14.2.2024

Visiosta ja luovuudesta

Vision ei pidä olla huone, vaan aukea. Visiolla ei ole seiniä. Se on maisema. Tuulen on annettava puhaltaa, sateen langeta ja virtojen virrata. Visio ei ole dogmatiikkaa tai uskontunnustus, pikemminkin se on vapaudelle raivattu tila, jossa luovuuden edellytysten vaatimat peruselementit tulevat (väärin)tunnistetuiksi prosessin alkuun panevina liikemomentteina. Ne voivat olla mitä vain inspiroivista iskulauseista sävelaiheisiin tai kuvallisiin motiiveihin.
 
Myöhemmin nämä elementit tunnistetaan yhä uusin tavoin, ja osa tunnistamisen tavoista johtaa myös määrittelemään ne uudestaan. Vision tila on jatkuva muutos, vaikka hahmottamisen logiikka vaatiikin näiden ”kiinteiden kappaleiden” havaitsemista; luovien subjektien on toki kyettävä kokemaan olevansa tilassa, eikä tilaa voi hahmottaa ilman maaperän ja kappaleiden metriikkaa.
 
Keskeistä on, ettei noiden ”kappaleiden” luonne missään vaiheessa kirjaudu visioon pysyvänä dogmatiikkana. Jos näin tapahtuu, ajaudutaan ennen pitkää pelkkään määriteltyjen ehtojen vallitessa tapahtuvaan formaaliin sisällöntuotantoon. (Lopputulos on sama, jos visio alkaa tarkoittaa aatetta, jonka välittäjäksi taideteos alistetaan.) Vaikka tällaista sisällöntuotantoa juhlitaan ja palkitaan taiteena (ja sitä tapahtuu paljon), kyse on usein pelkästä kaupallisesta suhdetoiminnasta, jolle taide on muuttunut sisällön nimeksi ja keinoksi erottautua markkinoilla. Visio toimii tässä mediumina, jonka kautta pääoma pyrkii kaappaamaan luovan prosessin, ja vision kautta pääoma on tavoittavinaan luovan prosessin säännönmukaisuudet puhtaina numeraalisina kvantiteetteina.
 
Taiteilijalle visio on tuotannon tapahtumatila. Pääoma pyrkii hallitsemaan ja valtaamaan tuon tilan itselleen. Riistämisen loogisena päätöksenä on taiteilijasubjektin korvattavuus ja kertakäyttöisyys; pääoman fantasia on täydellisesti haltuunotettu visio, luovan tuotannon massamuotoinen syytäminen ikuisesti laajeneville markkinoille. Tuotannon tasolla kohtaamme alihankkijaksi redusoidun taiteilijan, jolta voittajien ja häviäjien hierarkiassa on riistetty vision jatkossa huomiotaloudellisen ”näkyvyyden” ehdoilla määrittyvä yksilöllisyys ja ainutkertaisuus. (Nykyajan käytännön sovellus tästä on influensseri: usein ”taiteilijaksi” identifioituva, oman elämänkokonaisuutensa markkinaehtoistanut subjekti.)
 
On kuitenkin oma kysymyksensä, missä määrin tällainen lopulta on todella, loppuunviedysti, mahdollista. Pääoman kvantisoiva tendenssi – kyky muuttaa heterogeeninen ja vastaan haraava todellisuus homogeeniseksi numeraaliseksi lisäarvoksi –, jonka ylläpitäminen on yksi sen elinehdoista, on jo määritelmällisesti luovan elämän ja todellisuuden vastainen. Jokainen haltuunoton prosessi luo luovuudelle uuden vuotokohdan, sillä haltuunotto on mahdollista vain visioon kohdistuvalla dogmaattisuudella. Ja siellä missä on dogmeja, on dogmit väistävää harhaoppia. Luovuus syntyy vuotokohdissa ja hylkää pääoman. Tämä on pääasiallinen syy sille, miksi kapitalismi voi olla innovatiivista vain epäperäisesti, toisia riistämällä.
 
Pääoman hallitsema luova tila on luultavasti siksi pelkkä fantasia. Siitäkin huolimatta, että aivojemme plastisuus ja luova mukautumiskyky näyttävät toisintuvan kapitalistisen systeemin plastisuutena ja ikuisena, alistumiskykyisenä ja hyödyllisen kekseliäänä joustavuutena, kuva on vajavainen, ennen kuin sisällytämme siihen tuhoisan plastisuuden potentiaalin, radikaalin tottelemattomuuden ja mukautumattomuuden elementin.
 
Luovuus ei ole vain aivojen mukautuvaa joustavuutta ja toimintakyvyn säilymistä muuttuvissa olosuhteissa, se on myös tottelematonta pidättyväisyyttä ja vetäytymistä, joka vie luovuuden hyötyajattelun tuolle puolen. Pääoma pyrkii hallitsemaan ”hyvän” plastisuuden kautta, ”pahan” plastisuuden kieltämällä. Kun joustavuudesta ja mukautumisesta tulee dogmi (ja niin käy väistämättä), syntyy myös vuotokohta, taiteilijasubjekteja ja niiden yhteisöjä, joiden piirissä luova tuotanto omaksuu pääomalle vieraan ja tottelemattoman muodon. Pääoma hylkii tätä säännönmukaisesti tuottamattomuutena, muttei tosiasiallisesti tule toimeen ilman sitä. Siksi pääoma ei pyri hallitsemaan ainoastaan työtämme, vaan myös lepoamme.
 
Luovuus on luontojaan ”hereettistä”, harhaoppista. Vaikka visio on luovuuden tapahtumistila, luovuus ei viime kädessä kunnioita visiossa annettuja rajoja, vaan itse asiassa kiistää niiden annettuuden, vie luovan subjektin epämääräiseen ratkaisuavaruuteen ja uusille poluille sallimatta tämän pysähtyä houkuttelevimmankaan dogmatiikan äärelle. Luovuus kyllä hyödyntää dogmatiikkaa – se tarvitsee joskus ankariakin pidättäytymisen tapoja – mutta se ei koskaan omaksu sitä, ei koskaan varsinaisesti kunnioita sitä. Aivan kuten emme silmälaseja käyttäessämme ala ajatella, että silmälasit itse näkisivät. Kun olemme kylläisiä, meidän tulee polkea dogmatiikkaa välittämättä vähääkään, että se hetki sitten maistui hunajalta suussamme.
 
  

9.2.2024

Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 2

1
Erään usko-TV:n saarnan otsikkona on ”Tässä ajassa”. Saarna pohtii, kuinka elää kristittynä ”nykyajan pimeyden keskellä”. Se antaa vastauksen, joka kiteyttää uskovan elämän merkityksen (kuten se ”piireissä” käsitetään): kristityn osa on elää valona pimeydessä, viedä eteenpäin viestiä ikuisesta elämästä. Saarna ojentaa vastauksen, joka on tarkoitettu vastaanotettavaksi. Puhujan mukaan idea saarnaan tuli suoraan Jumalalta.
 
