Puute!!!!!

 

Oletteko koskaan kokeneet tätä tunnetta: asetuttuanne toimeliaan päivän päätteeksi aloillenne, edessänne kenties hyvä kirja ja soittimessa musiikkia, jota tekee mieli kuunnella, työntyy mieleenne outo ja säälimätön levottomuus – ikään kuin jokin vaatisi teitä tässä ja nyt tekemään sittenkin jotain aivan muuta ja olemaan jossain muualla? Kuitenkin tiedätte, että jopa kapitalistisluterilaisen eetoksen mukaisesti olette ”ansainneet” lepohetkenne; tai jos tilanteenne on yhtä hyvä kuin minun, ette edes koe tarvetta lunastaa levon oikeutusta tuottavalla työllä, sillä tieto lorvailemisen ja rentoutuksen ansaitsemattomasta oikeudesta on jo teissä itsessänne. Mikä on tämä viheliäinen levottomuus ja mihin se on teitä kutsuvinaan?

Niin, tuskin tämä tunne on kenellekään kovin vieras. Minut se yllätti eilen. Pitäisi olla jossain muualla tekemässä jotain muuta. Mutta en kaivannut mitään muuta, tiesin olevani juuri siten ja siinä missä todella halusinkin. Kuka/mikä minua kutsuu ja mihin?

Tunne on niin tuttu, että tiedän sen epäluotettavaksi. Jos se jotain kertoo, niin sen, että olisi hyvinkin vain oltava juuri, kuten olen. Levoton olo kutsuu ymmärtämään ja ajattelemaan viestiään, mikäli sellaista on. Eikä kyse ole edes siitä, että olisi ”kuunneltava itseään”. Päinvastoin: näin asettuessa on paras suunnata katse ympärilleen, ajatella toisia ajatuksia. Sillä mitä kuunneltavaa itsessä on? Tuskin mitään.

Itse näet on lopultakin kovin ikävystyttävää seuraa. Niin, yhtä ikävää kuin keskiluokkainen pikkuporvari! Kenties kaikista ihmisistä juuri minun tulisi muistaa tämä useamminkin. Ja sitten toisaalta on aikoja, jolloin tunnen olevani perin juurin itseeni ikävystynyt. Mitä mahtaa kokea ihminen, joka kenties on vain vähäisellä intohimolla ja hengen palolla varustettu (heitäkin kaiketi on, vaikka paljossa, niin arvelen, on kyse myös kaipuun tukahtumisesta ”elämän realiteetteihin”)?

Omistamisen ja havittelun keskivertoon häkkielämään sopeutunutkin tiedetysti kohtaa todellisuuden ajoittaisena vaanivana tyhjyytenä ja tyytymättömyytenä, joka yllättää juuri silloin, kun luulee saavuttaneensa haluamansa – aseman, vallan, työpaikan, kodin, puolison. Tämä todellisuus on PUUTE. Siinä, niin uskon, on jotain vakioista, vaikka sen ilmenemismuodot vaihtelevat. Sen todellisuus on minullekin ahdistava, vaikka kenties omien realiteettieni vuoksi siedän sitä keskivertoa paremmin (eikä tämä ole omaa ansiotani).

Puutetta ei kiinnosta, pelkäämmekö vai palvommeko sitä. ”Jokainen nielee kohtalonsa” – ennemmin tai myöhemmin: kohtaa tekojensa, tekemättä jättämistensä, valintojensa, halunsa totuuden. Eikä se koskaan, niin uskon, ole sitä, mitä toivoimme tai kuvittelimme. Se ylittää toiveet, murskaa kuvitelmat. Ei ole syytä uskoa ketään, joka sanoo: kunhan vain noudatat näitä 8–110:tä kohtaa, pääset eroon puutteesta.

Kristitty voi sanoa, että vastaus on Jeesus. Mutta Jeesus ei ole fantasioidemme täyttymys vaan läpäisee ne; siksi hänellä on kristityllekin tuo kaksinainen hahmo, orjuuden ja pyhimyksen rakkaus. Eikä orjamaisuus meitä paljon miellytä, kristittyäkään. Jos siis Jeesus on vastaus, hän on yhtä paljossa kysymys. Himoitsemme Puutteen aukon peittävää täyteyttä, ja keksimme sen milloin minäkin ajallisena ja paikallisena objekti-todellisuutena; tai jos olemme keskimääräistä älykkäämpiä, teemme negaatiosta ja tyhjyydestä itsessään kohteen.

