Sadepäivän sattumanvaraista mietiskelyä vailla selvää suuntaa

 

Eilisyönä sain taas liikkeelle pitkään jumittaneen romaanikäsikirjoituksen. Minulla on tyypillisesti ja karkeasti ottaen kahdenlaisia kirjaprojekteja: hitaita ja nopeita.

Nopea kirja saattaa syntyä jopa kuukaudessa, hidas vaatii vähintään kaksi vuotta. Tekstin laatuun kirjan syntyprosessin nopeus ei vaikuta. Miksi toiset kirjat ovat hitaampia kuin toiset? Sitä on vaikea täsmällisesti sanoa. Yhden piirteen kykenen kuitenkin jäsentämään.

Nopea kirja on sellainen, jonka tarina on ollut välttämätöntä miettiä valmiiksi. On siis olemassa kehykset, joissa kirjoitus tapahtuu; tämä vastaa nuoruusvuosieni käsitystä kirjailijan työstä. Hitaaseen kirjaan näyttää liittyvän vastaavasti oikeanlaisten tajunnansisältöjen etsimisen elementti. Vaikka jokin juonikehys on aina olemassa, tekstin tuotannon logiikka ei perustu juonen antaman muodon täyttämiseen. Sisältö syntyy olennaisesti assosiaatioista, joita tekstin tematiikka luo. On oltava oikea mielentila ja ”fiilis”. Lisäksi tarvitaan raakaa kontenttia, joka voi olla melkein mitä tahansa aiemmin luettua, ajateltua, kirjoitettua. Tästä raakamateriaalista jalostuu uusi kohtaus tai useampikin, jotka sitten vievät kertomusta eteenpäin.

Hitaat kirjat ovat tyypillisesti episodiromaaneja, mikä tuskin on sattumaa. Usein ne ovat myös kielellisesti haastavampia ja kokeilunhaluisempia kuin nopeat, mutta poikkeuksiakin on, sillä omassa luomisprosessissani kielen talous elää toisenlaisten lakien mukaan.

Kieli on aina alisteinen ”idealle”. Jos saan idean uudesta romaanista, en ala kirjoittaa sitä ennen kuin ”kieli on valmis”. Minulla on siis oltava jonkinlainen mielikuva ja käsitys siitä, kuinka romaani puhuu, ennen kuin voin aloittaa varsinaisen kirjoitustyön. Sitä ennen tyydyn vain suunnittelemaan, ja suunnittelu tietysti edistää kielen löytymistä.

Michel Houellebecqin tapaan teen suhteellisen vähän taustatöitä. Toisaalta tämä on harhaanjohtavasti sanottu, sillä kertomuksethan ammentavat kaikesta luetusta, ja pyrin lukemaan uteliaasti, paljon ja monipuolisesti. Varsinaisten taustatöiden määrä riippuu toki kirjan luonteesta. Käsillä olevaa hidasta romaania varten tutustuin Suomen suureen rakennemuutokseen 1960–70-luvuilla, vaikka rakennemuutoksen kuvaus jäi lopulta melko vähäiseksi.

Tämänkin romaanin julkaiseminen tulee olemaan toivotonta, sillä kirja ei ole viihdyttävä tai tuota hyvää mieltä. En kuitenkaan anna asian häiritä kirjoittamistani. Tuskin tätä ikuisuuksiin saakka jatkuu. Moni kirjailijanurasta haaveileva ei muuten tiedäkään, että me julkaisseet tekijätkin – pitkän linjan ammattilaiset, joiden katalogi kattaa enemmän julkaisuja kuin yhden käden sormilla voi laskea – saamme toistuvasti tylyjä standardihylkyjä kustantamoilta. Tämä ei tietenkään koske myyntitilastojen huippuja tai julkkiksia. Meidän muiden kohdalla julkaisuluettelo on merkityksetön; väliä on vain markkinoitavuudella, uuden käsikirjoituksen tuotto-odotusten ennakoitavuudella. Jos kirjoittaa ”vaikean” teoksen, vertaileva data kadottaa potentiaalisen kohdeyleisön.