2
Ateistinen arroganssi voi luulotella tällaista elämää helpoksi, vetäytyä omaan fantasiaansa uskottelemalla, että valmiiden merkitysten ja auktoriteettien kaipuun raja menee uskonnollisten ”lahkoporukoiden” ja sellaisesta irti sanoutuvien välillä. Ei mene, tämän huomaa jo presidentinvaalien yllä leijuvasta yleisestä lammasmaisesta konformismista ja pitkäpiimäisestä tylsämielisyydestä. Haluamme ”päteviä arvojohtajia”. Meidän mielestämme pätevin arvojohtaja on narsistisen kyynärpäätaktiikan sisäistänyt valkoinen keski-ikäinen mies.
 
3
Helluntailainen saattaa tietenkin kuvitella sekulaarin ateistin elelevän nautintojensekaisessa moraalisessa tyhjyydessä, mutta tämäkin on vain vieraantunutta ylimielisyyttä ja identiteettipolitiikkaa, erottautumisen halua, toisen puolesta tietämistä. Se on myös helppo tapa selittää kotimaisen helluntailiikkeen surkeat kasvunäkymät: ihmisiä ei enää kiinnosta Jumala, koska he nauttivat estottomasti synneistään, ja tämä elämäntapa se kuulkaa vaatii sentään jonkinlaista pidättäytymistä.
 
4
Vastoin yleistä luuloa on hankalampi markkinoida täyttä vapautta kuin vastuuta, syyllisyyttä ja velvollisuuksia. Ei ole ihme, että monet ”tässä ajassa” -aihetta sivuavat saarnat taantuvat enemmän tai vähemmän puheiksi jonkinlaisen yleisen tottelevaisuuden (seurakuntakuri), oikeiden elämäntapojen (rukoileminen, raittius, Raamattu) puolesta. Sama pätee muutettavat muutettuina sekulaariin politiikkaankin. Miten kummassa konservatiivinen oikeisto muuten voisi menestyä kuria, yksilönvastuuta, palkkamalttia ja valtiollisen velkataakan (syyllisyys!) painoa julistamalla? Vapaus on utopiaa, sanotaan, kuri ja tottelevaisuus silkkaa realismia.
 
5
Vanhastaan muistan, kuinka haastavaa pelkän puhtaan armon julistaminen oli useimmille saarnaajille. Läsnä oli jatkuva huoli siitä, että armo saa lauman elämään kuin pellossa, hukuttamaan itsensä nautintoihin ja unohtamaan sen, että kaikki kuuluu Jumalalle, vapauskin. Siksi oli huolehdittava, että kuulijat ymmärtävät armon merkityksen tavalla, joka ei houkuttele tottelemattomuuteen. Helluntaisaarnoille on yhä tänäkin päivänä tyypillistä looginen rakenne, jossa korostetaan, että vaikka kukaan meistä ei voi omilla teoillaan ansaita iankaikkista pelastusta, on kuitenkin ”pelastusvarmuuden” kannalta ensisijaisen tärkeää elää oikein.
 
6
”Oikein eläminen” on tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta, usein julkilausumattomien mutta kaikkien sisäpiiriin kuuluvien silmin selvinä ja kiistattomina näyttäytyvien kieltojen, mielipiteiden ja toimintatapojen noudattamista. Omina hellariaikoinani käsitin nämä kiellot ja rajoitukset vapautta turvaavina rajoina, enkä siis ollut varsinaisesti epärehellinen ajatellessani olevani vapaa; vielä vähemmän olin epärehellinen kokiessani itseni vapaaksi.
 
7
Mitä tuolle vapaudelle tapahtui, miksi se muuttui kullatuksi häkiksi?
 
8
Jokin työnsi minut kaltereita vasten. En heti tajunnut mihin olin törmännyt, ymmärrys tuli jäljestä päin ja edellytti pitkiä sisäisiä dialogeja. Vasta vuosia erkaantumisen jälkeen aloin nähdä, kuinka paljossa hengellisessä väkivallassa olin paitsi ollut itse osallisena, myös joutunut suoran ”hengellisen” vallankäytön kohteeksi. Siellä missä Henki liikkui, leijui ainaisena seuralaisena kateus, joka vallankäytön kätkevien rakenteiden vuoksi oli helppo salata itseltäänkin.
 
9
Helluntailaisessa kulttuurissa näen kiintoisan kahtalaisen piirteen. Yhtäältä se tuottaa varhaiskypsiä nuoria, toisaalta suosii monin tavoin kypsymätöntä aikuisuutta. Nuoret kypsyvät nopeasti joutuessaan elämään tiiviissä yhteisössä, jossa on huomioitava toisten (usein hierarkiassa tavalla tai toisella yläpuolella olevien) tunteet ja opeteltava tulemaan toimeen eri ihmisten poikkeavien kemiallisten koostumusten kanssa. Aikuisten kesken kasvu voikin pysähtyä, kun tarjolla on yllättäviä (tai ei-yllättäviä) tapoja kokea ”Hengen” vaikutuksessa oikeutetuksi tehdä ja sanoa asioita, jotka toisissa yhteyksissä on helppo tajuta kateuden ja kontrollinhalun motivoimiksi. Olen myös muutaman kerran törmännyt tilanteisiin, joissa aikuinen ihminen on ”Jumalan tahto” -oletuksen vuoksi ollut suoranaisesti kyvytön tajuamaan omaa moraalista vastuullisuuttaan, ja pari kertaa olen itse ollut tuo ihminen.
 
10
Tiivis yhteisöelämä piti minut nuorena poissa oman ikäluokkani kännisistä sekoiluista ja huuruisista kotibileistä, mutta opetti (jälkikäteen) myös herkkyyttä tunnistaa rajoja ja rajanylityksiä. Jos joku nykyään tulisi kyselemään, ovatko motiivini ”puhtaat” kun esitän kritiikkiä tai esiinnyn bändini kanssa, olisi vaikea asettaa vakavaa naamaa, mutta aikoinani kuulin tällaista usein (tyypillisesti sitä useammin, mitä perustellumpaa kritiikkiä tai paremman keikan olin vetänyt).
 
