Turistin vaikutelmia

Esitän pahoitteluni jo etukäteen kaikille todellisille helsinkiläisille. En kuvittele näillä matkapäiväkirjavaikutelmillani tavoittavani sitä elämänympäristöä, jossa paljasjalkainen Helsingin-vaeltaja elelee. Alla kirjoitettu on tässä mielessä vain itäsuomalaisen kirjailijan tunnepuhetta, ulkopuolisen totuutta. Se on kuvaus kokemuksesta vailla substanssia, epäilemättä osa jonkin tulevan romaanin tai novellin anonyymimpää kaupunkikuvausta. Kaiketi myös terapiakirjoittamista.

Horteisen junamatkan, näännyttävän kävelyn, kiikkeränupottavan hotellivuoteen ja vanhan Helsinki-inhoni maalailema tausta: väsymys luissa ja ytimissä, säälimätön ahdistus, stressin ja krapulan laukaisema kehodysforinen surkeus – nämä yhdistyvät nyt Helsingin-kokemukseeni in actualitas. Itsensä kaupallisella paskalla kuorruttaneet teinizombit vaeltavat ympäriinsä, tyylitietoiset pikkuporvarilliset aikuiset vaihtavat matkakokemuksiaan saatanallisissa kahviloissa, turistilaumat kuin ihottuma pienten monumenttien maisemassa; eikä ketään näy vaivaavan kaiken yllä lepäävä apokalyptinen tyhjyys joka on niin tiheä, että sen voi milloin tahansa odottaa muuttuvan tietoiseksi itsestään. Paitsi ettei se muutu, sillä mitä tahansa toimijuuden muotoja tuo tyhjyys omaksuukin, se pysyy torjuttuna.

Vain pääkirjastossa Oodissa tämä kaiken kaluava tuntu helpottuu mitättömäksi hetkiseksi, siihen saakka kunnes kuulee ihmisten taas puhuvan. En ole pitkiin aikoihin kokenut mitään yhtä täsmällisessä mielessä nihilististä kuin eilinen harhailupäiväni pääkaupungin keskustassa. Banaali ympäristö riisuu kokemukseltani sen pienen ylevään vihjaavan surumielisyydenkin, joka sitä kenties olisi markkeerannut Kuopion tai Turunkin kaltaisissa maisemissa. Helsinki on pelkkää tikkuilevaa ahdistusta ja nimetöntä yksinäisyyttä, kärsimystä vailla minkäänlaista kokoavaa merkitystä. Mikään muu paikka kotimaassamme ei kykene herättämään minussa vastaavanlaisia tuntemuksia.

Tähän kokemukseen kuuluu olennaisesti tunne tietoisuuden yksinäisyydestä: se on ikään kuin ajatus tyhjyyden tajuamisesta, ajatus joka leijuu massan yllä saamatta mitään olennaisella tavalla tarkoittavaa tai merkityksellistävää muotoa. Kuin olisin Kuussa tai Marsissa; ei ole edes typerää massaa, jota vasten asettua ”antiporvarillisine” taiteilijantietoisuuksineen (lohdullinen harha nimittäin, vaikken siihen uskokaan); jokin Helsinkiä kirnuavassa yksinäisyydessä kaluaa sitäkin kuin vielä diagnosoimaton syöpä, eikä minusta ole löytöretkeilijäksi sitä ymmärtämään. Mitään ymmärrettävää siinä ei tunnu olevan. Vasta näin jälkikäteen kirjoitus antaa muotoa ja nimeä aidolle kauhulle, tavoittaa sen kauhuna ja pelkona jota on mahdollista pyöritellä tällä tavoin, esineenä.

Ehkä on virheellistä ja väärin yhdistää maamme pääkaupunki tähän eksistentiaaliseen kokemukseen. Ehkä koen jotain yleismaailmallisempaa; se vain sattuu tapahtumaan täällä, koska olosuhteet ovat sellaiseen otolliset.

Tämä ei ole kulttuuria, vaan kulttuurin muodon omaksunutta myrkkyauringon hailakkuutta, tiedoton erämaa ja kansan ääni vailla puhekykyä. Sen todellisimmat monumentit eivät löydy Arkadianmäen kupeesta tai Kiasman saleista. Vaaleaan liejuun tukehtuva elämä yskähtelee porttikongien ja rautapömpelien kylkiin liimatuissa tarroissa, joissa epätoivo yrittää nimetä korruptiota etenemättä tyhjyyden reunalle lähimainkaan. Kokonaisia ja eheitä havaintoja on mahdoton muodostaa.

Benjaminilainen harhailu ja henkevä flanöörimäisyys jää minun tasaltani rivonpaljaaksi välittömien olosuhteiden kiroamiseksi, jalkoja puhkoviksi rakoiksi. Säätilassakin tuntuu puhkuvan jokin katkera vastakohtien dialektiikka: tuuli on hyytävä ja sietämätön, silti ilman kosteus palsamoi kehon niljaiseksi jo pienellä liikkumisella. Joensuussa ei koskaan ole tällaista säätä. Silloinkin kun meillä on hyhmäisen kosteaa ja tuuli iskee limakalvoihin saakka samalla kun on viskattava takki pyöränkoriin, taustalla on vaaramaiseman ja ihmiskohtaloiden selkeyttä. Lohduttomuudella on sentään historia. Joensuu on kehnoimmillaan katkera paikka, mutta kännisimmässäkin itsesäälissään se vielä jaksaa keskustella. Helsinki on silkka jylisevä monologi, äänetön paikka ja paikaton ääni. Tila, jossa sosiaalisen arvonnousun peli läpäisee jokaisen kerroksen ja sulattaa ne toisiinsa keskustan brutaalissa ilmatilassa.

Oodissa kuulen kuinka huolekkaasti pukeutunut naisoletettu jaanaa kireällä äänellä puhelimessa lapsensa merkkihupparista: ”Onko kaikki sen liikkeen vaatteet sellaisia, että ne pitää pestä käsin? Kysy niiltä, mitä näiden kanssa pitää tehdä! Mitä niille pitäisi tehdä? Kyllä siinä oli kirjain joka lähti pesussa pois.”

Oleskelutilassa tyyppi, jonka arvelen meikistä ja olemuksesta transihmiseksi, luennoi jollekulle: ”Todellisuutta ei määritä havaintomme siitä…”

Kaksi kaupallisen vastakulttuurin kuorruttamaa teiniä hihkuu läppäriensä äärellä ja nauttii eväitään. Heiltä ei kuule järkevää sanaa, he elävät todellisuudessa, eivät puhu siitä.

Ei siis paljonkaan positiivista sanottavaa tästä turistitason kokemuksesta. Kuten muuan ystäväni asianmukaisesti huomauttaa, pitää tutustua oikeaan Helsinkiin, siis itäiseen – tietenkin uskon Helsingilläkin olevan todelliset kasvot ja elämä, miksen uskoisi; eihän Joensuustakaan saa kummoista käsitystä Botanian tai Taitokorttelin lahjatavaramyymälöitä koluamalla. Miksi siis saisi Helsingistäkään Kampin, Forumin, Triplan tai Oodin ja eduskuntatalon perusteella?

