22.1.2020

Taiteesta, uskosta ja vapaudesta


Aatteellisessa intohimoisuudessa tuntuu aina olevan jotain minimaalisesti jaloa, olipa aate kuinka perverssi ja viheliäinen tahansa. Tämä ajatus muodostaa väylän, joka nykyään tuntuu avaavan minulle mahdollisuuksia ymmärtää menneisyyttäni järkevällä tavalla, liiaksi mustamaalaamatta ja ilman joutavaa moralismia.

Vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni piirtyy kuva nuoresta uskovaisesta, jonka hengellistä elämää puhkovat niin nopeat, väkivaltaiset herätykset kuin laajat ja latteat ”erämaavaiheetkin”. Kun tulin herätykseen (niitä sattui yhteensä ehkä 3–4 luokittelutavasta riippuen), oli uskovaisuuteni hyvin intohimoista; muina aikoina intohimoni kanavoitui taiteeseen ja pohdiskeluun.

Helluntailaisaikoina suhteeni taiteeseen muodostuikin jokseenkin ambivalentiksi, joskin suhteen jännitteisyys oli monella tapaa tiedostamaton. Kaikki varhaiset (ja julkaisemattomat) romaanikäsikirjoitukseni pursuavat kapinaa uskonnollisia auktoriteetteja vastaan, niitä samoja, joita uskonelämän arkisessa todellisuudessa ei sopinut kyseenalaistaa. Edes herätyksen aikoina en kyennyt enkä halunnut alistaa taidetta minkäänlaiselle evankeliumin julistukselle (vaikka saatoin sellaista itselleni uskotellakin). 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun helluntaipiireissä tällainen asenne oli hyvin epäilyttävä.

Kiintoisaa onkin juuri se, kuinka taide onnistui säilymään elämässäni suhteellisen autonomisena alueena, joka tarjosi tilaa kapinalle ja dialektiikalle silloinkin, kun koetin kunnioittaa auktoriteetteja olemalla niiden suhteen tahallisen epäkriittinen. Etenkin herätyksellisinä ajanjaksoina ajattelin paradoksaalisesti, että taiteen on kirkastettava Kristusta, vaikka taide samanaikaisesti edusti minulle vapautta – sellaistakin vapautta, joka antoi luvan olla piittaamatta Jumalasta tai hengellisyydestä.

Oliko helluntaitaustasta irtautuminen (ainakin näennäisesti) niin helppoa juuri siksi, että elämässäni oli aina ollut kaikesta hengellisyydestä tyystin vapaa ajattelun ja toiminnan maisema, nimittäin taide? Tätä olen usein miettinyt. Vain silloin, kun ryhdyin erikseen ja tietoisesti asiaa jäsentelemään, se alkoi näyttäytyä läpeensä ristiriitaisena ja ratkaisemattomana: tiesinhän, etten tahtonut tehdä taidetta ”Jumalan kunniaksi” ja hänen valtakuntansa asian edistämiseksi; halusin vain tehdä hyvää taidetta, mitä se ikinä tarkoittikaan. Asenteeni oli moderni, taidetta ei sopinut asettaa minkään asian palvelukseen.

Helluntaikristittynä ja sen aikaisen uskonyhteisön opit sisäistäneenä ajattelin kristillisen elämän keskeiseksi periaatteeksi ”kaiken alistamisen Kristukselle”. Jumalan oli oltava ykkösprioriteetti, ja näin oli oltava suhteessa kaikkeen. Nuorteniltojen rukous- ja saarnasessioiden suosituinta kamaa oli jatkuva kehotus pohtia sitä, onko jokainen elämänalue luovutettu Jumalalle. Tämä tendenssi elää vahvana edelleen: ihmisen on antauduttava Jumalan käyttöön kokonaan. Yksi ikimuistoisimmista kiteytyksistä (jota olen myöhemmin proosassanikin hyödyntänyt) nuoruudestani kuului: Jumala ei tahdo parasta, vaan kaiken.

Loogisesti tästä seurasi, ettei tosiuskovalle viime kädessä sallittu elämänalueita, joilla ei ollut mitään tekemistä hengellisen todellisuuden eli Jumalan kanssa. Niinpä suhdettani taiteen harjoittamiseen määritti jonkinlainen nautinnollinen syntisyys, jota en kuitenkaan kyennyt täysin artikuloimaan ja jonka tarkempi pohdiskelu ajoi (toisinaan jopa sietämättömiin) sisäisiin ristiriitoihin. Taide oli määrittämätöntä vapautta kalvavista, selkeästi jäsennetyistä auktoriteeteista; vapautta vihaan, kaunaan, kunnianhimoon ja perversioihin, jotain suorastaan olemuksellisesti jumalatonta. Taide oli aktuaalisen vapauden alue: kukin taideteos määritteli prosessissaan oman formaalin vapautensa rajat, eikä mikään hengellisen representaation vaatimus voinut asettua tämän vapauden ehdoksi.

Kun jäljestäpäin mietiskelen julkaistun tuotantoni tendenssejä – etenkin Joensuu-trilogian ja Parallaksin kummallista ja jatkuvaa paljastumisen halua –, tuntuu taiteen ”nautinnollinen syntisyys” tarjoavan useitakin kulmia tartuttavaksi. Helluntailaisaikoina taide muodosti kanavan, jossa saatoin vihata, häpäistä ja polkea hengellisiä auktoriteetteja ujuttamalla fantasiaani tarvitsemani ainekset: paljastumisen, skandaalin, kuumat ja kriittiset kysymykset, seksin, inhimillisen halun kierouden ja etiikan perversiot. Toisaalta se tarjosi myös leikin ja kokeilun kentän, jonka rajoja ei sanellut Jumala, vaan oma mielikuvitus.

