Kysymisen arvoiset kysymykset

Metafysiikan kieltäminen ilmenee populaarikeskustelussa tyypillisesti fysikalistisen ja naturalistisen maailmankuvan kannattajien puheenvuoroissa. Esimerkiksi kuuluisan fyysikon Sean Carrollin mukaan kysymys olemassaolomme alkuperästä on niin merkityksetön, ettei sitä sovi edes esittää: universumi vain on olemassa ja siinä kaikki. Nykyisen, 1800-luvun kysymyksenasetteluihin jumittaneen ateismin valossa asenne on toki johdonmukainen. Koska tieteellinen diskurssi ei kykene avaamaan metafyysistä horisonttia eli johtamaan metodinsa rationaalista perustaa turvautumatta metafysiikkaan itsensä ulkopuolella, Carrollin väite on tavallaan ymmärrettävä. Ellei naturalistinen maailmankäsitys perustu muuhun kuin implisiittiseen metafyysiseen väittämään, jota se ei omista lähtökohdistaan kykene perustelemaan – siihen, että luonto on kaikki, mitä on olemassa – yksi mahdollisuus on kieltää kaikenlaisen metafyysisen kysymisen mielekkyys.

Carrollin ratkaisu tarkoittaa käytännössä paitsi perimmäisten kysymysten julistamista merkityksettömiksi, myös sen tunnustamista, ettei sen enempää uskonnollinen kuin ateistinenkaan orientaatio perustu muuhun kuin inhimilliseen järkeilyyn. Ihmisjärjen tuolla puolen ei ole merkityksellistä maailmaa; kyse on vain siitä, kykeneekö ihminen tuottamaan maailmaan sellaisia merkityksiä, jotka edistävät lajimme kukoistamista. Ei ole tarpeen tietää, miksi lajimme tulisi kukoistaa, sillä tämä kysymys on yhdentekevä juuri sikäli kuin kysymys alkuperästämme on vailla merkitystä. Lajimme vain tulisi kukoistaa, siinä kaikki.

Sama koskee kysymystä moraalin ja etiikan olemassaolosta sekä viime kädessä myös siitä, millainen elämä on elämisen arvoista. Vastauksena on pelkkiä latteuksia: moraali on evoluution ohjelmoima lajin selviytymistä edistävä illuusio tai pakkomielle (eikä ole mahdollista edes tietää sen olevan sitä); sellainen elämä, joka edistää lajin selviytymistä, on elämisen arvoista (vaikka on turha kysyä, miksi); tietoisuuden olemassaolo on mahdollisesti ratkaisematon arvoitus (jonka tiede kenties aikanaan selvittää).

On helppo nähdä, mitä tämä kaikki tarkoittaa sekä tieteenfilosofian että -etiikan kannalta. Tiede mieltyy yhtäältä riippumattomaksi erityisalueeksi, joka vain ”toimii” vailla tarvetta sitoa sitä minkäänlaiseen ajattelulliseen perustaan. Toisaalta ”toimiminen” tarkoittaa samalla kyseisen diskurssin etusijaistettua pääsyä ”totuuteen” – muutenhan ei olisi mahdollista tietää, mitä edes tarkoittaa se, että tiede on toimivaa ja kykenee ratkaisemaan todellisia ihmiselämään ja tietämiseen liittyviä ongelmia tai ylipäätään tuottamaan merkityksellistä tietoa, siis vaikkapa luomaan malleja, jotka jollain tavalla ovat yhtäpitäviä havaitun todellisuuden kanssa.

Ongelmaksi muodostuu se tosiasia, ettei tiedettä sen enempää kuin ihmiselämää laajemminkaan ole juuri mahdollista irrottaa metafysiikasta. Historiallisesti tieteellinen tarkastelutapa kaikessa nykyisessä moninaisuudessaan on lähtöisin metafysiikan kysymyksenasetteluista. Monet ihmiset kohtaavat elämässään tilanteita, joissa perimmäiset kysymykset nousevat esiin lähes vastaanpanemattoman voimallisina, eivät vain rationaalisina haasteina vaan kaiken älyn ja tunteen sitovana ahdistavuutena, jota sävyttää kuoleman kaltainen kiireen tuntu, kokemus ihmiselämän katoavuudesta ja sen herättämästä intohimoisesta epätoivosta.

