Havaintoja uskon jättömaalta

Suurimman osan elämääni olen ajatellut olevani uskovainen kristitty, sitten enää kristitty, ja nyt en ole varma kristittynä olemisestakaan. Enää pitkään aikaan ”kristittynä” oleminen ei ole merkinnyt minulle sen enempää identiteettiä kuin elämäntapaakaan, saati sitoutumista Raamatun auktoriteettiin tai mihinkään klassiseen dogmatiikkaan – yksinkertaisesti: kristinusko on lakannut olemasta minulle sisällöllinen kysymys.
 
En kuitenkaan miellä itseäni ”pakanaksi” tai edes ei-kristityksi, vaikka ajattelenkin olevani jonkinlainen käytännön ateisti. Ateismi ei ole minulle etupäässä metafyysinen asenne, vaan arkikokemuksesta kumpuavien elämänkäytäntöjen sekalainen yhdistelmä, jota määrittää omillaan olemisen ajatus. Yhtäältä tämä tarkoittaa ainakin sen toteamista, ettei ole ”isoa Toista” tai symbolista auktoriteettia, jonka olemassaolo ei palautuisi ihmisten välisiin suhteisiin ja yhteisöihin. Näin ajateltuna voi sanoa, että näen Jumalan yhteisöllisenä funktiona, yhtenä mahdollisena tapana kiinnittää merkitykset symbolisiin hierarkioihin ja systeemeihin.
 
Jumala ei kuitenkaan ole lakannut olemasta minulle jatkuvasti relevantti pohdiskelun kohde ja käytännöllinen kysymys. Minua ei kasvatettu käytännön ateistiksi, vaan syvästi tunnustavaksi ja Jumalan tahdon toteuttamiselle omistautuneeksi kristityksi. Usko oli ennen kaikkea käytännöllinen asia. Se määritteli elämäntavan, asetti tekojen ja ajattelun rajat. Näitä rajoja tosin nimitettiin ”vapaudeksi”, sillä niiden edellyttämien ”luovuttamattomien totuuksien” – kuten tietynlaisen raamatuntulkinnan ehdottoman auktoriteetin – kanssa eri mieltä oleminen tulkittiin totuudesta poikkeamiseksi, mikä puolestaan teki jo määritelmällisesti mahdottomaksi sen, että tällaisen erimielisyyden voisi mieltää yhdeksi ajattelunvapauden harjoittamisen tavaksi.
 
Tämä tunnustuksellinen ja omistautuvan kristityn menneisyys tunkeutuu nykyisyyteeni ja – kuten faulknerilaisittain voi sanoa – jossain hyvin olennaisessa mielessä lakkaa olemasta menneisyyttä. Toisinaan jopa kuvittelen keskustelevani vuoden 2010 itseni kanssa, mutta tietenkään kyse ei ole minusta vuonna 2010, sillä tämä ”itse” tietää kaiken minkä minäkin juuri nyt, omassa nykyisyydessäni. Pikemminkin hän on psyykeni rakentama rinnakkaisversio: toisen todellisuuden M, sen todellisuuden, jossa syystä tai toisesta säilytin vanhan uskomisen tapani, enkä missään nimessä mieltänyt itseäni käytännön ateistiksi.
 
Tämä outo hahmo – kutsuttakoon häntä tässä M₂:ksi – tuntuu elävän omaa elämäänsä. Usein hän haastaa minut dialogiin, ja ainakin yhden kerran olen suuttunut hänelle joutuessani tivaamaan älyllisen rehellisyyden perään, mutta useimmiten keskustelut sujuvat mutkattomasti, kunnes aikanaan häipyvät jonkinlaiseen katoamattoman toiseuden hiljaisuuteen – vain ilmestyäkseen takaisin jonain uutena variaationa päivän tai parin kuluttua.
 
Yksi M₂:n varsin tyypillinen avaus kuuluu: ”Mitä sitten ajattelet armosta, jos kerran kyseenalaistat koko pelastushistoriallisen kertomuksen langenneesta ihmiskunnasta ja sovitusta vaativasta synnistä?”
 
Vastaan armon olevan se ainoa asia, jonka yhä koen relevantiksi oman uskoni jättömaalla. Armo on se, mitä minulle on jäänyt, kun Jumala on lakannut olemasta isänä, auktoriteettina, huolehtijana ja elämän tarkoituksen takaajana. Ja seuraavaksi M₂ kysyy: ”Niin, mutta mitä tällainen armo sitten tarkoittaa?”
 
Nyt pääsemme takaisin alussa mainitsemaani seikkaan: siihen, ettei kristinusko ole minulle enää sisällöllinen kysymys. Toisin sanoen se, mitä ymmärrän armolla, ei palaudu kristilliseen pelastushistorialliseen kertomukseen tai synnin teologeemeihin, eikä teologia näyttäydy edes käypäisimpänä diskurssin muotona sikäli kuin kyse ei ole samalla myös ideologian kritiikistä.
 
Lienee kuitenkin syytä aloittaa käytännön tasolta, tässä tapauksessa vuoden 2012 paikkeilta. Noihin aikoihin olin alkanut irtautua helluntailaistyyppisestä fundamentalismista opillisesti. Karismaattisten piirien ohut ja älyllisesti köyhä raamatuntulkinta oli harmittanut siinä vaiheessa jo melkein 10 vuoden ajan, mutta nyt helluntailainen teologia kokonaisuudessaan alkoi kyseenalaistua, vauhdilla. Nuorisopastorille kerroin olevani ”uskonkriisissä”, ja keskustelumme lopputulos lähinnä alleviivasi kokemustani siitä, etteivät helluntailaisten opit kestä kriittistä tarkastelua.
 
Pelkkä oppikritiikki ei kuitenkaan kääntänyt minua uusille vesille. Olisin kenties pysytellyt kriittisenä helluntailaisena pidempäänkin, ellen samana vuonna olisi alkanut käydä läpi jonkinlaista hengellisen elämän vararikkoa, lyhyesti ilmaisten tapahtumaketjua, jossa hyvin selvällä ja yksiselitteisellä tavalla ymmärsin, ettei minulla ole Jumalalle mitään annettavaa, ei edes uskoa. Helluntailaistyyppinen suorituskristillisyys romahti kertarysäyksellä: tajusin, ettei minun tarvitse etsiä Jumalan tahtoa miellyttääkseni häntä, sillä ei ole mitään, millä voisin Jumalaa miellyttää. Klassisen luterilaisen tulkintakehyksen mukaan tulin todelliseen synnintuntoon. Paluuta ei ollut.
 
Armon kokemukseni oli siinä mielessä totaalinen, että voin väittää sen avaamien vapauden horisonttien tavalla tai toisella kannattelevan elämäntuntojani nykyäänkin. En väitä tietäväni, mistä lopulta on kysymys. Jos minulta tivataan jonkinlaista ”teologista kantaa”, sanon useimmiten päätyväni seuraavaan ajatukseen: Jos Jumala olisikin olemassa, hän pelastaisi ihmisen riippumatta siitä, mitä ja miten hän ajattelee, uskoo tai tekee. Armo on radikaali eettinen horisontti, niin radikaali, että arvelen sen ylittävän tavanomaiset etiikan kysymyksenasettelut. Armo on jotain reaalista, jotain minkä alkupiste on aivan suuren trauman lähituntumassa.
 