Tämä jälkimmäinen on nietzscheläisyyden ydin. Pidän sitä edellistä ihailtavampana sikäli kuin se uskaltaa viedä loppuun saakka logiikan, jossa ”viimeinen ihminen” – tämä peleihin ja kaupantekoon mieltynyt lapsi – pysähtyy jo ennen puolimatkaa. Yli-ihminen siis rohkenee katsoa Puutetta ikään kuin silmästä silmään, hän syöksyy pelottomasti sen kurimukseen, mutta tulee silti petetyksi. Tosin tällaisia ihmisiä ei enää ole, tuskin on koskaan ollutkaan.

Yli-ihmisyys: illuusio, joka perustuu illuusion kieltämiseen. Nietzscheltä on vastenmielisyydessäänkin paljon opittavaa, ja huomattavasti kiinnostavampi on diletantti, joka harhailee tämän ”ylemmän ihmisyyden” raunioilla, tuo alkoholisoitunut kannabiksen ja nautinnon jämien käryttelijä, jota kunnon ihminen ei vaivaudu edes vilkaisemaan, totisesti paljon kiinnostavampi kuin tavanomainen keskiverto älynhaaskaaja, jolla ei ole paljon muuta sanottavaa karakteristaan kuin että omistaa tätä ja tuota ja tuntee nämä ja nuo ”tärkeät ihmiset” (tätä hän ei koskaan sano suoraan, vaan aina rivien välistä). Frommin ja Hessen ajoista ei ole meno muuttunut, joten heidän kirjojaan sietää kyllä lukea aina vain uudelleen.

Olen kohdannut tällaisen ”nietzscheläiseksi harhailijaksi” itseään kutsuvan kuljeskelijan tosielämässäni aivan kuten olen kohdannut monia omistavan elämänasenteen sisäistäneitä poroporvareita. Olen istunut keskiluokkaisissa illanvietoissa viimeisen päälle moitteettomissa taloissa, osallistunut todella rytöisiin bileisiin jossain surkeassa itsemurhayksiössä, ja todennut tylsyyttä olevan monenlajista. Työväenluokan remuava typeryys ei kuitenkaan saa minua kokemaan itseäni ulkopuoliseksi samaan tapaan kuin kunnon ihmisten hiukan pelokas itsekylläisyys, jota vakaa yhteiskunnallinen asema ja omistamisen itsestäänselvyys näyttävät väistämättä tuovan mukanaan. Jotain sympaattista on sentään ihmisessä, joka tietää olevansa huono, eikä kuitenkaan välitä tästä määritelmästä, sillä se ei ole hänen omansa.

Näissä ojanpohjia koluavissa lähiöbileissä en ole luuseri tai väliinputoaja, en edes oppineisuuteni turmelema elitisti. Osaan kyllä käyttäytyä keskiluokan seurassa, mutta niissä pippaloissa tunnen aina kuuluvani kakkoskastiin. Jotta voi keskustella piha- ja sisustusinvestoinneista, pohdiskella valikoiman turvallisinta tarjolla olevaa käyttöautoa ja niin edelleen, on oltava niihin rahaa. Omistaminen ratkaisee kaiken, sen jälkeen tärkeintä on asennoituminen siihen. Todellisuus on kyettävä näkemään haltuunotettavana resurssina, jossa tieto on olemassa kuin varastoitavat esineet, valmiina kaapattavaksi. Ei ihminen, jonka on valittava syödäkö nyt oikein hyvin vai ostaako kauan himoittu lp paikallisesta levydivarista, pysty antamaan näihin keskusteluihin mitään järjellistä. Toisaalta voi kysyä, onko koko keskustelussa mitään järjellistä alun alkaenkaan.

Mutta Puute ei säästä ketään, ei edes omistavaa luokkaa. Tutkitustikin isorikkaat lienevät ihmisistä kaikkein tyytymättömimpiä. Keskiluokkaisen elämän tyhjyydestä kirjoitetaan mikropiirit sauhuten proosaa ja filmataan elokuvia. Tämän taiteenlajin ideologisessa versiossa ratkaisu Puutteeseen löytyy yläluokan vampyyrimäisestä ekskursiosta ikuisesti hedelmällisen työväenluokan keskuuteen, jossa viriili (mies-)ori (pikkurikollinen, tiskari, rahaton taiteilija tms.) kirjaimellisesti työntyy frigiditeetin uhkaamaan (nais-)ruumiiseen ja injektoi-ejakuloi siihen Puutteen tehokkaan vastamyrkyn. (Näin muun muassa Johanna Vuoksenmaan Nousukaudessa, Riikka Pulkkisen Vieraassa ja James Cameronin Titanicissa.)

