26.4.2022

Luovan elämän outous ja kielen erämaa

 
Joskus nuorena ajattelin kirjailijoiden olevan ihmisiä, jotka kirjoittavat aamusta iltapäivään ja pitävät puolipäivän aikaan lounastauon. Ja osa meistä tekeekin näin. Oma luova työni on kuitenkin rytmiltään puuskittaista ja epäsäännöllistä. Joensuu-trilogiaa kirjoitin kesällä 2016 arkisin noin 4–6 tuntia kunakin päivänä suunnilleen viiden liuskan päivätahdilla, aamusta iltapäivään. Tällaiseen en ole aiemmin enkä sittemmin kyennyt, enkä juuri haluaisikaan.
 
”Normaali” työtahtini on hajanainen, puuskainen ja säännötön. Voi kulua kuukausia, etten kirjoita mitään, sitten kirjoitan yhtenä tai kahtena päivänä tunnin tai kaksi, sitten seuraavalla viikolla neljänä päivänä 1–4 tuntia, sitten tulee parin viikon tauko… ja niin edelleen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että myös eri kirjojen kirjoitustyössä on eroja. Jokainen kirja tuntuu tarvitsevan hieman omanlaisensa suhtautumisen luovaan työhön.
 
Joensuu-trilogia vaati kurinalaisuutta, klassisen kirjailijakuvan mukaista pidättyväisyyttä Philip Rothin tyyliin. Jokaisen kirjoitussession jälkeen teki mieli ankarasti ryypätä, mutta säästin juopottelun viikonlopuille, sillä tiesin pämppäämisen vievän seuraavan päivän tehot. Ja tehoja minä tarvitsin, sillä teksti virtasi ulos ruumiista, ja ruumis pumppasi, työskenteli, synnytti.
 
Esseekokoelma tarvitsi kirjaston. Ei kirjojen, vaan kirjaston yleisen mielentilan vuoksi. Moni muukin kirjani on vaatinut kirjaston mielentilaa, jota ei kotoa tai treenikämpältä löydy.
 
Laula herrasi doxaa -kokoelman runoista moni puolestaan on saanut alkunsa viskihiprakassa, vaatinut sen tullakseen ulos. Jotkut tekstit pakottavat hyppäämään liminaalisiin mielentiloihin, etsiytymään henkisille rajaseuduille (enkä nyt puhu psykedeeleistä). Nämä rajaseudut saattavat aktivoitua vaikkapa niin, että kävelen ankean teollisuusalueen halki tuon seudun ”seutuisuutta”, sen seutuna-olemista ja mieltä kontemploiden.
 
Kaikki luova työ vaatii harhailemista, lorvailemista ja tylsistymistä. On myös kirjoja, joiden kirjoitetuksi tuleminen edellyttää harhailemisen, perseilyn ja lorvailun jalostamista suoranaiseksi metodiksi. Tällaista kirjaa kirjoitan nyt. Kun viime vuoden loppupuolella sain idean teoksesta, huomasin pian, että minulla on vasta teemat ja skenaario, muttei vielä kieltä. Miten siis löytää kieli?
 
Päätin – taustalukemiston kautta rakentuneiden kontekstien ja metodisen vaiston perusteella – ryhtyä tarkastelemaan kriittisesti yleistä suhdettani työhön ja hupiin. Havaitsin saman tien ainakin kaksi asiaa. 1) Työttömyydestäni (ja käytettävissä olevan ajan paljoudesta) huolimatta arkipäivääni määrittelee jonkinlainen hämärä jako ”työaikaan” ja ”vapaaseen aikaan”. 2) ”Työaikaan” liittyy epämääräinen tuottavuuden pakko, tarve ”saada jotain aikaiseksi”.
 
”Aikaansaamattomat” päivät tulkitsin, monilta osin tiedostamatta, paheksuttavaksi joutilaisuudeksi. ”Tuottavat” päivät olivat ratkaisevia, onnistuneita. Viikonloppuisin sai ryypätä, sunnuntaisin löhötä krapulassa, mutta maanantaista perjantaihin oli kyettävä tuottamaan. Koska en kyennyt, olin turhautunut ja ahdistunut.
 
Olin juuri saanut valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen (vielä julkaisematta). Sitä olin loppuvaiheessa työstänyt laatimani viitteellisen päivärytmin mukaisesti. Vuodenvaihteen hujakoilla minulle oli jo selvää, että työn ja huvin ero oli romahdutettava. Jos kieli löytyy erämaasta, oli etsiydyttävä erämaahan.
 
Kirjoittaminen vaatii aina omalaatuisia pidättäytymisen muotoja. Joskus ei sovi ryypätä, vaikka luova prosessi saa aikaan tiloja, jotka huutavat anksiolyyttiä. Pidättäytyminen on myös antautumista. Jokainen erämaa vaalii salaista, vallitsevan järjestyksen romuttamista himoavaa ekstaasiaan. Kun tämä ekstaasi eli kieli löytyy, voi kirjoittaminen alkaa. Silloin elää jo uudessa kielessä, uudessa kirjassa.
 
Vuodenvaihteen jälkeen aloin vaalia tietoisia käytäntöjä, joilla romahdutin sisäistämääni työn eettistä järjestystä. Moni näistä käytännöistä oli naurettavan vähäpätöisiä, melkeinpä symbolisia. Musiikin kuuntelemista aamupäivällä sohvalla istuen, muuta tekemättä. Myöhään valvomista, myöhään nukkumista. Päämäärätöntä vaeltelemista ympäriinsä lähiseuduilla. Laajoja itsereflektioita, tarinamuotoisia sepitelmiä menneisyydestä nykyhetkeen. Itsepintaista pyrkimystä tuottamattomuuteen, jatkuvaa hankkiutumista mitääntekemättömyyteen, lorvailua mahdollisimman monessa eri muodossa.
 
Uuden kirjan kieli tuntui välillä olevan aivan lähituntumassa, toisinaan taas hakeutuvan kauemmas, ulottumattomiin. Annoin sen oleilla, enkä yrittänyt päästä siihen käsiksi. Jatkoin lorvailemista, uumoilua ja tylsistymistä. Tuottavuuden outo pakko irrotti ruumiistani. Lakkasin välittämästä, en piitannut vähääkään, vaikka luovat työt seisoivat. Joskus sävelsin jotain bändille, mikäli sattui huvittamaan; kirjoitin aamuisin päiväkirjaa, kuljeksin ympäriinsä itsekseni jutellen; virittelin uteliaita ja sotkuisia keskusteluja ystävieni kanssa humalassa; luin feminististä filosofiaa ja tyttöjen tykityskirjallisuutta, opettelin olemaan flegmaattinen; kehittelin pakenemisen strategioita ja mielentyyneyttä.
 
Oikeastaan imperfektissä puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä juuri näin toimin edelleen. Uusi kirja vaatii uuden kielen, ja tällä kertaa joudun keksimään itseänikin uusiksi. Tätä kirjoittaessa olen jo päässyt alkamaan kirjanikin, ja tiedän myös, kuinka tärkeää nykymoodin ylläpitäminen on. Kirja, jota olen kirjoittamassa, syntyy lorvimalla ja aikaa tuhlaamalla. Se ei vaadi vain kurinalaisuutta, vaan myös kurin hylkäämistä, tekstin ja ruumiin anarkiaa.
 
Mutta mitä tapahtuu, kun ruumis omaksuu anarkistisen olemisentavan? Se lakkaa olemasta kirjoittamisen väline, ja juuri tästä on kysymys, kun kirjailijan on keksittävä itsensä uudelleen.
 

17.4.2022

Hullu Jeesus

 
Pitkäperjantai tuli ja meni, mutta jo traditioksi muodostunut pitkänperjantain blogiteksti jäi kirjoittamatta ”kiireiden” vuoksi.
 
