien kritisoiman keskeislyriikan ja ”oman äänen” käsitteen puolustus. Hännikäinen kirjoittaa:

Vaikka puolustankin keskeislyriikkaa ja oman äänen käsitettä, en peräänkuuluta paluuta mihinkään romanttiseen neromyyttiin. Pikemminkin otan runominän ja oman äänen annettuna: ne ovat, eikä niitä siksi tarvitse korostaa. (…) Runous perustuu traditiolle, siis vaikutteille ja lainaamiselle, runoilija rakentaa perinteen aineksesta ja lisää siihen ohimennen oman vaatimattoman kädenjälkensä. Tässä mielessä postmodernistien hyökkäykset kaikenkarvaista lyriikan subjektivismia kohtaan ovat ehkä olleet tervehdyttäviä. (Jäähyväiset postmodernismille?)

Hännikäisen essee on tyypillisesti kärjistävä ja mutkia oikova, mitä postmodernin analyysiin sinänsä tulee; varsinainen kiinnostava kysymys onkin, mitä oikeastaan puolustetaan, kun puolustetaan ”oman äänen” käsitettä. Hännikäisen traditiota korostava tulkinta tuntuu leimallisen modernistiselta: se ei kiellä uuden ilmaantumisen mahdollisuutta, muttei pyri myöskään mystifioimaan sitä.

Postmodernin logiikassa yksilöllinen tyyli muuttuu kulttuuriseksi koodiksi, eräänlaiseksi keinovarojen satunnaisen valikoimisen momentiksi. Hännikäinen on tietenkin hyvin perillä tästä, eikä liene sattumaa, että ”oma ääni” näyttäytyy hänelle ontologisena tosiasiana, jota on turha korostaa. Ajoittain tekee myös mieli kysyä, tuleeko Hännikäinen kritiikissään sittenkin langettaneeksi yksiin kaksi erilaista kieltoa: yksilöllisen tyylin mahdollisuuden ja uuden ilmaantumisen mahdollisuuden kiellon. En ole tästä kovinkaan varma, mutta ajatus saa jonkin verran taustatukea Hännikäisen polemisoidessa:

Kun postmoderni kielirunous panee viralta itseään ilmaisevan keskeislyyrikon, mitä se ilmaisee? Ei juuri muuta kuin laajan lukeneisuutensa ja ironisen asenteensa perinteisiä runouskäsityksiä kohtaan. Se harhailee kielen vaikeakulkuisimmilla rämeillä päätymättä mihinkään ja ilmaisee tavoitteensakin niin epäselvästi, että voidaan hyvällä syyllä kysyä, pyrkiikö se mihinkään. (Jäähyväiset postmodernismille?)

Eikö kysymys siitä, mitä postmoderni kielirunous ilmaisee, ole väärin suunnattu, kun huomioidaan postmodernia kauttaaltaan määrittelevä representaation logiikan ja ekspressiivisen merkitsijän, siis ”ilmaisevuuden” sellaisenaan, kritiikki? Hännikäiselle postmodernin taiteen jääminen vaille selvästi ekplikoitavaa ilmaisullista funktiota on epäilemättä raskauttava todiste ja johtopäätös; mutta jos näin on, hän tulee samalla osoittaneeksi oman tarkastelunsa rajoihin tavalla, joka ehkä laajemminkin osoittaa traditionalismin kykenemättömyyteen irtautua ”modernin logiikasta” ja tulla sille kriittiseksi. Tässä mielessä Hännikäisen postmodernikritiikki vaikuttaa ongelmallisella tavalla konservatiiviselta, jopa moralistiselta. Varsinaiseksi ongelmaksi muodostuu se, ettei esseen kriittinen kysymys kohdistu niinkään postmodernin logiikan ytimeen kuin siihen (minusta katsoen täysin virheelliseen) muotoon, jossa konservatiivis-modernistinen problematiikka sen auttamatta jäsentää.