11
Nuoret (ja vanhemmatkin) hellarit: en missään nimessä kehota teitä jättämään yhteisöänne, mutta jos joku (kuka tahansa) tulee kyselemään motiivienne perään (etenkin loistettuanne), olkaa kriittisiä ja epäileviä, älkääkä antako setien ja tätien talloa rajojenne yli. Olen varma, että olette jo aivan riittävän kuuliaisia. Päinvastoin: ajatelkaa kriittisesti ja vääntäkää nupit kaakkoon. Tiedostakaa, millä tavoin yhteisön sisäiset häpeäntuotantomekanismit toimivat ja nouskaa yhdessä niitä vastaan. Edes viheliäiset sedät eivät voi väittää, ettei helluntailiikkeen tulevaisuus kuuluisi teille. On turha kuunnella mitään kritiikkiä, joka perustuu kateuteen, vallanhimoon ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Ajattelu elää siellä, missä on anarkiaa.
 
12
Seurakunta ei ole demokratia, sanottiin minulle kerran, sanottiinpa kahdestikin. Tahdottiin sanoa: seurakunnan johtajia ei valita vaaleilla, seurakunnan johtaja on Jeesus ja Jumalan asettama vanhimmisto. Vastustin väittämää jo tuolloin, koska pidin demokratiaa hierarkkista rakennetta kristillisempänä vaihtoehtona. Niin, ja inhosin pomoja, olen aina inhonnut. Pomoilta ei pidä mennä muuta kuin rikkomaan ja varastamaan, sanoisin nykyään…
 
13
Ei pidä käsittää väärin. Inhosin pomoja, mutta inhoni omaksui auktoriteettialisteisen ajattelun muodon. Vielä 2010-luvun alussa saarnasin innokkaasti kuuliaisuuden puolesta. Silloin kun pomot ärsyttivät, keskityin olemaan tottelevainen lähinnä Jumalalle. Luin paljon apologetiikkaa ja kristillisteististä analyyttista filosofiaa, josta käsin oli helppo olla kriittinen turhan lahkohenkistä järkeilyä kohtaan: Jumalahan itse kehottaa palvomaan Häntä koko mielellään, siis älyllään, joten inhimillisiä auktoriteetteja kumartamaton kriittinen ajattelu oli pikemminkin hyvästä kuin pahasta.
 
14
Ero nykyiseen on, etten enää usko ajattelun tarvitsevan pysyviä auktoriteetteja. Väliaikaisia ehkä kylläkin, mutta mestarin osa on tulla oppilaansa hylkäämäksi, ja vain näin mestarin opetus osoittaa arvonsa. Näin miellän asianlaidan olevan kristinuskossakin. Alussa oli poly-, sitten karkea eksklusiivinen monoteismi. Halki Raamatun historian monoteismi kypsyy mustasukkaisen heimojumalan tribaalimindsetistä Uuden testamentin abstraktimpaan ja symbolisempaan lähestymistapaan. Jumala muuttuu Sanaksi ja kirjoitukseksi, poissaolevaksi, jonka ei-olemisen jo temppelin repeävä väliverho on paljastanut. Paavalin teologia haastaa olemaan eri mieltä, luomaan uusia tulkintoja ja arvioimaan lähtöjä uusiksi.
 
15
Uhria huutava ja verta janoava lauma on väärässä. Raamatussakin se sai vain uhrin, muttei Jumalaa.
 
 

3.2.2024

Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 1

1
En miellä itseäni uskovaiseksi, vaikka ajattelenkin olevani jonkinlainen huono kristitty. En esimerkiksi usko sielun tai ”hengen” olemassaoloon, vaan ajattelen (ainakin tällä haavaa) tietoisuuden olevan aineen evoluutioprosessissa kehittämä ominaisuus.
 
2
Tämä kaikki huomioiden on hyvin ironista, että näinä ateistisina vuosina olen puhunut ”evankeliumia” enemmän kuin koko fundamentalistiaikanani yhteensä. Enemmän kuin koskaan olen jutellut kristillisen armon merkityksestä ja käsitteestä eri ihmisten kanssa; samalla olen huomannut, että moni tuttava- ja ystäväpiirini ateisti tuntuu intuitiivisesti ja elämänkokemuksensa vuoksi tajuavan kristillisen armon merkityksen useimpia fundamentalisteja paremmin.
 
3
Mistä syntyy vaikutelma, että toisinaan (ei toki läheskään aina) sekulaari tavan tallaaja, joka ei juuri Jumalan tahtoa pohdiskele, tajuaa nämä asiat paremmin ja osaa keskustella niistä fiksummin kuin useat kohtaamani joka käänteessä uskonsa puolesta todistelevat fundamentalistit? Arvelen, että ainakin tästä syystä: niin sanottu sekulaari ihminen joutuu ratkaisemaan elämänsä tarkoituksen ja merkityksen polttavat kysymykset itse, ilman selkeää ja kiistatonta auktoriteettia. Tämä muuttaa hänen moraalisen kompassinsa moniselitteiseksi ja etiikan sotkuiseksi. Ilman selviä elämänohjeita saattaa olla vaikea kehittää fundamentalistista arroganssia, totuuden haltuunoton käytäntöä.
 
4
Yleisesti ottaen ja karkeasti yleistäen miellän sen tyyppisen helluntailaisuuden, jonka piirissä itse kasvoin, yhdeksi alistumisen halun ja tottelevaisuuden kollektiiviseksi toteutumaksi. Ihmisessä elää raivokas kiire löytää rautasaapas, jonka alle asettua makaamaan ja jonka tahdissa marssia. Siksi on olemassa keskiluokkaista konformismia, siksi on olemassa helluntailaista fundamentalismia. Siksi Raamattu on joidenkin mielestä peräti ajattelun auktoriteetti, siksi kuvitellaan, että ajattelua voi olla, vaikka sitä vaadittaisiin sitoutumaan etukäteen määriteltyihin tottelevaisuuden muotoihin.
 
5
Egoani hivelee ajatus, että lähdin hellaripiireistä yksinomaan siellä vallitsevan ajattelun kapeuden tähden. Tämä ei pidä paikkaansa. Olin myös arrogantti, tökerö ja itse monin tavoin ajattelematon. On paljon sanomisia ja tekemisiä, joita kadun.
 
6
Silti on varmaan totta, että olin myös liiaksi ulkopuolinen, en riittävän samanlaisella tavalla erilainen, liian auktoriteettivastainen. Suhtauduin vakavasti vääriin asioihin ja sivuutin toiset.
 
7
Huomaan yhä kirjoittavani ja puhuvani tälle menneisyyden maailmalle. En halua kieltää sitä, haluan tulla sen kanssa toimeen, vaikken voikaan enää palata. Sitä lämpöistä pesää, jonka sisäpiiriin itsekin lopulta hetkeksi selvisin, ei minulle enää ole eikä voi olla. Haluan kuitenkin ymmärtää menneisyyttäni, ymmärtää sitä ihmistä joka olin. Ilman menneisyyttäni en olisi tässä.
 