Mutta siltikin tekee mieli väittää vastaan edes vähän. Olen käynyt turistina Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä, Kuopiossakin ja jopa Kouvolassa ja Pieksämäellä, eikä niistä irtoa samanlaista apokalypsiä. Näiden kaupunkien turistikokemus on tasaisempi. Miten kirjoittaa Turusta moista ilmestyskirjaa? Saati Kuopiosta? Ostoshelvettinsä niissäkin on, mutta sentään vain tavanomaista halveksittavaa porvarillisuutta, ei pääkaupungin Suurta Välinpitämättömyyttä ja tuota tekokuun perikuolettavaa kauhumaisemaa. Kouvolan rumuuskin runoilee.

Eipä ole sattumaa, että Tulenkantajien liike hajosi omaan naiiviuteensa! Harhaisuutta on oltava, jos ryhtyy lumoutumaan pääkaupungin helvetistä, samaa harhaisuutta kuin dekadentissa boheemiudessa yleensäkin; tosin tämä menneen vuosisadan ilmiökin tuntuu nykyään raittiilta, kun sitä vertaa informaatiokapitalismin ortoreksiseen ähkyyn. Mieluummin katselisin Helsinginkin kauduilla ”eurooppalaisesti” juopottelevia ja keinotekoisen itsetietoisia baskeripäitä (joita vielä voi nähdä Joensuun yössä) kuin liikuntapuiston muijia ja äijiä persekireissä leggingseissään vetelemässä leukoja, tekemässä kyykkyjä, turboahtamassa ruumistaan, kasvattamassa lisä- ja markkina-arvoaan Tinderin ja Instagramin loputtomia esillepanoja varten. 1900-luvun Helsingillä oli vielä rasvaprosentti ja dekadentin flanöörijuopon halkeilevat kasvot; nykyään turistikeskusta on pelkkä haalea kelluntatankki.

Varsinainen kokemukseni on tietenkin kaoottisempi kuin tämä päivän viiveellä turvallisessa Turussa kirjoittamani poeettinen raportti. Muutaman viikon kuluttua minua kaduttaa haukkumiseni ja puolueellisuuteni, etsin analyyttisempää tulokulmaa (sitä löytämättä).

Todettakoon kontrastin vuoksi, että Pieksämäeltä minulta on kaksi turistikokemusta. Kumpaistakin määrittelee tunne villiintyneen teollisuustakapihan selvärajaisesta rumuudesta ja väkivallan rajoille kasvaneesta ikävyydestä, tapahtumattomuudesta jolle on luvattoman helppo kuvitella myyttinen tausta. Juuri tämän myytin poissaolo minua Helsingin-vaikutelmissani kauhistaa. Turistin silmilläni en kykene tavoittamaan mitään eläytymisen arvoista kohdetta.

Olen tosin aina vierastanut näkyviä monumentteja, joiden edessä iloiset laumat napsivat selfieitään. Tarkoitukseni ei ole vihjata mihinkään näkökyvyn poikkeuksellisuuteen. Satun vain pitämään enemmän likaisista muuntajakopeista ja halkeilleesta asfaltista, jonka raoista puskee heinäkuinen pihasaunio selvän epätoivon ja unohduksen runoutena. Kyse on siis siitä, etten innostu monumenttien tai edes ”vanhan kulttuurikaupungin” (kuten Turun) poetiikasta, vaan näissäkin paikoissa minua kiinnostavat enemmän keltaisen joen likaisuus ja patsaan alta kiiruhtavan työläisen, paikallisen raatajan, mielenmaisema.

Olennaista on myös, etten pääse käsiksi likaiseen jokeen sen enempää kuin paikallisen työläisen mielenmaisemaankaan. Ne ovat tavoittamattomia, ne voi ympäröidä kuvitelmilla. Ja mikä parasta, niiden soundtrack ei ole mitään selfieteknoa.

Paikkarakkauteni tuhlaan Joensuuhun, jossa on paljon rumuutta ja epätoivoa, mutta myös akanvirtojen syvä ja pelottava Joki, Joensuu-trilogiani mielenmaisema – se, jota yksikään kriitikko ei ole tajunnut kirjoistani tavoitella. Aivan kuten Helsinki tuskin on asujalleen yhtä kuin lahtaripatsaat ja teknourbaani pöhinäkompleksi, ei Joensuulla ole mitään tekemistä heikkiturustetun, vanhoilta maitolaitureilta haiskahtavan surumielisen menneisyyden – saati ”itäsuomalaisen kansansielun” – kanssa. Tämä ei ole periferia vaan Eurooppa. Näin ajattelin ainakin vielä trilogiaa kirjoittaessani. Nyt ajatus tuntuu keskentekoiselta, vaikka voi siinä olla järkeäkin.

Paikka ilman ihmisiä on joka tapauksessa mahdottomuus, vaikka niin on ihminen ilman paikkaakin silkka aaveen varjo. Autiomaan viehätys on sen täyttymättömässä ei-paikan lupauksessa; todellinen ei-paikka on reaalisuudessaan musertava, sillä ihmisettömänä ja kulttuurittomana se voi merkitä vain kuolemaa, mutta kuolemaa vailla toposta ja rajantajua.

Ehken kykene yhtymään Kjell Westön helsinkiläisromantiikkaan, mutta yhtä vieraalta tuntuu Heikki Turusenkin maaseutumaalailu. En ole kaupunkilainen enkä maalainen, minun kasvuympäristöni on alemman keskiluokan sopuisentylsä lähiö. Ei upeita oopperaelämyksiä muttei natkuvan tanssilavan haitaripolskaakaan. Vaan lievän melankolisesti paikallaan polkevaa brittipoppia Rantakylän yössä.

Itsekkyydestä ja auktoriteetista

 

Harva se päivä voi lukea jonkin aikakauslehden etusivulta otsikon, jossa julkisuuden henkilö julistaa lopettaneensa ”kilttinä olemisen” ja alkaneensa kuunnella tästä lähin vain itseään. Puhutaan ”terveestä itsekkyydestä”, ”liiasta kiltteydestä” – tietenkin ”rajoistaan huolehtimisen” ja ”oman hyvinvoinnin” nimissä.

Liisa Keltikangas-Järvinen huomauttaa vankkaan ja laajaan psykologiseen tutkimukseen pohjaavassa Itsekkyyden aika -kirjassaan nykyajan ihmissuhdepalstojen antavan ”vaikutelman, että kiltteys olisi keskeinenkin mielenterveyden riskitekijä”, joka ”kasvattaa patoutunutta aggressiota, uuvuttaa ja laskee itsetuntoa”. Keltikangas-Järvisen mukaan ajattelutapa on kuitenkin tyystin virheellinen: väitteet eivät pohjaa mihinkään tieteelliseen näyttöön, eikä kiltteys ole mielenterveyden riskitekijä. Kun puhutaan ongelmallisesta kiltteydestä, tarkoitetaan tosiasiallisesti vahvaa sosiaalista riippuvuutta.

Liikakiltteys onkin ennen muuta ideologinen käsite, joka uusintaa ja ylläpitää 1980-luvun jälkeen valtavirtaiseksi kohonnutta individualismin ja siihen kuuluvan ”terveen itsekkyyden” diskurssia. On eri asia tunnustaa olleensa liian kiltti kuin kärsivänsä vahvasta sosiaalisesta riippuvuudesta. Patologisesta kiltteydestä irtautuminen on riippumattomuuden, ei riippuvuuden ilmaus. Kyse on kuitenkin juuri päinvastaisesta, ja tämä on samalla koko modernin individualismin piilevä totuus: nykyaikainen ihminen ei ole kovinkaan itsenäinen, vaan juuri ne käsitteet, joilla hän juhlistaa riippumattomuuttaan, ilmaisevat hänen sosiaalisen epäitsenäisyytensä.