Viime kädessä postmodernin ilmaisullisen funktion kritiikki jättää liiallisessa määrin huomioimatta postmodernin logiikan sidoksisuuden myöhäiskapitalistisen pääoman tuotantosuhteisiin ja teknologiaan. Dialektisempi ote saattaisi Hännikäisen tapauksessa tuottaa vähemmän poleemista (ja siten vähemmän viihdyttävää) jälkeä; toisaalta se luultavasti vaarantaisi myös esseen puolustaman traditionalistisen eleen. Nykyisellään Jäähyväiset joka tapauksessa tyytyy turhan helppoon voittoon.


*) Elokuvan ja sarjojen parista riittää mainita sellaiset teokset kuin Tarantinon tuore Once upon a Time in Hollywood ja Netflixin Homeland (Isänmaan puolesta), molemmat loistavia ja suorastaan alleviivaavia esimerkkejä paranoian sävyttämästä intensiteetistä edellisen osoittaessa senkin, ettei ”vanhaan postmodernismiin” liitetty metafiktio ja narratiivinen piittaamattomuus ole kadonnut minnekään.



7.9.2019

Kulttuurin voimakenttä


Kotimaista valtavirtaproosaa lukiessa tulee toisinaan mieleen, että representaation logiikan problematiikka käsiteltiin pikaisesti 1980-luvulla, ja sen jälkeen päätettiin palata ”normaaliin päiväjärjestykseen” – ikään kuin viheliäistä ”postmodernismia” olisi kaikki, mikä ei noudata realismin ja narraation protokollaa. Ja kuitenkaan esimerkiksi Fredric Jamesonin kuuluisan esseen Postmodernismi eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa kriittiset teemat eivät ole vähääkään menettäneet ajankohtaisuuttaan – eikä vähiten siksi, että postmodernin teoreetikoista Jameson huomioi, toisin kuin vaikkapa Baudrillard ja Lyotard, reaalisen rekisterin.

Jamesonille postmodernissa ei ole kysymys ideologiasta, tyylistä tai estetiikasta, ei edes jälkistrukturalistisesta subjektin ”kuolemasta” tai ”desentraatiosta”, vaan kulttuurin dominantista, eräänlaisesta voimakentästä, ”jossa erilaisten [kulttuuri]virikkeiden täytyy toteuttaa itsensä”. Jameson kytkee postmodernismin globaalin kapitalismin talousjärjestelmään, ”pääoman reaaliseen”:

Esteettinen tuotanto on nykyään yhdentynyt tavaratuotantoon yleensä: yhä uudemmilta vaikuttavien ja yhä suurempiin myyntilukuihin yltävien tavaroiden (vaatetuksesta lentokoneisiin) uusien aaltojen tuottamisen hellittämätön taloudellinen paine määrää rakenteellisesti yhä olennaisemmalla tavalla esteettisten uudistusten ja kokeilujen funktiota ja asemaa. Sellaiset taloudelliset välttämättömyydet ovat sitten tunnistettavissa myös kaikenlaisessa uuden taiteen saamassa institutionaalisessa tuessa säätiöistä ja apurahoista museoihin ja muihin mesenaattitoiminnan muotoihin. (Jameson, Postmoderni eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa)

Tämä erottaa Jamesonin yhtäältä Derridaa seuraavista tekstikeskeisistä ”dekonstruktionisteista” ja toisaalta niistä ajattelijoista, joille postmoderni tarkoittaa vaatimusta ”skitsologiikan” sisäistämiseen jonkinlaisena eettisenä positiona (kuten Deleuze ja Guattari tekevät Anti-Oidipuksessa); Jamesonin kulttuurihypoteesi mahdollistaa ilmiötodellisuuden huomioimisen, mutta suhtautuu samalla asiaankuuluvan kriittisesti ”täysmodernismin aikakautta hallinneiden radikaalin eristäytymisen ja yksinäisyyden, anomian, yksityisen kapinan, Van Goghin tapaisen hulluuden kokemusten” käsitteisiin.

Postmoderni ei nähdäkseni ole yhtään vähemmän kulttuuria dominoiva voimakenttä nykyään kuin se oli 1980-luvulla Jamesonin esseen julkaisemisen aikoihin. Päinvastoin: globaalin kapitalismin kompleksinen, yhtä aikaa radikaalia hajautumista ja keskittymistä sekä yhä piilevämpiä ja totalitaarisempia hallinnan muotoja tuottava ekonomia osoittaa sen jatkuvan vaikutuksen ja eksistenssin.

