(Linkit juttusarjan aiempiin osiin: 1, 2 ja 3.)
Tällä kertaa kirjoitukseni paisuu jo filosofisen haastavuutensa vuoksi laajanpuoleiseksi, joten jätän tarkoituksellisesti käsittelemättä raskaan eksegetiikan ja historialliset erittelyt Raamatun kehkeytymisestä siksi protestanttiseksi kaanoniksi, jollaisena sen helluntailaisessa menneisyydessäni opin tuntemaan. Noina aikoina kysymys Raamatusta oli ennen kaikkea kysymys auktoriteetista. 2000-luvulle ehtiessä myös helluntailiike oli kohdannut keskuudessaan varttuvien nuorten, teologiaa opiskelevien intellektuellien haasteen. Oli esimerkiksi mahdoton enää puolustaa näkemystä, ettei Raamattua pitänyt tulkita vaan vain ”lukea, miten asiat siellä sanotaan”.
Seurakunnallisessa käytännön opetuksessa hermeneutiikka säilyi kuitenkin simppelinä. Seminaareissa, saarnoissa ja raamattutunneilla ei niinkään keskitytty eri tulkintoihin kuin luettiin Raamattua vakiintuneen tavan mukaisesti, toisin sanoen opettaja-auktoriteetti välitti yleisölleen oikeaksi katsomansa tulkinnan. Vuorisaarnaa saatettiin lukea esimerkiksi niin, että sen väitettiin esittävän juutalaisen tradition käskyt ”entistä tiukemmassa muodossa” ja asettavan näin uskovalle ”uuden liiton eettisen standardin”; tämän jälkeen saatettiin keskustella vaikkapa siitä, kuinka uskova voi käytännön elämässään pyrkiä Jeesuksen mahdottomiin ihanteisiin. Laajemmasta tulkintakehyksestä nouseva vastaus oli kuitenkin samalla jo tiedossa: ”ei omassa, vaan Pyhän Hengen voimassa”.
Tämä oli tyypillinen opetustilanteessa tapahtuvan ”keskustelun” rakenne ja logiikka, mikä tarkoituksellisesti tai tarkoittamatta merkitsi tekstin sulkemista vaihtoehtoisilta tulkinnoilta sen avaamisen sijaan. Olisi kuitenkin liioiteltua väittää, että vieraalta tuntuvat näkökulmat olisi suoranaisesti ja säännönmukaisesti kielletty. Jos siis vaikkapa – pitäytyäksemme yhä kuvitteellisessa vuorisaarnaesimerkissämme – joku opetusta kuunteleva nuori filosofian opiskelija olisi avannut suunsa ja sanonut: ”Minun mielestäni vuorisaarna on kehotus suureen orjakapinaan”, opettaja olisi todennäköisesti tyytynyt hymähtämään suopeasti, kiittämään mielenkiintoisesta ajatuksesta ja kysynyt, millaisia ajatuksia muilla on vuorisaarnasta herännyt – aina siihen saakka, kunnes joku tajuaisi vastata oikein.
Ideologiakriittisesti tarkasteltuna logiikka on ymmärrettävä. Helluntailaisuudessa Raamattu mielletään elämän ja ajattelun ylimmäksi auktoriteetiksi. Olisi harmillista, jos ”pasuuna antaisi epäselvän äänen”. Raamatunluentaa on siksi tarpeen ohjata ylhäältä päin heti alun alkaen. Ei olekaan sattumaa, että helluntailaispiireissä alettiin 2000-luvulla uudistaa johtajuuden käsitettä ja paradigmaa liiketalouden oppien mukaiseen suuntaan. Varttuva nuoriso ei enää niellyt purematta tunkkaisen, julkipatriarkaalisen auktoriteetin ylhäältä tulevaa julistusta; johdon vastaus haasteeseen oli korvata tämä hahmo modernilla valmentajahenkisellä ”paimenella”, joka toimi enemmän fasilitaattorin kuin käskijän tapaan.
Koska Pyhien Kirjoitusten auktoriteettiin ei haluttu kajota – sen enempää kuin pääoma on kiinnostunut kajoamaan tuotantosuhteiden todelliseen, käskyvallan takaavaan riistoon – valmentajahenkisyyden ja auktoriteetin välinen suhde jäi väistämättä jännitteiseksi. Jännite ilmeni lukuisten johtajakoulutusten lähes pakkomielteisessä pyrkimyksessä turvata autoritaarinen rakenne sijoittamalla se valmentamisen logiikan sisään. Esimerkiksi solunjohtaja ei voinut käskeä solulaisiaan mihinkään (hänhän oli vain kannustaja ja mahdollistaja); niinpä keksittiin erityinen mentorisuhde, jossa mentoroitavaa kannustettiin olemaan vapaaehtoisesti tilivelvollinen mentorilleen – toisin sanoen tunnustamaan tälle kulloisetkin syntinsä ja moraaliset erehdyksensä, sallimaan asetelma ylemmän suhteessa alempaan.