8
Koen usein kiusallista häpeäntunnetta siitä, etten näytä pääsevän eroon menneisyydestäni. Vaikka en ole enää aikoihin tuntenut katkeruutta tai vihaa, huomaan läsnä olevan jatkuvan tarpeen merkityksellistää ja käsitteellistää tuota ajanjaksoa. Jatkuvasti tahdon kysyä, mitä tuo kaikki merkitsi, mitä merkitsee olla kasvanut sellaisessa yhteisössä ja mitä siitä tulisi ajatella nyt.
 
9
Yksi tapa käsitellä mennyttä on kirjoittaa kirjoja. Haaveilen, että joskus kirjoitan oman Jeesus-romaanini. Helluntailaista fundamentalismia olen jo käynyt läpi alkupään tuotannossani, enkä enää jaksaisi kirjoittaa siitä samaan tapaan. Kristinusko minun on kuitenkin kohdaltani mietittävä kokonaan uusiksi.
 
10
Voiko sen tehdä ilman teologiaa?
 
11
Menneisyys tuijottaa minua paksun lasin takaa. Mykkiä naamoja. Näkevätkö he ihmisen vai luopion? Luopio-ihmisen? Luulen, ettei ketään kiinnosta enää ollenkaan. Seurakunnan muisti on lyhyt, ellei satu kuulumaan hyvään sukuun. Minä en kuulunut. Raivasin tieni sisäpiiriin tyypillisellä ulkopuolelta tulevien tavalla: osallistuin aktiivisesti toimintaan ja tein selväksi, että palvelen mielelläni alueilla, joilla minulla on annettavaa. Aktiivijäsenen muuttuessa passiivijäseneksi yhteydenotot loppuvat. Jos ei kuulu dynastiaan, on oltava käytettävissä.
 
12
”Fundamentalistiksi” kutsuminen voi helluntailaisista tuntua loukkaavalta, joten täsmennän, mitä termillä tarkoitan. Fundamentalistilla tarkoitan tässä henkilöä, joka sanoo uskovansa Raamatun ihmeisiin kuten neitseestä syntymiseen, meren jakautumiseen ja ajan kääntämiseen kirjaimellisesti, historiassa tapahtuneina tosiasioina; joka sanoo uskovansa Jumalaan todellisena, maailmassa vaikuttavana toimijana, yhtä selvästi olemassaolevana kuin sohva, jolla istun; joka sanoo pitävänsä Raamattua elämänsä ja ajattelunsa auktoriteettina; jonka mielestä ”tapakristillisyys” on huono juttu ja jonka mielestä on olemassa ”tosiuskovaisuutta”; joka määrittelee homoseksuaalisen elämäntavan synniksi, jonka harjoittaminen ei ole yksityisasia; joka uskoo sukupuolia olevan vain kaksi; joka ei usko evoluutioon. Ja niin edelleen.
 
13
Sekulaarista näkövinkkelistä käsin fundamentalismi herättää usein välitöntä vastenmielisyyttä tai vähintään jonkinlaista huvittuneisuutta. Sama pätee toisinkin päin. Näiden kahden tyypin voi olla haastavaa solmia keskenään syvällistä ystävyyttä, mutta mahdotonta se ei ole. Kummankin on vain ymmärrettävä hylätä ajatus toisen pelastettavuudesta. On lakattava ajattelemasta, että tietää paremmin kuin tuo toinen, mitä vailla hän todella on.
 
14
Tietää toisen puolesta, mitä hän tarvitsee: onko lähetystyö mahdollista ilman tätä ajatusta?
 
15
Ainakin on mahdollista puhua armosta ilman tätä. On mahdollista olla armollinen itselleen ja muille. Armollisuus ei edellytä paremmin-tietämistä, sillä armollisuus ei ole tilan valtaamista vaan sen antamista.
 
 


24.1.2024

Kristityn vapaudesta ja elämän helppoudesta

Satuin päivä pari sitten kuuntelemaan erään pastorituttuni saarnaa. Esiin nousi herätyskristillisissä piireissä tuttu ajatus siitä, kuinka ”maallistuneen” ihmisen elämä on monin tavoin kristityn elämää helpompaa siinä mielessä, että se on jollain tapaa epämoraalisempaa, vapaampaa tiukoista eettisistä koodistoista. Pointti siis oli, jos nyt tulkitsen sen osapuilleen oikein, että (helluntai)kristityn elämäntapa on jossain moraalisessa mielessä ”sekulaaria” elämäntapaa haastavampi, sillä Jumalan tahdon seuraaminen edellyttää, ettei voi elää kuin pellossa ja vain seurailla vapaasti halunsa kompassia.
 
Tällaisten väitteiden ongelma ei tietenkään ole niiden ilmeisessä paikkansapitämättömyydessä – kysehän on epäilemättä retorisesta kärjistyksestä, mitä siihen tulee – vaan niiden varsinaisessa ajatuksessa, että olisi olemassa jokin vapaa sekulaari elämäntapa, jokin helppo vapauden muoto.
 
On tietenkin jossain mielessä vapaampaa elää hellaripiirien ulkopuolella ”isien perinnäissäännöistä” (kuten raittiudesta, kiroilemattomuudesta jne.) piittaamatta, mutta olisi aika pinnallista väittää, että jonkinlainen ”lupa” käyttää päihteitä tai kiroilla aina kun huvittaa tekisi elämästä vapaampaa tai edes helpompaa. Kun sanotaan (helluntai)kristillisen elämäntavan olevan eettisesti sekulaaria vaativampaa, ei viitata vain joistakin ruumiin nautinnoista pidättäytymisen paineeseen. Tässä kontekstissa tulkitsen myös pastorituttavani esittämää väitettä.
 
Toisaalta kyse on aina myös ruumiin nautintojen säätelemisestä. Sille kristilliselle elämäntavalle, josta pastorituttuni puhuu, tietyt nautinnon muodot ovat aina ja kaikkialla kiellettyjä; ja sille sekulaarille elämäntavalle, johon hän viittaa, nämä nautinnot ovat ”vapaasti valittavissa”. En tosiaan kuitenkaan usko hänen haluavan sanoa, että sekulaari elämä on helpompaa vain tästä syystä. Tarjoaahan tiivis uskonnollinen yhteisöelämäkin monia nautintoja ja omanlaistaan vapautta, joiden pariin ulkopuolisella ei ole minkäänlaista pääsyä.
 