Jos palaamme kotimaiseen valtavirtaproosaan ja sen minussa synnyttämään perustavaan vaikutelmaan (joka tietenkin on laaja ja kohtuuton yleistys), on todettava, ettei tuota kirjallisuutta tietenkään voi nimittää realistiseksi sanan lajityypillisessä ja historiallisessa merkityksessä. On selvää, että vaikka jatkuvasti julkaistaan kirjoja, jotka noudattavat monia psykologisen realismin konventioita ja suhtautuvat läpeensä dogmaattisesti sen henkilöhahmoja, miljöötä ja narraatiota rakenteistaviin vaatimuksiin, on koko lajin suhde kapitalismiin ja pääoman sanelemiin taloudellisiin dominansseihin radikaalisti toisenlainen. Ensinnäkin: nykyaikaisen ”realismin” valheellisesti kiitelty yhteiskuntakriittisyys on jonkinlaista (usein) keskiluokkaisen, privatisoituvan syyllisyyden ja symbolisen kapinan muotoja kiertelevää ja kierrättävää problematiikkaa (Antti Nylénin esseistiikkaa voi ehkä pitää paradigmaesimerkkinä).

Toiseksi: sikäli kuin postmoderni on globaalin, hajautuneen pääoman, kulttuurista logiikkaa, lienee selvää, ettei valtavirran narraatio tosiaan ole balzaclaista ”arkistointia” tai modernia ”sisäisen maailman” ohimenevien affektien välittämää mahdottoman Ikuisuuden tuntua – nämä momentit on jo kadotettu, ja nykyiset ”realismin” jättiläiset kuten Jonathan Franzén (jota yleisö saattaa paljastavasti ja oireellisesti kutsua ”romaanin pelastajaksi”), kirjoittavat teoksia, joita kriittiset esseistit aivan oikein nimittävät halventavasti lukuromaaneiksi paljastaen näin tavallaan niiden elimelliset kytkökset pääoman logiikkaan ja muodon tasolla tapahtuvaan arkkitehtuuriin, sen eskapistiseen ”nostalgiaan”, lisäarvontuotannon vaatimana oikeanlaisena kuluttajasubjektiviteettina.

Nykyaikainen suosittu ja kuluttajaystävällinen lukuromaani onkin ehdottoman postmoderni ilmiö päätyessään hyödyntämään keinoja, jotka parhaimmillaankin mahdollistavat globaalin kapitalismin ja representaation problematiikan (jäljentämisprosessit, simulaation, ”subjektin katoamisen”, reaalisen ekstaattis-hallusinatorisen paluun) käsittelemisen ainoastaan aiheen tasolla, muodon arkkitehtuurin mukavuudenhaluisessa ”konservatiivisuudessa”. Kun poikkitaiteilija Jauhiainen toteaa Juha Seppälän Sankariajassa merkittävät kirjat tunnistettavan siitä, ettei niitä lue kukaan, tulen pohtineeksi, onko kyse vain vieraantuneeseen taide-eliittiin kohdistuvasta ironiasta, sillä Jauhiaisen lausahdus tuntuu viittaavaan toisenlaiseenkin kontekstiin: eikö juuri merkityksellistävän ketjun katkoksia ja epäjatkuvuuksia, ”pääoman desentroiman subjektin kokemusta”, työstävä ”postmoderni taide” ilmaise paradoksaalisen arvonsa hetkenä, jona se – yhteiskunnallisen fantasian lävistäessään – tunnistetaan väärin omassa voimassaan ja intensiteetissään? Minulla ei ole tähän mitään selvää vastausta – luultavasti kysymyksessä on kyllin.



