Kristillisen elämän käytäntöjä 3: Evankeliointi

(Juttusarjan 1. osa löytyy täältä, 2. osa täältä.)

Helluntailaisuus on tunnetusti yksi niitä kristillisen tradition muotoja, joissa panostetaan evankeliointiin eli ”ilosanoman julistamiseen”. Tämä ei merkitse ainoastaan laajalle levinnyttä ja suuria massoja saavuttavaa lähetystyötä. Helluntailaisuudessa idea evankelioinnin akuutista välttämättömyydestä ja kiireellisyydestä kattaa yhtä lailla läheisimmät ihmissuhteet kuin maapallon kaukaisimmat ja eristäytyneimmät sopukat.

Nuoruuteni kristillisyydessä evankeliointi ymmärrettiin mitä suurimmassa määrin kristityn arkielämän keskeiseksi ja hellittämättömäksi velvollisuudeksi. Lähetystyöntekijät näyttäytyivät ”evankelioivan elämäntavan” sankareina ja esikuvina. Ihanteellinen kristitty oli ihminen, joka rohkeni julistaa ilosanomaa ”sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa” ilmeisesti vailla vähäistäkään sosiaalisen häpeän tunnetta. Miksipä hävetä, kun kerran totuus on hallussa? Päinvastoin: hyvät uutiset on kerrottava kaikille.

Evankeliointi elämäntapana -kurssi omaksutti oppilaillaan nopean ja tehokkaan käsikirjoituksen, jolla ”kohde” älytettiin valmiisiin keskustelukehyksiin esittämällä tälle simppeli kysymys: ”Jos kuolisit nyt, uskoisitko meneväsi taivaaseen vai helvettiin?” Tavoitellussa ihannetapauksessa äärimmäisen karkeistettu dialogi etenisi jotakuinkin näin:

K: Jos kuolisit nyt, uskoisitko meneväsi taivaaseen vai helvettiin? 

V: Taivaaseen, luulisin.

K: Miksi?

V: No, en ole tehnyt mitään kovin pahaa. Olen ihan hyvä ihminen.

K: Tiedätkö, mitä Raamatussa sanotaan? Ettei kukaan pääse taivaaseen omien tekojensa tai tekemättä jättämistensä perusteella.

V: No hitto. Miten tässä sitten käy?

K: Yksin uskon perusteella pelastutaan. Haluatko ottaa vastaan pelastavan uskon?

V: Miksipä ei.

K: Siinä tapauksessa lausu perässäni tämä yksinkertainen rukous…

Koin aina tällaisen evankelioinnin varsin brutaaliksi – oma suhteeni suoraan julistamiseen oli muutenkin läpeensä problemaattinen; en uskonut maailman ja totuuden suhdetta mahdolliseksi typistää moiseen yksinkertaiseen ja tarkoitushakuiseen metodologiaan. Mielsin (tuolloinkin) ”totuustapahtuman” edellyttävän dialogia, mutta uskonyhteisöni piirissä valtavirtainen käsitys käsitti totuuden pikemminkin monologiseksi ilmiöksi, mikä merkitsi, että totuutta oli mahdollista ja suotavaa levittää nimenomaan julistamalla. Dialogiin kuuluva ratkaisemattomuus pahimmillaan vain häiritsi tehokasta viestintää. Minun kohdallani taiteilijan kutsumus ja yliopisto-opinnot ylläpitivät voimakasta vieraantumiskokemusta, mutta ilman niitäkin introvertti luonteeni olisi tehnyt julistamisideologian omaksumisen haastavaksi (joskin minun olisi ollut hankalampi perustella torjuvaa suhtautumistani).

