3.7.2022

Halun ja moraalin politiikkaa

 
On olemassa ihmisiä, jotka kykenevät suunnittelemaan tulevaisuuttaan useiden vuosienkin päähän, optimoimaan ja maksimoimaan vaihtoarvoaan, uskomaan ja elämään todeksi asetelmaa, jossa omilla valinnoilla vaikutetaan aktiivisesti henkilökohtaiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, luodaan turvallisuutta ja havaitaan tilaisuuksia omien resurssien järkiperäiseen hyödyntämiseen ja kasvattamiseen. Asuntolainan korkokatot, laadukkaat petauspatjat, tehokas ajankäyttö, itseen investoiminen, itsen johtaminen ja ekologisuutta simuloivat leasing-autot eivät ole heille mitään kvanttitiedettä, vaan arkielämään kuuluvien valintojen ja resurssien jatkumoa.
 
Luultavasti näiden ihmisten todennäköisyyshorisontit ja peruskokemus elämästä eroavat omistani paljonkin. Ainakin on hankala kuvitella kuvatun kaltaista elämää elettävän siitä lähtökohdasta, ettei omilla valinnoilla ole suurtakaan vaikutusta tulevaisuuteen, joka on sattumanvarainen, hallitsematon ja tuntematon, minkä vuoksi on parempi nauttia epäterveellisestä nykyhetkestä, vaikka se tarkoittaisikin lyhenevää elinajanodotetta: ilmastokatastrofihan etenee joka tapauksessa, eikä hallitsematonta tulevaisuutta voi suunnitella mihinkään suuntaan. Prekaari elämä dystooppisen hehkun heittämissä varjoissa tarkoittaa (ainakin jossain mielessä) toivon hylkäämistä, mikä on myös oudolla tavalla vapauttavaa. Jatkuva kännissä oleminen alkaa tuntua mahdolliselta vaihtoehdolta, kun moraali muuttuu jonkinlaiseksi luokkasidonnaiseksi etuoikeudeksi.
 
En toki ajattele aivan näin kärjekkäästi. Minunkin horisontissani on paikka moraaliselle vastuulle, vaikken jäsennäkään asetelmaa niin sanottujen elämänvalintojen sfäärissä, siis suhteessa uskoon, että tulevaisuutta olisi mahdollista suunnitella ja että siihen voisi olennaisesti vaikuttaa niin sanottuja elämänvalintoja tekemällä. Minullekin on kuitenkin olemassa kysymys siitä, mitä teen sillä, mitä minulla on – ja mitä teen sillä juuri nyt.
 
En ole valinnut tätä elämää – tätä epävarmaa, haurasta ja harhailevaa todellisuutta, joka paskantaa jokaisen hedelmällisen aikomukseni päälle –, mutta en voi olla elämättä siinä, enkä voi yrittää olla ymmärtämättä maailmaa, joka tekee tällaisen elämän mahdolliseksi.
 
Oudolla tavalla lohdullinen on myös ajatus, että jokainen seuraa lopulta niitä arvoja, jollaiset on elämällään ansainnut. En tiedä, onko tämä ajatus totta. Se tuntuu kuitenkin kertovan jotain olennaista halun ja moraalin suhteesta. Arvoja ei valita ”arvojen vapailla markkinoilla”, vaan ne muotoutuvat seurattaviksi moninaisessa haluamisten, tekojen ja ratkaisujen (ja niiden edelleen muovaamien uusien haluamisten) sarjoissa ja prosesseissa. Valitsen seuraamani arvot yhtä paljon kuin ne valitsevat minut: arvojen muodostumisen suhde on dialoginen ja läpäisevä, täynnä kontaminaatiota ja sekoittumista. Moraalinen vastuuni ei niinkään katoa kuin radikalisoituu. Olen mahdottomalla tavalla vastuussa jostain, mitä en oikeastaan ole itse valinnut. Silti olen tehnyt jotain sillä, mitä minulla on, riippumatta siitä, missä määrin olen tästä kaikesta tietoinen.
 
Elämänarvot ovat tunnistettavissa kenties helpommin teoista kuin puheista. Miljoonaosinkoja ja -bonuksia nostavat kapitalistit ovat happamen huvittavia juuri sikäli kuin antavat ymmärtää arvostavansa oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä ja vaatimattomuutta; keskiluokkaiset kosmopoliittikuluttajat ovat koomisia juuri sikäli kuin postaavat someen sisäistä aitouttaan peitetysti ylistäviä lifestyleaforismeja; prekaari, keikkatyötä tekevä lähihoitaja on surkuhupaisa juuri sikäli kuin puolustaa riistäjiensä oikeutta riistää häntä vielä hiukan lisää, ja niin edelleen.
 
Arvojen valikoituminen näyttäisi siis olevan sekoittumisen ja kehkeytymisen tila, jonka jäävuoren huippuna eivät ole narsistisen egon puheet ja niissä jäsentyvä itseymmärrys, vaan sosiaalisessa sfäärissä todellistuvat teot ja tekemisen tavat. Tämä luo valoa myös siihen tunnettuun tosiasia-asetelmaan, että monet huipputuloiset vähät välittävät köyhän massan kärsimyksistä, kun taas köyhä väestö usein sympatiseeraa ja ymmärtää ylempiä luokkia paremmin kuin nämä heitä. Nykymaailmassa kun on käytännössä mahdoton rikastua osallistumatta aktiivisesti riiston käytäntöihin ja niiden uusintamiseen. Ei siis mikään ihme, että taloudellinen eliitti ja keskiluokka mieluummin moralisoivat työväenluokkaa ja syyttävät sitä ahneudesta ja kaunaisuudesta kuin sympatiseeraavat sen pyrkimyksiä ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä. On joka tapauksessa elettävä tietyllä tavalla pysyäkseen systeemistä hyötyjien piirissä, eikä elämisen tapaa voi erottaa arvojen muotoutumista ohjaavista prosesseista.
 
Samasta syystä pelkkä omien etuoikeuksien tiedostaminen on riittämätöntä. Suuri osa huippu- ja keskituloisista luultavasti on tuskallisen tietoinen varallisuuden äärimmäisen eriarvoisesta jakautumisesta. He eivät kuitenkaan välttämättä ole valmiita luopumaan ainoastakaan luokkaetuoikeudestaan, vaikka olisivatkin valmiita tiedostamaan ne aina vain paremmin. Superrikkaat jatkavat keinotteluaan finanssimarkkinoilla, vaikka keinotekoisesti arvoksi muutettu velka tuhoaa kokonaisia kansoja ja valtioita; keskiluokka toteuttaa vapauttaan kuluttamisen kautta, vaikka asuntovelkaan ja statushyödykkeiden omistamiseen sidottu elämä pakottaa äärimmäiseen yhteiskunnalliseen sovinnaisuuteen (jonka tuoma vakaus ja rauha on aina vain vähemmän taattua) ja viheliäiseen teeskentelyyn.
 
Yksilötasolla korostuvat hallitsemattomuus, sotkuisuus ja eettiset umpikujat tai mahdollisesti fetisismi, alistunut nihilismi ja yleinen näköalattomuus. Valtavirtapolitiikan kieliopista ja puhunnasta paistavat pitkän linjan mielikuvituksettomuus ja työn kultti sekä laskelmoitu luottamus tilastollisen esitystavan näennäisen kontekstittomaan todistusvoimaan. Ilmastonmuutos on ikään kuin liian suuri ja abstrakti asia tajuttavaksi, vaikka sen vaikutukset tuntuvat jo kaikkialla. Keskiluokka reagoi epävarmuuteen hälytysjärjestelmillä ja turvakameroilla, hyväksyy leikkaukset ja työehtojen vähittäisen huononemisen, eläytyy vihreisiin kulutusvalintoihin; rikkaat eristäytyvät ja jatkavat muun maailman riistämistä tekokuistaan käsin. Suurin osa ihmisistä yksinkertaisesti kärsii ja nielee kohtalonsa.
 
