Helluntaimenneisyydessäni minulle kerran vihjattiin, että olen ”harhaoppien metsästäjä”. Kieltämättä olin aika innokas lukemaan kriittisesti kotiseurakuntani kirjamyymälän muutamia menestyksen teologiaa markkinoivia hartauskirjoja ja pitämään niistä laajoja servausesitelmiä. Ehkäpä siis tosiaan metsästin harhaoppeja – tarkoituksenani, arvattavaa kyllä, nylkeä esiin niiden viheliäinen ja totuutta häiritsevä ydin.
DIGITAALINEN AJATTELUSYÖVERI
"Paras yhteiskunta on siis se, joka vapauttaa ajattelukyvyn velvollisuudesta totella..." (Gilles Deleuze)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavali. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavali. Näytä kaikki tekstit
24.3.2021
Harhaoppista raamatuntulkintaa!
Helluntaimenneisyydessäni minulle kerran vihjattiin, että olen ”harhaoppien metsästäjä”. Kieltämättä olin aika innokas lukemaan kriittisesti kotiseurakuntani kirjamyymälän muutamia menestyksen teologiaa markkinoivia hartauskirjoja ja pitämään niistä laajoja servausesitelmiä. Ehkäpä siis tosiaan metsästin harhaoppeja – tarkoituksenani, arvattavaa kyllä, nylkeä esiin niiden viheliäinen ja totuutta häiritsevä ydin.
20.2.2019
Jumalan laki ja rakkaus
Kristillisen
dogmatiikan vakiintuneita tulkintalinjoja on paavalilaisen lain ontologian
kuuluisa muotoilu, jonka mukaan lain olemus on rakkaus. Tulkinta saa tukea myös
yliopistoeksegetiikasta. Timo Eskola kirjoittaa, kuinka juutalainen laki kieltojensa
kautta kuvaa ”tämän elämän paratiisimaista hyvää”. Laki siis viittaa muotonsa kautta johonkin kätkettyyn sisältöön.
(Sisältö on tietenkin Jumala positiivisessa ja ylenpalttisessa täyteydessään.
Koska tuo täyteys on reaalista, on se myös hirviömäistä, kuten Paavali hyvin
tietää.)
Dogmaatikot
opettavat, että synti tekee laista pyövelin. Uuden testamentin teologiassa käy
juutalainen temppelikultti turhaksi, sillä Jumalan kansalta puuttuu Paavalin
mukaan kyky tunnistaa lain taakseen kätkemä Kristus. Lain tehtäväksi tulee nyt
”syntitietoisuuden ylläpitäminen”.
Paavalin mukaan lain
todellinen sisältö on paljastettu Kristuksessa, ristinkuoleman radikaalissa
tapahtumassa. Juutalaisen uskonnonharjoituksen identiteetti on kumottava ja
mullistettava. Israel tuntee lain vain ulkonaisesti, kaukaa katsottuna. Tunnistamatta
jää Paavalin mukaan sen todellinen viittauskohde, Kristus.
Tämä näyttää
houkuttavan tulkintaan, jossa rakkaus asetetaan lain tyhjien puitteiden elämää
sykkiväksi sisällöksi ja täyteydeksi. Asetelma on kuitenkin problemaattisempi. Esitän
seuraavassa kristillisen lain ja rakkauden suhteen ”sekulaarissa” ja ”ateistisessa”
ytimessään. Teen sen poiketen niin dogmatiikan kuin eksegetiikankin
teologisista traditioista.
Kuten Immanuel Kant Käytöllisen järjen kritiikissään (Huomautus
I §8:n väittämään IV) kirjoittaa, saa laki pätevyytensä ”yleisyytensä muodosta”,
jota ”järki tarvitsee antaakseen jollakin itserakkauden maksiimille lain
objektiivisen pätevyyden”. Samoin antaa ”Jumalan järki” omalle rakkaudelleen
objektiivisen pätevyyden laissa ja lakina. ”Itsessään” rakkaus on singulaarista. Sen yleinen pätevyys
taataan vain lain muodolla. Rakkaus
ei siis ole lain patologinen salaisuus, vaan laki (tyhjyydessään) on rakkauden
”salaisuus”. Lailla ei salaisuutta ole – totuus siitä on tautologia, se,
että laki on lausuttu.