Tämä kaikki houkuttelee tietysti kertomaan tarinaa, jossa taide pelastaa vapautta kaipaavan hengen autoritäärisen uskonyhteisön tukahduttavalta koneistolta; mutta tuskinpa mikään on enää näin yksinkertaista. Kriittisen itse-erittelyn ja älyllisen rehellisyyden vaatimus pakottaa minut silmäilemään myös omaa pakkomielteisyyttäni ja kyselemään, kuinka tähän on tultu. Menneisyyden minäni katselee peilistä ja ihmettelee, mitä uskolle tapahtui. Naureskelu ja puheet kriittisen ajattelun vapauttavasta voimasta tarjoavat helpon tien, mutta ainoastaan toistavat (toki uudessa kuosissa) helluntaiaikojen ”uskon suojelemisen” eleen. On paljon hankalampaa koettaa aidosti hämmästellä, kuinka kaltaisestani helluntaikodin kasvatista, jonka uskonelämä oli monella tapaa sitoutunutta ja autenttista, tuli ihminen, joka vastaa kieltävästi kun kysytään, oletko uskovainen. Taideko minut vapautti? Totisesti aivan liian helppo ja identiteettipoliittinen vastaus.

Menneisyyden minäni ei ensinnäkään olisi käsittänyt mitään tällaisesta ”vapautumisesta”. Olinhan itse onnellinen ja katsoin myös olevani vapaa, huomattavasti vapaampi kuin kukaan ei-uskova; juuri mikään ei olisi saanut minua toisiin ajatuksiin. Onnen ja vapauden salaisuus oli Kristuksessa, ja suurinta vapautta oli palvella Jumalaa koko elämällään. Peilistä katsova kuvajainen kysyisikin nyt: Etkö ollut onnellisempi silloin? Eikö elämälläsi ollut suuri tarkoitus? Eikö jokainen arkinen asiakin säteillyt ylimaallista valoa?

Mitä minä näihin kysymyksiin nykyään vastaan? Kyllä, menneisyyden minä, olet oikeassa… olin onnellisempi kuin nykyään; elämäni oli osa suurta Suunnitelmaa, Jumala halusi käyttää minua ja hänellä oli ihmeellisiä asioita varalleni… eikä arkisuus ollut koskaan pelkkää arkisuutta…

Huomatkaamme, etten tällä tavoin suinkaan glorifioi menneisyyttäni, saati kaipaa sitä. Kirjoituksen – joka on jo venynyt normaalia pidemmäksi – alkuosan silmäileminen riittää todentamaan tämän. Mitä sitten ajan takaa? En ole siitä aivan varma; osaan vain hapuillen sanoa, etteivät onni ja vapaus ole enää hetkeen kulkeneet käsi kädessä – ja että jälkimmäinen on jotain hirviömäistä ja paljon onnellisuutta olennaisempaa. Eikä kuitenkaan ole ketään onnellista, joka ei väittäisi olevansa vapaa. Silti pidän vapauden ja onnellisuuden suhdetta dialektisena. Jälkimmäinen voi syntyä ensimmäisen sivutuotteena samoin kuin sen uskottelun välttämättömänä momenttina. Näinhän on laita etenkin sen lajin aatteellisuudessa, jollaiseen kuuluu vankka tietämys siitä, mitä Toinen on vailla ja mitkä asiat hänen on elämässään korjattava, ennen kuin hän todella voi olla vapaa.



14.1.2020

Entä äärivasemmisto?


Symmetriaa ja keinotekoisia synteesejä rakastava ”populaarikeskustelu” osoittaa hallitsevansa populismin nollasummapelin silloin, kun äärioikeiston käsitteelle vaaditaan tasapuolisuuden nimissä äärivasemmiston vastaparia. Vaatimuksen ongelmallisuus ei ole sen kohteen hämäryydessä tai olemattomuudessa – äärivasemmisto on periaatteessa mielekäs käsite –, vaan vaatimuksen omassa logiikassa, kahden symmetrisen ääripään (näennäisen ”tolkullisessa”) projektiossa, joka populismin tapaan tarjoaa vastauksen itse luomaansa konfliktiin.

Asetelman varsinainen tolkuttomuus piilee taustalle jäävässä implisiittisessä ”tasapuolisuuden” oletuksessa, jonka todellisuuden ”ääripäät” pyrkivät fetissin tavoin kätkemään. Sillä, että äärioikeiston ekstremististen rikosten määrä on vasemmiston vastaavaa suurempi, ei ole tässä suhteessa minkäänlaista merkitystä (kiinnostavaa on myös nähdä tulevaisuudessa, lisääntyykö äärivasemmiston ekstremismi vai onko vuosi 2019 pelkkä ”ryöpsähdys” siinä, missä vastapuolen tapauksessa kyse on selvästä tendenssistä). Keskustelua määrittävä ”kahden ääripään” ideologia ei viime kädessä nojaakaan niin sanottuihin koviin faktoihin, vaan ”tasapuolisuuden” etiikkaan, joka sinänsä vaikuttaa perverssiltä, sillä (1) sen vaatimuksen eettinen teho on voimallisimmillaan juuri silloin, kun (2) se perustuu tosiasiallisen alistussuhteen kätkevälle fetissille (äärioikeisto ja äärivasemmisto symmetrisinä totalitaristisina uhkakuvina).

