18.5.2020

Kulttuurin synty = vietin tappio (2/3)


Pohdintaa Väinö Linnan esseen ”Hiilikoukku lapioksi” äärellä


(Sarjan ensimmäinen osa luettavissa täällä.)

Se, mitä Linna vuonna 1953 kirjoitti, sattuu (monesta ilmeisestä ja vähemmän ilmeisestä syystä) jälleen niin sanottuun ajan hermoon:

Kovat ovat ajat. Murroskausi on käsillä. Olihan meillä jokin vuosi sitten kulttuurikriisikin. (…) Kulttuurimme poti aikakauden sairautta, mutta kuinka siinä lopuksi kävi, siitäkin on vaikea saada selkoa. Yleensähän sairaus paranee tai johtaa kuolemaan. Nämä kaksi vaihtoehtoa sanotaan olevan olemassa, mutta saattaahan käydä niinkin että sairaus jatkuessaan muuttuu normaaliksi, siis terveeksi olotilaksi.

”Taudin” juuret Linna paikantaa ”hyödyn aikakauteen”. Höyrykoneen (tai kuten Linna sanoo: hyötykoneen) keksiminen johti vähitellen maahan sidotun elämänmuodon suosiman staattisuuden kriisiin; tarvittiin koneita, jotta ”uusi elämänmuoto saattoi löytää toteutumisensa edellytykset”, vaikka irrallista ainesta, ”jossa suopalo kyti täydellä voimalla”, oli jo huomattavan väestönosan verran. Vanhaa Eurooppaa ja sen yhteisöjä koossa pitänyt kristillinen idea ”oli alkanut lopullisesti hajota”, elämä oli käynyt jäykistyneeksi ja pysähtyneeksi. Isän ja pojan ylös- ja alassuuntaiset velvollisuuden ja turvaamisen suhteet olivat kokemuksen jauhamina murentuneet. ”Ritari- ja mestari–oppipoika-suhde oli muodostunut tuon idean irvikuvaksi”: alemman luokan velvollisuudet lisääntyivät samalla kun ylemmän luokan ”isällisestä huolenpidosta alaspäin oli jäljellä vain ruoska ja köydenpätkä”.

Kun Ranskan aatelisto kapinassaan oli lopullisesti kärsinyt tappion, se muuttui toimivasta yhteisöstä ”salonkikelpoiseksi”. Näissä salongeissaan se rappeutui ja kadotti kykynsä hallita niitä reaktioita, jotka se oli aiheuttanut asettumalla tulpaksi alempien luokkien tarpeiden tielle. Sen lisäksi se jouten ollessaan ja ikävissään tuhosi sen kristillisen idean, jolla se oli hallinnut ja jonka nojalla yhteisö pysyi koossa.

Tilalle astui ”hyödyn aikakausi”: velvollisuudet ja kahleet vaihtuivat vastapooliin, anarkiaan ja yksilön onneen; ”[p]erinnön tilalle asetettiin kyky”. Linnan mukaan ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, ettei vapaudesta ole käyttökelpoiseksi ideaksi. Vapauttaessaan ihmisen yhteisöllisistä velvollisuuksista käy samalla mahdottomaksi idean toimia yhteisöä koossa pitävänä keskuksena. Vapauden idea jäikin merkitykseltään ”suhteellisen lyhytaikaiseksi”, ja

[s]yntyi hyvin vaikea välitila. Höyrykoneiden omistajien onni menestyi vain sillä edellytyksellä, että taloudellisella alueella vallitsi anarkia, tai vapaudeksihan sitä nimitetään. Mutta se ei kerta kaikkiaan sopinut säilyttämään yhteisöä siinä kurinalaisuuden tilassa, joka oli tarpeen turvaamaan ”onnen antimet” fyysiseltä anastukselta.

Uuden elämänmuodon oli näin lainattava ideat itselleen, ja tähän kansallisuusaate sopi Linnan mukaan erinomaisesti. Siinä missä kapitalismi periaatteessa tarkoittaa yksityisen rajatonta ”oikeutta valtaan, voimaan ja kunniaan”, antaa kansallisuusaate samat oikeudet yhteisölle. Kapitalismin ja kansallisuusaatteen ”pyhä allianssi” merkitsi Linnan mukaan ”asioiden järjestelyä siten, että kristillisyys otti osaa tähän verhoilutyöhön”, toisin sanoen legitimoi ja turvasi kapitalistiset sosiaaliset siteet ja suojasi ne auktoriteetillaan. Vastalahjaksi lähtökohtaisesti isänmaaton kapitalismi suhtautui ”alttariin ja valtaistuimeen” myönteisesti, jolloin yhteiskunnan sosiaalinen hegemonia jäi (ikään kuin) kristilliseksi.

Kristillisyys, joka Linnalle merkitsee ”perusidealtaan yksilön rajatonta alistumista yhteisön hyväksi”, on kuitenkin kapitalismin kanssa yhteensovittamatonta sikäli kuin jälkimmäisessä on kysymys paluusta ”luontoon ja aarniometsän rajattoman kilpailun lakiin”. Vaikka yhtäältä Linnan tulkintaa kristinuskon perusideasta on ilman muuta pidettävä ongelmallisena ja kapeana, jopa virheellisenä, on huomattava, ettei hän toisaalta tunnusta kapitalismia ideaksi ensinkään: ”se ei ole kehittynyt viettiä ja laskelmointia pidemmälle”, ja ”[s]e laskelmointi, jota sen esitaistelijat suorittivat, ei ansaitse idean nimeä” siitäkään huolimatta, että

he väittivät yhteisön hyötyvän yksityisestä hyödystä ja antoivat siten ajatukselleen jonkinlaisen humaanin sisällön. Paras todistus tästä on se, ettei yhteisö kasvata jäseniään tällaiseen ajattelutapaan, vaan perustaa kasvatuksen yhä edelleen kristillisen humanismin perusteille sekä kansallisen yhteishengen varaan.

Kun kristillisen humanismin ja kansallisuusaatteen perusta moderniteetissa jatkaa rapautumistaan, tuntuu kapitalismi tarvitsevan uudenlaisia legitimoinnin tapoja, joista tässä suhteessa merkittävimpänä voi pitää uusliberalismia: ajattelua, jossa kapitalismi omaksutaan suoraan eettisenä positiona ja asenteena. Nyt tämänkin asenteen julkinen uskottavuus on polkeutumassa murusiksi pandemian kärjistämän kokemuksen myllynkivissä.

Linnan tapa yhdistää kapitalismi ja kristinusko heijastelee puolestaan nurinkurisella tavalla Max Weberin kuuluisaa teesiä protestanttisen (erityisesti 1700-luvun kalvinismin) etiikan ja kapitalismin kohtalonyhteydestä. Weberille monoteistinen protestanttinen uskonto, jossa ”Jumala haluaa kristityn sosiaalista menestystä” loi maaperän kapitalismin leviämiselle, mutta Linnalla kristinuskon funktio kapitalismissa on toimia pakanallisen ja primitiivisen, suoraan viettiin kirjautuneen kilpailun farisealaisena peitteenä ja ikään kuin jälkikätisenä legitimoijana. Weberistä poiketen Linna näkee kapitalismin ja kristinuskon etiikat ratkaisevalla tavalla yhteensovittamattomina. Kapitalismi ei ole seurausta protestanttisen etiikan sisäistämisestä, vaan tuota etiikkaa – ja sen rappeutuneita muotoja – vastustavien yhteiskunnallisten liikevoimien vaikutuksesta.

Kapitalismi on oman itsensä tuhooja. Menestyäkseen sen on kiihotettava ihmisten tarpeet äärimmilleen, mutta sen on myös maksettava niiden hinta kiristämällä tuotantotehoa sen mukaisesti. Se on pulassa, se ei voi vedota minkäänlaiseen velvollisuudentuntoon, koska se itse menetelmässään on sellaisen kieltänyt. Aarniometsässä ratkaisee voima, ja massojen kokoaminen suuriin joukkoihin on tehnyt tehtailijan voiman kyseenalaiseksi. Tietysti yritetään vedota noihin lainattuihin ideoihin, mutta niistä ei ole kauankaan hyötyä, koska ne taistelussa jauhautuvat rikki.