Kirjailijaksi aikovan peruskysymys onkin nykyään, kumpi on tärkeämpää: kirjoittaminen vai julkaiseminen. Moni kirjailija orientoituu potentiaalisen kohdeyleisönsä mukaan tai kirjoittaa reaktiivisesti. Tämä ei ole tarkalleen ottaen sama asia kuin miettiä aika ajoin, ketä varten kirjoitan. Reaktiivinen kirjailija on kärjistetysti ajateltuna tyyppi, joka valitsee romaaniensa aiheet sen mukaan, kuinka ”pinnalla” ne ovat. Tämän jälkeen hän uskoo kiinnostuneensa niistä ”omaehtoisesti”. Kukaan korkean profiilin prosaisti ei tunnusta olevansa reaktiivinen.

Kohdeyleisöönsä keskittyvä kirjailija pohtii jatkuvasti, mitä yleisö häneltä odottaa. Yksittäinen menestysnimike voi muuttaa kirjailijan huomaamatta kohdeyleisökeskeiseksi. Vain harva jos kukaan korkean profiilin prosaisti myöntää toimivansa näin; niin sanotun populaarikirjallisuuden parissa asetelma voi olla päinvastainenkin, sillä dekkaristit ja jännitysromaanien tekijät harvoin kuvittelevat suosionsa perustuvan pelkkään jäljittelemättömyyteen (eikä kenenkään suosio perustu). Pikemminkin heille lienee selvää, että kohdeyleisö lukee heitä, koska he ovat riittävän samalla tavalla erilaisia: siis erilaisempia kuin samanlaiset, mutteivät kuitenkaan liian erilaisia.

Kohdeyleisöajattelussa ei välttämättä ole mitään väärää. Yleisöään kunnioittava dekkaristi, joka onnistuu luomaan lämpimän luottamussuhteen lukijoihinsa, on mielestäni kaunis ilmiö. Reaktiivisuuskaan ei ole aina ongelma. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat reaktiivisia.

Jos kohdeyleisöajattelu tai reaktiivisuus alkavat määritellä kirjailijana olemista kokonaisuudessaan (tai liiaksi), lienee syytä huolestua. Taiteen markkinaehtoisuus vie juuri tähän. Kuinka moni kirjailija jaksaa tehdä vuodesta toiseen kirjoja, jotka jäävät pöytälaatikkoon, olivatpa ne kuinka hyviä tahansa, koska niitä ei tuotannollistaloudellisista syistä ole varaa julkaista? Kohdeyleisön tai reagoimisen saatanalle on helppo ojentaa pieni uhrilahja; kysehän voi olla niin pienestä asiasta, ettei se vaikuta edes olevan mikään myönnytys.

Lisäksi on vältettävä suuntaa, jossa kohtaamme tinkimättömän ja omalakisia teoksia kammiossaan kirjoittavan neron, sillä tämän hahmon löydämme jo nykyisen kaupallisen järjestyksen – jonka luomus se on – huipulta. Prekaarin taiteilijan ei kannata lähteä mukaan lapsi-ihmisten mimeettiseen peliin, vaikka usein näyttääkin siltä, ettei pelin ulkopuolella ole todellisuutta.

Tänään sataa, on hiljaista ja pysähtynyttä. Luultavasti tarkoitukseni ei ollut puhua taiteen markkinaehtoisuudesta, mutta aihetta on vaikea väistää heti, kun mainitsee työhönsä niin olennaisesti liittyvän asian kuin julkaisemisen.

Jos ajattelen ”kirjailijanuraani” liittyvien julkaisujen (kiistatta vähäistä) merkitystä lukevan yleisön ja ”maineen” vinkkelistä, pääteokseni ei löydy kirjaston hyllyistä, vaan digitaalisesta avaruudesta. Vuonna 2019 perustamani Kuolleen kirjaimen apostoli on tässä mielessä kiistaton kirjallinen magnum opukseni niin laajutensa kuin vastaanottonsa suhteen.