Ratkaisu on ideologinen, sillä se vain uusintaa vertauskuvallisesti ylempien alempiin kohdistaman riiston ja paljastaa kätketysti sen varsinaisen tarkoituksen, lisäarvon ja elämänvoiman anastamisen. Kaikissa kolmessa sulkeissa mainitussa esimerkissä rikas (nais)päähenkilö palaa uudistuneena elämisen piiriin nussittuaan kunnolla elämänmahlaa alemmilta tasoilta. Samalla tämä ratkaisu myös viittaa siihen tosiasiaan, ettei taloudellisella eliitillä ole luovaa voimaa, vaan se on nyysittävä muualta. Koskemattomaksi jää kuitenkin kysymys riistävän minän oikeutuksesta.

Keskiluokkainen Puute merkitsee projektiivisessa muodossaan työväenluokan kaksoishahmoa: yhtäältä kyse on halveksittavasta ja pelättävästä roskaväestä, toisaalta massasta, jonka eläimellinen himokkuus ja viriiliys houkuttaa aitoudellaan. Lihaksikas ja seksuaalisesti aktiivinen pikkurikollinen on Puutteen ideologinen objektivaatio, näennäinen ratkaisu elämää riivaavaan hyvinvoivaan tyhjyyteen.

Alaluokka kohtaa Puutteen omalla tavallaan. Köyhyys vituttaa ja ahdistaa. Mitään ei voi suunnitella etukäteen; pienetkin sosiaaliset riennot, joihin kuuluu rahavälitteisyyttä, edellyttävät hyväosaisten kaverien almuja. Kadulla kävellessään ei tunne itseään edes minäksi, kun päällä on viisitoista vuotta vanha, likaiseksi kiillottunut ja reikäiseksi kulunut takinrähjä. Maa vuotaa kenkiin kosteutta, tilillä on 3 euroa. Ideologinen ratkaisu Puutteeseen näyttäytyy kokoomuslaisen duunarin paradoksina, uusliberaalina eetoksena: kunhan vain yritän tarpeeksi, pääsen omistavaan luokkaan ja sitten elämä paranee; parempi äänestää omien etujen vastaisesti, koska todellinen minäni odottaa tuolla ylhäällä, ja äänestämällä oikeistoa kokoan aarteita tulevaa elämää varten.

Puutteen ”epäpoliittinen” muoto, yksi niistä, on sitten tämä outo levottomuus, jota kuuntelemalla päädyin pohdiskelemaan niin nietzscheläisyyttä kuin luokkayhteiskuntaakin. Tuttuja teemoja lukijoilleni, epäilemättä. Mutta olenko päässyt juurikaan lähemmäs Puutteen ymmärrystä? Tuskin. Mutta reikää donitsissa ei voi käsittää sellaisenaan, vasta donitsi tekee reiän.

Buddhan oppi tarjoaa ratkaisuksi halun kuolettamista. Tavallaan juuri siitä Puute syntyykin, halusta. Kapitalismi puolestaan pyrkii vastaamaan toisin. Se pilkkoo halun loputtomiksi tarpeiksi, joista jokaiseen vastaa oma osaobjektinsa, ja uskoo olevan mahdollista jatkaa näin ad infinitum. Puutetta ei siis kielletä, vaan kierretään – kiihdyttämällä halukonetta ja tuotantoa loputtomiin.

Buddhalaisuuden ratkaisu on kieltää koko ruumiin todellisuus pohjimmiltaan näennäisenä. Siksi se ei kannata sen enempää asketismia kuin yltäkylläisyyttäkään: molemmat sitovat ihmisen näennäistodellisuuksiin. Mutta buddhalainen valaistumisen polku on kova tie, enkä ole varma, kykeneekö sekään välttämään piilevää egoismia. Wilfrid Stinissenin mukaan ei: zenbuddhalainen mietiskely voi kyllä parhaimmillaan johtaa mystiseen ykseyden ja täyteyden kokemukseen kaikkien vastakohtien tuolla puolen, mutta sen hintana on persoonallisen Toisen kadottaminen. Kristinuskon näkökulmasta katsoen tämä negatiiviseen absoluuttiin yhtyminen on viime kädessä egoistista. Se kyllä ratkaisee Puutteen, mutta tekee tämän irtautumalla Toisesta. Vaikka minä käsitetäänkin negatiivisena/illusorisena, kyse on kuitenkin vain minän laajentamisesta.