Mistä siis on kysymys? Eikö ennen muuta siitä, että kristityn elämästä tekee haastavampaa poikkeuksellisen vaativa moraalinen koodisto – se, jonka Jeesus esittää kuuluisassa vuorisaarnassaan, Laki, jota viime kädessä on mahdoton seurata? Tämä on nähdäkseni ainoa mielekäs tapa tulkita väittämää, että kristillinen elämä on jotenkin olennaisesti sekulaaria ”vaikeampaa” siksi, ettei se ole yhtä ”vapaata”, vaan on liuta tiukkoja ihanteita seurattavaksi. Muuten puhumme vain pöytätavoista, joiden paine kyllä sitoo ei-kristittyäkin, joskin kontekstisidonnaisemmin; ja toisaalta unohdetaan helposti, että tiivis uskonyhteisö tekee tiettyihin pöytätapoihin (kuten raittiuteen) sitoutumisen monelle yhteisöön kuuluvalle kohtalaisen helpoksi, sillä yhteisöelämä ei vain kiellä ja rajoita, vaan myös muuttaa haluamisen tapaa, jolloin se synnyttää omanlaistaan vapautta.
 
Entä vuorisaarna sitten? Helluntailaiset tunnustavat Jeesuksen esittämän moraalikoodiston mahdottomuuden siinä kuin luterilaisetkin: ihmisestä ei ole tätä Lakia täyttämään, ja silti se on annettu. Mutta tästäkö lopulta on kyse? Siitä, että kristityn elämä on sekulaaria vaikeampaa, sillä kristittyä sitovat mahdottomat eettiset ja moraaliset vaatimukset siinä missä sekulaarit ihanteet on mitoitettu ihmisen kokoon sopiviksi? Tässäkään väitteessä ei tunnu olevan mieltä. Ensinnäkin juuri sekulaariksi miellettyä elämää rasittavat monenlaiset ilmeisen mahdottomat moraliteetit (tämä ei ole vähääkään kiistanalaista), toiseksi kristityn vapaudessa – klassisesti ymmärrettynä – on kyse ennen kaikkea siitä, ettei hänen tarvitse pyrkiä mahdottomaan, sillä juuri se päämäärä on jo täytetty. Joku toinen teki jo sen, mikä muutenkin oli ihmiselle mahdotonta.
 
Jos taas ollaan yhtä mieltä yllä sanotusta, alkuperäinen väittämä – että kristityn elämä on haastavampaa, koska se ei ole yhtä vapaata kuin ei-kristityllä, joka ”voi elää kuin pellossa” – joudutaan muuttamaan muotoon Kristityn elämä on haastavampaa kuin ei-kristityn, sillä hän on vapaa mahdottoman Lain täyttämisen velvoitteesta, toisin sanoen: kristitty on vapaa syyllisyydestä, joka on ihmisyyden perustunne. Näin ajateltuna kristityn elämästä tekee vaikeaa vapaus, ei sen puuttuminen.
 
Väite, että kristityn elämä olisi erityisesti ei-kristityn elämää haastavampaa, on toki hiukan hurskasteleva ja ylimielinen olettaessaan ignorantisti tietävänsä jotain niiden toisten elämän vaikeudesta tai helppoudesta, mutta tämä lienee sivuseikka, ja sen voi muotoilla vähemmän provokatiiviseksikin: Kristityn elämä on haastavaa, sillä hän on vapaa. Juuri kristittyhän uskoo armoon, joka vapauttaa hänet isien perinnäissäännöistä ja lokaaleista hengellisistä auktoriteeteista elämään elämää parhaaksi katsomallaan tavalla, sillä mikään yhteisö tai laki ei enää voi sitoa hänen omaatuntoaan.
 
Tämä vapaus on, toden totta, haastavaa lajia, ja kristittyjen yhteisöt tyytyvät yllättävän usein puhumaan mieluummin pöytätavoista ja niiden noudattamisen tärkeydestä, siitä miten ”ei voi elää kuin pellossa” (ikään kuin kukaan meistä voisi). Pöytätavoista saarnaaminen on helppoa. Aina löytyy niitä, jotka eivät jaksa sellaisista välittää, mikä tekee kiusallisen helpoksi ajatella, että juuri tässä menee ”todellisen” ei ”ei-todellisen” (kristillisyyden, uskovaisuuden, ihmisyyden, minkä ikinä) raja: että ME olemme parempia, että MEIDÄN elämämme on vaikeampaa, mutta meillä onkin kunnon moraali – toisin kuin noilla. Porttia on aina helpompi vartioida kuin huolehtia, että kuka tahansa tuntee olonsa tervetulleeksi, olipa millainen tahansa ja elipä elämäänsä kuinka tahansa.
 
 


2.1.2024

Kuluneen vuoden keloja

 
Lyhyt katsaus menneeseen vuoteen 2023. Ei tämä mitenkään hullumpi vuosi noin henkilökohtaisella tasolla ollut. Uusi hallitus kyllä on paska, mutta se ei varmaan yllätä ketään. Vasemmistoliittoon menin mukaan vaalien jälkeen, sitä en ole katunut; on vähemmän yksinäinen olo, vaikken parlamentaarisesta puolesta niin innostukaan.
 
Valtakunnanpolitiikasta en muutenkaan jaksa sanoa paljon mitään. Eniten, tunnetasolla, juuri nyt, satuttaa kirjastojen määrärahojen leikkaus. Halutaan köyhä ja oppimaton kansa, jolla on kotona aseita. Ollaan kyllä olevinaan huolissaan PISA-tuloksista, mutta samalla tehdään kaikenlainen opiskeleminen mahdottomaksi… hyi helvetti! Toivon ja odotan laajoja lakkoja ja mielenilmauksia, fantasioin keltaliivien tyyppisestä keskuksettomasta kapinasta, koneiston brutaalista pysäyttämisestä, kiistattomista massademonstraatioista, talonvaltauksista. Kun luodaan ihmisluokka, jolla ei ole enää mitään hävittävää, saadaan jyrkästi jakautunut epävakaa maa ja paljon vittupääpoliiseja. Tämä tietysti on tavoitekin, tunnetusti hallitus käy nyt avointa luokkasotaa. Summa summarum poliittinen todellisuus on tällä hetkellä yhtäältä niin perseestä ja toisaalta niin yksiselitteinen, ettei minulta ole liiennyt kiinnostusta analyyseihin.
 
Arkinen elämä on edennyt yhtä tylsästi kuin aina. Paljonkaan ei siis elämässäni päällisin puolin tapahdu, ainakaan siinä mielessä että olisin kiireinen, ja kiireisyyttä en arvosta vähääkään. Kiireiset ihmiset joko säälittävät tai huvittavat, erityistä kunnioitusta en kiireisyyttä kohtaan tunne. Yrittäjäksi ryhtymisenkin johtomotiivina, yhtenä niistä, oli puhdas työnvälttely, pyrkimys jalostaa laiskottelu rahaksi, turvata luovuus ja vapaus. ”Työmoraalin” kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä.
 