Tekijälleen tämä tosiasia ei voi olla tuntumatta jokseenkin ambivalentilta. Kuolleen kirjaimen apostoli on avoin, alati laajeneva ja keskeneräinen hirviö. Voiko sitä sanoa edes teokseksi missään relevantissa merkityksessä? Perinteinen blogi se ei kuitenkaan ole. Selvästi se muistuttaa enemmän esseekirjaa, jota lukija palaa selailemaan uudestaan ja uudestaan. Eniten katseluita tulee vanhoista teksteistä,  eikä mistään yksittäisistä hiteistä. Kyse on laajasta jakaumasta; jatkuvasti luetaan suurta määrää aiemmin julkaistuja kirjoituksia kaikilta vuosilta. Uusiakin luetaan, mutta niiden merkitys on selvästi corpuksen laajentamisessa. Lukukerrat karttuvat vähitellen.

Olipa asiasta mitä mieltä tahansa, olen luonut hirviön, jonka kidassa itsekin viihdyn. Tännehän voi kirjoittaa melkein mitä vain, se on ollut projektin luonne alusta saakka. Vähät tarvitsee välittää somealustojen algoritmeista, eikä julkaisutiheydelläkään ole sanottavasti merkitystä. Arkisto sykkii ja elää. En omista Kuolleen kirjaimen apostolia, se kuljeksii tätän nykyä jo omillaan ja levittäytyy minne tahtoo, eikä minulla totta puhuen ole aavistustakaan paikoista, joissa Apostoli on käynyt kurkkimassa. (Vähän kyllä kiinnostaisi. Kertokaa, jos löydätte jotain. Googlaamalla ei ainakaan löydy, mikä on varmaan hyvä.)

Parasta on kuitenkin juuri se, ettei Apostoli ole hirviö, jota minun olisi jatkuvasti ruokittava ottamalla kantaa pinnalla oleviin aiheisiin tai maksimoimalla näkyvyyttä epä-älyllisellä provokaatiolla. Sellaista en jaksaisi.

Koska tämä hirviö on alkanut kasvaa, se näköjään ryhtyy harjoittamaan itsereflektiotakin. Tästä ei pitänyt tulla metablogistista tekstiä. Paras lopettaa nyt, kun vielä voi.

 

Perimmäisen todellisuuden parametrit

 

2+2=4, Pythagoraan lause, modus ponens, se että lapsen kiduttaminen on väärin kaikissa mahdollisissa maailmoissa, Hyvän ikuisuus, totuuden ja kauneuden olemassaolo; kutsuttakoon näitä korkeammiksi totuuksiksi, mikä tarkoittaa, että ne ovat jotain, mihin emme voi olla uskomatta, olkoonkin, että joistakin näistä vallitsee suuria erimielisyyksiä ja joihinkin niistä todella väitämme olevamme uskomatta.

 

New York sijaitsee USAssa, kristinusko syntyi Lähi-idässä, vihreä siirtymä on illuusio, halu ei ole alkuperäistä vaan perustuu aina toisen halun jäljittelyyn, tieteen diskurssi ei ole yhtenäinen, vesi virtaa aina alaspäin; kutsuttakoon näitä alemmiksi totuuksiksi, mikä tarkoittaa että ne ovat niin sanottuja faktoja, jotka voimme tietää tai olla tietämättä, olkoonkin, että joistakin näistä vallitsee suuria erimielisyyksiä ja useimmat niistä ovat meille tietymättömissä.

 

Suhdettamme korkeampiin totuuksiin näyttää määrittelevän usko ja epävarmuus, alempia tieto ja varmuus. Usko ja tieto eivät kuitenkaan ole vastakkaisia ja toisensa pois sulkevia. Uskoon voi liittyä varmuutta ja tietämiseen epävarmuutta. Korkeampia totuuksia emme voi tietää varmasti, mutta niihin on mahdoton olla uskomatta. Koska uskoomme perimmäisiin totuuksiin ei kuitenkaan tapaa kuulua juuri minkäänlaista varmuutta, olemme taipuvaisia mieltämään mahdottomuuden olla uskomatta jonkinlaiseksi korkeampiin totuuksiin kohdistuvan tietämättömyyden kaltaiseksi. Silloin sanomme, ettemme usko, mutta yleensä tarkoitamme, ettemme voi tietää.