Tämä voi auttaa ymmärtämään Puutteen luonnetta suhteena Toiseen. Olemme jo käsitelleet ideologisia projektioita: ratkaisuja, joissa Puute poistetaan paikantamalla se objekti-todellisuutena, joka on tavalla tai toisella täytettävissä. Kyse on samalla Puutteen/ratkaisun projisoimisesta Toiseen. Puute on perustava jakolinja ja kuilu, joka Lacanin mukaan syntyy jo dialogiin kuuluvassa puhuttelussa. Arkisemmin ilmaistuna ihmisen voi todeta olevan dialoginen olento par excellence. Poistamalla Toisen yhtälöstä buddhalaisuus on siten myös ”teknisesti” oikeassa negativoidessaan minän absoluuttiin yhtymisen kokemuksessa, sillä rannaton minä ei voi olla muuta kuin egon negaatio. Koska vastakkaisuudet kuitenkin poistuvat, kyse on myös rannattomasta täyteydestä. Teoreettisella ja filosofisella tasolla tämä joka tapauksessa merkitsee egon absolutisoimista. Buddhalaisuus vapauttaa Puutteesta kutsumalla ihmistä samastumaan siihen. Puutteen looginen ratkaisu on halun katoaminen, mikä väistämättä merkitsee Toisen katoamista.

Pidän buddhalaisuuden ratkaisua parempana kuin kapitalistista, mutten silti usko sen olevan totuudellinen. Tämän aiheen tarkempi syynääminen on jätettävä toiseen kertaan tekstin kohtuuttoman laajenemisen ehkäisemiseksi. Riittää sanoa, että kyse on metafysiikasta. Todellisuuden perimmäinen luonne ei ole monologinen, vaan dialoginen ykseys. Jos uskoo näin, buddhalaisuus jää ratkaisuna keskentekoiseksi tai jopa harhaiseksi.

 

 

Uskosta ja oikeassa olemisesta

 

Seurakuntalaisen blogitekstissään Pasi Turunen väittää raflaavasti uskovansa, että on aina itse oikeassa. Turusen mukaan jokainen itse asiassa uskoo näin (ei siis, että Turunen on oikeassa, vaan että itse on oikeassa). Hän pyrkiikin argumentoimaan, ettei väite ”uskon aina olevani itse oikeassa” ole loppujen lopuksi kovin radikaali ja ylimielinen, vaikka se saattaa sellaiselta kuulostaa.

Turusen perustelut etenevät seuraavanlaisesti:

Jokaisella meistä on uskomuksia. Ei vain kristinuskoon ja uskontoon liittyen …, vaan ihan kaikesta. … Olemme näistä asioista jotain mieltä ja ilmaistessamme mielipiteitämme niistä uskomme, että se mitä mieltä olemme on totta. … [U]skomme voi olla totta tai sitten ei, perustua tietoon tai tietämättömyyteen. Mutta me uskomme niistä, niin kuin uskomme, koska uskomme olevamme oikeassa. Kukaan ei pidä kiinni uskomuksista, koska uskoo niiden olevan epätosia. Sehän olisi järjetöntä.

Turusen varsinaisena pyrkimyksenä on osoittaa, ettei kristittyä, joka uskoo oman uskontonsa olevan oikeassa ja kaikkien muiden väärässä, tule vielä tällaisen näkemyksen perusteella moittia arroganssista, sillä ”kaikki uskovat olevansa oikeassa, jos ylipäätään ovat jostain jotain mieltä”.

Tämä pitää toki paikkansa. Sillä, uskooko enemmistön tai vähemmistön olevan oikeassa, ei pitäisi olla mitään tekemistä nöyryyden tai suvaitsevuuden kanssa. Elämmehän samassa maailmassa, jossa asiat ovat aina jollain tavalla ilman, että kaikki mahdolliset asiaintilat ovat samanaikaisesti tosia. Totuus tuskin on äänestyskysymys. Vaikka olisin ainoa ihminen maailmassa, joka uskoo Jumalan olemassaoloon, uskoni ei vielä tämän perusteella olisi tuomittavissa ylimielisyydeksi, vaikka siitä seuraisikin, että kaikki muut ihmiset ovat mielestäni väärässä.

Ihminen ei itse valitse moniakaan uskomuksiaan. Järkisyiden perusteella voi vakuuttua, mutta myös olla vakuuttumatta. Uskon inhimilliset perusteet vaikuttavat yhtä hämäriltä kuin halunkin. Päädymme ajattelemaan yhdellä tai toisella tavalla; joskus osaamme kertoa vakuuttavankin tarinan siitä, miksi ja miten.

Turusen kirjoitus on melko toisteinen ja yksiulotteinen. Vaikuttaakin siltä, että hän pyrkii ensisijaisesti torjumaan hiukan olkiukkomaiselta vaikuttavan ”suvaitsevaisuusargumentin”, jonka mukaan olisi ylimielistä ajatella olevansa itse oikeassa ja toisen väärässä. Väite

P: ”On suvaitsematonta ajatella olevansa oikeassa, jos se merkitsee, että toista mieltä oleva on väärässä”

näet tosiaan kumoaa itsensä heti, sillä jos joku uskoo, että ei-P, on P:hen uskova välittömästi syypää suvaitsemattomuuteen. Tuntuu toki hiukan hullunkuriselta, että Turunen käyttää tämän osoittamiseen kokonaisen blogitekstin verran palstatilaa.

