Ankaran isän vinoutunut maailma

Pieni essee tottelemattomuudesta, utopiasta ja moraalista
 
 
Tommi Melenderin esseekokoelmaa Ihmisen näköinen lukiessani törmäsin kognitiotieteilijä George Lakoffin kahden vastakkaisen ajatusrakenteen teoriaan. En tunne teoriaa sen enempää kuin mitä Melender siitä kirjoittaa, mutta huomasin joka tapauksessa alkavani pohdiskella omaa poliitista orientaatiotani lukemani valossa.
 
Melender esittelee Lakoffin teorian kaksi ajatusrakennetta seuraavasti: toinen rakenne edustaa ankaraa isää, toinen hoivaavaa vanhempaa. ”Useimpien ihmisten poliittinen tajunta on sekoitus molempia, mutta kahdella viidestä jompikumpi hallitsee”, Melender kirjoittaa. Ankaran isän rakenne määrittelee perinteistä oikeistolaisuutta: se korostaa ”sääntöjä, hierarkioita ja kurinalaisuutta”; vastaavasti ”empatiaa ja itsenäistä ajattelua painottava hoivaavan vanhemman ajatusrakenne” edustaa tyypillistä vasemmistolaisuutta. Melender:
 

Ne, joiden ajattelussa korostuu ankara isä, näkevät maailman kilpailuun ja selviytymiseen perustuvana paikkana. Poliittisilta johtajilta he odottavat auktoriteetin osoittamista, turvallisuuden takaamista ja perinteiden puolustamista.
    Hoivaavan vanhemman vinkkelistä asioita tarkastelevat näkevät maailman muuttuvana ja mahdollisuuksia tarjoavana. Poliittisilta johtajilta he toivovat kannustusta uuden etsimiseen, monimuotoisuuden vaalimiseen ja moraaliseen kasvuun.

 
Saman kahden rakenteen jaon tunnistan kristillisessä kasvuympäristössänikin. Suhteessa Jumalaan korostuivat alamaisuus, säännöt ja hierarkia, perinteiset sukupuoliroolit, luomisjärjestys ja niin edelleen. Toisaalta kuuliaisen kristityn sopi odottaa hoivaa vaikeuksien keskellä, monenlaisia rohkaisuja ja siunauksia sekä ennen muuta moraalisen kasvun tuomaa viisautta. Itsenäiseen ajatteluun Jumala ei varsinaisesti kannustanut, vaan todellista vapautta edelsi aina tietynlainen kriittisen asenteen hylkääminen.
 
Särön verkkosivuilla julkaistussa ”Ajattelijan kasvukertomus” -esseessäni korostan menneisyyden uskonyhteisöni rajoittavia piirteitä, jotka tutkijamaisen ja poleemisen luonteeni vuoksi jouduin kohtaamaan varsin kouriintuntuvalla tavalla. Vaikka yhteisö ei suoranaisesti (siis aivan eksplisiittisesti) kieltänyt kriittistä ajattelua, se oli sille hankalasti nieltävää kamaa. Jollain tapaa ehkä tiedostin jo tuolloin ajatteluun kuuluvan hallinnan menettämisen piirteen; olinhan jo vuosia ennen eroamistani lukenut Heideggerin varsin ”pakanallista” filosofiaa ja kokenut sen ajattelua avartavan imun samalla kun minua kiusasi tapani antautua tuolle gravitaatiolle, heittyä uusien ajatusten vietäväksi ja katsoa, minne ne johtavat. Tuntui mahdottomalta ajatella auktoriteettia ilman siihen kohdistuvaa kiistämistä.
 
Kiistämisen ei tarvitse olla avointa ja kapinallista, sillä usein kyse on pikemminkin siitä, ettei puutaloa voi rakentaa puita kaatamatta. Ja puun kaataminen on väistämättä luontoon kohdistuva kieltävä ele. Heideggerin filosofiaa pohtiessani kohtasin kiellon ja rakentamisen dialektiikan ehkä ensimmäistä kertaa siinä määrin selkeästi, että se alkoi tuntua jollain tapaa ohittamattomalta. En halunnut lopettaa ajattelemista, vaikka näin, ettei lopputulos vastannut omaksumani auktoriteettihahmon ”tarpeita”. ”Ajattelijan kasvukertomuksessa” olen tiivistänyt ajattelun problematiikkaa tähän tapaan:
 

Jumala ei määrittele ajattelun rajoja, mutta ajattelija ei myöskään itse päätä, minne ajattelu hänet vie. Ajatteluun kuuluu ainakin johonkin määrään saakka hallinnan menettämistä. Samalla ajattelun käytäntö vaatii myös herkkyyttä kutsulle seurata niitä pohdinnan prosesseissa ilmaantuvia impulsseja ja intuitioita, jotka lupaavat epävarmuutta (ja kenties jopa epämukavuutta), ratkaisuja, jotka ovat kysymyksen vaan eivät vastauksen muotoisia. Ehkä tästä syystä olen taipuvainen näkemykseen, ettei ajattelulle tule asettaa tehtävää, vaan se asettaa tehtävänsä itse, omassa tilassaan, joka on halun ja vapauden tilaa.