Kaikesta huolimatta koin aika ajoin syyllisyyttä evankeliointimission laiminlyömisestä, enkä tuntenut olevani lainkaan hyvä kristitty (nykyään en ensinkään välitä siitä, tunnenko olevani hyvä kristitty; tiedän, etten ole). Vaikka periaatteessa oli selvää, ettei ihminen voi päältä katsoen nähdä toisen sydämeen ja siten määritellä hänen jumalasuhdettaan, käytännössä selkeää erottelua uskoviin ja ei-uskoviin ei ikinä problematisoitu, sillä jo yhteisön identiteetti vaati vahvaa erottautumista.

Ikävin piirre tuossa vallitsevassa ideologiassa oli kuitenkin siihen sisäänrakennettu taipumus objektivoida ihmiset viestinnän kohteiksi. ”Evankelioivan elämäntavan” ydin merkitsi rehelliseksi sloganiksi tiivistettynä: Välineellistä järkeilyä – MUTTA totuuden nimissä. Läheisetkin suhteet ”ei-uskoviin” tuli alistaa missiolle, mikä käytännössä tarkoitti jatkuvaa painetta etsiä tilaisuuksia ilosanoman välittämiselle, ”taivasasioista” puhumiselle. Ystävystyminen näyttäytyi useinkin yhtenä evankelioinnin strategisena mahdollisuutena.

Nuoruudessa suhteeni evankeliointiin oli siten ennen kaikkea kapinallisuuden määrittelemää. Kieltäydyin alistamasta inhimillistä kanssakäymistä ideologiselle ”viestinnälle” siitäkin huolimatta, että uskoin sen taustalla olevan asian oikeaksi. Miten on laita nykyään? Mitä ylipäätään ymmärrän evankelioinnilla, siis kristinuskon ydinsanoman kertomisella?

Ensinnäkin on kysyttävä, millä tavoin kristinuskosta olisi puhuttava läntisessä maailmassamme, jonka se on jo kerran valloittanut. Kristittyinä emme enää ole Paavalin ja muiden varhaisten apostolien tilanteessa, jossa kristillinen jumalausko kilpailee antiikin polyteismin kanssa jonkinlaisena altavastaajana; on tuskin riittävää ja ajanmukaista vain kertoa ihmisille, että on olemassa yksi ainoa Jumala ja Kristus on hänen ylösnoussut Poikansa. Moiset fraasit eivät enää hämää vieraudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Toisaalta myöskään varhainen kristillisyys ei perustunut monologisen yksiniittiseen totuuksien julistamiseen. Kristillinen puhe tapahtuu todellisuudessa, keskustelee sen kanssa, ottaa siihen kantaa. Näin ymmärrettynä evankeliointi on mahdollista hahmottaa ei niinkään tiedonhaltijan/-jakajan ja sen vastaanottajan kontekstissa kuin jonain, josta voi kysyä, onko tämä pohtimisen arvoista. Kristillinen puhe ei pyri hallinnoimaan ja määrittelemään tilannetta, sillä sen keskustelueettisenä paradigmana on ajatus totuudesta, joka ei koskaan voi hallita ilmenemisensä kontekstia. Ajatuksen konkreettinen lähtökohta on Jeesuksen ristinkuolemassa. Totuudessa ei ole kyse ympäristön haltuunottamisesta, vaan itsensä antamisesta.

Jos ajatellaan klassisen kristinopin mukaisesti, että usko on lahja eikä evankeliumissa ole kyse etupäässä oikeiden asioiden tietämisestä, on koko ajatus evankelioimisesta minkäänlaisena ”totuuden jakamisena” jo periaatteessa merkillinen. Jos usko ei ole peräisin ihmiseltä eikä hänen annettavissaan, ei evankelioinnissa voi pohjimmiltaan olla kysymys ihmisen pyrkimyksestä saada toinen muuttamaan käsitystään todellisuudesta. Kyse ei myöskään voi olla ihmisen vaikuttamisesta toiminnallaan Jumalaan ainakaan siinä merkityksessä, että ihmisen harjoittama evankeliointi jotenkin vasta avaisi Jumalalle väylän toteuttaa ”suunnitelmansa” ja niin edelleen. Sikäli kuin Jumalaan projisoidaan tarpeita, kyse on silkasta antroposentrismistä.