Käsittääkseni tämän jännitteisyyden ytimessä on helluntailaisuuden ehdoton tulkinta Raamatun omasta käskyvallasta, joka mielletään luovuttamattomaksi. Silti yhteisön eheys vaati muutakin kuin luottamusta siihen, että kukin yksilö tulisi tulkinneeksi Kirjoituksia oikein Pyhän Hengen ohjauksessa puhtaan individualistisesti. Johtajan tehtävä muodostui näin melko paradoksaaliseksi. Yhtäältä oli tarpeen pitää kiinni hänen suhteellisesta auktoriteetistaan Raamatun oikean tulkinnan armoitettuna välittäjänä; toisaalta autoritaarinen julistus oli lakannut toimimasta, eikä lauman kurissa pitäminen ollut enää mahdollista täysin perinteisin keinoin. Oli kasvava paine saada tottelevaisuus vaikuttamaan aina vain vapaaehtoisemmalta ja houkuttelevammalta.
Oma tarinani – jota olen monina versioina ja useiden vuosien ajan täälläkin kertoillut – on yksi tapausesimerkki tämän jännitekentän todellistumisesta yksilöelämän tasolla. Tarkoitukseni ei ole enää tässä palata henkilökohtaisiin vaiheisiini. Tyydyn vain viittaamaan sivupalkin Tekstejäni muualla -osion kirjoitukseen ”Ajattelijan kasvukertomus”, joka lienee toistaiseksi kirjallisesti ehein esitys tästä aina uusiin tulkintoihin houkuttelevasta historiasta.
Yllä muotoiltu karkea kuva menneisyyteeni kuuluvasta vallitsevasta tavasta ymmärtää Raamatun auktoriteetti siihen kytkeytyvine jännitteineen johtaa – juttusarjan aiemmista osista tutun etenemislogiikan valossa – kysymään, kuinka sitten nykyään ymmärrän kristillisen elämän ja ”Kirjoitusten” välisen suhteen. Onko Raamattu yhä oikean elämän ja ajattelun auktoriteetti?
Kenellekään Apostolia vuosien varrella seuranneelle on tuskin epäselvää, että suhteeni auktoriteettiin par excellence on jokseenkin ristiriitainen, jos ei loogisessa niin ainakin emotionaalisessa mielessä. Lacanilta olen omaksunut käsityksen, ettei auktoriteettirakenne ole noin vain hylättävissä. Ilman herradiskurssia ei ylipäätään ole olemassa minkään diskurssin perustavaa edellytystä. Toisin sanoen mikään keskustelu ei ole mahdollista ilman ankkuria ja kiinnekohtaa, sitä mikä kehystää ja määrittelee keskustelun keskusteluna. Ratkaiseva kysymys liittyykin ankkurin sijaintiin. Autoritaarisessa logiikassa ”herra” on totuuden paikalla, mutta mikään varsinainen ”annettu” todellisuus ei tosiasiallisesti pakota samastamaan auktoriteettia ja totuutta jäännöksettömästi keskenään. Totta puhuen juuri jäännös on totuuden keskeisin elementti.
Katsonkin kristinuskon yhden totuusvaikutuksen kätkeytyvän juuri tähän mahdollisuuteen: herraan, joka tulee sysätyksi totuuden paikalta ja samastuu jäännökseen, syntiin, silkkaan paskaan. Eikä vain samastu paskaan – vaan tulee paskaksi. Helluntailaisuus periaatteessa tunnustaa asianlaidan olevan näin, mutta neutraloi sen vaikutuksen tulkitsemalla Kristuksen ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen tapahtumana, jossa totuus lunastaa vanhan paikkansa kaikkia ilmenemisensä konteksteja hallitsevana herruutena.
Mitä tämä minulle kristillisen elämän käytännön puitteissa merkitsee? Ainakin sitä, etten lue Raamattua autoritaarisesti. Kyse ei missään tapauksessa ole ensisijaisesti ylhäältä vastaanotettujen käskyjen tottelemisesta. Vuorisaarnan eettinen kontribuutio on siinä, että se muun muassa osoittaa moraalilain seuraamisen mahdottomuuden. Toisaalta miellän moraalilain – kuten ihmisoikeudet, tasa-arvon ja niin edelleen – siinä mielessä ”taivaasta langeneeksi ilmestykseksi”, että pidän sen tulkitsemista pelkkänä evoluution kontingenttina seurauksena syntyneenä sosiaalisena sopimuksena jokseenkin tuhoisana (ja loogisesti ristiriitaisena tai absurdina). Olipa moraali mitä tahansa, se ei ole vain tietoisuutemme liitännäinen, vaan sen keskeinen jäsentymisen periaate aivan kuten logiikkakin. Sen ulkopuolelle ei ole mahdollista päästä sitä aina jo edellyttämättä.