Kun puhutaan siitä, että on opittava haluamaan eri tavalla – jottemme tulisi ekokatastrofin nielaisemaksi –, on tämän vaatimuksen kohdistuttava ennen muuta maapallomme rikkaimpaan prosenttiin, niihin, jotka konkreettisesti vastaavat suurimmasta osasta ilmakehää lämmittävää päästötuotantoa. Jossain paljon kauempana seuraa sitten vauras kuluttava keskiluokka, jolle lyhyemmät työpäivät ja vähempi stressi epäilemättä kelpaisivat – statushyödykkeitä ja tavaraahan hommataan siitäkin syystä, että ne voivat olla lopulta ainoa järkevältä tuntuva tapa toteuttaa omaa olemista todellisuudessa, jonka ylläpitäminen perustuu omistamiseen ja sofistikoituneeseen kulutukseen, jolla taas erotutaan alemman luokan primitiivisestä massasta ja ilmaistaan hallussa olevan moraalisen pääoman valtaa.
 
Yksilö- ja minätuotannon ulkopuolelle jäävä prekaari massa elää omaa elämäänsä ja seuraa omia arvojaan, kuten on aina seurannut. Se ei tunnista itseään keskiluokan holhoavista, halventavista ja normittavista kuvauksista, ja moraalin alueelle siirtyneessä luokkataistelussa sen osapuilleen ainoa – ja kiistatta tehokkain – ase ylempien luokkien harjoittamaa riistoa kohtaan on teeskentelyn kritiikki. Erityisesti tämä pätee keskiluokkaan, jonka identiteetti perustuu tänäkin päivänä moraaliselle rajanvedolle työväenluokan toimittaessa kriittisen rajan virkaa. Juuri työväenluokan ”hillitöntä ja ei-yksilöitävää massaa” vasten keskiluokka tunnistaa itsensä, sulkee roskaväen ulkopuolelleen ja määrittelee moraalisen statuksensa – kunnollisuuden, säästäväisyyden, työteliäisyyden, yhteiskunnallisen maltillisuuden.
 
Halun politiikka, johon vihjaan, ei ole – eikä voi olla – puolueetonta. Se ei ole ”kaikkien asialla”, eikä edusta ”yhteistä hyvää”. ”Kaikki” ei ole olemassa oleva totaliteetti, yhteisen hyvän sijaan on kysyttävä hyvän yhteisyyttä. Luokkataistelun terminologialla ilmaistuna kyse on työväenluokan puolen ottamisesta: 99 %:n vähemmistö vastaan 1 %:n pääomapiirien enemmistö. Ilmastokatastrofi on tämän globaalin horisontin viimesijainen ja tällä haavaa polttavin konteksti. Se pakottaa jakamaan ja ajattelemaan rikkauden uusiksi.
 

22.6.2022

Uskosta luopumisen dialektiikkaa eli taas vähän keskustelua menneisyyden kanssa

 
Hellarimenneisyydestäni muistan, kuinka ahdistavaa oli, jos omaan ystäväpiiriin kuuluva ihminen luopui uskostaan eli niin sanotusti ajautui maailmaan. Tämä ahdistus ei näy ulospäin, yhteisöön kuulumattomille. Lähtevistä puhutaan, kunnes aikaa kuluu tarpeeksi ja heidät unohdetaan. Ystävät muistavat pisimpään. Jos suhde luopiokaveriin katkeaa – kuten usein käy –, kokemus voi olla traumaattinen myös yhteisöön jäävälle.
 
Oma tilanteeni oli sikäli onnekas, etten erkaantunut yksin. Samoista piireistä samoihin aikoihin vieraantuvien ystävien kanssa oli helppo (tai no – ”helppo ja helppo”; ainakin helpottavaa) työstää välittömän eroamisvaiheen terapeuttiset pohdinnat ja symboliset irtiotot. Silti huomaan toisinaan kaipailevani avointa keskustelua yhteisöön jääneiden tuttavien ja kavereiden kanssa.
 
Käytännössä yhteydenoton yritykset kilpistyvät aina jo ajatuksen tasolla. Syyt ovat monenlaiset, introvertti luonteenikaan ei tässä ole suureksi avuksi. Kun lisäksi – korviini kantautuneiden murusten perusteella – tiedän itsekin tulleeni jos jonkinmoisten diagnoosien kohteeksi, on hankala omaksua ennakkoluulotonta asennetta, kuvitella miellyttävää tapaamista, jossa tulisi kohdatuksi ihmisenä eikä luopiona. Lähteviä diagnosoidaan, kunnes heidät unohdetaan.
 
Lähdin kuvioista melkein kymmenen vuotta sitten. Olen ehtinyt työstää asetelmaa; olen ehtinyt useaan kertaan ja usealla tavalla tajuta, ettei menneisyys ole mikään kuollut paise sisuksissani, vaan jotain muuttuvaista ja elävää, jotain mikä yhä muovaa olemisen tapaani ja vaatii oudolla tavalla, jos ei tilille, niin huomaamaan.
 
Blogiani seuraaville tämäkin teksti on sitä paitsi vanhan toistoa, tuttua kelailua. Sellainen olen: kelailija.
 
Aika ajoin silmäilen vanhan kotiseurakuntani saarnastriimiäkin, ja vuosikausien ajan olen koettanut jäsentää itselleni, miksi. Tiedän, etten kaipaa takaisin. Onko kyse jonkinlaisesta vääristyneestä nostalgiasta (jos unohdetaan, että nostalgia sinänsä on aina jonkinlaisen vääristyneisyyden eufemismi)? Joskus 2010-luvun puolivälissä saatoin kuunnella saarnoja analysoidakseni ja purkaakseni niiden diskurssia, mutta tätä en ole tehnyt vakavissani enää pitkiin aikoihin. Analyysit ja purut kuuluivat rajankäyntivaiheeseen.
 
Nykyistä saarnastriimeihin liittyvää nautintoulottuvuutta ei siis määrittele niinkään kritiikin halu kuin jonkinlainen outo ja vetelä tirkistely: se tunne, kun on yhtä aikaa täysin ulkopuolinen ja kuitenkin täydellisesti kartalla siitä, mitä seuraa, perillä havainnoimastaan puhunnasta jokaista vivahdetta ja sivumerkitystä myöten. Ikään kuin vakoilisi Pyhää Henkeä!
 
Saarnat toistavat uskollisesti yli vuosikymmenen takaisia fraaseja ja pysyvät tiukasti tutussa aihepiirissä. Seurakuntalaisia kehotetaan ”vaeltamaan valossa” ja välttämään ”harmaita alueita”, olemaan kiitollisia ja voimaantumaan yhteisissä kokoontumisissa. Todistuspuheenvuorot uusintavat narratiiveja, joiden keskiössä on idea Hengen johdatuksesta ja yliluonnollisesta huolenpidosta.
 
Saarnat ja puheenvuorot ovat myös eronteon ja rajanvedon tuotantoa. Samojen sisältöjen toistuminen vuosikymmenestä toiseen ei merkitse niinkään degeneroitunutta änkyrämentaliteettia kuin uskonnollisen yhteisön tapaa tuottaa itseään, luoda rajaa maailmaan, yksilöityä ”vastakulttuurin” pesäkkeenä ja viime kädessä tuottaa/säilyttää lähetystyön mieli ja oikeutus.
 
Edistykselliset saarnat ovat niitä, joissa erottautumisen tematiikka problematisoidaan ja pohditaan, kuinka muuttua helposti lähestyttäväksi. Tämä on haastavaa, sillä yhtäältä ”helluntai-identiteetti” tuotetaan aktiivisen maailmasta erottautumisen eli meihin ja heihin jakamisen kautta. Ei-uskova maailma toimii näin rajana, josta käsin uskovan identiteetti tuottuu ja määrittyy. Helluntailaiselle onkin usein tärkeää pyrkiä monin tavoin tunnistamaan ja erottamaan uskovat ja ei-uskovat, minkä vuoksi jaon mielekkyyttä harvoin kyseenalaistetaan. Tyypillisesti uskova tunnistetaan yhteisen kielen eli puhunnan ja elämäntavan perusteella: hellari on raitis ja savuton eikä kiroile kuin hiljaa itsekseen, jos silloinkaan; hän suosii yksityisomistusta, heteronormia ja ydinperhettä.
 