 

Ajattelen tämän tietämättömyyden lajin olevan ilmausta perimmäisen todellisuuden luonteeseen liittyvästä epävarmuudestamme. Tiedon epävarmuus ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, ettemme todella uskoisi; kyse voi olla ennen muuta siitä, ettemme syystä tai toisesta tunnista uskovamme, ja meillä on – kenties pitkälti kulttuuristamme juontuva – taipumus asettaa usko ja tieto vastatusten niin, että usko näyttäytyy tiedon puutteena ja korvaajana, kun taas jonkin asian tietäminen ei enää ole uskon kysymys. Käsittääkseni tämä on syvästi virheellinen ajatus; uskoa ja tietoa ei pidä asettaa vastakkain tähän tapaan.

 

Sopii toki kysyä, miksi olemme epävarmoja monista korkeammista totuuksista tai suorastaan taipuvaisia kieltämään ne. Miksi moni meistä väittää, ettei ole olemassa moraalisia absoluutteja tai että on mahdotonta tietää, onko Jumala olemassa? Tässä tieto ja usko asettuvat usein vastatusten: Jumalan olemassaolo on ”puhdas” uskon asia, johon tiedollisen varmuuden puuttuminen kehottaa ajattelevaa ihmistä suhtautumaan agnostisen varovaisuusperiaatteen mukaisesti.

 

Agnostinen varovaisuusperiaate edellyttää kuitenkin uskomista siihen, ettei perimmäinen totuus ole jotain, jolla olisi mitään olennaista tekemistä subjektiivisen partisipaation kanssa. Totuudelle asetetaan implisiittinen ehto: olipa se mitä tahansa, siitä perille pääseminen ei voi/saa olla riippuvaista subjektin sitoutumisesta siihen jonkin vastakkaisen vaihtoehdon hylkäämisen kustannuksella, vaan totuuden on oltava tässä mielessä ”objektiivinen” – jopa siinä määrin, että totuuden saavuttamisen ehtona pidetään juuri subjektiivisen sitoutumisen hylkäämistä, mikä on yksi agnostisen varovaisuusperiaatteen taustalla oleva perusintuitio. Sitoutuminen merkitsee puolueellisuutta. Puolueellisuus tosin voi olla totuuden saavuttamisen este vain, mikäli perimmäinen totuus uskotaan saavutettavan nimenomaan omaksumalla mahdollisimman täydellinen puolueettomuus. Taustalla on usein implikaatio perimmäisen totuuden tarkoituksettomuudesta, epäpersoonallisuudesta ja välinpitämättömyydestä.

 

Kannatan agnostista varovaisuusperiaatetta. Se on mielestäni perusteltua varsinkin alempien totuuksien selvittämissä. Korkeampien totuuksien suhteen se on kuitenkin kyseenalainen, sillä ei ole mitään syytä lähtökohtaisesti uskoa perimmäisen totuuden olevan välinpitämätön subjektiiviselle partisipaatiollemme; on siis myös täysin mahdollista, että perimmäinen todellisuus on saavutettavissa vain sikäli kuin agnostinen varovaisuusperiaate hylätään – välinpitämättömyysolettama saattaa olla silkka moderniteetin luomiin mielikuviin perustuva ennakkoluulo.

 

Jos näin on, tällöin kyse on tosiaan pois kääntymisestä, objektiivisuuden hylkäämisestä, antautumisesta sille mahdollisuudelle, että totuus on saavutettavissa vain niin, että subjekti suostuu osallistumaan siihen. Tällöin totuuden avautuminen edellyttää sitoutumista ja puolueellisuutta pikemmin kuin ”kaikkien vaihtoehtojen auki pitämistä”.

 

Jos perimmäinen todellisuus ei ole välinpitämätöntä – eikä ole mitään sitoutumatonta keinoa saavuttaa tietoa siitä, onko näin vai eikö ole – päädymme kierkegaardilaiseen ajatukseen, jossa totuus on subjektiivista, muttei suhteellista. Samalla joudumme toteamaan, etteivät usko ja tieto ole niinkään vastakkaisia kuin toisensa läpäiseviä. Ei ole puhdasta uskoa tai puhdasta tietoa, vaan molemmat näyttävät jollain tapaa edellyttävän toisiaan aivan kuten ei ole olemassa moraalista riippumatonta järkeä (moraaliton valinta ei voi olla järkevä, sillä se ei ole hyvä).