 
Kun toisinaan pääsin pitämään puheita silloisissa nuortenilloissamme, oli helppo huomata, kuinka ristiriitaisia tunteita suorat, kuulijoille kohdistamat kehotukseni kriittiseen ajatteluun johtajissa herättivät. Puheitani seliteltiin jälkikäteen parhain päin, kriittisyydelle osoitettiin rajat. Epäilemättä johtajia huolestutti mahdollisuus, että nuoriso inspiroituisi olemaan tottelematonta. En tuolloin ajatellut pyrkiväni moiseen, mutta nykyään en ole niin varma. Halusinhan näet ehdottomasti, ettei kukaan uskoisi johtajien sanomisia vain siksi, että he ovat johtajia. Väitteet oli mielestäni kyettävä aina perustelemaan, eikä opetuspuheita sopinut pitää, ellei hallinnut aineistoaan laajasti ja uskottavasti. Näin ajattelen toki vieläkin; useimpien varsinkin helluntaiherätyksen piirissä toimivien opettajien soisin keskittyvän enemmän kuuntelemiseen kuin puhumiseen.
 
Tunnistan itsessäni molemmat Melenderin mainitsemat ajatusrakenteet. Ajattelulle vaadin ehdotonta vapautta; politiikan tulisi perustua pikemminkin mielikuvitukseen ja produktiivisuuteen kuin potentiaalisten uhkien ennakoimiseen ja luovuuden rajoittamiseen turvallisuden nimissä; yhteiskunnan on tuettava hoivan rakenteita ja luotava ei-kilpailullisen halun politiikkaa; Jeesuksen vuorisaarna on kehotus suureen orjakapinaan; ja niin edelleen. Mutta sitten toisaalta: anarkiakin tarvitsee fasistista blokkiutumista ja väkivaltaa ehkäisevät rakenteensa ja käytäntönsä; hengenviljely ja sivistys ovat luovuttamattomia ja itseisarvoisia (ja kuuluvat kaikille niin inhimillisenä vapautena kuin velvollisuutena); luovuus on mahdollista vain, jos on olemassa traditio, jota vasten se tulee tunnistetuksi; ja niin edelleen.
 
Kristittynä puolustan edelleen kaikkia tottelemattomuuden muotoja, jotka perustuvat hengenviljelyyn ja siten viime kädessä Hyvään. Autenttinen hengen viljeleminen joutuu pakostakin omaksumaan usein käytäntöjä, joita määrittelee kapinallinen pidättäytyminen ja poispäin kääntyminen. Näillä käytännöillä on toki auktoriteettinsa, mikä tarkoittaa vain, että ne perustuvat johonkin, minkä kieltäminen johtaisi fundamentalistiseen latteuteen ja julmuuteen. Paradoksaalisesti voi puhua jopa Hyvälle alistumisesta. Mutta samalla tämä merkitsee despoottisen logiikan hylkäämistä kerta kaikkiaan. Julkaisemattomassa esseessäni kirjoitan:
 

Ongelmana on, että myös kristityt rakentavat keinotekoisia auktoriteetteja, joille he antavat sellaisia nimiä kuin ”Jumalan tahto” tai Raamatun arvovalta; näiden yksi selvä tarkoitus on aina ja kaikkialla laajentaa Hyvälle alistumisen piiriä inhimilliseksi tottelevaisuudeksi ja kriittisen ajattelun kielloksi. Milloin meitä vaaditaan alistumaan uskonyhteisömme vanhimmille, milloin esivallalle, milloin yksilönvapauden etiikaksi verhotulle riistokapitalismille ja milloin pyhien kirjoitusten erehtymättömyydelle – lista on päättymätön, mutta idea sama. He tahtovat näyttää meille näkyvän Herran, joka kertoo meille, keitä olemme ja mistä elämässämme on kyse, jotta viimeinkin voisimme lakata kyselemästä ja alkaa totella. Ei myöskään ole ihmeteltävää, että suurin osa ihmisistä maailmankatsomuksesta riippumatta kiiruhtaa tällaisen herran rautasaappaan alle, kunhan hän vain osoittaa juuri niitä vallan merkkejä, joita meissä puhkuva ”ajan henki” odottaa.

