Jälkiviisautta maltillisesti annosteltuna

Tapoihini ei kovin usein ole kuulunut kirjoittaa juttua, joka perustuu jonkin aiemmin julkaisemani blogitekstin reflektoimiseen, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Asia on ollut mielessäni kauan; lisäksi teksti, jota aion nyt jälkiviisaasti pohdiskella on Kuolleen kirjaimen apostolin ainoa varsinainen ”viraalihitti”. Julkaisin sen blogin perustamisvuonna 2019. Sitä luetaan edelleen, paljon. Tavallaan tämä juttu on myös ”ennakkovastaus” jollekulle, joka toistaiseksi on olemassa vain sisäisenä Toisena ja itsepintaisena dialogikumppanina omassa mielenmaisemassani. Tuo Toinen on jo jonkin aikaa kysellyt: ”Mitä ajattelet tästä nykyään?”

Raflaavasti ja poleemisesti otsikoitu ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” onkin omaan nykyiseen makuuni melko reaktiivinen puheenvuoro vuoden 2018 kirjamessukohulle, joskin reaktiivisuutta vaimentaa kirjoitukseni myöhäisyys itse analysoitavaan asiaan nähden. Kohu satoi tietenkin lopulta juuri siihen laariin, johon kohun aikaansaaneet eivät taatusti sen olisi suoneet satavan; tunnetusti se toi valtavasti ilmaista mainosta Timo Hännikäiselle ja Kiuas-kustantamolle.

Miksi koen tarpeelliseksi reflektoida juttua nyt, noin seitsemän vuoden jälkeen? Ehkä minua vaivaa se, että Apostolin suosituin yksittäinen juttu edustaa tyyliä, jolle en ole lämmennyt sanottavasti enää pariin vuoteen. Tai sitten ei. Joskus tiukalle poleemisuudelle ja provokaatiolle on epäämätön tarve. Todistiko jutun menestys tällaisen tarpeen olemassaolon? En tiedä. Hitti siitä kuitenkin tuli, etupäässä kai siksi, että kirjailija Hännikäinen jakoi sen tuoreeltaan somepostauksessaan. (Terveiset Timolle, jos satut tämänkin tekstin lukaisemaan.)

Tekstini pyrkii kritisoimaan liberaalia vasemmistoa ja sen piirissä toisinaan esiintyvää ulossulkevaa mentaliteettia, josta Mark Fisher on kirjoittanut minua paremmin ja kattavammin. Vaikka laitaoikeisto diagnosoi ongelman paisutellen ja paikantaa sen virheellisesti, olisi väärin väittää, ettei sellaista ole lainkaan olemassa. Kriittisenä vasemmistolaisena olen kuitenkin jälkikäteen jäänyt miettimään, oliko ”Munattomien pelkureiden” kaltaisen jutun julkaiseminen poliittisesti viisasta. En tarkoita, että pelkäisin lynkatuksi tulemista tai mitään sellaista. Kyse on pikemminkin siitä, keitä tällaiset tekstit lopulta hyödyttävät.

Lähtökohta on toki selvä. En voi enkä edes yritä hallinnoida tekstieni tulkintaa tai käyttöä. ”Munattomat pelkurit” puhuu jostain, mikä on olemassaolevaa ja todellista, mutta tuskin on aiheetonta kysyä, olenko tekstin julkaistessani pohtinut riittävästi omaa kriittistä vastuutani ja puhunut ongelmasta sen vaatimalla tasolla ja hienovaraisuudella. Voi siis kysyä, onko ”Munattomat pelkurit” puheenvuoro, jossa toteutuu sellainen keskusteluetiikka, jota itse puolustan.

Kirjoittamisajankohtana keskustelueettinen näkemykseni joka tapauksessa mahdollisti tämänkaltaisen poleemisen tykittelyn, mutta tämä ei käy selitykseksi, jos tarkoitus on reflektoida kriittisen rehellisesti kirjoittamistekoani nykyisen ymmärryksen valossa. Yhtä hedelmätöntä olisi kuitenkin ryhtyä itsesyytöksiin saati anteeksipyyntöihin, varsinkaan kun kukaan ei ole minulta sellaisia vaatinut.