Toisaalta eronteko sitten tuottaa eräänlaisen ”kohtaanto-ongelman”. Kuinka kohdata heidät, kuinka saada heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi, tervetulleeksi ja turvalliseksi – ilman, että ero meidän ja maailman välillä käy liian mitättömäksi? Helluntaipiireissä riittää itsekriittisyyttä sen toteamiseen, ettei tässä ole aivan onnistuttu. Yksi saarnojen toistuvista teemoista onkin kysymys siitä, kuinka luoda onnistuneita yhteyksiä maailmaan, joka on pidettävä sopivan etäällä ja jossa kuitenkin on jatkuvasti elettävä.
 
Tiedostavimmat yhteisön sisäiset puheenvuorot sanoittavat ongelman kysymykseksi siitä, kuinka kohdata ihminen ihmisenä eikä lähetystyön kohteena. Lisäksi lienee paljonkin aktiivisia helluntailaisia, jotka tavalla tai toisella kykenevät ratkaisemaan tämän haasteen yksilöllisesti, vaikkei diskurssi siihen juuri eväitä antaisikaan. Tällainen ihminen luullakseni hyväksyy periaatteellisen rajanvedon uskoviin ja ei-uskoviin, muttei käytännössä toimi sen mukaisesti. Periaatteessa hän hyväksyy sen, koska diskurssi sitä edellyttää. Käytännössä hän kieltää sen, koska ei tahdo asettaa toista kohteena, vaan pyrkii avoimuuteen, joka ylittää yhteisön tuottamat rajat.
 
Oman rajallisen kokemukseni perusteella vaikuttaa siltä, että ne helluntailaiset, jotka kokevat tarpeelliseksi julistaa tämäntyyppistä avoimuuttaan – ja jotka usein korostavat ”luontevuuttaan” ei-uskovaisten kanssa – ovat niitä, joilta sitä eniten puuttuu. (Samat tyypit todistelevat ”ihmisläheisyyttään” kertomalla sisäpiirille, kuinka moni ihminen on tullut heidän kauttaan uskoon, mikä osoittaa ajattelun kohteistavan lajin. Olen myös itse kohdannut jokusen kerran näitä ”superevankelioijia”, joita ei tosiaan kiinnosta muu kuin ihmisten kalastelu.)
 
Avoimet tyypit ovat niitä, joiden puheesta ”uskonasiat” saattavat tosin pursuilla kuin hillomunkin täyte, mutta joille ei ole lainkaan tärkeää, uskooko tuo toinen ja onko yleensä olemassa uskovia ja ei-uskovia (Jumala sen yksin tietää, ja niin edelleen). Tarkoitan tällä ennen muuta sitä, ettei näille ihmisille ole mikään ongelma ystävystyä ”maailman” kanssa. Toinen ihminen ei ole heille evankelioinnin kohde, eikä ihmissuhteen tavoitteena ole johdattaa toista uskoon, vaan ihmissuhde on arvo sinänsä.
 
”Maailman” kanssa ystävystymisen taidon täytyy kuitenkin säilyä yksilöllisenä piirteenä. Jos se leviää kollektiiviin, yhteisön identiteetti vaarantuu, sillä rajanvedon vaikeutuessa ”harmaat alueet” laajenevat. Jos tapaluterilainen väljyys ei innosta, yhteisön on pyrittävä säilyttämään ja uusintamaan rajoja jatkuvasti.
 
Ei siis ole ihme, että jokaista ihmisten kohtaamiseen kriittisesti kehottavaa saarnaa vastaa yhteisön sisäistä elämää lujittava rajanvetosaarna. Rajanvedon luonne on ennen kaikkea moraalinen, ja sen voi tiivistää kehotukseen ”älkäämme olko kuten he”. Pahimmillaan tämä tuottaa bakteerikammon eli takakireyttä ja tekopyhyyttä.
 
Palataan takaisin alkupään kysymykseen. Miksi edelleen katselen silloin tällöin helluntailaisten saarnastriimejä? Ovatko ne minulle samaa kuin tosi-TV keskiluokalle: tapa tuntea itseni paremmaksi, tapa rakentaa luokkaa? Tosi-TV -ohjelmien yksi funktiohan on esittää työväenluokkaisuus siten kuin se näyttäytyy keskiluokalle: naurettavana, ongelmientäyteisenä, hillittömänä. Ovatko helluntailaisten saarnataltioinnit minun henkilökohtaista tosi-TV:täni, jonka äärellä voin kokea älyllistä ylemmyyttä ja naureskella kultaisessa häkissä pyristeleville tolvanoille? Onko kasvava suopeuteni menneisyyttä kohtaan pelkkää huonosti kätkeytyvää ylimielisyyttä?
 
Arvelen monen piireihin jääneen tuttavani ajattelevan näin, vaikka tietenkään en voi sitä tietää. Ja jos haluan olla rehellinen, en mitenkään voi mennä takuuseen siitä, ettei noissa retorisissa kysymyksissäni olisi jonkin verran perää. En ole koskaan saanut älyllistä nautintoa saarnoista (suurinta osaa pidin typeränä jo hellariaikoinani), ja viheliäinen arroganssi on valitettavan sitkeä pahe. Totta puhuen nautiskelin jo helluntailaisena syntisesti älyllisen ylemmyyden tunteesta, kun yksinkertaisesti vitutti kuunnella jotain lakihenkistä moralistia julistamassa ainoaa oikeaa elämäntapaa, pakottamassa lammaslauman korvia aina vain syvempään luimuun… ja tämä jos mikä kaivaa kuoppaa älyn alta, sillä mitä helvetin tekemistä todellisella älykkyydellä on minkäänlaisen ylemmyyden kanssa? Silloin en tosiaan ole itseriittoista ja takakireää moralistisaarnaajaa kummempi.
 
Älyllinen ylemmyys kompastuu lopulta samaan kuin moraalinen ylemmyys, nimittäin, no, moraaliseen ylemmyyteensä (joka vain teeskentelee olevansa jotain muuta). Jos todella katselen saarnastriimejä kokeakseni itseni älykkääksi, katselen niitä samasta syystä kuin helluntailaiset välttelevät ”harmaita alueita”: rakentaakseni itselleni edullisen moraalisen eron, tuottaakseni ”luokkaidentiteettiä”.
 
Tarkoitukseni ei tosin ole esittää minkäänlaista tunnustusta, sillä valtaa on pelissä jo aivan riittävästi. Kysymys saa jäädä avoimeksi ja teksti levitä moneen suuntaan. Suhteeni menneisyyteen on joka tapauksessa jatkuvassa leviämistilassa. Sekä arroganssin että suopeuden tuntemukseni lienevät autenttisia. Etsiskelen ihmistä. Se on sotkuista puuhaa.

2.6.2022

Työttömän työnhakijan kokemus ja identiteetti

 
A: Laki ei oo sama asia kuin moraali. Vaikka tietenkin musta on väärin varastaa joltain köyhältä mummolta, semmoinen on helvetin mätää touhua.
 
B: Se on väärin joo, siinä laki menee samassa linjassa moraalin kanssa.
 
A: Mut toisaalta mä en näe mitään isoa vääryyttä siinä jos joltain isorikkaalta riistetään huvilat ja yksityissuihkarit ja pannaan paikat matalaks. Nehän on toisten työllä ansaittua omaisuutta. Ne vaan sattuu omistamaan sen ja laki suojaa niiden omistusoikeutta, mut se on kriminaalia hommaa, omistaa tommosia määriä.
 
B: Missä sun mielestä menee kriminaalin omistamisen raja?
 
