14.3.2024

Ateisti Jumalan armosta

 
Kuten varmaan suurin osa tätä blogia seuraavista tietää, kelailen menneisyyttäni paljon. Kelailulle on selvästi tarvetta, sillä olen ymmärtänyt, etten ole vielä täysin selvillä siitäkään, kuinka suuri ja moninainen on ollut elämässäni tapahtunut muutos, kun noin 2010-luvun puolivälissä irtauduin helluntailiikkeestä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.
 
Viime aikoina olen miettinyt kokemusta, joka hyvin merkittävällä tavalla vaikutti paitsi siihen, että irtauduin tuon herätysliikkeen vaikutuspiiristä, myös siihen, että tapani ajatella kristinuskoa muuttui jollain tapaa dekonstruktiiviseksi ja ateistiseksi. Toisin kuin yleensä, tässä tapauksessa on todellakin mahdollista puhua yhdestä yksittäisestä – ja mullistavastakin – kokemuksesta.
 
Merkillisintä on, ettei tässä kokemuksessa ollut kyse ”Jumalan poissaolosta” tai siitä, että olemme täällä lopultakin yksin ja omillamme. Kokemukseni ja tapani käsitteellistää se oli tiukasti ottaen hyvinkin ”kristillinen”, ja juuri sellaisena se näyttäytyi silloinkin, kun aloin asiaa ajatella – ja myöhemmin vedin siitä varsin ateistiset johtopäätökseni. Voi sanoa, ettei minusta tullut ateistia siksi, että jotenkin olisin luopunut uskosta, vaan tulin ateistiksi täysin kristilliseltä pohjalta.
 
Tuota vuoden 2012 kokemustani voisi kai kuvata sanalla synnintunto, mutta nykyään suosin armon avautumista. Siihen saakka kristillisyyttäni oli määritellyt ajatus Jumalasta, joka kyllä oli monella tapaa armollinen, mutta joka kuitenkin odotti minulta yhtä ja toista: oikeanlaista elämäntapaa, oikeanlaisia mielipiteitä ja oikeanlaista suhdetta auktoriteetteihin. Kyse ei ollut pelkkien sääntöjen seuraamisesta, vaan ”uskovan elämästä”, jonka tuli ”kirkastaa Kristusta”. Käytännössä tämä tarkoitti ”syntisen elämän” välttämistä, omistautumista ainoan oikean Jumalan palvelemiselle ja Raamatun auktoriteetille. Armo ei niinkään antanut lupaa poiketa tästä kuin luvan epäonnistua – ja yrittää sitten uudestaan. Koska armo ei varsinaisesti vapauttanut yrittämisestä (vaan pikemminkin vapautti yrittämään), syyllisyys ja riittämättömyyden tunne säilyivät uskovan elämäni pohjavireenä. En kuitenkaan halunnut tunnistaa tai tunnustaa näin olevan, kuten ei luultavasti halua kukaan, jolle armo merkitsee etupäässä kilvoittelun ja alistumisen vapautta.
 
Radikaalin armon avautumisen kokemuksessa tämä käsitys murtui: ymmärsin nyt, ettei Jumala vaadi minulta yhtään mitään. Ei oikeanlaista elämää, sillä sekin on Jumalan silmissä pelkkää omavoimaista teeskentelyä; ei yrityksiä selvitä vähemmällä synninteolla, sillä jumalanpalvontammekin on täynnä syntiä ja saastaa. Oikeat elämäntapani, ahkerat rukoukseni ja jatkuva raamatunlukuni eivät yksinkertaisesti merkinneet Hänelle mitään; niillä ei ollut mitään tekemistä pelastumiseni kanssa. En pelastuisi ainoallakaan omalla aikomuksellani, teollani tai päätökselläni, kaikki oli Jumalan käsissä, hänen armonsa varassa. Jos Jumala vaati kaiken, hän myös antoi kaiken, mitä vaadittiin.
 
Tämä yksinkertainen idea vapautti minut ensin jokaisesta uskovaisen elämääni siihen saakka määrittäneestä hengellisen kilvoittelun pakosta. Sain olla juuri se mikä olin, tyhjäkätinen ryöväri ja kelvoton teeskentelijä, jonka rukoukset olivat joutavaa itsen ympärillä pyörivää höpötystä. Aluksi juuri tämä oli hyvin tärkeää: minulla ei tarvinnut olla mitään annettavaa, ja itse asiassa tilanne oli se, ettei kenelläkään ollut mitään annettavaa – teinpä ja olinpa mitä tahansa, en Jumalan edessä ollut ristillä riippuvaa ryöväriä parempi, enkä tulisi koskaan sitä olemaankaan, elinpä sitten kuinka oikein tai väärin tahansa. Minua ei tuomittaisi omien tekojeni, vaan Kristuksen tekojen nojalla.
 
Miksi tämä oivallus oli merkittävä myöhemmän kehityksen kannalta? Ensiksikin se vapautti minut hengellisistä auktoriteeteista: tästä eteenpäin en antaisi kenenkään ihmisen tai minkään yhteisön kulttuurin tai sääntöjen (julkilausuttujen tai -lausumattomien) sitoa omaatuntoani. Olin vapaa noudattamaan niitä, olin vapaa poikkeamaan niistä. Olin vapaa arvioimaan itsenäisesti, oliko jokin teko tai tekemättä jättäminen viisas tai oikein. Jos erehtyisin, sitä ei luettaisi minulle synniksi.
 
Toiseksi se vapautti minut ajattelemaan, olemaan asioista toista mieltä ilman, että olisi ollut jokin valmiiksi määritelty kanta tai ajattelutapa, johon täytyi sitoutua vain siksi, että jokin auktoriteetti oli sen asettanut. Minun ei tarvinnut pelätä, että jokin ajatuksen suunta veisi minut johonkin kiellettyyn tilaan. Jos erehtyisin, sitä ei luettaisi minulle synniksi. Olin vapaa ajattelemaan juuri kuten halusin, virheellisesti, oikein; olin vapaa etsimään asioiden ja tekojen totuutta eniten omaksi kokemallani tavalla. Kristinuskossa ei ollut kyse samaa mieltä olemisesta.
 
Juuri armon avautumisesta käsin saatoin alkaa ajatella vastakarvaan ja kyseenalaistaa entistä, auktoriteettiin nojaavaa kristinuskontulkintaani. Ei Raamattu ollut kirjakokoelma, jonka kanssa samaa mieltä oleminen minut pelastaisi. Ei ollut kyse minusta, ei minun teoistani tai ajatuksistani – olin vapaa tekemään ja ajattelemaan, olin vapaa olemaan samaa ja eri mieltä, olipa vastapäätä sitten Paavali tai jokin kristinopin dogmi. Edes Jeesus ei säikähtäisi, vaikka sylkisin hänen kasvoilleen. Siksihän hän tänne tulikin, minunlaisteni pilkattavaksi.
 