Lisäksi olen yhä itseni kanssa samaa mieltä tästä: ”[a]ito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ’demokratian’ ja ’ihmisoikeuksien’ kaltaisiin huijarimestareihin”, jotka ”kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä”. Tekstissä en juuri vaivaudu pointtiani tarkentamaan muuten kuin toteamalla oikean suhtautumistavan tarkoittavan ”vastapuolen parhaimmistoon tutustumista”. Tässä on kyse vanhasta kunnon kritiikin kohteeseen perehtymisestä. On hyvä tietää, mitä vastapuoli ajattelee ja miksi. Yleensä sillä on siihen syyt.

Kritisoimani liberaali ajattelu taas on taipuvainen julistamaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia samaan tapaan kuin sen piirissä syntynyt valkoinen feminismikin: riistämällä vähemmistöjen todelliselta potentiaalilta toimintakyvyn sulauttamalla ne osaksi kapitalistista systeemiä. Tästäkin on kirjoitettu paljon, erityisesti Alison Phippsin Me too -liikkeen valkoista kolonisaatiota kriittisesti ruotiva Minä, et sinä (2022) on antoisa. Phipps muun muassa analysoi, kuinka valtavirtaiseen liberalismiin liittyvä poliittinen ja porvarillinen valkoisuus luo oman kielioppinsa, jota piiloisesti määrittää alkuperäisen mustan feminismin ja postkolonialistisen ajattelun kritisoima vallan diskurssi, vaikka se onkin näennäisesti systeemikriittistä ja edistyksellistä.

Laitaoikeiston kritiikki kohdistuu usein juuri poliittisen valkoisuuden tuottamiin ilmiöihin, jotka se kuitenkin diagnosoi virheellisesti esimerkiksi ”kulttuurimarxismiksi” tai ”vihervasemmistolaisuudeksi”. Tästä päästään takaisin ”Munattomiin pelkureihin” ja siihen, minkä nykyään miellän kirjoitukseni ratkaisevaksi puutteeksi: jättäessäni eksplikoimatta ja jäsentämättä poliittisen valkoisuuden kentän ja toimintalogiikan jäävät purkamatta myös ”kulttuurimarxismi” ja ”vihervasemmistolaisuus” sekä näiden mukana ankea Kulturkampfin retoriikka. ”Munattomat pelkurit” tulee ikään kuin ottaneeksi osaa kulttuurisotaan, jonka konsepti on kuitenkin ideologiakriittisesti kestämätön. Tykittämisen halu teki kuitenkin ehkä hiukan laiskaksi.

Apostolin alkuaikoja leimaa toki kaikin tavoin jonkinasteinen provokaatio ja poleemisuus. Tyyli oli silloin sellainen, tekee mieli sanoa. Mikäli jokin arvovaltainen taho yhtäkkiä vaatisi minut tilille ”Munattomista pelkureista” ja sanoutumaan tekstistä irti, tuskin suostuisin. Keskusteluun olisin kyllä valmis. Sellaiseen, jossa argumentit ja perustelut ratkaisevat. Sen verran vanhanaikainen sopii kyllä olla.

Ankaran isän vinoutunut maailma

Pieni essee tottelemattomuudesta, utopiasta ja moraalista
 
 
Tommi Melenderin esseekokoelmaa Ihmisen näköinen lukiessani törmäsin kognitiotieteilijä George Lakoffin kahden vastakkaisen ajatusrakenteen teoriaan. En tunne teoriaa sen enempää kuin mitä Melender siitä kirjoittaa, mutta huomasin joka tapauksessa alkavani pohdiskella omaa poliitista orientaatiotani lukemani valossa.
 
Melender esittelee Lakoffin teorian kaksi ajatusrakennetta seuraavasti: toinen rakenne edustaa ankaraa isää, toinen hoivaavaa vanhempaa. ”Useimpien ihmisten poliittinen tajunta on sekoitus molempia, mutta kahdella viidestä jompikumpi hallitsee”, Melender kirjoittaa. Ankaran isän rakenne määrittelee perinteistä oikeistolaisuutta: se korostaa ”sääntöjä, hierarkioita ja kurinalaisuutta”; vastaavasti ”empatiaa ja itsenäistä ajattelua painottava hoivaavan vanhemman ajatusrakenne” edustaa tyypillistä vasemmistolaisuutta. Melender:
 

Ne, joiden ajattelussa korostuu ankara isä, näkevät maailman kilpailuun ja selviytymiseen perustuvana paikkana. Poliittisilta johtajilta he odottavat auktoriteetin osoittamista, turvallisuuden takaamista ja perinteiden puolustamista.
    Hoivaavan vanhemman vinkkelistä asioita tarkastelevat näkevät maailman muuttuvana ja mahdollisuuksia tarjoavana. Poliittisilta johtajilta he toivovat kannustusta uuden etsimiseen, monimuotoisuuden vaalimiseen ja moraaliseen kasvuun.