Kiltteydestä irtautuminen ei katkaise vahvaa sosiaalista riippuvuutta, vaan oikeuttaa somen logiikan läpäisemän yhteiskuntamme narsistisen toimintamallin. Lakatessamme olemasta kilttejä antaudumme entistä enemmän tykkäyksien ja seuraajamäärien kasvattamisen, siis sosiaalisen arvonnousun pelin, hirmuvallalle. Hyväksymme vähintään implisiittisesti näkemyksen, että ihmissuhteiden tulee perustua välineellisen järjen mukaiseen hyötyajatteluun.

Keltikangas-Järvisen mukaan nykyään ”pidetään lähes itsestään selvänä, että kaikki ihmiset haluavat olla huomion kohteina”. Huomiohakuisuus ohjaa aina vain suurempaan sosiaaliseen riippuvuuteen ja epäitsenäisyyteen. Kun julkkis julistaa lakanneensa olemasta kiltti, hän tulee näin ilmaisseeksi eräänlaisen sosiaalisen epäitsenäisyyden maksimin. Julkisuuden henkilönä hän on huomiotalouden tuote vailla muuta substanssia kuin markkinalogiikan mahdollistama tyhjä (mutta metelöivä) näkyvyys; tunnustamalla puoliavoimesti ryhtyneensä elämään entistäkin itsekkäämmin hän lausuu ääneen olevansa vastedes aina vain enemmän markkinoiden käytettävissä – ja mieltävänsä myös ihmissuhteet käyttötavaraksi. On vaikea kuvitella mitään tosiasiallisesti vähemmän itsenäistä ja autenttista ilmiötä, joka samaan aikaan pyrkisi yhtä aktiivisesti performoimaan jotain täysin päinvastaista.

Keltikangas-Järvinen mainitsee ”[p]ääkaupungin erään yliopiston” (voimme valistuneesti arvailla, minkä) syksyllä 2024 järjestämän sosiaalisen vuorovaikutuksen kurssin, jolla opetettiin ihmissuhteiden todella olevan nimenomaan hyötysuhteita. Opetuksen mukaan kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ”tulee arvioida, mitä hyötyä kustakin ihmisestä on, ja tulee osata hakeutua tärkeiden ja hyödyllisten ihmisten seuraan”. Lukemani ja myös omakohtaisesti kuulemani perusteella tällainen asenne on monen työyhteisön arkista todellisuutta.

Oman sosiaalisen elämäni suhteen olen onnekas. Paikallisen ystävä- ja kaveripiirini muodostama yhteisö halveksii tällaista narsistista toimintaa avoimesti; kiltteys ja sivistynyt käytös ovat julkilausuttuja arvoja, joita yhtä avoimesti tavoitellaan. Tajuan kuitenkin ulkopuolelle katsoessani, että näiden moraalisten hyveiden itsestäänselvyys on enää pelkkä lokaalinen etuoikeus. Rinnakkaistodellisuudessa olen kirjailija, joka kamppailee epätoivoisesti seuraajista Metan alustoilla ja on kaulaansa myöten verenhimoisen mimeettisen pelin liemissä, hyperfokusoi omaan vaikutukseensa ja merkittävyyteensä, lukee relevanssinsa kulloistenkin klikkausmäärien, haastattelupyyntöjen ja myyntilukujen mukaan – samalla kun toki teeskentelee olevansa autenttinen nero, joka kuitenkin humalassa itkee huijarisyndroomaansa ja kuvittelee tunnepuheellaan olevan jotain todellista annettavaa maailmalle.

Keltikangas-Järvinen korostaa, ettei kyse ole ihmisen sinänsä muuttumisesta itsekkäämmäksi, ”vaan kulttuurin muutoksesta, joka on luonut uudet normit”. 1970-luvulla käytös, jota nykyään pidetään normaalina, olisi johtanut narsistisen persoonallisuushäiriön diagnoosiin. Uudet normit siirtävät hyväksyttävyyden rajaa ja palkitsevat tietynlaisesta käytöksestä: ”Monista asioista, joita nykyään kutsutaan voimaantumiseksi, rohkeudeksi, itsensä löytämiseksi ja itsensä toteuttamiseksi, puhuttiin aiemmin itsekkyytenä.” Samat normit tulkitaan nykyään yksilöllisyyttä rajoittaviksi tai jopa henkiseksi väkivallaksi.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, etten lainkaan ole esittämässä konservatiivista latteutta siitä, kuinka tulisi palata menneeseen, ”yhtenäiseen arvopohjaan”, saati että olisin väittämässä asioiden olleen ennen paremmin. Näin ei tee myöskään Keltikangas-Järvinen, joka pyrkii pikemminkin avaamaan keskustelua uudenlaisen yhteisöllisyyden mahdollisuuksista samalla, kun kumoaa individualismin myyttejä tutkimusperustaisesti. Kirjoittamalla itsekkyydestä yhdyn tähän pyrkimykseen itsekin.

Keltikangas-Järvisen mukaan on ilmeisen mahdollista, että nykyindividualismi on jo ylittänyt aidon, positiivisia mahdollisuuksia ja vapautta tuovan yksilöllisyyden rajan. Tuon rajan takana on puhdas itsekkyys. Mieleeni tulee C.S. Lewisin Paholaisen kirjeopistossaan esittämä Saatanan joukkojen ideologinen strategia: ”Koko juoni on siinä, että saamme heidät juoksemaan paloruiskut käsissä, kun kysymyksessä on tulva, ja pakkautumaan sille puolelle venettä, missä laita jo hipoo vettä. Niinpä teemme intomielisyyden vaarojen paisuttamisesta muotiasian aikakautena, jolloin he muutenkin ovat tulossa laimeiksi ja maailmallisiksi, ja vuosisataa myöhemmin, kun todella haluamme tehdä kaikista Byroneita ja hurmahenkiä, ohjaamme muotihuudon ’pelkän järjen’ vaaroja vastaan. Julmia aikakausia varoitamme ’hempeämielisyydestä’, laiskoja ja mukavuutta harrastavia ’vakavamielisyydestä’, elostelevia ’ahdasmielisyydestä’, ja kun ihmiset todella suinpäin ovat tulossa orjiksi tai tyranneiksi, teemme ’vapaamielisyydestä’ pahimman peikon.” Katkelma resonoi, sillä aikakausi, joka korottaa narsistisen itsekkyyden hyveeksi, on sattumoisin myös aikakausi, joka varoittaa meitä liiallisen kiltteyden vaaroista.