Akuutisti olen kiinnostunut pohtimaan, millä tavoin ajatella ja kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistani tavalla, joka välttäisi ilmeisimmät ansat eli yhtäältä tekisi valkoisuudesta näkyvän kategorian, mutta toisaalta väistäisi tästä usein seuraavan valkoisen haurauden (white fragility) narsismin. En siis kysy, onko minulla valkoisena ja siten väistämättömän etuoikeutettuna mitään erityistä oikeutta kirjoittaa ulkopuolisuudesta tai edes kokea ulkopuolisuutta; tietenkin on, ja koska mikään tai kukaan ei tätä oikeutta uhkaa, on turha alkaa sitä puolustellakaan. Kiinnostaa kuitenkin miettiä, millä tavoin kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistaan aidon kriittisesti ja purkavasti. Etuoikeuksien tunnustaminen ei liity kriittisyyteen oikeastaan mitenkään, päinvastoin tunnustamisen liturgia päätyy usein pönkittämään valtaa, jota on purkavinaan. Poliittisesti fiksuin tapa saattaisi olla mutkattomuus, eräänlainen rehellisyys – rehellisyys sellaisena kuin sen ymmärrän: ei ”tosiasioiden” tunnustamisena, vaan puheen, kirjoituksen ja ajattelun suuntana.
 
Oman elämän päänsisäisistä projekteista antoisimpia taitaa olla jatkuva pyrkimys ymmärtää elettyä ja koettua menneisyyttä. Nykyisessä ystäväpiirissä tiivis uskonnollinen yhteisöelämä on jonkinlainen kummajainen. Onhan siinä ymmärtämistä, sen tajuaa nyt vähitellen itsekin. Silti en luule elämäni käyneen yhtään vähemmän kummalliseksi, ja juuri menneisyydestähän olen tähän paikkaan tullut, missä nyt ikinä sitten olenkin. Siksi haluan ymmärtää mennyttä ja nauttia vuolaasta keskeneräisestä projektistani. Miten ihmeessä päädyin tänne? Miten monet muut EIVÄT päätyneet? Jos keskustelisimme, löytyisikö yhteistä säveltä? ja niin edelleen.
 
Jos kroonista rahapulaa ei lasketa, elän kai aika hyvää vaihetta. Uutta masennusjaksoakaan ei ole kuulunut, pari vuotta sitten huomasin värien palanneen ja tajusin, etten ole ainoastaan vapaampi, vaan myös onnellisempi.
 
Suhde kristinuskoon on kesken, mutta juuri nyt kohtalaisen simppeli. Jumala ja Raamattu eivät merkitse auktoriteettia, jolle on alistuttava, vaan päinvastoin näen kristinuskossa paljon progressiivisuutta ja tilaa ajatella asiat uusiksi. Kristityllä on lupa olla eri mieltä Paavalin ja kumppanien kanssa. Jos totuus tekee vapaaksi, kyse on myös ajattelun vapaudesta. Tämä kela on kuluneena vuonna pyörinyt päällimmäisenä, tosin yllä sanottua monitahoisemmin ja vivahteikkaammin. Kristinuskon asioita mietiskelen varmasti tiuhaan myös vuonna 2024. Kristityksihän minut kasvatettiin, ja nykyään kiinnostaa, millä kaikilla tavoin ihminen ylipäätään voi olla kristitty. Ajattelen, että oikeaa tulkintaa tärkeämpi on tulkinta, joka toimii. Toimiva tulkinta taas on sellainen, joka saa ajattelun liikkeelle; toisaalta mikään, mikä EI tätä tee, ei jossain olennaisessa mielessä ole ensinkään totuudellista.
 
Totuus on tiedon rajapintaan ilmaantuva häiriö. Sitä ei oteta haltuun, ei edes tietämällä, eikä se koskaan hallitse tilaa, johon ilmaantuu. Toiseus riippuu siinä itsepintaisesti kuin aamuviiden känni 16 tunnin rännin jälkeen. Silti se kutsuu jatkoille. Jolla on korvat, se kuulkoon.
 
 

14.9.2023

Havaintoja uskon jättömaalta

Suurimman osan elämääni olen ajatellut olevani uskovainen kristitty, sitten enää kristitty, ja nyt en ole varma kristittynä olemisestakaan. Enää pitkään aikaan ”kristittynä” oleminen ei ole merkinnyt minulle sen enempää identiteettiä kuin elämäntapaakaan, saati sitoutumista Raamatun auktoriteettiin tai mihinkään klassiseen dogmatiikkaan – yksinkertaisesti: kristinusko on lakannut olemasta minulle sisällöllinen kysymys.
 
En kuitenkaan miellä itseäni ”pakanaksi” tai edes ei-kristityksi, vaikka ajattelenkin olevani jonkinlainen käytännön ateisti. Ateismi ei ole minulle etupäässä metafyysinen asenne, vaan arkikokemuksesta kumpuavien elämänkäytäntöjen sekalainen yhdistelmä, jota määrittää omillaan olemisen ajatus. Yhtäältä tämä tarkoittaa ainakin sen toteamista, ettei ole ”isoa Toista” tai symbolista auktoriteettia, jonka olemassaolo ei palautuisi ihmisten välisiin suhteisiin ja yhteisöihin. Näin ajateltuna voi sanoa, että näen Jumalan yhteisöllisenä funktiona, yhtenä mahdollisena tapana kiinnittää merkitykset symbolisiin hierarkioihin ja systeemeihin.
 
Jumala ei kuitenkaan ole lakannut olemasta minulle jatkuvasti relevantti pohdiskelun kohde ja käytännöllinen kysymys. Minua ei kasvatettu käytännön ateistiksi, vaan syvästi tunnustavaksi ja Jumalan tahdon toteuttamiselle omistautuneeksi kristityksi. Usko oli ennen kaikkea käytännöllinen asia. Se määritteli elämäntavan, asetti tekojen ja ajattelun rajat. Näitä rajoja tosin nimitettiin ”vapaudeksi”, sillä niiden edellyttämien ”luovuttamattomien totuuksien” – kuten tietynlaisen raamatuntulkinnan ehdottoman auktoriteetin – kanssa eri mieltä oleminen tulkittiin totuudesta poikkeamiseksi, mikä puolestaan teki jo määritelmällisesti mahdottomaksi sen, että tällaisen erimielisyyden voisi mieltää yhdeksi ajattelunvapauden harjoittamisen tavaksi.
 