Linnan huomioita voi tietenkin pitää oikeansuuntaisina, ja nykyinen kehitys näyttää tukevan niitä. Uusliberalismi, joka massojen kohdalla tarkoittaa pinnallisiin moralistisiin oppeihin kiedottua elämää kurjistavaa talouskuriajattelua myyttisine käsitteineen (kestävyysvaje, valtionvelka, paisunut ja tehoton julkinen sektori jne.), on pandemian puristuksessa osoittautunut keisariksi ilman vaatteita. Nykyinen talouseliitti vertautuukin Linnan hengessä Ranskan vallankumouksen aaton turmeltuneeseen aatelistoon: ”Tuo ylimystö oli niin täysin kelvoton, että se vapaaehtoisesti käveli giljotiinille.”

Vapaaehtoisuudesta voi tietenkin olla monta mieltä, ja ainakin suomalaiseen – jo menetettyyn – poliittiseen hegemoniaan ja konsensukseen kuuluvat puheet leikkauslistoista kertovat 30 vuotta vallassa olleen talouseliitin halusta palata ”normaaliin” niin pian kuin mahdollista. Silloin voi kuitenkin olla edessä taistelu, jossa ne arvot, joihin vetoamalla yhteiskuntarauha pyritään säilyttämään, tosiaan ”jauhautuvat rikki”. Tästä rikkoutumisesta ei Linnan mukaan voi syyttää niinkään uutta ideaa tai ideologiaa kuin kokemusta, johon uuden sukupolven ideologia on jälleen uudenlainen vastaus. Tämäkin vastaus luultavasti epäonnistuu, mutta kenties sentään edellistä paremmin.



5.5.2020

Kulttuurin synty = vietin tappio (1/3)


Pohdintaa Väinö Linnan esseen ”Hiilikoukku lapioksi” äärellä


Väinö Linnan kaunokirjallisen työn ”katsomukselliset perusteet” sisältyivät kirjailijan omien sanojen mukaan esseeseen, jonka näkemyksiä oli kehitelty samoihin aikoihin Tuntemattoman sotilaan kirjoitustyön kanssa. Tapani Laineen mukaan Linnan esseetuotannon tarkastelu osoittaa, kuinka ”varhaisvaiheen abstrakti, yhteyksiään tuntematon yksilöllisyyden korostus vaihtuu kulttuurisidonnaisen, reaalisen yksilöllisyyden analyysiksi”. Esseen kirjoitustyön vaatima ”[a]jatuksen kulku pakotti Linnan (…) hetkeksi keskeyttämään romaanin kirjoittamisen ja tiivistämään pohdintansa” tekstiksi, jonka otsikko kuvaa osuvasti kirjailijan ”[m]ielenmuutoksen koko kaarta”.

”Hiilikoukku lapioksi” -esseen voi näin mieltää Linnan ajattelun ”uuden vaiheen” ensimmäiseksi johdonmukaiseksi jäsentelyksi. Laine kirjoittaa:

Kun tämä välillä jo kadonneeksi luultu essee nyt ilmestyy, se on edelleen erittäin ajankohtainen. Linna tarkastelee siinä siirtymää agraarisesta ajasta kapitalismiin ja siitä juontuvaa länsimaisen kulttuurin normihajaannusta. Vaikka vanha kulttuurinen järjestys, sen ideat ja ihmiskuva on purettu, ei kapitalismilla ole esittää tilalle omaa, yhteisöä koossa pitävää ideaa, sillä se yksilön vapaus, jota kapitalismi menetelmässään julistaa, ei ole toimiva idea.

”Hiilikoukkua” määrittelee vielä Linnan alkuvaiheen ajatus totuuden absoluuttisuudesta, mutta kuten Laine toteaa, tämän ajatuksen ”hän hylkäsi lopullisesti” melkein välittömästi esseen kirjoitustyön jälkeen: ”Siksi hän ei myöhemmin enää pyri kohti kulttuurin ’peruskaavaa’, vaan sitä elämän monimuotoisuutta, jossa totuudet ovat suhteellisia, koska niitä rakennetaan jatkuvasti”. Tuntemattoman kirjoitustyötä analysoivassa ”Sotaromaanin kirjoittamisesta” -esseessään uusi perusnäkemys tulee nimetyksi ”ihmiselämän suhteellisuusteoriaksi”, jonka puitteissa ”Linna siirtyy lopullisesti suhteellisuudentajuiseen realismiinsa”. Kiinteät lähtökohdat ja absoluuttinen perustallisuus vaihtuvat elämän verkoston loputtomaan rikkauteen ja muuntelevaisuuteen.

Linnan taustafilosofiaa voi Laineen mukaan luonnehtia väljästi ”rationalistiseksi humanismiksi”, joka yhtäältä ”on yleiskatsauksellista, kykyä nähdä olennaisia yhteyksiä” ja toisaalta ”klassisen moraali- ja yhteiskuntafilosofian tavoin elämään osallistuvaa ja ’kansalaiskasvatuksellista’”:

Linnan humanismi perustuu vahvaan elämän ja yhteiskunnan realiteettien tuntemukseen sekä ehdottomaan täysi-ikäisyyden vaatimukseen. Hän erottaa oman humanisminsa selkeästi siitä vanhasta, naiivin idealistisesta humanismista, joka runebergiläiseltä sotavanhukselta vuoron saatuaan korostaa ihmisyyttä laulamalla topeliaanisesti ”mä vain olen lintu pieni”.

”Hiilikoukun” eetos onkin olennaisesti kriittinen. Esseen eräänlainen ”perusteesi” tiivistyy jo alkusivuilla: ”Kulttuuri on tappion kärsineen ja tyydyttämättä jääneen vietin reagointitapa. Se on luonnon muokkaamista sellaiseen muotoon ja tilaan, jossa vietti uskoo löytävänsä tyydytyksen.”

Estävän lain takaa [vietti] (…) alkoi kysellä toiveita, jotka sitten, kun ihmisellä asianmukaisen kehitysprosessin jälkeen oli aivot käytettävissään, muodostuivat mielikuviksi siitä mikä häneltä ”oli kielletty”. Ja niin syntyi ensimmäinen idea, niin kuin elinkautisvangin kaihoisa laulu ristikoiden takana. Idea tietysti oli varsin houkutteleva ja siksipä sitä piti soveltaa käytäntöön. Luonto, siis todellisuus, oli muunnettava sen mukaiseksi. Mutta tässäkin tapahtumassa oli kokemus mukana, aivot kykenivät tallettamaan mielikuvia siitä mitä ei voinut tapahtua, ja siksipä ne yrittivät muokata ideaa. Kokemus oli osoittanut että luonto noudatti tiettyjä lakeja, ja näiden lakien armoilla ihminen tunsi olevansa. Tämä luonnon järjestys oli sekin jo muuttunut ideaksi, se henkilöityi Jumalassa, ja niinpä luonnon järjestys muuttui Jumalan tahdoksi. Se muuttui yhtenäiseksi ohjelmaksi eli uskonnoksi dogmeineen, syystä ettei ihmisen reagoimiskyky riittänyt yllättäviin tapahtumiin. Turvallisuuden vuoksi oli luotava etukäteisohjelma, jota noudattamalla uskottiin päästävän hyviin kokemuksiin, jonkinlainen peruskoulutus ihmissielulle taivaaseen pääsyä varten. Elämän perusideat ovat lopultakin huvittavan yksinkertaisia, näennäisen kaaoksen ja monimutkaisuuden takaa paljastuu muutama kaikkialla toistuva lainmukaisuus. Uskonnollinen kehitys on samaa kuin mikä hyvänsä yliopisto-opetus. (Linna, ”Hiilikoukku lapioksi”)

Turvallisuus vaatii ohjelmalta yhtenäisyyttä, eikä tuntemattomalle sovi jättää sisään astuttavia aukkopaikkoja. Tästä lähteestä on Linnan mukaan ”peräisin koko inhimillisen hengenelämän toivontähti, yhtenäinen ja aukoton maailmankatsomus”. Samalla Linna kiistää ajatuksen selitystä vaativasta järjestä: ”Ei järki vaan sielu vaatii selitystä.” Ideat eivät ole myönnytyksiä, vaan vaatimuksia luonnolle: ”Mielikuva oli erilainen kuin todellisuus, ja tämän ristiriidan suurta sovittamista on kulttuurihistoria.”