 
Hyvän valta on kätkeytyvää. Se ei sanele tai käske, saati alista. Siellä, missä ihminen kääntyy pois pahasta, luovuttaa itsensä tai antaa omansa, tekee Hyvä työtään. Arvelen tämän olevan totta, mutten millään yksinkertaisella tavalla.
 
Niinpä Hyvälle antautumisesta voisi puhua ”alistumisena ilman käskyä ja vaatimusta”. Tämä on kuitenkin yksinkertaistavaa, sillä toimiessamme moraalittomasti tunnemme kivuliaasti rikkovamme jotain tai jotakuta vastaan – olipa kyse sitten yliminästä, Jumalasta tai  Puolueesta. Kun tajuamme tekevämme väärin vastoin parempaa tietoamme, Hyvä tosiaan näyttäytyy käskevänä ja suorastaan alistavana. Jokainen, joka on pettänyt itseään ja ymmärtänyt tämän myöhemmin – ja tunnustanut toimineensa väärin, epärehellisesti – lienee kokenut Hyvän tuskallisen kiinteän, käskevän todellisuuden.
 
Mutta siellä, missä kukaan ei toimi väärin – eli itsekkäästi, toisia alistavasti ja uhraavasti – ei käskyvaltaa tarvita. Onko tällainen maailma toiveunta ja mahdottomuus? Jos on, miksi kuitenkin kykenemme kuvittelemaan sellaisen ja vieläpä mittaamaan sillä oman maailmamme viheliäisyyden? Ilman tätä toiveunta emme edes tunnistaisi sitä, mikä maailmassamme on pielessä.
 
Poliittisesti ajatellen vaikuttaa siis perustellulta todeta, ettei utopiaa tule kumota vain siitä syystä, että se on ou-topos, ei-paikka. Moni itseään realistiksi kutsuva tekee näin, mutta häneltä jää tajuamatta, että juuri utopia mahdollistaa realismin: sellaisen maailmaan suuntautuvan asenteen, joka tunnistaa epäkohdat ja arvioi parhaat keinot niiden parantamiseksi tai vaikutusten lieventämiseksi. Moraalin tyystin kiistävä nihilismi, näkemys kaikkien arvojen keinotekoisuudesta, on tympeää juuri pinnallisuuttaan. Jos moraalia ei ole, miten on mahdollista tunnistaa sen puuttuminen?
 
Nihilistin kannalta moraali on eräänlainen ou-topos, mutta kiistäminen ei vie häntä pitkällekään. Johdonmukainen nihilisti ei voi syyttää maailmaa moraalittomuudesta; hänen on hylättävä kaikenlainen maailmaan kohdistuva tuomitseminen, olivatpa sen vääryydet kuinka sietämättömiä tahansa. Nihilistin hahmossa kumoutuu tällöin myös alussa mainittu kahtalainen ajatusrakenne, jossa pohjimmiltaan on kyse moraalista, eettisten positioiden mahdollisuuksista. Nihilisti ei siten voi kannattaa sen enempää oikeistoa kuin vasemmistoakaan. Hänen on oltava ulkopuolella, mutta sekin vaikuttaa mahdottomalta, sillä tällaiselle ulkopuolisuudelle ei enää voisi nimetä ainuttakaan moraalista tai eettistä syytä. Nihilisti jää sanattomaksi, jos häneltä kysyy, miksi nihilismi on hyvä vaihtoehto. Ja jos se ei ole hyvä vaihtoehto, mitä syitä on uskoa sen olevan järkevää?
 
