19.10.2020

Imperatiivinen suvereniteetti, uusliberalismi ja radikaalioikeisto


Radikalisoituvaa oikeistoa ja uusliberalistista hegemoniaa yhdistää eräänlainen oikeaoppisuus. Tähän liittyy paitsi kapitalistinen monopolisoitumistendenssi, myös – bataillelaisittain – valtiovallan perustava ja keskittymään pyrkivä imperatiivinen suvereniteetti. Nationalismissa tämä imperatiivisuus on avointa ja jokseenkin kiistatonta, mutta uusliberalismissa talouden ylivaltaa korostava julkinen imago pyrkii hämärtämään asetelmaa, jonka sekavuus ja ristiriitaisuus paljastuu kuitenkin uusliberaalin makrotalousopin käytännössä.
 
Uusliberaalissakin ajattelussa taloudellinen menestyksellisyys saa väistyä imperatiivisen suvereniteetin keskittymisen eduksi. Kuten Antti Salminen ja Tere Vadén huomauttavat Energia ja kokemus -teoksessaan,

[n]ykytilanteessa keskittymistendenssi voidaan todeta esimerkiksi Žižekin ja monien muiden huomaamasta kehityksestä, jossa kaikesta vallanjako-opista, sananvapaudesta ja vapaasta kilpailusta huolimatta ”sattuu käymään niin”, että poliittiset johtajat ja lähes monopoliasemassa olevien yritysten johtajat ovat samaa sakkia, esimerkkeinä Berlusconin Italia, Putinin Venäjä ja keskusjohtoinen Kiina. (…) [I]mperatiivinen suvereniteetti ei tarvitse eikä siedä kilpailijoita.

Tässä mielessä nationalistinen tai oikeistoradikaali, talouden ylivaltaan kohdistuva yhteiskuntakritiikki, menettää uskottavuuttaan sikäli kuin pyrkii alistamaan taloudellisen makrotason todellisuuden eksplisiittisesti jonkinlaiselle suvereniteettiin nojaavalle politiikalle. Toisaalta tyypillinen oikeistoradikaali näkemys tulkitsee taloudellisen eliitin olevan enemmän tai vähemmän ”punavihreää” tai ”kommunistista”, jolloin vaatimus talouden ylivallan torjumisesta on ylipäätään harvinainen tai jää sivuseikaksi.
 
Oikeistoradikalismissa vastakkain eivät asetu niinkään uusliberalistinen talousoppi ja mystis-uskonnollinen kansa kuin identiteettipoliittinen punavihreä globalismi ja mystis-uskonnollinen kansa geopoliittisten ja talouteen liittyvien tosiasioiden ja ongelmien palautuessa melkein yksinomaan kulttuuripoliittisiksi kysymyksiksi. Näin esimerkiksi pääoman ja valtiovallan suvereniteetin keskittymisen tendenssit yhdistyvät toisiinsa ”kulttuurimarxismin” kaltaisessa fetissikäsitteessä. Samalla kadotetaan mahdollisuus tarkastella näitä tendenssejä niiden vaatimassa rakenteellisen kritiikin horisontissa.
 
Sekä uusliberalismi että nationalismi tuottavat viime kädessä staattisia hierarkioita, joiden kehyksissä liberaali yksilösubjekti taantuu – jopa oman ylittämisensä nimissä, kuten fasismissa – uhraamaan autonomiansa jonkin itseään suuremman kokonaisuuden nimissä, kutsuipa tätä kokonaisuutta sitten ”taloudeksi”, ”vääjäämättömyydeksi”, ”vaihtoehdottomuudeksi” tai ”kansakunnaksi”. Ongelma ei ole niinkään liberalismin opeista poikkeamisessa kuin sen omien, sisäisten jännitteiden todellistumisessa: nationalistinen subjekti on hyvin täsmällisessä mielessä liberalismin eetoksen paluupostia ja kääntöpuoli, uusliberalistisen kehityksen jatke ja oheisfiktio.
 
Kuten Adornoa soveltaen voi huomauttaa, liberaali vetoaminen ihmisoikeuksiin, -arvoon ja yleiseen inhimillisyyteen saa nationalistit ja fasistit puolustamaan näkemyksiään vain entistäkin raivokkaammin: harva piittaa sen enempää rasistiksi kuin kansallissosialistiksi leimautumisesta, kuten monet verkkolehti Sarastuksen artikkelit tai ihmisoikeusmyönteisen ja avoimesti liberaalin Silakkaliikkeen kohtaama vihamielinen vastareaktio vuodenvaihteessa 2019–2020 paljastavat. Toisaalta liikkeen sisäpiirissä käyty keskustelu ja metakeskustelu osoittavat performatiivisestikin, kuinka hankalaa on vastustaa rasismia ja fasismia perinteisestä oikeisto–vasemmisto-jaosta irrallaan ajautumatta umpikujaan, jossa ”liberaalia” on lähinnä tyypillinen oikeistolainen vaatimus politiikan ja ideologian hylkäämisestä ”yhteisen asian” eduksi. Pelkkä oikeiston ja vasemmiston käsitteiden marssittaminen keskusteluun poikii helposti syytöksiä ”vastakkainasettelun” lietsomisesta, kuten oma kokemukseni on osoittanut. Tämä todentaa paitsi Silakkaliikkeen kaltaisten hyvää tarkoittavien antirasististen ja -fasististen avausten ristiriitaisuuden ja sisäisen jännitteisyyden, myös laajemmin liberaalin ajattelun umpikujan. Sen ongelmat ovat jälleen ikävästi edessämme, ja vaikka kommunismista puhuminen on nykyään epämuodikasta ja röyhkeää, se voi hyvinkin olla lähitulevaisuudessa aivan välttämätöntä. Ellei ole sitä jo nyt.
 
 
(Tämä teksti on osa piakkoin Hamarassa ilmestyvää laajempaa artikkeliani ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”.)
 

11.10.2020

Avoin kirje kristillisdemokraattien Kikkis Mikkolalle

 
Arvoisa Kikkis Mikkola,
 
6. lokakuuta esititte poliitikkoprofiilinne sivulla Facebookissa taannoiseen Kaisaniemen pippurikaasutapaukseen liittyvän kommentin, jossa muun muassa kritisoitte Elokapinan mielenosoittajien toimintaa moittien heitä poliisin uhmaamisesta ja pippurisumutteesta uhriutumisesta. Mielestänne ”tarina opetti kansalle”, että ”laittomuus on hyväksyttävää ja ammatiksi ei kannata valita poliisia”. (Tällainen implisiittinen pedagoginen huomio ”kansan” oppimiskyvystä on kiinnostava, mutta valitettavasti menee liiaksi aiheemme sivu.)
 
Koska olin itsekin kirjoittanut samasta aiheesta kriittisen tekstin, jaoin sen lyhyellä saatteella päivityksenne kommenttikenttään. Kaikesta päätellen luitte kirjoitukseni ajatuksella ja kommentoitte sitä tuoreeltaan. Tässä kommentissa, joka nyttemmin on jälkiä jättämättä kadonnut tai poistettu, huomautitte, ettette ”sinänsä puolusta pippurisumutteen käyttöä” ja suhtaudutte kriittisesti mielenosoittajien toimintaan, ”jota kohtaan kritiikkiä en ole mediassa tai kaltaisesi ajattelijoiden suunnalta kohdannut lainkaan”.
 
Vastasin tähän laajahkolla kommentilla, jossa tiivistin tekstini pointit (kommenttini kokonaisuudessaan tämän kirjeen loppuliitteenä). Huomautin muun muassa, että esittämäni ideologiakritiikin valossa mielenosoittajien toiminnan kritisointi olisi ”melko epäjohdonmukaista” ja kirjoitin mielestäni olevan olennaisempaa
 
pohtia kriittisesti jännitettä, joka tämän tapahtuman kokonaisuudessa jäsentyy nähtäväksemme. Yksi sen edellytys on tunnistaa fetisistinen tapa ja logiikka, jolla lakiin ja järjestykseen vetoaminen tässä yhteydessä toimii.
 
Tähän kommenttiini ette enää vastannut, ja hiukan myöhemmin huomasin sen salaperäisesti kadonneen koko keskusteluketjusta.
 
