Kristillisen elämän käytäntöjä 1: Rukous

Ajattelen sitä kristinuskoa, jonka nuoruudessani omaksuin, jonkinlaisena ”uniaikana”, unissakävelijän kristillisyytenä. Nimitys on tietenkin yksinkertaistava eikä kovin adekvaatti. On houkuttelevaa katsoa menneisyyttään paheksuvasti ja hiukan tuomitsevasti; ehdottomasti siinä on jotain pirullisen nautittavaa. Minun on kuitenkin mahdoton kieltää, että olisin tuolloinkin kysellyt, kuinka elää kristittynä. Vastaukseni tosin erosivat nykyisestä.

Yksi perinteisistä kristillisistä elämänkäytännöistä on rukous, rukoileminen. Jos nuorena ajattelin, että rukoileminen on paitsi kristityn ”olemisen tapa”, myös jonkinlainen pyhä velvollisuus, olivat rukoukseni usein kaukana siitä, että vaikuttaisin sisäistäneeni tuon käytännön kontemplatiivisen syvällisyyden ja siihen liittyvän teologisen ymmärryksen.

Niinpä ”parhaat” rukoukseni olivat pitkiä, keskittyneitä ja monisanaisia. Pyysin kaikenlaista johdatusta, esitin erilaisia hurskaita toiveita Jumalalle. Enää en tunnu moiseen kykeneväni. Miksen? Koska vastassani on aina sama ajatus: miksi pyytää mitään itselleen? miksi toimia ikään kuin rukoukseni olisi jokin keino, jolla Jumalaan vaikutetaan? Eikö todellinen kristillinen usko ole yhtä aikaa enemmän ja vähemmän – enemmän siinä mielessä, että kyse on luottamisesta kaiken tarvittavan järjestymiseen (siinä määrin, ettei ole syytä alkaa edes määritellä itse, mitä tuo ”tarvittava” sisältää); vähemmän siinä mielessä, että erilaisten asioiden pyytäminen tuntuu tyystin yhdentekevältä. Emme me täällä sitä varten ole. Jos on olemassa oikein elämistä, sen on oltava elämistä pikemminkin toisia kuin itseä varten.

En tietenkään tahdo väheksyä niitä kristittyjä, jotka pyytävät ja anovat. Tämä yleinen pyytämisestä pidättäytyminen ei kohdaltani merkitse minkäänlaista arroganssia tai välinpitämättömyyttä. Jumalaa ei vain tarvitse miellyttää moisilla rukouksilla; missään tapauksessa rukous ei ole ”käsi, joka Isän kättä liikuttaa”. Tässä mielessä entinen ”uniajan kristillisyyteni” oli aivan tavanomaista maagista ajattelua. Ihmeellistä on siten pikemminkin se, ettei Jumalaa näytä vähääkään haittaavan opetuslastensa pakanallisuus. Yllättävän moni kristitty näkee Jumalan toimijana, joka ratkaisee siirtonsa sen mukaan, kuinka ”aktiivisesti” uskova rukoilee.

Näin ei selvästikään ole laita. Muussa tapauksessa maailman olisi pakko olla nykyistä parempi – tai sitten suurin osa kristityistä on harvinaisen välinpitämättömiä sotien, ilmastonmuutoksen, orjuuden ja lasten kärsimysten suhteen, ja rukoilee universumin herraa vailla alkeellistakaan kokonaisnäkemystä. Näin pessimistisesti tuskin on syytä ajatella. Tietenkin – varsinkin vauraissa länsimaissa – on paljonkin kristillisyyttä, joka kuvittelee Jumalan ”vastaavan” kaikenlaisiin itsekkäisiin pyyntöihin omistusten ja egon laajentamista ajatellen. Nuorena kloppina tapasin itsekin rukoilla jatkuvasti taiteellista menestystä, ikään kuin juuri tämä rukous olisi jotenkin puhdas ja ”Jumalan mielen mukainen”, vaikkei tarvitse kummoista itsereflektointia käsittääkseen, kuinka narsistisesta himosta tässä on kysymys. Ihminen luulee Jumalan kaipaavan aseita sodankäyntiinsä, ja rajatonta egoismiamme kuvastaa hyvin se, että kristitty ajautuu pyytämään itselleen maallista menestystä muka tämän ”sodankäynnin” tarpeisiin.