Carrollin ja kaltaistensa vastaus tähän epätoivoon ja intohimoon vaikuttaakin lähes patologisen tylyltä. Vastauksen takana on tiedon arvovalta, mutta tämä on pelkkä tyhjä merkitsijä, joka kiinnittyy paikoilleen oman lausumisensa aktilla. Kiistatta myös metafysiikka voi toimia (ja usein toimii) samoin. Lacan ei suotta kutsu filosofiaa ”kiehtovaksi hankkeeksi herran hyväksi”. Toisaalta filosofia (ja siten metafysiikka) voi toimia myös kriittisen kysymisen hyväksi eli hysterisoida kulloistenkin mestarien arvovallan, saattaa sen liikkeeseen. Filosofian ei tarvitse olla tottelevaista.

En siis vaadi metafysiikkaa omaksumaan tiedollisen mestarin positiota, kun väitän perimmäisten kysymysten olevan relevantteja. Ne ovat relevantteja pikemminkin siinä merkityksessä, etteivät ne ole jäännöksettömästi samastettavissa konsumeristisiin, markkinaehtoisiin tai terapeuttisiin diskursseihin. Niissä on outoa itsepintaisuutta: silloinkin, kun asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, perimmäiset kysymykset työntyvät esiin jonkinlaisena kohteettoman puutteen kaltaisena. Negaatio on kuin reikä, johon ei ole olemassa sopivaa vastakappaletta. Reiän olemassaolon voi aina kiistää: sehän ei ole osa aineellista todellisuutta eikä sellaisenaan havaittavissa. Kuitenkin se taivuttaa todellisuuden ympäriltään niin, että on mielekästä puhua sen merkityksestä ja hullua kiistää se.

Jos perimmäisten kysymysten avaamat horisontit ottaa vakavasti, on kysyttävä, viittaavatko ne mihinkään itseisarvoiseen, siis viime kädessä Hyvään. Ateistisen tulkinnan valossa olisi johdonmukaista väittää, ettei näin ole. Jäljelle jää välinearvo, minkä illuusiottoman realismin hyve vaatii tunnustamaan; toisaalta mikäli näin tekee, menettää Hyvä kykynsä ankkuroida merkityksiä ja arvostelmia. Mitä merkitystä Hyvällä on silloin, ja mitä väliä on illuusiottomalla realismilla? Voimme toki Nietzscheä seuraten mieltää, kuten Deleuze tekee, korkean ja alhaisen kaltaiset arvot differentiaaleiksi, jolloin kyse ei ole suoraan arvoista vaan jostain, mistä arvot itsessään ovat peräisin. Näkemys merkitsee perimmäisyyden ajattelemista metafysiikan kritiikin kautta. Perustallisuus torjutaan ajattelun liikkeen nimissä.

Näkemys edellyttää, ettei arvojen ajattelemisella sinänsä voi olla varsinaista kriteeriä. Kriteerit toki väistämättä asettuvat, mutta kyse on vain voimasuhteista: siitä, millaisia voimia kulloinenkin ajateltava asia tai ilmiö kerää itseensä ajattelutapahtumassa. Pidän tätä näkemystä spesifissä kritikē tekhnēn mielessä käyttökelpoisena. Ajatteleminen on liikettä, kritiikki ajattelun mahdollinen metodi. Metafysiikan kritiikki on perusteltua, mutta onko sen viraltapano näin yksinkertaista? Mannermaisen ajattelun historia ei mielestäni tue johtopäätöstä. Perustan korvaaminen kuilumaisella Abgrundilla, olipa kyse destruktiosta tai dekonstruktiosta, ei nähdäkseni kykene ohittamaan logiikkaa, jota pyrkii kritisoimaan. Se törmää joka tapauksessa etiikkaan, kysymykseen siitä, minkä kaiken edessä sopii olla avoin.

Metafyysistä järkeilyä, kuten mitä tahansa ajattelua, jäsentää luonnollisesti diskurssi, jossa on omat annettunsa. Kritiikki on tarpeen diskurssin rajoja koetellessa. Metafysiikan kritiikkiin kuuluu annetun problematisoiminen ylipäätään, siis itsestään selvänä näyttäytyvään kohdistuva hysterisaatio, sen saattaminen liikkeeseen. Kyse on siten aina interventiosta, joka on puolueellista ja jolla on kriteerit. Tämä ei kuitenkaan johda totuuden katoamiseen, vaan sen toisin hahmottumiseen. Niin kauan kuin on olemassa totuus, palaa metafysiikka aina uudelleen. Sen kysymykset eivät vanhene, vaan artikuloituvat uusissa haltuunotoissa, mikä pakottaa myös kritiikin uusiutumaan.