 

Kristinuskon mukaan totuudesta pääsee perille vain kääntymyksen (metanoia, mielenmuutos) kautta. Kristinusko tarjoaa selittävän viitekehyksen, jossa sekä totuuteen kuuluva puolueellisuus ja sitoutuneisuus että haluttomuutemme hyväksyä asian olevan näin näyttäytyvät ymmärrettävinä. Jos kristinuskon lankeemusmyytti sisältää likiarvoisessa muodossa totuuden inhimillisen halun ja järjen tilanteesta, on uskottavaa, että suhteessamme perimmäiseen todellisuuteen vallitsee kahtalainen asetelma: sen pakonomainen torjunta ja kyvyttömyys olla todella uskomatta siihen. Jälkimmäinen on edellisen seurausta, torjutun ikuista paluuta. Perimmäiset totuudet ovat äärimmäisen uskottavia, mutta agnostinen varovaisuutemme tuo yhtälöön tuon samaisen uskottavuuden kokoisen EHKÄn, minkä vuoksi on inhimillisen kokemuksen ja päättelyn perusteella mahdollista sanoa metafysiikan olevan epävarmuuden ja uskon aluetta juuri siksi, ettemme voi olla tietämättä/uskomatta sen olevan myös totuuden aluetta.

 

Luullakseni uskon ja tiedon väliseen erotteluun ja niiden keskinäiseen suhteeseen liittyy monia vakavia ennakkoluuloja. Olemme taipuvaisia hylkimään tietämisen varmuutta fundamentalismin ja typeryyden pelossa, ja hyvä niin. Siksi on lopulta tunnustettava myös agnostisen varovaisuusperiaatteen epävarmuus ja huomioitava vakavasti mahdollisuus, että se voi olla merkittävä este totuuden saavuttamiselle. Näin on ainakin silloin, jos pitää paikkansa, että totuudesta voi päästä perille vain sen puoleen kääntymällä, eräänlaisella ”uskon hypyllä” (jolla ei tarvitse olla mitään tekemistä voluntarismin tai desisionismin kanssa). Silloin se, joka vaatii jo etukäteen tiedollista varmuutta asiasta ennen periksi antamistaan, on itse asiassa se, joka torjuu totuuden objektiivisuuden ihanteen nimissä ja jää likiarvon tasolle. Likarvoisuudessa ei tietenkään ole mitään vikaa, ellei täsmällisyyden saavuttaminen ole mahdollista. Olisi kuitenkin virheellistä väittää totuuden olevan likiarvoinen vain sillä perusteella, että objektiivisuus on aina likiarvoista. Jos on mahdollista saavuttaa täsmällisyys, likiarvoon tyytyminen on typerää.

 

Mutta onko asia näin? Sitä emme voi tietää millään varmuudella. Joko se on niin tai sitten ei ole. Jos myönteinen vastaus on edes mahdollinen, agnostinen varovaisuusperiaate itsessään kehottaa meitä olemaan tälle vaihtoehdolle kriittiseen tapaan avoin. Mutta mille tällöin avaudumme? Agnostismin hylkäämiselle uskon hyväksi. On siis mahdollista, että on olemassa todellisuus – tosi todellisuus – joka paitsi edellyttää agnostismin mukaista kriittistä avoimuutta, myös pakottaa antamaan periksi mahdollisuudelle, että agnostismi (joka perustuu pyrkimykselle objektiivisuuteen) on pelkkä välivaihe, johon pysähtyminen muuttaa sen omaksi vastakohdakseen eli totuutta hylkiväksi torjunnaksi.

 

Ei myöskään tunnu epäuskottavalta ajatella, että perimmäinen todellisuus on ehkä välttämättä sellainen, jossa subjektiivisen ja objektiivisen tietämisen ero romahtaa. Jos alkuperämme on tuossa todellisuudessa, tämä vaikuttaa tosiaan väistämättömältä. Olemme osa maailmaa, jossa objektiivisuuden ihanne tarkoittaa kykyä asettua keinotekoisesti tuon maailman ulkopuolelle ja tehdä siitä näin tutkimisemme kohde. Perimmäinen todellisuus ei kuitenkaan ole tällä tavoin tutkittavissa. Siksikin olemme epävarmoja. Emme tahdo antautua tutkimattomalle, mutta kuten jokainen todellinen tutkija ja tieteentekijäkin tietää, vain siten on mahdollista saavuttaa totuus.