A: Musta tuntuu, että aika auttava lähtökohta vois olla tää: jos omistaa niin paljon, että pystyy pakottamaan toiset töihin omaan palvelukseensa tekemään voittoa ja kartuttamaan sun yksityistä omaisuutta… ni sillon omistaa liikaa. Eli jos pystyy sillä varallisuudella alistamaan toisia. Ja täähän liittyy suoraan luokkaan ja eriarvoisuuteen, siihen että on ihmisiä jotka omistaa sun ruumiin ja säätelee sitä, millaisia resursseja sun käytössä on. Että jos kieltäydyt tuottamasta lisäarvoa, niin sitten tyyliin kuolet nälkään tai elät jossain vitun limbossa Kelasta suuhun. Jos on olemassa rakenteet jotka mahdollistaa tämmöisen, niin niissä rakenteissa on jotain pielessä. Jos on lakeja jotka suojelee tämmöistä, niin ne on vääriä lakeja.
 
Se, mitä olemme tottuneet kutsumaan hämäävän neutraalilla nimityksellä ”yhteiskunta”, langettaa kaltaisilleni ihmisille identiteetin: työtön työnhakija.
 
Olla työtön työnhakija: mitä se tarkoittaa?
 
1. Muiden määriteltävänä olemista. Työttömän työnhakijan identiteetin historian voi jäljittää ainakin 1700-luvulle saakka, jolloin yhteiskuntaruumiin, sosiaalisen ruumiin ja kansanruumiin kaltaiset käsitteet olivat yleistyneet ja muuttuneet vakiintuneiksi jäsentämisen ja hallinnan keinoiksi. Beverley Skeggs osoittaa laajassa luokkatutkimuksessaan (Elävä luokka, 2014), kuinka sosiaalisen ruumiin kielikuvaa hyödynnettiin kahdella hyvin erilaisella tavalla: ”sillä viitattiin joko brittiläiseen (tai englantilaiseen) yhteiskuntaan yhtenäisenä kokonaisuutena tai köyhiin muusta väestöstä irrallisena ryhmänä” (Skeggs 2014: 82–84).
 
Tämä mahdollisti osaksi köyhälistöön kohdistuvan kontrollin ja auttoi luonnollistamaan asetelman, jossa yksi väestönosa nähtiin erillisenä ongelmana samalla, kun viitattiin yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Siten ”[v]ain tiettyjen sosiaalisen ruumiin osien katsottiin tarvitsevan sekä kuria että huolenpitoa, ja tätä näkemystä voidaan pitää porvarillisen näkökulman kehittymisen lähtökohtana” (mp.). Porvarillisen näkökulman yksi ominaispiirre onkin sellaisen esittämisen mahdollisuus, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta. Samasta ilmiöstä on kysymys esimerkiksi Steven Pinkerin tilastollisissa todisteluissa, joiden mukaan maailma on aina vaan yhä parempi paikka. Pinkerin implikaatio on, että rajattu tilastollinen esitystapa kykenee representoimaan paitsi kuvaamaansa todellisuuden aluetta, myös kaikkea sen ulkopuolelle jäävää. (Eikä ole sattumaa, että Pinker kiittelee nykytilanteesta vallitsevaa poliisijärjestystä: poliisihan syntyi alun pitäen suojelemaan porvaristoa ja yksityistä omaisuutta. Eufemistinen idea ”kansalaisten turvallisuuden valvomisesta” tuli myöhemmin. Vain keskiluokalle poliisi näyttäytyy uskottavalla tavalla yhteiskunnan ”yleisen edun” suojelijana: muut – niin eliitti kuin roskaväkikin – tietävät, ettei mitään yleistä etua ole olemassakaan.)
 
Sosiaalisen ruumiin käsitteen rakentuminen liittyy puolestaan euklidiseen tilakäsitykseen. Euklidisen käsityksen mukaan avaruus on sillä tavoin tyhjä, että se soveltuu matemaattisiin operaatioihin. Kun tämä tilakäsitys institutionalisoitui, mahdollistui edelleen köyhien kohteleminen ”yhtenä joukkona, jonka asuinalueille piti tunkeutua ja jotka [sic] voitiin alistaa papiston ja lääkärien toteuttamalle tilastolliselle analyysille” (Poovey 1995: 15, sit. Skeggs 2014: 83).
 
Kun abstrakti tila yhdistyy ”symbolisesti ja materiaalisesti homologioihin eli sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin” (mp.), on mahdollista tuottaa pikkutarkkoja luokittelujärjestelmiä, joiden luonne kätkeytyy näennäisesti kontekstittomaan ja neutraaliin järkeilyyn. Kuten Skeggs (mp.) kuitenkin kirjoittaa,
 
[t]ässä tapauksessa luokitteluperiaate ei pelkästään perustu orgaanisen ruumiin metaforalle, vaan se on samalla menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan. Tämä tarkoittaa jakoa niihin, jotka haluavat tehdä työtä ja kykenevät siihen, sekä niihin jotka eivät halua tehdä työtä tai eivät siihen kykene.
 
Olla työtön työnhakija merkitsee kontrollin läpäisemää ruumista ja identiteettiä. Historiastaan ja kontekstistaan irrotettuna työtön työnhakijuus vaikuttaa puhtaasti tekniseltä termiltä, jonka välttämättömyys oikeutetaan itsestään selvään rationaliteettiin perustuvalla hallinnalla. Varsinainen konteksti kätkeytyy piiloisiin poliittisiin metaforiin, joiden taustalla on jatkuvaa kontrolloimista ja pedanttia mikromanagerointia vaativa lisäarvontuotanto.
 
2. Valmiin tarinan kertomista. Työttömän työnhakijan on laadittava TE-keskuksen virkailijan kanssa työllistymissuunnitelma. Työllistymissuunnitelman proosa tuotetaan valmiisiin kehyksiin: työttömän työnhakijan odotetaan tekevän selkoa ansioistaan, osaamisalueistaan ja luettelevan aikomuksia ja toimenpiteitä, jotka osoittavat hänen olevan aktiivinen eli hyvä työtön työnhakija. Työttömän on toisin sanoen brändättävä olematonta markkina-arvoaan, koetettava keksiä vaihtoarvoa tyhjästä. Tarinaa ei voi käytännössä kertoa kuin yhdellä tavalla: on kyettävä vakuuttamaan hallintojärjestelmä siitä, ettei aktiivisuus ole pahaa aktiivisuutta. Paha aktiivisuus on mitä tahansa sellaista ajankäyttöä, jonka voi epäillä vaarantavan työttömän jatkuvan työmarkkinoiden käytettävissä olemisen. ”Meitä eivät kiinnosta sinun tulosi, meitä kiinnostaa sinun ajankäyttösi” on lause, jonka muistan varmaan lopun ikääni. Se sopii hyvin nykyisen työttömyyspolitiikankin motoksi.
 
Valmiin tarinan kertomisellakin on historiansa. Jo vuosisatoja sitten työläisen oli osattava ”kertoa minuudestaan valtion köyhäinapujärjestelmän edellyttämillä tavoilla” (Skeggs 2014: 61). Taloudellisten minimiresurssien turvaamiseksi oli tuotettava hallitsevan moraalidiskurssin edellyttämä minuus, mikä köyhälistön tapauksessa tarkoitti itsen ilmaisemista valmiiksi asetetuissa kehyksissä. (Esimerkiksi työväenluokkaisten naisten oli esitettävä itsensä ”langenneena ja parannusta tekevänä naisena”.)
 
Tässä mielessä työttömällä työnhakijalla ei ole minuutta tai yksilöllisyyttä, jota voikin hyvin pitää keskiluokkaisena etuoikeutena. Vain keskiluokkainen yksilö voi olla vapaa siinä mielessä, että kykenee tuottamaan minuutensa vaihtoarvoisia symbolisia resursseja hyödyntämällä. Köyhälistö suljetaan näiden resurssien ulkopuolelle, mikä myös on välttämätöntä keskiluokkaisen, eroja ja ulossulkemisia edellyttävän, identiteetin ylläpitämiseksi. Samasta syystä työväenluokka ei esimerkiksi tunnista eikä hyväksy keskiluokkaisen median (kuten Ylen ja HS:n) representaatioita itsestään, vaikka ne keskiluokkaisesta näkökulmasta tarkasteltuna vaikuttavat asiantuntijalähtöisyydessään täysin arvoneutraaleilta. Työtön työnhakija tuntee ruumiissaan asiantuntijatiedon riistävät intressit, ja vaikkei kykenisikään jäsentämään asetelmaa teoreettisesti, tämä ymmärrys on hänen arkista elämäntodellisuuttaan.
 