Alistussuhteella viittaan ennen muuta autenttisen äärivasemmiston eli kommunismin lähes täydelliseen katoamiseen suomalaisen julkisen ideologian topografiasta. (Seikka, josta jokainen historiaa tunteva on taatusti perillä.) Se äärivasemmisto, jonka nykyinen populistinen logiikka huutaa kansalliseksi uhkakuvaksemme, ei tietenkään ole olennaisesti muuta kuin yhden ja saman logiikan luoma heijastus, sillä tämän ”äärivasemmiston” taustaa ja todellisuutta emme löydä kommunistisesta hypoteesista vaan liberaalista (porvarillisesta) projektista, jonka antagonismit tuottavat niin oikeistolaisen populismin kuin huonomaineisen poliittisen korrektiuden kultit. Toistan tässä – kenties tarpeettomasti – usein esiin nostamani žižekiläisen huomion: populismi ja PC-kultti eivät ole vastakohtia vaan peilikuvia, umpikujamaisia reaktioita yhteen ja samaan antagonismiin.

Keskustelu on toisin sanoen hävitty jo siinä vaiheessa, kun aletaan kiistellä äärivasemmiston olemassaolosta tai aatteellisista eroista äärioikeistoon nähden. Tällöin on jo hyväksytty varsinaisen ongelman muodostava keskustelun formaali puite, perverssi ja usein julkilausumaton vaatimus ”tasapuolisuudesta” – vaatimus, jonka logiikka on hyvin täsmällisessä mielessä populistinen, mitä taustalle jäävään nollasummapelin ekonomiaan tulee: ”Kritisoidessasi äärioikeiston väkivaltaa jätät huomioimatta äärivasemmiston harjoittaman väkivallan, vaikka tasapuolisuus vaatii meitä…”

Liberaali porvarillinen ajattelu on usein kovin avutonta tämän ”etiikan” edessä samastaessaan toisiinsa vapauden aktuaalisen ja formaalin muodon. Ensin mainittu viittaa keskustelun formaaleihin puitteisiin kohdistuvaan määrittelyvaltaan, jälkimmäinen tämän määrittelyvallan käytön seurauksena syntyneeseen ideologiseen tilaan, jonka liberaali ajattelu on taipuvainen tulkitsemaan vapaudeksi in actualitas. Todellista vapautta ilmaisisikin tässä suhteessa lähinnä militantti kielto: ”Se, mikä tässä vaatii meitä huomioimaan äärivasemmiston väkivallan, ei ole tasapuolisuus, vaan pelkkä autoritaarinen kuvitelma, fetissillä peitetty väkivallanteko…”

Populisti (kenties liberaalikin) vastaa kieltoon automaatin tavoin marssittamalla näyttämölle totalitarismin ja sananvapauden. Tiedämme kuitenkin jo, mitä ne hänelle varsinaisesti merkitsevät.


1.1.2020

Silakat


Nopeasti kannattajia kerännyt Silakkaliike tarjoaa modernille kommunistille hyvän liittolaisen lyhyellä kantamalla. Tämän voi päätellä jo vastapuolen reaktioista aina Halla-ahon foliohattumaisia vihjailuja myöten. Liike hakee vielä ”aatteellista” muotoaan, mutta kiistatonta on ainakin sen pyrkimys tarjota vastavoimainen protestikanava populismille ja valtavirtaistuvalle uusfasismille.

Liikkeen poliittinen identiteetti voi huonoimmillaan tarkoittaa epä-älyllistä totalitarismia, joka ilmenee valheellisena poliittisena neutraaliutena. Oma vaikutelmani on, että tämä myös tiedostetaan liikkeen piirissä. Kun itse kontribuoin keskusteluun jakamalla Silakoiden fb-ryhmässä fasismia käsittelevän – ja avoimen vasemmistolaisen – blogitekstini, sain aluksi moitteita politikoinnista. Vastakritiikissäni kirjoitin olevan ”vain keskustelueettisesti reilua, että mainitsen poliittisen kantani”, jotta ”lukija voisi soveltaa sen pääpointteja kriittisesti”, ja problematisoin vastapuolen diskurssissa vaanivan vihjauksen poliittisesta neutraliteetista. Keskustelun toinen osapuoli hyväksyi täsmennykseni; päätimme vuoropuhelun kohteliaisiin kiitoksiin. Hyvien tapojen noudattaminen antaa ainakin minulle aihetta varovaiseen optimismiin.

Silakkaliikkeessä on nähtävillä (kenties vielä hiukan hajanainen) pyrkimys vastata epä-älyllisille trolleille ja populistiselle retoriikalle osittain niiden omilla aseilla: emojeilla ja ”parveilulla”. Samalla liike haluaa kuitenkin erottautua selvästi äärioikeiston harjoittamasta aggressiivisesta symbolitaloudesta, mistä todistavat jo foorumilla toistuvat vaatimukset ja muistutukset hyvien tapojen noudattamisesta. Protestin muotona Silakkaliike pyrkii näin tarjoamaan kaikessa yksinkertaisuudessaan äänen järjestykselle tympäisevän, fasismia lietsovan disinformaation ja kaaoksen vastavoimana. Mikäli tämä pyrkimys toteutuu laajamittaisesti ja pitkäikäisesti, voi varovainen optimisti kenties aavistella siinä aitoa emansipatorisuuttakin.

Kehnoimmillaan käy niin, että liike tulee ”establishmentin kaappaamaksi” ja fetisoituu taloudellisen eliitin sosiaaliseksi, olemassa olevien yhteiskunnallisten olojen ja valtasuhteiden ylläpitoprojektiksi, jälleen yhdeksi impotentiksi versioksi liberaalin vasemmiston kuvittelemista poliittisista voitoista. Olisi kuitenkin hätäistä väittää näin tapahtuneen jo nyt. Jos ”punavihreä” eliitti Silakoita diggaileekin, ei samaa voi sanoa ”sinimustasta” eliitistä (viittaan tässä tietenkin Eirassa asustelevaan puoluejohtajaan Jussi Halla-ahoon, jonka luokkastatuksen kiistää vain totaalisen sumutettu ja puolitajuton ääliö).