 

"Välillä on vähän yksinäinen olo" eli kirjailija & perustarpeet

 

Taiteellisen tunnustuksen eväämisen yksi brutaaleimpia piirteitä – tässä meidän uusliberaalissa, konsumeristisessa ja kokoomuslaisessa pikku maassamme – on juuri siinä, että vaikka todella tietäisi eväämisen perustuvan totaaliselle ignoranssille, puhtaan markkinaperustaisille ratkaisuille ja sopivien suhteiden puuttumiselle, päätyy kaikesta huolimatta epäilemään aina ja jatkuvasti itseään ja kykyjään.

 

Jos kustantaja hylkää käsikirjoituksen, jota pidän onnistuneena, ensimmäinen ajatus on aina: Niin juuri, kirja on sittenkin heikkotasoinen. Ympäröivässä maailmassa kiehuu mimeettinen peli, jossa kyyninen markkinointi luo loputtomasti viidentoista minuutin henkilökultteja. Huolimatta siitä että tajuan noiden kulttien keinotekoisuuden ja valheellisuuden minulla ei ole kunnon immuniteettia niitä vastaan. Käsikirjoitukseni torjutaan, koska en ole tuollainen nero kuin X, ja olen alusta saakka luullut harhoja itsestäni.

 

Näin puhuu myrkyllinen mimesis. On itse asiassa kiinnostavaa, kuinka vähän tässä auttaa selkeinkään ymmärrys noiden henkilökulttien markkinaperustaisesta harhaisuudesta, siitä kuinka menestyskirjailija X on ennen muuta tuote, jolla hänen kirjojaan myydään ja että näin on oltava, sillä taide on bisnestä par excellence, eikä se myy ilman porvarillista henkilöbrändäämistä, ilman tuota kadehdittavaa Poikkeusyksilöä jonka uskotaan menestyneen vain, koska Hän Todella Erottuu Päätä Pidempänä Muista Eikä Tällä Näkyvyydellä Ole Mitään Tekemistä Varsinkaan Huomiotalouden ja Myynnin Kanssa, vaan huomio ja myynti ovat  vain kyseisen poikkeuksellisuuden seurausilmiöitä. Vaikka kirjailija olisi laajasti lukenut filosofian maisteri, jolla on kaikki syyt luottaa asiantuntemukseensa ja kykyynsä erottaa hyvä teksti huonosta, hän ei mahda mitään epäilyilleen: entä jos henkilökultti on totta? ehkä olen vain huono?

 

Mielikuvat ammentavat syvästä vaiston taloudesta, siitä, jota järki on vuosimiljoonien kuluessa oppinut vain vaivoin hillitsemään. Niinpä ”johtopäätös” vaikuttaa aina tunteiden tasolla kiistattomalta: minua ei tunnusteta, koska en ole lahjakas, kun taas X on. Jos kysyn todisteiden perään, tämä vaistotalous kertoo koko bisnesmonoliittinsa arvovallalla (joka sekin perustuu mielikuviin ja markkinointiin), että X on lahjakas, koska Taho on hänet palkinnut. Jos sanon tämän olevan looginen kehäpäätelmä – Taho luo henkilökultin tyhjästä ja perustelee sen saman henkilökultin olemassaololla – tämä ei auta mitään, sillä vaikka olen loogisesti oikeassa, tuntemani kauna (jota vereslihainen rehellisyyteni ei tietenkään voi olla havaitsematta) on pelkkänä aihetodisteenakin riittävä peruste koko logiikan hylkäämiselle.