Näin pääsiäisen pyhien aikaan olen kyllä ehtinyt ajatella Jeesustakin. Aivan yksinkertaisesti miellän Jeesuksen tyyppinä, joka oli niin hullu, että antoi itsensä maailmalle, vaikka tiesi, että tulee hyväksikäytetyksi ja tapetuksi. Juuri niin sitten tapahtuikin.
 
Nykypäivän Jeesuksen ajattelen olevan sellainen ihminen, joka antaa luottoa huijarille, vaikka tietää hyvin, ettei luvattuja rahoja kuulu takaisin. Keskiluokkainen ja liberaali nykykristitty pitäisi Jeesusta sinisilmäisenä idioottina ja huolestuttavana esimerkkinä nuorison hedelmättömästä velttoilusta. Jos Jeesuksella olisi koti, hän majoittaisi sinne kännistä festariväkeä, eikä välittäisi, vaikka joku veisi kotiteatterin ja stereot. Naapurin raittiille fundamentalistille aamutunneille jatkuva jokaöinen juhlinta tosin olisi varsinainen koettelemus: sillä aikaa kun kunnon ihmiset yrittävät saada nukutuksi, että jaksavat aamulla töihin, saatanan hipit sen kun riehuvat kommuunissaan. Ja entä gentrifikaatio? Pilalla, kaikki pilalla.
 
Jeesuksen anteliaisuus ylittää hyvien tapojen ja moraalin rajat. Siksikö on keksittävä synti ja syyllisyys, että itsensä antamiselle olisi edes jokin hämärästi järkevä syy? En tiedä. Syyllisyys on perustunne, ja kristillisyyskin on perinteisesti ollut melko velkavetoista. Kiintoisaa on ainakin se, että kristinuskon synty näyttää liittyvän metallirahaan siirtymisen synnyttämiin käsitteellisiin innovaatioihin. Kuten David Graeber kirjoittaa: ”jossain mielessä nämä [nykyiset maailmanuskonnot] näyttävät syntyneen suorana reaktiona markkinalogiikalle”:
 
jos tietty sosiaalinen alue rajataan täysin materiaalisten hyödykkeiden itsekkäälle hankkimiselle, on lähestulkoon väistämätöntä, että pian joku muu pyhittää toisen alueen saarnatakseen, että perimmäisten arvojen näkökulmasta materia on merkityksetöntä, ja että itsekkyys tai peräti minuus on harhaa. (Graeber, ”Velka: ensimmäiset 5 000 vuotta”)
 
Kysymys kristinuskon suhteesta materiaaliseen maailmaan saa tässä jäädä avoimeksi, mutta kiistatonta on, että sikäli kuin kristitty uskoo tämän- ja tuonpuoleiseen, jakautuu hänen maailmansa ainakin jollain tavalla kahtia, eikä ole sattumaa, että monelle kristitylle juuri ”näkymätön maailma”, Hengen todellisuus, on ensisijaista.
 
Tuonpuoleinen antaa selityksen Jeesukselle. Syntikeskeisessä tulkinnassa se tarjoaa myös jättiläismäisen velkavivun, joka sinkoaa Ihmisen pojan korkeuksiin ja viimeistelee uhritoimituksen. Jeesus ei olekaan oikeasti hullu, vaan hänen hulluutensa on korkeampaa järkeä. Ristinkuolema sovittaa velan Isään nähden, mutta vipuvarsi säilyy, koska Jeesus on taivaassa ja maan päälle jääneiden osana on ääretön, armahdettu syyllisyys. Velka on maksettu, mutta velan logiikka jää.
 
Vierastan velkakeskeistä tulkintaa ja tuonpuoleiseen jumittavaa rationalisointia, joka tuntuu vievän terän Jeesuksen sosiaalisista hierarkioista piittaamattomalta poliittiselta älyvapaudelta. Älyvapaus on tässä luettava älynvapaudeksi, joka tolkun katsannossa näyttää epäilemättä kaikin tavoin houreiselta.
 
Mel Gibsonin The Passion of the Christ ei ole haastava katsottava niinkään väkivaltansa kuin nautinnollisuutensa sietämättömyyden vuoksi. Katselemme Kristuksen ruumiista irtoavia verisiä lihanpaloja samalla uteliaalla nautinnolla kuin seuraamme Elisabeth Mossin loputtomalta tuntuvia kärsimyksiä Handmaid’s Talessa tuotantokausi toisensa perään. Jos näistä taideteoksista riisuu niihin kuuluvan brutaalin väkivallan, ne lakkaavat olemasta kiinnostavia. Tämä ei ole nihilistinen toteamus, vaan asianmukainen huomio halutaloutemme tummanpuhuvasta taustasta. Väkivalta ei ole mukana eettisen sanoman kirkastamiseksi, vaan viesti on pikemminkin itse etiikan väkivaltaisuus. Etiikka on halun julkisivu, jonka perusta on väkivallassa.
 
Nihilismi, kyynisyys ja väkivallan fasistinen glorifiointi ovat tapoja oikeuttaa ja rationalisoida satunnainen halun maailmanjärjestys, sitoa ja mobilisoida halu suhteessa johonkin määriteltyyn tai määrättyyn mielikuvituksettomuuden muotoon. Mielikuvituksetonta, joskin ehkä järkevää, on myös sitoa Jeesus uhrin ja velan väkivaltaan, Isän tahdon jatkeeksi. Gibsonin The Passion of the Christ on tylsää gorea siinä missä Scorsesen fundamentalistipiirejä närkästyttänyt Kristuksen viimeinen kiusaus hylkää ikävystyttävän realismin ajattelun hyväksi. Edellistä tosin on turha moittia väkivaltaisuudestaan tai edes moralisoida ”sadistisesta masokismistaan” sen enempää kuin jälkimmäistä on syytä kritisoida eksegeettisten mutkien oikomisesta.
 
Miten Jeesuksesta pitäisi ajatella? Olen tässä hommassa vähemmän kuin puolitiessä. Epäilemättä hän oli hullu, idean riivaama, vailla taiteilijan, muttei profeetan lahjakkuutta. Idea vaatii purkautumistaan. Jeesus kaataa rahanvaihtajien ja kaupittelijoiden pöydät, kääntää asetelman ylösalaisin, haukkuu normaalia liiketoimintaa jumalanpilkaksi, vetää puoleensa hamppareita, prostituoituja ja muuta roskaväkeä, kutsuupa esiin mädäntymisprosessin alkuun ehtineen Lasaruksenkin. Scorsesen Kristus-tulkinnassa Jeesus tosiaan vaikuttaakin mielipuolelta alati vaihtuvine visioineen, joiden perässä opetuslapsillakin tuntuu olevan vaikeuksia pysytellä. Keskiluokkainen nykykristillisyys ei tällaisia hulluja kaipaa, eikä oikeastaan kukaan muukaan. Mitä vaihtoehtoja meille sitten jää? Avaruusdildolla ratsastava Elon Musk? Joku Googlen häiskä? Meemeitse leviävä evankeliumi? Se on täytetty… mikä? Pasteija?
 

13.4.2022

Menneiden muistelua ja muuta kummallista, osa 1000

 
Facebook-syötteessäni tuli hiljattain vastaan erään helluntailaisaikaisen nuorisopastorini päivitys, joka vei ajatukset suoraan 2000-luvun alkuun. Olin tuolloin alle parikymppinen, kaikin tavoin outo ja epävarma. Koin tulevani uskovaisten piireissä hyväksytyksi, vaikka samalla tunsinkin olevani monin tavoin ulkopuolinen – siitä huolimatta, että olin helluntailaisperheen kasvatti ja omaksunut uskoni ”äidinmaidossa”. Halusin samastua ja erottua. Halusin kuulua joukkoon, vaeltaa omillani. Paimenten auktoriteetin hehku lämmitti. Jossain reunamailla, yksinäisillä kävelyillä ja kirjoituspöytäni ääressä, kohoilivat ajatukset, jotka tahtoivat omilleen, jumalankuvia kaatamaan.
 