3. Limbossa elämistä, kaaosta, häpeää, toivottomuutta ja masennusta. Kuten Emilia Kukkala toteaa: ”tilin saldo vaikuttaa suoraan ajattelukykyyn, mielialaan ja itsetuntoon”. Jos arkinen ruokakauppareissu tarkoittaa jatkuvaa tetristä ja laskelmointia tilin harvoilla yksittäisillä euroilla (ostanko maitoa vai margariinia? pakastekalaa vai pussipastaa?), stressitasot nousevat jo S-marketin ovista astuessa. Köyhä kasaa vähät ostoksensa (järjestään huonolaatuista bulkkia) kärryyn ja näppäilee vaivihkaa mobiilinsa laskukonesovellusta. Tämän hän tekee varmistaakseen, ettei joudu kokemaan lisänöyryytystä, nimittäin sitä, että tilin riittämätön kate paljastaa tetriksenpelaajan taitamattomuuden pelin muuttuessa julkiseksi, kun ruokahankintojen prioriteetit on määriteltävä hätäpäissään kassalla – maksukykyisten kunnon ihmisten odottaessa täysine ostoskärryineen noin 30 senttimetrin päässä. Voin vakuuttaa, että näissä tilanteissa yleinen kärsimättömyys (tosi tai kuviteltu) tuntuu brutaalina fyysisenä paineena. Hehku nousee kasvoille, tekee mieli imeytyä maailman perseeseen.
 
Kukkala kirjoittaakin, ettei köyhän ongelmana ole useinkaan ”se, ettei hän osaa suunnitella asioita, vaan se, ettei mitään voi suunnitella”:
 
Köyhän koko elämä on täysin kaoottisen ennustamatonta, mutta samaan aikaan pitäisi itse käyttäytyä ennustettavasti kuin kone. Oma elämä ei ole omissa käsissä, eikä mikään auta, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi. Usein työnteosta päinvastoin rangaistaan, koska kafkamaiset viranomaissysteemit on suunniteltu niin.
 
Keskiluokka jakelee mielellään ”hyödyllisiä säästövinkkejä” köyhille ymmärtämättä, että jo järkevien ratkaisujen tekeminen on luokkaan sidottu etuoikeus. Jussi Marttila toteaa Kansan Uutisten haastattelussa, että jos köyhä ”järkeistää kaiken rahankäyttönsä, ei voi tehdä yhtään mitään, paitsi nukkua, syödä ja katsoa telkkaria”. Rahaa on elossa pysymiseen, ei elämiseen.
 
Marttila kuvailee köyhän realismia osuvasti huomauttaessaan, ettei edes liikunta ole ilmaista: mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän on syötävä. ”Silloin voi olla tyytyväinen itseensä, kun ei ole tehnyt mitään”, Marttila toteaa. Onhan tämä aivan toista kuin keskiluokan suorittamiskeskeinen takakireys, mutta aika kaukana siitä ihanasta lorvailusta ja vapaudesta, josta työttömiä tavan takaa syytetään. Marttilan esimerkki osoittaa kouriintuntuvalla tavalla työttömyyden patologisuuden. Ja sen, kuinka järjestelmä itse tuottaa tämän patologisuuden määrittelemällä köyhän identiteetin hänen puolestaan, luomalla mahdottoman tilanteen, jossa olisi oltava yhtä aikaa aktiivinen ja aikaansaamaton. Vallitseva moraali vaatii kunnollisuutta, järkevyyttä ja ahkeruutta – ennen kaikkea niiltä, joilta ensin on riistetty kaikki edellytykset kunnollisuuteen, järkevyyteen ja ahkeruuteen.
 
4. Nöyryytystä. On nöyryyttävää tulla muiden määrittelemäksi. On nöyryyttävää brändätä olematonta vaihtoarvoa ja koettaa todistella kunnollisuuttaan tilanteessa, jossa kunnollisuus määritellään luoksepääsemättömällä tavalla. On nöyryyttävää olla kaveriporukan vähätuloisin, se perästä vedettävä, jonka huomioiminen merkitsee omien etuoikeuksien tunnustamista ja vastuun ottamista niistä. On nöyryyttävää olla nelikymppinen, joka joutuu turvautumaan eläkeikäisten vanhempiensa rahalliseen apuun niin vaatetuksen kuin ruoankin suhteen. On nöyryyttävää pyytää rahaa puolisoltaan, että voisi kuukausibudjetin romahtamatta ostaa lapselleen ruokaa, jos tämä joutuu jäämään sairastelun vuoksi kotiin (eikä siis syö koulussa). On kammottavaa huomata tuhlaavansa rahaa mukavuuksiin (kuten äänilevyihin), kun tuhlaavaisuus johtaa yhä uusiutuvaan rahanpyytelyn kierteeseen ja jokaisesta ylimääräisestä mukavuudesta lankeaa maksu, joka on moninkertainen mukavuuden kustantamiin euroihin nähden.
 
On painajaismaista viettää aikaa paremmin pärjäävien ihmisten kanssa, sellaisten, jotka luulevat tai eivät ole tietävinään, etteivät valitsemisen vapaus, energisyys, hyvinvointi ja järkevä taloudenpito ole luokkaan sidottuja etuoikeuksia. On kaameaa tavata ikätovereita, jotka ovat edenneet urallaan nousujohtoisesti viimeiset 10 vuotta, kun itse olet hädin tuskin selvinnyt masennuksesta ja kieriskelet edelleen työttömyyslimbossa vailla selviä tulevaisuudennäkymiä; on inhottavaa pelätä näiden pitävän sinua kateellisena ja katkerana vain siitä syystä, että vihaat järjestelmää, jossa lomamatkoista, talonrakennusprojekteista, työstä ja statushyödykkeistä puhuminen on rikkaiden etuoikeus.
 
Onko työttömänä olemisessa mitään hyvää? Kyllä. Mikäli kykenee pitämään päänsä kasassa, on ihan vitusti aikaa. Aikaa lukea ja ajatella. Aikaa etsiä mikrokokoisia vapauden tiloja. Aikaa hoivata läheisiään ja ystäviään, aikaa auttaa heitä tarjoamalla näkökulmia boksin ulkopuolelta. Aikaa keskustella. Aikaa kehittää ymmärrystään tavoilla, jotka eivät ole sidottuja tuottavuuteen.
 
Se tekee yksinäiseksi, muttei ole täysin vastenmielistäkään.
 

25.5.2022

Kuinka limbossa eletään?

 
Pienoisessee
 

Kuinka limbossa eletään? Kuinka paeta jostakin, millä ei ole ulkopuolta?
 
Limbon ihminen kulkee itselleen outona. Tyypillisesti ja likiarvoisesti hän on materiaalisesti vähävarainen, kenties lukenut ja oppinut (muttei välttämättä): olennaista on, etteivät kartutetut taidot – olivatpa ne mitä tahansa – muutu hänen kohdallaan symbolisiksi resursseiksi. Niistä ei tule kulttuurista pääomaa, niillä ei ole vaihtoarvoa.
 
Limbossa elävä on kenties jo aikoja sitten kadottanut yhteyden vallitsevaan yhteiskunnalliseen horisonttiin, globaalisti hupenevaan ja kurjistuvaan keskiluokkaistumisen haaveeseen. Siihen ajatukseen, että palkkatyöllä voi saavuttaa edes suhteellisen vaurauden, luoda elämäntyyliä ja vapautta, luoda itsensä arvoa tuottavana, maksimoivana ja optimoivana toimijana.
 
Niinpä keskiluokkainen elämä näyttäytyy limbon ihmiselle vieraannuttavana: se ahdistaa ja moralisoi, normittaa, nimeää hänet häneltä kysymättä ja asettaa paikkaan, joka samalla toimii keskiluokan itseidentifikaation rajaseutuna. Keskiluokka määrittelee itsensä limboon nähden, limbo on lopulta keskiluokan olemisen, arvon ja minuuksien ehto, valtaamisen halun herättävä rajaseutu, joka on aidattava kotirauhan turvaamiseksi.
 