Jos ”Jumalan sodankäynnistä” on syytä oppia jotain, niin Kristuksen ja varhaisten opetuslasten paradigmaesimerkit suuntaavat huomion aivan toisenlaisiin asioihin. Kaksi iloa pilaavaa antiteesiä kohoaa välittömästi näkösälle: 1) köyhyys kaikesta (niin henkisestä kuin aineellisestakin) luopumisen merkityksessä ja 2) tästä seuraava kiistämätön ja brutaali välinpitämättömyys kaikenlaisen sosiaalisen arvonnousun pelin suhteen. Jos opin ilmaisee lakina, se on tyly ja kohtuuton. Köyhälle: älä himoitse lähimmäisesi omaisuutta. Rikkaalle: anna pois kaikki, mitä omistat.

Entä miten on ”rukouselämäni” (kuten helluntailaiset sanovat) laita nykyään? Se, etten kykene pyytämään asioita itselleni, ei ilmaise minkäänlaista moraalista sankaruutta; kuten sanoin, kyse on kyvyttömyydestä – taipumuksesta uskoa yhtä aikaa sekä tällaisen pyytämisen yhdentekevyyteen että perimmäisen todellisuuden luonteeseen jonain, mikä ei ole välinpitämätöntä tai persoonatonta.

Rukoukseni onkin muuttunut monisanaisista monologeista yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi virkkeeksi, eräänlaiseksi pienoisdoksologiaksi: Kiitos, että näet minut. Näihin neljään sanaan sisältyy suunnaton määrä merkityksellisyyttä.

Kiitos tarkoittaa, ettei olemiseni lähde ole minussa itsessäni, vaan lahjassa ja lahjan antajassa. Kun kiitän näkemisestä, tunnustan etten pidä perimmäistä todellisuutta välinpitämättömänä. Samalla tunnustan nähdyksi tulemisen tarpeen inhimillisen perustavuuden, sen että koko olemassaoloni kaikkine haluineen ja aikomuksineen on alusta saakka kytköksissä Toiseen ja toisiin. Puhuttelumuoto merkitsee, etten suuntaa sanojani persoonattomalle objektille, vaan jollekin, jonka mitä suurimmassa määrin sopii ajatella  olevan Sinä. En tajua, mitä järkeä noiden neljän sanan jälkeen olisi enää ruveta pyytämään itselleen yhtään mitään. Miksi tehdä mitään sellaista?

 

Kokemuksia hoivan imperatiivista kotimaisessa kaunokirjallisuudessa

Kokemustani suomalaisen korkean profiilin nykyproosan puolelta sävyttää vaikutelma, jota voi kutsua hoivaavan imperatiivin estetiikaksi. Saadakseni asetelman kunnolla esiin minun on hiukan kärjistettävä. Mitä tarkoitan hoivaavalla imperatiivilla? Sekä implikaatioita että eksplikaatioita. Valotan aluksi kokemustani ihannelukijan konstruktion kautta. Kirjoitukseni jatkaa itsenäisesti edellisen tekstini anti-intellektualismiin liittyvää tematiikkaa.

Kirjailijana kuvittelen väistämättä omallekin proosalleni ihannelukijan. Ihannelukija on työskentelyprosessin kannalta hyödyllinen konstruktio. Se mahdollistaa sekä ymmärtävän että strategisen etäisyyden ja läheisyyden siihen, mitä kulloinkin on kirjoittamassa. Ihannelukijani keskeiset ominaisuudet tiivistyvät seuraaviin piirteisiin: älyllinen itsenäisyys ja uteliaisuus; pyrkimys tarkastella taideteosta jonain, joka esittää kutsun maailman ja itsen ymmärtämiseen toisin; kyky sietää ratkeamatonta ristiriitaa ja hyväksyä monimielisyys; todellisuuden näkeminen dialogisesti, irtautuminen ”viimeisen sanan” logiikasta.

Tiedostan ihannelukijani ”modernistisuuden”. Vaikka tämä arvostaa viihdyttävää tekstiä, esteettisenä kriteerinä sillä on vain välinearvo. Modernistinen ihannelukija ei myöskään aseta samastuttavuutta miksikään ydinarvoksi, vaan näkee äärimmäisen samastuttavuuden vaatimuksen neuroottisen subjektin piilevän narsismin ilmauksena. Hän ajattelee, ettei taideteoksesta tule etsiä itseään, vaan on kuunneltava, mihin suuntaan teos häntä kutsuu. Taiteen ei tarvitse tuottaa hyvää mieltä, samastumiskokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin vieraantumisenkin.