Suhteeni tuon ajan hengellisten piirien musiikkikulttuuriin kuvaa asetelmaa mielestäni hyvin, ehkä laajemmassakin mielessä. 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa helluntailaisnuoriso fanitti Bass ’n’ Helenin, Terapian, DC Talkin ja Michael W. Smithin kaltaisia ”kristillisen rockin” isoja nimiä. Näihin törmäsin itsekin, kun 1998 aloin vähitellen löytää ystäviä samanikäisten uskovien piireistä. Aika nopeasti tajusin olevani yksin suuren musiikillisen ensirakkauteni Ismo Alangon kanssa.
 
Kuitenkin juuri Alangon sanoitukset tuntuivat kertovan jotain olennaista juuri minun sielunmaailmastani. Kokeilin kyllä Terapiaa ja Bass ’n’ Heleniä, mutten kyennyt löytämään niiden teksteistä mitään inspiroivaa. Musiikkikin tuntui oudon sovinnaiselta – mikä ei ole ihme, jos verrokkina on Alangon kaltainen alati tyyliään uudistava säveltäjälahjakkuus. Terapian Tule & kazo vaikutti Säätiön Pulun rinnalla pelkältä vaatimattomalta hevipastissilta. Terapialta löytyi kyllä pirteitä funk-vaikutteita ja rouheaa kitarariffittelyä, mutta Pulun sävykkäät haitarit ja klarinetit viehättivät enemmän.
 
Ennen kaikkea löysin elämäni todellisuuden Alangon teksteistä. ”Väritän värityskirjaa, vedän viivan pisteestä toiseen / kokoan palapeliä, josta puuttuu paloja” sanoi minulle omasta elämästäni kaiken tietämisen arvoisen; Terapian ”Tämä kaupunki tarvitsee Jumalaa / ei enää kauan tule toimeen se omillaan / Tämä kaupunki tarvitsee auttajaa / jonkun joka sille valon voisi lahjoittaa” kyllä antoi ymmärtää julistavansa jostain, mitä oli syytä pitää tärkeänä, mutta tällainen julistaminen ja varmuus jättivät minut ulkopuolelleen. Kun aloin itsekin kirjoittaa laulutekstejä 15-vuotiaana, halusin kuvailla sisäistä myllerrystä, vihaa, kaunista ja kauheaa todellisuutta. Jeesuksesta tai Jumalasta en osannut kirjoittaa, vaikka yritinkin. Harva asia on yhtä tylsää kuin kaikkivaltius, täydellisyys ja synnittömyys. (Koettakaapa huviksenne lukea vapaiden suuntien piirissä suosittujen ylistyslaulujen sanoituksia; veikkaan, että tuota pikaa haukottelette.)
 
Siinä missä Terapia lauloi Jeesuksesta, Alanko lauloi elämästä. Vieraantumisen kokemustani vielä korosti se, että juuri Terapian kaltaisten artistien musiikki näytti tarjoavan monelle uskovaiselle kaverilleni samastumisen pintaa ja identifikaation kohteita. Miksi Alangon hauras ja angstinen eksistentialismi viehätti minua enemmän kuin kristillisten rokkarien itsevarma julistus? Siksikö, etten löytänyt itsestäni sitä miehekästä selkeyttä ja varhaiskypsää tyylikkyyttä, jota monet ikätoverini performoivat istuessamme yömyöhään leirikeskuksen saunassa syntyjä syviä jutellen? Halusin kyllä olla kuten he, mutta tunsin olevani toivottomalla tavalla toisenlainen.
 
Ulkopuolisuuden tuntemukseni olisivat epäilemättä olleet lievempiä, mikäli helluntailaispiirien nuorisokulttuuri olisi ollut feminiinisempää – tai sanotaanko feministisempää: tietoisempaa, valistuneempaa, sensitiivisempää. Kun sitten vuonna 2003 menin naimisiin – helluntailaisille tyypilliseen tapaan nuorella iällä –, osallistuimme puolisoni kanssa parisuhdeiltoihin ja avioliittoseminaareihin, joissa vielä ainakin tuohon aikaan uusinnettiin ahkerasti perinteisiä sukupuolirooleja ja -käsityksiä. Vielä 2010-luvun kynnyksellä oli mahdollista kuulla vakavalla naamalla opetettavan, että nainen on miehen alamainen, vaikka tuon ”alamaisuuden” pahaenteistä kaikua jo hieman sekoitettiinkin opettamalla, ettei naisen sentään tarvitse seurata miestään robotin tavoin. Alamaisuus oli kuitenkin säilytettävä, olihan se Jumalan tahto.
 
Vaikka miehen ylemmyydestä taitaa nykyään kuulla harvakseltaan helluntaipiireissäkin, auktoriteettilähtöisyys ei tunnu kadonneen minnekään. Nykyhellarikin tahtoo tulla Jumalansa hallitsemaksi, ja yhteiskuntakriittisissä puheenvuoroissa korostuu moraalisen johtajuuden kadottamisen pelko. Vanhan kotiseurakunnan saarnastriimiä seuratessa tulee outo olo. Vaikka puitteet ovat modernit, pastorin puheissa toistuvat kovin tutut ideat ja ajatukset: on vältettävä ”harmaita alueita” (kuten joogaa, alkoholia ja baarielämää) ja ”pysyttävä kirkkaudessa” (osallistuttava aktiivisesti seurakuntaelämään, luettava Raamattua, rukoiltava ja evankelioitava).
 
Saarnojen kuunteleminen onkin nykyään jännä kokemus. Tuntuu ihmeelliseltä katsella sisään todellisuuteen, jonka jokaisen nyanssin ymmärrän sisäpiiriläisen tarkkuudella ja erehtymättömyydellä, mutta joka kuitenkin on jotain olennaisesti ulkopuolellani olevaa – jotain mihin en enää vuosiin ole kuulunut enkä osallistunut, jotain mihin en enää kykene perustavalla tasolla uskomaan.
 
Vieraantumisen ja outouden tunne on kutkuttava. ”Tuonne olisi hauska mennä ympäripäissään”, tulee ajatus mieleen. Hauskaa ehkä, mutta hiukan pelottavaakin. Oli miten oli, saarnojen kuunteleminen kännissä toimii yllättävän hyvin; tämän ovat pari muutakin ex-helluntailaisystävääni todenneet. Ei olekaan mikään ihme, että uskovaisten avoimet ulkoilmatapahtumat houkuttelevat humalaisia juhlijoita. On viehättävää ja kummallista tavata ihmisiä, joiden suhtautumista toiseen usein määrittelee ristiriitainen kaksinaisuus: yhtäältä perusinhimillinen halu kohdata ihminen ihmisenä, toisaalta ”evankelioimisen” paine, joka asettaa vastapäätä olevan toisen kohteeksi tai ”maaperäksi” – joksikin, josta tiedetään aina jo se, mitä vailla hän on (paremmin kuin tämä itsekään tietää).
 