Evankeliointi on mielestäni nykyään hiukan epäonnistunut käsite jo siitä syystä, että se kantaa mukanaan vihjettä jonkinlaisesta ylemmästä tiedollisesta positiosta käsin tapahtuvasta vaikuttamisesta ja valistamisesta. Ikään kuin totuudesta osalliset tässä kertoisivat muulle maailmalle, mitä se on vailla. Tämä kuitenkin edellyttäisi totuuden tietämistä sen painavimmassa mahdollisessa objektiivisessa merkityksessä ja kaikin tavoin yli-inhimillisessä varmuudessa. Koska objektiivinen totuus on kuitenkin aina vain likiarvo, sillä ei ole paljonkaan tekemistä varmuuden kanssa. Varmuus on subjektiivista. Jos kristitty kokee olevansa varma totuuden suhteen, hänen tulisi muistaa kokemuksensa subjektiivisuus; yhtä lailla on kristittyjä (kuten minä), joille epävarmuuden kokemus on perustavanlaatuinen.

Evankelioinnin suuri paradoksi on siinä, että mikäli kyse on ”toisen saattamisesta osalliseksi totuudesta”, olisi ensin tiedettävä, ketkä todella ovat osattomia. Sitä on kuitenkin kristinuskon omankin logiikan mukaan mahdoton tietää. Tiedänkö itsekään, olenko osallinen vai osaton? Ehkäpä evankelioinnin varsinainen salaisuus kristitylle onkin siinä, että hän ymmärtää osallisuuden ja osattomuuden rajan kulkevan jokaisen ihmissydämen halki – myös ja ennen kaikkea omansa. Kenties evankelioinnissa ei ole kyse sen kummemmasta kuin tämän salaisuuden toteamisesta. Tämä merkitsee nöyryyttä pidättäytyä itsepintaisesti määrittelemästä Toista totuudesta osattomaksi, sillä niinhän voi tehdä vain se, jolla todella on totuus hallussaan. Ja kenellä muka on?

Käytännössä tämä kaikki merkitsee sitä, ettei evankeliointi ole niinkään aktiivista oman asian julistamista kuin passiivisuuden omaksumista juuri kaikenlaisen julistamisen suhteen. Kristityn tulee olla aktiivinen ennen kaikkea toisen kuuntelemisessa. Siksi evankeliointi on ymmärrettävä toimintana, jota kaikessa määrittelee kuunteleva pyrkimys olla olemassa enemmän toista kuin itseään varten.

 

 

Kristillisen elämän käytäntöjä 2: Ylistys

(Sarjan ensimmäinen osa löytyy täältä.) 

Nuoruuteni helluntaikristillisyydessä oli tuskin aihepiiriä, johon minulla olisi ollut ristiriitaisempi suhde kuin ylistämiseen. 2000-luvun alussa helluntailaispiireissä puhalsivat uudet tuulet. Niin kutsutusta ylistysmusiikista muodostui vähitellen jumalanpalvelusten ja varsinkin nuorteniltojen uusi musiikillinen normaali. Rumpujen ja sähkökitaroiden ympäriltä katosi viimeinenkin maailmallisuuden aura.

2000-luvun alkuvuodet olivat samalla oma muusikon korkeakouluni. Soitin useissa kokoonpanoissa, opin lyhyessä ajassa hyvin paljon. Ylistäminen, joka useimmiten merkitsi juuri musisoimista, vakiintui myös yhdeksi keskeisistä seurakunnassa ja helluntaipiireissä laajemminkin tapahtuvan opetuksen sisällöistä. Syntyi tarve määritellä ylistäminen tavalla, joka selittää, miksi kaupallinen viihde ei enää ole niin kovin maailmallista – tai pikemminkin miksei ylistysmusiikki ole kaupallista viihdettä, vaikka se on sitäkin, ja niin edelleen.