Koska olin kirjoittanut tekstin Wordiin, sain tietenkin kopioitua sen vaivattomasti takaisin ketjuun sellaisenaan. Muutaman tunnin kuluttua huomasin kommentin kuitenkin jälleen kadonneen; kopioin ja liitin sen jälleen takaisin ketjuun. Salaperäinen katoamisen ja ilmaantumisen tanssi jatkui vielä muutaman toiston verran. Tänään aamupäivällä muuan keskustelua seurannut ystäväni kertoi koko keskusteluketjun – mukaan lukien oma edeltänyt vastauksenne jakamaani linkkiin – kadonneen, ja kun kävin tarkistamassa asian, huomasin, ettei päivityksenne alle ole enää mahdollista kommentoida mitään.
 
Sivunne ja poliitikkoprofiilinne haltijana teillä on tietenkin oikeus toimia kriittisten keskustelujen suhteen täsmälleen haluamallanne tavalla, enkä katso teidän syyllistyneen sananvapauteni rajoittamiseen millään sellaisella tavalla, joka oikeuttaisi minut vähimmässäkään määrin asettumaan jonkinlaiseksi uhriksi. Kommenttini oli laaja ja provosoiva, ja kun sitä vertaa muihin päivityksen kommenttikenttään tulleisiin tsemppihenkisiin ja myötäileviin palautteisiin, se lienee näyttänyt jokseenkin rumalta esitykseltä – siitäkin huolimatta, että tekstini on (kuten jokainen voi lukea) kriittisyydessään asiallinen, sillä enhän missään kohdin esitä mitään henkilöön menevää arvostelua tai muutenkaan poikkea yleisestä kriittisen keskustelun protokollasta. Saatan olla raflaava ja kärkevä, mutta nähdäkseni kärjistykset kuuluvat debatoinnin taiteeseen, ja niillä on ansionsakin, kun ideana on korostaa sitä, mikä kulloinkin koetaan olennaiseksi.
 
Voin tietenkin olla aivan kaikin tavoin väärässä: ehkäpä mikään tapahtunut – kuten tietyn keskusteluketjun arvoituksellinen katoaminen – ei liity mihinkään suorittamaanne rajoittavaan toimenpiteeseen, vaan kyseessä on pelkkä tekninen vika. Olkoon tämäkin varaus nyt esitetty ja julkilausuttu, jotta turhia väärinkäsityksiä ei pääsisi syntymään. Tästä eteenpäin kirjoitan kuitenkin sen olettamuksen ja arvelun varassa, että kyse on alusta saakka ollut systemaattisesta keskustelun etiikkaan ja praksikseen liittyvästä toiminnasta, jossa olette käyttänyt oikeuttanne profiilinne ja sivustonne haltijana parhaaksi katsomallanne tavalla.
 
Minulle tuntemattomaksi jäävistä syistä tämä parhaaksi katsomanne tapa on ollut 1) kommenttini toistuva poistaminen ketjusta ja tämän osoittauduttua tehottomaksi 2) koko aiheeseen liittyvän, kommenttikentässä linkkijaollani avaamani ketjun poistaminen ja kommentoinnin estäminen. (Tapahtumien edetessä otin myös joitakin valaisevia kuvakaappauksia niiden mahdollisen dokumentaarisen arvon vuoksi. En kuitenkaan jaa niitä tässä.)
 
Sananvapautta lahjomattomasti puolustavan kristillisdemokraattisen puolueen vastuullisena poliitikkona uskon Teidän ymmärtävän, ettei tällainen toiminta välttämättä näyttäydy keskustelueettisesti ja vuorovaikutuksellisesti kaikista suoraselkäisimpänä vaihtoehtona reagoida kriittisiin näkemyksiin. Epäilemättä Teillä on (eettisesti) perustellut syynne toimia näin; niiden arvuutteleminen ylittää kuitenkin pätevyysalueeni.
 
Useiden julkisten, kriittisten sananvaihtojen konkarina tunnustankin kokevani tällaiset tilanteet hieman hämmentävinä ja jopa turhauttavina. Tämä saattaa kuitenkin olla pelkkä sivuseikka, mikäli asetamme tapahtuneet tosiasiat (tai sellaisiksi olettamani asiat) laajempaan kontekstiin poliittisen keskustelun etiikasta ja valmiudesta sietää kriittisyyttä, joka nostaa esiin antagonismeja, joiden käsittelemistä voi vaikeuttaa niinkin arkinen asia kuin kompetenssin puute. En tietenkään vihjaa tällä Teidän kompetenssinne mahdolliseen puutteeseen, sillä jos kritiikkiini vastataan tähän tapaan kuin nyt on vastattu – ikään kuin vastaamatta jättäen, ”hiljaisuuden” huokoisella ja rationaalisella politiikalla –, voivat syyt olla mitä tahansa, eikä minulla ole realistisia mahdollisuuksia tietää niitä.
 
Tässä kohtaa lienee oikeutettua pohtia hiukan sitäkin, miksi kirjoitan aiheesta kokonaisen avoimen kirjeen muotoisen blogitekstin. Luultavasti patologisista syistä; mutta onhan tällaisen siirron perusteleminen ”yleisellä keskusteluetiikalla” ja ”huolestuneisuudella” toki luvattoman helppoa. Tämä ei kuitenkaan olisi kovin kiinnostavaa – minkä lisäksi se olisi hiukan tekopyhää, samaan tapaan kuin vetoaminen lakiin ja järjestykseen tilanteessa, jonka epäämätön crux interpretum avautuu ymmärryksellemme juuri sikäli kuin paikannamme diskurssiamme ja ajatuksiamme sementoivat fetisismit. (Viittaan tietenkin itse aiheeseen.) Jääköön siis etiikan takana piilottelu: en kirjoita ilmaistakseni huoltani ”kriittisen keskustelun tilasta” sen enempää kuin uhriutuaksenikaan. Kenties en vain voi vastustaa houkutusta luoda keinotekoisia tapausesimerkkejä torjunnasta, jolla yhteiskuntajärjestystämme pidetään yllä…
 
Ja sietääpä vielä lisätä, että tämä hiljainen katoamisten ja ilmaantumisten tanssi on kieltämättä ollut outo ja huvittavakin kokemus. Mitä kaikkea siitä pitäisi – ja mitä kaikkea siitä voikaan ajatella! Vai tapahtuiko sitä edes? (Pitäkäämme mielessä ”teknisen vian” horisontti ja mahdollisuus!) Ja mitä nyt tapahtuu? Onko tämä väärin?
 
Lisäksi lupaan Teille, että kriittisinkin vastineenne tämän blogin kommenttikentässä tai Facebookissa huomioidaan, eikä se – mikäli asia minusta riippuu (ainahan voi tulla teknisiä vikoja) – joudu kohtaamaan Suuren Katoamisen ahdistavaa mustuutta, vaan pelkän poliittisen debatin liejuisen syöverin, jossa kiista on olemassa silkkaa hedelmöittämistä varten. Oman ymmärrykseni mukaan politiikan ulottuvuuteen kuuluu valmius julkiseen kritiikkiin ja kiistelyyn, mitä hyvin suuressa määrin kannustan olemaan pelkäämättä tai karttamatta.
 
 
Kunnioittavasti
 
Markus Niemi
kirjailija
 
 
LIITE:
 
Kommenttini aloittamaani ketjuun poliitikko Mikkolan Facebook-päivityksen kommenttikentässä
 
En minä varsinaisesti kritisoikaan mielenosoittajien toimintaa. Se olisi kirjoituksenikin valossa melko epäjohdonmukaista, kun huomioi ideologiakritiikkini. Pointtinihan oli: 1) mielenosoittajien toiminta artikuloi totuuden tavalla, joka oli aidosti poliittinen eli häiritsevä; ja 2) tämä häiritsevyys (viestin ilmeinen selkeys ja ymmärrettävyys yhdistettynä haluun olla sitä ymmärtämättä) tuotti torjuntareaktion.
 
Kirjoituksessani kritisoin erityisesti lakiin ja järjestykseen vetoamista sen fetisistisen ulottuvuuden vuoksi. Näin yhteiskunta (tai porvarillinen hegemonia) toki tyypillisesti toimii, kun kohtaa antagonismin ja umpikujan, jota yrittää kaikin tavoin olla tietämättä – tiedon uhatessa järjestelmän kitkattoman jatkuvuuden (porvarillisen elämäntavan) moraalista oikeutusta.
 
Pidän tätä tilannetta esimerkkinä poliittisesta tapahtumasta, joissa ”etiikka” yritetään reaktionaarisesti pelastaa vetoamalla lakiin korvikeobjektina. Miksi kritisoisin mielenosoittajia tempauksestaan, joka – vaikka rikkoo lakia ja vastustaa esivaltaa – on ilmeisellä tavalla eettisempää kuin heitä ympäröivä, lailla paketoituun väkivaltaan perustuva järjestelmä? Olennaisempaa on pohtia kriittisesti jännitettä, joka tämän tapahtuman kokonaisuudessa jäsentyy nähtäväksemme. Yksi sen edellytys on tunnistaa fetisistinen tapa ja logiikka, jolla lakiin ja järjestykseen vetoaminen tässä yhteydessä toimii.
 