Idean työ on näin luontoon ja lakiin kohdistuva perustava kielto, joka kuitenkin samassa eleessä torjuu perustansa sisältämän negaation: ”Vaikka kokemus muokkasi ohjelman luonnon asettamien ehtojen mukaiseksi ja kirjoitti: ei sinun pidä, ja sinun pitää, niin vietti kirjoitti ja kirjoittaa jatkuvasti sen perään selityksen ’mitä se on’”. Idea on näin yhtäältä ymmärrettävä lakina ja toisaalta laki ideana, ja juuri tämä ristiriita, eräänlainen häilyvä kaksoishahmo, tekee asetelmasta aidosti ”[d]ialektiikkaa maailmanhistoriassa”.

Kokemus on vietin itsensä pakottanut lukemaan lakia itselleen, siinä sielullisten ristiriitojen kohtu. On luotu yhteisöllekin elämänohjelma kokemuksen mukaisesti, mutta yhteisöllistenkin käskyjen perään vietti kirjoittaa selityksen (…) ja selittää kaiken parhain päin.
               Mutta vaatimus on kuitenkin asetettu ja sitä kohti pyritään. Idea kuljettaa yhteisöä eteenpäin kuin kaukainen mielikuva Kanaanin maasta.

Kulttuurin rappio alkaa Linnan mukaan hetkestä, jossa ”[m]etsäpalosta loppuu veto” yhteisön ylimmän kerroksen tukkiessa sen, jolloin ”alemman kerroksen tuli saa suopalon luonteen”. Idean valtaan nostamat kykenevät, varantojen yksipuolisen jakautumisen avulla, toteuttamaan toiveensa, ”ja koska heillä ei enää ole tarpeita, he eivät enää luo”. Yläluokka ”huomaa, ettei idea toteuttanutkaan sen pyrkimyksiä” ja saa nyt ”päinvastoin (…) havaita sen asettuneen niitä vastustamaan”. Idean omaan rakenteeseen kuuluu, että se ”mielekkäästi kokemuksen mukaan toimien (…) pyrkii vastakkaiselle kurssille” alimman kerroksen luopuessa vanhasta uuden idean nimissä.

Yhtenäinen idea hajoaa, sillä todellisuus on lopultakin vaatinut osansa. Järkähtämättömästi se osoittaa nyt itse ”mitä se on” eikä ota huomioon armonanomuksia. Mutta tällöin kypsyvät myös kulttuurin hedelmät. Hajotessaan rakennelmat paljastavat itsensä. Ne historian kaudet, jotka ovat luovuttaneet kulttuurin suurimmat hedelmät, ovat juuri tuollaisia hajoavien ja syntyvien ideoiden myllertämiä kausia.

Idean hajaannus on kirjautunut sen syntyyn eli alkuperään. Todellisuudelle asetettuna vaatimuksena se asettuu kiistaan olemassa olevan kanssa. Linnan rationalismi säilyttää ristiriidan ”puhtaasti” mielikuvan ja todellisuuden välisenä: ”Ja se liike, joka tuota ideaa toteutettaessa alkaa, kohtaa vastuksenaan juuri tuon todellisuuden. Maaston olisi muututtava kartan mukaiseksi.” Linna ei näin avoimesti radikalisoi asetelmaansa paikantamalla ”idean kiistaa” todellisuuden ”olemukselliseksi” antagonismiksi (eikä siis siten pyri esimerkiksi implisiittisesti purkamaan subjekti–objekti -jakoa noudattelevaa ”maailmankuvan” ajatusta). Subjekti säilyy ristiriidan ”paikkana”, ja kiista kohoaa subjektin suhteesta objektiin:

Tämä on väärä kartta, on tehtävä uusi. Ja he tekevät, mutta yhtä virheellisen, koska hekin sen toiveillaan piirtelevät. Sen verran tuo mielekäs kokemus siihen vaikuttaa, että uusi kartta on mahdollisimman kaukana entisestä, kelvottomaksi osoittautuneesta.

Koska ”valta on samaa kuin idea”, tulee vallan hävittämisestä idean hävittämistä; ja hävitystyönsä ”[u]usi idea suorittaa (…) vetoamalla juuri tuohon asetettujen normien ja saavutettujen tulosten ristiriitaan”. Kiinnostavasti Linna kuitenkin lisää vanhan idean sisältävän itsensä hajottavan elementin, jota kutsuu yhteisön omaksitunnoksi, kalvavaksi tietoisuudeksi ”siitä että [idea] ei enää toimi mielekkäästi”. Yhteisön omaatuntoa hän kuvailee pisteeksi, ”jonka ympärillä yhteiselämä pyörii kehiään”, määrittelemättömäksi navaksi, ”josta ei saa irtautua, koska turvallisuus silloin järkkyy”.

Näin idean työ hahmottuu Linnalla vietin ahneuden ja sitä vastustavan todellisuuden välisen ristiriidan liikkeeksi. Jokainen uusi idea on vastaus yhteen ja samaan umpikujaan, nimittäin vietin tyydyttämättömään haluun, joka vaatimuksen muotoisena paitsi vastaa lakiin (kokemukseen), myös asettaa sen artikuloimalla lain tavalla, jossa sen omaan rakenteeseen kuuluva negaatio (todellisuuden kieltäminen) ilmaantuu projektiivisena, vanhan idean tuhoavana uutena järjestyksenä. Linna ei kuitenkaan päädy kyyniseen ajatukseen ”ikuisuudesta ideologian vankina”, vaan näkee kehityksen paitsi mahdollisuutena, myös realiteettina:

Uusi palo alkaa siellä missä on lähin ja tarpeeksi suuri käyttämättömien sielunvoimien reservi. Se luo ideansa yrittäen siinä korjata entisen tekemiä erehdyksiä, kuitenkin pääasiassa uusilla erehdyksillä. Mutta jotakin positiivista on aina jäänyt. Uudelle taipaleelle lähdetään hieman rikkaampina. Yhä lähemmäksi tuota mielekästä omantunnon napaa käskyt asetetaan, ja hieman, tuskin nimeksi vähemmän valheellisesti vietti kirjoittaa selityksensä perään.

Niinpä ”[k]okemus ja tietovarasto kasvaa”. Tästä huolimatta Linnan ajattelua on hankala nähdä minään katteettomana kehitysoptimismina – liian monessa kohdin teksti etenee aidon kriittisenä –, minkä lisäksi hänen tapansa jäsentää idea todellisuudelle asetettuna vaatimuksena ja valtana tarjoaa monenlaisia hedelmällisiä tulkintahorisontteja, sellaisiakin, jotka ohjaavat lukemaan Linnaa kriittisesti uusintaen. Näin olen yllä maltillisesti tehnytkin.



22.4.2020

Näkymätön kirjailija ja osattomuuden siunaukset


Näkymättömyys on kova koulu kirjailijalle. Näkyvyyttähän tarvitaan, jotta ”ura” etenisi. Periferiassa operoivalle taiteilijalle näkyvyys vaikuttaa kuitenkin jonkinlaiselta saavuttamattomalta abstraktiolta ja kehäpäätelmältä: näkyvyyttä saa, jos sitä jo on (kuten apurahojakin saavat ne, jotka ovat niitä jo aiemmin saaneet). Kirjailija, jota media ei noteeraa, jää sivuun kaikesta. Suurinta osaa kirjailijoista media ei noteeraa, eikä tämä porukka liiemmin pidä meteliä itsestään.