Tämä tunnustuksellinen ja omistautuvan kristityn menneisyys tunkeutuu nykyisyyteeni ja – kuten faulknerilaisittain voi sanoa – jossain hyvin olennaisessa mielessä lakkaa olemasta menneisyyttä. Toisinaan jopa kuvittelen keskustelevani vuoden 2010 itseni kanssa, mutta tietenkään kyse ei ole minusta vuonna 2010, sillä tämä ”itse” tietää kaiken minkä minäkin juuri nyt, omassa nykyisyydessäni. Pikemminkin hän on psyykeni rakentama rinnakkaisversio: toisen todellisuuden M, sen todellisuuden, jossa syystä tai toisesta säilytin vanhan uskomisen tapani, enkä missään nimessä mieltänyt itseäni käytännön ateistiksi.
 
Tämä outo hahmo – kutsuttakoon häntä tässä M2:ksi – tuntuu elävän omaa elämäänsä. Usein hän haastaa minut dialogiin, ja ainakin yhden kerran olen suuttunut hänelle joutuessani tivaamaan älyllisen rehellisyyden perään, mutta useimmiten keskustelut sujuvat mutkattomasti, kunnes aikanaan häipyvät jonkinlaiseen katoamattoman toiseuden hiljaisuuteen – vain ilmestyäkseen takaisin jonain uutena variaationa päivän tai parin kuluttua.
 
Yksi M2:n varsin tyypillinen avaus kuuluu: ”Mitä sitten ajattelet armosta, jos kerran kyseenalaistat koko pelastushistoriallisen kertomuksen langenneesta ihmiskunnasta ja sovitusta vaativasta synnistä?”
 
Vastaan armon olevan se ainoa asia, jonka yhä koen relevantiksi oman uskoni jättömaalla. Armo on se, mitä minulle on jäänyt, kun Jumala on lakannut olemasta isänä, auktoriteettina, huolehtijana ja elämän tarkoituksen takaajana. Ja seuraavaksi M2 kysyy: ”Niin, mutta mitä tällainen armo sitten tarkoittaa?”
 
Nyt pääsemme takaisin alussa mainitsemaani seikkaan: siihen, ettei kristinusko ole minulle enää sisällöllinen kysymys. Toisin sanoen se, mitä ymmärrän armolla, ei palaudu kristilliseen pelastushistorialliseen kertomukseen tai synnin teologeemeihin, eikä teologia näyttäydy edes käypäisimpänä diskurssin muotona sikäli kuin kyse ei ole samalla myös ideologian kritiikistä.
 
Lienee kuitenkin syytä aloittaa käytännön tasolta, tässä tapauksessa vuoden 2012 paikkeilta. Noihin aikoihin olin alkanut irtautua helluntailaistyyppisestä fundamentalismista opillisesti. Karismaattisten piirien ohut ja älyllisesti köyhä raamatuntulkinta oli harmittanut siinä vaiheessa jo melkein 10 vuoden ajan, mutta nyt helluntailainen teologia kokonaisuudessaan alkoi kyseenalaistua, vauhdilla. Nuorisopastorille kerroin olevani ”uskonkriisissä”, ja keskustelumme lopputulos lähinnä alleviivasi kokemustani siitä, etteivät helluntailaisten opit kestä kriittistä tarkastelua.
 
Pelkkä oppikritiikki ei kuitenkaan kääntänyt minua uusille vesille. Olisin kenties pysytellyt kriittisenä helluntailaisena pidempäänkin, ellen samana vuonna olisi alkanut käydä läpi jonkinlaista hengellisen elämän vararikkoa, lyhyesti ilmaisten tapahtumaketjua, jossa hyvin selvällä ja yksiselitteisellä tavalla ymmärsin, ettei minulla ole Jumalalle mitään annettavaa, ei edes uskoa. Helluntailaistyyppinen suorituskristillisyys romahti kertarysäyksellä: tajusin, ettei minun tarvitse etsiä Jumalan tahtoa miellyttääkseni häntä, sillä ei ole mitään, millä voisin Jumalaa miellyttää. Klassisen luterilaisen tulkintakehyksen mukaan tulin todelliseen synnintuntoon. Paluuta ei ollut.
 
Armon kokemukseni oli siinä mielessä totaalinen, että voin väittää sen avaamien vapauden horisonttien tavalla tai toisella kannattelevan elämäntuntojani nykyäänkin. En väitä tietäväni, mistä lopulta on kysymys. Jos minulta tivataan jonkinlaista ”teologista kantaa”, sanon useimmiten päätyväni seuraavaan ajatukseen: Jos Jumala olisikin olemassa, hän pelastaisi ihmisen riippumatta siitä, mitä ja miten hän ajattelee, uskoo tai tekee. Armo on radikaali eettinen horisontti, niin radikaali, että arvelen sen ylittävän tavanomaiset etiikan kysymyksenasettelut. Armo on jotain reaalista, jotain minkä alkupiste on aivan suuren trauman lähituntumassa.
 
Armon idea on luullakseni suurempi kuin idea kärsimyksellä hyvitettävästä rikkomuksesta, siis idea siitä, että rikollinen voi ”sovittaa” tekemänsä pahan tietyllä määrällä kärsimystä. Tämä tarkoittaa, että mahdollisesti armon todellisuus on vähemmän sidoksissa perinteiseen uhrauksellisen sovituksen teologiaan kuin kristinuskon valtavirta ajattelee. En kuitenkaan edes yritä muotoilla ajatusta teologisesti koherentilla tavalla.
 
M2 yleensä kysyy nyt: ”Mitä tekemistä tällä sitten enää on kristinuskon kanssa?” Ja totta onkin, että radikaali käsitys armosta voi herättää kysymyksiä tarpeesta identifioitua kristityksi. Teologisesti ja kaikkea muuta kuin koherentisti voisi ajatella, että missä tahansa uskonnossa, joka sisältää radikaalin armon loogisen muodon (idean riippumattomasta ”pelastuksesta” tai vapahduksesta eli armon toisperäisyyden), on jotain aidosti totuudellista.
 
Tästä pääsemme siihen, miksi edelleen pidän kristinuskosta ja ajatuksesta kristittynä olemisesta. En siksi, että ajattelisin kristinuskon tunnustusten ja narratiivien olevan totuuden rekisterin määritelty, ainoa ja yksiselitteinen sisältö, vaan koska kristinusko minun kohdallani, sattumalta ja historiallisten ehdollistumisten vuoksi, tuotti totuusvaikutuksen. Tätä ei pidä ymmärtää niin, että ajattelisin totuuden olevan puhtaasti subjektiivinen kategoria. En usko totuuteen niinkään muuttumattomana sisältönä kuin jonain, mikä on nimettävissä lähinnä vaikutustensa kautta, siis enemmän muotona kuin sisältönä. Psykoanalyyttisesti totuuden voi ajatella siksi, mikä horjuttaa ja häiritsee tiedettyä – toisin sanoen kriittiseksi liikevoimaksi, jonka vaikutuksen huomaamme uuden näkökulman avautumisena.
 