Armon idea on luullakseni suurempi kuin idea kärsimyksellä hyvitettävästä rikkomuksesta, siis idea siitä, että rikollinen voi ”sovittaa” tekemänsä pahan tietyllä määrällä kärsimystä. Tämä tarkoittaa, että mahdollisesti armon todellisuus on vähemmän sidoksissa perinteiseen uhrauksellisen sovituksen teologiaan kuin kristinuskon valtavirta ajattelee. En kuitenkaan edes yritä muotoilla ajatusta teologisesti koherentilla tavalla.
 
M₂ yleensä kysyy nyt: ”Mitä tekemistä tällä sitten enää on kristinuskon kanssa?” Ja totta onkin, että radikaali käsitys armosta voi herättää kysymyksiä tarpeesta identifioitua kristityksi. Teologisesti ja kaikkea muuta kuin koherentisti voisi ajatella, että missä tahansa uskonnossa, joka sisältää radikaalin armon loogisen muodon (idean riippumattomasta ”pelastuksesta” tai vapahduksesta eli armon toisperäisyyden), on jotain aidosti totuudellista.
 
Tästä pääsemme siihen, miksi edelleen pidän kristinuskosta ja ajatuksesta kristittynä olemisesta. En siksi, että ajattelisin kristinuskon tunnustusten ja narratiivien olevan totuuden rekisterin määritelty, ainoa ja yksiselitteinen sisältö, vaan koska kristinusko minun kohdallani, sattumalta ja historiallisten ehdollistumisten vuoksi, tuotti totuusvaikutuksen. Tätä ei pidä ymmärtää niin, että ajattelisin totuuden olevan puhtaasti subjektiivinen kategoria. En usko totuuteen niinkään muuttumattomana sisältönä kuin jonain, mikä on nimettävissä lähinnä vaikutustensa kautta, siis enemmän muotona kuin sisältönä. Psykoanalyyttisesti totuuden voi ajatella siksi, mikä horjuttaa ja häiritsee tiedettyä – toisin sanoen kriittiseksi liikevoimaksi, jonka vaikutuksen huomaamme uuden näkökulman avautumisena.
 
Armon kokemus ei minulle ollut ensisijaisesti intellektuaalinen uuden avautuminen. Sen kautta kykenin muodostamaan uudenlaisen suhteen syyllisyyteen, jota muutenkin kuin psykoanalyyttisessa mielessä voi pitää ihmisyyden perustunteena. Syyllisyys on yksi ahdistuksen nimistä, ja uudenlaisen syyllisyysperspektiivin kautta minun oli mahdollista työstää primaarisempaa ahdistusta, jota helluntailainen suorituskristillisyys ja neuroottinen autoritaarisuus oli monin tavoin ruokkinut.
 
Kun M₂ kysyy minulta, millainen on tosi raamatuntulkinta, vastaan nykyisin: Sellainen, joka avaa uusia horisontteja. Tässä mielessä ei ole vääriä tai oikeita tulkintoja. Helluntailaistyyppiselle hermeneutiikalle, sulkevalle lukutavalle, jonka piirissä vietin uskovaisen nuoruuteni, väärään ja oikeaan nojaavasta jaottelusta on luultavasti mahdoton luopua, mutta oman kokemukseni mukaan tätä on kuitenkin pidettävä totuudellisuuden saavuttamisen mahdollisuusehtona.
 

EDIT: Koska olen kirjoittanut näistä aiheista aiemminkin, laitan tähän pari linkkiä. Armosta olen kirjoittanut hiukan toisenlaisesta näkökulmasta täällä; Jeesuksen henkilöön ja toimintaan liittyvää pohdintaa löytyy täältä.
 

Tupakkatauolla menneisyyden kanssa

 
2000-luvun alussa olin tiiviisti osa helluntaikristillistä nuorisoskeneä. Sosiaalinen elämäni tapahtui enimmäkseen kotiseurakunnan piirissä. Olin nuori ja levoton lukiolainen, hyvin halukas elämään uskoani todeksi, kuuntelemaan Jumalan ääntä ja kutsua. Koin ulkopuolisuutta ja suunnatonta kuulumisen tarvetta. Nämä tunteet ja kokemukset määrittelevät noiden aikojen muistojen päävärit. Olin yksin, silti ystävien ympäröimä. Koko silloinen elämäni tuntuu jälkeenpäin tarkasteltuna niin ambivalentilta, niin rakkauden kuristamalta, etten vieläkään tiedä, mitä siitä tulisi ajatella.
 
Monelle samoissa piireissä pyörineelle 2000-luvun alun hellariskene on varsinainen nostalgiatehdas (eikä tässä ole mitään moitittavaa) kesäleireineen, sydänsuruineen, hormonimyrskyineen ja myöhäisine saunailtoineen. Mutta mitä tapahtuu, kun samat ihmiset kokoontuvat menneiden muistelemisen merkeissä yhteen yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin?
 
Minun kohdallani uteliaisuus – ja ehkäpä halu jonkinlaiseen rehelliseen, ihmisten väliseen kohtaamiseen – voitti lopulta noihin aikoihin liittyvät ahdistuksen- ja häpeäntäyteiset muistot. Päätin vastata kutsuun myöntävästi, vaikka pelotti: olenhan aina halunnut työstää menneisyyttäni aktiivisesti, tunnustaa sen olemassaolon ja vaikutuksen nykyisyydessäni. (Onhan koko alkupään kirjallinen tuotantonikin pitkälti noilta ajoilta perittyjen ”traumojen” tematisoimista, enkä vieläkään usko kirjoittaneeni kaikkea…)
 
Osallistuin tapaamiseen hyvän ystäväni kanssa – hänkin kutsun saanut, sittemmin ”uskonsa menettänyt” ex-helluntailainen kuten minäkin. Vaikka oli vasta aamupäivä, tiesimme, ettei kummastakaan ole kohtaamaan menneisyyttä selvin päin, joten päätimme juoda itsemme tuntuvaan humalaan. Alkoholihan on anksiolyytti, ja nyt oli selvääkin selvempi tilaus pienelle paikallispuudutukselle.
 
Perille ehtiessämme olimme jo kelpo sumussa. Tulimme myöhässä ja valuimme takapenkkiin, moikkailimme tutut kasvot. Laitoin nikotiinipussin huuleen ja kontemploin kännisesti ympärilläni vellovaa sekalaista menneiden muistelua. Siinä vaiheessa mikään ei enää ahdistanut. Kun raamattutunti (kyllä, sellainenkin kuului päivän ohjelmaan) alkoi, tuumasimme, että taitaa olla tupakkatauon paikka.
 
Siinä me sitten istuimme, vanhan kotiseurakuntamme kulahtaneilla portailla. Jos ei ole koskaan ollut helluntailainen, ja etenkään jos ei ole ollut helluntainuori 2000-luvun alussa, voi olla mahdoton ymmärtää, mitä todella merkitsi istua tupakoimassa juuri noilla portailla Leijona-pulloa kallistellen, täynnä iloa siitä, että uskalsi paikalle omana itsenään. Sillä kuinka monet kerrat olin kiivennyt noita rappusia kaikkea muuta kuin omana itsenäni, yksinäisyyttäni ja ulkopuolisuuttani peläten, mielessä jatkuvat yliminämoitteet siitä, etten vain yritä tarpeeksi?
 