Varsinaisesti minua kiinnostaa pohdiskella, pidänkö todella kiinni joistakin uskomuksistani, koska uskon olevani oikeassa. Näinhän Turunen eksplisiittisesti asian ilmaisee. Itse muotoilisin näkemykseni toisin. Uskon, että x, koska mielestäni on totta, että x. Tietenkin minun on välttämätöntä uskoa samalla olevani oikeassa, joten Turusen kannalta tällainen voi vaikuttaa semanttiselta hiustenhalkomiselta.

Voin kenties jossain määrin tunnustaa uskovani Jumalan olemassaoloon. Uskon siis väitteen ”Jumala on olemassa” pitävän todennäköisemmin paikkansa kuin antiteesinsä. Silti en rohkene puhua itsestäni uskovana – en, vaikka arvelen kristinuskon olemassaolon parhaaksi selitykseksi sen, että Jeesus oli ylösnoussut Jumalan Poika, siis todella sitä, mitä väitti evankeliumien mukaan olevansakin. Miksen? Koska en ole näistä asioista kovinkaan varma. Jos minulta kysyttäisiin, olenko mielestäni oikeassa kun väitän Jumalan olevan pikemmin olemassa kuin ei-olemassa, vastaisin: ”En välttämättä, saatan olla väärässäkin. En tiedä, pitävätkö arveluni paikkansa. Uskon niihin muista syistä. En ole aivan varma, miksi.”

Turunen on oikeassa hylätessään järkeilyn, joka uskoo x:ään, koska x on epätosi. En minäkään väitä pitäväni Jeesusta Jumalan Poikana, koska uskon, ettei hän sitä ole. Ylipäätään Turunen ei käsittele uskon ja epävarmuuden suhdetta, vaan liittää uskomisen pikemminkin oikeassa olemiseen ja oikeassa olemisen totuudellisuuteen.

Veitsi kurkulla tivatessa olisi minunkin lopulta kai myönnettävä, että arvelen olevani oikeassa uskoessani Jumalan olemassaolon olevan todennäköisempää kuin olemattomuuden. Tällainen keskustelu jäisi kuitenkin puolitiehen. En myöskään ajattele uskovani siksi, että olen mielestäni oikeassa (vaikka onkin niin, etten voisi uskoa, mikäli ajattelisin olevani simpliciter väärässä), vaan pikemminkin ”uskon, koska en muuta voi” tai koska toivon kristinuskon olevan totta. Uskoni on kuitenkin itsepintaisen epäilyn lamauttamaa: jotain, mikä tuntuu useimmiten sijaitsevan ulkopuolellani ja olevan eräänlaista puolesta-uskomista.

Usko Jumalaan eroaa minulla kaikista muista uskomuksista siinä mielessä, etten miellä Jumalaa olevaksi olevien joukossa. Jos Jumala on, hän on kaiken olevan perusta, sellaisenaan mihinkään vertaamaton (joskaan ei yksinomaan negaatiota); siten on luullakseni niin, ettei Jumalaan uskota samaan tapaan kuin uskotaan pitävän paikkansa, että maa kiertää aurinkoa. Toisaalta taas molempia uskonkappaleita yhdistää se, etteivät ne ole suorin kokemuksin vahvistettavissa. Miksi siis epäilen Jumalan olemassaoloa, mutten maata auringon kiertolaisena?

Tässä ei riitä vastaukseksi se, että maapallon ja auringon suhde on tieteellisesti todennettavissa, kun taas Jumalan olemassaolo ei. Tiede on se instrumentti, jolla tieto maan kiertolaisuudesta on saavutettavissa, mutta jos tahtoo ymmärrystä Jumalasta, on turvauduttava teologiaan ja metafysiikkaan, kenties mystiikkaankin; tiede on sellaiseen yksinkertaisesti väärä väline. Ja aivan samoin kuin tiedeinstrumentitse tuotetut kokeet antavat meille tiettyjä ”ulkokohtaisia” syitä uskoa maan kiertolaisuuteen, antavat teologian ja metafysiikan instrumentit syitä uskoa Jumalan olemassaoloon – kummankaan kykenemättä asettamaan lopullista varmuutta mittaamastaan asianlaidasta.