Toivon Silakkaliikkeelle menestystä ja puoluerajat ylittävää taisteluhenkeä, jota trollaamisen ja typeryyden sijaan määrittäisivät sivistys ja aivan siekailematon hyvätapaisuus.

EDIT: Kommenttini Proletaarien Silakkaliikettä käsittelevään artikkeliin (julkaistu alun perin Facebookissa)

Kriittinen analyysi Silakkaliikkeestä, jonka kirjoittaja näkee oikeistopopulismin peilikuvana.

Analyysi paljastaa liikkeen keskeisen heikkouden, josta kirjoitin itsekin "Silakat"-blogitekstissäni, nimittäin pyrkimyksen poliittiseen "neutraaliuteen", joka pahimmillaan voi kehittyä epä-älylliseksi poliittisen korrektiuden vahtimiseksi.
Kirjoitin Silakkaliikkeen protestin muotona pyrkivän "tarjoamaan kaikessa yksinkertaisuudessaan äänen järjestykselle tympäisevän, fasismia lietsovan disinformaation ja kaaoksen vastavoimana". Lisäsin, että "[m]ikäli tämä pyrkimys toteutuu laajamittaisesti ja pitkäikäisesti, voi varovainen optimisti kenties aavistella siinä aitoa emansipatorisuuttakin".

Proletaarien artikkelin kirjoittajan hengessä on kuitenkin uskallettava kysyä, voiko emansipatorisuus toteutua projektissa, jonka lähtökohtiin tuntuu kuuluvan melkoinen luokkatiedottomuus. Omassa pintavaikutelmia tarkastelevassa tekstissäni jätin tämän aspektin sivuun, mutta todettakoon tässä, että olen yhtä mieltä Proletaarien analyysin kanssa siitä, ettei Silakkaliikkeen projektia voi pitää vallankumouksellis-emansipatorisena. Tämä on seurausta liikkeen pyrkimyksestä ymmärtää vastavoiman järjestäytyminen luokkaeroja kätkevällä logiikalla.

Blogissa ilmaisin varauksellisen suhtautumiseni toteamalla liikkeen kehnoimmassa tapauksessa tulevan "'establishmentin kaappaamaksi' ja [fetisoituvan] taloudellisen eliitin sosiaaliseksi, olemassa olevien yhteiskunnallisten olojen ja valtasuhteiden ylläpitoprojektiksi, jälleen yhdeksi impotentiksi versioksi liberaalin vasemmiston kuvittelemista poliittisista voitoista".

Tämä on syytä pitää mielessä. Silakkaliike voi saavuttaa yhteiskunnallisia voittoja, mutta on asia erikseen, missä määrin sen pyrkimys muodostaa todellinen "vastaääni" oikeistopopulismille voi edes alustavasti toteutua, kun tiedämme populismin yhtäältä olevan yksi osoitus liberaalin projektin epäonnistumisesta. Jos ja kun Silakkaliike jää pelkäksi uudeksi liberaalin ajattelun yritykseksi ratkaista sosiaalisia antagonismeja, se todella on pelkkä vastustajansa peilikuva.




28.12.2019

Päivi Räsänen, tuleva sananvapauden marttyyri?


Etenkin herätyskristilliset piirit ovat nykyään äänekkäästi huolissaan sananvapauden kaventumisesta. Innokkaimpien mielestä kyse on jo kristittyjen vainoamisesta; jotkut pitävät Päivi Räsäsen kaltaisia eliittipoliitikkoja suoranaisina sananvapauden marttyyreina (huolimatta siitä, että Räsäsen kaltaiset ihmiset saavat äänensä valtamedioita myöten kuuluviin aina, kun sitä haluavat).

Asetelmasta tekee haastavan se, ettei kummallakaan puolella vaikuta olevan pulaa uhripääomalla pelaamisesta. Räsäsen puolustajat pelkäävät sananvapauden puolesta, vastustajat ahdistuvat vihapuheesta. Veltto ajattelu päätyy tässä kohdin mielellään ”keskiluokkaiseen” tolkun logiikkaan, jossa kuvitellaan kaksi ääripäätä ja niiden väliin jonkinlainen keskitie.

Kuten Jaana Hallamaan aihetta käsittelevä (ja ilahduttavan tervejärkinen) essee kuitenkin osoittaa, tähän usein kovin kiistanalaiseen tematiikkaan kyetään toisinaan kontribuoimaan fiksustikin. Hallamaan tekstin ideologiakriittinen anti on erityisesti tavassa, jolla hän asemoi ”liberaalien parun” ja kristillisen fundamentalismin: kyse ei ole kahdesta ääripäästä, vaan saman kolikon kahdesta kääntöpuolesta. Melko girardilaisinkin äänenpainoin Hallamaa tulee vihjanneeksi mimeettiseen prosessiin, jossa vastapuolet tulevat yhä enemmän toistensa kaltaiseksi ideologisen väkivallan kierteen samanaikaisesti kiihtyessä:

Kielteisiä luonnehdintoja ruvetaan päivittelemään. Halventavia tekstejä kauhistellaan ja niiden levittäjiin lyödään moraalisesta närkästyksestä kumpuavia leimoja.

Ilmiötä on kutsuttu nimellä liberaalien parku, ja sille on tyypillistä, että avoimen vihamieliseen sanankäyttöön ruvetaan vastaamaan samalla mitalla – mahdollisesti alkuperäisiä tekstejä hienostuneemmin sanakääntein.