Mutta nyt olin humalassa ja maailma tuntui selkeältä, se oli asettunut paikalleen. Raamattutunnin loputtua muutkin tulivat ulos. Muodostui pieniä jutustelevia sakkeja, tilattiin pizzaa. Aurinko hehkui. Join lisää. Puhuin niitä näitä ihmisten kanssa. Ystävällisiä kasvoja, jaettu tietoisuus: kahdessa vuosikymmenessä tapahtuu kaikenlaista… tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka kanssakäyminen jäikin pinnalliseksi. Jos paheksuvia katseita oli, ne saattoi helposti jättää omaan arvoonsa: niitähän ei joka tapauksessa päissään edes huomannut.
 
Jälkikäteenkin olen muistellut tuota kesäkuista päivää mielihyvällä. Menneisyys käveli vastaan, enkä tuntenut katkeruutta, vaikken sanojani säästelekään (en nyt enkä vastaisuudessa). Olemme selvästi jatkaneet omaa elämäämme, kulkeneet omia teitämme; nykyään lienemme jonkinlaisissa moikkailuväleissä. Kumpikin arvostamme rehellisyyttä, joten tästä on hyvä jatkaa.
 
 
 

Jälkimodernin taiteilijan hahmo

Vaikka teknisen reproduktion voi katsoa uudistaneen taiteen kentän jo 1900-luvun alkupuolella ja heikentäneen taideteoksen auraa, osoittaneen alkuperän kysymyksen moninaisen keinotekoisuuden ja nakertaneen merkittävästi perinteisen, kulttiin nojaavan taiteilijakuvan perustaa, myytti boheemista taiteilijayksilöstä elää ja voi hyvin – siitäkin huolimatta, että tämän taiteilijatyypin olemassaolo on kaikin tavoin ”epäaitoa” ja nostalgista, jopa banaalia.
 
Taiteilijakultti pysyy yllä karkeasti ottaen ainakin kahdesta syystä: 1) se on kulttuuripiirien taloudelliselle eliitille merkittävä lisäarvon lähde (vaikuttaen suoraan teosten näkyvyyteen, yleisömääriin ja myyntiin) ja 2) tuotantokoneiston alihankkijaksi pakotettu apurahataiteilija voi nostaa sen avulla sosiaalista statustaan. Kolmantena, laajana ja epäsuorana syynä voi nähdä vaikutusvaltaisen habermasilaisen käsityksen moderniteetista erikoistuneiden asiantuntijoiden tiedonaloina. Habermasilaiseen ajatteluun kuuluu tunnetusti idea jyrkästä erottelusta kaupallisen ja ei-kaupallisen, ei-ammattimaisen ja ammattimaisen taiteen välillä. Jälkimmäisen tulee säilyä autonomisena, kriitikoiden ja etabloituneiden taiteilijoiden valvomana ”korkean” kulttuurin alueena, jonka on annettava vapaasti vieraantua ja kehittyä yhä lähemmäs modernia ”puhtaan taiteen” ideaalia, joka välittyisi suurelle yleisölle julkisen sfäärin jaetussa, kommunikatiivisessa tilassa.
 
Tämä käsitys – tai jokin muunnelma siitä – on hyödyllinen etenkin suurista apurahoista ja näkyvyydestä nauttivan taide-eliitin keskuudessa, minkä vuoksi kulttuuripiirien edistyksellisyys on usein salaa uuskonservatiivista. Uuskonservatiivisuus paljastuu Kirjailijaliiton ja taiteilijaseurojen kaltaisissa portinvartijajärjestelmissä, joilla eliitti säätelee uusien tekijöiden pääsyä sisäpiirin apuraha- ja näyttelyhakuihin.
 
Käytännössä eliitin näkyvyydestä ja rahoituksesta osattomaksi jäävä taiteen työläinen joutuu alihankkijana alistumaan ”taiteen ulkopuolisten tuottajien ehtoihin” (ks. Hautamäki 2003: 143) ja/tai tekemään lähes näkymätöntä ja yleisötöntä taidetta sosiaalitukien varassa työttömän kirjoilla, Kelan ja TE-keskuksen kontrollikoneiston armoilla. Toinen vaihtoehto on ryhtyä yrittäjäksi eli niin sanotusti tehdä ”andywarholit”.
 
Hautamäen (mts. 142) mukaan ”Warholin toiminta taiteilijana oli yhtä epäsovinnainen kuin hänen tapansa käyttää hyväkseen reproduktiota”: siirtyessään taiteilija-yrittäjäksi eli perustaessaan oman tuotantoyhtiön hän kieltäytyi perinteisen taiteilijan alihankkijaroolista ja meni suoraan mukaan tuotannolliseen prosessiin. Tämä teki mahdollisti hänelle todellisen autonomian taiteilijana:
 

Hänen ei tarvinnut välittää taiteen rajojen määrittelijöistä, hän oli heistä riippumaton. Warhol-tuotannosta alkoikin ilmestyä kokeellisia elokuvia, taiteilijakirjoja ja kokonaistaidetapahtumia kuten Velvet Undergroundin konsertteja. Tällainen ei olisi ollut mahdollista vain taiteilijoille aina suositellun henkisen uudistumisen kautta, vaan siinä tarvittiin nimenomaan teknistä uudistumista, tuotantokoneiston muuttamista, jota Benjamin painotti. (Hautamäki 2003: 145.)

 
Perinteinen taide-eliitti suhtautui Warholin teoksiin vihamielisesti, eikä hän kyennyt pitämään asemiaan vapaana taiteilijana. Sellaiseksi häntä ei hyväksytty. (Mp.) Tuotantoyhtiön perustaminen, ”bisnestaiteilijaksi” (kuten Warhol itse kuvailee) ryhtyminen, oli osittain pakon sanelemaa halua vapauteen.
 
Warholin aikaan valokuvaamisen ja reproduktion teknologia alkoi romahduttaa alkuperään ja taideteoksen auraan nojaavaa kulttimaista taidekäsitystä. Nykyään huimasti kehittynyt tekoäly haastaa kuvataiteen perinteisen ammattilainen/amatööri -asetelman ja pakottaa konservatiivisen eliitin puolustusasemiin samalla kun esimerkiksi taidemaailman marginaalissa rouhiva peliteollisuus omaksuu uuden teknologian nopeasti ja ketterästi. Ei-vakavana populaarikulttuurina avoimen kaupallinen peliteollisuus kykenee hyödyntämään tekoälyä tradition painolastista piittaamatta siinä missä konservatiivinen eliitti on huolissaan siitä, kuka ”omistaa” tekoälyn tuottamat, yhteisistä kulttuurisista mielikuvitusvarannoista laskentateholla ja algoritmein generoidut teokset – ja romuttaa ”ammattitaiteilijan” arvovaltaa avaamalla kenelle tahansa satunnaiselle Midjourney-promptailijalle ainakin periaatteessa mahdollisuuden esiintyä ”taiteilijana”.
 
Symptom Digital -pelifirman toisena perustajana ja Liminal Symptom -pelin käsikirjoittajana ja säveltäjänä huomaan liikkuvani alueella, jonka rajatolpat ovat vielä monin tavoin määrittämättä. Rahoituksen järjestyminen tarkoittaisi käytännössä täydellistä riippumattomuutta taideinstituutioiden määrittely- ja portinvartijavallasta, pakoa taiteen alihankkijuudesta omillaan pärjäävän tuotantoyhtiön suojiin. Tämä onkin kiistatta ollut yksi keskeisiä, ellei keskeisin motiivi yrittäjäksi ryhtymistä pohtiessani: halu elää luovasti ja vapaasti pomoista välittämättä.
 