Kirjoitin blogitekstini itsenäisesti, törmäsin tähän päivitykseesi vasta tekstin valmistuttua, joten kirjoitukseni kritiikki ei kohdistu yksilöidysti siihen, mitä yllä esität. Moni kristillisdemokraatti toki puolustaa poliisin toimintaa aina sumutetta myöten, ja kieltämättä tämä on minusta hämmästyttävää, joskaan ei odottamatonta. Eiväthän Jeesuksen ajan uskovatkaan piitanneet viestintuojan sanomasta, vaan keskittyivät pöytätapoihin ja tahtoivat kovempaa kuria. Sama juttu aina, kun parannuksen tekoon kehotetaan…
 
Sivistysvaltio on hieno ihanne ja kannatan sitä, mutta sellaisena en nykyistä Suomeamme aivan kykene pitämään.
 
EDIT: Laitan tämän kommenttini tähän nyt jo 5. kerran, sillä jostain syystä se tuntuu aina poistuvan ketjusta jälkiä jättämättä…
 

8.10.2020

Pippurikaasua ymmärrykseen


Elokapina-ilmastoliikkeen mielenosoitus Helsingin Kaisaniemessä lauantaina 3.10. nousi otsikoihin poliisin suihkutettua toistuvasti pippurisumutetta liikenneväylällä passiivisena istuvien mielenosoittajien päälle. Tapauksesta tekee kohahduttavan sen ilmeinen väkivaltaisuus: pippurisumutteen saaminen silmiin ja hengitysteihin on tuskallinen kokemus, eikä paikan päällä napatusta videoklipistäkään ole poliisin PR:ksi. Päällimmäinen vaikutelma on ilmeinen ja selvä, ikään kuin tyhjästä silmille purkautuva väkivalta.
 
Sosiaalisen median jakolinjat olivat tavallaan ennalta-arvattavat. Liberaalit asettuivat puolustamaan mielenosoittajia ja kritisoimaan poliisia liiallisesta voimankäytöstä; konservatiivit puhuivat laista, kurista ja järjestyksestä sekä näiden ylläpitämisen vaatimista välttämättömyyksistä. Vellovan keskustelun käynnistänyt akanvirta, väkivallan äkillinen ja kiusallinen tosiasia, sotkee niin liberaalien kuin konservatiivienkin pasmat.
 
Sillä juuri väkivallasta ja sen reaalisuudestahan on kysymys: väkivallasta, joka ”normaalisti” kykenee säilyttämään vallitsevat olot pelkällä konkreettisella uhallaan, mutta purkautuu esiin silloin, kun poliisijärjestyksen (käytän käsitettä rancièrelaisittain eli kuvauksena mistä tahansa valtiojärjestelmästä vastakohtana aidolle poliittiselle tapahtumalle) symbolinen auktoriteetti törmää repeämään, joka vaikuttaa siihen ”traumaattisesti”.
 
Vihjaan siis siihen, ettei tapauksen väkivaltaisuus ole lainkaan sattumanvaraista, eikä kyse ole pelkästä poliisi-instituution yksittäisen toimijan ylilyönnistä. Lakiin ja järjestykseen vetoava konservatiivi toimii tietenkin fetisistisesti pyrkiessään puolustamaan kaasuttamisen brutaalia oikeutusta, mutta laki paljastuu fetissinä juuri silloin, kun tapahtumien todellisuuteen ilmaantuu jotain reaalista, joka juuri reaalisuutensa vuoksi on torjuttava.
 
Kun liberaali kauhistelee konservatiivin osoittamaa raivokasta hyväksyntää systeemin kudoksesta purkautuvalle järjestyksen nimeä kantavalle väkivallalle, mutta tuomitsee äänekkäästi Elokapinan poliittisen pyrkimyksen hyödyntää kansalaistottelemattomuutta ulkoparlamentaarisena mobilisaation muotona, voi tietysti kysyä, eikö tässäkin ole jotain fetisististä. Tapahtuman tosiasiallinen järkyttävyys ei ole sen enempää poliisin ylimitoitetussa voimankäytössä kuin siinäkään, että Elokapina on de facto liike, joka ei kaihda lain rikkomista saadakseen äänensä kuuluviin. Kyse on tavallaan näiden kahden yhdistelmästä, siitä, mitä se tahtomattamme nostaa esiin.
 
Systeemimme perustassa on piilevä ja kiusallinen valmius suoraan väkivaltaan, jota myös surutta käytetään, kun poliisijärjestys joutuu vastakkain jonkin aidosti poliittisen kanssa. Ja mikä voisi olla aidommin poliittista kuin nuorison järjestäytynyt, yleisen fossiilisen elämänmuodon (tieliikenne) minimaalista, mutta konkreettista häirintää harjoittava laiton ja passiivinen, leimallisesti (muttei reaalisesti) väkivallaton demonstraatio, jota ei ole keksitty parlamenteissa ja elinkeinoelämän kabineteissa, vaan jonka taustalla on metropolien sykkeessä kuhiseva kollektiivinen ja aktiivinen, kaiken konsensuaalisen, uusliberaalin rationaalisuuden vastatietoisuus? Ja mikä voisi olla traumaattisempaa kuin vihje tämän tietoisuuden artikuloimasta, kaikelle laille ja järjestykselle vastakkaisesta totuudesta – vielä perustavamman lain nimissä?
 
Kiista ja konflikti syntyy, kun luulotellun yhteisyyden muodostavat olennaiset jaot yhteiskunnan määriteltyjen ja tilastoitujen jäsenistöjen ja ryhmien välillä paljastuvat tietyn (poliittis-dogmaattisen) normiston tuottamiksi – tämän ”tuotannon” samalla rakoillessa kuin itsestään. Poliittisessa tapahtumassa ylimäärä – tässä tapauksessa ”ekstremistiseksi” luokiteltu nuorten ihmisten kansalaistottelematon joukkoliike – puhuttelee yhteiskuntaa paitsi samastamalla itsensä siihen (”meihin”) myös asettaen sen kokonaisuutena, eettisesti, itseään vastapäätä.
 
Elokapinan puhuttelun sisältämä vaade myös tunnistettiin siksi, mitä se oli: yhteiskunnalliseksi puheeksi. Poliisivallan reaktion voikin tulkita paitsi konkreettisena, myös symbolisena kaasuttamisena, teeskenneltynä ja frustroituneena vastauksena selvästi artikuloituun ja täysin ymmärrettyyn puheeseen. Pippurikaasu on sumua, jolla poliisivalta koettaa peittää asetelman häiritsevän tosiasiallisuuden: sen, että viesti on ymmärretty, nuoriso on oikeassa, eikä mitään aiota tehdä.
 
Koska poliisin toiminta kaikesta tehokkuudestaan huolimatta kärsii yleisen poliisijärjestyksen tasolla suunnattomasta epäuskottavuudesta – vastapainona mielenosoittajien viestin liialliselle ja traumaattiselle uskottavuudelle – tarjoutuu ”laki ja järjestys” (sekä siitä piittaamaton nuoriso) helpoksi korvikeobjektiksi. Hyvinvointivaltion demokraattiset rippeet ja yleinen uhritietoisuus ovat joka tapauksessa herkistäneet meitä siinä määrin, että mikäli poliisin toiminnan haluaa nähdä ongelmattomana, on fetissillä oltava nimi, joka viittaa demokratian kokoisiin instituutioihin samalla kun ikään kuin demokraattisen järjestyksen nimissä kadottaa demokratian todellisen, radikaalin ytimen.
 
Kun etuoikeutettu keskiluokka konservatiiveineen, populisteineen ja kristillisdemokraatteineen ryhtyy valittamaan maassa istuvien nuorten laittomuuksista ja vääränlaisesta yhteiskuntakritiikistä, tiedämme ainakin tämän: 
nuorten viesti ei voisi olla selkeämpi, ja poliisivallan sumutusreaktio kertoo, että se on myös ymmärretty erinomaisen hyvin. Kun totuuden ei haluta häiritsevän nykymenoa, se peitetään lailla ja järjestyksellä. Symbolisen järjestyksen tasolla tässä ei ole mitään epäselvää eikä satunnaista.
 
