Viime vuosina on uutisoitu säännöllisesti nuorten miesten kasvavasta kiinnostuksesta kristinuskoa kohtaan. Kiinnostus ei tuoreen tutkimuksen mukaan selity vain yhdestä muuttujasta käsin, ”vaan ilmiö liittyy laajempaan merkityksen, yhteisön ja identiteetin etsintään”.

Tutkimus osoittaa kiinnostavasti, kuinka kristinusko mieltyy nuorten miesten keskuudessa pinnalliseksi ja yksilökeskeiseksi koetun yhteiskunnan ”vastavoimana” ja ”merkitsee vaihtoehtoa elämäntavalle, jossa korostuu yksilön oma etu ja jatkuva suorittaminen”. Kristinuskon katsotaan tarjoavan ”pysyvyyttä, syvällisyyttä ja vastuullisuutta”.
Samaan aikaan uskonnottomuus on yleisesti väestön tasolla kasvanut. Kun ”yhä harvempi sitoutuu kristinuskoon”, siitä on tullut nuorille ”uudella tavalla” kiinnostava vaihtoehto. Tutkimuksen mukaan ”[k]yse ei ole enää enemmistökulttuurista tai jollain tavoin oletetusta ja pakotetusta asiasta, josta pitäisi irtaantua”.
Taustalla ovat laajat ja lukuisat yhteiskunnallista epävarmuutta synnyttävät tekijät koronapandemista Ukrainan sotaan. Useat tutkimukset tukevat väitettä, jonka mukaan tämäntyyppiset laajat kriisit vaikuttavat ”kaikkein voimallisimmin juuri nuoriin ja aikuisuuden kynnyksellä oleviin”. Reaaliajassa toimiva media työntää katastrofit ”välittömästi nuorten maailmaan” ja saa aikaan epävarmuutta, johon kristinusko näyttää tarjoavan vastauksen.
Tutkimusaineisto paljastaa myös uudenlaisen ”koti, uskonto ja isänmaa” -ideologeemin nousun, jossa kristinusko saa nationalistisia ja eurosentrisiä sävyjä. Koska sosiaalisen median logiikka on toisaalta johtanut uudenlaisiin sosiaalistumisen tapoihin, kehityskulkuja on vaikea ennustaa. Somen myötä myös uskonnollinen sosialisaatio ja uskonnolliset vaikutteet siirtyvät eri tavoin kuin aiemmilla ikäluokilla. Sosiaalinen media ”näyttää … rikkovan Suomessa vallitsevaa uskontoon liittyvä puhumattomuuden kulttuuria, joka on aiemmin luonut vahvan maallistumisharhan”.
Tiivistäen voi todeta avoimen uskonnollisuuden ja uskonnosta puhumisen muuttuneen mediaseksikkääksi.
Julkisen keskustelun tasolla nuorten miesten kiinnostus kristinuskoa kohtaan liitetään tyypillisesti jonkinlaiseen vahvistuvaan uuskonservatismiin, mutta tutkimus osoittaa tämän olevan ”liian yksinkertainen tulkinta”. Vaikka nuoret miehet ovat keskimäärin nuoria naisia konservatiivisempia, heidän keskuudestaan löytyy niin liberaalisti kuin konservatiivisesti orientoituneita. Yhdistävänä tekijänä on juuri ”[p]ysyvyyden, turvallisuuden ja merkityksen etsiminen … arvoista riippumatta”.
Näin ollen kristinuskoa kohtaan tunnetun kiinnostuksen tulkitseminen vain konservatiivisuuteen ja sen vahvistumiseen kytkeytyväksi ilmiöksi on aiheettoman kapea-alaista. Kati Tervo-Niemelän mukaan ei ole kyse ”yksittäisestä ideologisesta muutoksesta, vaan laajemmasta tarpeesta löytää merkitystä ja suuntaa elämään maailmassa, jota luonnehtii epävarmuus tulevaisuudesta ja jatkuva muutos”.