Taiteilijakäsitykseni on viimeisen 15 vuoden aikana käynyt läpi kohtalaisen metamorfoosin. 2010-luvun alkupuolella olin vähintään piilouuskonservatiivi, ammattilaisuudesta haaveileva habermasilainen. Taiteilijan ymmärsin olemuksellisesti jonkinlaiseksi poikkeusyksilöksi, joka menestyi, jos oli riittävän lahjakas. Aivan näin simppelisti en asetelmaa järkeillyt, mutta tähän tapaan luulen pohjimmiltani uskoneeni. Jos olisin menestynyt tuolloin, olisin pitänyt sitä todisteena lahjakkuudestani.
 
2010-luvun loppupuolella olin jo julkaissut useamman kaunokirjallisen teoksen ja joutunut hyväksymään ”taiteellisen epäonnistumiseni”. Menestys antoi odottaa itseään, suhteita ja verkostoja ei ollut – vain hyvä yhteisymmärrys paikallisen pienkustantajan kanssa, ei minkäänlaista näkyvyyttä tai skenetasolla leviävää kiinnostusta. Tässä mielessä pidän epäonnistumistani aitona: edes Kirjailijaliitto ei tunnusta teosteni taiteellista arvoa. Koinkin kuuluvani kulttuuriseen oppositioon hiukan Warholin tapaan:
 

Warhol oli vihainen ja epätoivoinen, ja hänellä oli puolustettavana koko uransa. … ”Oikean” taiteen määrittelijät eivät hyväksyneet häntä sen enempää abstraktin taiteen kuin pop-taiteenkaan leireissä. Warhol tunsi uhmaa, ylenkatsetta ja inhoa koko vallitsevaa kulttuuria kohtaan. … [Hän] oli epäilemättä antagonistinen taiteilija. (Hautamäki 2003: 147.)

 
”Bisnestaiteilijaksi” ryhtyminen on omalla kohdallani vähentänyt antagonistisia tuntemuksiani ja auttanut suuntaamaan voimavaroja ehkä aavistuksen rakentavammin. En ole enää kiinnostunut niinkään oppositioasemassa käsin toimimisesta kuin siitä, että pääsen keskittymään omiin projekteihini ulkopuolisten (kuten instituutioiden, apurahakilpailun ja taideskeneen liittyvän verkostoitumispakon) häiritsemättä.
 
Ikävä kyllä ”andywarholien” tekeminen on sitä riskaabelimpi hanke, mitä vähävaraisempi sattuu olemaan. Sitä on siksi vaikea suositella kenellekään. Warhol itse nautti aikanaan suurta mediasuosiota, mutta ura kaupallisena taiteilijana nakersi hänen uskottavuuttaan kulttuuripiirien silmissä. Vaikka asetelmat ovat Warholin päivistä jonkin verran muuttuneet, on apurahatta ja institutionaalista tunnustusta vaille jäämistä vaikea pitää nykyisinkään minään ylpeilyn aiheena. Taideinstituutioilla on todellista määrittelyvaltaa. Kaunokirjallisuuden Finlandia on edelleen erinomaisen kadehdittava taiteellinen meriitti, järkälemäinen uskottavuustekijä. Voi miettiä, onko kellään ”vakavaksi” kirjailijaksi aikovalla varaa sivuuttaa mahdollisuutta päästä kilpailemaan näistä aurinkopaikoista.
 

Tämä teksti on Hamarassa julkaistun laajan verkkoesseen epilogi, jonka viimeisin versio löytyy viitatusta esseestä.



Viitattu kirjallisuus:
 
HAUTAMÄKI, IRMELI 2003: Avantgarden alkuperä. Modernin estetiikka Baudelairesta Warholiin. Helsinki: Gaudeamus.

Moraalin huipulla, lopunaikojen kynnyksellä

 
Uuden translain myötä sosiaalinen media näyttää täyttyvän kristilliskonservatiivien apokalyptisistä maalailuista. Lopunajan kuvasto hyppää kiihdytyskaistalle. Toki ”valona ja suolana” oleminen on jo ajat sitten tarkoittanut tietyissä piireissä ”kansakunnan moraalin” kyseenalaistamista aina, kun jossain ollaan huolissaan seksuaalivähemmistöjen kohtaamasta syrjinnästä.
 
Fundamentalistisissa konservatiivipiireissä kristinuskon perintöön kuuluva kritiikki vallanpitäjiä kohtaan näyttääkin nykyään pervertoituneen asetelmaksi, jossa ”kriittisyyden harjoittaminen” on yhtä kuin valkoisen heteron näkeminen uhanalaisena lajina, joka ”ei enää saa sanoa mistään mitään”. Paraatiesimerkistä käy Päivi Räsänen: rikas lääkärikansanedustaja, joka saa äänensä kuuluville valtakunnan ykkösmediassa käytännössä aina kun sattuu sellaista haluamaan… Millään tavoin Räsäsen niskaansa saaman paskan aiheuttamia traumoja väheksymättä tekee mieli sanoa, ettei hänestä vielä ihan sananvapauden marttyyria saa.
 
Jotta valkoinen heteromies saadaan näyttämään uhanalaiselta vainon kohteelta, on transaktivismi tulkittava ”eliitin rahoittamaksi vihervasemmistolaiseksi transhumanismiksi”. Tämä onnistuu parhaiten vähemmistöjen ohi ja yli puhumalla. Ei olekaan sattumaa, että fundamentalistiset kristilliskonservatiivit tykkäävät huolestua nimenomaan näin heterojen kesken. Seksuaalivähemmistöiltä ei tarvitse kysyä saati että heidän kanssaan vakavasti keskusteltaisiin. Tiedetään jo valmiiksi, millä tavoin nämä asiat pitää kokea – kuten tiedetään sekin, että homo- ja transseksuaaliset elämäntavat ovat syntiä, jonka harjoittajat ovat ”pelastuksen” tarpeessa.
 
Liberaalien (usein aiheestakin) irvailema ”kaikkea vastustava” konservatiivinen kristillisyys jääkin ideologioiden kritiikissään tyypillisesti väärän tietoisuuden ongelman muodostamaan ansaan. Perusmindsetiin kuuluu yksinkertainen ajatus ”niistä toisista”, jotka ovat väärän tietoisuuden vallassa. ”Valona ja suolana” oleminen muodostuu näin väärän tietoisuuden ilmenemismuotojen yleiseksi vastustamiseksi. Jos keskustelun vastapuoli ilmentää väärää tietoisuutta, hänen kokemuksensa on helppo sivuuttaa yhtenä tuon tietoisuuden tuotteena.
 
Väärän tietoisuuden oletus on tietenkin ongelmallinen. Sellaisena se kuuluu vanhentuneen ideologiakritiikin (kuten historiallisen marxismileninismin) piiriin. Huvittavaa on, etteivät kristilliskonservatiivit huomaa oman ideologiakritiikkinsä sisältämää väärän tietoisuuden oletusta, vaikka tykkäävät kritisoida siitä kaiken maailman ”marxilaisia” ja ”kommunisteja” (noita outoja haamuja, joita etenkin eräät näkevät kaikkialla).
 