Millainen sitten on hoivaavan imperatiivin mukainen ihannelukija? Kutsun hoivaavaksi imperatiiviksi ajatusrakennelmaa, jossa lukija näyttäytyy vähintään potentiaalisesti lähes äärettömän traumatisoituneena ja kuormittuneena, jollain tapaa hyvin haavoittuvaisena subjektina. Hoivaava imperatiivi tuottaa modernismista poikkeavan estetiikan: lukija mieltyy uhriksi, jota on kohdeltava hellästi, lukijan mahdolliset traumat ja henkiset rajoitukset huomioiden. Jos modernistisen proosan ”idea” on herättelyssä ja kivuliaassa tietoisuuden laajenemisessa, määrittelee jälkimodernia hoivan estetiikkaa ajatus terapeuttisuudesta.

Hoivan imperatiivin ja estetiikan voi nähdä positiivisesti uusliberalistisen hegemonisen narratiivin vastakertomuksena. Hoivan logiikka on vastakkaista pääoman logiikalle, jota määrittelee brutaali kilpailu- ja pudotuspeli, armoton jako harvoihin huippuihin ja lukemattomiin häviäjiin. Hoivan estetiikassa tämä kertomus tulee kiistetyksi. ”Tukien varassa pärjäily” näyttäytyy yllättäviä, voimaantumisen ja vapauden alueita itseensä kätkevänä tapana ”tehdä omaa juttuaan” (kuten Ossi Nymanin Röyhkeydessä) ja omaksua ainakin symbolisen vastarinnan positioita kapitalismiin nähden.

Jos modernistinen herättelyn estetiikka tuottaa toisinaan julmia romaaneja, jotka jättävät lukijalleen suuhun pilaantuneen maun ja syyllistyvät shokkiarvoiseen inhorealismiin, voi hoivan estetiikkaa vaatia tilille toisentyyppisistä epäonnistumisista.

Traumatisoituneelle ja äärimmäisen hauraalle lukijasubjektille suunnatulla proosalla on näet vaara muuttua salaa holhoavaksi, kieleltään banalistiseksi ja jatkuvasti ”lukijan hyvästä olosta” huolehtivaksi – siis lukijan älyä aliarvioivaksi, kroonisen ”elitismin” pelossa jopa kaikenlaista syvällisyyttä vältteleväksi kirjallisuudeksi, joka tyypillisimmillään jää pelkäksi arkisten tapahtumien ja yksityiskohtien havainnoinniksi. Kyse ei ole vain ”pienen ihmisen” näkökulmasta, vaan pikemminkin pienennetystä subjektista, joka on siinä määrin trauma-oireeseensa kiinnittynyt, että suuri osa todellisuudesta näyttäytyy kohtuuttomia vaatimuksia esittävänä herruutena. Hoivan imperatiivin pienentämälle subjektille monimielinen ja älykäs proosa on helppo torjua akateemisuuden pilaamana elitisminä.

Puhtaassa viihdekirjallisuudessa asetelma näkyy vielä selkeämmin. Kokemukseni mukaan esimerkiksi fantasiakirjallisuuden lajityypillinen kerronta on monin paikoin muuttunut suorastaan infantiiliseksi. Viihteessä on toki aina ollut paljon alentuvaa aukiselittämistä. Nykyisellään tuntuu kuitenkin yhä useammin törmäävän (aikuisille suunnattuihin) kirjoihin, joiden tekijä vaikuttaa etukäteen varmistelevan, ettei lukijalta taatusti jää ymmärtämättä ainoakaan päähenkilön vaikutin, tunnetila tai moraalinen pyrkimys.

Tämä kirjoitus on ainakin osaksi yritystä hahmottaa toistuvaa kokemustani kotimaisen laatuproosan äärellä niin, että kokemus näyttäytyisi ymmärrettävänä. Taustalla ovat siten esimerkiksi seuraavanlaiset kysymykset: Miksi tämä tuntuu niin lattealta ja epä-älyllistävältä? Miksi minusta lukijana tuntuu kuin ajattelukykyäni aliarvioitaisiin? Miksi tämä kirja haluaa niin kovasti huolehtia viihtyvyydestäni? Ja niin edelleen.