Nykyaikana kirjailija voi, tapauksen mukaan, koettaa kehittää ”strategian”, jolla pyrkiä saavuttamaan tätä elintärkeää näkyvyyttä edes vähitellen. Viittaan nyt erityisesti pienkustantamojen proletaareihin, joilla ei ole takanaan isojen lafkojen markkinointikoneistoa; sitä paitsi moni isonkin kustantamon kirjailija joutuu epäilemättä tuntemaan nahoissaan osattomuuden, jonka suosittuihin vakionimikkeisiin keskittyminen auttamatta luo.

Oma ”strategiani” on toistaiseksi ollut silkka tuotteliaisuus. Kun markkinointityöhön ei ole minkäänlaisia resursseja, olemme kustantajani kanssa pyrkineet saavuttamaan paikallista näkyvyyttä julkaisemalla tiheästi, jopa useita kirjoja vuodessa. Kovin toimivaksi tämäkään ei ole osoittautunut, sillä huolimatta kahdeksasta julkaistusta teoksesta vuosien 2016–2019 välisenä aikana median hiljaisuus on ollut sakeaa. HS:n palstoille ei ole ollut asiaa, eikä taida olla vielä pitkään aikaan.

Yksi kirjailijaksi aikovan ikävimpiä toistuvia kokemuksia muodostuu tietenkin kustantamojen hylkykirjeiden tulvasta. Kirjailija-lehdestä luin taannoin artikkelin, jossa muuan tunnettu kustantaja tunnusti avoimesti, ettei käsikirjoituksen loistavuus ole riittävä tai edes välttämätön kriteeri kustannusohjelmaan valikoitumiselle. Etenkin isoilla pajoilla ohjelmat – joiden laatimisessa voittoon tähtäävä kohderyhmäajattelu on nykyisen järjestelmän puitteissa välttämätöntä – lyödään lukkoon hyvissä ajoin. Lisäksi myös jo julkaisemaan päässeet kirjailijat (tuo onnekas alle prosentti) saavat jatkuvasti hylkyjä kustantajilta, joten edes kustannussopimus ei ole tae minkäänlaisesta jatkuvuudesta. Tervetuloa alalle.

Hylkykirjeiden jatkuva vastaanottaminen kasvattaa paksua nahkaa, mutta ainakin omasta kokemuksestani vuosien takaa muistan, kuinka perseestä on odotella kuukausitolkulla vastausta, joka toistuu suunnilleen samanlaisena kustantajasta riippumatta: ”Kiitos lähettämästänne käsikirjoituksesta. Olemme tutustuneet siihen huolella, mutta valitettavasti se ei sovellu kustannusohjelmaamme.” Jos kustantamojen politiikan suuria linjoja ei tässä kohtaa tunne, voi kokemus olla monella tapaa ikävä ja ahdistava. Ainakaan minä en tuolloin, päälle parikymppisenä ja monin tavoin tietämättömänä mutta sitäkin intohimoisempana (hyvä mutta tuhoisa yhdistelmä), niitä tuntenut.

Tosiasia on sekin, että suurin osa kustantamoille lähetetyistä käsikirjoituksista jää julkaisematta silkkaa huonouttaan ja keskeneräisyyttään. Yliopisto-opintojen alkuvaiheessa lukemani Juhani Niemen (ei sukua) tutkimus tiesi kertoa, että merkittävä osa käsikirjoituksista on sukukronikoita ja muistelmia, joilla ei ole sen enempää taiteellista kuin kaupallistakaan arvoa: ne ovat yksinkertaisesti epäkiinnostavaa, julkaisemattomaksi kelpaamatonta omakustannebulkkia, jonka hyllyttäminen on pienimuotoinen kulttuuriteko. Toisaalta nykytilanne on huvittava sikälikin, että samalla kun lukemisen määrä on jatkuvasti laskussa, joutuvat kustantamot hylkäämään yhä useampia käsikirjoituksia; toisin sanoen: mitä vähemmän ihmiset lukevat, sitä enemmän he kirjoittavat.

On helppo nähdä, mihin tämä pitkällä aikavälillä johtaa: yhä huonompaan kirjoittamiseen ja lopulta yhä kehnompiin kirjoihin (joita tuotetaan yhä enemmän ja luetaan aina vain vähemmän). Yhtälö näyttää väistämättömältä, mikäli suuret kustantamot määrittelevät sen, mitä Suomessa luetaan. Kyse ei ole yksinomaan tarjonnan heikkenemisestä, vaan myös lukevan yleisön lisääntyvästä impotenssista. Loistava käsikirjoitus jää yhä useammin julkaisematta vain siitä syystä, ettei sille kyetä löytämään määriteltävää kohderyhmää, ennakoitavissa olevaa otollisten lukijoiden joukkoa.

On helppo nähdä sekin, millä tavoin tämä kaikki vaikuttaa tapoihin, joilla establishmentin (vaikutusvaltaiset kriitikot, suuret kustantajat, suositut taiteilijat) piirissä arvotetaan taidetta. Paljastavana voi pitää Jari Tervon luonnehdintoja siitä, kuinka kirjan on saatava lukija kysymään ”Mitä vittua?” viimeistään toisella sivullaan. Yhä useampi kriitikko korostaa avoimesti teoksen viihdearvoa ja luulottelee näin samalla kritisoivansa taide-eliitin kuvitteellista ja teennäistä, kaikesta vieraantunutta ”avantgardismia”. Hyvä kirja samastuu näin enenevissä määrin teokseen, joka mahdollisimman tarkasti vastaa HS:n kriitikkokunnan ja muun kulttuuriväen tunnustamia taiteellisia hyveitä.

Tässä pelissä teos, joka pyrkii ajattelemaan nuo hyveet uudelleen eli kääntämään kirjallisen teoksen moraalin päälaelleen, jää tyystin perifeeriseksi ilman, että asetelmalla on mitään erityistä tekemistä aktiivisen ja tietoisen hylkimisen tai muunkaan tahallisuuden – saati teoksen ”huonouden” – kanssa. Kyse on lähinnä pienen, mutta vaikutusvaltaisen piirin valtiollisiin ja kulttuurisiin vallan mekanismeihin kytkeytyvästä itseymmärryksestä ja tavasta, jolla se ruokkii suosion, apurahojen ja palkintojen piiriin päässeiden taiteilijoiden käsitystä omasta vallankumouksellisuudestaan.

Aloitteleva ja medialta piiloon jäävä kirjailija saa tuntea näkymättömyytensä nahoissaan eräänlaisena vaikeasti hahmotettavana osattomuutena. Kulttuurisen establishmentin julkilausumattomasta näkökulmasta tarkasteltuna tämä vaikenemisena näyttäytyvä osattomuus palautuu järjestelmän kannalta loogisesti taiteilijan puhtaasti subjektiiviseksi kvaliteetiksi, jonka julmin muoto edustaa eräänlaista kulttuurituotannon uusliberalismia. ”Taiteellinen uusliberalismi” oikeutetaan taiteen ”luonnolliseen” logiikkaan liitetyllä elitismillä, jota romanttisen neron mytologia on ruokkinut 1800-luvulta lähtien ja jota kulttuurituotteiden markkinat ”itseilmaisun itsestäänselvyytenä” siekailematta hyödyntävät.

Kulttuuripiirien vaaliman elitismin – tai taiteen oletetun elitismin yleensä – tuomitseminen on hankalaa, mikäli taide käsitetään jonkinlaista ”massojen demokratiaa” vasten. Jos demokratia ymmärretään ”enemmistön periaatteen” valossa, saadaan aikaiseksi olkiukko, jossa taiteen arvostaja on pakotettu valitsemaan kahden väliltä: joko on tunnustettava taiteen sisäänrakennettu elitismi (eli hyväksyttävä taide lähinnä valistuneen etujoukon harjoittamana toimintana) tai alistettava taide massojen typeryydelle (jolloin enemmistö päättää ”demokraattisesti”, mikä on taidetta).