 

 

Merkityskadon hämäristä

Viimeksi pohdiskelin, mikä voisi auttaa yleiseen lamaantumiseemme ja näköalattomuuteemme. Vihjailin kristinuskon suuntaan, joskaan en siinä merkityksessä, että kristityksi kääntymistä tulisi esittää minään pakettiratkaisuna ongelmaan. Homma ei tietenkään toimi niin – kääntymys on aivan liian ei-tahdonalainen ja monimutkainen tapahtuma, että siitä olisi noin vain umpikujaa avaamaan. Olen tosin taipuvainen varovaisesti uskomaan, että kääntymys kyllä tarjoaa uudenlaista merkityshorisonttia. Toisaalta sen mieltäminen ”yksilön ratkaisuksi” olisi ongelmallista jo siksi, että juuri näin hegemoninen diskurssi toimii jo nykyäänkin: sysää globaalit ja yhteisölliset ongelmat yksilön vastuulle.

Kristinusko voi kenties kuitenkin toimia keskustelukumppanina pohdittaessa merkityskadon ongelmaa. 

Puhuessani merkityskadosta olen myös tietoinen termin kiistanalaisuudesta. Se tuntuu olevan liiaksi sidoksissa tietynlaiseen ”postmodernismiin”, joka liian arrogantisti julisti suurten kertomusten kuolemaa jo vuosikymmeniä sitten. Kävi kuitenkin niin, ettemme kohdanneet edes historian loppua, saati että olisimme todistaneet minkäänlaista myyttisen ajattelun häviämistä. Samanaikaisesti maailmankuvaamme tuntuu kuitenkin jäsentävän laajassa mielessä jonkinlainen nihilistinen tyhjyys, jossa vähitellen tiedon piiristä katoava ihmissubjekti osoittautuu ainoaksi merkitysten lähteeksi. Sellaiseen tämä huokoinen subjekti on liian hauras, eihän se tunne edes omaa alkuperäänsä. 

Kun kapitalismi kolonisoi merkityskadon, vastassamme ei ole niinkään ylevän sävyjä tavoitteleva kirkuva kosminen tyhjyys ja uusien jumalten syntysija kuin loputonta itsetuhoista kuluttamista ja kasvavaa yksilöllistä riittämättömyyttä. Aikamme suurta kertomusta on etsittävä väkevimpien itsestäänselvyyksien suunnasta, toisin sanoen taloudellisen järkeilyn maailmasta. Vastakkain eivät ole enää tieteen ja uskonnon maailmankuvat, vaan konsumeristinen myytti homo economicuksesta ja tämän myytin luhistumista todistavasta, vielä jäsentymättömästä todellisuudesta, jota voisi kutsua utopiaksi. Utopia ruumiillistaa kaipuuta maailmaan, jota hyötyajattelu ei enää kykene hallitsemaan.

Utopian jäsentymättömyydellä tarkoitan sitä, ettei se vielä näyttäydy meille vallitsevaa ajattelua purkavana vakuuttavana vastakertomuksena, jolla on luovaa voimaa muuttaa todellisuus toisenlaiseksi. Lamaantumisen ja ahdistumisen tuntemukset ovat osa tätä jäsentymättömyyttä. Emme yksinkertaisesti tiedä, kuinka tehdä tehokasta vastarintaa. Osaamme kuitenkin jo haluta sitä. Vastakertomus on rakenteilla, kenties hitaasti, mutta olisi totuudenvastaista väittää, ettei sellaisesta ole jo enemmänkin kuin sanaton aavistus.

Onko kristinuskolla mitään tarjottavaa tälle vastakertomukselle? Jos tarkastelemme kristinuskon institutionalisoitunutta, länsimaista ja porvarillistunutta käytäntöä tai sen uuteen oikeistoon yhdistyvää, fundamentalistista heimoutumisen logiikkaa, näin ei näytä olevan. Tällä tasolla kristinusko jakaa vuodekumppanuuden kapitalismin kanssa pysytellen 1900-luvun vanhassa vastakkainasettelussa, jossa ateistinen kommunismi mieltyi kristillisen järjestyksen maailmanlaajuiseksi uhaksi. Tämä vastakkainasettelu on lakannut olemasta, mutta koska se ilmiselvästi hyödyttää konservatiivista keskiluokkaa ja tehtailee tehokkaasti syntipukkeja, siitä ollaan moniaalla haluttomia luopumaan.

Kristinusko ei tietenkään ole mikään yksiniittinen monoliitti. Jo viime vuosisadalla ovat syntyneet niin globaalin etelän vapautuksen teologia kuin ei-länsimainen helluntailaisuuskin, jotka leviävät voimakkaasti siellä, missä myös papit ja saarnaajat puhuvat sorrettujen kieltä. Vanhamarxilainen ideologiakritiikki toki torjuu asetelman, näkeehän se uskonnon juuri tuollaisena monoliittina, joka on keksitty, jottei proletariaatissa heräisi kriittinen tietoisuus. Uskontotieteen piirissä (ellei muuallakin) tämä näkemys on käsittääkseni enimmäkseen hylätty, pelkästään jo siitä syystä, ettei uskontoa ole mahdollista määritellä noin yksipiippuisesti. (Uskonnolle ei itse asiassa ole edes olemassa yleisesti hyväksyttyä tieteellistä määritelmää.)