Puhe oikeassa olemisesta alkaa tässä kontekstissa tuntua toivottoman pinnalliselta. Se ei toki ole Turusen vika, hänen pyrkimyksensä ovat tietoisen vaatimattomat. Huomaan jo ajautuneeni kauas hänen blogitekstinsä avaaman horisontin taakse, kun tajuan miettiväni, johtuuko Jumalan olemassaoloon kohdistuva taudin kaltainen epäilemiseni vain kulttuurisista ennakkoluuloista. Tiedänhän näet jo lukemani perusteella nykymuotoisen ateismin olevan suhteellisen tuore keksintö, jotakuinkin kapitalismin ikäinen. Ihmiskunta on vasta hyvin vähän aikaa kyennyt älyllisesti vakuuttumaan mahdollisuudesta, että maailma on saanut alkunsa ei-mistään ilman mitään edeltävää syytä. Kuten tieteen historia osoittaa, tällainen uskomus ei perustu mihinkään havaittaviin tai koettaviin tosiasiohin, vaan kyse on tavasta, jolla tietty, alkujaan hyvin rajattu tiedollinen metodi, alkaa läpäistä tietämisen tapaamme ylipäätään. Näin koko tiedettävän ja ei-tiedettävän muoto vähitellen muuttuu. Niin Jumala kuin ihminenkin katoavat tiedettävän kartalta eli katoavat tietämisen kohteina; mutta olisi naiivia kuvitella maaston muuttuvan kartan mukana.

 

Turistin vaikutelmia

Esitän pahoitteluni jo etukäteen kaikille todellisille helsinkiläisille. En kuvittele näillä matkapäiväkirjavaikutelmillani tavoittavani sitä elämänympäristöä, jossa paljasjalkainen Helsingin-vaeltaja elelee. Alla kirjoitettu on tässä mielessä vain itäsuomalaisen kirjailijan tunnepuhetta, ulkopuolisen totuutta. Se on kuvaus kokemuksesta vailla substanssia, epäilemättä osa jonkin tulevan romaanin tai novellin anonyymimpää kaupunkikuvausta. Kaiketi myös terapiakirjoittamista.

Horteisen junamatkan, näännyttävän kävelyn, kiikkeränupottavan hotellivuoteen ja vanhan Helsinki-inhoni maalailema tausta: väsymys luissa ja ytimissä, säälimätön ahdistus, stressin ja krapulan laukaisema kehodysforinen surkeus – nämä yhdistyvät nyt Helsingin-kokemukseeni in actualitas. Itsensä kaupallisella paskalla kuorruttaneet teinizombit vaeltavat ympäriinsä, tyylitietoiset pikkuporvarilliset aikuiset vaihtavat matkakokemuksiaan saatanallisissa kahviloissa, turistilaumat kuin ihottuma pienten monumenttien maisemassa; eikä ketään näy vaivaavan kaiken yllä lepäävä apokalyptinen tyhjyys joka on niin tiheä, että sen voi milloin tahansa odottaa muuttuvan tietoiseksi itsestään. Paitsi ettei se muutu, sillä mitä tahansa toimijuuden muotoja tuo tyhjyys omaksuukin, se pysyy torjuttuna.

Vain pääkirjastossa Oodissa tämä kaiken kaluava tuntu helpottuu mitättömäksi hetkiseksi, siihen saakka kunnes kuulee ihmisten taas puhuvan. En ole pitkiin aikoihin kokenut mitään yhtä täsmällisessä mielessä nihilististä kuin eilinen harhailupäiväni pääkaupungin keskustassa. Banaali ympäristö riisuu kokemukseltani sen pienen ylevään vihjaavan surumielisyydenkin, joka sitä kenties olisi markkeerannut Kuopion tai Turunkin kaltaisissa maisemissa. Helsinki on pelkkää tikkuilevaa ahdistusta ja nimetöntä yksinäisyyttä, kärsimystä vailla minkäänlaista kokoavaa merkitystä. Mikään muu paikka kotimaassamme ei kykene herättämään minussa vastaavanlaisia tuntemuksia.

Tähän kokemukseen kuuluu olennaisesti tunne tietoisuuden yksinäisyydestä: se on ikään kuin ajatus tyhjyyden tajuamisesta, ajatus joka leijuu massan yllä saamatta mitään olennaisella tavalla tarkoittavaa tai merkityksellistävää muotoa. Kuin olisin Kuussa tai Marsissa; ei ole edes typerää massaa, jota vasten asettua ”antiporvarillisine” taiteilijantietoisuuksineen (lohdullinen harha nimittäin, vaikken siihen uskokaan); jokin Helsinkiä kirnuavassa yksinäisyydessä kaluaa sitäkin kuin vielä diagnosoimaton syöpä, eikä minusta ole löytöretkeilijäksi sitä ymmärtämään. Mitään ymmärrettävää siinä ei tunnu olevan. Vasta näin jälkikäteen kirjoitus antaa muotoa ja nimeä aidolle kauhulle, tavoittaa sen kauhuna ja pelkona jota on mahdollista pyöritellä tällä tavoin, esineenä.