Olkiukon yllä kuvatusta asetelmasta tekee jo se, että demokratia käsitetään siinä virheellisesti muodossa, jossa ”asiantuntijavaltio” sen määrittelee ja pyrkii tarjoilemaan. Demokratian idea ei tietenkään ole enemmistössä, vaan suhteessa myyttisen kansan suvereniteettiin – ja tämän suhteen perimmäisestä, kiistaa ylläpitävästä vaikutuksesta –, mikä tekee demokratiasta viime kädessä radikaalia ja antagonistista. Taide ei ole sen enempää elitististä kuin ”enemmistön periaatteen” säätelemässä mielessä ”demokraattista”. Radikaalin ja antagonismin ulottuvuutena taiteen voi kyllä ajatella jakavan jotain aidon demokraattisuuden kanssa, mutta silloin on puhuttava pikemminkin määrittelemättömän ”kenen tahansa” kun määritellyn ”enemmistön” viitekehyksessä. Jos demokratian käsittää yhteisöllisen kiistan ulottuvuutena, taide liittyy asiaan antagonismin kautta. Tällöin esimerkiksi onnistuneessa kirjallisessa taideteoksessa on viime kädessä kysymys yhteisöllisen fantasian lävistävästä kriittisestä aktista, jolloin taide myös määritelmän mukaan on jotain, mikä ei kuulu sen enempää massoille kuin niitä kontrolloivalle eliitillekään.

Yhtäältä tämä kaikki tarkoittaa, ettei näkyvyys sittenkään ole kovin olennaista, vaikka näkymättömyys toisinaan tuntuukin erityisen turhauttavalta ja vaikka ”medianäkyvyys” toden totta merkitseekin nykysysteemissä avainta mihin tahansa ”taiteelliseen menestykseen”. Toisaalta näkemyksen kiistattomiin etuihin kuuluu sekin, ettei menestymisellä tarvitse olla mitään erityistä tekemistä ”taiteen pettämisen” kanssa: kyse voi olla onnekkaasta sattumasta, sivutuotteesta – taiteilija voi alkaa menestyä tinkimättömyydestään huolimatta. Oma kysymyksensä on, kuinka toivottavana mittavaa kaupallista menestymistä lopulta voi pitää. Raha tuo monenlaista kiistatonta vapautta, mutta taiteilijan tuotannon kytkeytyminen pääoman lisäarvontuotantoon voi myös viedä vapautta tavalla, jota taiteilija ei kykene ennakoimaan eikä välttämättä edes havaitsemaan. Mikään määrä ”neroutta” ei ratkaise ristiriitaa tai auta näkemään oikein siitä seuraavia ongelmia. Tarvitaan kriittistä diskurssia ja sille altistumista.



18.4.2020

Living the Dream


Omaelämäkerrallisia huomioita taiteilijan elämästä

Kun joskus jollain somen kommenttiosastolla kävi ilmi, että kirjoitan kirjoja työkseni, joku loihe lausumaan: ”Living the dream.” Vastasin suunnilleen näin: ”Maybe, if you’re famous. I’m not.”

Käytännössä en ole tienannut kirjoittamisellani mitään; työ ja toimeentulo ovat minulle kaksi eri asiaa. Viime vuonna opetin kolme tuntia viikossa kansalaisopistolla ”Modernin kirjallisuuden tekniikat” -kurssia, sitä ennen toimitin opiston satavuotishistoriikin julkaisukuntoon puolen vuoden osa-aikahommana, joten vuotta voi kohdallani pitää ”taloudellisesti onnistuneena”. Tänä vuonna onkin sitten taas ollut nihkeämpää, mutta ei sentään tarvitse vittuuntua siitä, etteivät rahat riitä baarikaljoihin, kun ovat juottolansaatanat kiinni muutenkin. Bulkkilagerit ja autotalli kunniaan.

Koronakriisin kärjistäessä luokkaristiriidat on tullut esiin sekin, kuinka kestämättömässä tilanteessa useimmat taiteilijat ovat: työtä tehdään kutsumuksesta ja puolison elättämänä. Apurahoja saavat harvat ja valitut, eivätkä suinkaan työnsä tai ideoidensa laadun perusteella (mikä on selvää jokaiselle kulttuuripiirien kuvioita hiukan seuranneille). Tai kuten Taneli Viitahuhta kirjoittaa Nuoressa voimassa:

Apurahan sosiaalinen puoli koostuu yksipuolisesti palkittujen kertomuksista siitä, miten he ovat ”löytäneet juttunsa” ja saaneet sille rahoituksen. Kollektiivisesti kerätty varallisuus, jota yksityiset säätiöt yksilöille jakavat, tulee näkyviin ainoastaan fetissinä, ”huippuyksilön” kuvassa ja kertomuksessa. Vaille tarinaa jää välttämättä se suuri enemmistö, jolle apurahaa ei suoda. He ovat jumalten hylkäämiä.

Suhde vastaa suoraa lisäarvoa tuottamattoman ei-homogenisoitavissa olevan hoivatyön ja lisäarvoksi kvantifioitavan palkkatyön suhdetta kapitalismissa: muutamat valitut hyötyjät korjaavat potin, joka ei olisi voinut syntyä ilman heterogeenistä – pääoman kannalta arvottomaksi määriteltyä – ”osattomien” työtä, siis työn ja pääoman ristiriitaa. Suomeksi sanottuna: pääoma kasvaa vain hyljeksimänsä jatkuvan ja ei-homogenisoitavan arvontuotannon avulla ja ansiosta. Tämä pätee niin hoivatyöhön kuin kulttuuriin, jossa rahoitusta saavat viime kädessä valtion ja taideinstituutioiden silmissä ”uskottavat” tekijät. (Tätä järjestelmän ja taiteen välistä paradoksia kuvannee osuvimmin taiteilija, jota valtakunnan virallinen media onnittelee ”vallankumouksellisuudesta”.)

Pääoman logiikan hallinnoimassa järjestyksessä ”taiteilijan ammatti” tarkoittaa useimmille jatkuvien nöyryytysten ja kovan työn vuorottelua. Neurootikon epäilyt pitävät yllä jatkuvaa epävarmuuden dialektiikkaa, kun kielteiset apurahapäätökset seuraavat toinen toistaan; tässä meiningissä maakuntalehtien ja kollegoiden kiittävät kritiikitkin unohtuvat nopeasti. Ilman Helsingin sanomien julkisia kehuja taiteilijalla on harvoin asiaa olemassa olevien listoille. Asetelman ikävyyttä lisää se, että valittajat on helppo leimata fetisistisesti ”katkeriksi lahjattomuuksiksi”. Hyötyjien pöytiin päässeillä on lisäksi kiusaus ja lähes moraalinen velvollisuus ylläpitää järjestystä, jonka institutionaalinen rakenne ei kestä kuin rajallisen määrän tulokkaita.

Systeemikriitikon kannalta voikin ajoittain vaikuttaa siltä, ettei palkitsemis- ja apurahajärjestelmän tarkoitus ole tukea lahjakkaita tekijöitä, vaan luoda verenhimoinen ja solipsistinen kilpailuasetelma, joka ehkäisee tehokkaasti kaikenlaisen solidaarisuuden syntymisen. Jos hyötyjäksi päässyt kokee ansainneensa rahoituksen etupäässä taiteellista kyvykkyyttään, hänen on helppo yhtyä taideporvarien kuoroon, jonka opportunistiset viisaudet on tehty peittämään systeemiset antagonismit.

Järjestelmän katvealueella kyyristelevän taiteilijan arkea määrittelee jatkuva ammattikunnian keksimisen ja ylläpitämisen pakko. Tyystin perifeerisenä kirjailijana ei minullakaan ole ympärilläni minkäänlaista kannustavaa työyhteisöä, joka heikkoina hetkinä vakuuttelisi, että sillä, mitä teen, on jotain yhteiskunnallista merkitystä. Maailma tulee loistavasti toimeen ilman ainuttakaan kirjaani; tämä kova oppi on vain nieltävä karvoineen päivineen. Taiteilijan urasta haaveileville annankin neuvon: Jos et menesty, älä syytä siitä lahjattomuuttasi. Jos menestyt, kysy itseltäsi, oletko tehnyt jotain väärin.