Asetelma on vielä jännempi, mikäli tämän dynamiikan kykenee tajuamaan pohjiaan myöten. Jos uskoo tuntevansa totuuden, on helppo asettua tietämään paremmin. Eivät kaikki helluntailaiset näin tee, mutta asetelma on varsin tyypillinen. Ristiriidan olemassaolo myös tiedostetaan. Ei kuitenkaan vaikuta sattumalta, että helluntailaisia irvitään muissa tunnustuskunnissa heidän paremmin tietävästä arroganssistaan. Helluntailiikkeen menneisyyskin auttaa ymmärtämään asetelmaa. Valtavirtakristillisyyden piirissähän helluntailaisuus on aikoinaan mielletty viheliäiseksi lahkohenkisyydeksi. Kenties moraalisen ylemmyyden traditio on siis osaksi myös militantin menneisyyden peruja – ja nykyään varsinainen riesa ja rasite, jonka purkaminen käy vain yhdellä tapaa: maailmaan avautumalla. Koska tämä tarkoittaa hyvin konkreettisesti uskon vaarantamista, idea ei ole radikaalissa mielessä kovin suosittu. Vesitetyistä versioista ei ole pulaa.
 
Helluntailiikkeen modernia itseymmärrystä sävyttääkin inspiroiva kuva ”kulttuurisena vastavoimana” olemisesta. Kuten liikkeen progressiivinen siipi tajuaa, tätä kuvaa ei muuteta todellisuudeksi olemalla jotakin (homoseksuaalisuuden harjoittamista, joogaamista, feminismiä, sukupuoli-identifikaation vapautta, kulttuurimarxismia) vastaan. Uudistumispyrkimysten eturintama ymmärtää hyvin, että vastustamisen sijaan tarvitaan puolesta-olemista, markkinajargonilla ilmaisten positiivista brändiä. Traditiossa loisiva ahdaskatseinen moralismi ja paremmin tietäminen ovat omiaan vaikeuttamaan projektia. Usko-TV:n saarnastriimeissä vilisevien harmaaohimoisten setien yliedustus kertoo ajattelevalle katsojalle paljon.
 
Siksi ei olekaan ihme, että liikkeen sisäisissä kriisianalyyseissa saatetaan kokea helpommaksi löytää vikapää vaikkapa siitä, kuinka ”nykynuoriso ei enää tiedä, mitä Hengellä täyttyminen on” – ja Ristin Voiton pääkirjoitusta myöten anellaan koko helluntaikansaa paastoamaan uuden kasvun puolesta. Ulkopuoliselle tarkkailijalle tällaiset ulostulot kertovat kutistuvan liikkeen epätoivosta. Keskiluokkaistunutta ja salonkikelpoistunutta suomalaista helluntailaisuutta kummastellessaan tämä kuvitteellinen katsojamme ei kenties näekään todellisuudesta vieraantunutta hurmahenkisten lahkoa, vaan ehkäpä vain turvonnutta ja velttoa lähiökristillisyyttä, joka pikkuporvarillisuudessaan on kyllä varsin nykyaikaista, mutta moralismissaan turhan patriarkaalista ja auktoriteettilähtöistä.
 
2000-luvun alusta muistan omasta elämästäni lyhyen militantin vaiheen: halusin näyttää ”värini” maailmalle kuten moni muukin ikätoverini. Kiinnitin takkiini ”I am a Jesus People” -merkin ja kirjoitin yhden valkoisen t-paitani etumukseen ”Toisenlainen elämä Jeesuksessa”. Lukiokavereideni mollauksen kestin ylpeästi ja uhmakkaasti. Tätä jatkui ehkä vuoden ajan, saman verran kuin edeltävää vaihetta Jim Morrison -pinsseineen ja epämääräisine The Doors -fiilistelyineen. Sen jälkeen palasin takaisin ankeaan normaalitilaan, jossa evankelioiminen tuntui nololta ja ahdistavalta velvollisuudelta. Toisaalta sen unohtaminenkin kävi vuosien mittaan nopeasti ja miellyttävästi. Kun kaveripiirissä oli lopulta lähinnä saman seurakunnan uskovia, ei edes ollut ketään, kelle julistaa ilosanomaa.
 
Liikkeestä erkaantumisen jälkeen olen usein ajatellut, ettei olisi hullumpaa käydä kahvittelemassa joidenkin vanhojen tuttujen kanssa, jutella asioita läpi, jakaa kuulumisia ja kokemuksia. Epäilys kuitenkin vaivaa. Näkevätkö he minut ihmisenä, vai olenko heidän mielestään ennen muuta luopio? Tällaisia ex-helluntailainen miettii, paljonkin. Minultakin jäi vanhaan kotiseurakuntaan melkoinen liuta moikattavia hyvänpäiväntuttuja – ja muutama hieman läheisempikin kaveri. Kun muistan omilta helluntailaisvuosiltani, millä tavoin lähteneistä puhuttiin selän takana, tuntuu vaikealta ottaa yhteyttä ihmisiin, vaikka haluaisinkin. Tämä on tietenkin ikävää ennakkoluuloisuutta. Juoruilun kohteeksi joutuneena olen kuitenkin tullut tässä suhteessa varautuneeksi.
 
Oma lukunsa ovat ne helluntailaisaikojen tutut, jotka jäätyvät henkisesti ja moraalisesti nähdessään minut vaikkapa tupakoimassa ja juomassa olutta ystävieni kanssa. Tässä on jotain surullista; muistan tämän kokemisen tavan omasta menneisyydestäni. Kaikki eivät suhtaudu asiaan näin, mutta ei se aivan harvinaistakaan ole. Surullista on se, ettei ”jäätyjä” itse oikein mahda tuntemuksilleen mitään – eikä sille, että jäätyminen näkyy heti ja kauas. Syntyy kiusallinen tilanne, jossa kukaan ei de facto ole loukannut ketään, ja kuitenkin – vieläpä molemmista osapuolista – tuntuu, että jotakuta tässä on loukattu.
 
Yhdessä novellissani hyödynsin tietoani ja kokemuksiani näistä asetelmista kohtaukseen, jossa helluntailaisnuoret pyytävät pahaa-aavistamattoman protagonistin lautapeli-iltaan. Sinne tämä sitten meneekin – olutpatterin kanssa, sillä onhan kohteliasta ottaa mukaan jotain tuomisia. Lautapeli-illan tunnelma on kuitenkin pilalla, päähenkilön suureksi hämmennykseksi. Kohtaus on tietenkin kärjistetty, mutta kertoo tällaisenakin kokemuksellisen totuuden. Ristiriita on syvä ja todellinen. Helluntailiikkeestä vieraantunut kaipaa rehellistä ja avointa dialogia menneisyytensä kanssa, mutta pelkää tulevansa tuon menneisyyden tuomitsemaksi. Ystäväpiirini kertomukset kokemuksistaan vahvistavat tämän.
 
Toisaalta myös menneisyys pelkää piiristään kaikonnutta luopiota, tämän kokemusten katkeruutta ja niistä tulvivaa sappea. Muistan kuinka ahdistavaa yllättävä ”luopion” kohtaaminen saattoi olla: jokin tämän koko olemuksessa haastoi kaiken, minkä koin tärkeäksi. Oli helppo ajatella, ettei välillämme ole enää Pyhän Hengen yhteyttä. Luopuneessa oli jotain pelottavaa ja vierasta, melkein kuin psykopaatissa tai jossain henkimaailman olennossa: hän tuntui kuuluvan toiseen todellisuuteen, josta on pysyttävä niin kaukana kuin mahdollista. Omien keskuudesta lähteneen puheet on helppo diagnosoida ja patologisoida. Minullekin sanottiin, ettei täydellistä seurakuntaa ole olemassakaan. Arveltiin minun myös sotkeneen keskenään ihmisiin ja Jumalaan kohdistuvan pettymyksen.
 