Kyse on olennaisesti muutoksesta kasvatusideologiassa, joka taas on seurausta ihmiskuvan muuttumisesta. Keltikangas-Järvinen: ”Jos ihanteeksi tulee yhteisön jäsenen sijaan yksilö, tulee kasvatuksen tavoitteeksi kehitys vahvaksi ja määrätietoiseksi yksilöksi. Syntyy tähän ideologiaan nojaavia tieteen koulukuntia, kehitetään pedagogisia malleja, jotka siirtyvät kasvatusalan koulutukseen ja sitä kautta yleiseen tietoon ja ohjeeksi vanhemmille.” Vallitseva kulttuuri muodostaa annetun, jonka normeihin lapsi pyritään sopeuttamaan. On merkillepantavaa, ettei uusi kasvatusideaali näytä koskaan syntyvän lapsen vanhempien keskuudessa, vaan aina ”niin, että vanhemmat [lähtevät] kasvatuksessaan noudattamaan sitä ohjeistusta, jonka [kerrotaan] olevan lapsen parhaaksi”.

Keltikangas-Järvisen mukaan kasvatuskulttuuri muuttuu aikakaudesta toiseen siitä syystä, ettei ”yhteiskunnan lapsikäsitys koskaan lähde liikkeelle siitä, millainen lapsi oikeasti on”. Tulkinta lapsesta muovautuu aikuisen tarpeiden mukaan, eikä lapsi – joka on kykenemätön puhumaan omasta puolestaan ideologiakriittisesti – pysty vaikuttamaan asiaan mitenkään. Niinpä nykyaika kohtelee lasta vapaana, valintoihin kykenevänä subjektina, joka ei tarvitse niinkään hoivaa ja auktoriteetteja kuin mielevän ja tiimihenkeä kohottavan fasilitaattorin. Toisin kuin uskotaan, tuloksena ei – kuten tutkimustieto osoittaa – ole itsenäisiä ja päämäärätietoisia aikuisia, vaan sosiaaliseen riippuvuuteen ajautuvia epätoivon subjekteja, jotka eivät tiedä, mitä haluavat, sillä kukaan ei ole koskaan ohjannut heitä suuntaamaan tahtoaan ja energiaansa mitenkään. Heidät on opetettu ajattelemaan, että pääasia on ”oma juttu”, puhdas valinnanvapaus; valinnan kohteella ei niin ole väliä. Jos ja kun kuitenkin on niin, että valinnan kohde määrittää olennaisesti saavutettavaa vapautta (huono valinta voi olla tuhoisa vapauden kannalta, hyvä valinta voi laajentaa sitä), ”oma juttu” muuttuu klaustrofobiseksi ja traumaattiseksi kyvyttömyydeksi valita mitään.

”Valitse mitä vain, kunhan valinta on Sinun”, kehottaa niin Sokoksen kauppakassi kuin moni korkean profiilin proosana markkinoitu kaunokirjallinen teoskin. Tämä tarkoittaa, että ainoa hyvän valinnan kriteeri on valinnan omuus, ”Sinun” valinta. Toisin sanoen mikä tahansa valinta on hyvä, jos se vain on itse valittu. Kohteella ei ole merkitystä, kunhan kyse on ”oman jutun tekemisestä”. Ideologia siis uskottelee, ettei ole olemassa mitään subjektin ulkopuolella vallitsevaa kriteeriä, joka määrittelisi hyvän ja huonon valinnan. Tämän ajattelun ilmeisen umpikujan Charles Taylor eksplikoi ansiokkaasti vuonna 1995 julkaistussa teoksessaan Autenttisuuden etiikka, mutta käsittääkseni jo kirkkoisä Augustinus tiesi kertoa, ettei vapautta ole vain valita, vaan valita oikein.

Lapsen halua hienovaraisesti manipuloiva, tahtotilaa tiedusteleva fasilitaattorivanhempi (”haluaisitko jo mennä nukkumaan?”) ei päinvastaisista pyrkimyksistään huolimatta kasvata kypsiä ja itseohjautuvia aikuisia. Nykymetodi tuottaa pikemminkin lyhytjänteisiä, välitöntä tarpeiden tyydytystä etsiviä ikuisia lapsia, joiden tunteidensäätely on olematonta ja jotka ovat alttiita ajautumaan kontrolloimattomiin sosiaalisiin riippuvuuksiin. Lapsia kasvatetaan itsekkyyteen.

Jacques Lacan – jota ideologiakriittisempää ajattelijaa on hankala kuvitella – huomauttaa herran diskurssin olevan ”perustava tapahtuma”. Ilman herraa ei ole olemassa minkäänlaista subjektin representoitumista. Tämä tarkoittaa suomeksi, ettei kukaan kykene ilmaisemaan itseään ilman jonkinlaista perustavaa auktoriteettirakennetta; mikäli ei ole olemassa valintaa rajaavaa formaalista vapautta, ei mikään valinta ole mahdollinen. Tähän ei riitä sanoa, että ”oma juttu” riittää, sillä ”oman jutun” löytääkseen subjektin on tiedettävä, mikä on hyvää ja oikein, millainen valinta vie häntä kohti suurempaa vapautta ja itsenäisyyttä ja niin edelleen. On siis oltava kriteeri, mittapuu, herra, auktoriteetti. Tällä tosiasialla ei kuitenkaan ole vielä mitään tekemistä autoritaarisuuden kanssa. (Jos herrasignifioijan asettuminen merkitsisi autoritaarisuutta, sosiaalisen todellisuutemme perusrakenne olisi enemmän tai vähemmän fasistinen, mitä se ei ole.)

Todellinen ideologiakriittisyys ei voikaan perustua ajatukseen auktoriteettirakenteen kategorisesta hylkäämisestä, vaan hienojakoisempaan analyysiin ja pohdintaan siitä, millainen auktoriteetin tulee olla ja miten valtaa on käytettävä. Auktoriteetti asettuu aina. Valta ei katoa mihinkään eikä myöskään sen käyttö. Auktoriteetilla on olemassa myös välttämätön ja positiivinen funktio: mittapuuna toiminen, subjektin tahdon ja energian ohjaaminen. Olen taipuvainen ajattelemaan ideologiakriittisen auktoriteetin sellaisena, joka ei omaksu subjektin eli toimijan asemaa, vaan lahjoittaa subjektille tämän olemisen subjektina. Tästä ei kuitenkaan seuraa auktoriteetin katoaminen toimintaa ohjaavana kriteerinä, vaan kyse on herran ja subjektin paikasta. Kristinuskon ytimessä on tunnetusti paradoksi Jumalasta orjan paikalla, mikä tuskin on sattumaa. Tämä tarkoittaa myös, ettei mikään relevantti kristinuskon tulkinta ohita orjan paikkaa korvatakseen sen valtaistuimella.

Keltikangas-Järvisen mukaan ”[v]aikeinta nykyajan kasvatusilmapiirissä on sen tutkimustiedon hyväksyminen, että tiukka, lapselle selkeät ohjeet ja määräykset antava kasvatus johtaa itsenäisyyteen ja itseohjautuvuuteen”, kun taas ”paljon vapausasteita ja päätäntävaltaa antava, lapsen tahtoa jatkuvasti tiedusteleva [vie] epäitsenäisyyteen ja epävarmuuteen”. Paul Verhaeghe on pohtinut samaa aihetta psykoanalyyttiselta ja mediakriittiseltä kannalta puhuessaan isän katoamisen yhteiskunnallisista seurauksista. Kyse ei ole patriarkaatin puolustamisesta vaan sen huomioimisesta, mitä tapahtuu, kun yhteisö alkaa kadottaa yhtä perustavista funktioistaan. Isän/mestarin funktio on representoitumisen ehto, ilman sitä subjekti ei kykene ”olemaan” Toiselle tai suhteessa Toiseen, ”välittymään” Toiselle. Lacanilaisessa viitekehyksessä mikä tahansa ideologiakritiikki, joka kieltää auktoriteettirakenteen sellaisenaan, on naiivia, yhtä sidoksissa mestariin kuin perinteisempi autoritaarinen logiikka. Kriittisyys ei perustu mestarin hylkäämiselle vaan tiedolle tai ymmärrykselle siitä, että auktoriteettirakenne sisältää elementaarisen tyhjyyden, jonka se paljastaa subjektille silloin, kun tämä kysyy ratkaisevan kysymyksen: ”Miksi olen sellainen kuin väität minun olevan?” Tähän herra voi vastata vain: ”Koska minä sanon niin.”