 
Saman kahden rakenteen jaon tunnistan kristillisessä kasvuympäristössänikin. Suhteessa Jumalaan korostuivat alamaisuus, säännöt ja hierarkia, perinteiset sukupuoliroolit, luomisjärjestys ja niin edelleen. Toisaalta kuuliaisen kristityn sopi odottaa hoivaa vaikeuksien keskellä, monenlaisia rohkaisuja ja siunauksia sekä ennen muuta moraalisen kasvun tuomaa viisautta. Itsenäiseen ajatteluun Jumala ei varsinaisesti kannustanut, vaan todellista vapautta edelsi aina tietynlainen kriittisen asenteen hylkääminen.
 
Särön verkkosivuilla julkaistussa ”Ajattelijan kasvukertomus” -esseessäni korostan menneisyyden uskonyhteisöni rajoittavia piirteitä, jotka tutkijamaisen ja poleemisen luonteeni vuoksi jouduin kohtaamaan varsin kouriintuntuvalla tavalla. Vaikka yhteisö ei suoranaisesti (siis aivan eksplisiittisesti) kieltänyt kriittistä ajattelua, se oli sille hankalasti nieltävää kamaa. Jollain tapaa ehkä tiedostin jo tuolloin ajatteluun kuuluvan hallinnan menettämisen piirteen; olinhan jo vuosia ennen eroamistani lukenut Heideggerin varsin ”pakanallista” filosofiaa ja kokenut sen ajattelua avartavan imun samalla kun minua kiusasi tapani antautua tuolle gravitaatiolle, heittyä uusien ajatusten vietäväksi ja katsoa, minne ne johtavat. Tuntui mahdottomalta ajatella auktoriteettia ilman siihen kohdistuvaa kiistämistä.
 
Kiistämisen ei tarvitse olla avointa ja kapinallista, sillä usein kyse on pikemminkin siitä, ettei puutaloa voi rakentaa puita kaatamatta. Ja puun kaataminen on väistämättä luontoon kohdistuva kieltävä ele. Heideggerin filosofiaa pohtiessani kohtasin kiellon ja rakentamisen dialektiikan ehkä ensimmäistä kertaa siinä määrin selkeästi, että se alkoi tuntua jollain tapaa ohittamattomalta. En halunnut lopettaa ajattelemista, vaikka näin, ettei lopputulos vastannut omaksumani auktoriteettihahmon ”tarpeita”. ”Ajattelijan kasvukertomuksessa” olen tiivistänyt ajattelun problematiikkaa tähän tapaan:
 

Jumala ei määrittele ajattelun rajoja, mutta ajattelija ei myöskään itse päätä, minne ajattelu hänet vie. Ajatteluun kuuluu ainakin johonkin määrään saakka hallinnan menettämistä. Samalla ajattelun käytäntö vaatii myös herkkyyttä kutsulle seurata niitä pohdinnan prosesseissa ilmaantuvia impulsseja ja intuitioita, jotka lupaavat epävarmuutta (ja kenties jopa epämukavuutta), ratkaisuja, jotka ovat kysymyksen vaan eivät vastauksen muotoisia. Ehkä tästä syystä olen taipuvainen näkemykseen, ettei ajattelulle tule asettaa tehtävää, vaan se asettaa tehtävänsä itse, omassa tilassaan, joka on halun ja vapauden tilaa.

 
Kun toisinaan pääsin pitämään puheita silloisissa nuortenilloissamme, oli helppo huomata, kuinka ristiriitaisia tunteita suorat, kuulijoille kohdistamat kehotukseni kriittiseen ajatteluun johtajissa herättivät. Puheitani seliteltiin jälkikäteen parhain päin, kriittisyydelle osoitettiin rajat. Epäilemättä johtajia huolestutti mahdollisuus, että nuoriso inspiroituisi olemaan tottelematonta. En tuolloin ajatellut pyrkiväni moiseen, mutta nykyään en ole niin varma. Halusinhan näet ehdottomasti, ettei kukaan uskoisi johtajien sanomisia vain siksi, että he ovat johtajia. Väitteet oli mielestäni kyettävä aina perustelemaan, eikä opetuspuheita sopinut pitää, ellei hallinnut aineistoaan laajasti ja uskottavasti. Näin ajattelen toki vieläkin; useimpien varsinkin helluntaiherätyksen piirissä toimivien opettajien soisin keskittyvän enemmän kuuntelemiseen kuin puhumiseen.
 