3.9.2019

Massojen pelättävä halu


Postin työntekijöiden työehtosopimuksen huonontamisesta ja siitä seuraavasta lakkoilusta on uutisoitu tiuhaan, samoin Postin toimitusjohtajan Heikki Malisen jättituloista ja kohua seuranneesta jeesustelusta, joka ei ole tuottanut toivottuja PR-vaikutuksia. Samaan aikaan ilmestyneet uutiset Suomen rikkaimman promillen äreästä hybriksestä kiihdyttävät mielialaa kiitettävästi.

Keskiluokkainen ja eliitin oikeuksia vahtiva valtavirtamedia, jonka toimintaa pääoman logiikka porvarillisessa valtiossa ohjaa, käy tässä hyvänä esimerkkinä tuon logiikan antagonismeista. Yhtäältä jatkuva voitontavoittelu ohjaa mediaa seuraamaan ”halun akselia”, joka tiivistyy pelon, kaunan, ja seksin kaltaisissa merkitsijöissä; toisaalta sen olisi arvontuotannon laajassa mielessä pyrittävä turvaamaan ja ylläpitämään olosuhteita, joissa massojen halu säilyttää riittävän atomistisen luonteensa eli pysyy sopivan privaattina, jolloin laajat solidaarisuuden ilmaisut ja niihin mahdollisesti liittyvät järjestäytyneet liikehdinnät jäävät epämääräisen ”kuohunnan” tasolle.

Tämä on olennaisesti jotain, mitä pääoma kykenee kontrolloimaan vain rajatusti, vaikka hallinnan muodot voivat hienovaraisuudessaan olla varsin totalitaarisia; systeemi ei missään tapauksessa ole vakaa, ja tämän estää jo sen logiikkaan kirjautunut epäjatkuvuus, jonka marxilainen traditio tuntee työn ja pääoman ristiriitana. Median tapauksessa epäjatkuvuus ilmenee suhteessa massojen ”halun akseliin”. Yhtäältä sitä on pyrittävä manipuloimaan ja kontrolloimaan, toisaalta sitä voi vain seurata ja siihen voi vain reagoida, sillä pohjimmiltaan massojen halu on median valtaa käyttävien kannalta irrationaalista. Manipulaatio ja kontrolli saattavat onnistua toisinaan siellä ja täällä, mutteivät koko ajan kaikkialla.

”Kuohunnan” virtaussuuntaa voi ohjailla monin tavoin, olennaista on varjella sitä laajamittaiselta solidaarisuudelta ja järjestäytymiseltä. Heittämällä mieleen tulevia keinoja ovat ainakin syntipukittaminen (systeeminen antagonismi heijastetaan yksiin ”kasvoihin”, joiden ympärille ”kuohunta” pyritään kanavoimaan), virheellinen representoiminen (luokkaerojen ja -problematiikan hämärtäminen väärällä terminologialla), ”eettinen” reduktio (palautetaan asetelma ”vastuun ja vallan” kaltaisiin moraalisiin kysymyksiin).

Jos hurskastelua Malisen jättitulojen äärellä voi pitää esimerkkinä syntipukittamisesta, on virheellisestä representaatiosta kyse silloin, kun riistoa kutsutaan esimerkiksi ”sopeuttamistoimenpiteeksi”; ”eettinen” reduktio haiskahtaa nenään, kun viimeksi mainittu yhdistetään ”vastuulliseen” toimintaan. Kaiken taustalla voi tietenkin aistia postpoliittisen sfäärin intohimoiset mieltymykset tapaan, jolla välttämätön ja satunnainen asetetaan. Välttämätöntä ovat kilpailukyvyn ja talouskasvun turvaaminen, satunnaista näiden vaatimien toimenpiteiden edellyttämän riiston rajoittaminen.

Kilpailukyvyn ja talouskasvun kaltaiset käsitteet ovat kaikkea muuta kuin objektiivisia sanan neutraalissa mielessä, sillä kapitalismissa ne kätkevät fetissiensä taakse tuotantosuhteissa vallitsevan yksipuolisen riiston. Työehtosopimuksen huonontaminen tarkoittaa kilpailukyvyn paranemista, mikä puolestaan liittyy talouskasvun turvaamiseen; ja näiden käsitteiden tasolle jääminen tekee helpommaksi ”ison kuvan” eli totaliteetin mielikuvapolitiikan. Kun kilpailukykyyn ja talouskasvuun liittää kansantalouden kaltaisia merkitsijöitä, syntyy erityinen vaikutelma kattavasta yhteisyydestä, jonka tosiasiallinen kielto kätkeytyy itse totaliteetin ekonomiaan: sitä, mikä jää ulkopuolelle, ei ole. Perverssein ja vakaumuksellisin muoto tästä ideologiasta on tilasto.