Jokainen pikkulasta hoitanut itse asiassa tuntee omakohtaisesti tämän auktoriteettiin liittyvän paradoksin. Mikään ei ole niin hysteerisen auktoriteettikriittistä kuin kyselyikäinen lapsi. Kymmenien tai satojen miksi-kysymysten jälkeen turhautunut hoitaja saattaa lopulta vain kuitata asian olevan kuten hän sanoo, koska hän niin sanoo. Tässä auktoriteetti ikään kuin siirtyy paikaltaan lakkaamatta kuitenkaan olemasta: se vain paljastaa rajan olemassaolon, diskurssin väistämättömän reunan. Auktoriteetti siis väistyy, mutta vain näyttääkseen, ettei sen takana ole mitään. Siksi lapsen on vain paras uskoa, että asia on, kuten sanotaan – tai ainakin lakata hetkeksi kyselemästä.

Samalla auktoriteetti kuitenkin välittää lapselle mittapuun, eräänlaisen tahtoa ja energiaa ohjaavan peruskoodin, joka ilmaisee itsensä myös niissä monissa säännöissä ja rajoituksissa, joista säälliseksi ihmisolevaiseksi kasvaminen aina koostuu. Tähän koodiin on tavallaan kirjautunut myös valitsemiskykyinen, autonominen subjekti. Koodi on aina olemassa, mutta absoluuttisen vapauden illuusioon mieltynyt kasvatusideologia teeskentelee, ettei ole. Näin se myös kieltäytyy jakamasta sitä eteenpäin. Itsekkyyteen kasvanut individualistinen, sosiaalisesti addiktoitunut subjekti on epäitsenäinen ja toisten ohjailtavissa. Ennen pitkää hän päätyy löytämään herrakseen jonkin tarjolla olevista tyranneistamme; siten ei ole mitään ihmeellistä siinä, että nykykulttuuria tuntuvat määrittelevän uusfundamentalistinen heimoutuminen ja empatianpuute, vaikka molemmista riittää puhetta väsyksiin saakka.

Tarkoitukseni ei ole julistaa, että tarvitsemme auktoriteetteja. Näin tekevät konservatiivit, jotka pelkäävät maailman menettävän heidän rakastamansa ja legitimoimansa auktoriteetit. Itse olen varsin auktoriteettikammoinen, luonteeltani enemmän anarkistisen piittaamaton ja ikonoklasmiin taipuvainen kuin konformistinen. Rakennan ja ilmaisen ideologiakritiikkini tyypillisesti mieluummin tottelemattomuuden kuin alistumisen kautta. Tämä on sikäli perusteltua, että ideologiakritiikki on aina tottelematonta siellä, missä se näkee uhria vaativan herran kohottavan päätään. Olen kuitenkin jo pitkään hahmottanut auktoriteettirakenteen perustavuuden ja pitänyt tätä havaintoa olennaisena juuri ideologiakritiikin toimivuuden kannalta.

Auktoriteetti ei katoa mihinkään pelkästään sen perusteella, ajattelemmeko me tarvitsevamme sellaista vai emme; kysehän on rakenteesta, jonka olemassaoloon voimme vaikuttaa suunnilleen yhtä paljon kuin pituus- ja leveyspiireihin tai planeettojen kiertoratoihin. Vallan kasvot toki vaihtuvat, eikä ole samantekevää, kelle ne hymyilevät ja kelle irvistävät.

 

 

Ankaran isän vinoutunut maailma

Pieni essee tottelemattomuudesta, utopiasta ja moraalista
 
 
Tommi Melenderin esseekokoelmaa Ihmisen näköinen lukiessani törmäsin kognitiotieteilijä George Lakoffin kahden vastakkaisen ajatusrakenteen teoriaan. En tunne teoriaa sen enempää kuin mitä Melender siitä kirjoittaa, mutta huomasin joka tapauksessa alkavani pohdiskella omaa poliitista orientaatiotani lukemani valossa.
 
Melender esittelee Lakoffin teorian kaksi ajatusrakennetta seuraavasti: toinen rakenne edustaa ankaraa isää, toinen hoivaavaa vanhempaa. ”Useimpien ihmisten poliittinen tajunta on sekoitus molempia, mutta kahdella viidestä jompikumpi hallitsee”, Melender kirjoittaa. Ankaran isän rakenne määrittelee perinteistä oikeistolaisuutta: se korostaa ”sääntöjä, hierarkioita ja kurinalaisuutta”; vastaavasti ”empatiaa ja itsenäistä ajattelua painottava hoivaavan vanhemman ajatusrakenne” edustaa tyypillistä vasemmistolaisuutta. Melender:
 

Ne, joiden ajattelussa korostuu ankara isä, näkevät maailman kilpailuun ja selviytymiseen perustuvana paikkana. Poliittisilta johtajilta he odottavat auktoriteetin osoittamista, turvallisuuden takaamista ja perinteiden puolustamista.
    Hoivaavan vanhemman vinkkelistä asioita tarkastelevat näkevät maailman muuttuvana ja mahdollisuuksia tarjoavana. Poliittisilta johtajilta he toivovat kannustusta uuden etsimiseen, monimuotoisuuden vaalimiseen ja moraaliseen kasvuun.

 
Saman kahden rakenteen jaon tunnistan kristillisessä kasvuympäristössänikin. Suhteessa Jumalaan korostuivat alamaisuus, säännöt ja hierarkia, perinteiset sukupuoliroolit, luomisjärjestys ja niin edelleen. Toisaalta kuuliaisen kristityn sopi odottaa hoivaa vaikeuksien keskellä, monenlaisia rohkaisuja ja siunauksia sekä ennen muuta moraalisen kasvun tuomaa viisautta. Itsenäiseen ajatteluun Jumala ei varsinaisesti kannustanut, vaan todellista vapautta edelsi aina tietynlainen kriittisen asenteen hylkääminen.
 
Särön verkkosivuilla julkaistussa ”Ajattelijan kasvukertomus” -esseessäni korostan menneisyyden uskonyhteisöni rajoittavia piirteitä, jotka tutkijamaisen ja poleemisen luonteeni vuoksi jouduin kohtaamaan varsin kouriintuntuvalla tavalla. Vaikka yhteisö ei suoranaisesti (siis aivan eksplisiittisesti) kieltänyt kriittistä ajattelua, se oli sille hankalasti nieltävää kamaa. Jollain tapaa ehkä tiedostin jo tuolloin ajatteluun kuuluvan hallinnan menettämisen piirteen; olinhan jo vuosia ennen eroamistani lukenut Heideggerin varsin ”pakanallista” filosofiaa ja kokenut sen ajattelua avartavan imun samalla kun minua kiusasi tapani antautua tuolle gravitaatiolle, heittyä uusien ajatusten vietäväksi ja katsoa, minne ne johtavat. Tuntui mahdottomalta ajatella auktoriteettia ilman siihen kohdistuvaa kiistämistä.
 