Kysymys oikeistolaisuudesta ja vasemmistolaisuudesta on taatusti hyvin syvällisessä mielessä moraalinen. Vaikutelmani on, että harva tulee tätä ajatelleeksi, sillä sekä oikeisto että vasemmisto katsovat edustavansa lähtökohtaisesti oikeaa toimintatapaa, jolloin sen moraalisuus on eräänlainen selviö. Kumpi sitten vaikuttaa moraalisesti hyväksyttävämmältä – ankara isä vai hoivaava vanhempi? Olemme jo nähneet, että Hyvä näyttäytyy ankarana silloin, kun tietää toimivansa väärin. Mutta utopiassa kukaan ei toimi väärin, ja vain utopian kautta tunnistamme oman rikkoutuneen maailmamme. Tämän logiikan mukaisesti ankara isä on tavallaan ”tuotannon välttämättömyyden jälkikäteinen luomus”, varsinaisen mittapuumme varjo, sielumme yöpuoli. Hoivaava vanhempi rohkaisee etsimään uutta, säilyttämään maailman rikkaan moninaisuuden ja saavuttamaan moraalisen kasvun tekemällä minästä aina vain huokoisemman ja tietoisemman Toisen läsnäolosta. Isä ilmestyy näyttämölle, kun lapsi päättää tehdä maailmasta köyhemmän, panssaroi egonsa ja kieltäytyy uskomasta, että Toinen on olemassa.
 
Emme käsittääkseni, eksistentiaalisessa mielessä ja pahuutta rakastavana lajina, ansaitsisi minkäänlaista hoivaavaa vanhempaa. Auschwitz on tosiasia. Mutta niin on sekin, että tajuamme ja tunnistamme Auschwitzin toisissa ja itsessämme. Siksi ymmärrämme, että hoivaava vanhempi on elinehto, välttämättömyys. Vain se voi suojella meitä ankaran isän raivolta ja opettaa ajattelemaan itsenäisesti, isän logiikan ulkopuolelta.
 
 

Sadepäivän sattumanvaraista mietiskelyä vailla selvää suuntaa

 

Eilisyönä sain taas liikkeelle pitkään jumittaneen romaanikäsikirjoituksen. Minulla on tyypillisesti ja karkeasti ottaen kahdenlaisia kirjaprojekteja: hitaita ja nopeita.

Nopea kirja saattaa syntyä jopa kuukaudessa, hidas vaatii vähintään kaksi vuotta. Tekstin laatuun kirjan syntyprosessin nopeus ei vaikuta. Miksi toiset kirjat ovat hitaampia kuin toiset? Sitä on vaikea täsmällisesti sanoa. Yhden piirteen kykenen kuitenkin jäsentämään.

Nopea kirja on sellainen, jonka tarina on ollut välttämätöntä miettiä valmiiksi. On siis olemassa kehykset, joissa kirjoitus tapahtuu; tämä vastaa nuoruusvuosieni käsitystä kirjailijan työstä. Hitaaseen kirjaan näyttää liittyvän vastaavasti oikeanlaisten tajunnansisältöjen etsimisen elementti. Vaikka jokin juonikehys on aina olemassa, tekstin tuotannon logiikka ei perustu juonen antaman muodon täyttämiseen. Sisältö syntyy olennaisesti assosiaatioista, joita tekstin tematiikka luo. On oltava oikea mielentila ja ”fiilis”. Lisäksi tarvitaan raakaa kontenttia, joka voi olla melkein mitä tahansa aiemmin luettua, ajateltua, kirjoitettua. Tästä raakamateriaalista jalostuu uusi kohtaus tai useampikin, jotka sitten vievät kertomusta eteenpäin.

Hitaat kirjat ovat tyypillisesti episodiromaaneja, mikä tuskin on sattumaa. Usein ne ovat myös kielellisesti haastavampia ja kokeilunhaluisempia kuin nopeat, mutta poikkeuksiakin on, sillä omassa luomisprosessissani kielen talous elää toisenlaisten lakien mukaan.

Kieli on aina alisteinen ”idealle”. Jos saan idean uudesta romaanista, en ala kirjoittaa sitä ennen kuin ”kieli on valmis”. Minulla on siis oltava jonkinlainen mielikuva ja käsitys siitä, kuinka romaani puhuu, ennen kuin voin aloittaa varsinaisen kirjoitustyön. Sitä ennen tyydyn vain suunnittelemaan, ja suunnittelu tietysti edistää kielen löytymistä.

Michel Houellebecqin tapaan teen suhteellisen vähän taustatöitä. Toisaalta tämä on harhaanjohtavasti sanottu, sillä kertomuksethan ammentavat kaikesta luetusta, ja pyrin lukemaan uteliaasti, paljon ja monipuolisesti. Varsinaisten taustatöiden määrä riippuu toki kirjan luonteesta. Käsillä olevaa hidasta romaania varten tutustuin Suomen suureen rakennemuutokseen 1960–70-luvuilla, vaikka rakennemuutoksen kuvaus jäi lopulta melko vähäiseksi.