Kansa ei kuitenkaan ole totaliteetti (kuten mikään ei ole), eikä mikään ”isoon kuvaan” nojautuva poliittinen diskurssi kykene välttämään ulkopuolelle jäävän vaikutuksia, sillä viime kädessähän on kysymys siitä, mikä itsessä – yhteiskunnan sisäisenä ja systeemisenä suhteena – kiistetään ja kätketään. Massojen halu, jota media säädellen seuraa, on sama, jota edustuksellisen demokratian taloudellinen eliitti hallinnoiden pelkää. Ei ole sattumaa, että juuri ne, joiden rikastuminen on pitkälti hyvinvointiyhteiskunnan ansiota, vaativat tänään – uusliberaalin ajattelun mahdollistaessa kapitalismin mieltämisen suoraan eettisenä positiona – sen alasajoa. Mitä kiistattomammin kansa (todellisena, ei-kokonaisena) suljetaan kaiken olennaisen päätöksenteon ulkopuolelle, sitä kauheammaksi ja irrationaalisemmaksi sen tahto käy. Äänestyspäivä – nykyään ainoa demokratiaa tavoitteleva hetki ja tapahtuma, sellaisenakin sirkuksen ympäröimä, epäsuhtaisten taloudellisten voimien määrittelemä, median ahkeran propagandan mustaama – ilmaantuu yhä musertavampana, yhä torjuttavampana mahdollisuutena.

Taloudellinen eliitti valittaa, ettei kansa tiedä omaa parastaan, vaan äänestää järjettömästi ja väärin. Valtamedia, joka toimittajien ja poliitikkojen suulla kutsuu ”vaikuttamaan”, ei ole kiinnostunut demokratiasta muuna kuin fetissinä ja status quon itseonnitteluna; siksi se puhuu äänestämisestä säännöllisesti neljän vuoden välein kuin rituaalista, jota seuraamalla toteutamme kansalaisuuttamme ja sulkeudumme totaliteettiin. Molemmille äänestämistapahtuman demokraattinen ydin on kauhistus, kielletty, inhottava. Se on tuhottava tai fetisoitava. Tuhottava, koska kansa tahtoo väärin; fetisoitava, että kansa tahtoisi oikein. Ettei se huomaisi kehyksiä lumoutuessaan sisällöstä.

Jälkimmäiseen sisältyy edellisen manipulaatioksi jalostunut intressi.


2.9.2019

Pääomapiirit ja teatterin taide


Viimeaikaisissa uutisissa maamme rikkaimman promillen asenteista ja pääomapiirien vallasta ei luultavasti ole kenellekään mitään tiedollisesti uutta. Asenteet näkyvät teoissa, ja valta huokuu perusasetelmasta, jossa ”demokratia” tarkoittaa kansan harjoittamaa kollektiivista pelleilyä vaaliuurnilla kerran neljässä vuodessa. Äänestäminen ei muuta mitään, ellei ensin muuteta kehyksiä, joissa se tapahtuu.

Tällä hetkellä demokratia toteutuu teatterina, joka on verrattavissa ”litteä maa vs. pyöreä maa” -debattiin: asetelman idioottimaisuus ja vääristyneisyys ei ole siinä, että ”sallitaan keskustelu eri osapuolien välillä”, vaan siinä, että sallimalla asetelma implikoidaan keskusteluosapuolten positioiden tasavertaisuus, toisin sanoen asetetaan puite, jossa idioottimainen luulottelu esiintyy tieteellisen faktan veroisena kumppanina. Asetelmaa ei tietenkään voi puolustella ”reilulla kilpailulla”, jossa paremmin argumentoiva osapuoli voittaa, sillä vääristymä on jo tavassa, jolla kiista määräytyy.