Rakastuminen on
radikaalia sijoiltaan suistumista. Se
on satunnaisen objektin eli ”Toisen kohottamista Asian ylevyyteen” (kuten voi
lacanilaisesti sanoa)*. Rakastuessaan subjekti (henkilö, ihminen, toimija) ”tajuaa
itsensä” Toisessa ja ”toisen itsessään”, rakastuneet ovat ”sisäkkäin”, kokevat
puistattavan yhteenkuuluvuuden ja keskinäisen riippuvuuden. Juuri tämä on
singulaarista ja suistaa rakastuneen sijoiltaan. Žižek on täysin oikeassa
puhuessaan rakkaudesta hirviömäisenä kokemuksena.
Paul Verhaeghen
lacanilaisen luonnehdinnan mukaan rakkaudessa annetaan Toiselle se, mitä ei
itsellä ole. Rakkaus on objektivoituneen
(objektiksi tulleen) puutteen liikettä, kiertoa ja kierrätystä kahden osapuolen
välillä, minkä tunnettuna merkkinä rakastunut ei koskaan voi luetella
tyhjentävää ominaisuuksien ja syiden luetteloa Toiseen kohdistuvalle
rakkaudelleen. Rakastetulla on ”se”, josta rakastava ei koskaan voi sanoa mikä ”se”
tarkalleen ottaen on, sillä kysymys on objektin muodon ottaneesta puutteesta, ainoasta
täysin ei-patologisesta sisällöstä (joka ei siksi ole ajateltavissa).
Rakkauden
singulaarisuus, sen radikaali satunnaisuus, tekee mahdottomaksi sen universaalin
esittämisen (representoimisen). Mikään rakkauden representaatio ei ole
universaali olematta aina jo sisältönsä puolesta ”kadotettu”. Rakkaus on mahdoton suhde. Sitä ei voi
symbolisoida, symbolisen järjestyksen eli lain piiriin saattaminen on itsessään
rakkauden kastraatio.
”Kadottamisesta” on tosiaan
puhuttava lainausmerkeissä, sillä kysymys ei ole jonkin alkuperäisen täyteyden
katoamisesta muodollisen esittämisen ahdistavassa byrokratiassa. Paradoksi on
siinä, että sisältö itse mahdollistuu ja tulee olevaksi vasta esittämisessään,
tullessaan kehystetyksi eli saapuessaan symbolisen järjestyksen piiriin. Tuon
piirin ulkopuolella mikään ei tarkalleen ottaen ole – symbolisaation tuolla
puolen kohtaamme vain psykoottisen peilimaailman ja vaihtuvien kuvien
painajaismaisen leikin. (Lacanilaisesti: Vasta symbolisaatiossa saavutetaan
tarvittava vieraantuminen, lain asettaminen oidipaalivaiheen triangulaariseen Toiseen
eli Jumalaan, yhteisöön, kulttuuriin etc. Kyse on tietenkin myös lain keksimisestä Toisessa/Toisena.)
Rakkaus ei ole lain
tyhjän muodon täyttävä positiivinen ja mystinen, kätkeytynyt absoluutti, ellei se ole sitä juuri singulaarisena
tyhjyytenä, jolle lain universaali ja tautologinen muoto antaa pätevyyden.
Mille siis annetaan pätevyys? Sille, mikä itse muodossa keksitään kadonneena.
Parhaita nimiä tälle kadonneena keksitylle olemukselle on tietenkin paratiisi, Jumalan rakkauden kenties
myyttisin metafora. (Varsinainen salaisuus siis on, että paratiisi katoaa ennen
tulemistaan olemassaolevaksi…)
Jumalan rakkauden voi
näin ajatella olevan traumaattista ei vain ihmiselle vaan myös Jumalalle, jonka
rakkaus suistaa sijoiltaan ja ja joka kuolee absoluuttina, olemisen kartalta kadoten.
Ristinkuolemassa tämä sijoiltaan suistuminen ilmaantuu konkreettisena ja
singulaarisena tapahtumana, jonka ytimessä on Jumalan negaatio, radikaali fantasian
lävistäminen ja omilleen jättäminen.