Närkästyneiden viesti on kuitenkin selvä: vastapuolen mielipiteet osoittavat heidät ihmisinä kelvottomiksi. Vastavuoroinen leimaaminen muuttuu kierros kierrokselta yhä vihamielisemmäksi, ja edellytykset käydä argumentatiivista keskustelua tuhoutuvat.

Hallamaan mukaan on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään välittääkseen informaatiota Roomalaiskirjeen laatineen Paavalin ajattelusta” vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan sukupuoleen kohdistuvan rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten Hallamaa toteaa, tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille ja vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. ”Yleisöä eivät ole ainoastaan omat kannattajat ja vastustajat vaan itse Jumala” (Hallamaa).

Räsäsen tviitti ilmaisee kärjekkään politisoituneesti Jumalan kaltaisen toimijan yhteisöllisen ja ideologisen funktion merkitysten kokoajana, vakauttajana ja legitimoijana. ”Jumalasta” tulee yhteisöllinen fantasia tai sen elementti, jonka kautta puheen kohteen tosiasiallinen häpäiseminen kääntyy uskonkuuliaisuudeksi ja ”rakkauden teoksi”. Tämä käy Räsäsen tapauksessa selkeällä tavalla ilmi HS:n haastattelussa (4.11.2019), jonka mukaan hän kokee toimintansa ilmentävän ”rakkautta homoseksuaaleja ihmisiä kohtaan” heidän näin tullessaan tietoisiksi totuudesta ”Jumalan edessä”.

Kun Raamattu tulkitaan Räsäsen ja monien herätyskristillisten piirien tavoin ajattelun auktoriteetiksi, ”toimintaa ohjaavia normeja ei tarvitse perustella, kuuliaisuus kirjaimelle riittää”. (Tätä tulkintaa olen problematisoinut aiemmin täällä.) Hallamaa kirjoittaakin Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen … vedotessaan sivuutta[van] sen, että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden uskonnollisten yhteisöjen arkipäivää: homot on saatava tahtomaan ”parantumista”, ja ensimmäinen askel on ”totuuden” kohtaaminen, mikä tietenkin tekee kipeää ja niin edelleen…

Hallamaa ennakoi Räsäsen pyrkimyksen hyödyntää asemaansa potentiaalisena ”sananvapauden marttyyrina”, jollaiseksi mahdollinen tuomio hänet omiensa silmissä kohottaa: ”oikeuslaitos ei voi estää sitä, että Päivi Räsänen käyttää oikeuslaitoksen toimintaa ja päätöksiä omalle yhteisölleen suuntaamansa performanssin osana”. Todellista kristillisyyttä (ja Jeesuksen esimerkin seuraamista) Räsänen ilmaisisikin juuri performanssista ja jälkikäteisistä puolustuspuheenvuoroista (ja oikeuslaitoksen ”politisoitumisen” syytöksistä) vetäytyessään. Toisaalta oman yhteisön ”pyhä henki” kannattaa poliittisten päämäärien turvaamiseksi asettaa varmuuden vuoksi etusijalle, sillä liberaalissa hyvinvointivaltiossa marttyyrit tarjoavat monenlaista hyödyllistä pääomaa leikissä, jota demokratiaksi kutsutaan.

Keskustelu aiheesta ”Päivi Räsänen ja sananvapaus” polarisoitui välittömästi ”reaalipoliittiseksi” väännöksi liberalismin ja fundamentalismin välillä, mutta kuten vastapuolien kesken jaettu uhrauksellinen logiikka osoittaa, ”reaalipoliittisen” (tai ”empiirisen”) tason vastakkainasettelu on virheellinen ja jopa fetisistinen. Tähän viittaa sekin alussa mainittu tosiasia, että Päivi Räsänen kuuluu paitsi maamme älylliseen, myös taloudelliseen eliittiin – niihin harvoihin, jotka saavat äänensä kuuluviin aina, kun sattuvat sitä haluamaan.



19.12.2019

Kristillisdemokraatit, tuo aikamme moraalinen majakka


Kristillisdemokraattien osallistuminen opposition al-Holia käsittelevään välikysymykseen ei tietenkään tarkoita, ettei puolue jatkossakin mainostaisi itseään ”perhearvojen” kannattajana, mutta niissä, joiden keskellä kristityn olisi tarkoitus valona loistaa ja suolana sädehtiä, saattaa puolueen politiikka nostattaa pienen kyynisen hämmästelevän naurahduksen: sellaisia ne ovat, ja niin edelleen. Toisaalta voimme iloita yhdessä siitä, kuinka hyvin aiemmin niin tunkkaisen konservatiiviselta vaikuttanut puolue on sisäistänyt modernin ja arvokkaan huolestumisen kansallisista turvallisuusnäkökohdista. Kiitos Herralle siitäkin vähästä.

En toki epäile, ettei selityksiä ja perusteluja moiselle politiikalle olisi. ”Ei lapsen edun ajatteleminen sentään sitä tarkoita, että ruvetaan hyysäämään terroristeja” – ja sitä rataa. ”Jumalakaan ei tahtoisi meidän suosivan turvapaikkashoppailua!” (Vähät siitä, että kyse oli tällä kertaa Suomen kansalaisista, ei ulkomaisista turvapaikanhakijoista.) Tai asiallisempi versio: ”Kotimaan turvallisuusuhka on ehdottomasti otettava huomioon, joten…” (Niin: vähät siitä, että sekä turvallisuudessa että ihmis- ja lasten oikeuksissa on kyse perusoikeuksista, joita ei voi asettaa vastakkain.)