Tämänkin romaanin julkaiseminen tulee olemaan toivotonta, sillä kirja ei ole viihdyttävä tai tuota hyvää mieltä. En kuitenkaan anna asian häiritä kirjoittamistani. Tuskin tätä ikuisuuksiin saakka jatkuu. Moni kirjailijanurasta haaveileva ei muuten tiedäkään, että me julkaisseet tekijätkin – pitkän linjan ammattilaiset, joiden katalogi kattaa enemmän julkaisuja kuin yhden käden sormilla voi laskea – saamme toistuvasti tylyjä standardihylkyjä kustantamoilta. Tämä ei tietenkään koske myyntitilastojen huippuja tai julkkiksia. Meidän muiden kohdalla julkaisuluettelo on merkityksetön; väliä on vain markkinoitavuudella, uuden käsikirjoituksen tuotto-odotusten ennakoitavuudella. Jos kirjoittaa ”vaikean” teoksen, vertaileva data kadottaa potentiaalisen kohdeyleisön.

Kirjailijaksi aikovan peruskysymys onkin nykyään, kumpi on tärkeämpää: kirjoittaminen vai julkaiseminen. Moni kirjailija orientoituu potentiaalisen kohdeyleisönsä mukaan tai kirjoittaa reaktiivisesti. Tämä ei ole tarkalleen ottaen sama asia kuin miettiä aika ajoin, ketä varten kirjoitan. Reaktiivinen kirjailija on kärjistetysti ajateltuna tyyppi, joka valitsee romaaniensa aiheet sen mukaan, kuinka ”pinnalla” ne ovat. Tämän jälkeen hän uskoo kiinnostuneensa niistä ”omaehtoisesti”. Kukaan korkean profiilin prosaisti ei tunnusta olevansa reaktiivinen.

Kohdeyleisöönsä keskittyvä kirjailija pohtii jatkuvasti, mitä yleisö häneltä odottaa. Yksittäinen menestysnimike voi muuttaa kirjailijan huomaamatta kohdeyleisökeskeiseksi. Vain harva jos kukaan korkean profiilin prosaisti myöntää toimivansa näin; niin sanotun populaarikirjallisuuden parissa asetelma voi olla päinvastainenkin, sillä dekkaristit ja jännitysromaanien tekijät harvoin kuvittelevat suosionsa perustuvan pelkkään jäljittelemättömyyteen (eikä kenenkään suosio perustu). Pikemminkin heille lienee selvää, että kohdeyleisö lukee heitä, koska he ovat riittävän samalla tavalla erilaisia: siis erilaisempia kuin samanlaiset, mutteivät kuitenkaan liian erilaisia.

Kohdeyleisöajattelussa ei välttämättä ole mitään väärää. Yleisöään kunnioittava dekkaristi, joka onnistuu luomaan lämpimän luottamussuhteen lukijoihinsa, on mielestäni kaunis ilmiö. Reaktiivisuuskaan ei ole aina ongelma. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat reaktiivisia.

Jos kohdeyleisöajattelu tai reaktiivisuus alkavat määritellä kirjailijana olemista kokonaisuudessaan (tai liiaksi), lienee syytä huolestua. Taiteen markkinaehtoisuus vie juuri tähän. Kuinka moni kirjailija jaksaa tehdä vuodesta toiseen kirjoja, jotka jäävät pöytälaatikkoon, olivatpa ne kuinka hyviä tahansa, koska niitä ei tuotannollistaloudellisista syistä ole varaa julkaista? Kohdeyleisön tai reagoimisen saatanalle on helppo ojentaa pieni uhrilahja; kysehän voi olla niin pienestä asiasta, ettei se vaikuta edes olevan mikään myönnytys.

Lisäksi on vältettävä suuntaa, jossa kohtaamme tinkimättömän ja omalakisia teoksia kammiossaan kirjoittavan neron, sillä tämän hahmon löydämme jo nykyisen kaupallisen järjestyksen – jonka luomus se on – huipulta. Prekaarin taiteilijan ei kannata lähteä mukaan lapsi-ihmisten mimeettiseen peliin, vaikka usein näyttääkin siltä, ettei pelin ulkopuolella ole todellisuutta.

Tänään sataa, on hiljaista ja pysähtynyttä. Luultavasti tarkoitukseni ei ollut puhua taiteen markkinaehtoisuudesta, mutta aihetta on vaikea väistää heti, kun mainitsee työhönsä niin olennaisesti liittyvän asian kuin julkaisemisen.