Limbossa kulkija voi sanoa: En ole oikein duunarikaan, vaikka viihdyn huomattavasti paremmin nuhjuisessa paikallisessa baarissa niin sanotun rahvaan (massan, väkijoukon, työväen) seassa kuin siistin keskiluokkaisen kodin illanistujaisissa. Tämä halu selittyy jo sillä, ettei keskiluokkainen viitekehys tarjoa limbon kulkijalle minkäänlaista tilaa subjektiviteetin, minuuden, tuottamiseen. Samasta syystä hän on joutunut turvautumaan työväenluokkaisiin strategioihin, joille on piirteellistä keskiluokkaan kohdistuva teeskentelyn kritiikki ja terveille elämäntavoille naurava hillittömyys.
 
Keskiluokka tosin pyrkii omimaan tämän hillittömyydenkin harjoittamalla eräänlaista säädeltyä dekadenssia, minkä vuoksi sen moraalia voi kutsua hedonistiseksi ja utilitaristiseksi. Keskiluokka toisin sanoen pyrkii yhdistämään ihailemansa hillittömyyden ja paheellisuuden (vapauden) luokkaetujensa tinkimättömään säilyttämiseen, mikä tietenkin vain pahentaa teeskentelyn kierrettä. (”Seitinohuet päiväkännit” Firenzen-lomalla ovat jotain aivan muuta kuin prekaarin taiteilijaporukan huuruiset illanvietot.)
 
Limbossa kulkijan hillittömyys ikään kuin houkuttelee keskiluokkaa tunnustamaan oman itselleen-vierautensa, ihmisten välisten suhteiden tavaramuotoistumisen loogisen seurauksen. Tämä halutaan tehdä etuoikeuksista tinkimättä, minkä vuoksi lopputulos on silkkaa latteutta ja neuroottisuutta. Keskiluokkainen subjekti määrittelee ulkopuolisuuden tuntemuksensa terapeuttisen vallan keinoin, turvautuu self helpiin, äkkilähtöjen irtiottoihin ja hiprakkaiseen hotelliseksiin, kehittää pakkomielteen aitouteen ja tyydyttää tätä tarvetta statusteollisuudella.
 
Limbossa elävän ulkopuolisuus herättää halua. Keskiluokka keksii siinä oman kaipuunsa, romanttisen heijastuksen. Ulkopuolisuus näyttää tiukkuvan vitaalista energiaa. Siitä tulee tietyissä ruumiissa – esimerkiksi ”taiteilijatyypeissä” – aktivoituva symbolinen resurssi, josta ei kuitenkaan ole hyötyä ruumiille itselleen, vaan hallitsevalle luokalle, joka omii haluttavan piirteen itselleen ja muuttaa sen omaksi käyttövarannokseen, vaihdon välineeksi. Rosoisen ”taiteilijatyypin” autenttisuus muuntuu keskiluokkaisen kodin villeiksi sisustusideoiksi, rahalla ostettavaksi tyylikkyydeksi, terveiden ja arvonsa optimoivien kehojen boheemisuudeksi, LinkedIn-profiileiksi.
 
Limbossa eläminen on usein häpeää ja epäonnistumista, kontrolloituna olemista, jatkuvaa haaveilua tulevista muutoksen tuulista. Toisinaan se on myös jatkuvaa, strategista ja paikallista pakenemista, mikrotason vastarintaa, pyrkimystä luoda vapautta hoivan logiikalla: itsepintaista ja oudolta vaikuttavaa pidättäytymistä, järjen ja moraalin terroria. Stagnaatiota ja ekstaasia.
 
Sellaista(kin) on limbossa kulkijan elämä. Limbosta haluaa pois, vaikka se ei ole edes paikka. Kukapa ei tahtoisi tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään?
 
Oletko sinä limbossa kulkija? Kuka sinä olet? Katso minua. Kenet näet?
 

18.5.2022

Mitä Taru Sormusten Herrasta voi opettaa meille feminismistä?

 
Tarussa Sormusten Herrasta on kohtaus, jossa Frodo Reppuli tarjoaa kantamaansa valtasormusta Lórienin haltiakuningatar Galadrielille. Galadriel, kuten tunnettua, kieltäytyy tarjouksesta: ”Sitten hän laski kätensä alas, ja valo himmeni, ja äkkiä hän nauroi taas, ja katso! hän oli jälleen hento haltianainen, yksinkertainen valkea vaate yllään, ja hänen lempeä äänensä oli hiljainen ja surullinen. / ’Minä selviydyn koetuksesta’, hän sanoi. ’Minä vähenen, minä menen länteen ja jään Galadrieliksi.’”
 
Kohtaus tuntuu näyttäytyvän viheliäisenä metaforana patriarkaatille alistumisesta. Ennen lopullista vastaustaan Galadriel maalaa Frodon eteen viettelevän kauhunäyn itsestään: ”Mustan Ruhtinaan tilalle sinä asetat Kuningattaren. Enkä minä tule olemaan musta, vaan kaunis ja kauhea kuin Aamu ja Yö! Ihana kuin Meri ja Aurinko ja Vuoriston Lumi! Hirveä kuin Myrsky ja Salama. Vahvempi maan perustuksia. Kaikki rakastavat minua ja joutuvat epätoivoon minun tähteni!”
 
Kauhunäky paitsi vastaa hyvin täsmällisesti kohtalokkaan naisen (femme fatale) fantasiaa, myös patriarkaatin feminismiä kohtaan tuntemaa pelkoa. Jos vaihtoehtona on miesvallan kumoaminen totaalisella naisvallalla, myös Galadriel tahtoo mieluummin valita ”vähenemisen”, Galadrieliksi jäämisen. Kohtalokas nainen onkin patriarkaatin fantasiaa omasta tuhovoimastaan ja tuhoutumisestaan.
 
Sormus itse edustaa patriarkaatin valtaa ja tämän vallan lupaamia nautintoja. Nämä lupaukset osoittautuvat pettäviksi, sillä Sormusten Sormushan muuttaa kantajansa hirviömäiseksi, täyttymättömän himonsa riivaamaksi varjo-olennoksi – aivan kuten patriarkaalinen valta pakottaa miehen katkaisemaan yhteytensä tunnemaailmaansa, tukahduttamaan herkkyytensä ja ohjaamaan halunsa talismaneihin, jotka lupaavat täyttymystä, mutta pettävät lopulta käyttäjänsä. Jäljelle jää vain tyhjä varjo, jonka oleminen on puhdasta tuhoavaa väkivaltaa.
 
Galadrielin kieltäytymistä voi ainakin identiteettipoliittisen radikaalifeminismin näkökulmasta lukea silkkana patriarkaatille alistumisena. ”Väheneminen” ja näyttämöltä vetäytyminen on tosiaan naisen perinteinen osa, ja Sormusten Herrassakin valta on vahvasti sukupuolitettua. Tässä mielessä kirjan voimakkain ja omaehtoisin naishenkilö lienee Mordorin rajoilla elevä jättiläishämähäkki Lukitari, joka elää ja tekee juuri niin kuin haluaa. (Rohanin aseneito Éowynkin luopuu lopulta soturin identiteetistään ja mukautuu perinteiseen sukupuolirooliinsa hoitajana ja parantajana.) Lukitarin voikin nähdä edustavan femme fatalea puhtaana tuhovoimana, kaikesta viettelevyydestä riisuttuna feminiinisenä kauhuna.
 
Identiteettipolitiikkaan perustuva feminismi on etuoikeutetun ja vauraan luokan feminismiä: se haluaa vaihtaa vallan, mutta säilyttää rakenteet, jotka tekevät identifioitumisen ja minuuden mahdollisiksi vain niille, joilla on pääsy minuuksia tuottaviin ja uusintaviin symbolisiin resursseihin. Se haluaa valkoisen bosslady-Galadrielin, joka jyrää miehet, mutta jättää patriarkaatin valtakoneiston olennaisella tavalla koskemattomaksi.
 