Jos hyvin läheinen ystävä jättää kuviot, eivät tavanomaiset defenssit toimi. Hyvänpäiväntutun tai hiukan pinnallisemman kaverisuhteen tapauksessa diagnosointi tuntui luontevalta: ”johan sen saattoi aavistaakin, nyt kun miettii”, ja niin edelleen. Mutta mikäli luopio sattui kuulumaan omaan ystäväpiiriin, joutui omakin usko koetukselle. Ainakin minulla. Muistan tällaisen tapauksen joskus vuoden 2007 tai 2008 tienoilta. Tuntui kuin jokin välillämme olisi peruuttamattomalla ja kammottavalla tavalla särkynyt. Syvä ystävyys teki mahdottomaksi yksinkertaisen syyttämisen ja syyllistämisen, vaikka samalla tuntui kuin tuo ystävyys olisi kadottanut jonkin aivan olennaisen ulottuvuuden. ”Uskonasioista” – niistä kaikista todellisimmista – keskusteleminen ei olisi enää samanlaista, jos edes mahdollistakaan. Ja niin edelleen.
 
Kun sitten itsekin lähdin, oli helppo huomata, ettei moista kuilua ole olemassakaan. Ei, ellei sitä itse kaiva. Tästä huolimatta kokemus on helluntailaiselle usein hyvin todellinen ja jopa täysin kiistaton. Ja yksi sen tyypillisiä seurauksia on ystävyyssuhteen katkeaminen. Se, mitä kuvitteli samaksi, paljastuikin toiseksi, joksikin sulamattomaksi ja sietämättömäksi. Helluntailaispiireissä näitä tarinoita kuulee paljon. Kärsiviä osapuoliakin niissä on enemmän kuin yksi.
 
Helppoja ratkaisuja ei ole, sillä kysehän on syvälle ulottuvista halun ja vallan rakenteista, siitä mikä on tiedostamatonta ja minkä toivotaan sellaisena pysyvänkin. Halu ei tunne puolueettomuutta, eikä valta kuuntele mitään, joka ei suostu kannattelemaan sitä. Kaiken kaikkiaan olemme ehkä kusessa, mutta aina voi koettaa ajatella asiat läpi.

1.3.2022

Ajatuksia kriisin äärellä

 
Ystävä- ja kaveripiirissäni on vaihtelevaista suhtautumista käynnissä olevaan Ukrainan sotaan. Osa viettää paljon aikaa somessa, seuraa aktiivisesti uutisointia ja tiedottamista ja työstää asiaa siitä taukoamatta puhuen, kunnes on aika väsähtää ja vetää kännit. Sitten on niitä, joihin itse lukeudun: seuraan mediaa – erityisesti somea – minimaalisesti, luen vain välttämättömimmät asialliset uutiset ja harvakseltaan analyysin sieltä täältä, mutta muuten ummistan silmäni ja tietoisuuteni sekä iltapäivälehtien lööpeiltä että sodan järjettömyyden taivastelulta. Otan mieluummin etäisyyttä kuin astun kuvien keskelle. Silloin ajattelen paremmin tai ylipäätään ajattelen.
 
Näitä kahta eri suhtautumistapaa voisi kutsua uppoutumiseksi ja pakenemiseksi. Niitä on turha moralisoida, sillä molemmathan liittyvät selviytymismekanismeihin ja halutalouteen. Uppoutuja haalii pakonomaisesti tietoa, etsii kontrollin tunnetta olemalla ”asioista perillä”, kun taas pakenija hakee vapauden tilaa etsiytymällä (henkisiin ja fyysisiin) paikkoihin, joissa asioista perillä oleminen ei kuormita tunnemaailmaa. Monella nämä kaksi tapaa limittyvät ja risteävät.
 
Lisäksi molemmista tavoista on olemassa omat ”patologiset” versionsa. Uppoutuja saattaa muuttua myllynpyörittäjäksi ja teologisilla kauhukuvilla mässäilijäksi. Pakenija voi vuorata sielunsa eskapismilla, jonka hauraus vaatii epätavallisia kontrollin muotoja. Yhteistä molemmille on, että ne tekevät yhä näkyvämmäksi sen kaikkien tietämän tosiasian, etteivät tällaiset kriisit palaudu yksilöön. Ne ovat kollektiivisia. Jos niitä haluaa lukea, on mentävä yksilön tuolle tai tälle puolen.
 
Kriisiä käsittelevä kollektiivi on moninaisuutta ja ei-kokonaisuutta. Tämä moninaisuus ei niinkään muodostu yksilöistä kuin tuottaa yksilön jonkinlaisena solmukohtana tai kuroutumana. Jos halutaan puhua yksilöstä, voi sanoa kriisin virtaavan yksilön muodostaman solmun läpi. Sota ei ole yksilöllinen tapahtuma, vaan jotain mikä työntyy kollektiivien halki ja säteilee ihmisten moninaisuuteen kaikkialla maailman metropoleissa. Se on systeemien romahtamista ja niiden romahtamisen oireilua.
 
Yksilöön keskittyvä analyysi katsoo suuruudenhulluun pikkumieheen ja näkee oligarkkidiktaattorin pahuuden, mutta sodan todellisuus tekee mahdottomaksi väittää, että kyse olisi vain realiteettien tajunsa kadottaneesta valtiomiehestä. Koska sota on mitä on, se tekee näkyväksi itseään uusintavan systeemin, joka vyöryy ohitsemme tankkeina ja uutisvirtoina. Sodat eivät ala yksilöistä tai heidän päähänpistoistaan, vaan edellyttävät järjestelmän, jossa vallan (haja)keskittyminen ja globaalit tuotantosuhteet intressipiireineen ja mikrovallan traditioineen sekoittuvat ja puhkeavat, tuottavat yksilöitä ja strategioita, ruokkivat kilpailua, kaunan politiikkaa ja painajaisten halukonetta.
 
Tämä järjestelmä ei ole kokonaisuus tai totaliteetti. Se vuotaa niin keskustoistaan kuin reuna-alueiltaankin. Siksi siihen ei tarvitse suhtautua deterministisesti tai fatalistisesti. Sota ei myöskään todista ”ihmisluonnon” pahuudesta, vaan tuottaa sitä; samalla eräiden pahuus tekee näkyväksi toisten hyvyyttä. Syntyy olosuhteita, jotka herättävät henkiin pyhimykset ja terroristit. Koska systeemi ei ole totaalinen, se on muutettavissa. Tietenkin olisi erinomaisen mukavaa, mikäli emme tarvitsisi sotaa tämän tosiasian näkemiseen.
 
Sodan kiistaton yliyksilöllisyys, tuhon kollektiivinen ja traumaattinen ulottuvuus, joka säteilee ja valuu pitkin globaalia verkostoa aina länsimaisen hyvinvointivaltion ytimeen saakka synnyttäen pelkoa, myötätuntoa, solidaarisuutta, masennusta ja ahdistusta: kaikki tämä käy yksilön yli ja tapahtuu yksilöstä mitään piittaamatta. Sodan äärellä ihminen tajuaa, ettei empatia tai masennus ole eristettyä aivokemiaa vaan sosiaalinen todellisuus, johon ei edes pääse käsiksi yksilöksi kutsutun solmun kautta.
 
Yksilö aukeaa ja leikkautuu halki, tajuaa itsensä tuotteena ja ymmärtää rajansa, havaitsee tavan, jolla valta paitsi toimii pitkin ja poikin tätä rajaa, myös uusintaa sitä otteensa säilyttääkseen. Sodan todellisuus pakottaa ymmärtämään, mutta tekee sen tuhoamalla. Sota käynnistää halukoneen, jonka virtakaapeleissa energia kulkee valon nopeudella, eikä kukaan voi sanoa, halkaiseeko tuo energia lopulta atomin ja vie kaiken mukanaan. Lohdullista on se, ettei näin ole ennalta määrätty: systeemin logiikka on muutettavissa, koska systeemi on muutettavissa.