KD:n viesti on tietenkin poliittisesti yksiselitteinen. Sensuroimattomassa muodossaan se kuuluu: ”Mekin – kuten perussuomalaiset populistit – edustamme (tai tahdomme edustaa) jälkiteollisen kapitalismin uudelleenjärjestäytyneitä porvarillisia voimia, ja jos kohta olemmekin moraalisia konservatiiveja ja menemme niin sanotut perhearvot edellä, haluamme ehdottomasti ilmaista olevamme pääoman käytettävissä milloin vain ja melkein millä hinnalla hyvänsä.”

Totesin jo eduskuntavaalien aikaan, ettei KD:ta kannata äänestää, sillä tiukan paikan tullen he kyllä seuraavat pääoman valtaa vielä SDP:tä ja vasemmistoliittoakin nöyremmin ja hanakammin hyväksyen mukisematta sen mielivaltaisimmatkin sortotoimenpiteet, hyppäävät mukaan niin uusliberaalien kuin populistien kelkkaan ja allekirjoittavat leikkauslistat ”kansantalouden” ja ”kilpailukyvyn” nimissä ja niin edelleen – kunhan maassamme saa jatkossakin siteerata avoimesti raamattua ja laulaa suvivirttä…

Kristillisdemokraatit ei tietysti edes teeskentele olevansa ”edistyksellinen”, mutta välikysymyksen yhteydessä harjoitettu kokoomuslaisen avoin opportunismikin kiistelee jonkin verran arvokonservatiivisen julkisivun kanssa, etenkin kun puolueen nimessä on tuo harmillinen ”kristillis-”. Toisaalta KD tulee näin osoittaneeksi politiikallaan siihen, mistä länsimaisessa kristillisyydessä on jo kauan ollut kyse: keskiluokkaistuneesta alttiudesta seurata taloudellisen eliitin paimenta, jonka äänen se hyvin tuntee.

Sillä juuri pääoman laariin koko typerä al-Hol -välikysymys kaikessa kiimaisuudessaan sataa, typerryttävänä älämölönä ja räkäisenä tihkuna; jättäähän se kätevästi varjoonsa demarihallituksen (vaatimattomat mutta silti konkreettiset) toimenpiteet köyhimmän kansanosan – sen, jota kristityt ennen aikaan puolustivat – arjen parantamiseksi.

Elämme hassunkurisia aikoja. Sekulaari vaaleanpunainen hallitus joutuu opettamaan kristillisen ihmiskäsityksen alkeita porukalle, jonka keskuudessa huoli omasta turvallisuudesta ei perinteisesti ole ollut syy humanismin harjoittamatta jättämiselle. Kustannussyistä voi tietenkin olla fiksua ulkoistaa tämäkin humanismi Kiinassa toimiville lähetystyöntekijöille, ulkoistetaanhan sinne paljon muutakin.



18.12.2019

Fasismin vastustamisesta


Perussuomalaisten populistien riveissä ja niiden tuntumassa hehkuvaa äärioikeistolaisen ajattelun kytöä vastaan ei käy sotiminen faktoin tai niin sanotuin järkiargumentein. Merkittävimpiä syitä tähän on populistisen ajattelun ja asenneilmapiirin suhde argumentatiivisiin positioihin sinänsä. Sellaisia ei varsinaisesti ole, vaan populistisen toiminnan logiikka – syntipukittamisen ja viholliskuvan luomisen ohella – perustuu eräänlaiseen kelluvien (joskin symbolisesti määriteltyyn viholliseen ankkuroituvien) vastakkaisuuksien nollasummapeliin. Tunnemme hyvin ”perussuomalaisen version” feminismistä: ”tasa-arvoa myös miehille”. Tämä kiteyttää nollasummapelin logiikan. Jos edistetään ”naisten asiaa”, poljetaan ”miesten asiaa” ja niin edelleen – sen sijaan, että nähtäisiin naisten aseman parantaminen molempia puolia hyödyttävänä, sukupuolten keskinäistä tasa-arvoa kasvattavana politiikkana.

Populismin fasistisessa ääriversiossa nollasummapelikin on äärimmäistä, ja kommenttipalstat täyttyvät eivät vain maahanmuuttajiin, vaan myös niihin, jotka eivät suhtaudu maahanmuuttajiin kielteisesti, kohdistuvista vihanilmauksista. Tämä on tuttua kaikille näitä keskusteluja seuranneille. Lisäksi palstoille tuovat oman värinsä monenlaiset trollit ja tykkäyksiä peukuttavat botit. Kaikella tällä on yksi tarkoitus ja se on kaaoksen, ahdistuksen ja häiriön luominen ja ylläpitäminen.

Äärioikeistolainen (tai fasistinen) ajattelu on luonnehdittavissa kapitalismin oireeksi, eräänlaiseksi kapitalismin ideologiseksi muodoksi ja pyrkimykseksi vakauttaa ja turvata kapitalistiset tuotantosuhteet, pääoman virtaaminen ja kasautuminen luomalla hierarkkinen ja autoritäärinen yhteiskuntajärjestys. Populismi palvelee fasistisia motiiveja sikäli kuin se omalla nollasummalogiikallaan mahdollistaa näennäisen demokratian ja sananvapauden puolustamisen liberaaleilla debattiareenoilla. Jos fasisti pääsee debatoimaan, hän on jo tavallaan voittanut pelin tulemalla kohdelluksi tasavertaisena diskursiivisena haastajana, ja tässä suhteessa populismi on suureksi avuksi peräänkuuluttaessaan demokratialle tärkeää ”vapautta” siellä, missä on mahdollisuuksia vain sen formaalille (tai kenties jopa vain perverssille) muodolle. Aktuaalinen vapaus tarkoittaisikin tässä tilanteessa päinvastaista, leninististä elettä: suun sulkemista fasistilta, astumista ulos formaalin vapauden kehyksistä määrittelemällä vapauden paradigma radikaalisti uudelleen.