Armon kokemus ei minulle ollut ensisijaisesti intellektuaalinen uuden avautuminen. Sen kautta kykenin muodostamaan uudenlaisen suhteen syyllisyyteen, jota muutenkin kuin psykoanalyyttisessa mielessä voi pitää ihmisyyden perustunteena. Syyllisyys on yksi ahdistuksen nimistä, ja uudenlaisen syyllisyysperspektiivin kautta minun oli mahdollista työstää primaarisempaa ahdistusta, jota helluntailainen suorituskristillisyys ja neuroottinen autoritaarisuus oli monin tavoin ruokkinut.
 
Kun M2 kysyy minulta, millainen on tosi raamatuntulkinta, vastaan nykyisin: Sellainen, joka avaa uusia horisontteja. Tässä mielessä ei ole vääriä tai oikeita tulkintoja. Helluntailaistyyppiselle hermeneutiikalle, sulkevalle lukutavalle, jonka piirissä vietin uskovaisen nuoruuteni, väärään ja oikeaan nojaavasta jaottelusta on luultavasti mahdoton luopua, mutta oman kokemukseni mukaan tätä on kuitenkin pidettävä totuudellisuuden saavuttamisen mahdollisuusehtona.
 

EDIT: Koska olen kirjoittanut näistä aiheista aiemminkin, laitan tähän pari linkkiä. Armosta olen kirjoittanut hiukan toisenlaisesta näkökulmasta täällä; Jeesuksen henkilöön ja toimintaan liittyvää pohdintaa löytyy täältä.
 


17.8.2023

Tupakkatauolla menneisyyden kanssa

 
2000-luvun alussa olin tiiviisti osa helluntaikristillistä nuorisoskeneä. Sosiaalinen elämäni tapahtui enimmäkseen kotiseurakunnan piirissä. Olin nuori ja levoton lukiolainen, hyvin halukas elämään uskoani todeksi, kuuntelemaan Jumalan ääntä ja kutsua. Koin ulkopuolisuutta ja suunnatonta kuulumisen tarvetta. Nämä tunteet ja kokemukset määrittelevät noiden aikojen muistojen päävärit. Olin yksin, silti ystävien ympäröimä. Koko silloinen elämäni tuntuu jälkeenpäin tarkasteltuna niin ambivalentilta, niin rakkauden kuristamalta, etten vieläkään tiedä, mitä siitä tulisi ajatella.
 
Monelle samoissa piireissä pyörineelle 2000-luvun alun hellariskene on varsinainen nostalgiatehdas (eikä tässä ole mitään moitittavaa) kesäleireineen, sydänsuruineen, hormonimyrskyineen ja myöhäisine saunailtoineen. Mutta mitä tapahtuu, kun samat ihmiset kokoontuvat menneiden muistelemisen merkeissä yhteen yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin?
 
Minun kohdallani uteliaisuus – ja ehkäpä halu jonkinlaiseen rehelliseen, ihmisten väliseen kohtaamiseen – voitti lopulta noihin aikoihin liittyvät ahdistuksen- ja häpeäntäyteiset muistot. Päätin vastata kutsuun myöntävästi, vaikka pelotti: olenhan aina halunnut työstää menneisyyttäni aktiivisesti, tunnustaa sen olemassaolon ja vaikutuksen nykyisyydessäni. (Onhan koko alkupään kirjallinen tuotantonikin pitkälti noilta ajoilta perittyjen ”traumojen” tematisoimista, enkä vieläkään usko kirjoittaneeni kaikkea…)
 
Osallistuin tapaamiseen hyvän ystäväni kanssa – hänkin kutsun saanut, sittemmin ”uskonsa menettänyt” ex-helluntailainen kuten minäkin. Vaikka oli vasta aamupäivä, tiesimme, ettei kummastakaan ole kohtaamaan menneisyyttä selvin päin, joten päätimme juoda itsemme tuntuvaan humalaan. Alkoholihan on anksiolyytti, ja nyt oli selvääkin selvempi tilaus pienelle paikallispuudutukselle.
 
Perille ehtiessämme olimme jo kelpo sumussa. Tulimme myöhässä ja valuimme takapenkkiin, moikkailimme tutut kasvot. Laitoin nikotiinipussin huuleen ja kontemploin kännisesti ympärilläni vellovaa sekalaista menneiden muistelua. Siinä vaiheessa mikään ei enää ahdistanut. Kun raamattutunti (kyllä, sellainenkin kuului päivän ohjelmaan) alkoi, tuumasimme, että taitaa olla tupakkatauon paikka.
 
Siinä me sitten istuimme, vanhan kotiseurakuntamme kulahtaneilla portailla. Jos ei ole koskaan ollut helluntailainen, ja etenkään jos ei ole ollut helluntainuori 2000-luvun alussa, voi olla mahdoton ymmärtää, mitä todella merkitsi istua tupakoimassa juuri noilla portailla Leijona-pulloa kallistellen, täynnä iloa siitä, että uskalsi paikalle omana itsenään. Sillä kuinka monet kerrat olin kiivennyt noita rappusia kaikkea muuta kuin omana itsenäni, yksinäisyyttäni ja ulkopuolisuuttani peläten, mielessä jatkuvat yliminämoitteet siitä, etten vain yritä tarpeeksi?
 
Mutta nyt olin humalassa ja maailma tuntui selkeältä, se oli asettunut paikalleen. Raamattutunnin loputtua muutkin tulivat ulos. Muodostui pieniä jutustelevia sakkeja, tilattiin pizzaa. Aurinko hehkui. Join lisää. Puhuin niitä näitä ihmisten kanssa. Ystävällisiä kasvoja, jaettu tietoisuus: kahdessa vuosikymmenessä tapahtuu kaikenlaista… tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka kanssakäyminen jäikin pinnalliseksi. Jos paheksuvia katseita oli, ne saattoi helposti jättää omaan arvoonsa: niitähän ei joka tapauksessa päissään edes huomannut.
 
Jälkikäteenkin olen muistellut tuota kesäkuista päivää mielihyvällä. Menneisyys käveli vastaan, enkä tuntenut katkeruutta, vaikken sanojani säästelekään (en nyt enkä vastaisuudessa). Olemme selvästi jatkaneet omaa elämäämme, kulkeneet omia teitämme; nykyään lienemme jonkinlaisissa moikkailuväleissä. Kumpikin arvostamme rehellisyyttä, joten tästä on hyvä jatkaa.