Toisaalta
ristinkuolemassa on nimenomaan jumalallisen rakkauden hirviömäinen muoto: ”Jumala on rakastanut maailmaa siten, että antoi ainoan poikansa/itsensä
ja kuoli…” Tältä tapahtumamuodolta puuttuu kaikki yleispätevyys, se on
päinvastoin negaatiota, tulemista ei-keneksikään, väkivaltaista (lain) tuhoavan
tyhjyyden omaksumista. Ja kuten Paavali opettaa, kristittynä oleminen ja
ristinkuolemaan samastuminen, ”lihan ristiinnaulitseminen”, tarkoittaa lopulta keneksi tahansa tulemista (mikä ei ole
enempää tai vähempää kuin orjamaisen ei-kenenkään positiivinen mahdollisuus, ”kristillisen
vapauden” muoto).
Mitä on tuleminen
keneksi tahansa? Kyse ei ole mistään ”postmodernista” leikittelystä ”kelluvalla
identiteetillä”, vaan ihmisen mahdollisuusehtojen perimmäisen todellisuuden
esittämisestä. Kuuluisan lacanilaisen muotoilun mukaan ihminen on kuin sipuli:
viimeisen kuoren alla ei ole minkäänlaista ydintä. Aivojen harmaata massaa tutkiessa
joudumme huomaamaan, ettei ketään ole kotona – identiteetti on vain puheen
pinnalla kelluva kalvo. Olennaista ei siten taaskaan ole sisältö, vaan muoto,
tarkalleen ottaen se säiliö, johon identiteetti itse (symbolisaatioprosessissa)
asettuu. Tuleminen keneksi tahansa on
tämän sisäisen tyhjyyden formaali tunnustus, identiteetin ja läsnäolon
logiikasta luopuminen.** Tähän voi tulkita viittaavan ortodoksisen theosiksen (jumalallistuminen) käsitteenkin.
Puhuessaan
rakkaudesta lain kätkeytyneenä olemuksena, joka Kristuksessa on paljastettu,
Paavalia – jonka julistus seuraa johdonmukaisesti Jeesuksen opetuksia
evankeliumeissa – ei tule tulkita ”anglosaksiseen” tai mystiseen tapaan jonkin
kätketyn substanssin paljastamisen julistajana. Rakkaus, jonka laki paljastaa,
suistaa sijoiltaan lain samalla kun Kristus-tapahtumassa paljastaa itsensä ek-stasiksena, sijoiltaan nyrjähtämisenä.
*) ”Asia itse” on
salaperäinen lumovoimainen objekti, jonka tosiasiallinen arkisuus peittyy
hämäävään yksityiskohtien rikkauteen ja loistoon. Tämän vuoksi Lacan nimeää psykoanalyysin
tehtäväksi arvokkaan lahjan muuttamisen valuvaksi paskaksi. On kyettävä
tarkastelemaan Asiaa sen banaalissa jokapäiväisyydessä. Siihen tarvitaan
teoriaa.
**) Tällä ei ole
mitään tekemistä identiteetin kadottamisen (joka on Verhaeghen mukaan masennuksen
määritelmä) kanssa. Teoreettisesti ajatellen on enemmänkin kysymys teoreettisen
antihumanismin mukaisesta identiteettilogiikan
syrjäyttämisestä.
17.2.2019
Kuolema ja ylösnousemus
Kristinuskontulkintani
keskiössä on negaatio, Jumalan kuolema. Ateismin ja ylösnousemususkon
vastakkaisuuden miellän kristinuskon sisäiseksi jännitteeksi. Olennaisesti kyse
on ratkaisemattomasta umpikujasta. Agnostismin kanssa tällä ei ole mitään
tekemistä. Ateismi on uskon ”autenttisin” muoto, jokainen kristitty on
vähintään kaappiateisti.
Kuten tunnettua, tulkitsee
Paavali Kristus-tapahtumaa Vanhan testamentin kultillisen uhrikuvaston kautta.
Hän lainaa juutalaisesta temppelijumalanpalveluksesta metaforiikan ja doksat,
joilla muotoilee pelastusopin. Jumalan kuoleman ja ylösnousemuksen tapahtumat
lankeavat yksiin paavalilaisessa sovitusuhri-ideologiassa.
Sovituksen kokonaisuus – uhraaminen ja uhrin toimitus – määrittää kuoleman ja
ylösnousemuksen dialektiikan. Ylösnousemus yhdistää kuninkaallisen
messianologian peruslähtökohdan uhripapilliseen näkemykseen.