Jos Jeesus lähestyi minua armo edellä, kyse ei voinut olla Kristuksesta minään ajattelun rajoja asettavana auktoriteettihahmona, joka olisi huolissaan omasta arvovallastaan. Olisiko tällainen Kristus koskaan suostunut ristiinnaulittavaksi? Ymmärsin nyt, että juuri majesteetti-Kristusta olin palvellut entisessä elämässäni. Olin edelleen vapaa tekemään niin, mutta se ei ollut pakollista. Jos halusin elää toisin, seurata ajatuksiani sinne, missä mikään lopputulos ei ollut taattu, saisin tehdä niin. Saisin olla ja elää, eikä sitä luettaisi minulle synniksi.
 
Tämä tarkoitti minulle elämää ja iloa ilman syyllisyyttä, ilman kaikkivaltiaan Isän rankaisevaa katsetta: elämää ilman jatkuvia uhreja vaativaa Jumalaa.
 
Vähitellen päädyin ajattelemaan armoa radikaalina konseptina, joka ei ainoastaan tyhjennä ihmistä osoittamalla (välillisesti) hänen saavutustensa turhuuteen, vaan tekee saman Jumalallekin herrana ja auktoriteettina. Radikaalin armon lopputulemana myös Jumala tyhjenee, kuten ihminenkin, olemattomiin. Jäljelle jäävät vain kehykset: sisällön olemme vapaita muotoilemaan itse.
 
En siis ole ateisti, koska olen ensin hylännyt Jumalan. Minusta tuli ateisti, koska seurasin vapautta, jonka horisontti avautui jumalallisen armon kohtaamisen seurauksena. Jos olen näin hylännyt mestarini, olenko hänen mielestään helvetin ansaitseva kapinallinen vai jotain, mihin hän alun pitäen kohdallani pyrkikin?
 
Koska olen saanut kristillisen kasvatuksen ja elänyt yli puolet elämästäni helluntailiikkeen piirissä, ei ole ihme, että oma kokemukseni määrittyi kristillisen teologian ja terminologian puitteissa. Armo voi kuitenkin aueta monella tapaa, kristinuskon tai minkä tahansa tradition viitekehyksessä tai siitä huolimatta. En pidä kokemukseni rakennetta universaalina. Sillä on kuitenkin historiallinen merkitys, joka heijastuu nykyiseen tapaani ajatella syyllisyydestä ja vapaudesta.
 
Huomasin aika nopeasti, että olin monen kristityn mielestä päätynyt ajattelemaan armosta ”liian väljästi”. Yleinen vastaväite oli, että näin laaja armokäsitys kadottaa kristinuskolta sen tunnistettavat piirteet. Toinen yhtä yleinen kritiikki kuului, että huomioin vain Jumalan rakkaudellisen, mutten hänen totuudellista puoltaan. Kumpaakin vastaväitettä yhdistää ajatus opillisen identifikaation ratkaisevasta merkityksestä, mikä puolestaan viittaa pelkoon selvärajaisten kategorioiden ja sitä myöten varmuuden häviämisestä.  Tyypillisesti implikoitiin, että armossa on kyse määriteltävissä olevasta eettisestä horisontista, joka tavalla tai toisella tyhjenee ihmisen päätökseen ja valintaan. Taustalla kumisi ajatus: eivät sentään kaikki pelastu, niinhän se ei mene! jotain väliä on sentään silläkin, mitä itse tekee!
 
Nykyään en usko tuonpuoleiseen, mutta pelastuksen voi ajatella tämänpuoleisestikin vaikkapa juuri syyllisyydestä vapautumisena. Oli miten oli, kohtaamani ”kristillisen” kritiikin taustamotiivi on itsessään paljastava. Tosin en väitäkään kaikkien pelastuvan; totean vain, ettei armo valikoi, kenet pelastaa, sillä se pelastaa kenet tahansa.
 
Armoa koskevat keskusteluni niin sanottujen fundamentalistien kanssa jumittuvat tyypillisesti siihen, että käsitystäni syytetään epäraamatullisuudesta – toisin sanoen siitä, ettei tapani ajatella perustu kirjoitusten auktoriteettiin. Tästä on helppo edetä päättelemään, että jumalaton näkemykseni on mahdollinen vain, koska olen jossain vaiheessa hylännyt Jumalan. Asia menee kuitenkin täsmälleen päinvastoin. Minusta tuli jumalaton Jumalan armosta.

11.3.2024

Ajattelusta ja itsestäänselvyydestä

Ajattelu on anarkistista. Se ei koskaan palvele vallitsevia valtasuhteita, yhteisöjä, ideologiaa tai identiteettejä – ei silloinkaan, kun sen johtopäätökset näyttävät kulkevan hetken aikaa samansuuntaisesti jonkin yleisesti tunnustetun vallan kanssa. Heti, kun ajattelu kohdistuu yleisesti tunnustettuun, se kieltää sen. Ajattelun outo voima on sen kyvyssä kieltää mikä tahansa.
 
Ajattelu on kollektiivista. Yksilö ei ajattele, kollektiivi ajattelee yksilössä; ei ole olemassa ”omia” ajatuksia, vaan ajatus on aina toisen ajatus. Siksi ajattelussa on läsnä vieraus ja epämukavuus. Ajattelija ei itse päätä, minne ajattelu hänet vie.
 
Ajattelu on halun työtä. Työnä se on annetun kieltämistä, haluna se on totuuden halua. Totuutena ajattelu häiritsee tiedettyä, pysyvää, varmaa ja itsestään selvää. Ajattelun vastakohta ei ole dogmatiikka tai julistus, vaan varmuus ja itsestäänselvyys. Dogmatiikka ja julistus ovat jähmettynyttä tai hetkellisesti pysäytettyä ajattelua, varmuus ja itsestäänselvyys ajatteluun kohdistuva kielto.
 
Ajattelulle ei voi asettaa mitään tehtävää, ajattelu asettaa aina tehtävänsä itse, omassa tilassaan (joka on halun ja vapauden tilaa). Se ei tähtää mihinkään taattuun, vaan avaa epämääräisen vapauden ajan ja avaruuden, joka kykenee muuttamaan olemisen ja haluamisen tapoja. Siksi ajatteleminen on aina poliittista, vaikkei ole olemassa mitään erillistä ajattelun politiikkaa.
 
Itsestäänselvyyden eli annetun voi tunnistaa muun muassa siitä, ettei sitä voi sen enempää uskottavasti kiistää kuin perustellakaan. Itsestäänselvyys on läpinäkymätön. Jokainen yritys perustella itsestäänselvyys vaikuttaa aina jo edellyttävän sen, mikä vasta piti perustella. Siksi itsestäänselvyys on lopulta helppo saattaa kyseenalaiseksi, vaikkei helppous viittaakaan kyseenalaistamisen uskottavuuteen (sillä uskottavuus rakentuu sosiaalisesti, kuten annettuuskin; tämän vuoksi uskottavuus on aina itsestäänselvyyden puolella).
 