Jos ajattelen ”kirjailijanuraani” liittyvien julkaisujen (kiistatta vähäistä) merkitystä lukevan yleisön ja ”maineen” vinkkelistä, pääteokseni ei löydy kirjaston hyllyistä, vaan digitaalisesta avaruudesta. Vuonna 2019 perustamani Kuolleen kirjaimen apostoli on tässä mielessä kiistaton kirjallinen magnum opukseni niin laajuutensa kuin vastaanottonsa suhteen.

Tekijälleen tämä tosiasia ei voi olla tuntumatta jokseenkin ambivalentilta. Kuolleen kirjaimen apostoli on avoin, alati laajeneva ja keskeneräinen hirviö. Voiko sitä sanoa edes teokseksi missään relevantissa merkityksessä? Perinteinen blogi se ei kuitenkaan ole. Selvästi se muistuttaa enemmän esseekirjaa, jota lukija palaa selailemaan uudestaan ja uudestaan. Eniten katseluita tulee vanhoista teksteistä,  eikä mistään yksittäisistä hiteistä. Kyse on laajasta jakaumasta; jatkuvasti luetaan suurta määrää aiemmin julkaistuja kirjoituksia kaikilta vuosilta. Uusiakin luetaan, mutta niiden merkitys on selvästi corpuksen laajentamisessa. Lukukerrat karttuvat vähitellen.

Olipa asiasta mitä mieltä tahansa, olen luonut hirviön, jonka kidassa itsekin viihdyn. Tännehän voi kirjoittaa melkein mitä vain, se on ollut projektin luonne alusta saakka. Vähät tarvitsee välittää somealustojen algoritmeista, eikä julkaisutiheydelläkään ole sanottavasti merkitystä. Arkisto sykkii ja elää. En omista Kuolleen kirjaimen apostolia, se kuljeksii tätän nykyä jo omillaan ja levittäytyy minne tahtoo, eikä minulla totta puhuen ole aavistustakaan paikoista, joissa Apostoli on käynyt kurkkimassa. (Vähän kyllä kiinnostaisi. Kertokaa, jos löydätte jotain. Googlaamalla ei ainakaan löydy, mikä on varmaan hyvä.)

Parasta on kuitenkin juuri se, ettei Apostoli ole hirviö, jota minun olisi jatkuvasti ruokittava ottamalla kantaa pinnalla oleviin aiheisiin tai maksimoimalla näkyvyyttä epä-älyllisellä provokaatiolla. Sellaista en jaksaisi.

Koska tämä hirviö on alkanut kasvaa, se näköjään ryhtyy harjoittamaan itsereflektiotakin. Tästä ei pitänyt tulla metablogistista tekstiä. Paras lopettaa nyt, kun vielä voi.

 

Perimmäisen todellisuuden parametrit

 

2+2=4, Pythagoraan lause, modus ponens, se että lapsen kiduttaminen on väärin kaikissa mahdollisissa maailmoissa, Hyvän ikuisuus, totuuden ja kauneuden olemassaolo; kutsuttakoon näitä korkeammiksi totuuksiksi, mikä tarkoittaa, että ne ovat jotain, mihin emme voi olla uskomatta, olkoonkin, että joistakin näistä vallitsee suuria erimielisyyksiä ja joihinkin niistä todella väitämme olevamme uskomatta.

 

New York sijaitsee USAssa, kristinusko syntyi Lähi-idässä, vihreä siirtymä on illuusio, halu ei ole alkuperäistä vaan perustuu aina toisen halun jäljittelyyn, tieteen diskurssi ei ole yhtenäinen, vesi virtaa aina alaspäin; kutsuttakoon näitä alemmiksi totuuksiksi, mikä tarkoittaa että ne ovat niin sanottuja faktoja, jotka voimme tietää tai olla tietämättä, olkoonkin, että joistakin näistä vallitsee suuria erimielisyyksiä ja useimmat niistä ovat meille tietymättömissä.

 

Suhdettamme korkeampiin totuuksiin näyttää määrittelevän usko ja epävarmuus, alempia tieto ja varmuus. Usko ja tieto eivät kuitenkaan ole vastakkaisia ja toisensa pois sulkevia. Uskoon voi liittyä varmuutta ja tietämiseen epävarmuutta. Korkeampia totuuksia emme voi tietää varmasti, mutta niihin on mahdoton olla uskomatta. Koska uskoomme perimmäisiin totuuksiin ei kuitenkaan tapaa kuulua juuri minkäänlaista varmuutta, olemme taipuvaisia mieltämään mahdottomuuden olla uskomatta jonkinlaiseksi korkeampiin totuuksiin kohdistuvan tietämättömyyden kaltaiseksi. Silloin sanomme, ettemme usko, mutta yleensä tarkoitamme, ettemme voi tietää.