Jumalan kuolema ja
ylösnousemus sulkeutuvat Paavalilla erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Kultillinen
kuvasto ohjaa tulkitsemaan ylösnousemuksen tapahtuman uhrin viemisenä ja
valtaannousuna. Ristinkuolema on uhrin varsinainen uhraaminen. Tämä
mahdollistaa paavalilaisen kokonaistulkinnan Kristus-tapahtumasta uhrin toimittamisena eli sovituksena.
Paavalin näkemyksessä
on merkittävää se, ettei ylösnousemus muotoudu hänellä kuoleman traumaattista
katkosta ylittäväksi kesyttämiseksi, joka jälkikäteen harmonisoisi Jumalan
kuolemisen käsittämättömän (ateistisen) tapahtuman ja nimeäisi sen.
Paavalilainen nimi Kristus-tapahtumalle ei ole ”ylösnousemus” vaan ”uhritoimitus”.
Uhrin toimittaminen
(tai asetelman tulkitseminen sellaisena) on traumaattisen tapahtuman ritualisoitua
uusintamista. Jumalan kuolema tulkitaan ideologisesti uhrauksellisen ja
kultillisen kuvaston kautta. Traumaa ei voi sisäistää sellaisenaan, totuus
vaatii muodokseen fiktiota. Vanhan testamentin myyttinen aines tarjoaa
Paavalille välttämättömät elementit umpikujan hahmottamiseen. Toisaalta
umpikuja ilmenee myös sijaisuhrin
(syntiuhrin, kreik. ὑπερ) sisältämässä
hirviömäisessä ajatuksessa ihmisen äärettömästä
kiitollisuudenvelasta, jota ei ole
mahdollista maksaa koskaan takaisin.
Juuri tämä ääretön
velka, sen ideologia, perustaa lahkon ja sille tyypillisen näkemyksen ”kristityn
elämästä”, jossa ”usko näkyy ja kuuluu”. Lahkon logiikka on yliminän logiikkaa,
äärettömän ja yhä suurenevan velan maksamista, loputonta kiitollisuuden
osoittamista kuolleista nousseelle sijaisuhrille, jolla (ei lainkaan yllättäen)
on majesteetin hahmo.
Tässä ylösnousemus
sinänsä viittaa taustalle kätkeytyvään umpikujaan: jos Jumalan kuolema ei
tarkoittanut hänen olemisensa todellista loppua, tulee kiitollisuudenvelasta melkein
silkka fetissi. Jumalan toistelema hellittämätön yliminävaatimus toimii potenssin
puuttumisen peittävänä hälynä. Negaatio verhoutuu ameebamaiseen ”sielun
kuolemattomuuteen”. (Anglosaksisen teismin vastaava ”ylevöitetty” versio
kiteytyy mm. Graigin ja Morelandin esittelemässä ”substanssidualismissa”.)
Itse tulkitsen Kristus-tapahtumaa
dialektisesti ja siten ideologiakriittisesti. Paavalilainen esimerkki ja koko
kristinuskon traditio toki jo sellaista vaativat. Eiväthän pyhät kirjoitukset sitä
varten ole, että niistä tarkistettaisiin, kulkeeko ajattelu oikeilla urilla.
Niiden tarkoitus on opettaa ajattelemaan itse.
Mitä siis on
ylösnousemus? Kierrän kysymyksen. Kerron, mitä se ei ole: vastakkaisuuksien yhteensovittamista
ja alkumuodon palauttamista korkeammassa potenssissa. (Tämä olisi myös ”pakanallinen”
ajatus, ”elämän kiertokulun” myytin uusintamista.) Ylösnousemus ei ole ”Jumalan
uudelleen asettamista olemisensa täyteydessä” – kuolema on todellinen ja
lopullinen. Teesi, antiteesi ja synteesi -triadin kolmas ja viimeinen momentti
ei ole teesin ja antiteesin sulautumista ja täydellistymistä, vaan antiteesin
jättämistä silleen, muodon etusijaistumista sisällön rikkauden kustannuksella.
Ehkäpä Jumala itse,
absoluuttina, on tullut oman vastakkaisuutensa merkitsemäksi ja on siihen peruuttamattomasti
takertunut. Tämä tulkinta ei ratkaise ristiriitaa, vaan asettaa sen oireen
kaltaiseksi lähtökohdaksi. Samalla se vapauttaa ajattelemaan kristinuskon
traditiota relevantilla ja puhuttelevalla tavalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)