Itsestäänselvyys on eräänlainen ajattelun tapahtumista estävä aivosumu. Jos todellisuuden (tai ”kirjoituksen”) tulkitsemisen lähtökohtana on tulkittavan absoluuttinen auktoriteetti (kuten esimerkiksi fundamentalisteilla ”Jumalan sana”), tulkintaan ei voi sisältyä mitään ajattelua, vaan se on pelkkää annetun vastaanottamista.
 
Ajateltava on kiellettävä annettuna. Kristitty voi ajatella Jumalaa vain kyseenalaistaessaan tämän olemisen, uskova ajattelee uskoa vain epäillessään. Siksi ateismi on uskon autenttinen muoto, ja oppilas osoittaa itsenäisyytensä kieltäessään mestarinsa. Kristinuskon historiassa ajattelun kriittinen uusintamisprosessi ilmenee Jumalan hahmossa tapahtuvassa muutoksessa Vanhasta testamentista Uuteen testamenttiin: mustasukkainen heimojumala saa yhä symbolisempia ja abstraktimpia piirteitä, jotka huipentuvat niin kutsutussa negatiivisessa teologiassa.
 
Ajattelua ei tule sekoittaa järkeilyyn. Jälkimmäisessä on kyse annetun piirissä tapahtuvasta loogisesta ja käsitteellisestä sovittelutyöstä, joka, olipa kuinka sofistikoitunutta tahansa, ei tosiasiassa lävistä annettuuden rajoja, vaan enemmän tai vähemmän pyrkii luomaan ja rakentamaan annetun ehdoilla toimivan systeemin. Järkeily pyrkii usein esiintymään ajatteluna kätkeäkseen epäkriittisyytensä ja konformisminsa. Monet filosofiset, teologiset ja yhteiskuntatieteelliset hankkeet vaativat itselleen ajattelun auraa, koska ne puhuvat vallan ja hallinnan näkökulmasta. Ajattelun toiseus muuttuu yhden ja saman jatkumoksi, järkeilyn tuttuudeksi. Anarkia vesittyy veljeilyksi vallan kanssa. Termin haltuunoton väkivalta huolehtii siitä, että järkeily säilyttää kriittisen ajattelun fantasiansa.
 
Yllä kirjoitettu ei pyri esittämään minkäänlaista ajattelun kaavaa, vaan hahmottelee ajattelun väljää luonnetta ja ”metodologiaa” yleisten ennakkoehtojen tasolla. Voi kysyä, onko olemassa ajattelua, joka tukee jotain kuviteltavissa olevaa hanketta. Epäilemättä on olemassa hankkeita, jotka voivat tukea ”ajattelun asiaa” luomalla olosuhteita, joissa ajattelun tapahtuminen mahdollistuu. Ajattelun liike on totuuden liikettä. Siksi ajattelulla ei ole lähetystyötä tai opetuslapsia.
 
  

14.2.2024

Visiosta ja luovuudesta

Vision ei pidä olla huone, vaan aukea. Visiolla ei ole seiniä. Se on maisema. Tuulen on annettava puhaltaa, sateen langeta ja virtojen virrata. Visio ei ole dogmatiikkaa tai uskontunnustus, pikemminkin se on vapaudelle raivattu tila, jossa luovuuden edellytysten vaatimat peruselementit tulevat (väärin)tunnistetuiksi prosessin alkuun panevina liikemomentteina. Ne voivat olla mitä vain inspiroivista iskulauseista sävelaiheisiin tai kuvallisiin motiiveihin.
 
Myöhemmin nämä elementit tunnistetaan yhä uusin tavoin, ja osa tunnistamisen tavoista johtaa myös määrittelemään ne uudestaan. Vision tila on jatkuva muutos, vaikka hahmottamisen logiikka vaatiikin näiden ”kiinteiden kappaleiden” havaitsemista; luovien subjektien on toki kyettävä kokemaan olevansa tilassa, eikä tilaa voi hahmottaa ilman maaperän ja kappaleiden metriikkaa.
 
Keskeistä on, ettei noiden ”kappaleiden” luonne missään vaiheessa kirjaudu visioon pysyvänä dogmatiikkana. Jos näin tapahtuu, ajaudutaan ennen pitkää pelkkään määriteltyjen ehtojen vallitessa tapahtuvaan formaaliin sisällöntuotantoon. (Lopputulos on sama, jos visio alkaa tarkoittaa aatetta, jonka välittäjäksi taideteos alistetaan.) Vaikka tällaista sisällöntuotantoa juhlitaan ja palkitaan taiteena (ja sitä tapahtuu paljon), kyse on usein pelkästä kaupallisesta suhdetoiminnasta, jolle taide on muuttunut sisällön nimeksi ja keinoksi erottautua markkinoilla. Visio toimii tässä mediumina, jonka kautta pääoma pyrkii kaappaamaan luovan prosessin, ja vision kautta pääoma on tavoittavinaan luovan prosessin säännönmukaisuudet puhtaina numeraalisina kvantiteetteina.
 
Taiteilijalle visio on tuotannon tapahtumatila. Pääoma pyrkii hallitsemaan ja valtaamaan tuon tilan itselleen. Riistämisen loogisena päätöksenä on taiteilijasubjektin korvattavuus ja kertakäyttöisyys; pääoman fantasia on täydellisesti haltuunotettu visio, luovan tuotannon massamuotoinen syytäminen ikuisesti laajeneville markkinoille. Tuotannon tasolla kohtaamme alihankkijaksi redusoidun taiteilijan, jolta voittajien ja häviäjien hierarkiassa on riistetty vision jatkossa huomiotaloudellisen ”näkyvyyden” ehdoilla määrittyvä yksilöllisyys ja ainutkertaisuus. (Nykyajan käytännön sovellus tästä on influensseri: usein ”taiteilijaksi” identifioituva, oman elämänkokonaisuutensa markkinaehtoistanut subjekti.)
 
On kuitenkin oma kysymyksensä, missä määrin tällainen lopulta on todella, loppuunviedysti, mahdollista. Pääoman kvantisoiva tendenssi – kyky muuttaa heterogeeninen ja vastaan haraava todellisuus homogeeniseksi numeraaliseksi lisäarvoksi –, jonka ylläpitäminen on yksi sen elinehdoista, on jo määritelmällisesti luovan elämän ja todellisuuden vastainen. Jokainen haltuunoton prosessi luo luovuudelle uuden vuotokohdan, sillä haltuunotto on mahdollista vain visioon kohdistuvalla dogmaattisuudella. Ja siellä missä on dogmeja, on dogmit väistävää harhaoppia. Luovuus syntyy vuotokohdissa ja hylkää pääoman. Tämä on pääasiallinen syy sille, miksi kapitalismi voi olla innovatiivista vain epäperäisesti, toisia riistämällä.
 