10.2.2022

Äärettömyyksien äärellä

Merkintöjä luterilaisuudesta, armosta ja maailmasta
 

Helluntailaisuuden piirissä tyypillisen ”suorituskristillisyyden” jälkeen, 2010-luvun puolivälin tietämillä, tuntui ihanalta elää hetki todeksi luterilaista pastoraalia, jossa syyllisyys on ääretöntä, mutta kuitenkin täysin armahdettua. Sain olla romuna ja hylkynä, eikä Jumala ollut vaatimassa edes minimaalisesti otollista tahtotilaa. Armo oli yhtä laaja kuin lankeemuskin, kaikkialla.
 
Liityin kansankirkkoomme keskusteltuani 45 minuuttia paikallisen seurakunnan papin kanssa. Mitään kummempia ei tarvittu, sillä olin jo ehtinyt perehtyä tarvittavaan dogmatiikkaan ja hyväksyin edellytetyt uskonkappaleet. Elinvoimani paloi säästöliekillä, vitaalisesta substanssista ei ollut tietoakaan.
 
Erosin kirkosta viime vuoden lopulla, vieraantuneena, vailla protestia tai närkästystä. Pidän edelleen luterilaisuuteen kuuluvasta ajatuksesta armon rannattomuudesta, siitä, että kirkon seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Symppaan tapaluterilaisuutta, jossa keikutaan armon varassa ja eletään sekulaarin huolettomasti, ilman erityistä ”uskovaisen elämäntapaa”. Joidenkin kirkonsisäisten herätysliikkeiden meiningissä olen tosin havaitsevinani helluntailaisuudesta tuttua takakireyttä, yliminä-Jumalan tutun ja vaativan läsnäolon.
 
Masennus oli – ainakin minulle – identiteetin katoamista, havaintojen supistumista olemattomiin, eräänlaista harhailun loppumista. Kuten toisaalla kirjoitan: ”Masentunut ihminen ei harhaile, vaan kulkee suoraa sumuista tietä myöten näkemättä muuta kuin tuon tien kaikessa säälimättömässä suoruudessaan. Kaikki on pelkkää tasaista kulkemista, ei polkuja missään, metsä on ummessa ja läpinäkymätön ja siinä sinä vain kuljet, tietä joka sinulle on osoitettu, vailla mahdollisuutta lähteä haahuilemaan, vailla kykyä leikkiä ajalla, ihmetellä outoa todellisuutta jonkin pikkupolun vartta koluten, itseään kadottaen. Niin: masentunut ihminen on jatkuvasti tietoinen siitä, että on minä.”
 
Luterilaisuuden vaikutus tähän kaikkeen oli kahtalainen. Yhtäältä koin helpotusta, että saatoin olla romuna ”luvan” kanssa. Helluntailaisten voittosaatto-Kristus sai mennä menojaan; minua kiinnosti vain ristillä riippuva säälittävä, hervottomaksi piesty orja. Sekin tuotti outoa tyydytystä, kun sain ajatella olevani yksi pieksijöistä. Armon rajattomuus kattoi kaiken. Tiesin joka ajatuksellani perseraiskaavani Kristusta, mutta armo opetti minua muistamaan, että tämäkin työntö on anteeksiannettu. (Vulgaari kuvasto on tässä kohdin välttämätöntä: nähkää Kristus hirviömäisessä reaalisuudessaan, joka on teidän reaalisuuttanne. Kyllä, te olette se sadisti ja sodomiitti, joka häpeämättä raiskaa Jumalan poikaa pelkällä olemassaolollaan.)
 
Toisaalta huomasin, ettei identiteettiä voi rakentaa lain ja evankeliumin äärettömän velan ja äärettömän anteeksiannon välisen kuilun päälle: identiteetti tarvitsee positiivisen lähtökohdan, myönteisen viitepisteen, vaikka toimisikin kuilun päällä. Olin aina syyllinen, vaikkakin armahdettu syyllinen. Armon ja velan dialektiikka vapautti, mutta ainoastaan säilyttämisen ja kumoamisen kaksoisliikkeellä, jossa syyllinen säilyy itsessään syyllisenä armon asettuessa tuon syyllisyyden peitteeksi.
 
Luterilainen saattaisi huomauttaa aiheellisesti, ettei tämä tarkoita fatalistista alistumista jollekin perimmäiselle eksistenssin ahdistukselle. Onhan sentään maallinen ja taivaallinen, ja eikö rajaton armo vapautakin elämään maan päällä oman näköistään elämää, joka Kristuksen läpi katsottuna on arkisuudessaan pyhää?
 
Perusongelma kuitenkin säilyy. Pyhyydessään tuhoavan ja orjamaisuudessaan armahtavan Jumalan kaksinaisuus, lain ja evankeliumin toinen toisensa läpäisevyys, muodostaa ääretöntä velkaa edellyttävän ratkeamattomuuden. Jumalan edessä en koskaan voi olla subjekti, vaan ainoastaan passiivinen kohde, jonka ainoa osa on puhtaan vastaanottava. Äärettömässä syyllisyydessäni pysähdyn ristin juurelle ja otan vastaan äärettömän armon. Jos tämä vapauttaakin elelemään maallisissa huolta vailla, jää perimmäiseksi tasoksi kuitenkin subjektiuden kieltäminen. Subjektius on immanenttia, objektius transsendenttia.
 
Käytännön elämän tasolla tämä voi johtaa, ainakin jos on melankoliaan taipuvainen kuten minä olen, eräänlaiseen surumieliseen, ahdistuksen sävyttämään outoon mielentyyneyteen, jossa tuonpuoleisuus yhdistyy tämänpuoleisuuteen ja tuottaa passivoivaa fatalismia, joka ilmastonmuutoksen, fasismin ja kapitalismin edessä huokailee ”ihmisluonnon pahuutta” ja kokee vilpitöntä taivaskaipuuta.
 
En hetkeäkään epäile, ettei tämä käytännöllinen ristiriita ja fatalismi ole kaikin tavoin systemaattisesti ja teologisesti sovitettavissa. Tunnenhan luterilaisen dogmatiikan paremmin kuin auttavasti, ja ihailen monia sen saavutuksia; erityisesti kunnioitan Lutherin teologista ja dialektista nerokkuutta, hänen kykyään jäsentää lain ja evankeliumin suhde kaikessa jännitteisyydessään, tinkimättömästi. En myöskään väitä, ettei olisi mahdollista elää ajatellen olevansa äärettömässä velassa rimpuileva armon kohde samalla, kun nauttii maallisempaa laatua olevasta subjektiudestaan hunajan ja viinin äärellä. Minun kohdallani tämä ei vain toimi.
 
Masennuksesta nouseminen on tulemista subjektiksi, vitaaliseen substanssiin tarrautumista, aukon repimistä jätekasaan, jonka sisuksista elävän veden virrat kuohuvat yli ja saavat elämän taas tuntumaan. Subjektiksi tuleminen ei välttämättä ole yhtä kuin minänä oleminen, pikemminkin päinvastoin: toimiessaan subjektina ihminen unohtaa olevansa minä. Hän toimii maailmassa, yhtyy sen eksistenssiin, kääntyy pois sisäisyydestään ja sen ahdistavuudesta.
 
Tiedän luterilaisia, joille perimmäinen armon objektina oleminen ei ole ristiriidassa käytännöllisen elämän subjektina-olemisen kanssa. Armo on heidän ankkurinsa, eikä heille tuota ongelmaa kävellä Kaikkivaltiaan laatimalla näyttämöllä, osana suurta pelastushistoriaa, jonka loppu on Subjektin (muttei objektin) täydellisessä tiedossa. Ajatus tuo turvaa ja varmuutta, eikä turvan ja varmuuden haluamisessa ole mitään vikaa.
 