Onkin selvää, ettei demokratian puolustajalla ole fasismin edessä muuta vaihtoehtoa kuin formaalin vapauden puitteista luopuva militantti ja aktuaalinen vapaus, toisin sanoen vapauden paradigman uudelleen asettaminen, joka samalla paljastaa oletetun liberaalidemokraattisen ja formaalin vapauden ideologiset rajat. Kyse on aidosta poliittisesta ja ideologiakriittisestä eleestä, mutta myös ja ehkä ennen muuta symbolisesta väkivallasta, vallankumouksellisuudesta, jonka oikeutus on usein retroaktiivista eli jälkikäteistä.

Konkretian tasolla tämä merkitsee, ettei fasisteille tule antaa tilaa julkisen keskustelun sfäärissä siitäkään huolimatta, että populistinen retoriikka julistaa tällaisen militantin toiminnan tekopyhäksi ja ”vihervasemmistolaiseksi suvakkilogiikaksi”. Niiltä osin kuin populistinen politiikka avustaa fasismia, se on kylmästi syrjäytettävä – käytännössä vähääkään piittaamatta siitä, kuinka paljon ”sananvapauden marttyyreita” pääsee syntymään. Niin totalitaristiselta kuin tämä kuulostaakin, väitän, että on kyse kylmästä tosiasiasta; samalla joudumme tietysti kohtaamaan liberaalin demokratian ideologiset rajat. Mikään tosiasia ei ole intressitön.

Militantin strategian ei kuitenkaan pidä merkitä ”turvallisten tilojen” luomista tai muita vastaavia liberaaleja ja ennen muuta kapitalistisia valtarakenteita ylläpitäviä fetissejä – nämä ovat viime kädessä impotentteja eleitä, jotka vain vahvistavat fasistista diskurssia. Sen sijaan esimerkiksi meemiteollisuus ja informaatiosodankäynnin monet muodot tarjoavat hyviä lähtökohtia – vanhaa kunnon valistustoimintaa unohtamatta. Botit, fraasipankit, oikeistovastainen trollaaminen… nämä ovat aseita, joita modernin kommunistin ja yleensä vasemmistolaisesti ajattelevan ei tulisi lainkaan pelätä laajamittaisesti hyödyntää. Asiallisella argumentaatiolla on toki sijansa, mutta nykyisenlaisen poliittisen polarisaation ilmapiirissä sen voitot jäävät liian paikallisiksi.


Järjen ääni eduskunnassa


Huomioita Anna Kontulan kommunismista

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula osoittaa suuntaa koko puolueelleen tunnustautumalla kommunistiksi. Ensimmäinen ajatukseni uutiseen törmätessäni oli, että viimeinkin joku vetää oikeita ja järkeviä johtopäätöksiä. Kontulan kommunismia käsittelevä blogiteksti on loistava esimerkki aiheen käytännönläheisestä erittelystä. Samalla se edustaa minulle yhtä (toki vain alustavaa) pyrkimystä tai avausta ajatella kommunismia uudelleen, toimia juuri kommunistisen hypoteesin avaamassa kysymisen kentässä. Merkittävän asiasta tekee se, että kysymys on parlamentaarisen vallankäytön keskiössä toimivasta kansanedustajasta, joka on valittu eduskuntaan jo vuonna 2011.

Jokaisen ”kommunismiin kriittisesti suhtautuvan” on nähdäkseni syytä tutustua huolellisesti Kontulan esitykseen, jonka kansanedustaja aloittaa jokseenkin paljonpuhuvasti:

Jonkin aikaa sitten käynnistin keskustelun kommunismista, sillä oletuksella, että kyllähän kaikki ainakin pääpiirteissään tietävät, mitä kommunismi on. Olin väärässä. Viikkojen vääntämisen, väärinymmärrysten ja järkyttymisten jälkeen tunnustan erehtyneeni ja palaan siihen, mistä olisi pitänyt aloittaa: kommunismin määritelmään.

Kun itse jokin aika sitten huomautin pitäväni kommunismia ainoana relevanttina hypoteesina ja globaalin mittakaavan mahdollisena ratkaisuhorisonttina, sain kuulla kannattavani ”vääränlaista, epärealistisen optimistista ihmiskuvaa”. Tämä tuntui tietenkin oudolta, kun huomioi ihmiskäsitykseni jokseenkin juurevan ja kaikenkattavan pessimismin.

Kontulalle kommunismi tarkoittaa asioiden järjestämisen ja järjestäytymisen tapaa, ja ”toimii parhaimmillaan yhteisöissä, joiden koko mahdollistaa jokaisen henkilökohtaisen osallistamisen tai joiden sitouttaminen perustuu ihmisen valintaan liittyä ja erota niistä esimerkiksi jonkin verkkoalustan tai yhdistyksen kautta”. Tästä syystä Kontula ei pidä kommunismia hyvänä järjestäytymisen logiikkana, kun on kysymys globaalista päätöksenteosta.

Kontulan tapa määritellä kommunismi näyttää ajautuvan ristiriitaan itse hypoteesin globaalin perusluonteen kanssa. Jos kommunismin avaamaa kysymisen horisonttia tarkastelee vaikkapa žižekiläisesti, asetelma näyttäytyykin toisin. Žižek on tunnetusti moniaalla korostanut, ettei tällaista ”kommunistista elämänmuotoa” vaalivien yhteisöjen ole strukturaalisista syistä mahdollista toimia ilman laajempaa organisatorista taustarakennetta (valtiota tai vastaavaa); tämä ei kuitenkaan tarkoita hänelle kommunistisen hypoteesin keinotekoista rajaamista paikallisiin yhteisöihin.