 

Aihetodiste siis vetoaa mielikuviin ja oikeuttaa ne. Kun vaikkapa Kirjailijaliitto (Tahon tärkeimpiä edustajia maassamme) tekee päätöksiään, julkilausumattomana implikaationa on yleisesti tunnustettujen ja objektiivisten esteettisten kriteerien arvovalta, jota liitto toiminnassaan vain kanavoi. Se ei siis itse keksi mitään tyhjästä eikä varsinkaan ole mielivaltainen, ei edes silloin kun evää jäsenyyden useita kirjoja julkaisseelta ammattilaiselta standardiperustelunaan se, että ”jäämme odottamaan kaunokirjallisen ilmaisusi kehittymistä”. Hylätyn yksilön kannalta lopputulos voi olla traumatisoiva; Taho ei ainoastaan evää häneltä liiton jäsenyyttä, vaan ilmaisee kiistatonta esteettistä arvovaltaansa määrittelemällä kirjailijayksilön koko tähänastisen tuotannon kehittymättömäksi, mikä tarkoittaa, että kirjailija on Tahon mukaan käsittänyt väärin osapuilleen koko sen todellisuuden, jonka asiantuntija hän on.

 

Näin päästään takaisin myrkylliseen mimesikseen ja siihen implikaatioon, ettei olemassaoloa sosiaalisen arvonnousun pelin ulkopuolella yksinkertaisesti ole olemassa. Jos ei menesty, ei ole olemassa. Jos menestyy, on aina ollut olemassa, ja menestys on vain tuon olemassaolon väistämätön seuraus. Tämä on Tahon oikeutuksen kehä, itse itsensä perusteleva suljettu systeemi ja varsinainen meritokraattinen ikiliikkuja.

 

On siis ymmärrettävä, ettei systeemiä voi purkaa sisältä käsin siihen osallistumalla. Tahon palkitsema taiteilija kiinnittyy siihen ja tulee systeemin osaksi, tahtoi taikka ei, sillä nähdyksi tuleminen vastaa hänen autenttiseen perustarpeeseensa. (Kapitalismi, joka ei perustu todellisiin tarpeisiin, ei myöskään voisi luoda keinotekoisia.) Sikäli kuin hän ei antaudu valheelliselle mielikuvataloudelle, on hänen edessään uusi ristiriita: tietoisuus siitä, ettei tunnustus perustu hänen työnsä todelliseen corpukseen vaan markkinalogiikkaan, vertailevan datan perusteella tehtyyn johtopäätökseen ja tarkasti laskettuihin myyntiodotuksiin, ei siis teokseen, vaan kvantisoivien matriisien synnyttämään representaatioon, jota säätelevät henkilöbrändin ja alustatalouden lait.

 

Toisin sanoen systeemi palkitsee hänet, koska hänen työssään on kaupallista potentiaalia; eikä tämä tarkoita muuta kuin sitä, että se on riittävän alhaisen riskitason investointi, siis pohjimmiltaan tarpeeksi samanlainen tuote kuin muutkin menestyneet myyntiartikkelit. Sen ”ainutlaatuisuus” merkitsee tällöin ennen kaikkea niitä mitättömiä eroja (ja erojen on oltava mitättömiä: liian omintakeinen tuote torjutaan, koska vertailevan datan kvantiteetti jää hyväksyttävän tason alapuolelle ja vaikuttaa ennakoituun tuottoon), jotka vertautuvat Bond-elokuvien keskinäisiin eroavaisuuksiin, degeneroituneen fanikunnan pakkomielteisiin ja turvallisiin kulutustottumuksiin.

 

Mutta kirjailija ei tietenkään halua olla uuden James Bondin tekijä; hänen mielestään kyse on pikemminkin godardilaisesta auteur-elokuvasta, jota on tulkittava omilla ehdoillaan. Ja kas ihmettä, yhtäältä taiteilija todellakin markkinoidaan auteurina – kaikki Finlandia-palkitutkin ovat ”omalakisia” ja vertaamattomia – ja toisaalta juuri se, että hänet markkinoidaan, vihjaa siihen, ettei henkilökultin loiston takana ole sittenkään paljon muuta kuin salaisesti anonyymi Bond-ohjaaja, tavanomainen käsityöläinen. Huijarisyndrooma, tyypillinen seuraus tästä viheliäisyydestä, ei suinkaan ole satunnainen yksilötason patologia (jota tulisi hoitaa rohkaisemalla palkittua kirjailijaa terapeuttisesti siitä, että hän on Sen Arvoinen), vaan kyseessä on systeemin toiminnan normaali piirre, joka sisältyy jo Tahon antaman tunnustuksen logiikkaan. Vain narsisti tai idiootti uskoisi palkitsemisensa kertovan siitä, mistä Taho sen uskottelee kertovan (siis taiteilijan neroudesta). Mutta koska tunnustaminen samalla vastaa aitoon sielulliseen tarpeeseen (eikä vain saatanalliseen haluun olla ihailtu ja kadehdittu), kirjailija on tavallaan ansassa. Nykyjärjestelmää määrittelee yhä enemmän nollasummapeli, jossa voittajien on kamppailtava huijarisyndroomaa vastaan paljon heitä suurempien voimien kutomassa hunajaloukussa samalla kun häviäjät kituvat kaunasyndroomassaan eli arvelevat olevansa suuruudenhulluja mutta eivät menestyksensä, vaan kaunaisuutensa vuoksi.