Tarinan lopussa, tunnetusti, Sormusten Sormus tuhoutuu, kun kansat ja yksilöt yhdistävät voimansa ja käyvät pahaa vastaan yhdessä. Sauronin kukistuttua vanha maailmanjärjestys kuihtuu; haltiat muuttavat länteen, ihmisten aika alkaa. Kenties kirjan yhteistyön voimaa juhlivan sanoman voikin lukea edistyksellisen feminismin viitekehyksessä: patriarkaatin kaataminen ei onnistu ilman miehiä, joten miehet on saatava mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että valtasormuksen lupaukset herruuden tuomasta täyttymyksestä ja nautinnosta on osoitettava tyhjiksi. Patriarkaatti ei ole tuhoisaa vain toiseuttamilleen sukupuolille, vaan myös miehille itselleen. Feminismi ei voi jäädä pelkäksi identiteettipoliittiseksi (miessukupuolen) tykittämiseksi ja yleiseksi kaiken maskuliinisuuden kumoamiseksi. Pikemminkin on – kuten bell hooks kirjoittaa – etsittävä uusia, ei-tuhoavia, feministisiä maskuliinisuuksia.
 

26.4.2022

Luovan elämän outous ja kielen erämaa

 
Joskus nuorena ajattelin kirjailijoiden olevan ihmisiä, jotka kirjoittavat aamusta iltapäivään ja pitävät puolipäivän aikaan lounastauon. Ja osa meistä tekeekin näin. Oma luova työni on kuitenkin rytmiltään puuskittaista ja epäsäännöllistä. Joensuu-trilogiaa kirjoitin kesällä 2016 arkisin noin 4–6 tuntia kunakin päivänä suunnilleen viiden liuskan päivätahdilla, aamusta iltapäivään. Tällaiseen en ole aiemmin enkä sittemmin kyennyt, enkä juuri haluaisikaan.
 
”Normaali” työtahtini on hajanainen, puuskainen ja säännötön. Voi kulua kuukausia, etten kirjoita mitään, sitten kirjoitan yhtenä tai kahtena päivänä tunnin tai kaksi, sitten seuraavalla viikolla neljänä päivänä 1–4 tuntia, sitten tulee parin viikon tauko… ja niin edelleen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että myös eri kirjojen kirjoitustyössä on eroja. Jokainen kirja tuntuu tarvitsevan hieman omanlaisensa suhtautumisen luovaan työhön.
 
Joensuu-trilogia vaati kurinalaisuutta, klassisen kirjailijakuvan mukaista pidättyväisyyttä Philip Rothin tyyliin. Jokaisen kirjoitussession jälkeen teki mieli ankarasti ryypätä, mutta säästin juopottelun viikonlopuille, sillä tiesin pämppäämisen vievän seuraavan päivän tehot. Ja tehoja minä tarvitsin, sillä teksti virtasi ulos ruumiista, ja ruumis pumppasi, työskenteli, synnytti.
 
Esseekokoelma tarvitsi kirjaston. Ei kirjojen, vaan kirjaston yleisen mielentilan vuoksi. Moni muukin kirjani on vaatinut kirjaston mielentilaa, jota ei kotoa tai treenikämpältä löydy.
 
Laula herrasi doxaa -kokoelman runoista moni puolestaan on saanut alkunsa viskihiprakassa, vaatinut sen tullakseen ulos. Jotkut tekstit pakottavat hyppäämään liminaalisiin mielentiloihin, etsiytymään henkisille rajaseuduille (enkä nyt puhu psykedeeleistä). Nämä rajaseudut saattavat aktivoitua vaikkapa niin, että kävelen ankean teollisuusalueen halki tuon seudun ”seutuisuutta”, sen seutuna-olemista ja mieltä kontemploiden.
 
Kaikki luova työ vaatii harhailemista, lorvailemista ja tylsistymistä. On myös kirjoja, joiden kirjoitetuksi tuleminen edellyttää harhailemisen, perseilyn ja lorvailun jalostamista suoranaiseksi metodiksi. Tällaista kirjaa kirjoitan nyt. Kun viime vuoden loppupuolella sain idean teoksesta, huomasin pian, että minulla on vasta teemat ja skenaario, muttei vielä kieltä. Miten siis löytää kieli?
 
Päätin – taustalukemiston kautta rakentuneiden kontekstien ja metodisen vaiston perusteella – ryhtyä tarkastelemaan kriittisesti yleistä suhdettani työhön ja hupiin. Havaitsin saman tien ainakin kaksi asiaa. 1) Työttömyydestäni (ja käytettävissä olevan ajan paljoudesta) huolimatta arkipäivääni määrittelee jonkinlainen hämärä jako ”työaikaan” ja ”vapaaseen aikaan”. 2) ”Työaikaan” liittyy epämääräinen tuottavuuden pakko, tarve ”saada jotain aikaiseksi”.
 
”Aikaansaamattomat” päivät tulkitsin, monilta osin tiedostamatta, paheksuttavaksi joutilaisuudeksi. ”Tuottavat” päivät olivat ratkaisevia, onnistuneita. Viikonloppuisin sai ryypätä, sunnuntaisin löhötä krapulassa, mutta maanantaista perjantaihin oli kyettävä tuottamaan. Koska en kyennyt, olin turhautunut ja ahdistunut.
 
Olin juuri saanut valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen (vielä julkaisematta). Sitä olin loppuvaiheessa työstänyt laatimani viitteellisen päivärytmin mukaisesti. Vuodenvaihteen hujakoilla minulle oli jo selvää, että työn ja huvin ero oli romahdutettava. Jos kieli löytyy erämaasta, oli etsiydyttävä erämaahan.
 
Kirjoittaminen vaatii aina omalaatuisia pidättäytymisen muotoja. Joskus ei sovi ryypätä, vaikka luova prosessi saa aikaan tiloja, jotka huutavat anksiolyyttiä. Pidättäytyminen on myös antautumista. Jokainen erämaa vaalii salaista, vallitsevan järjestyksen romuttamista himoavaa ekstaasiaan. Kun tämä ekstaasi eli kieli löytyy, voi kirjoittaminen alkaa. Silloin elää jo uudessa kielessä, uudessa kirjassa.
 
Vuodenvaihteen jälkeen aloin vaalia tietoisia käytäntöjä, joilla romahdutin sisäistämääni työn eettistä järjestystä. Moni näistä käytännöistä oli naurettavan vähäpätöisiä, melkeinpä symbolisia. Musiikin kuuntelemista aamupäivällä sohvalla istuen, muuta tekemättä. Myöhään valvomista, myöhään nukkumista. Päämäärätöntä vaeltelemista ympäriinsä lähiseuduilla. Laajoja itsereflektioita, tarinamuotoisia sepitelmiä menneisyydestä nykyhetkeen. Itsepintaista pyrkimystä tuottamattomuuteen, jatkuvaa hankkiutumista mitääntekemättömyyteen, lorvailua mahdollisimman monessa eri muodossa.
 
Uuden kirjan kieli tuntui välillä olevan aivan lähituntumassa, toisinaan taas hakeutuvan kauemmas, ulottumattomiin. Annoin sen oleilla, enkä yrittänyt päästä siihen käsiksi. Jatkoin lorvailemista, uumoilua ja tylsistymistä. Tuottavuuden outo pakko irrotti ruumiistani. Lakkasin välittämästä, en piitannut vähääkään, vaikka luovat työt seisoivat. Joskus sävelsin jotain bändille, mikäli sattui huvittamaan; kirjoitin aamuisin päiväkirjaa, kuljeksin ympäriinsä itsekseni jutellen; virittelin uteliaita ja sotkuisia keskusteluja ystävieni kanssa humalassa; luin feminististä filosofiaa ja tyttöjen tykityskirjallisuutta, opettelin olemaan flegmaattinen; kehittelin pakenemisen strategioita ja mielentyyneyttä.
 