Kristilliskonservatiivisen mindsetin perusfetissejä ovat tieteellisyys ja rationaalisuus, minkä ei pidä antaa hämätä: loppujen lopuksi kyse on halun politiikasta, siitä kuinka tietyt yhteiskunnalliset kentät saavat libidinaalisia varauksia ja yhdistyvät uusin tavoin halukoneisiin toisten kenttien tyhjentyessä ja menettäessä latauksiaan. Nyt kun porvarillinen liberalismi on latteaa konsensuaalista valtavirtaa, saa porvarillinen konservatismi lokaalia voimaa fundamentalismien kokoamasta ”vastakulttuurista”, jota Välimereen hukkuvat pakolaiset kiinnostavat huomattavasti vähemmän kuin irstailuun hukkuva kansakunta.
 
Jälkimmäisessä onkin kyse eräänlaisesta fantasiasta. On houkuttelevaa (ja myös pelottavaa) asettua ”puolustamaan moraalia” näyttämöllä, jolla uhrin ja toimijan roolit yhdistyvät ja sekoittuvat. Ilmastonmuutoksen ja sotien kaltaiset globaalit kriisit tarjoavat yksilöä vastuuttavan median diskursseissa vain traumaa ilman toimijuutta, yliminäsyyllisyyttä ja kivuliasta tietoisuutta omista etuoikeuksista. Seksuaalivähemmistöjen muodostama ”uhka” Jumalan luomisjärjestykselle koetaan kyllä ahdistavaksi, mutta samanmielisten julistukset myös voimaannuttavat. Konkreettinen vihollinen yhdistää. Historia näyttää lisäksi tarjoavan valmiin tulkintakehyksen: nyt länsimainen valkoinen kristitty, tyypillisesti heteromies, voi esiintyä suorastaan vainon kohteena alkuseurakunta-aikojen hengessä.
 
Liberaalien pöyristely konservatiivien ”ihmisyyden vastaisia” ulostuloja kohtaan vain kiihdyttää asetelmaa. Pöyristelyn sijaan tulisikin ehkä kysyä, millainen poliittinen mielikuvitus tuottaa tuollaisia kauhunäkyjä ja mitkä vallat ja voimat kykenevät luomaan tällaisen mielikuvituksen, määrittelemään sen laadun; ja missä määrin tämä kaikki liittyy suureen julkiseen salaisuuteemme eli siihen, että olemme jokainen aivan helvetin ahdistuneita?
 

Iskikö ikäkriisi?

 
Ikäkriisi on kiertoilmaisu yksilössä ruumiillistuvan yhteiskunnallisen logiikan antagonismeille ja murtumapisteille. ”Ikäkriisi” alkaa, kun porvarillinen subjekti kohtaa ruumiinsa rajallisuuden ja rajan takana häämöttävän ahdistavan kysymyksen siitä, kenen suonissa yhteiskunnan halukone pumppaa. Ikäkriisi on yksilöpsykologinen nimitys yhteiskunnalliselle tilanteelle, joka velvoittaa toimenpiteisiin, mutta jota ei haluta nähdä poliittisena kysymyksenä. Logiikka vastaa liberaalin kirjallisuuskriitikon taipumusta epäpolitisoida relevantin kaunokirjallisen teoksen yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut sukupolvien välisiksi kommunikaatio-ongelmiksi, ”sukupolviromaanin” aineksiksi.
 
”Kolmenkympin kriisi”: kokemus elämän suunnan puuttumisesta; sen kuvitelman, että tietää, mitä tahtoo, murtuminen; tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne; ”työelämä ehkä pettääkin odotukset” ja niin edelleen. ”Viidenkympin villitys”: pikkuporvarillista elämää 20 vuotta viettänyt (tyypillisesti valkoinen heteromies) ahdistuu ydinperhefunktion, ahtaiden sukupuoliroolien ja työkyvyn ylläpitoon käytetyn vapaa-ajan rapauttaman ruumiinsa tyhjiksi osoittautuneista lupauksista. Seuraukset samankaltaiset kuin kolmenkympin versiossa.
 
Kokemus elämän suunnan puuttumisesta jäsentyy ristiriitana pikkuporvarillisen normin ja omien sekavien haaveiden välillä. Tyypillistä on, ettei tässä nähdä haahuilun ja harhailun affektiivista potentiaalia, mahdollisuuksia vastata kriisiin etsimällä pidättäytymisen vapautta elämästä, jonka käsikirjoituksena on vakaa palkkatyö, asuntovelka, ydinperhe ja kuluttaminen. Haahuilun edellyttämä tietämättömyys ei näyttäydy riskialttiina seikkailuna, sillä kapitalistisen subjektin oletetaan aina jo tietävän, mitä haluaa, eikä hänen epätietoisuutensa voi olla enempää kuin merkki terveestä, kulutustottumuksiin ja yksilöllisen markkina-arvon kasvattamiseen kohdistuvasta rationaalisesta harkinnasta.
 
Kun tietämättömyys hairahtuu eksistentiaaliseksi, kriittisen massan ylittyminen selittyy banaaleilla ja sattumanvaraisilla yhteyksillä ruumiin ikävuosiin. Tyhjyyden, merkityksettömyyden ja halutalouden ristiriitaisuuden kokemus ei ole subjektin reaktio kapitalistisen halutuotannon ja valtamekanismien materiaalisiin antagonismeihin, vaan yksilön psykologinen häiriötila elinvuosien jatkumon saavuttaessa numeron 30 silloin, kun lukema osuu ajallisesti yksiin sen kanssa, että hegemoninen arvojärjestys tuppaa ahdistamaan.
 
Jos numero ei ole 30 vaan 50, puhutaan kriisin sijaan ”villityksestä”. Kapitalistinen halutuotanto neuvoo ostamaan moottoripyörän ja aloittamaan salasuhteen, jos moottorivene ja kesämökki tuntuvat liian kesyiltä. Ikävystyttävän yhteiskunnallisen sovinnaisuuden vastapainoksi tarjoutuu säädeltyä hedonismia, joka ei uhkaa luokka-asemaa tai sosiaalista järjestystä, mutta vapauttaa maksukykyisen moraalia sen verran, ettei itsemurha tai raiskausfantasioille antautuminen enää liiemmin houkuttele.
 
Työtön tai prekaari saattaa välttyä ”ikäkriiseiltä” sikäli kuin alhainen asema luokkien hierarkiassa vieraannuttaa hänet palkkatyösysteemiin sisään rakennetuista halukombinaatioista. Työttömyyslimbossa kitunut humanisti ei 30 vuotta täyttäessään ahdistu asuntovelan, ydinperheen perustamisen ja työuralla etenemisen sovinnaisuusloukusta. Hänellä ei ole sellaiseen rahaa. Jos jokin ahdistaa, niin se, ettei vielä kolmekymppiseksi mennessä ole ehtinyt kartuttaa loukun laukaisemisen vaatimaa alustavaa varallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Todennäköisemmin kyse on kuitenkin vain saman viimeiset 10 vuotta kestäneen kriisin jatkumisesta, nimittäin köyhyyden tuottamasta alituisesta stressistä ja vitutuksesta.
 