Vaikka itsekin olen kristitty, pidän uuskonservatismia masentavana ilmiönä, enkä katso tunkkaisella ”koti, uskonto ja isänmaa” -ideologeemilla olevan mitään olennaista tekemistä kristinuskon pääasian kanssa. Päädyin tunnustavaksi kristityksi enimmäkseen metafyysisen järkeilyn ja toiveajattelun kautta. Ainoaa konservatiivisuuden lajia, jota en varsinaisesti vastusta, voisi laajasti ottaen luonnehtia jonkinlaiseksi vasemmistolaiseksi kulttuurikonservatismiksi. Toisin sanoen kannatan muun muassa ”modernistista” hengenviljelyn (sivistyksellisyyden) ideaalia ja uskon ihmisten keskinäiseen tasa-arvoisuuteen heidän tuotannollisesta panoksestaan riippumatta, enkä pidä kapitalismin ytimessä olevaa pääoman lisäarvontuotantoa – joka perustuu pohjimmiltaan pakkovaltaan – ”vapaine työmarkkinoineen” moraalisesti oikeutettuna; lisäksi inhoan Kulturkampfin retoriikkaa ja uskon, ettei mikään aidosti edistyksellinen feminismi kaipaa ikoneikseen kapitalistisen systeemin huipulla paistattelevia julkkiksia (Sanna Marin ei ruumiillista sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista, vaan on ainoastaan yksi väsyttävä esimerkki valkoisen feminismin valheellisesta samastuttavuudesta, jossa etuoikeutettu rahavalta teeskentelee olevansa tavallisen ihmisen asialla).
Julkista keskustelutilaa näyttää kuitenkin hallitsevan asetelma, jossa kristinuskon lisääntyvä suosio kytkeytyy uuskonservatismiin. Esimerkiksi YLE uutisoi hiljattain pariinkin otteeseen tapauksista (täällä ja täällä), joissa kristinusko merkitsee juuri vanhoilliseen arvomaailmaan sitoutumista.
Julkisen keskustelun yksipuolisuus voi tietenkin johtaa kaltaisteni kristittyjen kohdalla harmilliseen ja virheelliseen leimautumiseen; sanottakoon sivumennen, että harva ilmiö herättää minussa yhtä suurta vastenmielisyyttä kuin yllä kuvattu vanhoillisuus. Tämä on kuitenkin minun kannaltani sivuseikka, en pelkää leimautumista. (Olen jo leimautunut kommunistiksi ja ateistiksi, joten muutama lisäleima – kuten nyt vaikka sitten kulttuurikonservatiivi – toisi mukaan vain ”kiinnostavaa ristiriitaisuutta”.)
Olennaista lienee panna merkille, kuinka kristinuskon lisääntyvä suosio liittyy yhtäältä nuorison kokemukseen ympäröivästä maailmasta pinnallisena, sirpaleisena ja yksilökeskeisenä ja toisaalta kokemukseen kristinuskosta jonain, mikä tuo elämään syvyyttä ja yhteisöllisyyttä. Se, että kristinuskosta on tulossa muodikasta, tuskin tarkoittaa, että olemme muuttumassa aiempaa syvällisemmiksi. Muodikkuudessa on aina kyse jäljittelyyn perustuvasta ainutkertaisuuden illuusiosta, joka toimii parhaiten mahdollisimman pinnallisessa muodossa – hitaan, kriittisen ajattelun syrjäyttävänä puhtaana kokemuksellisuutena ja tiheänä intensiteettinä, jolla on massailmiön volyymi ja logiikka.
Mikäli kristinusko uudelleen valtavirtaistuisi, maailmamme tuskin muuttuisi jotenkin vähemmän typeräksi; se voisi yhtä hyvin keksiä typeryytensä ja julmuutensa uudelleen, ja tämä tuntuu jopa todennäköiseltä. Oli miten oli, jo nuoruuteni karismaattisessa kristinuskossa oli vallalla nuorisokulttuuri, joka ylpeili avoimesti kapinallisuudellaan. Tuolloin julkisesti kristityksi tunnustautumiseen saattoi liittyä nykyistä enemmän sosiaalista häpeää, mutta kyse oli silti vastakulttuurisesta identifikaatiosta.
Pysyvyyden ja merkityksen etsintä ei tarkoita, että pysyvyydessä ja merkityksessä sinänsä olisi mitään erityisen syvällistä. Anna-lehden artikkeli vuodelta 2025 kertoo (tuolloin) 21-vuotiaasta Elias Mustosesta, joka ”löysi Jumalasta vastauksen tyhjään oloon”. Elias kuvailee haastattelussa, kuinka ”oli päiviä, ettei ollut oikein mitään ohjelmaa” ja ”[o]lo oli muutenkin sellainen, että jotain puuttuu”.