Kapitalismin syvänä perusongelmana voi pitää sen sisäänrakennettua taipumusta alistaa kaikki yhteiskunnalliset suhteet lisäarvontuotannolle eli suomeksi sanottuna kohdella ihmistä pelkkänä hyödynnettävänä resurssina. Kun tämä tuotannon taso yhtyy markkinalogiikkaan ja läpäisee modernin ihmiskäsityksen, törmäämme todellisuuteen, jota määrittelee kaikkien kilpailu kaikkia vastaan ”terveen itsekkyyden” realiteetin nimissä. Kapitalismin voi tältä osin nähdä ruokkivan tuhoisaa mimesistä, kateellista kilpailua. Antropologisfilosofisessa mielessä mimeettisyyden voi nähdä inhimillisen halun yhtenä peruspiirteenä: halu toimii jäljittelemällä toisen halua. Jos vallitseva yhteiskuntajärjestys tukee kilpailullisuutta, halun mimeettisyys toimii kilpailua kiihdyttävänä moottorina.

Kilpailuyhteiskunnassa varsinaisena halun kohteena ei näyttäydy niinkään omistamisen tuoma vauraus kuin sen kadehdittavuus. Siksi homo economicus, ”rationaalisen itsekkyyden” ohjaama subjekti, on myytti. Näyttää siltä, ettemme pyri niinkään voiton maksimointiin kuin toisten ylittämiseen. Kapitalistinen kilpailu vapauttaa kateellisen mimesiksen, joka kätkeytyy rationaaliseen voitontavoitteluun. Taustalla on tietynlainen halun malli: halu tulla kadehdituksi, halu ylittää toinen. Omaa etua tavoitteleva itsekkyys on toki kaikkea muuta kuin ongelmatonta, mutta silti se ei kerro perimmäistä totuutta – tai parhaimmillaankin kertoo vain puolet siitä.

Kristinuskon omaperäisyys on yhtäältä sen tradition opettamassa positiivisen mimesiksen mallissa. Jeesus ei kehota seuraajiaan olemaan vertaamatta itseään muihin. Tämä on fiksua, sillä juuri vertailun kautta sisäistämme kaikki arvomme ja haluamisen kohteemme – halu on aina Toisen halua. Vertailusta ei ole ulospääsyä ”alkuperäiseen” ja puhtaaseen haluun, nerokkainkin taide perustuu jäljittelyyn ja niin edelleen, olipa jäljittely kuinka tiedostamatonta tahansa. Sen sijaan Jeesus tarjoutuu itse mimeettisen halun kohteeksi, toisin sanoen antaa sellaisen halun mallin, joka ei perustu kadehdituksi tulemiseen, vaan egon kuolettamiseen – radikaaliin irtautumiseen koko siitä ”lapsi-ihmisten” elämänmuodosta, josta Hesse puhuu Siddharthassaan.

Juuri tässä mielessä kristinusko on tyystin antikapitalistista: se irtautuu kateellisen kilpailun logiikasta ja pyrkii hoivan logiikkaan. Se on kriittistä myös ihmistä välineellistävän lisäarvontuotannon suhteen. En kuitenkaan väitä kristinuskon yksinään riittävän kapitalismin vastustamiseen; Jeesushan ei varsinaisesti pyri vastaamaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, vaan avaa pikemminkin toivon horisontin, näkymän maailmaan, joka on aidosti Hyvä. Antikapitalistisessa kamppailussa näen kristinuskon panoksen sen kyvyssä yhtäältä tarjota metafyysinen horisontti, joka ehkäisee merkityskatoa ja toisaalta positiivisen mimesiksen malli, joka vahvistaa kykyä vastustaa kilpailumentaliteettia ja irtautua ihmisten välisten suhteiden toksisuudesta.

Tarkoitukseni ei ole väittää, ettei merkityskatoa torjuvaa metafysiikkaa löytyisi muualtakin, vaikkapa tietynlaisesta buddhalaisuudesta, miksei Hermann Hesseltä tai Erich Frommin edustamasta kriittisen humanismin teoriasta. Metafysiikkaa on kuitenkin oltava; juuri perimmäisten kysymysten kieltäminen tuottaa tyhjiöitä, jotka konsumerismi ja sosiaalisen arvonnousun peli kolonisoivat.