Pääoman hallitsema luova tila on luultavasti siksi pelkkä fantasia. Siitäkin huolimatta, että aivojemme plastisuus ja luova mukautumiskyky näyttävät toisintuvan kapitalistisen systeemin plastisuutena ja ikuisena, alistumiskykyisenä ja hyödyllisen kekseliäänä joustavuutena, kuva on vajavainen, ennen kuin sisällytämme siihen tuhoisan plastisuuden potentiaalin, radikaalin tottelemattomuuden ja mukautumattomuuden elementin.
 
Luovuus ei ole vain aivojen mukautuvaa joustavuutta ja toimintakyvyn säilymistä muuttuvissa olosuhteissa, se on myös tottelematonta pidättyväisyyttä ja vetäytymistä, joka vie luovuuden hyötyajattelun tuolle puolen. Pääoma pyrkii hallitsemaan ”hyvän” plastisuuden kautta, ”pahan” plastisuuden kieltämällä. Kun joustavuudesta ja mukautumisesta tulee dogmi (ja niin käy väistämättä), syntyy myös vuotokohta, taiteilijasubjekteja ja niiden yhteisöjä, joiden piirissä luova tuotanto omaksuu pääomalle vieraan ja tottelemattoman muodon. Pääoma hylkii tätä säännönmukaisesti tuottamattomuutena, muttei tosiasiallisesti tule toimeen ilman sitä. Siksi pääoma ei pyri hallitsemaan ainoastaan työtämme, vaan myös lepoamme.
 
Luovuus on luontojaan ”hereettistä”, harhaoppista. Vaikka visio on luovuuden tapahtumistila, luovuus ei viime kädessä kunnioita visiossa annettuja rajoja, vaan itse asiassa kiistää niiden annettuuden, vie luovan subjektin epämääräiseen ratkaisuavaruuteen ja uusille poluille sallimatta tämän pysähtyä houkuttelevimmankaan dogmatiikan äärelle. Luovuus kyllä hyödyntää dogmatiikkaa – se tarvitsee joskus ankariakin pidättäytymisen tapoja – mutta se ei koskaan omaksu sitä, ei koskaan varsinaisesti kunnioita sitä. Aivan kuten emme silmälaseja käyttäessämme ala ajatella, että silmälasit itse näkisivät. Kun olemme kylläisiä, meidän tulee polkea dogmatiikkaa välittämättä vähääkään, että se hetki sitten maistui hunajalta suussamme.
 
  

9.2.2024

Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 2

1
Erään usko-TV:n saarnan otsikkona on ”Tässä ajassa”. Saarna pohtii, kuinka elää kristittynä ”nykyajan pimeyden keskellä”. Se antaa vastauksen, joka kiteyttää uskovan elämän merkityksen (kuten se ”piireissä” käsitetään): kristityn osa on elää valona pimeydessä, viedä eteenpäin viestiä ikuisesta elämästä. Saarna ojentaa vastauksen, joka on tarkoitettu vastaanotettavaksi. Puhujan mukaan idea saarnaan tuli suoraan Jumalalta.
 
2
Ateistinen arroganssi voi luulotella tällaista elämää helpoksi, vetäytyä omaan fantasiaansa uskottelemalla, että valmiiden merkitysten ja auktoriteettien kaipuun raja menee uskonnollisten ”lahkoporukoiden” ja sellaisesta irti sanoutuvien välillä. Ei mene, tämän huomaa jo presidentinvaalien yllä leijuvasta yleisestä lammasmaisesta konformismista ja pitkäpiimäisestä tylsämielisyydestä. Haluamme ”päteviä arvojohtajia”. Meidän mielestämme pätevin arvojohtaja on narsistisen kyynärpäätaktiikan sisäistänyt valkoinen keski-ikäinen mies.
 
3
Helluntailainen saattaa tietenkin kuvitella sekulaarin ateistin elelevän nautintojensekaisessa moraalisessa tyhjyydessä, mutta tämäkin on vain vieraantunutta ylimielisyyttä ja identiteettipolitiikkaa, erottautumisen halua, toisen puolesta tietämistä. Se on myös helppo tapa selittää kotimaisen helluntailiikkeen surkeat kasvunäkymät: ihmisiä ei enää kiinnosta Jumala, koska he nauttivat estottomasti synneistään, ja tämä elämäntapa se kuulkaa vaatii sentään jonkinlaista pidättäytymistä.
 
4
Vastoin yleistä luuloa on hankalampi markkinoida täyttä vapautta kuin vastuuta, syyllisyyttä ja velvollisuuksia. Ei ole ihme, että monet ”tässä ajassa” -aihetta sivuavat saarnat taantuvat enemmän tai vähemmän puheiksi jonkinlaisen yleisen tottelevaisuuden (seurakuntakuri), oikeiden elämäntapojen (rukoileminen, raittius, Raamattu) puolesta. Sama pätee muutettavat muutettuina sekulaariin politiikkaankin. Miten kummassa konservatiivinen oikeisto muuten voisi menestyä kuria, yksilönvastuuta, palkkamalttia ja valtiollisen velkataakan (syyllisyys!) painoa julistamalla? Vapaus on utopiaa, sanotaan, kuri ja tottelevaisuus silkkaa realismia.
 
5
Vanhastaan muistan, kuinka haastavaa pelkän puhtaan armon julistaminen oli useimmille saarnaajille. Läsnä oli jatkuva huoli siitä, että armo saa lauman elämään kuin pellossa, hukuttamaan itsensä nautintoihin ja unohtamaan sen, että kaikki kuuluu Jumalalle, vapauskin. Siksi oli huolehdittava, että kuulijat ymmärtävät armon merkityksen tavalla, joka ei houkuttele tottelemattomuuteen. Helluntaisaarnoille on yhä tänäkin päivänä tyypillistä looginen rakenne, jossa korostetaan, että vaikka kukaan meistä ei voi omilla teoillaan ansaita iankaikkista pelastusta, on kuitenkin ”pelastusvarmuuden” kannalta ensisijaisen tärkeää elää oikein.
 
6
”Oikein eläminen” on tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta, usein julkilausumattomien mutta kaikkien sisäpiiriin kuuluvien silmin selvinä ja kiistattomina näyttäytyvien kieltojen, mielipiteiden ja toimintatapojen noudattamista. Omina hellariaikoinani käsitin nämä kiellot ja rajoitukset vapautta turvaavina rajoina, enkä siis ollut varsinaisesti epärehellinen ajatellessani olevani vapaa; vielä vähemmän olin epärehellinen kokiessani itseni vapaaksi.
 