 

Ajattelen tämän tietämättömyyden lajin olevan ilmausta perimmäisen todellisuuden luonteeseen liittyvästä epävarmuudestamme. Tiedon epävarmuus ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, ettemme todella uskoisi; kyse voi olla ennen muuta siitä, ettemme syystä tai toisesta tunnista uskovamme, ja meillä on – kenties pitkälti kulttuuristamme juontuva – taipumus asettaa usko ja tieto vastatusten niin, että usko näyttäytyy tiedon puutteena ja korvaajana, kun taas jonkin asian tietäminen ei enää ole uskon kysymys. Käsittääkseni tämä on syvästi virheellinen ajatus; uskoa ja tietoa ei pidä asettaa vastakkain tähän tapaan.

 

Sopii toki kysyä, miksi olemme epävarmoja monista korkeammista totuuksista tai suorastaan taipuvaisia kieltämään ne. Miksi moni meistä väittää, ettei ole olemassa moraalisia absoluutteja tai että on mahdotonta tietää, onko Jumala olemassa? Tässä tieto ja usko asettuvat usein vastatusten: Jumalan olemassaolo on ”puhdas” uskon asia, johon tiedollisen varmuuden puuttuminen kehottaa ajattelevaa ihmistä suhtautumaan agnostisen varovaisuusperiaatteen mukaisesti.

 

Agnostinen varovaisuusperiaate edellyttää kuitenkin uskomista siihen, ettei perimmäinen totuus ole jotain, jolla olisi mitään olennaista tekemistä subjektiivisen partisipaation kanssa. Totuudelle asetetaan implisiittinen ehto: olipa se mitä tahansa, siitä perille pääseminen ei voi/saa olla riippuvaista subjektin sitoutumisesta siihen jonkin vastakkaisen vaihtoehdon hylkäämisen kustannuksella, vaan totuuden on oltava tässä mielessä ”objektiivinen” – jopa siinä määrin, että totuuden saavuttamisen ehtona pidetään juuri subjektiivisen sitoutumisen hylkäämistä, mikä on yksi agnostisen varovaisuusperiaatteen taustalla oleva perusintuitio. Sitoutuminen merkitsee puolueellisuutta. Puolueellisuus tosin voi olla totuuden saavuttamisen este vain, mikäli perimmäinen totuus uskotaan saavutettavan nimenomaan omaksumalla mahdollisimman täydellinen puolueettomuus. Taustalla on usein implikaatio perimmäisen totuuden tarkoituksettomuudesta, epäpersoonallisuudesta ja välinpitämättömyydestä.

 

Kannatan agnostista varovaisuusperiaatetta. Se on mielestäni perusteltua varsinkin alempien totuuksien selvittämissä. Korkeampien totuuksien suhteen se on kuitenkin kyseenalainen, sillä ei ole mitään syytä lähtökohtaisesti uskoa perimmäisen totuuden olevan välinpitämätön subjektiiviselle partisipaatiollemme; on siis myös täysin mahdollista, että perimmäinen todellisuus on saavutettavissa vain sikäli kuin agnostinen varovaisuusperiaate hylätään – välinpitämättömyysolettama saattaa olla silkka moderniteetin luomiin mielikuviin perustuva ennakkoluulo.

 

Jos näin on, tällöin kyse on tosiaan pois kääntymisestä, objektiivisuuden hylkäämisestä, antautumisesta sille mahdollisuudelle, että totuus on saavutettavissa vain niin, että subjekti suostuu osallistumaan siihen. Tällöin totuuden avautuminen edellyttää sitoutumista ja puolueellisuutta pikemmin kuin ”kaikkien vaihtoehtojen auki pitämistä”.

 

Jos perimmäinen todellisuus ei ole välinpitämätöntä – eikä ole mitään sitoutumatonta keinoa saavuttaa tietoa siitä, onko näin vai eikö ole – päädymme kierkegaardilaiseen ajatukseen, jossa totuus on subjektiivista, muttei suhteellista. Samalla joudumme toteamaan, etteivät usko ja tieto ole niinkään vastakkaisia kuin toisensa läpäiseviä. Ei ole puhdasta uskoa tai puhdasta tietoa, vaan molemmat näyttävät jollain tapaa edellyttävän toisiaan aivan kuten ei ole olemassa moraalista riippumatonta järkeä (moraaliton valinta ei voi olla järkevä, sillä se ei ole hyvä).