Raamattuun liittyvä auktoriteetti on siten viime kädessä samaa auktoriteettia, joka ilmenee jokaisen kulttuurin, yhteisön ja yksilön elämässä suhteena Hyvään. Vaikkei Hyvän ajattelisikaan olevan ikuista, käytännön toimintamme tasolla emme kykene johdonmukaisuuteen ilman tätä viitepistettä, jonka avulla määrittelemme muun muassa sen, mitä kulloisessakin tilanteessa pitäisi tehdä ja miksi. Sekin, joka hylkää Hyvän, tarvitsee hylkäämiselleen kriteerin, eräänlaisen ”arvojen arvon”. Minun nähdäkseni tuo ”arvojen arvo” – kutsuttiinpa sitä sitten mauksi tai differentiaaliseksi elementiksi – perustuu kuitenkin aina johonkin implisiittiseen moraaliseen väittämään eli pyrkii vastaamaan siihen, miksi Hyvän hylkääminen on hyvää ja/tai oikein, jolloin kyse on vain loogisesta kehäpäätelmästä.
Tavallaan kristityn on siis tarpeetonta asettaa Raamattua miksikään ajattelun auktoriteetiksi. Hän ei ole sen enempää tietämätön Hyvästä kuin kukaan muukaan; hänellä on omatunto, joka toimii paremmin tai huonommin sen mukaan, onko hän harjaannuttanut itseään toisilta riistämisessä vai toisille antamisessa. Paatunut ihminen ei ole tietämätön, vaan piittaamaton. Tyypillisesti ihminen ei seuraa niitä arvoja, jotka on valinnut, vaan niitä, jotka on ansainnut.
Tietyn moraalisen tradition välittäjänä Raamattu ilmaisee Hyvän todellisuutta enemmän tai vähemmän kirkastuneesti. On esimerkiksi melko kiistatonta, että evankeliumien pitkäaikainen vaikutus kulttuurissamme on lisännyt tietoisuuttamme viattomista uhreista ja tehnyt meidät herkkävainuisiksi uhriteollisuuden monille muodoille jopa siinä määrin, että uhriudesta on tullut uudenlaista pääomaa pahan tarpeisiin. Evankeliumien puhe Hyvästä ei ole autoritaarista, sillä Jeesukseen personoituvana sen subjekti on uhri, joka ei kykene auttamaan itseään. Siksi kristityn on tavallaan nurinkurista lähestyä Raamattua ensisijaisesti tottelevaisuutta vaativana ohje- ja käskykokoelmana. Jos Jumalan ilmoituksen ydin on Jeesus – kuten kristityt perinteisesti kaikkialla ajattelevat – on hullunkurista, että kristityn tulisi nähdä hänessä totuuden paikalla oleva herra pikemminkin kuin orjan hahmon omaksunut totuus.
Mutta tällainen totuus ei vaadi tottelevaisuutta, vaan vapautta: se ei puhuttele orjaa objektina, koska kyse on orjasta subjektina, jonain jolta herra jatkuvasti riistää toimijuuden, mutta joka juuri herran hylkäämänä jäännöksenä ruumiillistaa sen hyvyyden universumin, jota herran systeemi ei kykene käsittämään tai sisäistämään. Ongelmamme ei silloin ole kyvyttömyys totella, vaan kyvyttömyys olla vapaita. Joten mistä kertoo se, että usein juuri vapautta tahtoessamme vaadimme toisiamme mitä suuriäänisimmin alistumaan herran käskyvaltaan? Historian pitkä oppimäärä ei vieläkään näy riittävän: luulemme aina vain vapauden merkitsevän joko herran kieltämistä tai sille alistumista, emmekä suostu näkemään, kuinka edellinen johtaa aina jälkimmäiseen ja jälkimmäinen takaisin edelliseen. Mielestäni tätä sietäisi miettiä.
Modernilla ihmisellä on taipumus fantasioida absoluuttisesta vapaudesta, todellisuudesta moraalilain rautahäkin, hyvän ja pahan tuolla puolen. Kristillinen fundamentalismi puolestaan tulkitsee vapauden pseudoaugustinolaisesti: sen mukaan vapaus on yhtä kuin täydellisyyteen kehittynyttä tottelemisen kykyä. Yhtäläinen harha on tietysti kuvitella pahan tekemisen johtavan vapautumiseen. On epäilemättä olemassa sekä vapautta lisääviä että sitä kaventavia moraalisia valintoja. On hankala uskoa, että jatkuva ja tietoinen pahuuden harjoittaminen tekisi kenestäkään vapaata, tiedostipa pahuutta harjoittava tätä tai ei. Mikäli pahuus kuitenkin vapauttaisi, merkitsisi se samalla kaikesta tunnetusta ihmisyydestä vapautumista.