7
Mitä tuolle vapaudelle tapahtui, miksi se muuttui kullatuksi häkiksi?
 
8
Jokin työnsi minut kaltereita vasten. En heti tajunnut mihin olin törmännyt, ymmärrys tuli jäljestä päin ja edellytti pitkiä sisäisiä dialogeja. Vasta vuosia erkaantumisen jälkeen aloin nähdä, kuinka paljossa hengellisessä väkivallassa olin paitsi ollut itse osallisena, myös joutunut suoran ”hengellisen” vallankäytön kohteeksi. Siellä missä Henki liikkui, leijui ainaisena seuralaisena kateus, joka vallankäytön kätkevien rakenteiden vuoksi oli helppo salata itseltäänkin.
 
9
Helluntailaisessa kulttuurissa näen kiintoisan kahtalaisen piirteen. Yhtäältä se tuottaa varhaiskypsiä nuoria, toisaalta suosii monin tavoin kypsymätöntä aikuisuutta. Nuoret kypsyvät nopeasti joutuessaan elämään tiiviissä yhteisössä, jossa on huomioitava toisten (usein hierarkiassa tavalla tai toisella yläpuolella olevien) tunteet ja opeteltava tulemaan toimeen eri ihmisten poikkeavien kemiallisten koostumusten kanssa. Aikuisten kesken kasvu voikin pysähtyä, kun tarjolla on yllättäviä (tai ei-yllättäviä) tapoja kokea ”Hengen” vaikutuksessa oikeutetuksi tehdä ja sanoa asioita, jotka toisissa yhteyksissä on helppo tajuta kateuden ja kontrollinhalun motivoimiksi. Olen myös muutaman kerran törmännyt tilanteisiin, joissa aikuinen ihminen on ”Jumalan tahto” -oletuksen vuoksi ollut suoranaisesti kyvytön tajuamaan omaa moraalista vastuullisuuttaan, ja pari kertaa olen itse ollut tuo ihminen.
 
10
Tiivis yhteisöelämä piti minut nuorena poissa oman ikäluokkani kännisistä sekoiluista ja huuruisista kotibileistä, mutta opetti (jälkikäteen) myös herkkyyttä tunnistaa rajoja ja rajanylityksiä. Jos joku nykyään tulisi kyselemään, ovatko motiivini ”puhtaat” kun esitän kritiikkiä tai esiinnyn bändini kanssa, olisi vaikea asettaa vakavaa naamaa, mutta aikoinani kuulin tällaista usein (tyypillisesti sitä useammin, mitä perustellumpaa kritiikkiä tai paremman keikan olin vetänyt).
 
11
Nuoret (ja vanhemmatkin) hellarit: en missään nimessä kehota teitä jättämään yhteisöänne, mutta jos joku (kuka tahansa) tulee kyselemään motiivienne perään (etenkin loistettuanne), olkaa kriittisiä ja epäileviä, älkääkä antako setien ja tätien talloa rajojenne yli. Olen varma, että olette jo aivan riittävän kuuliaisia. Päinvastoin: ajatelkaa kriittisesti ja vääntäkää nupit kaakkoon. Tiedostakaa, millä tavoin yhteisön sisäiset häpeäntuotantomekanismit toimivat ja nouskaa yhdessä niitä vastaan. Edes viheliäiset sedät eivät voi väittää, ettei helluntailiikkeen tulevaisuus kuuluisi teille. On turha kuunnella mitään kritiikkiä, joka perustuu kateuteen, vallanhimoon ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Ajattelu elää siellä, missä on anarkiaa.
 
12
Seurakunta ei ole demokratia, sanottiin minulle kerran, sanottiinpa kahdestikin. Tahdottiin sanoa: seurakunnan johtajia ei valita vaaleilla, seurakunnan johtaja on Jeesus ja Jumalan asettama vanhimmisto. Vastustin väittämää jo tuolloin, koska pidin demokratiaa hierarkkista rakennetta kristillisempänä vaihtoehtona. Niin, ja inhosin pomoja, olen aina inhonnut. Pomoilta ei pidä mennä muuta kuin rikkomaan ja varastamaan, sanoisin nykyään…
 
13
Ei pidä käsittää väärin. Inhosin pomoja, mutta inhoni omaksui auktoriteettialisteisen ajattelun muodon. Vielä 2010-luvun alussa saarnasin innokkaasti kuuliaisuuden puolesta. Silloin kun pomot ärsyttivät, keskityin olemaan tottelevainen lähinnä Jumalalle. Luin paljon apologetiikkaa ja kristillisteististä analyyttista filosofiaa, josta käsin oli helppo olla kriittinen turhan lahkohenkistä järkeilyä kohtaan: Jumalahan itse kehottaa palvomaan Häntä koko mielellään, siis älyllään, joten inhimillisiä auktoriteetteja kumartamaton kriittinen ajattelu oli pikemminkin hyvästä kuin pahasta.
 
14
Ero nykyiseen on, etten enää usko ajattelun tarvitsevan pysyviä auktoriteetteja. Väliaikaisia ehkä kylläkin, mutta mestarin osa on tulla oppilaansa hylkäämäksi, ja vain näin mestarin opetus osoittaa arvonsa. Näin miellän asianlaidan olevan kristinuskossakin. Alussa oli poly-, sitten karkea eksklusiivinen monoteismi. Halki Raamatun historian monoteismi kypsyy mustasukkaisen heimojumalan tribaalimindsetistä Uuden testamentin abstraktimpaan ja symbolisempaan lähestymistapaan. Jumala muuttuu Sanaksi ja kirjoitukseksi, poissaolevaksi, jonka ei-olemisen jo temppelin repeävä väliverho on paljastanut. Paavalin teologia haastaa olemaan eri mieltä, luomaan uusia tulkintoja ja arvioimaan lähtöjä uusiksi.
 
15
Uhria huutava ja verta janoava lauma on väärässä. Raamatussakin se sai vain uhrin, muttei Jumalaa.
 
 

3.2.2024

Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 1

1
En miellä itseäni uskovaiseksi, vaikka ajattelenkin olevani jonkinlainen huono kristitty. En esimerkiksi usko sielun tai ”hengen” olemassaoloon, vaan ajattelen (ainakin tällä haavaa) tietoisuuden olevan aineen evoluutioprosessissa kehittämä ominaisuus.
 
2
Tämä kaikki huomioiden on hyvin ironista, että näinä ateistisina vuosina olen puhunut ”evankeliumia” enemmän kuin koko fundamentalistiaikanani yhteensä. Enemmän kuin koskaan olen jutellut kristillisen armon merkityksestä ja käsitteestä eri ihmisten kanssa; samalla olen huomannut, että moni tuttava- ja ystäväpiirini ateisti tuntuu intuitiivisesti ja elämänkokemuksensa vuoksi tajuavan kristillisen armon merkityksen useimpia fundamentalisteja paremmin.
 