Olisi jokseenkin vähämielistä antautua myrkylliselle polemiikille, joka asemoi minut joko akateemisen koulutuksen pilaamana elitistinä tai tyytyy kumoamaan koko hoivan estetiikan ”joutavana lukijan paapomisena”. Hoivan estetiikka ei ole yksiselitteinen ilmiö, joka automaattisesti tuottaisi huonoa taidetta. Sen akilleenkantapäät ja kompastuskivet sopii kuitenkin tiedostaa. Jos hoivan estetiikan omaksuu liian imperatiivisesti, se yksinkertaistaa taideteoksen moraalisen universumin ulottuvuutta kohtuuttomasti. Tällä voi kenties pahimmillaan olla lukijaa tyhmentävä vaikutus. Tyhmentymiselle altistunut lukija on kirjallisuuden suhteen herkästi projektiivinen, ja tyhmät kirjat ruokkivat projektioita houkutellessaan lukijaa samastumaan hedelmällisen vieraannuttamisen kustannuksella.

Onko meillä varaa anti-intellektualismiin?

Anti-intellektualismi: konformistinen ja populistinen asenne, joka pyrkiessään esiintymään terveenä realismina yleisen järkevyyden nimissä nojaa annettuina näyttäytyviin itsestäänselvyyksiin ja suhtautuu vihamielisesti mihin tahansa ongelmanasetteluun, määritelmään tai ajatukseen, jonka ymmärtäminen edellyttää älyä, harkintakykyä ja oppineisuutta. 

Anti-intellektualismiin voi törmätä niin arkielämässä kuin korkeimmissa opinnoissakin. Se vilisee dikotomioita kuten teoria–käytäntö, ajattelu–toiminta, normaalius–patologisuus, ja suhtautuu näihin kontekstittomina, yleispätevinä annettuina. Se kiistää autenttisen kritiikin mieltämällä kriittisyyden edellyttämän työn ja oppineisuuden jonkinlaiseksi nurkkakuntaiseksi elitismiksi. Vaikeasti ymmärrettävään ja monimutkaiseen se reagoi torjunnalla ja yksinkertaistuksilla.

Modernia aikaa määrittää laajassa mielessä eräänlainen implisiittisen hyväksyvä  suhtautuminen anti-intellektualismiin. Tämä on toki kohtuuton kärjistys. Modernismi sinänsä ei ole anti-intellektualistista, pikemminkin päinvastoin. Modernilla ajattelulla on kuitenkin liittymäkohtansa anti-intellektualismiin uskonpuhdistuksen juhlistaman tavallisen elämän ja individualismin kautta, siis historiallisessa mielessä.

Nykyistä valtavirtaista, sosiaaliseen seurusteluun liittyvää keskustelukulttuuria voi verrata edeltävien vuosisatojen jyrkkään kahtiajakoon työväenluokkaisen ”rahvaanomaisen”  puheen ja ylempien luokkien suosimien arvostusten välillä. Tämän voi helposti todentaa esimerkiksi Jane Austenin romaaneja lukemalla. Ajan sivistyneistön keskustelulliset ihanteet painottivat muun muassa hyvää kirjallista yleistietoa ja kykyä esteettisiin synteeseihin. Itsestä puhumista pidettiin moukkamaisena, samoin liiallista sosiaalisen tilan haltuunottoa. Austenilla sivistys merkitsee paitsi kykyä tasapainoiseen, älykkääseen ja viisaaseen dialogiin, myös myönteistä ja arvostavaa suhtautumista laajaan oppineisuuteen. Kyse on tietenkin nimenomaan ihanteesta, ei todellisuudesta.

Nykytilanteen vertaaminen viktoriaanisen ajan ideaaliin voi kuitenkin auttaa hahmottamaan olennaisia eroja ja jännitteitä. Niin sanottuna älykkönä törmään toisinaan varsin arkiseen anti-intellektualismiin. Huomaan toistuvasti olevani ikään kuin puolustuskannalla. Oppineisuus, älykkyys ja syvälliset mietteet tuntuvat koetun voimakkaan kielteisinä ja ”normaalia keskustelua” häiritsevinä; ne ovat jotain, joiden on puolusteltava olemassaoloaan ja lausutuksi tulemistaan.