”Ikäkriisin” kourissa kamppaileva subjekti haaveilee itsensä toteuttamisen vapaudesta samalla, kun suree sen mahdottomuutta. Kolmekymppinen ei tiedä mitä haluaa, viisikymppinen ehkä tiesi joskus, muttei tiedä enää. Kapitalismin halukoneessa tietämättömyys jalostuu ja pilkkoutuu kulutusvalintojen väliseksi kohtuulliseksi epävarmuudeksi samaan tapaan kuin yhteiskunnalliset kysymykset (kuten ilmastokriisi) muuntuvat kuluttajien ja suuryritysten välisiksi transaktioiksi (”kestävät kulutusvalinnat”).
 
”Ikäkriisi” lähestyy ratkaisuaan, kun epävarmuus ja eksistentiaaliset pohdinnat on kyetty onnistuneesti kääntämään pääoman ja sitä kasvattavien kuluttajasubjektien kielelle. Sen sijaan, että kysyisit Miten pitäisi elää? kysytkin: Kuinka kasvatan markkina-arvoani, että pystyn paremmin kilpailuttamaan osaamistani eri työnantajien välillä? Milloin on oikea aika siirtyä vuokralta omakotitaloon? Millaiset sijoituskohteet ovat tuottavia ja eettisiä? Olisiko aika inspiroitua uusista tyyleistä ja vaihtaa sisustus? Pitäisikö hankkia Oura™ Ring Generation 3? Pitäisikö laihduttaa? Milloin on oikea aika perustaa ydinperhe? Varaisinko äkkilähdön viikonlopuksi? Mikä on uskottavin tapa performoida syyllisyyttään ja tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan somessa?
 
Kun näihin kysymyksiin on vastattu, on jäljellä vain yksi: Miksi koko ajan stressaa ja vituttaa, vaikka teen kaiken oikein?
 

Pieni dialogi ehdottomuuden vastustamisesta

A: Vastustatko ehdottomuutta?
 
B: Minusta ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen olisi aika sovinnaista. Hiukan sama kuin oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon yleensä puolustaminen. Eli kaavamaista abstraktion puolustamista tai vastustamista, joka perustuu näennäisen kontekstittomaan ja yleispätevään järkeilyyn. Ei, en vastusta ehdottomuutta.
 
A: Eikö kaikenlainen ehdottomuus kuitenkin ole aika ongelmallista, jos ajatellaan vaikka politiikkaa?
 
B: Annan pari esimerkkiä. 1) Poliitikko esittää, että laajat sosiaaliturvaan kohdistuvat leikkaukset ovat ainoa vaihtoehto hyvinvointivaltion säilyttämiseksi. 2) Aktivisti esittää, että rahojen jakaminen rikkailta köyhille on ainoa vaihtoehto tasa-arvoisen yhteiskunnan edistämiseksi. Nämä ovat aika kärjistettyjä ja kömpelöitä esimerkkejä, mutta voi heti nähdä, että vain ensimmäinen kuuluu ongelmallisen ehdottomuuden lajiin.
 
A: Miksi?
 
B: Siinä missä ensimmäisen lajin ehdottomuus pyrkii oikeuttamaan nykyisen systeemin ylläpitämän eriarvoisuuden ja jopa kiihdyttämään sitä vetoamalla abstraktiin ylärakenteeseen (hyvinvointivaltio), jälkimmäinen kamppailee sitä vastaan eksplisiittisen ja ehdottoman puolueellisuuden (rahat pois rikkailta) keinoin.
 
A: Aivan.
 
B: Voi myös nähdä, miksi ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen on sovinnaista ja sen vuoksi ongelmallista. Poliitikon ja aktivistin välillä kulkeva ”keskitie” eli ”objektiivinen puolueettomuus” voisi tässä tarkoittaa vain sitä, että kiistetään koko aktivismin ja parlamentaarisen politiikan välisen kamppailun relevanssi, siis tuon kamppailun olemassaolo poliittisena…
 
A: Miksi?
 
B: En näe, kuinka tolkun retoriikka ei tässä johtaisi suoraan konformismiin. ”Keskitie” tarkoittaisi sekä poliitikon että aktivistin näkemysten poliittisen ulottuvuuden kiistämistä realismin eli ”järjen tosiasioissa pitäytyvän tervehenkisyyden” nimissä. Lopputulos: leikataan, muttei ihan niin paljon; tiivistetään veropohjaa, mutta huolehditaan rahoitusmarkkinoiden ja globaalin pääoman edusta. Mikä tarkoittaa täsmälleen samaa kuin status quon ehdoton säilyttäminen jonkinlaisen ”luokkasovun” nimissä. Tällä ei tietenkään ole enää mitään tekemistä puolueettomuuden kanssa.
 
A: Et siis kannata ”kolmatta vaihtoehtoa”?
 
B: Niin en sanonut. Tässä tapauksessa en usko ääripäiden väliseen keskitiehen, mikä ei ole sama kuin kolmas vaihtoehto, jonka miellän radikaaliksi ja politisoivaksi väliintuloksi tilanteessa, jonka alun perin väitetään olevan ymmärrettävissä kahden toisensa pois sulkevan vaihtoehdon mahdollisuusavaruutena. Kolmannen vaihtoehdon paradigma ei liity esimerkkeihini sikäli kuin mikään ei vaadi hahmottamaan poliitikon ja aktivistin välistä kamppailua binääristen oppositioiden vastakkaisuutena. Voi tietysti helposti kuvitella poliitikon – tyypillisesti tällainen järkeily kuuluu ammattimaiseen politiikkaan –, joka näkee leikkauslinjan ja aktivismin välisen kamppailun tähän tapaan, ”kahtena ääripäänä”. Ja juuri binäärinen järkeily tuottaa keskitien retoriikkaa ja konformismia, minkä vuoksi keskitie ei ole sama asia kuin kolmas vaihtoehto. Tolkullinen realismi (keskitien ajattelu) kuuluu binäärisen järkeilyn talouteen, mutta kolmas vaihtoehto on radikaalisti muuta.
 
A: Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaisi?
 
B: Esitetyn binäärisen välttämättömyys- ja mahdollisuushorisontin kiistämistä, siitä pidättäytymistä. Tässä tapauksessa ”luokkasovun” eli keskitien ja poliitikon kannan ehdotonta kieltoa, radikaalia uudistamisen vaatimusta ja siinä pitäytymistä.
 
A: Mutta tämähän tarkoittaisi aktivistin kantaa eli toista, ei jotain kolmatta, vaihtoehtoa.
 
B: Jos asetelma esitetään binäärisenä vastakkaisuutena, kolmas vaihtoehto on tässä yhtä kuin binäärisyyden kiistäminen, mikä tapahtuu esittämällä aktivistin näkemys ainoana autenttisena ja eettisenä kantana. Todellinen kolmas vaihtoehto ei ole valinta kahden väliltä, vaan paikka, joka muotoilee uusiksi koko valinnan horisontin.
 
A: Mikä tässä tarkoittaa, että kiistetään poliitikon ja aktivistin näkemysten yhtenäinen kehys. He eivät jaa samaa alustaa tai näyttämöä, heillä ei ole yhteistä maaperää…
 
B: Kyllä. Poliitikon ja aktivistin hahmot eivät ole kilpailijoita yhden ja saman eettisyyden areenalla; kolmannen vaihtoehdon mukaan olisi eettisesti ongelmallista mieltää asetelma näin. Binäärinen kahden ääripään logiikka tuottaa keskitien tolkullisuutta, joka näyttäytyy ”kolmantena vaihtoehtona” (olematta sitä vähääkään) juuri todellisille konformisteille. Ei pidä unohtaa, että sovinnaisuuden ekonomiaan kuuluu ja sisältyy eräänlainen erottautumisen pyrkimys, joka pysyttelee tiukasti identiteetin logiikassa eikä uhmaa sitä vähääkään. Kyse on samasta ilmiöstä kuin keskiluokan ”säädyllinen hedonismi” ja sen loputtoman teeskentelevä, resursseja haltuun ottava ja alempia luokkia riistävä flirttailu erilaisten markkina-arvoa lisäävien hillittömyyden muotojen kanssa.
 