 

4.10.2020

Silakkaliikkeen somessa moitittiin vastakkainasettelujen lietsomisesta


Edellinen blogitekstini synnytti Silakkaliikkeen somessa melkoisen kommenttivyöryn. Monia ärsytti tapani kytkeä yhteen kapitalismi, rasismi ja fasismi; lisäksi minua kritisoitiin vastakkainasettelun lietsomisesta ja ideologisesti latautuneesta tekstistä. Sosiaalisen median protokollalle tyypillisesti näitä kritiikkejä ei täsmennetty tai perusteltu. Ei, vaikka pelkkä polarisaatio sinänsä ei voi olla ongelma (muuten Silakkaliikekin ”lietsoisi vastakkainasetteluja” jo sillä, että asettuu rasismia ja fasismia vastaan) ja vaikka tekstini oletettu ideologisuus toimii pelkkänä leimakirveenä (ikään kuin tekstini ”ideologia” ei olisi lainkaan ideologian kritiikkiä ja niin edelleen). Suosittelenkin kaikkia asianosaisia lukemaan tekstini ajatuksella, sillä kiistän ehdottomasti syytökset siitä, että esimerkiksi yrittäisin ”pakottaa” ketään näkemään poliittista todellisuutta minun tavallani.
 
Tällainen kritiikki heijastaa tietenkin ennen muuta Silakkaliikkeen kaltaisen väljän kollektiivin omia ideologisia ongelmia. Liikkeen leviämistä on sen perustamisesta saakka varjostanut vaara muuttua samanmielisten perusneurootikkojen identiteettipoliittiseksi hymistelykerhoksi, jonka ”antirasismi” ja ”antifasismi” taantuvat poliittiseksi korrektiudeksi ja eettiseksi vaatimukseksi olla pahoittamatta kenenkään mieltä missään olosuhteissa. Että tämä tendenssi on edelleen olemassa, käy hyvin ilmi siitä, kuinka muuan tekstistäni provosoitunut kommentoija vaati sanojen ’vasemmisto’ ja ’oikeisto’ kieltämistä – niiden käyttö kun vain lietsoo kaikenlaista turhaa polarisaatiota.
 
Jo Silakkaliikkeen agendan määrittelevä rasismin ja fasismin vastustaminen on tietysti läpeensä poliittista, ja vaikka sitä esiintyy niin vasemmalla kuin oikealla, ”vastakkainasettelun” ongelmaan ajaudutaan heti, kun on alettava miettiä sitä, mitä näiden asioiden vastustamisella puolustetaan. Jakamatonta ihmisarvoa ja -oikeuksia? Entä tarkoittaako tämä kapitalismiin kohdistuvaa kriittisyyttä vai ei?
 
Aivan – on jatkettava kysymällä, mikä on kapitalismin suhde fasismiin ja rasismiin; mikä on markkinoiden suhde ihmisen vapauteen tai sen puuttumiseen; miten kapitalistinen systeemi suhteutuu ihmisoikeuksiin tai niiden rikkomiseen; ja niin edelleen. Jos sattuu osoittautumaan – kuten usein sattuu – että nykyinen talousjärjestelmämme muodostaa olennaiset mahdollistumisen ehdot monenlaisille rasistisille ja fasistisille sorron muodoille sekä edellyttää rakenteidensa tasolla ihmiseen kohdistuvan systemaattisen riiston (lisäarvontuotanto, pääoman kasautuminen) lukemattomista muista ihmisoikeuksiin liittyvistä ongelmista puhumattakaan, näyttää minusta jokseenkin selvältä, että vakava suhtautuminen Silakkaliikkeen toimintaan tarkoittaa kapitalismikriittisyyttä, kutsuipa sitä nyt sitten kommunismiksi tai ei.
 
Se, että esimerkiksi kielletään sotkemasta kapitalismin kritiikkiä Silakkaliikkeen asiaan – kuten muuan kommentoija vaati – tarkoittaa käytännössä yllä mainittujen ”jossien” kiistämistä ja sivuuttamista, mikä on kaikkea muuta kuin neutraali, ideologiasta vapaa teko. Perinteisesti kapitalismin, fasismin, rasismin, vapaudenriiston ja ihmisoikeusrikkomusten keskinäisten ja elimellisten yhteyksien kieltäminen on ollut uusliberaalin oikeiston heiniä, ja ajattelun syyllistymiseen vanhaan kunnon oikeistolaiseen ideologiaan tällainen riittää enemmän kuin hyvin.
 
Se, että avoin ja kriittinen vasemmistolaisuus samastetaan Silakkaliikkeen somessa ”ideologisuuteen” ja ”puoluepolitiikkaan”, onkin hedelmällisintä ymmärtää sosiaalisen todellisuutemme objektiivisen jännitteisyyden heijastumaksi. Rasismin ja fasismin vastustaminen ”neutraalilta pohjalta” kaikkia vastakkainasetteluja välttäen on mahdottomuus, mikäli pyrkimyksenä on välttää epä-älyllistä taantumista ja selvää ideologista kapseloitumista. Voi kysyä, missä määrin tällaiset kriittiset, avoimen poliittiset puheenvuorot uhkaavat mitään todellista yhteisöllistä solidaarisuutta. On hankala nähdä, miksi jännitteiden kieltäminen ja välttäminen olisi jotenkin enemmän yhteisöhenkeä luova asia kuin vaikkapa sen pohtiminen, mitä näiden jännitteiden kanssa toimeen tuleminen tarkoittaa.
 
Täytyykö Silakkaliikkeen agendan ajamisen sitten tarkoittaa jonkinlaista kommunismia? En näe, miksi täytyisi. Voiko oikeistolainen vastustaa rasismia ja fasismia? En näe, miksei voisi. Ei se, että olen tässä tekstissäni tuonut esiin, mikä joidenkin kommentoijien kritiikissä mättää ja miksi antirasismi ja -fasismi tarkoittavat minulle laajaa, koko kapitalistiseen systeemiin kohdistuvaa kriittisyyttä – tai edes se, että olen julkikommunisti – voi mitenkään tarkoittaa, että ”kunnon silakka” on kaikesta tästä yhtä mieltä kanssani. Itse tunnustan jo saman tien, etten ole Silakkaliikkeen aktiiveja, eikä minua kiinnosta, keitä ovat liikkeen ”me” ja ketkä puolestaan ”ne”. Sen ei periaatteessa tulisi kiinnostaa muitakaan.
 
Monien politiikka-aiheisten keskustelujen konkarina olen usein pannut merkille, kuinka pelkkä vallan mekanismien toiminnan kuvaileminen – ilman että siihen sisältyy suoranaista kritiikkiä – koetaan jollain tapaa provosoivana. Otetaan fiktiivinen esimerkki. Puhumme ystäväni kanssa julkisen median harjoittamasta ”pehmeästä” kontrollista; kerron, kuinka moderni, kapitalismiin sidottu valtiokoneisto pyrkii vaikuttamaan käytökseemme hyödyntämällä tieteellisen tiedon auktoriteettia.
 
Valitsen esimerkikseni alkoholinkäytön: iltapäivälehtien siteeraamat jokavuotiset tutkimukset alati supistuvista ”sallittujen annosten” määristä, ex-alkoholistien kertomukset painajaismaisista ryyppyvuosistaan ja väärinkäytön karmeista seurauksista, suihkunraikkaiden julkkisten pakkomielteinen ilakointi alkoholittoman elämän autuudesta ja kuplivat kehupuheet nollaprosenttisten kaljojen, viinien, drinkkien ja kuohareiden luksuksesta.
 
Tässä vaiheessa minut keskeytetään. Huomautetaan, ettei tiede sentään mitenkään väärässä näissä asioissa ole; kysehän on sentään kansanterveydestä ja tosiasioista, oikeastaan kaikin tavoin omaksi parhaaksemme – ja niin edelleen. Vastaan, etten lainkaan kritisoi tiedettä tai tosiasioita sinänsä, kuten varmasti huomaat, vaan esitän ainoastaan deskriptiivisen esimerkin vallan toiminnasta modernissa yhteiskunnassamme. Nykyajan herra ja mestari kätkeytyy tieteellisen tiedon neutraalin asiantuntijahahmon taakse. Samalla tieto menettää neutraaliutensa, jota sillä ei koskaan ollutkaan.
 