3
Mistä syntyy vaikutelma, että toisinaan (ei toki läheskään aina) sekulaari tavan tallaaja, joka ei juuri Jumalan tahtoa pohdiskele, tajuaa nämä asiat paremmin ja osaa keskustella niistä fiksummin kuin useat kohtaamani joka käänteessä uskonsa puolesta todistelevat fundamentalistit? Arvelen, että ainakin tästä syystä: niin sanottu sekulaari ihminen joutuu ratkaisemaan elämänsä tarkoituksen ja merkityksen polttavat kysymykset itse, ilman selkeää ja kiistatonta auktoriteettia. Tämä muuttaa hänen moraalisen kompassinsa moniselitteiseksi ja etiikan sotkuiseksi. Ilman selviä elämänohjeita saattaa olla vaikea kehittää fundamentalistista arroganssia, totuuden haltuunoton käytäntöä.
 
4
Yleisesti ottaen ja karkeasti yleistäen miellän sen tyyppisen helluntailaisuuden, jonka piirissä itse kasvoin, yhdeksi alistumisen halun ja tottelevaisuuden kollektiiviseksi toteutumaksi. Ihmisessä elää raivokas kiire löytää rautasaapas, jonka alle asettua makaamaan ja jonka tahdissa marssia. Siksi on olemassa keskiluokkaista konformismia, siksi on olemassa helluntailaista fundamentalismia. Siksi Raamattu on joidenkin mielestä peräti ajattelun auktoriteetti, siksi kuvitellaan, että ajattelua voi olla, vaikka sitä vaadittaisiin sitoutumaan etukäteen määriteltyihin tottelevaisuuden muotoihin.
 
5
Egoani hivelee ajatus, että lähdin hellaripiireistä yksinomaan siellä vallitsevan ajattelun kapeuden tähden. Tämä ei pidä paikkaansa. Olin myös arrogantti, tökerö ja itse monin tavoin ajattelematon. On paljon sanomisia ja tekemisiä, joita kadun.
 
6
Silti on varmaan totta, että olin myös liiaksi ulkopuolinen, en riittävän samanlaisella tavalla erilainen, liian auktoriteettivastainen. Suhtauduin vakavasti vääriin asioihin ja sivuutin toiset.
 
7
Huomaan yhä kirjoittavani ja puhuvani tälle menneisyyden maailmalle. En halua kieltää sitä, haluan tulla sen kanssa toimeen, vaikken voikaan enää palata. Sitä lämpöistä pesää, jonka sisäpiiriin itsekin lopulta hetkeksi selvisin, ei minulle enää ole eikä voi olla. Haluan kuitenkin ymmärtää menneisyyttäni, ymmärtää sitä ihmistä joka olin. Ilman menneisyyttäni en olisi tässä.
 
8
Koen usein kiusallista häpeäntunnetta siitä, etten näytä pääsevän eroon menneisyydestäni. Vaikka en ole enää aikoihin tuntenut katkeruutta tai vihaa, huomaan läsnä olevan jatkuvan tarpeen merkityksellistää ja käsitteellistää tuota ajanjaksoa. Jatkuvasti tahdon kysyä, mitä tuo kaikki merkitsi, mitä merkitsee olla kasvanut sellaisessa yhteisössä ja mitä siitä tulisi ajatella nyt.
 
9
Yksi tapa käsitellä mennyttä on kirjoittaa kirjoja. Haaveilen, että joskus kirjoitan oman Jeesus-romaanini. Helluntailaista fundamentalismia olen jo käynyt läpi alkupään tuotannossani, enkä enää jaksaisi kirjoittaa siitä samaan tapaan. Kristinusko minun on kuitenkin kohdaltani mietittävä kokonaan uusiksi.
 
10
Voiko sen tehdä ilman teologiaa?
 
11
Menneisyys tuijottaa minua paksun lasin takaa. Mykkiä naamoja. Näkevätkö he ihmisen vai luopion? Luopio-ihmisen? Luulen, ettei ketään kiinnosta enää ollenkaan. Seurakunnan muisti on lyhyt, ellei satu kuulumaan hyvään sukuun. Minä en kuulunut. Raivasin tieni sisäpiiriin tyypillisellä ulkopuolelta tulevien tavalla: osallistuin aktiivisesti toimintaan ja tein selväksi, että palvelen mielelläni alueilla, joilla minulla on annettavaa. Aktiivijäsenen muuttuessa passiivijäseneksi yhteydenotot loppuvat. Jos ei kuulu dynastiaan, on oltava käytettävissä.
 
12
”Fundamentalistiksi” kutsuminen voi helluntailaisista tuntua loukkaavalta, joten täsmennän, mitä termillä tarkoitan. Fundamentalistilla tarkoitan tässä henkilöä, joka sanoo uskovansa Raamatun ihmeisiin kuten neitseestä syntymiseen, meren jakautumiseen ja ajan kääntämiseen kirjaimellisesti, historiassa tapahtuneina tosiasioina; joka sanoo uskovansa Jumalaan todellisena, maailmassa vaikuttavana toimijana, yhtä selvästi olemassaolevana kuin sohva, jolla istun; joka sanoo pitävänsä Raamattua elämänsä ja ajattelunsa auktoriteettina; jonka mielestä ”tapakristillisyys” on huono juttu ja jonka mielestä on olemassa ”tosiuskovaisuutta”; joka määrittelee homoseksuaalisen elämäntavan synniksi, jonka harjoittaminen ei ole yksityisasia; joka uskoo sukupuolia olevan vain kaksi; joka ei usko evoluutioon. Ja niin edelleen.
 
13
Sekulaarista näkövinkkelistä käsin fundamentalismi herättää usein välitöntä vastenmielisyyttä tai vähintään jonkinlaista huvittuneisuutta. Sama pätee toisinkin päin. Näiden kahden tyypin voi olla haastavaa solmia keskenään syvällistä ystävyyttä, mutta mahdotonta se ei ole. Kummankin on vain ymmärrettävä hylätä ajatus toisen pelastettavuudesta. On lakattava ajattelemasta, että tietää paremmin kuin tuo toinen, mitä vailla hän todella on.
 
14
Tietää toisen puolesta, mitä hän tarvitsee: onko lähetystyö mahdollista ilman tätä ajatusta?
 
15
Ainakin on mahdollista puhua armosta ilman tätä. On mahdollista olla armollinen itselleen ja muille. Armollisuus ei edellytä paremmin-tietämistä, sillä armollisuus ei ole tilan valtaamista vaan sen antamista.
 