Kilpailullisuuden sisäistämässä kulttuurissa oppineisuuden paljastuminen voi helposti aiheuttaa vastapuolessa ikäviä alemmuuden tuntemuksia. On tietenkin selvää, että oppineisuutta voi – siinä kuin tahallista anti-intellektualismiakin – käyttää mimeettisen kilpailun välineenä. Viisas keskustelija pyrkiikin aina puhuttelemaan toista vertaisenaan, mikä tarkoittaa pidättäytymistä sekä alentuvaisuudesta ja aliarvioimisesta että tarpeettomasta ”itsen pienentämisestä”. Sivistynyt ajattelu on konkreettista, ei abstraktia: se ei kohtele keskustelukumppaniaan yhteenliittyneiden ominaisuuksien kimppuna, vaan ihmisenä, jolla on ajattelun kyky.

Anti-intellektualismi toimii mimeettisessä kilpailussa aseena, jolla oma alemmuudentunne projisoidaan ”vastustajan” arroganssiksi. Toisaalta anti-intellektualismi on itsessään arroganttia kuvitellessaan, ettei mikään omalle ymmärrykselle avautumaton voi sisältää pohtimisen arvoista totuudellisuutta. Tämä on myös kaiken vakavasti otettavan tieteenharjoittamisen vastakohta. Siksi siitä on olemassa yliopistollinenkin versionsa. Edes avoimen vihamielinen suhtautuminen teoreettiseen ajatteluun ei ole vierasta uusliberaalin arvomaailman sisäistäneessä ”sivistyslaitoksessa”. Tieteenharjoittamisen praksiksen kannalta on kuitenkin selvää, ettei teoriaa ja käytäntöä voi useinkaan erottaa toisistaan.

Sivistynyt keskustelu on ei-kilpailullista, yhteisen ymmärryksen laajentamiseen pyrkivää. Sivistyksen ydin ei ole tietomäärän hallinnassa ja omaksumisessa, vaan pikemminkin, frommilaisittain, omistavasta elämänasenteesta luopumisessa. Sivistynyt ihminen ei siis kuvittele omistavansa sitä, minkä tietää. Tieto paljastaa hänelle hänen ajattelunsa rajallisuuden. Keskustelu on ajattelulle tarjoutuva totuuden koettelun, ilon ja älyllisemotionaalisen nautinnon tila. Tunne- ja järkipuhe lankeavat yksiin. (Sivuhuomiona todettakoon sivistysporvarin käsitteen olevan mielenkiintoinen oksymoroni. Porvarillisuuden ydin on todellisuuden hahmottamisessa haltuunotettavana resurssina, joten tässä mielessä sivistysporvari on olento, jota ei sanan varsinaisessa merkityksessä voi olla olemassa. Tämä ei tarkoita, että käsite olisi joka suhteessa epämielekäs. Esimerkiksi tietyn historiallisen ihmistyypin luonnehdintana se on varmasti perusteltu.)

Sivistyneen keskustelun ihanne ei siten asetu ”tunnepuhetta” vastaan. Samalla se kuitenkin kehottaa sosiaaliseen vietinsäätelyyn, tunteiden ilmaisuun toisia huomioivalla tavalla. Tähän huomioimisen talouteen kuuluu myös kyky hyväksyä omien mielipiteiden toisissa herättämät tunteet, toisin sanoen ymmärrys siitä, ettei minun ole mahdollista kontrolloida niitä tuntemuksia, joita näkemykseni toisessa herättää. Vaikken pidä tunteitani väärinä, niistä kumpuava mielipide voi olla huonosti perusteltu tai virheellinen. Keskustelukumppanin reaktio saattaa paljastaa asetelman, ja on välttämätöntä kyetä sietämään tämä epämukavuus, on välttämätöntä olla valmis käsittelemään sitä. Tämä vastuu lankeaa heti, kun lausun näkemykseni julki. Tunneilmaisulla ei ole oikeutta ilman siihen sisältyvää velvollisuutta. Mikäli keskustelukumppanini reaktio näkemykseeni on negatiivinen, kyse ei ole automaattisesti ”rajojen rikkomisesta”.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis ilman muuta kielteinen. Anti-intellektualismi ei ole terveen järjen mukainen asenne, vaan konformismia, johon meillä ei oikein olisi varaa. Nykyisellään arkinen anti-intellektualismi saa lisävauhtia populismista, johon se ei kuitenkaan ilmiönä palaudu.