Näin iltapäivälehtien siteeraamien tutkimusten ja kertomusten varsinainen idea ei olekaan välittää meille tietoa alkoholin vaaroista, vaan harjoittaa hienovaraista ruumiin ja nautinnon kontrollia, joka viime kädessä tekee meistä sovinnaisia yhteiskunnallisia subjekteja. Muitakin kontrollin muotoja on: vaikkapa asuntovelka (pakottaa palkkatöihin ja keskiluokkaiseen subjektiviteettiin) tai vastikkeellisen sosiaaliturvan järjestelmä (kiristää köyhyydellä, alistaa toistuviin seurantoihin, pakottaa hakemaan ja vastaanottamaan palkkatyötä). Esimerkkejä riittää.
 
Vallan toiminnan kuvailulla on siis melkein poikkeuksetta provosoiva vaikutus. Siksi kaiketi myös Silakkaliikkeen ryhmään jakamani analyysi, jossa muun muassa esittelen oikeiston poliittista ontologiaa, herätti melkoista ärtymystä ja moniaalle haarovaa keskustelua. Valta on kaikkea muuta kuin neutraalia, ja hyväntahtoisenakin se pyrkii kätkemään mahdollistumisena ehdot, sillä loppujen lopuksi vallalla on vain yksi päämäärä: vallan säilyminen.
 
(Tätä kirjoittaessa en vielä tiedä, hyväksyykö ylläpito postaukseni, johon linkitän tämän kirjoitukseni, enkä ole varma, saavuttaako se niitä Silakkaliikkeen aktiiveja, jotka paitsi tiedostavat ”poliittisesti” tai ”ideologisesti sitoutumattoman” ajattelun velttoudet ja ongelmat, myös – huolimatta siitä, jakavatko ajatteluni vasemmistolaisuutta vai eivät – tajuavat, ettei tällä, mitä kirjoitan, ole mitään tekemistä joutavan riidankylvämisen kanssa.)
 
 

1.10.2020

Oikeistoradikalismi on (uus)liberalismin umpikuja


David Graeber erottaa esseessään ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä” oikeiston ja vasemmiston poliittiset ontologiat niihin liittyvien valtakäsitysten perusteella. Oikeistolle poliittinen ”realismi tarkoittaa tuhovoimien huomioimista”, sillä sen ”poliittinen ontologia perustuu väkivaltaan”. Vasemmiston poliittinen ontologia asettaa lähtökohdakseen mielikuvituksen ja korostaa näin ”luovia, tuottavia ja uutta synnyttäviä voimia”.
 
”Oikeistolaisen ajattelun ydin” tiivistyy Graeberin mukaan (lausumattomaan) oppiin väkivallasta, joka viime kädessä määrittelee ”hienovaraisin keinoin” sen, mistä yhteiskunnassa on kysymys ja mikä yleensä kuuluu ”terveen järjen” piiriin. Koska oikeiston poliittisen ontologian perustana on yhteiskunnalliset suhteet ja ajateltavan rajan määrittelevä väkivalta, on helppo nähdä, miksi oikeistolainen ”valtasuhteiden kritiikki” on usein reaktiivista, pinnallista ja tyystin ei-rakenteellista. Esimerkiksi luokan kriittinen käsite on oikeistolaisessa yhteiskunta-analyysissa periaatteessa ”mahdoton” teoreettinen apuväline sikäli kuin se paljastaa yhteiskunnallisten, neutraaleina näyttäytyvien erojen ja luonnollisina ilmenevien hierarkioiden edellyttämät väkivaltaiset muutokset ja niitä kannattelevat rakenteet, joiden legitimoimisen ja kätkemisen voi nähdä yhdeksi oikeistolaisen yhteiskunta-ajattelun perustehtäväksi.
 
Oikeistolaisen ajattelun toinen peruselementti (Graeberin mainitseman väkivallan ontologian ohella) on kaikkien elämänmuotojen saattaminen pääoman yhteiskunnallisen vallan kontrolliin. Kuten Pontus Purokuru toteaa, ”pääoman päämääränä ei ole rationaalinen voittojen maksimointi vaan vallan kasvattaminen”. Oikeistoradikalismin – kuten vaikkapa radikaalin nationalismin tai eräiden fasismin muotojen – piirissä suhtautuminen pääoman valtaan tosin näyttäytyy pinnalta katsoen kriittisenä, mutta näiden liikkeiden ideologian lähempi tarkastelu osoittaa nopeasti päinvastaiseen.
 
Onkin olennaista huomata, ettei oikeistoradikalismi ole kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkiä, vaan kapitalistisen yhteiskunnan tuottama oire: ilmiö, jonka pääoman keskittymisen tendenssi ylipäätään tekee mahdolliseksi ja jota se ruokkii, kuten Theodor Adorno huomauttaa. Niin kauan kuin yhteiskunnalliset olosuhteet ja rakenteet mahdollistavat fasismin kaltaisen liikehdinnän nousun, sellaisen vaara on aina olemassa – siitäkin huolimatta, ettei historia toista itseään eikä (post)modernia uusfasismia näin ollen tule ajatella samaksi tai edes joka suhteessa samanlaiseksi fasismiksi, jollainen 1930-luvun natsiliike oli.
 
Liberaalia ajattelua on tietenkin helppo kritisoida ’ihmisoikeuksien’, ’oikeudenmukaisuuden’ ja ’vapauden’ kaltaisista tyhjistä käsitteistä, jotka vakiintunut vasemmistolaishenkinen ideologiakritiikki kykenee suhteellisen vaivattomasti osoittamaan hallitsevan (kapitalisti- ja porvari)luokan edunvalvojiksi. Jos esimerkiksi ”vapaudella” ymmärretään perinteisesti viitattavan yksilön rationaaliseen toimintaan kapitalismin vapailla markkinoilla, tarkoittaa se saman ajattelun mukaisesti ihmisoikeuksien kontekstissa lähinnä liberaalin subjektin oikeutta toimia markkinoita ohjaavan rajoittamattoman egoisminsa ehdoilla ja niin edelleen.
 
Tällaiset ilmeisetkin kärjistykset riittävät osoittamaan liberaalin ajattelun keskeisiin umpikujiin, jotka edelleen voi tiivistää jonkinlaiseksi neutraalin universaaliuden rakenteelliseksi illuusioksi. Liberaali toisin sanoen sijoittaa arvojen ja aatteiden ristiriitaisen ja loputtoman moninaisuuden eräänlaiseen säiliöön, ”universaaliin”, joka samalla näyttäytyy tyhjänä ja tiedostumattomasti neutraalina. Näin keskenään kamppailevat partikulaarit muodostavat viime kädessä – keskinäisistä ristiriidoistaan huolimatta – rauhoittavan kokonaisuuden, joka sinänsä on valtapoliittisen aktin johdonmukainen tuote. Illuusiota (jonka rakenteellista luonnetta on syytä korostaa) voisi nimittää myös kokonaisuuden kuvitelmaksi tai lacanilaisesti ”kaikeksi, jonka ajatellaan olevan jotain”, nimittäin sulkeistettava ja käsitettävä kokonaisuus.
 
Spesifimpi esimerkki liberaalin universaalisuuden ongelmasta ja erityisesti sen vaikutuksesta sekä siihen liittyvästä poliittisesta unohduksen muodosta – nimittäin luokan käsitteen hylkäämisestä – on nykyään valtavirran julkisessa diskurssissa jatkuvasti esillä oleva vaatimus poliittisesta korrektiudesta. Kun vallitseva yhteiskuntakriittisyyteen pyrkivä julkinen pohdinta torjuu ”liian marxilaisen” luokan käsitteen, muuttuvat poliittisen korrektiuden ja syrjinnän ehkäisemisen vaatimukset pahimmillaan luokkajakoja ylläpitäväksi symboliseksi väkivallaksi, jonka todellinen luonne jää helposti huomaamatta. Purokuru toteaakin syrjinnän ja luokan käsitteisiin liittyen luokan olevan ”siinä mielessä täysin eri asia kuin syrjintä, että syrjintä liittyy erojen muuttamiseen hierarkkisiksi, kun taas luokka liittyy hierarkioiden muuttamiseen eroiksi”.
 