Ylistysmusiikki on näet aina ollut olennaisesti kytköksissä kaupalliseen viihteeseen, siis pop- ja rockmusiikkiin, mikä merkitsee tähtikulttia, individualismia ja esiintymiskeskeisyyttä – yksinkertaisesti ilmaistuna hyvää showta. Lajin pioneerina ja ylistyskulttuurin kenties suurimpana yksittäisenä vaikuttajana voi pitää australialaista Hillsongia, joka 2010-luvulle ehtiessä oli helluntailaispiireissä jo käsite. Hillsong-seurakuntien musiikissa yhdistyivät toisiinsa saumattomasti avoin viihteellisyys, kaupallisuus, showpotentiaali ja (tarkoituksellisen) epämääräinen idea ”Jumalan palvelemisesta”.

Egoistis-individualistisen tähtikultin vastapainona ylistyskulttuuri korosti sitäkin enemmän eroa ”esittävän” ja ”ylistävän” välillä. Ylistyskoulutuksissa meille opetettiin, ettemme kaikesta huolimatta ole lavalla esiintymässä, vaan palvelemassa – ennen muuta Jumalaa ja seurakuntayhteisöä. Ristiriita oli tietysti ilmeinen, ja yritykset sovittaa sitä johtivat toisinaan melko absurdeihin lopputuloksiin. Jos bändimme kitaristi veti lavalla tulisen soolon, häneltä saatettiin tiedustella, ajatteliko hän sooloillessaan musiikkia vai Jeesusta. Oli myös aina hiukan epäilyttävää, jos säveltäjänä halusin soittaa omia kappaleitani, sillä ei ollut varmaa, oliko niissä ”oikea henki”.

Koska orientaationi ylistyskulttuurissa oli nimenomaan musiikillinen, inhosin vilpittömästi tuolloin laajalle levinnyttä asennetta, jossa ”liika musiikkiin keskittyminen” mieltyi jonkinlaiseksi epähengellisyydeksi. Spottivaloissa ja korotetulla lavalla, hyvin harjoitelleen kokoonpanon keskellä, oli myös hankala kiistää olevansa esiintymässä vain siitä syystä, että popviihteen ja jumalanpalveluksen ideoiden välinen sovittamaton ristiriita vaati nokkelaa semantiikkaa jäädäkseen kriittisen ajattelun katveeseen.

Oma ratkaisuni oli nauttia esiintymisestä ja kuitata ristiriita vaatimalla rehellisyyttä: ylistysmusiikki oli juuriaan myöten performatiivista. Väitteen kiistäminen johti kaksinaismoralismiin, tekopyhyyteen ja kateelliseen vallankäyttöön, jonka seuraukset sain kokea kipeän omakohtaisesti. Erotessani 2010-luvun puolivälissä helluntakirkosta en tahtonut olla missään tekemisissä ylistyskulttuurin kanssa.

Mitä sitten ymmärrän kristillisen ylistämisen käsitteellä nykyään tarkoitettavan? Jos kristillisen elämän ihanne on egon laajenemisen periaatteen mahdollisimman täydellisessä kiistämisessä, ylistämisen yhdistäminen kaupalliseen musiikkiviihteeseen vaikuttaa ainakin lähtökohtaisesti ongelmalliselta; on tuskin alkuunkaan riittävää, että ylistysbändin esiintyjät koettavat hoitaa hommansa ”puhtain motiivein”, sillä vanhan viisauden mukaan väline on viesti. Jos ympärille rakentunut systeemi ja sen logiikka pakottavat egoismiin, mitä väliä on yksilön motiiveilla? Mitä tekemistä sinänsä nautittavalla popviihteellä on vaikkapa Paavalin doksologioiden ja Daavidin psalmien kanssa? Hillsongin perillisiltä on turha odottaa tässä suhteessa sen enempää autenttisuutta kuin globaaleilta öljyntuottajilta ratkaisua ilmastokatastrofiin, olivatpa systeemissä toimivien yksilöiden vaikuttimet kuinka jaloja tahansa.