Oikeastaan imperfektissä puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä juuri näin toimin edelleen. Uusi kirja vaatii uuden kielen, ja tällä kertaa joudun keksimään itseänikin uusiksi. Tätä kirjoittaessa olen jo päässyt alkamaan kirjanikin, ja tiedän myös, kuinka tärkeää nykymoodin ylläpitäminen on. Kirja, jota olen kirjoittamassa, syntyy lorvimalla ja aikaa tuhlaamalla. Se ei vaadi vain kurinalaisuutta, vaan myös kurin hylkäämistä, tekstin ja ruumiin anarkiaa.
 
Mutta mitä tapahtuu, kun ruumis omaksuu anarkistisen olemisentavan? Se lakkaa olemasta kirjoittamisen väline, ja juuri tästä on kysymys, kun kirjailijan on keksittävä itsensä uudelleen.
 

17.4.2022

Hullu Jeesus

 
Pitkäperjantai tuli ja meni, mutta jo traditioksi muodostunut pitkänperjantain blogiteksti jäi kirjoittamatta ”kiireiden” vuoksi.
 
Näin pääsiäisen pyhien aikaan olen kyllä ehtinyt ajatella Jeesustakin. Aivan yksinkertaisesti miellän Jeesuksen tyyppinä, joka oli niin hullu, että antoi itsensä maailmalle, vaikka tiesi, että tulee hyväksikäytetyksi ja tapetuksi. Juuri niin sitten tapahtuikin.
 
Nykypäivän Jeesuksen ajattelen olevan sellainen ihminen, joka antaa luottoa huijarille, vaikka tietää hyvin, ettei luvattuja rahoja kuulu takaisin. Keskiluokkainen ja liberaali nykykristitty pitäisi Jeesusta sinisilmäisenä idioottina ja huolestuttavana esimerkkinä nuorison hedelmättömästä velttoilusta. Jos Jeesuksella olisi koti, hän majoittaisi sinne kännistä festariväkeä, eikä välittäisi, vaikka joku veisi kotiteatterin ja stereot. Naapurin raittiille fundamentalistille aamutunneille jatkuva jokaöinen juhlinta tosin olisi varsinainen koettelemus: sillä aikaa kun kunnon ihmiset yrittävät saada nukutuksi, että jaksavat aamulla töihin, saatanan hipit sen kun riehuvat kommuunissaan. Ja entä gentrifikaatio? Pilalla, kaikki pilalla.
 
Jeesuksen anteliaisuus ylittää hyvien tapojen ja moraalin rajat. Siksikö on keksittävä synti ja syyllisyys, että itsensä antamiselle olisi edes jokin hämärästi järkevä syy? En tiedä. Syyllisyys on perustunne, ja kristillisyyskin on perinteisesti ollut melko velkavetoista. Kiintoisaa on ainakin se, että kristinuskon synty näyttää liittyvän metallirahaan siirtymisen synnyttämiin käsitteellisiin innovaatioihin. Kuten David Graeber kirjoittaa: ”jossain mielessä nämä [nykyiset maailmanuskonnot] näyttävät syntyneen suorana reaktiona markkinalogiikalle”:
 
jos tietty sosiaalinen alue rajataan täysin materiaalisten hyödykkeiden itsekkäälle hankkimiselle, on lähestulkoon väistämätöntä, että pian joku muu pyhittää toisen alueen saarnatakseen, että perimmäisten arvojen näkökulmasta materia on merkityksetöntä, ja että itsekkyys tai peräti minuus on harhaa. (Graeber, ”Velka: ensimmäiset 5 000 vuotta”)
 
Kysymys kristinuskon suhteesta materiaaliseen maailmaan saa tässä jäädä avoimeksi, mutta kiistatonta on, että sikäli kuin kristitty uskoo tämän- ja tuonpuoleiseen, jakautuu hänen maailmansa ainakin jollain tavalla kahtia, eikä ole sattumaa, että monelle kristitylle juuri ”näkymätön maailma”, Hengen todellisuus, on ensisijaista.
 
Tuonpuoleinen antaa selityksen Jeesukselle. Syntikeskeisessä tulkinnassa se tarjoaa myös jättiläismäisen velkavivun, joka sinkoaa Ihmisen pojan korkeuksiin ja viimeistelee uhritoimituksen. Jeesus ei olekaan oikeasti hullu, vaan hänen hulluutensa on korkeampaa järkeä. Ristinkuolema sovittaa velan Isään nähden, mutta vipuvarsi säilyy, koska Jeesus on taivaassa ja maan päälle jääneiden osana on ääretön, armahdettu syyllisyys. Velka on maksettu, mutta velan logiikka jää.
 
Vierastan velkakeskeistä tulkintaa ja tuonpuoleiseen jumittavaa rationalisointia, joka tuntuu vievän terän Jeesuksen sosiaalisista hierarkioista piittaamattomalta poliittiselta älyvapaudelta. Älyvapaus on tässä luettava älynvapaudeksi, joka tolkun katsannossa näyttää epäilemättä kaikin tavoin houreiselta.
 
Mel Gibsonin The Passion of the Christ ei ole haastava katsottava niinkään väkivaltansa kuin nautinnollisuutensa sietämättömyyden vuoksi. Katselemme Kristuksen ruumiista irtoavia verisiä lihanpaloja samalla uteliaalla nautinnolla kuin seuraamme Elisabeth Mossin loputtomalta tuntuvia kärsimyksiä Handmaid’s Talessa tuotantokausi toisensa perään. Jos näistä taideteoksista riisuu niihin kuuluvan brutaalin väkivallan, ne lakkaavat olemasta kiinnostavia. Tämä ei ole nihilistinen toteamus, vaan asianmukainen huomio halutaloutemme tummanpuhuvasta taustasta. Väkivalta ei ole mukana eettisen sanoman kirkastamiseksi, vaan viesti on pikemminkin itse etiikan väkivaltaisuus. Etiikka on halun julkisivu, jonka perusta on väkivallassa.
 
Nihilismi, kyynisyys ja väkivallan fasistinen glorifiointi ovat tapoja oikeuttaa ja rationalisoida satunnainen halun maailmanjärjestys, sitoa ja mobilisoida halu suhteessa johonkin määriteltyyn tai määrättyyn mielikuvituksettomuuden muotoon. Mielikuvituksetonta, joskin ehkä järkevää, on myös sitoa Jeesus uhrin ja velan väkivaltaan, Isän tahdon jatkeeksi. Gibsonin The Passion of the Christ on tylsää gorea siinä missä Scorsesen fundamentalistipiirejä närkästyttänyt Kristuksen viimeinen kiusaus hylkää ikävystyttävän realismin ajattelun hyväksi. Edellistä tosin on turha moittia väkivaltaisuudestaan tai edes moralisoida ”sadistisesta masokismistaan” sen enempää kuin jälkimmäistä on syytä kritisoida eksegeettisten mutkien oikomisesta.
 
Miten Jeesuksesta pitäisi ajatella? Olen tässä hommassa vähemmän kuin puolitiessä. Epäilemättä hän oli hullu, idean riivaama, vailla taiteilijan, muttei profeetan lahjakkuutta. Idea vaatii purkautumistaan. Jeesus kaataa rahanvaihtajien ja kaupittelijoiden pöydät, kääntää asetelman ylösalaisin, haukkuu normaalia liiketoimintaa jumalanpilkaksi, vetää puoleensa hamppareita, prostituoituja ja muuta roskaväkeä, kutsuupa esiin mädäntymisprosessin alkuun ehtineen Lasaruksenkin. Scorsesen Kristus-tulkinnassa Jeesus tosiaan vaikuttaakin mielipuolelta alati vaihtuvine visioineen, joiden perässä opetuslapsillakin tuntuu olevan vaikeuksia pysytellä. Keskiluokkainen nykykristillisyys ei tällaisia hulluja kaipaa, eikä oikeastaan kukaan muukaan. Mitä vaihtoehtoja meille sitten jää? Avaruusdildolla ratsastava Elon Musk? Joku Googlen häiskä? Meemeitse leviävä evankeliumi? Se on täytetty… mikä? Pasteija?