Alkuun päästyäni kerron teille mahdollisille ”uraanne” alkaville nyt sitten (1) senkin, ettei taideporvareilta kannata odottaa minkäänlaista ymmärrystä, sillä ette tee taidettanne heitä varten, ja (2) olette muutenkin joka suhteessa omillanne, sillä Jumalaa tai kuluttajia ei kiinnosta paskan vertaa. Kolmanneksi voisi vielä todeta, että mikäli olette todella lahjakkaita, sitä varmemmin joudutte suoltamaan vuosikausia helvetillistä sontaa, jonka suunta on niin pahasti hakusessa, että muutaman vuoden jälkeen hämmästelette psykoottista typeryyttänne, joka sai teidät kuvittelemaan irredusiibelejä jätöksiänne visionäärisiksi ja kiihkeiksi ”teoksiksi”. Näin on tietysti aivan yksinkertaisesta syystä. Siinä missä keskinkertaisempi tekijä näet joutuu sisäistämään pelkän moottoripyörän kojelaudan, teillä on edessänne lentokoneen tai avaruussukkulan ohjaamo; varautukaa siis valtaviin ja masentaviin huteihin, joista toipuminen vie runsaasti voimaanne ja elämäniloanne (aina voi onneksi ryypätä nollat tauluun pariksi kolmeksi päiväksi). Ja kun ahdistavan itsevarmoilta ja nokkelilta vaikuttavat maantiekiitäjät sitten posottavat ohitsenne (teidän seisoessanne varikolla kone kylmänä), muistakaa, ettei maantie ole lainkaan teitä varten: kuulutte ilmaan ja avaruuksiin. Sinne pääsemisestä ette tietenkään voi olla varmoja, mutta jotain lohtua sentään saanette ylemmyydentuntoisesta katkeruudestanne.

Lopuksi suosittelenkin neuroottisen epävarmuuden sisäistämistä ja seuraamista; tämä on välttämätöntä tilanteessa, jossa mikään Jumala tai iso Toinen ei ole kertomassa, keitä ja millaisia olette – joudutte turvautumaan patologiseen järkeilyynne ja kaikenlaisiin arvailuihin; ympäristönne moittii teitä vuoroin aiheesta, kateuden vuoksi ja sokeasta uskosta. Näitä kriitikkoja varten suosittelen omaksumaan niin jääräpäisen suuruudenhulluuden, etteivät he kykene hahmottamaan teitä lainkaan inhimillisenä olentona, vaan jättävät teidät rauhaan ja tyytyvät juoruamaan teistä sukulaisilleen, joiden mielipiteet ovat yhdentekeviä, kuten yleensä kaikkien muidenkin.



13.4.2020

He ovat paniikissa ja heillä on kaikki syyt siihen


Vallanpitäjät ovat vielä toistaiseksi paniikissa. Heillä on siihen hyviä syitä. Ensimmäinen näistä on tapa, jolla ”skandaali” kirjautuu julkiseen diskurssiin niin, että aiempaa olemisen tilaa määrittänyt fetisistinen teeskentely muuttuu mahdottomaksi. Koronavirus on luokkaristiriitojen kärjistäjänä kuin viaton lapsi, joka ”paljastaa” keisarin alastomuuden. Ainahan näet on tiedetty taloudellisen eliitin olevan korruptoitunutta, vieraantunutta ja piittaamatonta; on tiedetty heidän johtajanaineksensa ääretön kelvottomuus, ahneutensa pohjattomuus, typeryytensä rannattomuus. Jokin on kuitenkin peruuttamattomasti ja radikaalisti toisin. Kyse ei ole niinkään tiedostamme, kuin tavastamme tietää: alamme tietää jotain, jonka tietämättä jättäminen on vielä hetki sitten ollut aivan liian tietoista. Tätä voi sanoa totuusvaikutukseksi, tapahtumaksi, jossa totuus puhkoo rikki aiemman tietämisen tapamme. Tieto pysyy ennallaan, mutta asettuu uudelle paikalle.

Normaalitilanteen – tässä tapauksessa globaalin digikapitalismin – kitkaton sujuvuus (tuotantosuhteiden yksipuolisen väkivallan jääminen havainnon nollatason alapuolelle) on tähän saakka toimittanut eräänlaista peitteen virkaa. Se on mahdollistanut kollektiivisen teeskentelyn aina viikonloppuaan shoppailevaa keskivertokuluttajaa myöten ja samalla turvannut fetisististen performanssien jatkuvuuden, toiminnan tasoa määrittelevän oudon uskon siihen, etteivät rahat riitä ja markkinat salli, mutta luonnonvarat puolestaan ovat äärettömät (vaikka tiedämme tilanteen de facto olevan päinvastainen).

Viruksen lapsenparahdus kirjaa skandaalin julkiseen puhuntaan tavalla, joka vesittää niin uusliberaalin teknokraattioligarkian legitimiteetin kuin vauraan kuluttajan ostovoimaisen luottamuksen ja poroporvarillisen, itseriittoisina aforismeina joka paikkaan työntyvän elämänmyönteisyyden. Nyt tiedämme, että systeemi on laho perustuksiaan myöten; tiedämme, että jakovaraa, perkele, on. Ja sitä on paljon.

Tiedämme senkin, että uusliberaali eliitti odottaa paskat housussa ”normaalin” paluuta, jota ei tule. Pahimmassa skenaariossa edessämme on uusi normaali, jonka vallan huippu ankkuroituu kriisinjälkeiseen, uudelleen järjestäytyneeseen oikeistoon: salaliittoteorioista möykkääviin populisteihin ja vanhaan teknokraattieliittiin. Tämä kombinaatio tuottaa kahtalaista disinformaatiota: (1) populistit vähättelevät mennyttä katastrofia ja jos mahdollista, tuomitsevat sosialidemokraatit ja vasemmiston kriisinaikaisista toimista, jotka asetetaan vastuullisiksi ”kansan” nykyisistä kärsimyksistä; (2) talouseliitti käynnistää massiiviset mainoskampanjat ja kulutusjuhlat, joiden keskeinen tarkoitus on jalkauttaa uusi, entistäkin fetisistisempi normaaliuden ja viihtymisen tila, eräänlainen yleinen, kaiken luokkatietoisuuden hämärtävä ja ristiriidan peittävä vastustamaton kepeys. Todistamme syntymän ihmettä. Voimattoman lumouksen vallassa katselemme (useimmat meistä alhaalta päin), kuinka uusi, teknokraattisen oligarkian superluksuskuningaskuluttaja ilmaantuu katukuvaamme – oikeuksistaan tietoisempana kuin koskaan, täynnä kaupallisen median sensaatiomaista orgastisuutta. Normaalius säteilee tappavasti; massojen kasvava osattomuus on näkymättömämpää ja todellisempaa kuin koskaan.

Tämä skenaario, jos on toteutuakseen, alkaa seuraavasti: vanha talouseliitti ja näköalaton, talouskuriajattelun indoktrinoima media marssittavat eteemme julkiseen sektoriin, sosiaaliturvaan ja sairaanhoitoon kohdistuvat leikkauslistat; samaan aikaan sosialidemokraattinen hallitus tekee kaikkensa yhdistääkseen impotenssinsa vakuuttavuuteen, demokratian instituutiot jatkavat kiihtyvällä tahdilla kehittymistään kaiken poliittisen kamppailun rationalisoivaksi koneistoksi, jonka varsinainen tehtävä on yhä selvemmin, demokratian nimissä, kaiken demokratian lakkauttaminen.

Toteutuessaan tällainen järjestys johtaisi ennen pitkää hallitsemattomiin sosiaalisiin ongelmiin ja kiihdyttäisi systeemistä romahdusta samalla, kun mahdollisuudet vaikuttaa vähäisissäkin määrin ilmastokatastrofin tuomiin väkivaltaisiin muutoksiin katoaisivat horisontistamme.