Fantasia hyvän ja pahan tuonpuoleisuudesta edellyttää näkemyksen vapaudesta, joka on ymmärrettävissä Hyvästä riippumatta. Hyvän ja pahan tuolla puolen vapaus ei siis ole hyvää missään tunnetussa mielessä ajateltuna. Se voi yhtä hyvin olla jotain tyystin painajaismaista. Rohkenen kuitenkin väittää, ettei vapautta ole mahdollista ajatella johdonmukaisesti Hyvän (tai hyvän) todellisuudesta irrallaan. Jos Hyvä näyttäytyy meille käskevänä ja despoottisena, on syytä pohtia, miksi näin on. Kun moraali kieltää meitä alistamasta ja riistämästä toisia, se epäilemättä tekee niin suojellakseen jotain itseisarvoista todellisuutta, tässä tapauksessa Toisen ehdotonta oikeutta vapauteen ja arvokkaaseen elämään. Tunnetusti juuri tämän käskyn yleissitovuuden kieltäminen johtaa despotismiin.
Hyvän käskevä muoto on näin ajateltuna seurausta maailmasta, joka haluaa uskotella, ettei Hyvää ole olemassa, jos on olemassa mahdollisuus pettää se. Täydellisen hyvä – tai lankeemusta edeltävä – maailma ei nähdäkseni merkitse alkuperäistä pahan mahdollisuuden puuttumista, vaan mahdollisuutta sekä Hyvään kohdistuvaan uskollisuuteen että sen pettämiseen. Tässä maailmassa Hyvän pettäminen näyttäytyy tosin väistämättä vailla vapautumisen illuusiota, siis pelkkänä hämäränä ja vielä ajattelemattomissa olevana Hyvän tuonpuoleisuutena. Kristillisen lankeemusmyytin ytimessä on arvoitus: kuinka olento, joka tietää vapauden merkitsevän Hyvää, voi kieltää Hyvän oman vapautensa nimissä? Kuinka petos ylipäätään on mahdollinen?
Jos vastaamme kysymykseen väittämällä, että petoksen mahdollisuus on vapauden edellytys, olemmeko edenneet mihinkään? Emmekö tällöin joudu myöntämään pahan kätkeytyvän välttämättömänä mahdollisuutena itse olemisen alkuperään? Mutta kuinka olemisen alkuperä voisi langeta muuten kuin kieltämällä itsensä ja tulemalla olemattomuudeksi? Tämä puolestaan johtaisi loogiseen ristiriitaan: on mahdotonta, ettei ole olemassa yhtään mitään.
Tässä mielessä Jumalan mahdottomuus langeta on looginen välttämättömyys: jos Jumala on olemassa, hän on välttämättä täydellisen hyvä ja siis kyvytön lankeamaan. Vastaavanlainen välttämättömyys ei kuitenkaan kristinopin mukaan päde luotuihin olentoihin, sillä luodun täydellisyys on aina velkaa alkuperälleen. Luotu on joskus alkanut olla olemassa; toisin kuin Hyvä, se ei ole ikuista. On siis ainakin loogisesti mahdollista väittää, ettei lankeamisen mahdollisuus sisälly Jumalaan (ja tämä on välttämätöntä), mutta samalla on niin, että luotuun olentoon tämä mahdollisuus väistämättä sisältyy, sillä luotu on aina sikäli epätäydellistä, että sillä on alkuperä itsensä ulkopuolella.
Ja kenties on niin, että lankeamisen mahdollisuus on juuri ulkopuolella sijaitsevan alkuperän, eräänlaisen ”olemisen velan”, välttämätön seuraus. ”Velka” merkitsee tällöin luodun vapauden mahdollistumisen ehtoa: mikä tahansa vapaa olento, jolla on alkuperä itsensä ulkopuolella, voi valita pettää alkuperänsä. Lankeamattoman olennon kohdalla tällainen valinta merkitsee vastuuta, jollaista tuskin osaamme kuvitella; hänhän ei näet ajaudu petokseen vastoin parempaa tietoaan, vaan yksinkertaisesti päättää pettää alkuperänsä päättämällä pettää itseään. Kyse on tuskin mistään lievemmästä kuin tietoisesta valinnasta pahan eduksi Hyvää vastaan. En sano, että olen oikeassa arvellessani näin, mutta ainakin käsitys vaikuttaa metafyysisesti mahdolliselta ja kohtalaisen uskottavaltakin.