Minun kohdallani luterilaiseen ajatteluun kuuluva velkakeskeinen armon äärettömyys törmäsi lopulta siihen, etten yksinkertaisesti kykene elämään subjektina, jonka subjektius jää jossain perimmäisessä mielessä ”säilyttäen kumotuksi” dialektiikan huipuksi, silkaksi kohteena olemiseksi. Vaikka esimerkiksi helluntailaisuus onkin ratkaisevinaan tämän ongelman korostamalla ”tahdon ratkaisun” vaikutusta ja tekemällä uskosta päätöksen asian, se jää samaan ongelmakenttään: viime kädessä olemme alemman tason toimijoita isä-Jumalan ohjaamassa maailmanhistoriassa. Loppu on tiedossa, vaikkei juuri meidän tiedossamme.
 
Tämä toimimattomuus ei ole minulle vain älyllinen kysymys, vaikka on se sitäkin. Kyse on kuitenkin myös jonkinlaisesta elämään liittyvästä peruskokemuksesta: varmuuden sijaan on seurattava epävarmuutta, etsittävä vapauden valtakuntaa ilman syyllisyyttä, moraalia kuunnellen, mutta sille alistumatta. Haluan etsiä rajaseutuja, paeta, leijua kuilun päällä jatkuvassa subjektiksi tulemisen tilassa. Subjektin sisältö on virtausta ja liikettä, maailma on läpikulkua, mittaamaton, eräässä mielessä ulkopuoleton (siksi ateismi): ei ole mahdollista asettua maailman ulkopuolelle. Ei ole mahdollista sanoa kaiken olevan jotakin, ei ole mahdollista lausua ainuttakaan kaikkeen liittyvää totuutta, joka ei olisi samalla itsensä epä-totuus; joten ei ole mahdollista, että olisi jokin totuus, jonka sisältö olisi ajan ja muuttumisen tuolla puolen.
 
Maailma ei ole kokonaisuus, jonka ulkopuolella on perimmäinen todellisuus ja ultimaattinen Jumala-subjekti. Armo ei voi olla äärettömän syyllisyyden ääretön sovitus, eikä subjektina oleminen voi merkitä jotain rajattua olemista etukäteen luodulla näyttämöllä, joka koostuu syyllisistä ja armahdetuista syyllisistä. Jos näin on, maailma jää totaliteetiksi, jota määrittelevät syyllisyys, velka, synti, sovitus ja näiden ehdollistama kovin porvarilliselta kalskahtava moraali – moraali, jossa on kyse omistussuhteista.

Elämä on ratkeamatonta, mutta jos tämän ratkeamattomuuden nimeää laiksi ja evankeliumiksi (ja näiden väliseksi jännitteeksi) perimmäisen todellisuuden mielessä, on jo siirrytty radikaalista ratkeamattomuudesta teologian ja dogmatiikan alueelle. Sinne, missä maailmaa katsellaan ulkopuolelta käsin, kokonaisuutena, ”luomistyönä”.
 
Luomistyö maailma tosin onkin, mutta jatkuvasti tekeillä oleva, itseään uusintava ja kieltävä ja kieltäen uusintava, uusintaen kieltävä. Yhteinen, eikä missään – edes Jumalan – nimessä kenenkään omistuksessa.
 


27.12.2021

Millä tavoin jatkaa elämää vuonna 2022?

Joulunpyhät jäivät taakse, uusi vuosi lähestyy. Parasta mitä juuri nyt keksin, on koettaa laatia jälleen yksi asiaankuuluvan epätyydyttävä selonteko kuluneesta vuodesta.
 
Vuoden 2020 aikana tulinkin laajalti kontemploineeksi kaikkien tunnustettujen mittareiden ja matriisien valossa surkean epäonnistunutta ”kirjailijanuraani”. Kypsyi päätös ja sen myötä asenne, etten enää jää tuolta alueelta mitään menestystä odottelemaan. Vaikken koskaan ole kirjoittanut menestymisen vuoksi, olen varmaan kuitenkin joskus salaa jotain sen kaltaista toivonut ja ehkä odottanutkin, ikään kuin lahjakkuuden ja työn ”ansaittuna” seurauksena.
 
Muutos ei sinänsä ole radikaali, mutta vapauttaa kyllä henkisiä voimavaroja astuessaan tietoisen päätöksenteon piiriin eräänlaisena ohjelmallisena välinpitämättömyytenä, pyrkimyksenä turvata kirjoittamisen työn mieli jonkinlaisen vetäytymisen ja pakenemisen keinoin. Silloin ei tarvitse tuhlata arvokasta vihaansakaan taiteellisen establishmentin halukoneeseen; leikkikööt porvarit keskenään, kuten kommunisti sanoo, kun häneltä kysytään, ”mikset lähde ehdolle eduskuntavaaleihin”.
 
Kaikille samanhenkisille lukijoilleni ja miksei muillekin suosittelen, neuvonantajan tai moraalisen auktoriteetin asemaa kaihtaen, elämän jatkamista kaikenlaisia globaalin pääoman lisäarvontuotantoa vastustavia arjen käytäntöjä vaalien. Mitä ne nyt kullakin sitten ovat. Valvokaa myöhään, varastakaa työnantajanne aikaa, vältelkää palkkatyötä, keskittykää omiin luoviin projekteihinne, juokaa iloonne, harrastakaa kaikenlaisia kohtuuttomuuksia, puhukaa politiikkaa ajasta ja paikasta piittaamatta, kieltäytykää säännönmukaisesti kaikenlaisesta ”omaksi parhaaksenne” uskotellusta kontrollista, älkää aliarvioiko ketään, ihmetelkää, harhailkaa ja haahuilkaa. Olkoon tämä uudenvuodenlupauksenne, jos sellaisia harrastelette.
 
Älkää uskoko realisteihin ja tolkun sentristeihin, jotka haluavat vain hallita mielikuvitustanne ja ajattelutapaanne esittämällä typerät mielihalunsa itseään laajempana välttämättömyyksien ja mahdollisuuksien kenttänä. Heidän hyvää tarkoittava, sääntöjä ja hierarkioita rakastava mielikuvituksettomuutensa on myrkkyä meidän luovuudellemme. Realistien ja tolkun sentristien keskuudessa on hyvä esiintyä provosoivasti ja pahennusta herättävästi; tämä rakentaa suojaa luovuudelle, joka kaikesta huolimatta on hauras ja varjelemisen arvoinen asia.
 
Vaalikaa mikroyhteisöllisyyttä, jossa yllä mainitut hyveet viihtyvät ja leviävät.
 
Oman lapsuuteni ja nuoruuteni vietin realistien ja fundamentalistien keskellä. Tämä johti laajalti tiedostamattomaan tapaan omaksua pikkuporvarillinen mielenmaisema sille piirteellisine elämänkäsikirjoituksineen. Vielä 2010-luvun alussa pidin kristillissävytteistä, heteronormatiivista ydinperhearkea moraalisesti ylivertaisena elämänmuotona. Tässä elämänmuodossa harjoitetaan tunnollista ja ahkeraa palkkatyötä, suositaan kohtuutta, elämänhallintaa ja yleistä säntillisyyttä.
 