Kiistämisen ei tarvitse olla avointa ja kapinallista, sillä usein kyse on pikemminkin siitä, ettei puutaloa voi rakentaa puita kaatamatta. Ja puun kaataminen on väistämättä luontoon kohdistuva kieltävä ele. Heideggerin filosofiaa pohtiessani kohtasin kiellon ja rakentamisen dialektiikan ehkä ensimmäistä kertaa siinä määrin selkeästi, että se alkoi tuntua jollain tapaa ohittamattomalta. En halunnut lopettaa ajattelemista, vaikka näin, ettei lopputulos vastannut omaksumani auktoriteettihahmon ”tarpeita”. ”Ajattelijan kasvukertomuksessa” olen tiivistänyt ajattelun problematiikkaa tähän tapaan:
 

Jumala ei määrittele ajattelun rajoja, mutta ajattelija ei myöskään itse päätä, minne ajattelu hänet vie. Ajatteluun kuuluu ainakin johonkin määrään saakka hallinnan menettämistä. Samalla ajattelun käytäntö vaatii myös herkkyyttä kutsulle seurata niitä pohdinnan prosesseissa ilmaantuvia impulsseja ja intuitioita, jotka lupaavat epävarmuutta (ja kenties jopa epämukavuutta), ratkaisuja, jotka ovat kysymyksen vaan eivät vastauksen muotoisia. Ehkä tästä syystä olen taipuvainen näkemykseen, ettei ajattelulle tule asettaa tehtävää, vaan se asettaa tehtävänsä itse, omassa tilassaan, joka on halun ja vapauden tilaa.

 
Kun toisinaan pääsin pitämään puheita silloisissa nuortenilloissamme, oli helppo huomata, kuinka ristiriitaisia tunteita suorat, kuulijoille kohdistamat kehotukseni kriittiseen ajatteluun johtajissa herättivät. Puheitani seliteltiin jälkikäteen parhain päin, kriittisyydelle osoitettiin rajat. Epäilemättä johtajia huolestutti mahdollisuus, että nuoriso inspiroituisi olemaan tottelematonta. En tuolloin ajatellut pyrkiväni moiseen, mutta nykyään en ole niin varma. Halusinhan näet ehdottomasti, ettei kukaan uskoisi johtajien sanomisia vain siksi, että he ovat johtajia. Väitteet oli mielestäni kyettävä aina perustelemaan, eikä opetuspuheita sopinut pitää, ellei hallinnut aineistoaan laajasti ja uskottavasti. Näin ajattelen toki vieläkin; useimpien varsinkin helluntaiherätyksen piirissä toimivien opettajien soisin keskittyvän enemmän kuuntelemiseen kuin puhumiseen.
 
Tunnistan itsessäni molemmat Melenderin mainitsemat ajatusrakenteet. Ajattelulle vaadin ehdotonta vapautta; politiikan tulisi perustua pikemminkin mielikuvitukseen ja produktiivisuuteen kuin potentiaalisten uhkien ennakoimiseen ja luovuuden rajoittamiseen turvallisuden nimissä; yhteiskunnan on tuettava hoivan rakenteita ja luotava ei-kilpailullisen halun politiikkaa; Jeesuksen vuorisaarna on kehotus suureen orjakapinaan; ja niin edelleen. Mutta sitten toisaalta: anarkiakin tarvitsee fasistista blokkiutumista ja väkivaltaa ehkäisevät rakenteensa ja käytäntönsä; hengenviljely ja sivistys ovat luovuttamattomia ja itseisarvoisia (ja kuuluvat kaikille niin inhimillisenä vapautena kuin velvollisuutena); luovuus on mahdollista vain, jos on olemassa traditio, jota vasten se tulee tunnistetuksi; ja niin edelleen.
 
Kristittynä puolustan edelleen kaikkia tottelemattomuuden muotoja, jotka perustuvat hengenviljelyyn ja siten viime kädessä Hyvään. Autenttinen hengen viljeleminen joutuu pakostakin omaksumaan usein käytäntöjä, joita määrittelee kapinallinen pidättäytyminen ja poispäin kääntyminen. Näillä käytännöillä on toki auktoriteettinsa, mikä tarkoittaa vain, että ne perustuvat johonkin, minkä kieltäminen johtaisi fundamentalistiseen latteuteen ja julmuuteen. Paradoksaalisesti voi puhua jopa Hyvälle alistumisesta. Mutta samalla tämä merkitsee despoottisen logiikan hylkäämistä kerta kaikkiaan. Julkaisemattomassa esseessäni kirjoitan:
 

Ongelmana on, että myös kristityt rakentavat keinotekoisia auktoriteetteja, joille he antavat sellaisia nimiä kuin ”Jumalan tahto” tai Raamatun arvovalta; näiden yksi selvä tarkoitus on aina ja kaikkialla laajentaa Hyvälle alistumisen piiriä inhimilliseksi tottelevaisuudeksi ja kriittisen ajattelun kielloksi. Milloin meitä vaaditaan alistumaan uskonyhteisömme vanhimmille, milloin esivallalle, milloin yksilönvapauden etiikaksi verhotulle riistokapitalismille ja milloin pyhien kirjoitusten erehtymättömyydelle – lista on päättymätön, mutta idea sama. He tahtovat näyttää meille näkyvän Herran, joka kertoo meille, keitä olemme ja mistä elämässämme on kyse, jotta viimeinkin voisimme lakata kyselemästä ja alkaa totella. Ei myöskään ole ihmeteltävää, että suurin osa ihmisistä maailmankatsomuksesta riippumatta kiiruhtaa tällaisen herran rautasaappaan alle, kunhan hän vain osoittaa juuri niitä vallan merkkejä, joita meissä puhkuva ”ajan henki” odottaa.

 
Hyvän valta on kätkeytyvää. Se ei sanele tai käske, saati alista. Siellä, missä ihminen kääntyy pois pahasta, luovuttaa itsensä tai antaa omansa, tekee Hyvä työtään. Arvelen tämän olevan totta, mutten millään yksinkertaisella tavalla.
 
Niinpä Hyvälle antautumisesta voisi puhua ”alistumisena ilman käskyä ja vaatimusta”. Tämä on kuitenkin yksinkertaistavaa, sillä toimiessamme moraalittomasti tunnemme kivuliaasti rikkovamme jotain tai jotakuta vastaan – olipa kyse sitten yliminästä, Jumalasta tai  Puolueesta. Kun tajuamme tekevämme väärin vastoin parempaa tietoamme, Hyvä tosiaan näyttäytyy käskevänä ja suorastaan alistavana. Jokainen, joka on pettänyt itseään ja ymmärtänyt tämän myöhemmin – ja tunnustanut toimineensa väärin, epärehellisesti – lienee kokenut Hyvän tuskallisen kiinteän, käskevän todellisuuden.
 