Kun hierarkia muuttuu eroksi, se ikään kuin substantialisoituu, muuttuu olennaiseksi eroksi, joka sitten tuntuu perustelevan itsestään käsin edellyttämänsä hierarkian. Juuri tästä on kyse erityisesti radikaalin oikeiston suosimassa olkiukkostrategiassa, jossa vasemmistolainen valtasuhteiden kritiikki latistetaan vähä-älyiseksi vaatimukseksi kaikkien hierarkioiden purkamisesta. (Kukapa ei muistaisi Jordan Petersonin viisastelevaa, parin vuoden takaista esitystä hummereiden välisistä hierarkioista?) ”Olennaisten erojen” tuotettu luonnollisuus syntyy ja saa elinvoimansa poliittisesta unohduksesta, jota liberaalissa ajattelussa voi kuvata muun muassa luokan ja syrjinnän välisen erottelun katoamiseksi jälkimmäisen eduksi. Kun syrjinnän lopettaminen edelleen muuttuu liberalistiseksi ja ”universaaliksi” eettiseksi käskyksi, se altistuu fetisoitumiselle; tällöin siitä lopulta tulee huomattavan haavoittuvainen radikaalin oikeiston kritiikille.
 
Hierarkioiden purkautuminen on luokkayhteiskunnasta vapautumisen seurausta, ei erillinen poliittinen vaatimus, johon olisi mahdollista käydä käsiksi suoraan yhteiskunnan makrotasolla (mikä tarkoittaisi vain vanhan herran kieltämistä uuden nimissä). Syrjintään puuttuminen on toki välttämätöntä, mutta yllä esitellyn unohduksen seurauksena onnistutaan vain ajautumaan tyypilliseen liberaalin ajattelun umpikujaan ja poliittiseen korrektiuteen, joka on sokeaa ja luokkatiedotonta juuri siksi, että se 1) perustuu vaatimukselle tiedostaa ja hylätä kaikki mahdolliset syrjinnän muodot ja mekanismit samalla kun 2) asettuu palvelemaan hallitsevaa luokkaa eräänlaisena loputtoman tunnustamisen ja identiteetin nollapisteen aktina. Kun ”eurooppalainen valkoinen heteromies” julistaa itsensä ei-miksikään ja tunnustaa näyttävästi lukemattomat syyllistään huutavat sorron lajit, huomaamatta jää, kuinka tunnustaminen tosiasiassa toimii täsmälleen liberalistisen ”universaalin” logiikan mukaisesti. Samastamalla itsensä yleisen uhritietoisuuden nimissä jonkinlaiseen ”nollaposition subjektiin” liberaalia etiikkaa kannattava valkoinen yläluokka salaisesti nimeää itsensä siksi tyhjäksi ja neutraaliksi paikaksi, josta alkaen kaikenlainen toiseuttaminen tulee mahdolliseksi eräänlaisena modernina kulttuurikolonialismina.
 
Vähemmistöt siis kyllä astuvat (tai astutetaan) esiin, mutta viime kädessä vain ”neutraalin säiliön” sisältäminä partikulaareina, ”kokonaisuuden” osina. Kokonaisuuden määritteleminen ja vartiointi jää edelleen kolonialisteille ja siirtomaaherroille. Asiaa ei muuta muuksi se, että valkoinen eliitti nimeää nämä monilukuiset partikulaarit ”uhreiksi” ja ”heikompiosaisiksi”, sillä ongelma ei ole vain annetuissa nimissä, vaan siinä, kuka nimeää ja kenet.
 
Tässä tapauksessa juuri luokan käsite mahdollistaa poliittisen korrektiuden kätkemän alistussuhteen osoittamisen ja siihen liittyvien siirtymien paikantamisen tavalla, joka ei jää pelkäksi oikeistolaiseksi pyrkimykseksi, jossa poliittisen korrektiuden kulttuurin antagonismeja hyödynnetään strategisesti vallitsevien olojen oikeuttamisessa tai fasistisen väkivallan ja kriisin ilmapiirin lietsomisessa. Syrjinnän kaikkien muotojen lopettamisen eettinen vaatimus muuttuu liberaalissa ajattelussa korvikeobjektiksi, jonka todellinen sisältö vastaa täsmällisellä tavalla pääoman edellyttämiä yhteiskunnallisia valtasuhteita.
 
Radikaali oikeisto hahmottaa poliittisen korrektiuden loismaisen etiikan, mutta tekee sen omista myyttien ja yhteismitattomuuksien halkomista lähtökohdistaan. Se, mikä todellisuudessa on liberalismin luomaa eettistä umpikujaa, tulkitaan kommunistien harjoittaman hegemonisen ja virheellisesti ymmärretyn ”kulttuurimarxismin” seuraukseksi, salaliittomaiseksi yritykseksi ”tuhota länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot”.
 
Fasismin nousun mahdollistavat yhteiskunnalliset rakenteet – erityisesti uusliberalistinen, pääoman keskittymistä ajava, julkista taloutta ja valtion sääntelyä vastustava ideologia sekä ylikansallisen pääoman ehdoilla toimivat ”demokraattisen” vallan puitteet – kääntävät asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan automaatin tavoin kommunismia vastaan, vaikka juuri kommunistinen ja sosialistinen politiikka voisi pelastaa keskiluokan pääoman keskittymisen aiheuttamilta kurjistuvilta olosuhteilta. Uusliberalistisen vääjäämättömyyden politiikan väistyessä nouseva oikeistoradikalismi tarjoaa kansalliseen mytologiaan nojaavaa ikuisuuden politiikkaa, jolla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kykyä puuttua ongelmallisiin rakenteisiin, sillä radikaali oikeisto ei mobilisoi massoja niinkään globaalia pääomaa kuin luomiaan viholliskuvia vastaan.
 
Etnisen kansan säilymisen ja eheyden nimissä se julistaa sodan maahanmuuttajille, ay-liikkeelle, prekariaatille, seksuaalivähemmistöille, juutalaisille ja työttömille. Pääoman tuottamiin kurjistaviin vaikutuksiin se vastaa lisäämällä kansalaisiin kohdistettua kontrollia, syytämällä rahaa kurinpitokoneiston ja poliisivaltion laajentamiseen. Näin legalistisesta kristinuskosta omaksuttu itsensä kieltämisen etiikka muuntuu ihmisen luonnollisen pahuuden rajoittamisen nimissä harjoitetuksi fasistiseksi kontrolliksi. (Ei olekaan yllättävää, että kristillisdemokraatit asettuvat tiukan paikan tullen radikalisoituneen oikeiston puolelle. Politiikkana ”kristillisyys” on syystä tai toisesta merkinnyt aina pikemmin lakia kuin evankeliumia.)
 
Oikeiston poliittisen ontologian kannattelema systeeminen väkivalta ja konkreettisen väkivallan uhkaan perustuva hallinta muuttavat tapaamme ymmärtää ihminen ja yhteiskunta, mikä osaksi voi selittää sen, että kriisin uhatessa muutoin yksilönoikeuksistaan alituista huolta kantava porvarikin alkaa huutaa kovemman kurinpidon ja tiukemman kontrollin perään.


(Tämä teksti on osa piakkoin Hamarassa ilmestyvää laajempaa artikkeliani ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”.)

 

2.9.2020

Miksi perussuomalaiset vastustavat hallituksen epidemiatukea?


Pieni essee politiikasta, identiteetistä ja halusta


Eduskunnan syyskauden avauksesta vuodelta 2020 jäänee mieleen ainakin se, kuinka muuan ”pienen ihmisen asialla” oleva ”työväenpuolue ilman sosialismia” vastusti (ainoana koko eduskunnasta) hallituksen jo keväällä antamaa esitystä väliaikaisesta epidemiatuesta niille, joilla menee taloudellisesti heikoimmin. Perussuomalaiseen nurkanvaltaustyyliin Jussi Halla-aho viittasi vihjailevasti tähän sosialidemokraattiseen ja toki sosialistisesti kaikin tavoin vaatimattomaan esitykseen ”sosiaaliturva- ja köyhyyspopulismina”.

Olennainen ideologinen aines kiteytyy kuitenkin Jenna Simulan (ps.) kritiikissä väärästä jakomekanismista. Perussuomalaiset jäsentelevät vastahankaisuutensa logiikkaa tyypilliseen tapaansa (halvasti ja yleiseen tyhmyyteen vedoten): ”kun kaikille päätetään jakaa kaikkea, lopulta kukaan ei saa mitään”. Käsitys ei toki ole uusi eikä omaperäinen: siinä kaikuu porvarillisen hegemonian sisäistämä näkemys jaetusta niukkuudesta tuotannon mielekkään järjestämisen perusedellytyksenä. Ja koska kyse on perussuomalaisista, kritiikin todellinen ydin löytyy lauseen ajatuksentarkasta käännöksestä: kun kaikille, siis myös niille ei-kantasuomalaisille, jotka eivät meidän mielestämme kuulu ”kaikkiin”, päätetään jakaa kaikkea, lopulta kukaan suomalainen ei saa mitään. (Tai kuten Ville Tavio tviittaa: ”PK-seudulla toimeentulotuen saajista muuten n. 40 % maahanmuuttajia eli sinnehän sitä tukea nyt menee.”)