A: Minulta loppui kalja, lähdetäänkö vittuun täältä?
 
B: Mennään meille, mulla on pullo Gambinaa jossain.

Teoksiaan selittävät taiteiljat

Suomalaisessa ”kulttuurikeskustelussa” olen toistuvasti törmännyt ajatukseen, jonka mukaan taiteilijan ei pidä alkaa selittää teostaan, sillä – kuten vakioperustelu kuuluu – mikäli teos vaatii taiteilijan apukättä avautuakseen, vika on taiteessa, ei vastaanotossa. Samanlaisesta vaatimuksesta on kyse yhtä lailla toistuvassa ajatuksessa, ettei taiteilijan tule kielteisen kritiikin seurauksena reagoida kritiikkiin alkamalla selittää teostaan (eli osoittaa kriitikon tulkinnan heikkouksia tai ongelmallisuuksia). Molempia ajatuksia voi pitää yhden ja saman käsityksen – sen, ettei taiteilijan pidä alkaa selittää teostaan – variaatioina.
 
Käsitys vaikuttaa jokseenkin arvovaltaiselta: suomalaisista eturivin esseisteistä ja kirjailijoista olen lukenut sen ainakin Markku Envallilta ja Juha Seppälältä. (Jostain syystä olen myös lähes varma – mutta tunnustan tämän olevan pelkkä Yksinäisyyden ja uhman lukemisen nostattama ennakkoluulo –, että Erno Paasilinna kannatti sitä. Väinö Linna, joka omisti kokonaisia esseitä teostensa avaamiselle ja kävi aktiivista keskustelua niiden saaman kritiikin kanssa, ei varmaankaan tällaista vaatimusta allekirjoittanut.) Teostaan selittelevää taiteilijaa pidetään heikkona ja ehkä vähän naurettavana. Voi melkeinpä kuulla kumean (ernopaasilinnamaisen?) yliminän jyrisevän: Semmoinen taideteos, jota taiteilijan on erikseen selitettävä, jotta siinä olisi jotain tajuttavaa, on huono taideteos. Ajatuksena on, että jollei teos avaudu ilman selityksiä eli ”seiso omilla jaloillaan”, se on nimenomaan taideteoksena epäonnistunut. Toisaalta nihkeään kritiikkiin kirjallisella vastineella reagoiva taiteilija nähdään yhtä lailla turhana selittäjänä: jos kriitikko suhtautuu teokseen kielteisesti, taiteilijan tulee vain kestää kolhut ja muistaa, ettei mahdollisesti paremmin perustellun tulkinnan tarjoaminen kuulu lainkaan hänen tehtäviinsä.
 
Selittämisestä pidättäytymisen vaatimus herättää kuitenkin muutamia kysymyksiä; miten tahansa asiasta ajatteleekin, kyse ei ole kovin yksinkertaisesta tai ongelmattomasta – saati itsestään selvästä – käsityksestä. Mistä taiteilijaa tarkalleen ottaen vaaditaan pidättäytymään, kun todetaan, ettei hänen tule alkaa selittää teoksiaan? Tämän voi tulkita ainakin kahdella tapaa.
 
Tiukan tulkinnan mukaan taiteilijan ei tule osallistua millään tavoin teoksensa ympärillä käytyyn keskusteluun. Tällainen tulkinta on kuitenkin niin epäuskottava (taiteilijat osallistuvat jatkuvasti teostensa vastaanottoon ja niiden ympärillä käytyyn keskusteluun, esimerkiksi silloin, kun teosta moititaan rienaavaksi tai rasistiseksi tai siitä keskustellaan lehtien ja TV-ohjelmien haastatteluissa ja promootioissa), että sen voi hylätä melkein suoralta kädeltä: epäilemättä vain harva taiteilija tai kriitikko on sitä mieltä, että on ongelmallista tai turhaa selittämistä, jos taiteilija on mukana jaetussa diskurssissa alan ”standarikäytäntöjen” mukaisesti. Tämä ei tarkoita, ettei taiteilijan suhde kapitalistiseen lisäarvontuotantoon ja markkinalogiikkaan olisi monin tavoin ristiriitainen ja sotkuinen. Pidättäytymisen vaatimusta – siinä muodossa kuin sitä tässä käsittelen – ei kuitenkaan tyypillisesti perustella markkinalogiikan vastustamisella, vaan teoksen ja taiteilijan suhteella.
 
Väljempi ja uskottavampi versio on, että pidättäytymisen vaatimus koskee ennen muuta taiteilijan pyrkimystä hallinnoida teoksensa vastaanottoa ja antaa teokselleen tekijyytensä auktorisoima tulkinta. Tästä onkin helppo olla samaa mieltä: tekijällä ei ole mitään auktoriteettia taiteensa tulkintoihin, tulkitsijana hän on vain ääni muiden joukossa. (Tämä ei tarkoita, että olisi samantekevää, tulkitseeko teosta sen tekijä vai joku muu.) Taiteilija ei omista tai hallitse teoksensa saamia merkityksiä (saati että olisi niiden lähde). Samalla jää kuitenkin avoimeksi kysymys, voiko taiteilija avata teostaan sanallisesti epäilyttävään ”selittämiseen” syyllistymättä. Millaisen selittämisen voi perustellusti katsoa kuuluvan haltuunoton pyrkimysten piiriin ja milloin kyse on ”normaalista” osallistumisesta teoksen äärellä käytyyn dialogiin? Ilmeisesti tämän voi ratkaista vain tapauskohtaisesti ja konteksti huomioiden, mikä puolestaan suhteellistaa koko pidättäytymisen vaatimuksen. Näyttää siltä, että teostaan avaava taiteilija on ongelmallinen vain tietyissä konteksteissa, muttei ylipäätään ongelmallinen.
 
Hyvä taide tai taide yleensäkään ei tietenkään ole yksiselitteistä, joten ajatus ”ilman apukäsiä” avautuvasta taiteesta tarkoittanee teosta, joka väistämättömässä moniselitteisyydessäänkin kykenee ”välittämään viestin” (tai ”viestien” moninaisuuden) yleisölleen ilman lisäselityksiä ja alaviitteitä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että taidettaan avaava taiteilija toimisi teoksensa välttämättä tarvitsemana ”apukätenä” vain siksi, että sattuu puheenvuorossaan avaamaan taidettaan – juuri tässä kohtaahan turhan selittämisen määräytyminen osoittautuu kontekstisidonnaiseksi. Tekijän selitykset eivät vielä todista teoksen rampuudesta. Ei siis ole sama asia vaatia taideteosta seisomaan alaviitteisiin turvautumatta ”omilla jaloillaan” kuin esittää taiteilijalle teoksen avaamisesta pidättäytymisen vaade. (Tämä ei tarkoita, ettei ylimalkainen vaatimus taiteen itsenäisyydestä olisi aivan yhtä ongelmallinen. Taatusti se on; siltikin kyse on kahdesta eri asiasta.)
 