Tunnistan itsessäni molemmat Melenderin mainitsemat ajatusrakenteet. Ajattelulle vaadin ehdotonta vapautta; politiikan tulisi perustua pikemminkin mielikuvitukseen ja produktiivisuuteen kuin potentiaalisten uhkien ennakoimiseen ja luovuuden rajoittamiseen turvallisuden nimissä; yhteiskunnan on tuettava hoivan rakenteita ja luotava ei-kilpailullisen halun politiikkaa; Jeesuksen vuorisaarna on kehotus suureen orjakapinaan; ja niin edelleen. Mutta sitten toisaalta: anarkiakin tarvitsee fasistista blokkiutumista ja väkivaltaa ehkäisevät rakenteensa ja käytäntönsä; hengenviljely ja sivistys ovat luovuttamattomia ja itseisarvoisia (ja kuuluvat kaikille niin inhimillisenä vapautena kuin velvollisuutena); luovuus on mahdollista vain, jos on olemassa traditio, jota vasten se tulee tunnistetuksi; ja niin edelleen.
 
Kristittynä puolustan edelleen kaikkia tottelemattomuuden muotoja, jotka perustuvat hengenviljelyyn ja siten viime kädessä Hyvään. Autenttinen hengen viljeleminen joutuu pakostakin omaksumaan usein käytäntöjä, joita määrittelee kapinallinen pidättäytyminen ja poispäin kääntyminen. Näillä käytännöillä on toki auktoriteettinsa, mikä tarkoittaa vain, että ne perustuvat johonkin, minkä kieltäminen johtaisi fundamentalistiseen latteuteen ja julmuuteen. Paradoksaalisesti voi puhua jopa Hyvälle alistumisesta. Mutta samalla tämä merkitsee despoottisen logiikan hylkäämistä kerta kaikkiaan. Julkaisemattomassa esseessäni kirjoitan:
 

Ongelmana on, että myös kristityt rakentavat keinotekoisia auktoriteetteja, joille he antavat sellaisia nimiä kuin ”Jumalan tahto” tai Raamatun arvovalta; näiden yksi selvä tarkoitus on aina ja kaikkialla laajentaa Hyvälle alistumisen piiriä inhimilliseksi tottelevaisuudeksi ja kriittisen ajattelun kielloksi. Milloin meitä vaaditaan alistumaan uskonyhteisömme vanhimmille, milloin esivallalle, milloin yksilönvapauden etiikaksi verhotulle riistokapitalismille ja milloin pyhien kirjoitusten erehtymättömyydelle – lista on päättymätön, mutta idea sama. He tahtovat näyttää meille näkyvän Herran, joka kertoo meille, keitä olemme ja mistä elämässämme on kyse, jotta viimeinkin voisimme lakata kyselemästä ja alkaa totella. Ei myöskään ole ihmeteltävää, että suurin osa ihmisistä maailmankatsomuksesta riippumatta kiiruhtaa tällaisen herran rautasaappaan alle, kunhan hän vain osoittaa juuri niitä vallan merkkejä, joita meissä puhkuva ”ajan henki” odottaa.

 
Hyvän valta on kätkeytyvää. Se ei sanele tai käske, saati alista. Siellä, missä ihminen kääntyy pois pahasta, luovuttaa itsensä tai antaa omansa, tekee Hyvä työtään. Arvelen tämän olevan totta, mutten millään yksinkertaisella tavalla.
 
Niinpä Hyvälle antautumisesta voisi puhua ”alistumisena ilman käskyä ja vaatimusta”. Tämä on kuitenkin yksinkertaistavaa, sillä toimiessamme moraalittomasti tunnemme kivuliaasti rikkovamme jotain tai jotakuta vastaan – olipa kyse sitten yliminästä, Jumalasta tai  Puolueesta. Kun tajuamme tekevämme väärin vastoin parempaa tietoamme, Hyvä tosiaan näyttäytyy käskevänä ja suorastaan alistavana. Jokainen, joka on pettänyt itseään ja ymmärtänyt tämän myöhemmin – ja tunnustanut toimineensa väärin, epärehellisesti – lienee kokenut Hyvän tuskallisen kiinteän, käskevän todellisuuden.
 