 


24.1.2024

Kristityn vapaudesta ja elämän helppoudesta

Satuin päivä pari sitten kuuntelemaan erään pastorituttuni saarnaa. Esiin nousi herätyskristillisissä piireissä tuttu ajatus siitä, kuinka ”maallistuneen” ihmisen elämä on monin tavoin kristityn elämää helpompaa siinä mielessä, että se on jollain tapaa epämoraalisempaa, vapaampaa tiukoista eettisistä koodistoista. Pointti siis oli, jos nyt tulkitsen sen osapuilleen oikein, että (helluntai)kristityn elämäntapa on jossain moraalisessa mielessä ”sekulaaria” elämäntapaa haastavampi, sillä Jumalan tahdon seuraaminen edellyttää, ettei voi elää kuin pellossa ja vain seurailla vapaasti halunsa kompassia.
 
Tällaisten väitteiden ongelma ei tietenkään ole niiden ilmeisessä paikkansapitämättömyydessä – kysehän on epäilemättä retorisesta kärjistyksestä, mitä siihen tulee – vaan niiden varsinaisessa ajatuksessa, että olisi olemassa jokin vapaa sekulaari elämäntapa, jokin helppo vapauden muoto.
 
On tietenkin jossain mielessä vapaampaa elää hellaripiirien ulkopuolella ”isien perinnäissäännöistä” (kuten raittiudesta, kiroilemattomuudesta jne.) piittaamatta, mutta olisi aika pinnallista väittää, että jonkinlainen ”lupa” käyttää päihteitä tai kiroilla aina kun huvittaa tekisi elämästä vapaampaa tai edes helpompaa. Kun sanotaan (helluntai)kristillisen elämäntavan olevan eettisesti sekulaaria vaativampaa, ei viitata vain joistakin ruumiin nautinnoista pidättäytymisen paineeseen. Tässä kontekstissa tulkitsen myös pastorituttavani esittämää väitettä.
 
Toisaalta kyse on aina myös ruumiin nautintojen säätelemisestä. Sille kristilliselle elämäntavalle, josta pastorituttuni puhuu, tietyt nautinnon muodot ovat aina ja kaikkialla kiellettyjä; ja sille sekulaarille elämäntavalle, johon hän viittaa, nämä nautinnot ovat ”vapaasti valittavissa”. En tosiaan kuitenkaan usko hänen haluavan sanoa, että sekulaari elämä on helpompaa vain tästä syystä. Tarjoaahan tiivis uskonnollinen yhteisöelämäkin monia nautintoja ja omanlaistaan vapautta, joiden pariin ulkopuolisella ei ole minkäänlaista pääsyä.
 
Mistä siis on kysymys? Eikö ennen muuta siitä, että kristityn elämästä tekee haastavampaa poikkeuksellisen vaativa moraalinen koodisto – se, jonka Jeesus esittää kuuluisassa vuorisaarnassaan, Laki, jota viime kädessä on mahdoton seurata? Tämä on nähdäkseni ainoa mielekäs tapa tulkita väittämää, että kristillinen elämä on jotenkin olennaisesti sekulaaria ”vaikeampaa” siksi, ettei se ole yhtä ”vapaata”, vaan on liuta tiukkoja ihanteita seurattavaksi. Muuten puhumme vain pöytätavoista, joiden paine kyllä sitoo ei-kristittyäkin, joskin kontekstisidonnaisemmin; ja toisaalta unohdetaan helposti, että tiivis uskonyhteisö tekee tiettyihin pöytätapoihin (kuten raittiuteen) sitoutumisen monelle yhteisöön kuuluvalle kohtalaisen helpoksi, sillä yhteisöelämä ei vain kiellä ja rajoita, vaan myös muuttaa haluamisen tapaa, jolloin se synnyttää omanlaistaan vapautta.
 
Entä vuorisaarna sitten? Helluntailaiset tunnustavat Jeesuksen esittämän moraalikoodiston mahdottomuuden siinä kuin luterilaisetkin: ihmisestä ei ole tätä Lakia täyttämään, ja silti se on annettu. Mutta tästäkö lopulta on kyse? Siitä, että kristityn elämä on sekulaaria vaikeampaa, sillä kristittyä sitovat mahdottomat eettiset ja moraaliset vaatimukset siinä missä sekulaarit ihanteet on mitoitettu ihmisen kokoon sopiviksi? Tässäkään väitteessä ei tunnu olevan mieltä. Ensinnäkin juuri sekulaariksi miellettyä elämää rasittavat monenlaiset ilmeisen mahdottomat moraliteetit (tämä ei ole vähääkään kiistanalaista), toiseksi kristityn vapaudessa – klassisesti ymmärrettynä – on kyse ennen kaikkea siitä, ettei hänen tarvitse pyrkiä mahdottomaan, sillä juuri se päämäärä on jo täytetty. Joku toinen teki jo sen, mikä muutenkin oli ihmiselle mahdotonta.
 
Jos taas ollaan yhtä mieltä yllä sanotusta, alkuperäinen väittämä – että kristityn elämä on haastavampaa, koska se ei ole yhtä vapaata kuin ei-kristityllä, joka ”voi elää kuin pellossa” – joudutaan muuttamaan muotoon Kristityn elämä on haastavampaa kuin ei-kristityn, sillä hän on vapaa mahdottoman Lain täyttämisen velvoitteesta, toisin sanoen: kristitty on vapaa syyllisyydestä, joka on ihmisyyden perustunne. Näin ajateltuna kristityn elämästä tekee vaikeaa vapaus, ei sen puuttuminen.
 
Väite, että kristityn elämä olisi erityisesti ei-kristityn elämää haastavampaa, on toki hiukan hurskasteleva ja ylimielinen olettaessaan ignorantisti tietävänsä jotain niiden toisten elämän vaikeudesta tai helppoudesta, mutta tämä lienee sivuseikka, ja sen voi muotoilla vähemmän provokatiiviseksikin: Kristityn elämä on haastavaa, sillä hän on vapaa. Juuri kristittyhän uskoo armoon, joka vapauttaa hänet isien perinnäissäännöistä ja lokaaleista hengellisistä auktoriteeteista elämään elämää parhaaksi katsomallaan tavalla, sillä mikään yhteisö tai laki ei enää voi sitoa hänen omaatuntoaan.
 
Tämä vapaus on, toden totta, haastavaa lajia, ja kristittyjen yhteisöt tyytyvät yllättävän usein puhumaan mieluummin pöytätavoista ja niiden noudattamisen tärkeydestä, siitä miten ”ei voi elää kuin pellossa” (ikään kuin kukaan meistä voisi). Pöytätavoista saarnaaminen on helppoa. Aina löytyy niitä, jotka eivät jaksa sellaisista välittää, mikä tekee kiusallisen helpoksi ajatella, että juuri tässä menee ”todellisen” ei ”ei-todellisen” (kristillisyyden, uskovaisuuden, ihmisyyden, minkä ikinä) raja: että ME olemme parempia, että MEIDÄN elämämme on vaikeampaa, mutta meillä onkin kunnon moraali – toisin kuin noilla. Porttia on aina helpompi vartioida kuin huolehtia, että kuka tahansa tuntee olonsa tervetulleeksi, olipa millainen tahansa ja elipä elämäänsä kuinka tahansa.
 