Sen lisäksi, että Mustonen haastattelun mukaan kokee löytäneensä elämälleen aiempaa syvempää merkityksellisyyttä, hän on kiinnostunut taloudellisesta menestymisestä ja ylläpitää sometiliä, jolla tsemppaa seuraajiaan ”kuntoilemaan ja kehittämään itseään”.

Kuvakaappaukset Elias Mustosen Instagram-tililtä.
Kristinusko, kuten mikä tahansa traditio, johon sisältyy vuosisatojen ja -tuhansien aikana kasautunutta ajattelua, tarjoaa ilman muuta merkityksiä, joihin ankkuroida elämäntapansa. Merkitysten ”syvällisyydellä” on kuitenkin taipumus fetisoitua, jolloin elämä sinänsä säilyy pinnallisena ja seuraa juuri niitä arvoja, joita traditio periaatteessa vastustaa. Usko on tässä mielessä ennen muuta symbolinen automaatti: pelkkä rukousmyllyn pyörittäminen voi hoitaa ”syntiongelman” siinä kuin loputtomat uusliberaalit elämäntaparemontit ja looksmaxxing.
Tämä ei tarkoita, ettei symbolinen automaatio jollain tapaa voisi ”ratkaista” kokemuksen tasolla merkityksen ongelmaa, josta aiemmin siteerattu tutkimus puhuu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse voi olla vain yhden ideologisen automaation vaihtumisesta toiseen. Jos uusi automaatio tarjoaa kokemuksen ajattelun ja elämän syvenemisestä, tunne perustavasta suunnanmuutoksesta voi olla hyvinkin autenttinen.
Kysymys kääntymyksen autenttisuudesta on kuitenkin moniulotteisempi. Kristilliseen kääntymykseen, metanoiaan, liittyy olennaisesti egon kuoleman ajatus – se merkitsee periksi antamista, poikkeamista siltä minän laajentamisen tieltä, joka kristinuskon traditiossa määrittelee peri-inhimillistä olemisen tapaamme suorastaan katastrofaalisissa mittasuhteissa. Tämän ymmärryksen mukaan myös suuri osa kristinuskon piirissä syntyneistä kulttuureista on egoismin läpäisemää, mikä tarkoittaa, että kaikkeen kristinuskon nimissä itseään markkinoivaan on syytä suhtautua lähtökohtaisen kriittisesti. Jos jokin ”kristillinen” ilmiö näyttää huonosti kätkeytyvältä egoismilta, se saattaa hyvinkin olla juuri sitä.
Taustalla vaanii tietenkin kysymys siitä, mitä on ”todellinen kristinusko”. Riittääkö sisäinen vakaumus ja ”kristillisten arvojen” tai raittiin elämäntavan normaaliuden ja omaan hyvinvointiin investoimisen ”rohkea” julistaminen sosiaalisessa mediassa nykyään muuhun kuin vastakulttuuriseen tendenssiin, jonka kapitalismi ja possessiivinen individualismi kolonisoivat jo lähtökuopissaan?
Nykyinen somevetoinen kristillisyys vaikuttaa päältä katsoen oudolta yhdistelmältä, jossa omistava elämäntapa, itsensä brändääminen ja markkinahenkisyys liittyvät saumattomasti Jeesukseen, yhteisöllisyyteen ja valikoivaan puritaanisuuteen. Oman nuoruuteni versiossa ”vastakulttuurin” paradoksi linkitti yhteen Jeesuksen, tosiuskovaisuuden, biletyksen ja kaupallisen populaariviihteen. Nyt biletys ja viihde ovat korvautuneet itsensä kehittämisellä ja epäterveellisistä nautinnoista pidättäytymisellä, mutta ”vakaumus” niiden taustalla vaikuttaa säilyneen ennallaan. Tekee mieli kysyä, johtuuko uuden kristillisyyden vastakulttuurinen vetovoima siitä, että se kykenee yhdistämään maallistumisharhan peittämän uskonnollisuuden uusliberaaliin menestymisen ja itsekurin eetokseen hiukan samaan tapaan kuin 2000-luvun alun karismaattinen liikehdintä yhdisti viihteelliset massatapahtumat ”Hengestä juopumisineen” silloiseen vallalla olevaan bilekulttuuriin. Ja voiko vastakulttuurista edes puhua, jos kyse on vain hegemonisen arvomaailman kristillistetystä versiosta? Jääköön tämä kysymys avoimeksi, sillä siihen vastaaminen vaatisi oman tekstinsä.