Mutta siellä, missä kukaan ei toimi väärin – eli itsekkäästi, toisia alistavasti ja uhraavasti – ei käskyvaltaa tarvita. Onko tällainen maailma toiveunta ja mahdottomuus? Jos on, miksi kuitenkin kykenemme kuvittelemaan sellaisen ja vieläpä mittaamaan sillä oman maailmamme viheliäisyyden? Ilman tätä toiveunta emme edes tunnistaisi sitä, mikä maailmassamme on pielessä.
 
Poliittisesti ajatellen vaikuttaa siis perustellulta todeta, ettei utopiaa tule kumota vain siitä syystä, että se on ou-topos, ei-paikka. Moni itseään realistiksi kutsuva tekee näin, mutta häneltä jää tajuamatta, että juuri utopia mahdollistaa realismin: sellaisen maailmaan suuntautuvan asenteen, joka tunnistaa epäkohdat ja arvioi parhaat keinot niiden parantamiseksi tai vaikutusten lieventämiseksi. Moraalin tyystin kiistävä nihilismi, näkemys kaikkien arvojen keinotekoisuudesta, on tympeää juuri pinnallisuuttaan. Jos moraalia ei ole, miten on mahdollista tunnistaa sen puuttuminen?
 
Nihilistin kannalta moraali on eräänlainen ou-topos, mutta kiistäminen ei vie häntä pitkällekään. Johdonmukainen nihilisti ei voi syyttää maailmaa moraalittomuudesta; hänen on hylättävä kaikenlainen maailmaan kohdistuva tuomitseminen, olivatpa sen vääryydet kuinka sietämättömiä tahansa. Nihilistin hahmossa kumoutuu tällöin myös alussa mainittu kahtalainen ajatusrakenne, jossa pohjimmiltaan on kyse moraalista, eettisten positioiden mahdollisuuksista. Nihilisti ei siten voi kannattaa sen enempää oikeistoa kuin vasemmistoakaan. Hänen on oltava ulkopuolella, mutta sekin vaikuttaa mahdottomalta, sillä tällaiselle ulkopuolisuudelle ei enää voisi nimetä ainuttakaan moraalista tai eettistä syytä. Nihilisti jää sanattomaksi, jos häneltä kysyy, miksi nihilismi on hyvä vaihtoehto. Ja jos se ei ole hyvä vaihtoehto, mitä syitä on uskoa sen olevan järkevää?
 
Kysymys oikeistolaisuudesta ja vasemmistolaisuudesta on taatusti hyvin syvällisessä mielessä moraalinen. Vaikutelmani on, että harva tulee tätä ajatelleeksi, sillä sekä oikeisto että vasemmisto katsovat edustavansa lähtökohtaisesti oikeaa toimintatapaa, jolloin sen moraalisuus on eräänlainen selviö. Kumpi sitten vaikuttaa moraalisesti hyväksyttävämmältä – ankara isä vai hoivaava vanhempi? Olemme jo nähneet, että Hyvä näyttäytyy ankarana silloin, kun tietää toimivansa väärin. Mutta utopiassa kukaan ei toimi väärin, ja vain utopian kautta tunnistamme oman rikkoutuneen maailmamme. Tämän logiikan mukaisesti ankara isä on tavallaan ”tuotannon välttämättömyyden jälkikäteinen luomus”, varsinaisen mittapuumme varjo, sielumme yöpuoli. Hoivaava vanhempi rohkaisee etsimään uutta, säilyttämään maailman rikkaan moninaisuuden ja saavuttamaan moraalisen kasvun tekemällä minästä aina vain huokoisemman ja tietoisemman Toisen läsnäolosta. Isä ilmestyy näyttämölle, kun lapsi päättää tehdä maailmasta köyhemmän, panssaroi egonsa ja kieltäytyy uskomasta, että Toinen on olemassa.
 
Emme käsittääkseni, eksistentiaalisessa mielessä ja pahuutta rakastavana lajina, ansaitsisi minkäänlaista hoivaavaa vanhempaa. Auschwitz on tosiasia. Mutta niin on sekin, että tajuamme ja tunnistamme Auschwitzin toisissa ja itsessämme. Siksi ymmärrämme, että hoivaava vanhempi on elinehto, välttämättömyys. Vain se voi suojella meitä ankaran isän raivolta ja opettaa ajattelemaan itsenäisesti, isän logiikan ulkopuolelta.
 