Ehkä on virheellistä ja väärin yhdistää maamme pääkaupunki tähän eksistentiaaliseen kokemukseen. Ehkä koen jotain yleismaailmallisempaa; se vain sattuu tapahtumaan täällä, koska olosuhteet ovat sellaiseen otolliset.

Tämä ei ole kulttuuria, vaan kulttuurin muodon omaksunutta myrkkyauringon hailakkuutta, tiedoton erämaa ja kansan ääni vailla puhekykyä. Sen todellisimmat monumentit eivät löydy Arkadianmäen kupeesta tai Kiasman saleista. Vaaleaan liejuun tukehtuva elämä yskähtelee porttikongien ja rautapömpelien kylkiin liimatuissa tarroissa, joissa epätoivo yrittää nimetä korruptiota etenemättä tyhjyyden reunalle lähimainkaan. Kokonaisia ja eheitä havaintoja on mahdoton muodostaa.

Benjaminilainen harhailu ja henkevä flanöörimäisyys jää minun tasaltani rivonpaljaaksi välittömien olosuhteiden kiroamiseksi, jalkoja puhkoviksi rakoiksi. Säätilassakin tuntuu puhkuvan jokin katkera vastakohtien dialektiikka: tuuli on hyytävä ja sietämätön, silti ilman kosteus palsamoi kehon niljaiseksi jo pienellä liikkumisella. Joensuussa ei koskaan ole tällaista säätä. Silloinkin kun meillä on hyhmäisen kosteaa ja tuuli iskee limakalvoihin saakka samalla kun on viskattava takki pyöränkoriin, taustalla on vaaramaiseman ja ihmiskohtaloiden selkeyttä. Lohduttomuudella on sentään historia. Joensuu on kehnoimmillaan katkera paikka, mutta kännisimmässäkin itsesäälissään se vielä jaksaa keskustella. Helsinki on silkka jylisevä monologi, äänetön paikka ja paikaton ääni. Tila, jossa sosiaalisen arvonnousun peli läpäisee jokaisen kerroksen ja sulattaa ne toisiinsa keskustan brutaalissa ilmatilassa.

Oodissa kuulen kuinka huolekkaasti pukeutunut naisoletettu jaanaa kireällä äänellä puhelimessa lapsensa merkkihupparista: ”Onko kaikki sen liikkeen vaatteet sellaisia, että ne pitää pestä käsin? Kysy niiltä, mitä näiden kanssa pitää tehdä! Mitä niille pitäisi tehdä? Kyllä siinä oli kirjain joka lähti pesussa pois.”

Oleskelutilassa tyyppi, jonka arvelen meikistä ja olemuksesta transihmiseksi, luennoi jollekulle: ”Todellisuutta ei määritä havaintomme siitä…”

Kaksi kaupallisen vastakulttuurin kuorruttamaa teiniä hihkuu läppäriensä äärellä ja nauttii eväitään. Heiltä ei kuule järkevää sanaa, he elävät todellisuudessa, eivät puhu siitä.

Ei siis paljonkaan positiivista sanottavaa tästä turistitason kokemuksesta. Kuten muuan ystäväni asianmukaisesti huomauttaa, pitää tutustua oikeaan Helsinkiin, siis itäiseen – tietenkin uskon Helsingilläkin olevan todelliset kasvot ja elämä, miksen uskoisi; eihän Joensuustakaan saa kummoista käsitystä Botanian tai Taitokorttelin lahjatavaramyymälöitä koluamalla. Miksi siis saisi Helsingistäkään Kampin, Forumin, Triplan tai Oodin ja eduskuntatalon perusteella?

Mutta siltikin tekee mieli väittää vastaan edes vähän. Olen käynyt turistina Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä, Kuopiossakin ja jopa Kouvolassa ja Pieksämäellä, eikä niistä irtoa samanlaista apokalypsiä. Näiden kaupunkien turistikokemus on tasaisempi. Miten kirjoittaa Turusta moista ilmestyskirjaa? Saati Kuopiosta? Ostoshelvettinsä niissäkin on, mutta sentään vain tavanomaista halveksittavaa porvarillisuutta, ei pääkaupungin Suurta Välinpitämättömyyttä ja tuota tekokuun perikuolettavaa kauhumaisemaa. Kouvolan rumuuskin runoilee.