Mutta siellä, missä kukaan ei toimi väärin – eli itsekkäästi, toisia alistavasti ja uhraavasti – ei käskyvaltaa tarvita. Onko tällainen maailma toiveunta ja mahdottomuus? Jos on, miksi kuitenkin kykenemme kuvittelemaan sellaisen ja vieläpä mittaamaan sillä oman maailmamme viheliäisyyden? Ilman tätä toiveunta emme edes tunnistaisi sitä, mikä maailmassamme on pielessä.
 
Poliittisesti ajatellen vaikuttaa siis perustellulta todeta, ettei utopiaa tule kumota vain siitä syystä, että se on ou-topos, ei-paikka. Moni itseään realistiksi kutsuva tekee näin, mutta häneltä jää tajuamatta, että juuri utopia mahdollistaa realismin: sellaisen maailmaan suuntautuvan asenteen, joka tunnistaa epäkohdat ja arvioi parhaat keinot niiden parantamiseksi tai vaikutusten lieventämiseksi. Moraalin tyystin kiistävä nihilismi, näkemys kaikkien arvojen keinotekoisuudesta, on tympeää juuri pinnallisuuttaan. Jos moraalia ei ole, miten on mahdollista tunnistaa sen puuttuminen?
 
Nihilistin kannalta moraali on eräänlainen ou-topos, mutta kiistäminen ei vie häntä pitkällekään. Johdonmukainen nihilisti ei voi syyttää maailmaa moraalittomuudesta; hänen on hylättävä kaikenlainen maailmaan kohdistuva tuomitseminen, olivatpa sen vääryydet kuinka sietämättömiä tahansa. Nihilistin hahmossa kumoutuu tällöin myös alussa mainittu kahtalainen ajatusrakenne, jossa pohjimmiltaan on kyse moraalista, eettisten positioiden mahdollisuuksista. Nihilisti ei siten voi kannattaa sen enempää oikeistoa kuin vasemmistoakaan. Hänen on oltava ulkopuolella, mutta sekin vaikuttaa mahdottomalta, sillä tällaiselle ulkopuolisuudelle ei enää voisi nimetä ainuttakaan moraalista tai eettistä syytä. Nihilisti jää sanattomaksi, jos häneltä kysyy, miksi nihilismi on hyvä vaihtoehto. Ja jos se ei ole hyvä vaihtoehto, mitä syitä on uskoa sen olevan järkevää?
 
Kysymys oikeistolaisuudesta ja vasemmistolaisuudesta on taatusti hyvin syvällisessä mielessä moraalinen. Vaikutelmani on, että harva tulee tätä ajatelleeksi, sillä sekä oikeisto että vasemmisto katsovat edustavansa lähtökohtaisesti oikeaa toimintatapaa, jolloin sen moraalisuus on eräänlainen selviö. Kumpi sitten vaikuttaa moraalisesti hyväksyttävämmältä – ankara isä vai hoivaava vanhempi? Olemme jo nähneet, että Hyvä näyttäytyy ankarana silloin, kun tietää toimivansa väärin. Mutta utopiassa kukaan ei toimi väärin, ja vain utopian kautta tunnistamme oman rikkoutuneen maailmamme. Tämän logiikan mukaisesti ankara isä on tavallaan ”tuotannon välttämättömyyden jälkikäteinen luomus”, varsinaisen mittapuumme varjo, sielumme yöpuoli. Hoivaava vanhempi rohkaisee etsimään uutta, säilyttämään maailman rikkaan moninaisuuden ja saavuttamaan moraalisen kasvun tekemällä minästä aina vain huokoisemman ja tietoisemman Toisen läsnäolosta. Isä ilmestyy näyttämölle, kun lapsi päättää tehdä maailmasta köyhemmän, panssaroi egonsa ja kieltäytyy uskomasta, että Toinen on olemassa.
 
Emme käsittääkseni, eksistentiaalisessa mielessä ja pahuutta rakastavana lajina, ansaitsisi minkäänlaista hoivaavaa vanhempaa. Auschwitz on tosiasia. Mutta niin on sekin, että tajuamme ja tunnistamme Auschwitzin toisissa ja itsessämme. Siksi ymmärrämme, että hoivaava vanhempi on elinehto, välttämättömyys. Vain se voi suojella meitä ankaran isän raivolta ja opettaa ajattelemaan itsenäisesti, isän logiikan ulkopuolelta.
 
 

Sadepäivän sattumanvaraista mietiskelyä vailla selvää suuntaa

 

Eilisyönä sain taas liikkeelle pitkään jumittaneen romaanikäsikirjoituksen. Minulla on tyypillisesti ja karkeasti ottaen kahdenlaisia kirjaprojekteja: hitaita ja nopeita.

Nopea kirja saattaa syntyä jopa kuukaudessa, hidas vaatii vähintään kaksi vuotta. Tekstin laatuun kirjan syntyprosessin nopeus ei vaikuta. Miksi toiset kirjat ovat hitaampia kuin toiset? Sitä on vaikea täsmällisesti sanoa. Yhden piirteen kykenen kuitenkin jäsentämään.

Nopea kirja on sellainen, jonka tarina on ollut välttämätöntä miettiä valmiiksi. On siis olemassa kehykset, joissa kirjoitus tapahtuu; tämä vastaa nuoruusvuosieni käsitystä kirjailijan työstä. Hitaaseen kirjaan näyttää liittyvän vastaavasti oikeanlaisten tajunnansisältöjen etsimisen elementti. Vaikka jokin juonikehys on aina olemassa, tekstin tuotannon logiikka ei perustu juonen antaman muodon täyttämiseen. Sisältö syntyy olennaisesti assosiaatioista, joita tekstin tematiikka luo. On oltava oikea mielentila ja ”fiilis”. Lisäksi tarvitaan raakaa kontenttia, joka voi olla melkein mitä tahansa aiemmin luettua, ajateltua, kirjoitettua. Tästä raakamateriaalista jalostuu uusi kohtaus tai useampikin, jotka sitten vievät kertomusta eteenpäin.

Hitaat kirjat ovat tyypillisesti episodiromaaneja, mikä tuskin on sattumaa. Usein ne ovat myös kielellisesti haastavampia ja kokeilunhaluisempia kuin nopeat, mutta poikkeuksiakin on, sillä omassa luomisprosessissani kielen talous elää toisenlaisten lakien mukaan.

Kieli on aina alisteinen ”idealle”. Jos saan idean uudesta romaanista, en ala kirjoittaa sitä ennen kuin ”kieli on valmis”. Minulla on siis oltava jonkinlainen mielikuva ja käsitys siitä, kuinka romaani puhuu, ennen kuin voin aloittaa varsinaisen kirjoitustyön. Sitä ennen tyydyn vain suunnittelemaan, ja suunnittelu tietysti edistää kielen löytymistä.

Michel Houellebecqin tapaan teen suhteellisen vähän taustatöitä. Toisaalta tämä on harhaanjohtavasti sanottu, sillä kertomuksethan ammentavat kaikesta luetusta, ja pyrin lukemaan uteliaasti, paljon ja monipuolisesti. Varsinaisten taustatöiden määrä riippuu toki kirjan luonteesta. Käsillä olevaa hidasta romaania varten tutustuin Suomen suureen rakennemuutokseen 1960–70-luvuilla, vaikka rakennemuutoksen kuvaus jäi lopulta melko vähäiseksi.