On kuitenkin kysyttävä, tarkoittaako sellaista Kontulakaan. Žižekin ajattelussa lokaalisuudella on potentiaalisesti vallankumouksellinen osuutensa, vaikka hän suhtautuukin kriittisesti ajatukseen paikallisuudesta suoranaisena vallankumouksen logiikkana. Žižek toisin sanoen kiistää naiivin ajatuksen ”uudesta yhteiskuntajärjestyksestä”, joka perustuisi yksinomaan paikallisiin pienyhteisöihin ja niiden ”vallankumouksellisiin” elämänmuotoihin. Tämä ei, kuten sanottu, ole rakenteellisista syistä ajateltavissa. Paikallisella kamppailulla ja vastarinnalla on kuitenkin olennainen osa Žižekin pohdinnassa, kun on kysymys globaalin tason ongelmista ja kapitalismin dynamiikasta. Monista vasemmistolaisista aatetovereistaan poiketen Žižek ei pidä jonkinlaista maailmanlaajuista katastrofia kommunismin aktualisoimisen (tai vallankumouksen) ainoana mahdollisuusehtona, vaan katsoo paikallisen tason kamppailujen muodostavan realistisia väyliä uuden tulemiselle, toisin sanoen ymmärtää näiden kamppailujen voivan eskaloitua tavalla, joka ei voi olla vaikuttamatta suoraan kapitalismin globaaliin dynamiikkaan. Tämä mahdollisuus on edelleen seurausta (post)modernin yhteisön järjestäytymisen logiikasta, sen tavasta toimia aina jo globaalin verkon annetuissa puitteissa.

Onkin syytä huomata Žižekin puhuvan kommunistisesta hypoteesista siinä missä Kontula tarkastelee kommunismia nimenomaan -isminä, ideologiana, joka tarjoaa konkreettisia välineitä yhteisöelämän järjestämiseen. Kommunistisen hypoteesin ala on väistämättä ideologiakriittinen ja globaali, mutta 1800-luvulla artikuloitujen ideologisten premissien joukkona se joutuu hyväksymään historialliset rajoituksensa, eikä kukaan vakavasti otettava nykypäivän kommunisti kuvittele marxistisleninistisen yhteiskuntateorian toimivan jälkiteollisen kapitalistisen maailman uudelleenjärjestämisen globaalina mallina.

Kun Kontula siis esittää, ettei kommunismi toimi globaalin päätöksenteon logiikkana, hänen väitteensä ei ole ristiriidassa kommunistisen hypoteesin globaalin ulottuvuuden (joka Leninillä ilmenee ajatuksessa ”yhden valtion sosialismin” mahdottomuudesta) kanssa. Kommunistisen hypoteesin globaali polttavuus ja relevanssi kun on nimenomaan siinä, ettei meillä kapitalismin ja pääoman (ilmeisen destruktiivisen) logiikan lisäksi ylipäätään ole olemassa mitään globaalia päätöksenteon logiikkaa. Siten kommunismi (ideologiakriittisenä positiona) tarjoaa autenttisen vaihtoehdon horisontin, ainoan mahdollisen tavan nimetä kapitalismi (ja sen antagonismit) oikein.

Suhteessa globaaliin kommunismi ei näin merkitse suoraa vastausta ja ratkaisua – kuinka vallankumouksella voisi olla määritelty malli ja sisältö? –, vaan ratkaisun mahdollisuuden avaavaa kysymisen tapaa. Tämä jää Kontulan liiallista teoreettisuutta välttelevässä tarkastelussa kieltämättä vähälle huomiolle ja mahdollistaa hätäisen tulkinnan, jonka mukaan Kontula kiistäisi kommunismiin olennaisesti kuuluvan globaalin ja vallankumouksellisen ulottuvuuden. Hätäiseksi tulkinnan osoittaa kuitenkin jo se tekstissä mainittu tosiasia, että Kontulan eksplisiittinen pyrkimys on määritellä kommunismi (esimerkiksi Žižekistä ja Badiousta poiketen) ideologiana, ei niinkään ideologiakriittisenä hypoteesina ja kysymisen tapana, toisin sanoen tarjota jonkinlainen alkeisymmärrys kommunismin yhteisön toiminnan logiikkaan liittyvistä oivalluksista. Samalla hän tulee kautta rantain osoittaneeksi kommunismin ideologisiin rajoihin ja mahdollisuuksiin.

Jos kommunistisen hypoteesin ideologiakriittisen sisällön tahtoo ymmärtää oikein, on ilman muuta oltava perillä kommunismin ideologisesta (ja aatehistoriallisesta) sisällöstä. Ensimmäinen mahdollistuu joka tapauksessa vain kiertoteitse, tai kuten lacanilaisesti voi todeta: tie analyytikon diskurssiin käy aina hysteerikon diskurssin kautta, sillä mestarin kieltäminen johtaa vain uuden mestarin asettamiseen, mistä syystä analyytikon diskurssi – paikantaessaan mestarin poikkeavalla tavalla eräänlaiseksi jäänteeksi tai tuotteeksi – on ainoa vallankumouksellinen diskurssi. Tässä on myös kommunistisen hypoteesin ydin, jonka jo historiallinen marxismi-leninismi kykeni (toki monin tavoin puutteellisesti) artikuloimaan tarkastellessaan tuotantosuhteita markkinoiden ja tuotantohintojen määräytymisen empiirisen tason tuolta puolen.