Eipä ole sattumaa, että Tulenkantajien liike hajosi omaan naiiviuteensa! Harhaisuutta on oltava, jos ryhtyy lumoutumaan pääkaupungin helvetistä, samaa harhaisuutta kuin dekadentissa boheemiudessa yleensäkin; tosin tämä menneen vuosisadan ilmiökin tuntuu nykyään raittiilta, kun sitä vertaa informaatiokapitalismin ortoreksiseen ähkyyn. Mieluummin katselisin Helsinginkin kauduilla ”eurooppalaisesti” juopottelevia ja keinotekoisen itsetietoisia baskeripäitä (joita vielä voi nähdä Joensuun yössä) kuin liikuntapuiston muijia ja äijiä persekireissä leggingseissään vetelemässä leukoja, tekemässä kyykkyjä, turboahtamassa ruumistaan, kasvattamassa lisä- ja markkina-arvoaan Tinderin ja Instagramin loputtomia esillepanoja varten. 1900-luvun Helsingillä oli vielä rasvaprosentti ja dekadentin flanöörijuopon halkeilevat kasvot; nykyään turistikeskusta on pelkkä haalea kelluntatankki.

Varsinainen kokemukseni on tietenkin kaoottisempi kuin tämä päivän viiveellä turvallisessa Turussa kirjoittamani poeettinen raportti. Muutaman viikon kuluttua minua kaduttaa haukkumiseni ja puolueellisuuteni, etsin analyyttisempää tulokulmaa (sitä löytämättä).

Todettakoon kontrastin vuoksi, että Pieksämäeltä minulta on kaksi turistikokemusta. Kumpaistakin määrittelee tunne villiintyneen teollisuustakapihan selvärajaisesta rumuudesta ja väkivallan rajoille kasvaneesta ikävyydestä, tapahtumattomuudesta jolle on luvattoman helppo kuvitella myyttinen tausta. Juuri tämän myytin poissaolo minua Helsingin-vaikutelmissani kauhistaa. Turistin silmilläni en kykene tavoittamaan mitään eläytymisen arvoista kohdetta.

Olen tosin aina vierastanut näkyviä monumentteja, joiden edessä iloiset laumat napsivat selfieitään. Tarkoitukseni ei ole vihjata mihinkään näkökyvyn poikkeuksellisuuteen. Satun vain pitämään enemmän likaisista muuntajakopeista ja halkeilleesta asfaltista, jonka raoista puskee heinäkuinen pihasaunio selvän epätoivon ja unohduksen runoutena. Kyse on siis siitä, etten innostu monumenttien tai edes ”vanhan kulttuurikaupungin” (kuten Turun) poetiikasta, vaan näissäkin paikoissa minua kiinnostavat enemmän keltaisen joen likaisuus ja patsaan alta kiiruhtavan työläisen, paikallisen raatajan, mielenmaisema.

Olennaista on myös, etten pääse käsiksi likaiseen jokeen sen enempää kuin paikallisen työläisen mielenmaisemaankaan. Ne ovat tavoittamattomia, ne voi ympäröidä kuvitelmilla. Ja mikä parasta, niiden soundtrack ei ole mitään selfieteknoa.

Paikkarakkauteni tuhlaan Joensuuhun, jossa on paljon rumuutta ja epätoivoa, mutta myös akanvirtojen syvä ja pelottava Joki, Joensuu-trilogiani mielenmaisema – se, jota yksikään kriitikko ei ole tajunnut kirjoistani tavoitella. Aivan kuten Helsinki tuskin on asujalleen yhtä kuin lahtaripatsaat ja teknourbaani pöhinäkompleksi, ei Joensuulla ole mitään tekemistä heikkiturustetun, vanhoilta maitolaitureilta haiskahtavan surumielisen menneisyyden – saati ”itäsuomalaisen kansansielun” – kanssa. Tämä ei ole periferia vaan Eurooppa. Näin ajattelin ainakin vielä trilogiaa kirjoittaessani. Nyt ajatus tuntuu keskentekoiselta, vaikka voi siinä olla järkeäkin.

Paikka ilman ihmisiä on joka tapauksessa mahdottomuus, vaikka niin on ihminen ilman paikkaakin silkka aaveen varjo. Autiomaan viehätys on sen täyttymättömässä ei-paikan lupauksessa; todellinen ei-paikka on reaalisuudessaan musertava, sillä ihmisettömänä ja kulttuurittomana se voi merkitä vain kuolemaa, mutta kuolemaa vailla toposta ja rajantajua.

Ehken kykene yhtymään Kjell Westön helsinkiläisromantiikkaan, mutta yhtä vieraalta tuntuu Heikki Turusenkin maaseutumaalailu. En ole kaupunkilainen enkä maalainen, minun kasvuympäristöni on alemman keskiluokan sopuisentylsä lähiö. Ei upeita oopperaelämyksiä muttei natkuvan tanssilavan haitaripolskaakaan. Vaan lievän melankolisesti paikallaan polkevaa brittipoppia Rantakylän yössä.