Kehotan siis pitämään silmät auki. Juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, kriisin puhkaistessa normaalin kehän ja lukemattomien ristiriitojen todellistuessa hallitsemattomina ryöppyinä housuunsa paskovan suurpääoman silmien edessä, on aika vaatia hulluimpia sosialistisia uudistuksia välittömästi toimeenpantaviksi: laaja perustulo! pääomat kansallisiksi! raskaat haittaverot lentoliikenteeseen! hiilivero! uusi tulonjako, Suuri Tasaus! rahat pois oligarkeilta! voimakas progressiivinen verotus! ja niin edelleen. Sillä juuri tällä nimenomaisella hetkellä he ovat paniikissa, ja heillä on kaikki syyt siihen.



10.4.2020

Onnellisuudesta, armosta ja Pyhästä


Mietteitä pitkäperjantaiksi


Pitkäperjantain blogitekstin henkeen sopii, kuten viimeksikin, jonkinlainen itsereflektio.

Kidutan itseäni silloin tällöin vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukemisella. Katselen outoa ihmistä, jonka tunnen liian hyvin, mutta jonka tuttuudessa mikään ei puhuttele.

Yli vuosikymmenen takaisten tekstien lueskeleminen pakottaa minut perääntymään väitteestä, jota olen parina viime vuotena ilmeisen harkitsemattomasti viljellyt: ”Olin silloin onnellisempi kuin nykyään.” Tekee nimittäin mieli sanoa, ettei onnellinen ihminen kirjoita noin: ei tuota kaikkea, levottomuutta ja kiistaa tihkuvaa hysteeristä reflektiota, josta kokonaan puuttuu onnellisuuteen kuuluva ”tilanteeseen uponneisuus” ja ”hetkessä eläminen”. Ja missään vaiheessa tämä levottomuus ei poistu päiväkirjojeni sivuilta, se tuntuu olevan läsnä banaaleimmissakin merkinnöissä.

Ahdistava ja levoton vuosi tuntuu seuraavan toistaan. 2007–2009: yliopisto, psykootikon sisäisen maailman kuvaukselta tuntuva tiiliskivimäinen romaanikäsikirjoitus, jota on mahdoton lukea. 2010–2011: viimeinen yritys ”ottaa hengelliset asiat vakavasti” ja ”tehdä parannusta”. Näiden aikojen merkinnät kertovat jälkikätisessä katsannossa ennen muuta hysteerisestä tenttaamisesta, tyhjentävän vastauksen ja varmuuden hakemisesta kysymykseen siitä, miksi olen sellainen kuin Jumala sanoo minun olevan. Kunnon hysteerikon tavoin haeskelin lopullista tietoa olemisestani, tyyntä ja suvereenia mestaria; samoihin aikoihin kävin kiihkeää sähköpostidebattia toisin ajattelevan kristityn ystäväni kanssa. Hänen hahmostaan tuli minussa olevan Toisen hahmo, puute, joka Jumalan tuli ”ratkaista” ja poistaa todistaakseen minulle todellisen mestarina-olemisensa. Tuolloinen, ystäväni asenteeseen kohdistuva syyttelyni kätkikin tosiasiallisesti hellittämättömän mestarille suunnatun kysymyksen, jota mestari ei rakenteensa ehtojen mukaisesti kykene käsittelemään funktionsa romahtamatta.

Näin Jumala epäonnistui, lopulta – olihan hänen epäonnistumisensa kirjattu minun olemiseni rakenteeseen.

On tietenkin totta, että ajatteluni oli tuohon aikaan fundamentalistista ja typerää, eikä mitenkään kestänyt ystäväni argumenttien ja diskurssin kriittisen vaikutuksen edessä. Tämä on asetelman väistämätön kääntöpuoli: hysteerikko on aina perustavanlaatuisella tavalla idiootti, mutta juuri hysteerinen idiotismi on ainoa tie (analyytikon diskurssin) totuuspositioon, jonka tulkitsen eräänlaiseksi ”olemisen liikkeen” dialektiseksi sisäistämiseksi (en haltuunotoksi), toisin sanoen epävarmuuden seuraamiseksi.

Päiväkirjassani perkasin väittelyjämme loputtomasti. Samalla tulin performoineeksi – asiaa toki tuolloin tiedostamatta – täydellisen mestarin kaipuuni fundamentalistis-uskonnolliseen ”filosofian kritiikkiin” verhottuna. En vaatinut vastaansanomattomuutta filosofialta, vaan kaiken filosofian Jumalalta, ja tässä oli kyse vastaansanomattomuudesta, joka ei ollut argumenttien kiistattomuutta, vaan psykoottista vakuuttuneisuutta.

2013 alkavat päiväkirjamerkinnät täyttyä masennusoireiden kirjaamisista. Syiden pohdinta johtaa (jälleen) laajoihin itse-erittelyihin, joita eivät ”fundamentalismit” enää rasita. Päinvastoin. Nykyinen ateismini onkin tiivistettävissä ennen kaikkea ajatukseksi omien valintojen merkityksellisyyden ja identiteetin takaajan eli ison Toisen puuttumisesta. Noin kolmen vuoden mittaiseksi jäänyt ”luterilainen vaihe” tuntuu nykyään siirtymältä, vähittäiseltä poissaolon diskurssin radikalisoitumiselta. Ensin katosi Jumala, joka lupaa, ettei kestettävää tule enempää kuin voi kestää; sitten katosi Jumala, joka tietää täydellisesti, kuka ja mikä olen. Näin olen jäänyt valintojeni (ja, kenties voi sanoa, uskoni) kanssa yksin; ja tätä arvelen lacanilaisen toteamuksen ateismista uskon autenttisimpana muotona tarkoittavan.

Tämänhetkinen olemiseni on jossain mielessä yritystä ymmärtää sisäinen antagonismini: en pidä itseäni uskovaisena – isoa Toista tai majesteettia ei ole, mestari on aina huijari –, mutta katson kuitenkin löytäneeni juuri kristinuskon helmoista vertaansa vailla olevan armon – tai armon armona ylipäätään, armon, joka ei totisesti vaadi mitään, sillä kaikki annetaan lahjaksi. En kuitenkaan tiedä, voiko tätä sanoa edes ”armoon uskomiseksi”. Agnostismia pidän epäilyttävänä, ehkä samaan tapaan naiivina kuin kyynisyyttä, joka ei illuusion voimaa vähätellessään tunnista omaa illuusioon kohdistuvaa naiiviuttaan. Tietoteoreettisena positiona agnostismi tuntuu edellyttävän ja vahvistavan naiivin metafyysisen dogmaattisuuden alleviivaamalla sitä evidentiaalista leikkiä, jonka sofistikoitunein muoto on filosofis-apologeettinen debatti.

Ateismin määrittelen näin kohdallani asenteeksi, joka voi kiteyttää väitelauseeksi: Ei ole Toista, joka tietää täydellisesti, kuka ja mikä olen. Tästä seuraa, ettei ainoakaan moraalinen valintani tai sen merkitys ole taattu tai kiinnitetty; ettei ole ”Jumalan tahtoa”, joka turvaisi pieniä tai suuria päätöksiäni, tietoisia tai tiedostamattomia. Epävarmuuteni kanssa olen yksin, vastuu valinnoistani on ääretöntä ja sietämätöntä, eikä mikään ole kaameampaa kuin vapaus.

Mitään hämmästeltävää ei olekaan siinä, että kristinusko merkitsee monelle pakoa vapauden traumaattisuudesta, kääntymistä poispäin horisontista, jonka Kristus-tapahtuma Jumalan kuolemana, väkivaltaisen Pyhän ja Majesteetin tyhjyytenä, avaa. Usko uhria vaativaan majesteettiin on syvällä yhteisöllisessä perimässämme. Sijaisuhrissa tiivistyvä pyhitetty väkivalta on vuosituhansien ajan ollut yhteisön pysyvyyden ja yhtenäisyyden varjeltu ja julkinen salaisuus; jos uhria vaativaa majesteettia ei ole, paljastuu uhritoimitus pelkkänä väkivallan mekanismina, jonka oikeuttaminen Pyhään vetoamalla käy mahdottomaksi.