Käsitteenä ylistäminen yhdistyy kiittämiseen ja palvontaan, ylipäätään kunnian osoittamiseen, lahjoittamiseen ja niin edelleen. Tässä mielessä viihdyttävä popkonserttikin on toki ajateltavissa esiintyjien lahjana yleisölleen ja laajemminkin yhteisöä palvelevana hyödyllisenä toimintana – sikäli kuin emme näe mitään olennaista ristiriitaa kaupallisen ja egoistisen tähtikultin juhlinnan ja kristillisen seurakunnan antiegoististen perusideoiden välillä. Jumala ei tietenkään tarvitse kiitoksiamme sen enempää popmusiikilla kuin kontemplaatiollakaan ryyditettynä; sellainen teologia, joka projisoi Jumalaan minkäänlaisia tarpeita, on auttamattoman antroposentristä.

Kristillisen ylistämisen perusajatus on mielestäni yksinkertainen. Siinä luotu kiittää tekijäänsä, lahjan saanut tunnustaa lahjan antajan. Käytännön tasolla tällainen ylistäminen merkitsee olennaisessa mielessä jonkinlaista kiitollisuuden sävyttämää elämän juhlintaa – ja tavat ovat tietenkin moninaiset. Juhliminen puolestaan on yleensä luonteeltaan varsin yhteisöllistä (ainakin on hauskempi juhlia porukassa kuin yksin). Paavalin doksologiat – lyhyet Jumalaa ylistävät puheenvuorot tyypillisesti kirjeiden alussa – on nekin suunnattu yhteisölle ja tapahtuvat yhteisön piirissä. Vanhan testamentin ajan juutalaiseen jumalanpalvelukseen puolestaan kuului käytäntönä, että veisuunjohtaja nautti pikarillisen viiniä voidakseen palvella Herraa ilolla.

Tässä mielessä ylistäminen on ekspressiivistä: se on kiitoksen ilmaisemista, johon siten kuuluu väistämättä performatiivinen ulottuvuus. Lyhyt doksologia kirjeen alussa on toki eri asia kuin pienoisromaanin mittainen retorinen tykitys, ja jos veisuunjohtaja joisi itsensä puhe- ja liikuntakyvyttömäksi, hän tuskin enää suoriutuisi tehtävästään, vaikkei juhlafiiliksestä niin pulaa olisikaan. Sama pätee kaupalliseen viihteeseen – se toimii huonosti kristillisen yhteisön viitekehyksessä, muttei siksi, että on performatiivista, vaan koska täyttää tehtävänsä perin kelvottomasti. Yleisestikin pidetään moukkamaisena tekona antaa lahjaa, joka korostaa lahjan antajaa enemmän kuin sitä, jolle lahja on tarkoitettu. Humalainen veisuunjohtaja kiinnittää huomion itseensä, mutta niin tekee parrasvaloissa esiintyvä ylistysartistikin. Motiivit ovat toissijaisia, ratkaisevaa on teon luonne.

Koska ylistäminen on ilmaisullista, ei siis myöskään ole samantekevää, millä tavoin ja mitä ilmaistaan. Kenen kannalta näillä asioilla sitten on väliä? Ainakaan kyse ei ole vaikuttamisesta Jumalan suuntaan (sen enempää kuin rukoilemisessakaan): kristitty ei ylistä tehdäkseen Jumalan iloiseksi – ikään kuin ihminen voisi millään tavoin lisätä mitään olemisensa alkuperään. Huonon ja hyvän ylistämisen ero on merkityksellinen ennen kaikkea ihmisten välisiin suhteisiin nähden, siis yhteisön ja kulttuurin kysymyksenä.