 

Huomaamatta jää, että nämä syndroomat ovat saman kolikon kaksi kääntöpuolta, minkä lisäksi kumpainenkin perustuu samaan tosiasiaan: ansaitsemattomaan kohteluun. Yhteiskunta, joka evää taiteilijalta tunnustuksen, on epäonnistunut. Mutta hakoteillä on myös systeemi, joka arvostaa taidetta etupäässä myynnin ja henkilökultin kannustamana. Taiteen markkinaehtoistuminen ja henkilökulttiutuminen tarkoittaa väistämättä yhteiskuntaa, jossa jokainen julkkistaiteilija rakentaa brändiään viemällä toimeentulon mahdollisuudet yhä suuremmalta joukolta tunnustusta vaille jääviä taiteilijoita, eikä kultin kohdekaan voi vaikuttaa asiaan mitenkään, halusipa tai ei.

 

Ainoa järjellinen ratkaisu olisi kumota koko sosiaalinen peli, irrottaa taide kerta kaikkiaan markkinalogiikasta ja siirtyä Hessen Lasihelmipelistä tuttuun ”Kastalian malliin”, siis vaihtaa henkilökultti päikseen tylsään ja harmaaseen instituutioon, jonka rakenteet on alusta alkaen luotu niin, että ne kanavoivat väistämättömän mimesiksen huomattavasti harmittomampiin kohteisiin. Taide ei tarvitse henkilökulttia ja kilpailua mihinkään, mutta valitettavasti henkilökultin ja kilpailun talous ei nykyisellään tule toimeen ilman taidetta. ”Kastalian mallissa” taiteen tekijä jää lähestulkoon anonyymiksi, hän on vain osa hengen viljelijöiden virkakuntaa; merkitystä ei ole niinkään tekijällä kuin teoksella ja sillä, mitä se maailmasta avaa.

 

Lasihelmipelin alkuluku, jossa puhutaan ”sarjalukemistojen aikakaudesta”, tiivistää hätkähdyttävän tarkkanäköisesti nykyisen kulttuurimme ja varsinkin taiteen umpikujan. Henkilökultti johtaa korkean profiilin proosassa kielelliseen fetisismiin, joka auttaa teeskentelemään, ettei Finlandia-palkittujen teosten ihailussa ole mitään pikkuporvarillista; alemmalla tasolla myllää sarjadekkarien hirmuvalta. Omalla tavallaan molemmat kutsuvat lukijaa aliarvioimaan älyään ja vähättelemään moraalia ”estetiikan” nimissä. Henkilöbrändiinsä kahlitut juhlakalukirjailijat kärsivät, vaikka ovat suunnattoman etuoikeutettuja (mutta juuri siksi he kärsivät). Korkean ja matalan ero osoittautuu pelkäksi laskelmoiduksi kohdeyleisödiskurssiksi, sillä romaani kuin romaani on viime kädessä enää vain tuote, jonka tulevaisuuden ratkaisee taloudellisen riskinoton ja -hallinnan logiikka. Tämä logiikka ankkuroituu inhimilliseen haluun, ja näin olemme tilanteessa, jossa estetiikkaan kuuluva järjellismoraalinen dimensio korvautuu vaivihkaa puhtaalla vaistotaloudella. Vai miksi arvelette, ettei juuri kukaan kirjallisuuskriitikko vaikuta olevan enää vähääkään kiinnostunut kysymään: ”Millainen on tämän romaanin moraalinen universumi?” Niin, eihän estetiikka liity moraaliin mitenkään…