Niinpä kristinuskoakin tulkitaan usein uhrauksellisesti. Ajatellaan Kristuksen kuoleman tapahtuneen Pyhän vaatiman majesteetillisen välttämättömyyden säätämän talouden mukaisesti. Rististä tulee paikka, jossa suuren Taloudenhoitajan laatima ”pelastussuunnitelma” huipentuu Pyhän lopullisena ja totaalisena asettamisena, lepytysuhrina, joka ainoana voi tyydyttää majesteetin vuosituhantisen nälän. Samalla tämä kylläinen majesteetti uhkaa kuitenkin kadota impotenssiin ja poissaoloon, eikä tyhjiön täyttäjistä ole pulaa. Jo evankeliumien kertomuksista luemme, kuinka uhrikultti pyrki legitimoimaan jatkuvuutensa uusintamalla itseään ritualisoituneina yhteisöllisen kontrollin muotoina (ympärileikkaus, ateriasäädökset). Vastaavanlaista kontrollia harjoitetaan moniaalla nykyäänkin, ja sen outo velvoittavuus saa voimansa Pyhästä, joka ei ole lakannut vaatimasta uhreja, vaan on ainoastaan rationalisoinut ne ”uskovaisen elämään” kuuluviksi kuuliaisuudenosoituksiksi.

Kristinuskon perustavin sisältö on kuitenkin juuri tällaisen Pyhän viraltapanossa. Sen kutsumatta jättäminen ateismiksi on siksi turhaa ja pakanallista arastelua.



2.4.2020

Asiantuntijavaltion kriisi


Vaikka modernin ajan vallankumoukselliset – sosialistit ja kommunistit – mielsivät niin sanottujen demokraattisten instituutioiden ilmaisevan pääoman ja porvariston valtaa, nähtiin näiden sukupolvien tästä huolimatta taistelevan militantisti ja raivoisasti perustuslain, oikeuksien ja muiden demokratiaan kuuluvien institutionaalisten toimintojen puolesta. Marxilais-leninistiset ideologit katsoivat proletariaatin diktatuurin olevan viime kädessä autenttisen demokratian voitto; proletariaatti ei ollut yhteiskuntajärjestykseen kuuluva luokka, vaan koko porvarillisen järjestyksen hajoaminen.

Jacques Rancièren mukaan tilanne on sittemmin ”kääntynyt ympäri ja muodolliseksi sanotun demokratian voittoa saattelee sen muotoihin kohdistuva aistittava vieraantuminen”. Demokratia viittaa sellaiseen ”aistikokemuksen muotoon”, joka modernissa yhteiskunnassa ilmaantuu omana poissaolonaan,

ikään kuin demokratia (…) ei onnistuisi vaikuttamaan kuin sillä edellytyksellä, että se tyhjentää itsensä varsinaisesta tunteestaan. Ongelma on, että poissaolo aina täytetään ja että vieraaksi muuttuneen muodon paradoksia vastaa nyky-yhteiskunnissa hylätyn kansan odottamaton paluu. (Rancière)

Traditionalistien ja nationalistien älymystön piirissä viihtyvä demokratiakriittisyys vaikuttaa yhtäältä olevan juuri tämän muotoihin kohdistuvan vieraantumisen seurausta, mikä selittäisi sen, miksi samoissa piireissä paitsi vastustetaan demokratiaa autoritaarisemman hallinnon eduksi, myös pyritään jäsentämään demokratiaa tavalla, joka uusintaa kansansuvereniteetin alkuperän myyttien kautta. Tässä mielessä nationalismi näyttäytyy reaktiona demokratian lopullisena toteutumana esittäytyvälle liberaalille ideologialle, joka ”yhteisen edun” ja ”yhteiskuntasopimuksen” nimissä hylkää kansan politiikkaa rasittavan kaksoishahmon, toisin sanoen torjuu kansan reaalisuuden ja ylimääräytyvyyden samastamalla politiikan jäännöksettömästi eri intressipiirien keskinäiseksi, rationaaliseksi neuvotteluksi ja sopimiseksi.

Nationalismi haluaa palauttaa kansan kuvitteellisen ykseyden hylkäämällä modernin konsensusdemokratian asiantuntijavaltion, joka sekin toimii totaliteetin logiikalla redusoidessaan reaalisen kansan representaatiojärjestelmänsä rationaalisiksi partikkeleiksi. Kyse on näin yhden ykseyden vaihtamisesta toiseen, ei suinkaan ”liberaalin monikulttuurisuuden” ja ”nationalistisen monokulttuurin” vastakkainasettelusta. Kun rousseaulainen ja marxilainen kansa hylätään, saa kansa ”hahmonsa juuri siinä, missä se julistetaan vanhentuneeksi”, kuten Rancière kirjoittaa: ”irtisanottujen … [kansojen] paikalle ilmestyy vähän joka puolella etninen kansa, josta on tehty identtinen itsensä kanssa – yhtenäinen ja valmis kokonaisuus toista vasten”.

Nationalismi pyrkii osoittamaan kansallisvaltion tehokkuuden ja legitimiteetin muun muassa viittaamalla EU:n kaltaisten ylikansallisten toimijoiden epäonnistumiseen (joka ilman muuta on tosiasiallista) muuna kuin suurpääoman edunvalvojina, mutta jättää samalla huomioimatta globalisaation keskeisen vaikutuksen: sen, etteivät nyt selviytymistilassa kituuttavia asiantuntijavaltioita sido niinkään Brysselistä annetut direktiivit kuin suurpääoman synnyttämä verkostoitunut maailma kompleksisine taloudellisine rakenteineen, mistä seuraa, ettei kansallisvaltio luultavasti kykene jatkossakaan juuri lainkaan kontrolloimaan ja sanelemaan uuden maailmanjärjestyksen paradigmaa.

Moderni ja ”jälkipoliittinen” asiantuntijavaltio on koronakriisin myötä astumassa vedenjakajalle, jossa se joutuu selvittämään suhteensa demokratiaan – tai tarkemmin sanoen siihen, minkä on pyrkinyt demokratian nimissä torjumaan ulkopuolelleen, nimittäin demokratian rakenteeseen kuuluvan ylimäärän: reaalisen kansan ja kansansuvereniteetin ongelman, jotka eivät tosiasiallisesti ole palautettavissa rationaaliseen, asiantuntijavetoiseen ongelmanratkaisuun ja ristiriitaisten intressien tehokkaisiin sovittelumenettelyihin.

Nationalistisen kriisitulkinnan yhtenä ongelmana on – sen systeemikriittisen kapeuden lisäksi – kyvyttömyys jäsentää asiantuntijavaltion kriisiä oikein. Alkuperän myyttiä uusintavana ideologiana se pyrkii asemoimaan itsensä ”monikulttuurista painajaista” vasten; liberaali multikulturalismi ei kuitenkaan tässä mielessä ole muuta kuin negaation muodon saava teknokraattinen versio siitä, minkä nationalismi tulkitsee etnisen kansan positiivisena tosiasiana. Yhteinen nimittäjä, reaaliseen kansaan kohdistuva kielto ja torjunta, säilyy.

Kärjistäessään luokkaristiriidat ja alleviivatessaan vuosikymmenien takaisten systeemikriitikkojen diagnooseja järjestelmän ”lahoudesta” koronakriisi on ylpeästi ja avoimesti ylikansallisten pääomien hoitajana esittäytyvän teknokraattisen asiantuntijavaltion kriisi. Ei tunnu liioitellulta sanoa, että uusliberaalin talouskuriajattelun uskottavuus mureni ”yhdessä yössä”, kun välttämätön ja satunnainen vaihtoivat paikkaa dramaattisella tavalla. Mikään ei kuitenkaan takaa, ettei kriisin jälkeen seuraa paluu vanhojen rakenteiden mukaiseen järjestykseen. Itse pidän tätä vaihtoehtoa jokseenkin mahdollisena, mutta täysin ei-toivottavana. Kriisin pitkittyessä perinteiset fiskaaliset elvytystoimet voivat kuitenkin osoittautua tyystin riittämättömiksi. On siis täysin mahdollista, että koronakriisistä seuraa niin sanottu ”suuri tasoittuminen”, kun luokkaeroista piittaamaton virus pakottaa koko velkavetoisen finanssikapitalismin harkitsemaan saavutetuista eduistaan luopumista.