Eikä siinä mitään (kukin tavallaan), mutta valitettavasti, kuten Anna Kontula Pikkuporvarit-kirjassaan toteaa, tämän mielenmaiseman omaksunut harvoin tyytyy pitämään elämäntapaansa ”yhtenä muiden joukossa” (paitsi latteuksia höpistessään). Pikkuporvaria määrittelee tyypillisesti vilpitön usko oman elämäntavan laajalle levinneeseen kelpoisuuteen. Epäilyttäviä ovat työttömyys, humalassa esiintyminen julkisilla paikoilla, halvalla vuokralla asuminen, myöhään valvominen, hampaiden peseminen julkisissa vessoissa. Kunnollisuutta henkivät valkoiset sohvat, Vallilan verhot, eduskuntavaaleissa äänestäminen, politiikasta ja uskonnosta keskustelemisen vältteleminen, ”ulkonäköön ja terveyteen investoiminen” (niin, ettei panostuksen määrä näy ulospäin, vaan jälki on luonnollista ja hengittävää).
 
Kukin siis harrastakoon mitä haluaa. Jos säntillisyys ja Vallilan verhot on se oma juttu, niin siitä vaan. Älköön kukaan elämänhallintaa rakastava kuitenkaan sortuko moralismiin holtittoman lähimmäisensä edessä, sillä niin kadottaa paljon arvokasta. Tässä meillä on vielä paljon (myyrän)työtä tehtävänä.
 
”Kuluneen vuoden selonteon” kanssa näillä hyvässä hengessä ja pyytämättä annetuilla ”suosituksilla” ei näytä olevan paljoakaan tekemistä. Voi kuitenkin sanoa niiden omalla tavallaan kiteyttävän sen, mitä minun mielenmaisemani ja vaatimattomat käytännön pyrkimykseni tavoitelleet kohta ohi olevana vuonna 2021. Moraaliseksi ohjeistukseksi näistä ”suosituksista” ei (luojan kiitos) ole, vaikka moraaliin ne tietysti aivan olennaisella tavalla liittyvät, sillä kysymyshän on ihmisyyden perusulottuvuudesta, vapaudesta.
 


4.12.2021

Prekaarin teesit (luonnostelua)


1. Rahaa on saatava vastikkeettomasti ja sitä on saatava riittävästi.
 
2. Työ ei ole velvollisuus tai itseisarvo.
 
3. Kaikkien ja keiden tahansa tasa-arvo on lähtökohta, ei tavoite.
 
4. Poliittisen ajattelun ei tule perustua reaalisten uhkien huomiointiin vaan mielikuvitukseen.
 
5. Politiikkaa ja taloutta ei pidä erottaa toisistaan.
 
6. Ei pidä olla olemassa eliittiä, joka valistaa, jakaa tai panttaa tietoa ja välittää arvoja.
 
7. Yksilö on porvarillisen vallan luoma fiktio.
 
 
Selvityksiä kohtiin 1–7
 
1. Nykymuotoinen jälkiteollinen kapitalismi ei pyri anastamaan lisäarvoa ainoastaan tehdashallin uumenissa tehdystä elävästä työstä, vaan yhä enenevissä määrin kapitalismin arvontuotanto on riippuvaista ihmiselämästä kokonaisuudessaan. Kapitalismi tuottaa subjekteja ja subjektiviteetteja, jotka se uuttaa ja imee heteroglossisesta ja heterogeenisestä globaalin metropolin äärettömyydestä. Periferiaa ei enää määritä paikka; maaseudun ja kaupungin ero on romahtanut. Arvoa nyhdetään ihmisistä, heidän välillään ja sisällään vallitsevista suhteista, verkostoissa, tiimeissä ja yhteisöissä tapahtuvasta kommunikaatiosta. ”Tuottava yksilö” syntyy vasta jälkikäteen homogenisoidun arvontuotannon eräänlaisena lopputuotteena ja ideologiana: tosiasiallisesti me kaikki tuotamme arvoa. Vastikkeeton perustulo turvaa prekaarin työläisen autonomiaa ja mahdollistaa omaehtoisen tavan etsiä elämäänsä mieltä ja merkityksiä. Yksinkertaistaen: rahaa riittää maailmassa kaikille jaettavaksi heti viimeistään sitten, kun keinotekoista niukkuutta tuottavan systeemin (kapitalismin) logiikasta ja käytännöistä luovutaan.
 
2. Tietenkään työ ei ole velvollisuus tai itseisarvo.
 
3. Tasa-arvon asettamisella tavoitteeksi on porvarillinen ja liberaali kaiku. Ei ole niin, että ihmiset ovat jotenkin potentiaalisesti tasa-arvoisia, vaan juuri tasa-arvo on aktuaalista ja vaatii jatkuvaa toimeenpanemista ilmaantumalla politiikan tapahtumina siellä ja täällä. Jos ihmiset eivät olisi jo lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, orja ei voisi edes ymmärtää johtajan käskyjä. Että hän ymmärtää ne, tarkoittaa, ettei herralla ole älyllisiä perusteita herruudelleen, vaan molemmat ovat älyllisesti tasavertaisia. Alistaminen mahdollistuu uskottavalla tavalla vain, kun tämä tasavertaisuus kätketään näkyvistä tuottamalla eroista hierarkioita, jotka näyttävät meistä luonnollisilta vain, koska hierarkioiden luomiseen erikoistunut väkivallan koneisto liittyy kapitalismissa yksiin systemaattisen tieteen kanssa.
 
4. Uhkiin ja ”realismiin” perustuva politiikka edellyttää aina sulkeistavan eleen, jossa ”realismi” asettuu normaalin mielen terveenä asenteena synnyttäen samalla laajoja, heterogeenisiä hulluuden lajeja. Tämä ele on olennaisesti porvarillinen (ja mielivaltainen) implikoidessaan mahdottoman ulkoisen viitepisteen, josta käsin ”kolmas osapuoli” – mitat, määrät ja laadut asettava arkkiporvari – kykenee nimeämään patologisen ja ei-patologisen romahtamatta näiden välisen eron kuiluun. Tällainen näkemys on liberaalin universalistinen, eikä siihen ole mitään rationaalista syytä uskoa.
 
5. Talous on aina jo politiikkaa; talous sinänsä on poliittinen käsite. Talouden supistaminen jonkinlaiseksi tekniikaksi on taloutta koskeva, ytimeltään poliittinen teko.
 
6. Tiedon, arvojen ja valistuksen syytäminen redusoi toisen objektiksi ja esittää ”sivistyksen” koulumestarimaisesti ylhäältä käsin jaettavana tietona. Näin tieto – faktuaalisesti paikkansapitävänäkin – muuttuu herruuden keinoksi ylläpitää ja tuottaa uudelleen herruuttaan. Tietoa ja arvoja ei tule jakaa ylhäältä, eikä niiden välittämisen tule perustua ”paremmin tietävän” asiantuntijan ja passiivisen, ”tietoa omaksuvan” kohteen väliseen suhteeseen. Pikemminkin tiedon on toimittava suhteessa, jossa olemme yhdessä ikään kuin toiseuden äärelle asettuneina, yhtäläisesti oikeutettuina hämmästymään, kritisoimaan, kiistämään ja oppimaan. Tieto ei ole objekti vaan relaatio, suhde, dialogia ja tapahtumista.
 
7. Yksilö on yhteisössä operoivien valtasuhteiden solmukohta ja tuote, porvarillisen vallan luoma katsetta rajaava kehys. Kun emme näe kehyksiä, vaan ainoastaan sen, mikä on rajattu niiden sisään, koemme sisällön annettuna: uskomme ihmisen syntyvän maailmaan yksilönä, joka sitten ”sosiaalistuu” yhteisönsä osaksi. Tämä tarkoittaa, ettemme kykene näkemään ihmisen hajautunutta, verkostoitunutta ja rihmamaista olemusta ja olemista, josta käsin yksilö tuotetaan jälkikäteisellä prosessoinnilla. Siksi juuri kukaan ei kysy, kenen ja millaisen vallan kannalta on hyödyllistä, että ajattelemme olevamme ensisijaisesti yksilöitä.