Vanha talonpoikaisvitsi kertoo isännästä, jolle hyvä henki ilmestyi. Henki lupasi toteuttaa isännän toiveen, mutta asetti ehdoksi seuraavan: mitä tahansa tämä toivoisikin, naapuri saisi saman kaksinkertaisena. Isäntä ei jäänyt neuvottomaksi, vaan pyysi henkeä viemään toisen silmänsä. Logiikka on sama kuin sanonnassa, jonka mukaan suomalainen on valmis maksamaan satasen, jotta kaverilta jäisi viisikymppiä saamatta. Perussuomalaisessa versiossa kaveri korvautuu maahanmuuttajalla. (Tai kuten Sakari Timonen asian ilmaisee: ”Perussuomalaiset ovat ainoa puolue, joka maksaa mielellään miljardin yritystukea, kunhan vain naapurin maahanmuuttaja ja siinä sivussa myös suomalaiset köyhät eivät saa vajaata satasta.”) Tämä on kaunan logiikkaa, ja vaikka se on halpamaista, sitä on turha vähätellä. Kauna on se laasti, jolla yhteisön ja kulttuurin aines on vuosituhansia kannatellut baabeleitaan, kuten Kainin ja Abelin kertomuskin opettaa.

Sosiaalisen median foorumeilla perussuomalaisten vastahankaisuus on ehditty jo moneen kertaan kuitata vihoviimeisenä hölmöytenä, jonka viimeinkin toivotaan pudottavan suomut sinnikkäimpienkin kannattajien silmiltä. Pidän tällaista toivetta hätäisenä ja ylioptimistisena, en sen tervejärkisyydestä huolimatta, vaan sen vuoksi. Ne tummat ja laajat pohjavirtaukset, jotka määräävät perussuomalaisten vastustuksen logiikan ja kurssin, eivät tottele valistunutta järkeä sen enempää kuin minun syyni jatkaa kirjojen kirjoittamista. Ne pauhaavat alitsemme syvinä ja lumoavan vakuuttavina – kenenkään olematta niiltä turvassa, kenenkään kykenemättä niitä isännöimään. Puhun tietenkin halusta.

Pohjan ja pinnan välistä löytyy kuitenkin virtailua, jonka tarkasteleminen ei edellytä jälleen yhtä tuskaista sukellusta Lacanin ja Freudin painekammioihin. Ainakaan heti. Jos perussuomalaisten nykyistä ideologiaa pyrkii diagnosoimaan oikein, on tietenkin heti lähtökohdassa hylättävä se vanha vennamolais-soinilainen olutmakkarapopulismi, joka vielä 2010-luvun alussa kanavoi sosialidemokraattisen vasemmiston pettämien duunarien ärtymystä teknokraattisen eliitin uusliberaaleihin metkuihin. Puheenjohtajan vaihtumisen jälkeen perussuomalaisten – joista nyttemmin on tullut eräänlainen keskiluokan pudokkaiden virallinen angstipuolue – ideologia on alkanut kytkeytyä yhä tiiviimmin eurooppalaiseen nationalismiin (ja fasismiin).

Tästä, nimittäin nationalismista, pääsemme tietenkin Kremlin propagandaan ja Venäjän ulkopolitiikkaan (aiheita, joita on mahdotonta käsitellä tässä kovinkaan laajasti), joka ei koskaan ole vain ulko-, vaan aina jo sisäpolitiikkaa. Näitä kriittisen journalismin ja historiantutkimuksen osoittamia yhteyksiä tuskin enää kukaan asioista perillä oleva viitsii kiistääkään; tässä riittää todeta, että nationalismin nousulla Euroopassa on liittymäkohtansa paitsi uusliberaalin projektin massiivisiin antagonismeihin, myös Vladimir Putinin poliittisiin pyrkimyksiin saada oligarkkisen kleptokratiansa epäonnistuminen – eli maansa kansalaisten oloja parantavien uudistusten mahdottomuus tilanteessa, jossa valta on epädemokraattisesti keskittynyt, eikä sitä turvaa minkäänlainen laillisuusperiaate – näyttämään jonkinlaiselta onnistumiselta.

Tämä on edellyttänyt ja edellyttää laajamittaista kybersodankäyntiä ja propagandaa, jossa geopolitiikka muunnetaan ”viattoman Äiti Venäjän” kulttuuri- ja identiteettipolitiikaksi. Kun Eurooppa uhkaa Venäjää jo pelkällä olemassaolollaan (kuten Venäjän virallisen median toistelema liturgia kuuluu), on loogista pyrkiä luomaan nationalistiselle ja fasistiselle viholliskuvan politiikalle jalansijaa kaikkialla maailmassa. Kreml on tietenkin erinomaisen hyvin selvillä nationalismin ja fasismin hajottavista voimakentistä, ja hyödyntää niitä läpeensä kyynisesti ja usein tehokkaasti. Suotta ei Vladimir Putinin eksplisiittinen tavoite ole EU:n ja eurooppalaisen integraatioprojektin hajottaminen alkutekijöihinsä. Venäjän harjoittaman sodankäynnin hedelmistä ovat saaneet nauttia niin Eurooppa (Ukrainan kriisi, Brexit) kuin Yhdysvallatkin (Trumpin valinta presidentiksi).

Kapitalismiin kuuluva näköalattomuus, mahdottomuus kuvitella vaihtoehtoja nykyiselle ”historiattomalle” ja ”maailmattomalle” tilalle, on tehnyt vallankumouksesta epäuskottavaa ja saanut luokkataistelun näyttämään 1960-luvun jäänteenomaiselta fetissiltä. Se, mitä nationalismi tarjoaa, ei puolestaan ole muutos, vaan kaunainen silmäpuolen fantasia, jossa naapurilta viedään molemmat silmät. Tämä tilanne on puolestaan osa laajempaa uusliberaalin ajattelun umpikujaa, jossa kapitalismi alettiin aikoinaan käsittää markkinoiden vapautena samalla, kun markkinat määriteltiin relevanttia tietoa prosessoivaksi arvoitukselliseksi jättilaisautomaatiksi, mysteeriksi, joka periaatteessa oli inhimillisen tiedon ulottumattomissa.

Nationalismin ja identiteettipolitiikan kytköksien tuhoisista seurauksista käy tapausesimerkiksi muuan yhdysvaltalaiseen valkoiseen alaluokkaan kuuluva, C-hepatiitin aiheuttamasta maksatulehduksesta kärsivä Trevor, josta Jani Kaaro kirjoittaa taannoisessa artikkelissaan:

Trevor vastusti Obamacarea silloin kun siitä äänestettiin. Vaikka hän tietää, että Obamacare voisi nyt pelastaa hänet, hän ei silti äänestäisi sen puolesta. Ei ikinä! Hän ei halua valtion sekaantuvan ihmisten asioihin yhtään enempää kuin se tekee jo nyt. ”Sitä paitsi en missään nimessä haluaisi antaa verodollareitani meksikolaisille ja sossun asiakkaille”, hän sanoo.

Trevor ei äänestäisi toisin, vaikka tietää kuolevansa (ellei ole jo kuollut), sillä hänen suojelemaansa valkoisen miehen ”identiteettiin vain sattuu kuulumaan, että mustat ja meksikolaiset ovat heidän alapuolellaan”. Äänestäminen Obamacaren puolesta olisi merkinnyt näiden vähemmistöjen hyväksymistä samalle olemisen tasolle. Trevorin kaltaiset yksilöt äänestävät elinolojensa kurjistamisen puolesta, kunhan alemmiksi lajeiksi määritellyillä vähemmistöillä menee vielä huonommin.

Tämä on (paitsi aikoinaan Teekutsuliikkeen) myös Kremlin ja koko Venäjän valtionmedian nykyisen propagandan toistuvaa ydinsisältöä, ja kuten Trumpia äänestäneen Trevorin tapaus osoittaa, se on lyönyt läpi Yhdysvalloissa. Logiikka on sama kuin perussuomalaisten hallituskritiikissä. Tällä kaunan politiikalla ei tietenkään heitetä kapuloita uusliberalismin rattaisiin, vaan vahvistetaan nykyisen eliitin valta-asemia. Kun piilevänä ideologisena lähtökohtana on ajatus todellisen muutoksen mahdottomuudesta, tarjoaa kaunan nationalistinen ylevöittäminen mahdollisuuksia purkaa pelkoa ja turhautumista poliittisen hallinnan mekanismien kautta. Jälki on rumaa.