 

Muutama huomio "kulttuurimarxismista"

(EDIT: Tästä tekstistä löytyy päivitetty täältä.)

 

Kuten Marko Hamilo kirjoittaa Uuden Suomen ”käsitekriittisessä” artikkelissaan, uuden oikeiston piirissä ”kulttuurimarxismilla” tarkoitetaan

yksinkertaisesti marxilaista maailmankuvaa ilman sen taloudellista ja poliittista ulottuvuutta. Samalla työväenluokka menetti asemansa sorrettuna luokkana, joka tulisi tekemään vallankumouksen. Sen paikan ottivat erilaiset marginaalit: seksivähemmistöt, mustat, maahanmuuttajat ja niin edelleen.

Koska Hamilon tulkinta on jo toisaalla osoitettu läpeensä virheelliseksi, en käsittele asiaa tässä sen enempää. Tyydyn vain toteamaan, ettei kulttuurimarxismia Hamilon tapaan muotoilemana oppina, järjestelmänä tai jonkinlaisena kulttuuripoliittisena dogmatiikkana ole oikeastaan olemassakaan.

Olettakaamme kuitenkin – just for the sake of the argument – että ”kulttuurimarxismin” käsite on validi muutenkin kuin uusoikeistolaisena koirapillinä ja pahaenteisenä viittauksena 1930-luvun tiettyihin kiistatta barbaarisiin kehityslinjoihin. Jos kulttuurimarxismia olisi olemassa, sen keskeisimpänä dokumenttina voisi epäilemättä pitää Frankfurtin koulukunnaksi kutsuttuun marxilaiseen älymystökeskittymään kuuluvien Max Horkheimerin ja Theodor Adornon toisen maailmansodan aikoihin laatimaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa ja laajaa esseeteosta Valistuksen dialektiikka (Dialektik der Aufklärung, 1944).

Ymmärtääksemme jotain ”todellisesta” kulttuurimarxismista on siis ymmärrettävä, mistä Horkheimerin ja Adornon teoksessa on olennaisesti kysymys. Viittaaminen poliittisen korrektiuden vaatimuksiin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureihin, ”woke”-kulttuuriin tai siihen, mitä joku Juha Ahvio sanoo Gramscista, Marcusesta, Adornosta tai kommunismista, ei riitä.

Valistuksen dialektiikan lukeneelle käy vieläpä suhteellisen nopeasti selväksi, ettei liberaalivasemmiston paljon puhutulla (ja syytetyllä) halulla ”tuhota länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot” ole mitään erityistä tekemistä Horkheimerin ja Adornon kriittisen projektin kanssa. Riittää, kun lukee ajatuksella Valistuksen dialektiikan laajan alkuluvun ”Valistuksen käsite”, jossa tekijät pyrkivät osoittamaan, kuinka

[v]alistuksen uhriksi joutuneet myytit olivat kuitenkin sen itsensä aiempaa tekoa. (…) Myytti halusi selostaa, nimetä, sanoa alkuperän ja sen myötä esittää, todeta, selittää. Tämä piirre voimistui, kun myyttejä alettiin koota ja merkitä muistiin. Jo varhain ne muuttuivat selosteista opeiksi. Jokainen rituaali sisälsi mielteen tapahtuneesta määräkulkuna, johon loitsijan oli tarkoitus vaikuttaa. Rituaalin tämä teoreettinen ainesosa itsenäistyi kansojen varhaiseepoksissa. Tragediankirjoittajien löytämät myytit astuivat esiin kurina ja mahtina, joita jo Bacon ihannoi tavoitteena.

Horkheimerin ja Adornon kriittisen projektin ytimessä on kontribuutio länsimaiseen keskusteluun ja reflektioon, jossa ajattelu voi saada selkoa synneistään. Valistus, joka pyrki systemaattisesti poistamaan taikauskon maailmasta ja abstrahoimaan kaiken olevan mitattavaksi varannoksi, on tekijöiden mukaan tässä pyrkimyksessään ”totalitaarinen”:

Mihin tahansa henkiseen vastarintaan törmääminen vain paisuttaa sen voimia. Tämä johtuu siitä, että myyteissäkin valistus tunnistaa itsensä. Mitä vastarinnan hyödyntämät myytit ovatkin, niistä tulee tällaisissa kamppailuissa perusteluja, jolloin ne joutuvat väistämättä polvistumaan sen hajottavan järkiperäisyyden periaatteen edessä, josta [sic] ne valistusta syyttävät. Valistus on totalitaarinen.