 

Kristinuskon mukaan totuudesta pääsee perille vain kääntymyksen (metanoia, mielenmuutos) kautta. Kristinusko tarjoaa selittävän viitekehyksen, jossa sekä totuuteen kuuluva puolueellisuus ja sitoutuneisuus että haluttomuutemme hyväksyä asian olevan näin näyttäytyvät ymmärrettävinä. Jos kristinuskon lankeemusmyytti sisältää likiarvoisessa muodossa totuuden inhimillisen halun ja järjen tilanteesta, on uskottavaa, että suhteessamme perimmäiseen todellisuuteen vallitsee kahtalainen asetelma: sen pakonomainen torjunta ja kyvyttömyys olla todella uskomatta siihen. Jälkimmäinen on edellisen seurausta, torjutun ikuista paluuta. Perimmäiset totuudet ovat äärimmäisen uskottavia, mutta agnostinen varovaisuutemme tuo yhtälöön tuon samaisen uskottavuuden kokoisen EHKÄn, minkä vuoksi on inhimillisen kokemuksen ja päättelyn perusteella mahdollista sanoa metafysiikan olevan epävarmuuden ja uskon aluetta juuri siksi, ettemme voi olla tietämättä/uskomatta sen olevan myös totuuden aluetta.

 

Luullakseni uskon ja tiedon väliseen erotteluun ja niiden keskinäiseen suhteeseen liittyy monia vakavia ennakkoluuloja. Olemme taipuvaisia hylkimään tietämisen varmuutta fundamentalismin ja typeryyden pelossa, ja hyvä niin. Siksi on lopulta tunnustettava myös agnostisen varovaisuusperiaatteen epävarmuus ja huomioitava vakavasti mahdollisuus, että se voi olla merkittävä este totuuden saavuttamiselle. Näin on ainakin silloin, jos pitää paikkansa, että totuudesta voi päästä perille vain sen puoleen kääntymällä, eräänlaisella ”uskon hypyllä” (jolla ei tarvitse olla mitään tekemistä voluntarismin tai desisionismin kanssa). Silloin se, joka vaatii jo etukäteen tiedollista varmuutta asiasta ennen periksi antamistaan, on itse asiassa se, joka torjuu totuuden objektiivisuuden ihanteen nimissä ja jää likiarvon tasolle. Likarvoisuudessa ei tietenkään ole mitään vikaa, ellei täsmällisyyden saavuttaminen ole mahdollista. Olisi kuitenkin virheellistä väittää totuuden olevan likiarvoinen vain sillä perusteella, että objektiivisuus on aina likiarvoista. Jos on mahdollista saavuttaa täsmällisyys, likiarvoon tyytyminen on typerää.

 

Mutta onko asia näin? Sitä emme voi tietää millään varmuudella. Joko se on niin tai sitten ei ole. Jos myönteinen vastaus on edes mahdollinen, agnostinen varovaisuusperiaate itsessään kehottaa meitä olemaan tälle vaihtoehdolle kriittiseen tapaan avoin. Mutta mille tällöin avaudumme? Agnostismin hylkäämiselle uskon hyväksi. On siis mahdollista, että on olemassa todellisuus – tosi todellisuus – joka paitsi edellyttää agnostismin mukaista kriittistä avoimuutta, myös pakottaa antamaan periksi mahdollisuudelle, että agnostismi (joka perustuu pyrkimykselle objektiivisuuteen) on pelkkä välivaihe, johon pysähtyminen muuttaa sen omaksi vastakohdakseen eli totuutta hylkiväksi torjunnaksi.

 

Ei myöskään tunnu epäuskottavalta ajatella, että perimmäinen todellisuus on ehkä välttämättä sellainen, jossa subjektiivisen ja objektiivisen tietämisen ero romahtaa. Jos alkuperämme on tuossa todellisuudessa, tämä vaikuttaa tosiaan väistämättömältä. Olemme osa maailmaa, jossa objektiivisuuden ihanne tarkoittaa kykyä asettua keinotekoisesti tuon maailman ulkopuolelle ja tehdä siitä näin tutkimisemme kohde. Perimmäinen todellisuus ei kuitenkaan ole tällä tavoin tutkittavissa. Siksikin olemme epävarmoja. Emme tahdo antautua tutkimattomalle, mutta kuten jokainen todellinen tutkija ja tieteentekijäkin tietää, vain siten on mahdollista saavuttaa totuus.