Pääoman logiikan hallitsemassa demokratiassa väite siitä, että äänestyslipukkeensa uurnaan joka neljäs vuosi pudottava kansalainen olisi jollain tapaa ”vaikuttamassa” järjestelmän muuttamiseen, on samalla tavalla virheellinen kuin populistinen idea idioottimaisen mielipiteen ja varsinaisen ajattelun formaalista vastakkainasettelusta. Kun media marssittaa studioon ilmastodenialistin ja valtavirtatieteen konsensuksen edustajan, populisti on jo voittanut huolimatta siitä, kuinka murskaavasti tiedemies kykenee osoittamaan denialistin väitteiden perättömyyden, sillä hänen logiikkansa on jo sanellut keskustelun puitteet ja siten rakenteistanut sen virheellisesti. Edustuksellinen demokratia ei tarkoita ”kansan tahdon” toteutumista sen enempää kuin ilmastodenialismin ja tieteen välinen ”keskustelu” on todiste kriittisen ajattelun valmiudesta sietää ”eriäviä käsityksiä”.

Muista pääomapiirien hallinnoimista käsitteistä voimme nostaa esiin vaikkapa vastuun ja vapauden kaltaiset toistuvat iskusanat. Ensin mainittua käytetään palkka- ja tuloerojen perustelemiseen, vaikka kysymys on lopulta vain lisäarvontuotannon jatkuvan paisuttamisen abstraktista vastuusta (eikä esimerkiksi vastuusta työläisen elämästä); jälkimmäisen avulla on mahdollista rinnastaa Postin harjoittama riisto (niin sanottu työehtoshoppailu) eri keikkatöillä itsensä hädin tuskin elättävän työläisen toimeentuloon (ja kutsua sitä vaikkapa ”työshoppailuksi”) antamalla ymmärtää, ettei kyse ole muusta kuin yhden ja saman vapauden kahdesta erilaisesta ilmenemismuodosta.

Kolmas käypä strategia on määritellä proletaarin harjoittama järjestelmäkritiikki epämääräiseksi ”kaunaisuudeksi” tai ”kadehtimiseksi”, jolloin alun perin systeeminen ja objektiivinen antagonismi (työn ja pääoman ristiriita, subjektiviteetin hallinta, lisäarvontuotannon edellyttämä homogenisointi tms.) sulkeistetaan yksilölliseksi tai jopa kollektiiviseksi patologiaksi (huono-osaisten kateus rikkaita kohtaan, ideologinen sinisilmäisyys, laiskuuden oikeuttaminen jne.).

Suuri osa ihmisistä on tavalla tai toisella kaikesta tästä tietoinen, mutta niin kauan kuin käsitteet kelluvat läpitunkemattomina poliittisessa jargonissa ja kaiken maailman konsulttien paskanjauhannassa, ne ylläpitävät toiminnallista (eivät siis niinkään vakaumuksellista) teeskentelyä, joka realisoituu yhteiskunnallis-poliittisina rituaaleina Ylen studiojaaritteluista eri vaalien äänestysperformansseihin. Yhteistä kaikille on puitteiden jääminen koskemattomiksi. Tässä mielessä näihin rituaaleihin osallistuminen on jopa haitallista (kuten ilmastodenialismi vs. tiede -esimerkissä), ja aidoin järjestelmäkritiikin muoto olisikin usein radikaali ja järjestäytynyt pidättäytyminen kaikesta toiminnasta. Samasta syystä todellinen poliittinen teko voi tarkoittaa meneillään olevan politiikan katkosta, ”yhteisten asioiden hoitamisesta” kieltäytymistä.

Näennäisen neutraalit tai ”yhteisesti jaetut” käsitteet olisikin tässä mielessä politisoitava ja problematisoitava, saatettava ruohonjuuren eli yhteiskunnallisten kamppailujen tasolle ja niihin nähden sidoksisiksi. ”Yleiskäsitteinä” ne palvelevat vain pääomapiirien väärää universaalia ja toimivat sortoa ja luokkaeroja kätkevinä ideologisina momentteina.