Yhtäältä tämä merkitsee, että on tarpeetonta rajata kristillisen ylistämisen käytäntöjen alaa mitenkään erityisen tiukasti. Ajat ja kulttuurit muuttuvat. Toisaalta kyse ei ole täydellisestä relativismistakaan. Egoa paisuttavien performanssien suosimiseen ylistämisen yhteisöllisessä kontekstissa on syytä suhtautua kriittisesti, mikäli haluamme tulkita kristinuskoa missään relevantissa mielessä pikemminkin egon vähenemisen kuin laajenemisen uskontona.

Tällä ei toki ole mitään tekemistä sen kanssa, sopiiko kristityn käydä popkonserteissa, kirjoittaa tykityksiä tai juoda itseään humalaan. Toisen ”jumalasuhteen” kontrollointi tai määritteleminen hänen puolestaan on itsessään tyystin jumalatonta touhua, joten kukin toimikoon omantuntonsa mukaan. Vapaana eläminen on riittävän vaikeaa kenelle tahansa.

 

Kristillisen elämän käytäntöjä 1: Rukous

Ajattelen sitä kristinuskoa, jonka nuoruudessani omaksuin, jonkinlaisena ”uniaikana”, unissakävelijän kristillisyytenä. Nimitys on tietenkin yksinkertaistava eikä kovin adekvaatti. On houkuttelevaa katsoa menneisyyttään paheksuvasti ja hiukan tuomitsevasti; ehdottomasti siinä on jotain pirullisen nautittavaa. Minun on kuitenkin mahdoton kieltää, että olisin tuolloinkin kysellyt, kuinka elää kristittynä. Vastaukseni tosin erosivat nykyisestä.

Yksi perinteisistä kristillisistä elämänkäytännöistä on rukous, rukoileminen. Jos nuorena ajattelin, että rukoileminen on paitsi kristityn ”olemisen tapa”, myös jonkinlainen pyhä velvollisuus, olivat rukoukseni usein kaukana siitä, että vaikuttaisin sisäistäneeni tuon käytännön kontemplatiivisen syvällisyyden ja siihen liittyvän teologisen ymmärryksen.

Niinpä ”parhaat” rukoukseni olivat pitkiä, keskittyneitä ja monisanaisia. Pyysin kaikenlaista johdatusta, esitin erilaisia hurskaita toiveita Jumalalle. Enää en tunnu moiseen kykeneväni. Miksen? Koska vastassani on aina sama ajatus: miksi pyytää mitään itselleen? miksi toimia ikään kuin rukoukseni olisi jokin keino, jolla Jumalaan vaikutetaan? Eikö todellinen kristillinen usko ole yhtä aikaa enemmän ja vähemmän – enemmän siinä mielessä, että kyse on luottamisesta kaiken tarvittavan järjestymiseen (siinä määrin, ettei ole syytä alkaa edes määritellä itse, mitä tuo ”tarvittava” sisältää); vähemmän siinä mielessä, että erilaisten asioiden pyytäminen tuntuu tyystin yhdentekevältä. Emme me täällä sitä varten ole. Jos on olemassa oikein elämistä, sen on oltava elämistä pikemminkin toisia kuin itseä varten.

En tietenkään tahdo väheksyä niitä kristittyjä, jotka pyytävät ja anovat. Tämä yleinen pyytämisestä pidättäytyminen ei kohdaltani merkitse minkäänlaista arroganssia tai välinpitämättömyyttä. Jumalaa ei vain tarvitse miellyttää moisilla rukouksilla; missään tapauksessa rukous ei ole ”käsi, joka Isän kättä liikuttaa”. Tässä mielessä entinen ”uniajan kristillisyyteni” oli aivan tavanomaista maagista ajattelua. Ihmeellistä on siten pikemminkin se, ettei Jumalaa näytä vähääkään haittaavan opetuslastensa pakanallisuus. Yllättävän moni kristitty näkee Jumalan toimijana, joka ratkaisee siirtonsa sen mukaan, kuinka ”aktiivisesti” uskova rukoilee.