On tietenkin kaikkea muuta kuin ilmiselvää, että taiteessa olisi kyse minkäänlaisen viestin tai sanoman lähettämisestä tai edes kommunikaatiosta, kun huomioi taiteessa ilmenevän ja arvostetun pyrkimyksen tiedostamisen rajat ylittävään hämäryyteen ja moniselitteisyyteen. Kärjistäen voi jopa sanoa, että sikäli kuin taide on kommunikaatiota, se kommunikoi merkittävissä määrin ”viestin” merkityksen ymmärrettävyyttä (eli kommunikoitavuutta) terrorisoivan hämmennyksen kautta. Jo tämä riittää tekemään paradoksaaliseksi koko kommunikaation idean.
 
Miksi kuitenkin halutaan kieltää taiteilijaa selittämästä teostaan? Kyse on selvästi enemmästä kuin haltuunoton kritiikkiä seurailevan eetoksen jäsentämisestä. Psykologisoivasti voi toki ajatella teostaan selittävän taiteilijan hahmon assosioituvan kiusallisiin mielikuviin lahjattomista narsisteista ja tyhjänpuhujista. Tämä vaikuttaa tosin aika pinnalliselta – ja miksi Seppälän tai Envallin kaltaiset mestarit (ja heidän vanavedessään monet muut taiteilijat) tyytyisivät mihinkään näin helppoon maalitauluun? Narsisti puhuu muuttaakseen koko maailman kuvitteellisen erinomaisuutensa peiliksi, tyhjänpuhuja selittää siellä, missä selityksiä ei kaivata. Taideteos ei sen sijaan ole sen enempää tekijänsä peili kuin jotain, mikä ei eri aikoina ja eri tilanteissa kaipaisi paljonkin selittämistä (miksi taide muuten hämmentäisi ketään?) – itse asiassa suuri osa taiteen nautittavuudesta liittyy teosten äärellä tapahtuvaan selittämiseen, joka voi olla luonteeltaan avaavaa tai sulkevaa, mutta jota emme voi olla tekemättä, jos haluamme etsiä ja jäsentää merkityksiä kokemallemme. Tällaisen taidekokemusta availevan selittämisen voi ajatella teoksen herättämän hämmennyksen artikuloimiseksi, nautinnon auki kehimiseksi. (Ja useammin kuin tunnustetaankaan taideteokset hämmentävät myös tekijöitään, jotka harvoin ovat teoksiaan fiksumpia.)
 
Selittämistä ei siten, tässä yhteydessä, ole syytä ajatella tiedon jakamisena ylhäältä alaspäin, vaan nimenomaan merkityksen avaamisena tai sulkemisena. Se, toimiiko selitys merkitystä avaavana vai sulkevana ja onko tämä huono vai hyvä asia, määräytyy kontekstisidonnaisesti, joten lähtökohtaisesti edes sulkevan selittämisen tuomitseminen ei ole niin perusteltua kuin ehkä voisi luulla. Ei ylipäätään vaikuta perustellulta väittää minkäänlaisen teoksiin liittyvän selittämisen olevan taiteilijalta jotenkin suoraan ja automaattisesti epäammattimaista. Selittämisen problematiikka on paljon hienoviereisempää.
 
Nykyaikana selittämisestä pidättäytyminen saattaa kyllä näyttäytyä uskottavana vastavetona sosiaalisen median jatkuvalle läsnäolon ja itsensä brändäämisen vaatimukselle, mutta pidättäytymisen eetoksen juuret ovat syvemmällä, ehkä jopa vuosisatojen takana. ”Katajaisen kansan” myyttinen jurous ja teoissa (ei sanoissa, joita myytin mukaan on syytä varjella liialliselta kulumiselta) paljastuva teeskentelemätön luonteikkuus ja maasta juuriva ankara, sotien koettelema autenttisuus epäilemättä antavat sosiaalisen ja kirjalliskulttuurisen kuvaston suomaa tukea kammioonsa sulkeutuneelle taiteilijalle, joka antaa teostensa puhua puolestaan (ja pysyttelee itse kivijumalana, tietoisen piittaamattomana yleisönsä reaktioista); toisaalta on helppo nähdä, kuinka tämäntyyppinen outo sekoitus vaatimattomuutta ja itseriittoisuutta johtaa helposti vain tylsään taantumuksellisuuteen.
 
Nykypäivänäkin on näet helppo löytää taiteilijoita, joiden reaktio kritiikkiin on sulkeutunut ja antagonistinen ja jotka hyödyntävät strategisesti ”pidättäytymisen etiikkaa” ja sen taustalla olevien myyttien voimaa saadakseen ylimielisyytensä näyttämään kyvykkyydeltä: ”En rupea selittämään teoksiani laumasieluisten idioottien massalle (joka käsittää ne kuitenkin aina väärin) eikä minua kiinnosta, mitä ihmiset niistä ajattelevat.” Viimeksi mainittu strategia on epäilemättä yksi neromyytin myrkyllinen perusversio, mutta jotain vanhahtavan titaanista itseriittoisuutta voi nähdä pidättäytymisen vaatimuksessa muutenkin: keskustelu, osallistuminen, avaaminen ja puolustaminen ovat heikkouden ja epäitsenäisyyden merkkejä, joihin itseensä ja tekemisiinsä luottava taiteilija ei panosta, vaan joista hän pysyttelee viisaasti ja arvonsa tuntien täysin erillään…
 
On kuitenkin syytä täsmentää, ettei ongelmallista ole niinkään pidättäytyminen sinänsä kuin sen asettaminen taiteilijaa koskevaksi normatiivisen tai hyveellisen käyttäytymisen muodoksi. Pidättäytymisen vaatimuksen taustalla voi olla jaloja ja tervehenkisiä motiiveja. Arvelen esimerkiksi Seppälän kaltaisen julkisuutta karttelevan kirjailijan vaalivan pidättäytymisen käytäntöjä luovan työskentelynsä edellytyksiä suojellakseen, ja tässä mielessä olen itsekin jollain lailla (jonkinlaisen) pidättäytymisen kannalla. Pidän kuitenkin virheellisenä ajatusta, että teoksen (julkisesta) avaamisesta tai tulkitsemisesta kieltäytyminen sinänsä tai ylipäätään olisi jotenkin parempaa tai oikeutetumpaa kuin teoksen merkitysten vuolaskin erittely – mikään ”taiteilijan etiikka” ei nähdäkseni edellytä tämän alueen jättämistä vain yleisön ja kriitikkokunnan käsiin. Teostaan aktiivisesti tulkitseva tekijä ei automaattisesti ole sen enempää narsistinen kuin merkityksen haltuunottoon pyrkivä toimija, kun taas tulkinnallisen toimijuuden riistäminen tekijyyden nojalla tuntuu hankalalta ja vaikuttaisi nojaavan sarjaan sekaannuksia ja väärinkäsityksiä. Pidättäytyminen on käytäntö, ei normi; sen varjeleminen voi monessakin tilanteessa olla perusteltua, mutta mikään ei vaadi asettamaan sitä taiteilijan toimintaa ohjaavaksi ammattisäännöksi sen enempää kuin siitä poikkeaminen vihjaisi aina ja kaikkialla jonkinlaiseen narsismiin tai hysteerisyyteen.