Tämänkin romaanin julkaiseminen tulee olemaan toivotonta, sillä kirja ei ole viihdyttävä tai tuota hyvää mieltä. En kuitenkaan anna asian häiritä kirjoittamistani. Tuskin tätä ikuisuuksiin saakka jatkuu. Moni kirjailijanurasta haaveileva ei muuten tiedäkään, että me julkaisseet tekijätkin – pitkän linjan ammattilaiset, joiden katalogi kattaa enemmän julkaisuja kuin yhden käden sormilla voi laskea – saamme toistuvasti tylyjä standardihylkyjä kustantamoilta. Tämä ei tietenkään koske myyntitilastojen huippuja tai julkkiksia. Meidän muiden kohdalla julkaisuluettelo on merkityksetön; väliä on vain markkinoitavuudella, uuden käsikirjoituksen tuotto-odotusten ennakoitavuudella. Jos kirjoittaa ”vaikean” teoksen, vertaileva data kadottaa potentiaalisen kohdeyleisön.

Kirjailijaksi aikovan peruskysymys onkin nykyään, kumpi on tärkeämpää: kirjoittaminen vai julkaiseminen. Moni kirjailija orientoituu potentiaalisen kohdeyleisönsä mukaan tai kirjoittaa reaktiivisesti. Tämä ei ole tarkalleen ottaen sama asia kuin miettiä aika ajoin, ketä varten kirjoitan. Reaktiivinen kirjailija on kärjistetysti ajateltuna tyyppi, joka valitsee romaaniensa aiheet sen mukaan, kuinka ”pinnalla” ne ovat. Tämän jälkeen hän uskoo kiinnostuneensa niistä ”omaehtoisesti”. Kukaan korkean profiilin prosaisti ei tunnusta olevansa reaktiivinen.

Kohdeyleisöönsä keskittyvä kirjailija pohtii jatkuvasti, mitä yleisö häneltä odottaa. Yksittäinen menestysnimike voi muuttaa kirjailijan huomaamatta kohdeyleisökeskeiseksi. Vain harva jos kukaan korkean profiilin prosaisti myöntää toimivansa näin; niin sanotun populaarikirjallisuuden parissa asetelma voi olla päinvastainenkin, sillä dekkaristit ja jännitysromaanien tekijät harvoin kuvittelevat suosionsa perustuvan pelkkään jäljittelemättömyyteen (eikä kenenkään suosio perustu). Pikemminkin heille lienee selvää, että kohdeyleisö lukee heitä, koska he ovat riittävän samalla tavalla erilaisia: siis erilaisempia kuin samanlaiset, mutteivät kuitenkaan liian erilaisia.

Kohdeyleisöajattelussa ei välttämättä ole mitään väärää. Yleisöään kunnioittava dekkaristi, joka onnistuu luomaan lämpimän luottamussuhteen lukijoihinsa, on mielestäni kaunis ilmiö. Reaktiivisuuskaan ei ole aina ongelma. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat reaktiivisia.

Jos kohdeyleisöajattelu tai reaktiivisuus alkavat määritellä kirjailijana olemista kokonaisuudessaan (tai liiaksi), lienee syytä huolestua. Taiteen markkinaehtoisuus vie juuri tähän. Kuinka moni kirjailija jaksaa tehdä vuodesta toiseen kirjoja, jotka jäävät pöytälaatikkoon, olivatpa ne kuinka hyviä tahansa, koska niitä ei tuotannollistaloudellisista syistä ole varaa julkaista? Kohdeyleisön tai reagoimisen saatanalle on helppo ojentaa pieni uhrilahja; kysehän voi olla niin pienestä asiasta, ettei se vaikuta edes olevan mikään myönnytys.

Lisäksi on vältettävä suuntaa, jossa kohtaamme tinkimättömän ja omalakisia teoksia kammiossaan kirjoittavan neron, sillä tämän hahmon löydämme jo nykyisen kaupallisen järjestyksen – jonka luomus se on – huipulta. Prekaarin taiteilijan ei kannata lähteä mukaan lapsi-ihmisten mimeettiseen peliin, vaikka usein näyttääkin siltä, ettei pelin ulkopuolella ole todellisuutta.

Tänään sataa, on hiljaista ja pysähtynyttä. Luultavasti tarkoitukseni ei ollut puhua taiteen markkinaehtoisuudesta, mutta aihetta on vaikea väistää heti, kun mainitsee työhönsä niin olennaisesti liittyvän asian kuin julkaisemisen.

Jos ajattelen ”kirjailijanuraani” liittyvien julkaisujen (kiistatta vähäistä) merkitystä lukevan yleisön ja ”maineen” vinkkelistä, pääteokseni ei löydy kirjaston hyllyistä, vaan digitaalisesta avaruudesta. Vuonna 2019 perustamani Kuolleen kirjaimen apostoli on tässä mielessä kiistaton kirjallinen magnum opukseni niin laajuutensa kuin vastaanottonsa suhteen.

Tekijälleen tämä tosiasia ei voi olla tuntumatta jokseenkin ambivalentilta. Kuolleen kirjaimen apostoli on avoin, alati laajeneva ja keskeneräinen hirviö. Voiko sitä sanoa edes teokseksi missään relevantissa merkityksessä? Perinteinen blogi se ei kuitenkaan ole. Selvästi se muistuttaa enemmän esseekirjaa, jota lukija palaa selailemaan uudestaan ja uudestaan. Eniten katseluita tulee vanhoista teksteistä,  eikä mistään yksittäisistä hiteistä. Kyse on laajasta jakaumasta; jatkuvasti luetaan suurta määrää aiemmin julkaistuja kirjoituksia kaikilta vuosilta. Uusiakin luetaan, mutta niiden merkitys on selvästi corpuksen laajentamisessa. Lukukerrat karttuvat vähitellen.

Olipa asiasta mitä mieltä tahansa, olen luonut hirviön, jonka kidassa itsekin viihdyn. Tännehän voi kirjoittaa melkein mitä vain, se on ollut projektin luonne alusta saakka. Vähät tarvitsee välittää somealustojen algoritmeista, eikä julkaisutiheydelläkään ole sanottavasti merkitystä. Arkisto sykkii ja elää. En omista Kuolleen kirjaimen apostolia, se kuljeksii tätän nykyä jo omillaan ja levittäytyy minne tahtoo, eikä minulla totta puhuen ole aavistustakaan paikoista, joissa Apostoli on käynyt kurkkimassa. (Vähän kyllä kiinnostaisi. Kertokaa, jos löydätte jotain. Googlaamalla ei ainakaan löydy, mikä on varmaan hyvä.)

Parasta on kuitenkin juuri se, ettei Apostoli ole hirviö, jota minun olisi jatkuvasti ruokittava ottamalla kantaa pinnalla oleviin aiheisiin tai maksimoimalla näkyvyyttä epä-älyllisellä provokaatiolla. Sellaista en jaksaisi.

Koska tämä hirviö on alkanut kasvaa, se näköjään ryhtyy harjoittamaan itsereflektiotakin. Tästä ei pitänyt tulla metablogistista tekstiä. Paras lopettaa nyt, kun vielä voi.