Näin ei selvästikään ole laita. Muussa tapauksessa maailman olisi pakko olla nykyistä parempi – tai sitten suurin osa kristityistä on harvinaisen välinpitämättömiä sotien, ilmastonmuutoksen, orjuuden ja lasten kärsimysten suhteen, ja rukoilee universumin herraa vailla alkeellistakaan kokonaisnäkemystä. Näin pessimistisesti tuskin on syytä ajatella. Tietenkin – varsinkin vauraissa länsimaissa – on paljonkin kristillisyyttä, joka kuvittelee Jumalan ”vastaavan” kaikenlaisiin itsekkäisiin pyyntöihin omistusten ja egon laajentamista ajatellen. Nuorena kloppina tapasin itsekin rukoilla jatkuvasti taiteellista menestystä, ikään kuin juuri tämä rukous olisi jotenkin puhdas ja ”Jumalan mielen mukainen”, vaikkei tarvitse kummoista itsereflektointia käsittääkseen, kuinka narsistisesta himosta tässä on kysymys. Ihminen luulee Jumalan kaipaavan aseita sodankäyntiinsä, ja rajatonta egoismiamme kuvastaa hyvin se, että kristitty ajautuu pyytämään itselleen maallista menestystä muka tämän ”sodankäynnin” tarpeisiin.

Jos ”Jumalan sodankäynnistä” on syytä oppia jotain, niin Kristuksen ja varhaisten opetuslasten paradigmaesimerkit suuntaavat huomion aivan toisenlaisiin asioihin. Kaksi iloa pilaavaa antiteesiä kohoaa välittömästi näkösälle: 1) köyhyys kaikesta (niin henkisestä kuin aineellisestakin) luopumisen merkityksessä ja 2) tästä seuraava kiistämätön ja brutaali välinpitämättömyys kaikenlaisen sosiaalisen arvonnousun pelin suhteen. Jos opin ilmaisee lakina, se on tyly ja kohtuuton. Köyhälle: älä himoitse lähimmäisesi omaisuutta. Rikkaalle: anna pois kaikki, mitä omistat.

Entä miten on ”rukouselämäni” (kuten helluntailaiset sanovat) laita nykyään? Se, etten kykene pyytämään asioita itselleni, ei ilmaise minkäänlaista moraalista sankaruutta; kuten sanoin, kyse on kyvyttömyydestä – taipumuksesta uskoa yhtä aikaa sekä tällaisen pyytämisen yhdentekevyyteen että perimmäisen todellisuuden luonteeseen jonain, mikä ei ole välinpitämätöntä tai persoonatonta.

Rukoukseni onkin muuttunut monisanaisista monologeista yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi virkkeeksi, eräänlaiseksi pienoisdoksologiaksi: Kiitos, että näet minut. Näihin neljään sanaan sisältyy suunnaton määrä merkityksellisyyttä.

Kiitos tarkoittaa, ettei olemiseni lähde ole minussa itsessäni, vaan lahjassa ja lahjan antajassa. Kun kiitän näkemisestä, tunnustan etten pidä perimmäistä todellisuutta välinpitämättömänä. Samalla tunnustan nähdyksi tulemisen tarpeen inhimillisen perustavuuden, sen että koko olemassaoloni kaikkine haluineen ja aikomuksineen on alusta saakka kytköksissä Toiseen ja toisiin. Puhuttelumuoto merkitsee, etten suuntaa sanojani persoonattomalle objektille, vaan jollekin, jonka mitä suurimmassa määrin sopii ajatella  olevan Sinä. En tajua, mitä järkeä noiden neljän sanan jälkeen olisi enää ruveta pyytämään itselleen yhtään mitään. Miksi tehdä mitään sellaista?