Horkheimerin ja Adornon mukaan valistuksen edistystä tuhoavat mahdit ammentavat voimansa sen omaan rakenteeseen kätkeytyvistä jännitteistä. Valistuksen totalitaarisuus on seurausta valistuksen projektin alkuperäisestä ristiriidasta, joka ylipäätään on tehnyt kaiken havaitun edistyksen mahdolliseksi: ”Minuuden herääminen maksetaan tunnustamalla valta kaikkien suhteiden periaatteeksi.” Jos esimodernin ajan magia olikin ”veristä epätotuutta” ja luontoon kohdistuvaa hallinnan pyrkimystä ja harjoittamista, ”se ei vielä kieltänyt herruuttaan muuntautumalla puhtaaksi totuudeksi ja laittautumalla sellaisenaan alistamansa maailman perustaksi”. Valistuksen projektissa ”olioiden olemus paljastuu alati samaksi, herruuden perustaksi”, mikä edelleen tuottaa luonnon ja maailman suureksi ykseydeksi. Ero on pantu viralta.

Sivilisoitunut ihminen julistautuu ”näkymättömän mahdin näköiskuvaksi” siinä missä esimoderni loitsija vain asettui luonnossa havaitsemiensa mahtien kaltaiseksi niitä pelotellakseen tai lepytelläkseen, ja

[v]asta tällaisena näköiskuvana ihminen tajuaa itsensä minäksi, joka ei voi kadota toisiin samastumalla vaan joka takertuu häneen läpitunkemattoman naamion tavoin. Yhdessä vastineensa, luonnon ykseyden kanssa tämä samana pysyvä minä kumoaa laatujen moninaisuuden. Laatujen riisuminen tekee luonnosta kaoottista, pelkästään jaoteltavaa ainesta, ja kaikkivoivasta minästä tulee pelkkä omistuksen kohde, abstrakti samuus.

Syyttäessään nykyajan ”kulttuurimarxisteja” – toisin sanoen liberaalia, kulttuuripolitiikkaa patologisen syyllisyytensä ja eräiden kohtalokkaiden sekaannusten pohjalta harjoittavaa establishmentia – vallanhalusta ja totalitarismista uusi oikeisto on itse kulttuurimarxistisempaa kuin kritiikkinsä kohde. Poliittisen korrektiuden ja liberaalin suvaitsevaisuuden paradoksit näyttäytyisivät Valistuksen dialektiikan kirjoittajille yhden ja saman herruuden harjoittamisen jälkimoderneina muotoina, mitä ne tosiasiallisesti ovatkin.

Uudesta oikeistosta poiketen Horkheimer ja Adorno eivät kuitenkaan perustaisi diagnoosiaan ”kulttuurien välisiin luonnollisiin eroihin” (syyllistyen näin pinnalliseen ja virheellisesti essentialisoivaan reduktionismiin), vaan tunnistaisivat ilmiössä porvarillisen hallinnan periaatteen, luokan pyrkimyksen yhtenäistää todellisuus hallitsijoiden etujen mukaisella tavalla – mikä poliittisen korrektiuden ja kulttuuriseen problematiikkaan yksipuolisesti keskittyvien, lukuisten sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevien projektien tapauksessa tarkoittaa viime kädessä pääoman aktiivista pyrkimystä sulauttaa kaikenlaiset eriarvoisuudesta huolestuneet kriittiset poliittiset liikkeet itseensä.

Lyhytkin katsaus ”kulttuurimarxismin” aatteellisiin lähtökohtiin riittää osoittamaan ainakin sen, kuinka hakoteillä ovat ne, jotka termiä ahkerimmin viljelevät. Omat kokemukseni keskusteluista ja väittelyistä poliittista oikeistoa kannattavien kanssa vahvistavat yllä esitetyn. ”Kulttuurimarxismi” toimii kattoterminä ja ”selittävänä tekijänä” mitään tosiasiallisesti selittämättä. Ei mikään ihme, että kriittiselle vasemmistolle koko käsite on jonkinlainen oksymoroni, joka kertoo sille enemmän uuden oikeiston Marx-ymmärryksen tasosta kuin jostain vakavasti otettavasta kulttuurikriittisestä kontribuutiosta.

Mitä Marinin hallitukselta kannattaa odottaa?