 


2.1.2024

Kuluneen vuoden keloja

 
Lyhyt katsaus menneeseen vuoteen 2023. Ei tämä mitenkään hullumpi vuosi noin henkilökohtaisella tasolla ollut. Uusi hallitus kyllä on paska, mutta se ei varmaan yllätä ketään. Vasemmistoliittoon menin mukaan vaalien jälkeen, sitä en ole katunut; on vähemmän yksinäinen olo, vaikken parlamentaarisesta puolesta niin innostukaan.
 
Valtakunnanpolitiikasta en muutenkaan jaksa sanoa paljon mitään. Eniten, tunnetasolla, juuri nyt, satuttaa kirjastojen määrärahojen leikkaus. Halutaan köyhä ja oppimaton kansa, jolla on kotona aseita. Ollaan kyllä olevinaan huolissaan PISA-tuloksista, mutta samalla tehdään kaikenlainen opiskeleminen mahdottomaksi… hyi helvetti! Toivon ja odotan laajoja lakkoja ja mielenilmauksia, fantasioin keltaliivien tyyppisestä keskuksettomasta kapinasta, koneiston brutaalista pysäyttämisestä, kiistattomista massademonstraatioista, talonvaltauksista. Kun luodaan ihmisluokka, jolla ei ole enää mitään hävittävää, saadaan jyrkästi jakautunut epävakaa maa ja paljon vittupääpoliiseja. Tämä tietysti on tavoitekin, tunnetusti hallitus käy nyt avointa luokkasotaa. Summa summarum poliittinen todellisuus on tällä hetkellä yhtäältä niin perseestä ja toisaalta niin yksiselitteinen, ettei minulta ole liiennyt kiinnostusta analyyseihin.
 
Arkinen elämä on edennyt yhtä tylsästi kuin aina. Paljonkaan ei siis elämässäni päällisin puolin tapahdu, ainakaan siinä mielessä että olisin kiireinen, ja kiireisyyttä en arvosta vähääkään. Kiireiset ihmiset joko säälittävät tai huvittavat, erityistä kunnioitusta en kiireisyyttä kohtaan tunne. Yrittäjäksi ryhtymisenkin johtomotiivina, yhtenä niistä, oli puhdas työnvälttely, pyrkimys jalostaa laiskottelu rahaksi, turvata luovuus ja vapaus. ”Työmoraalin” kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä.
 
Akuutisti olen kiinnostunut pohtimaan, millä tavoin ajatella ja kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistani tavalla, joka välttäisi ilmeisimmät ansat eli yhtäältä tekisi valkoisuudesta näkyvän kategorian, mutta toisaalta väistäisi tästä usein seuraavan valkoisen haurauden (white fragility) narsismin. En siis kysy, onko minulla valkoisena ja siten väistämättömän etuoikeutettuna mitään erityistä oikeutta kirjoittaa ulkopuolisuudesta tai edes kokea ulkopuolisuutta; tietenkin on, ja koska mikään tai kukaan ei tätä oikeutta uhkaa, on turha alkaa sitä puolustellakaan. Kiinnostaa kuitenkin miettiä, millä tavoin kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistaan aidon kriittisesti ja purkavasti. Etuoikeuksien tunnustaminen ei liity kriittisyyteen oikeastaan mitenkään, päinvastoin tunnustamisen liturgia päätyy usein pönkittämään valtaa, jota on purkavinaan. Poliittisesti fiksuin tapa saattaisi olla mutkattomuus, eräänlainen rehellisyys – rehellisyys sellaisena kuin sen ymmärrän: ei ”tosiasioiden” tunnustamisena, vaan puheen, kirjoituksen ja ajattelun suuntana.
 
Oman elämän päänsisäisistä projekteista antoisimpia taitaa olla jatkuva pyrkimys ymmärtää elettyä ja koettua menneisyyttä. Nykyisessä ystäväpiirissä tiivis uskonnollinen yhteisöelämä on jonkinlainen kummajainen. Onhan siinä ymmärtämistä, sen tajuaa nyt vähitellen itsekin. Silti en luule elämäni käyneen yhtään vähemmän kummalliseksi, ja juuri menneisyydestähän olen tähän paikkaan tullut, missä nyt ikinä sitten olenkin. Siksi haluan ymmärtää mennyttä ja nauttia vuolaasta keskeneräisestä projektistani. Miten ihmeessä päädyin tänne? Miten monet muut EIVÄT päätyneet? Jos keskustelisimme, löytyisikö yhteistä säveltä? ja niin edelleen.
 
Jos kroonista rahapulaa ei lasketa, elän kai aika hyvää vaihetta. Uutta masennusjaksoakaan ei ole kuulunut, pari vuotta sitten huomasin värien palanneen ja tajusin, etten ole ainoastaan vapaampi, vaan myös onnellisempi.
 
Suhde kristinuskoon on kesken, mutta juuri nyt kohtalaisen simppeli. Jumala ja Raamattu eivät merkitse auktoriteettia, jolle on alistuttava, vaan päinvastoin näen kristinuskossa paljon progressiivisuutta ja tilaa ajatella asiat uusiksi. Kristityllä on lupa olla eri mieltä Paavalin ja kumppanien kanssa. Jos totuus tekee vapaaksi, kyse on myös ajattelun vapaudesta. Tämä kela on kuluneena vuonna pyörinyt päällimmäisenä, tosin yllä sanottua monitahoisemmin ja vivahteikkaammin. Kristinuskon asioita mietiskelen varmasti tiuhaan myös vuonna 2024. Kristityksihän minut kasvatettiin, ja nykyään kiinnostaa, millä kaikilla tavoin ihminen ylipäätään voi olla kristitty. Ajattelen, että oikeaa tulkintaa tärkeämpi on tulkinta, joka toimii. Toimiva tulkinta taas on sellainen, joka saa ajattelun liikkeelle; toisaalta mikään, mikä EI tätä tee, ei jossain olennaisessa mielessä ole ensinkään totuudellista.
 
Totuus on tiedon rajapintaan ilmaantuva häiriö. Sitä ei oteta haltuun, ei edes tietämällä, eikä se koskaan hallitse tilaa, johon ilmaantuu. Toiseus riippuu siinä itsepintaisesti kuin aamuviiden känni 16 tunnin rännin jälkeen. Silti se kutsuu jatkoille. Jolla on korvat, se kuulkoon.