18.8.2020

Antakaahan kun kerron vähän alter egoistani


Olen yksi niistä kirjailijoista, jotka tutkivat maailmassa olemisen tapaa tuottamalla kaunokirjallisia alter egoja. Vaihtoehtoisen fantasiaminän kautta voin paljastaa omat patologiani tulematta todella paljastetuksi, sijoittaa ”itseni” räjähdysalttiisiin hetkiin ja tukahtumispisteessä oleviin, irrallisuutta huokuviin ihmisten välisiin suhteisiin, joissa valta yhdistyy peliin ja intohimoon monin ennakoimattomin tavoin.

Joensuu-trilogian kaikissa kolmessa kirjassa (Keskipäivän demoneissa, Lautassa ja Mestarissa) kohtaamme Danielin, ensimmäisen ”virallisen” kirjallisen alter egoni. Daniel merkitsee minulle elävää kiistan ja taistelun ruumiillistumaa, ihmisten välisiin sekaviin mimeettisiin peleihin ja intohimoihin sotkeutunutta (itseäni kenties kymmenen vuotta nuorempaa) taiteilijaa, joka maailmaa hahmottaessaan hylkää lähtökohtaisesti kaiken kriittisen etäisyyden ja ”viisaan” itsereflektion. Daniel ei hengitä, hän hyperventiloi. Keskipäivän demonien ja etenkin Lautan Daniel on lahjakas hysteerikko, syvästi mutta viattomalla tavalla luomisvoimastaan tietoinen. Hän etsii ja keksii vihollisensa, hankkiutuu kiistaan ja kumoaa auktoriteetit, ymmärsipä niitä tai ei.

Mestarissa Daniel jää takapiruksi, jossa alkaa jo olla kokeneemman kirjailijan verenimijämäisyyttä: trilogian viimeisessä osassa hän näyttäytyy lukijalle pitkälti päähenkilön, Aleksi Ylitalon kriittisen asenteen läpi ja välittämänä. Daniel haluaa hyödyntää Ylitalon kokemusta legendaarisesta ”Risuksi” kutsutusta kulkurijuoposta, mutta Ylitalo kieltäytyy tarjoamasta kirjailijalle, mitä tämä haluaa. Danielin aluksi niin kiistaton luomisvoima saa epäilyttävän ristivalotuksen. Hänestä on tullut loinen, ”ammattikirjailija”. (Jo Lautassa vihjataan ennakoivasti tähän Mestarin esittämään taiteilijuuden ”loismaisuuteen” kuvaamalla inspiraatio eräänlaiseksi puutteen muodoksi.)

Joensuu-trilogian jälkeen koin Danielin tyhjiin ammennetuksi, mutta heti seuraavassa romaanissani Parallaksissa huomasin jälleen kirjoittavani neuroottista alter egoa, Johannes Laaksoa. Olisin hyvin voinut kastaa hänet Danielin neljänneksi inkarnaatioksi.

Siinä missä Keskipäivän demonien ja Lautan Daniel on (Karjalaisen kriitikkoa myötäillen) ”vihainen nuori humanisti” ja Mestarissa loismainen, raakamateriaalia himoitseva takapiru, tulee hänestä Parallaksin Johannes Laaksona sisyfosmaiseen kirjaprojektiinsa juuttunut, luovuudessaan viime kädessä impotentti neurootikko, jonka kertojanääni hukkuu romaanin toinen toistaan seuraavien diletanttimaisten ja sekopäisten esseiden hälyyn.

Lautan Daniel on näin raivonsa ja paljastumisen halunsa terävöittämä säkenöivä ja nerokas yksilö, kaikista patologioistaan huolimatta (ja niiden vuoksi) kiistattoman luova ja energinen hahmo. Mestarin Daniel puolestaan edustaa jos kohta yhä luomisvoimaista, niin jo ympäristöstään vampyyrimaisesti raakamateriaalia imevää halpamaista ammattilaista. Parallaksin Johannes Laakso voi sen sijaan enää vain epämääräisesti vihata ja kadehtia kohtaamiaan saavuttamattomia neroja (runoilija Leopold Aho ja ystävä/vihamies Frans Modig), ”nauttia näiden tuoksusta” tai koettaa kiinnittää heidät itseensä ja kuluttaa olemattomiin (Johannes Laakson vaimo Elena). Laakson sinänsä kiistaton lahjakkuus muuttuu läpitunkevan ironian kautta absurdiksi rimpuiluksi, jota riivaa epätoivoinen sovituksen ja kääntymyksen kaipuu. Parallaksin skenaariossa kaipuu jää täyttymättömäksi, sillä Laakso ei kykene ylittämään loputonta kilpailuaan varjomaisten kaksoisolentojensa, Schatteniensa, kanssa.

Nämä neljä romaania – Joensuu-trilogia plus Parallaksi – muodostavat eräänlaisen levottomien alter egojen jatkumon, joka päättyy ironian keventämään alistumiseen ja (näennäiseen) irtautumiseen/katoamiseen. En missään nimessä uskalla nimittää Parallaksin ratkaisua emansipatoriseksi, vaikka teos kokonaisuutena on paitsi sekopäinen, myös – epäilemättä – ironisuudessaan ja absurdiudessaan jopa naurettava. (Kuten muuan ystäväni kerran kysyi: ”Miksi oikein teit sen?” Niin, miksi?)

Tuntuu melkein lattealta sanoa, että kaunokirjallisten alter egojen kautta koen käsitteleväni oman olemassaoloni (ja olemassaolon yleensä) kauhua moninaisine umpikujineen. Parallaksin jälkeen tajusin kyllä tarpeen siirtää kirjoittamisen painopistettä, sillä Johannes Laakson kohtaama umpikuja ja sitä seuraava ironinen näyttämöltä katoaminen eivät enää mahdollistaneet ”Danielin uutta tulemista”, ja eräässä mielessä luulen tämän alter egon potentiaalin loppujen lopuksi kulutetun. Sattumaa ei liene sekään, että Parallaksin vanavedessä aloittamani suurromaani on kirja, jossa päähenkilöt eivät ole enää ihmisiä, vaan esineitä.

Danielin ja Johannes Laakson relevanssi minulle on ainakin osittain siinä, että heidän kauttaan olen voinut hahmotella kamppailua subjektiksi tulemisesta. Parallaksin jälkeen tarvitsin tähän kamppailuun uutta perspektiiviä: aloin enenevissä määrin ja aiempaa tietoisemmin tarkastella subjektiksi tulemisen kamppailua systeemin puitteissa. Tietyin varauksin voi sanoa, että siirtymä Parallaksista Hälyyn vastaa siirtymää neuroosista psykoosiin. Ystävät, joilla olen Hälyn keskeneräisen käsikirjoituksen jaksoja toisinaan luetuttanut, vahvistanevat käsitykseni.

Alter ego ”inhimillisenä subjektina/substanssina” (olkoonpa sitten kuinka hajonnut, kiistanalainen tai rakeinen tahansa) liittyy minulla aina pikemminkin neuroottiseen kuin psykoottiseen kerronnan talouteen siitä yksinkertaisesta syystä, että jos haluan sukeltaa jonkinlaiseen ”skitsoidiseen” moninaisuuteen (ja hyödyntää sitä systeemin tarkastelun apuelementtinä), kiinnittyy huomioni melkein itsestään selvällä tavalla enemmän esineellisyyden kuin inhimillisyyden kuvailujen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tämä on toki epämääräisesti ja hapuilevasti sanottu, eikä missään nimessä salli tulla älyllisesti uskottavalla tavalla tulkituksi kahtena vastakkaisuutena – mutta pieni käsitteellinen himmeys sallittakoon siinä missä halumme vangitseva lyyrisyys keskellä älyämme ruokkivaa proosallisuutta.

Oli miten oli, jos kirjoittaa romaanin esineistä pikemmin kuin ihmisistä, alamme olla alter egon kotikentän tuolla puolen. Minulle Johannes Laakson poistuminen Parallaksin lopussa merkitsee selvää murrosta alkupään tuotantoani leimaavassa ”yleisessä neuroottisuudessa”, olipa kyse muuten millaisesta siirrosta tahansa. Ja kuten aina, kirjailijana romaani (tai novelli tai runo) merkitsee minulle kysymystä maailman olemisesta – ja tuon kysymyksen mahdollisuudesta. Mikään ei ole helppoa, vaikkei vaikeaa kirjallisuutta ole olemassakaan.