Tiago Silva huomauttaa Proletaarien mielipidekirjoituksessaan, että vaikka ”[e]nsisilmäyksellä, kun valtaan astuu työväentaustainen, nuorvasemmistolainen demarinainen joka vastustaa Natoa ja puolustaa työpäivän pituuden lyhentämistä … jotain edistystä on tapahtunut edelliseen hallitukseen verrattuna”, on kuitenkin syytä epäillä edistyksen jäävän ”lähinnä symboliseksi”.

Jaan Silvan epäilyn ja olen hänen kanssaan samaa mieltä kylmäpäisen analyysin relevanssista – näin erityisesti nyt, kun hallitus on sosialidemokraattinen ja painotuksiltaan monelta osin vasemmistolainen. Lisäksi Silva toteaa aiheellisesti, ettei ”olisi mitään juhlittavaa, jos Susanna Kosken kaltaisesta nuoresta naisesta tulisi pääministeri”. Ratkaisevaa ei ole ikä tai sukupuoli, vaan poliittinen ohjelma.

Sosialidemokratia edustaa historiallista kompromissia suhteessa kapitalismiin; se on yksi tapa pyrkiä tulemaan toimeen työn ja pääoman välisen sovittamattoman ja rakenteellisen ristiriidan kanssa. Sellaisena sosialidemokratia liittyy läheisesti hyvinvointivaltion ideologiaan ja jakaa pitkälti samat mahdollistumisen ehdot, esimerkiksi pääomalle tehtävän palkkatyön keskeisen tehtävän yhteiskunnan tuotantosuhteiden pääasiallisena järjestämisen tapana. Tästä seuraa edelleen, ettei sosialidemokratian poliittinen ohjelma keskity niinkään ”duunarin etuun” kuin työllisyysasteen kohottamiseen. Erottelu on tärkeä ja syytä tehdä, sillä vallitsevassa työn murroksessa (jonka vasemmistopuolueet yleisesti tunnustavat) käy samalla ilmeiseksi sosialidemokraattisen kompromissin kyvyttömyys suojella erityisesti prekaaria työväestöä pääoman hirmuvallalta.

Kommunistina Silva on tästä kaikesta loistavasti perillä, minkä vuoksi hän toteaakin, että mielipiteidensä edistyksellisyydestä huolimatta Marinin näkemykset jäävät nykyisiin vallan rakenteisiin sidottuina pelkiksi mielipiteiksi.

SDP ei varmaan pystyisi tarjoamaan ketään Marinia vasemmistolaisempaa tähän tehtävään, ja se on tietysti hyvä asia. Silti, Marin edustaa puoluetta, joka on itse luokkasovun määritelmä. Se ei tule muuttumaan mihinkään suuntaan. SDPn näennäinen ”neutraalius” luokkapolitiikassa tulee maksamaan puoleelle [sic] kalliisti myrskyisten työmarkkinaneuvottelujen jatkuessa. Rinteen tapaus antoi jo esimakua tästä ilmiöstä. SDPn uskottavuuden menetys tulee jatkumaan, ja äärioikeisto voimistumaan.

Kuten Silva toteaa, Marinin pääministerikausi ei merkitse vähimmässäkään määrin kajoamista yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin (esimerkiksi nykydemokratian mahdollistavaan ja sitä säätelevään representaatiojärjestelmään, virkamies- ja hallintokoneistoon etc.). Koska demarit ja vasemmisto ”eivät kykene tuomaan esiin mullistavaa taloudellis-yhteiskunnallista ohjelmaa”, jollaista todella tarvittaisiin, ei järkevän analyysin puitteissa ole syytä suunnattomaan optimismiin.

Silvan mukaan Marinin tulisikin pääministerinä ”käyttää valtiovaltaa häpeämättömästi duunarien vaatimusten toteuttamiseksi”; muussa tapauksessa hänen vasemmistolaisuutensa on munatonta joutavuutta, jonka poliittinen merkitys tiivistyy perussuomalaisen populismin eli uudelleenjärjestyneiden porvarillisten voimien  murskavoittoon (ja johtaa samalla duunarin ja köyhien aseman jatkuvaan huonontumiseen). Silva suhtautuu skeptisesti mahdollisuuteen, että Marinin hallitus vastaisi myöntävästi edes työväestön nykyisiin hyvin maltillisiin vaatimuksiin (mm. kiky-tuntien poistaminen, tes-shoppailun lopettaminen, Postin johdon irtisanominen, omistajaohjauksen tiukempi linja) ilman yhdistyneen työväenliikkeen voimannäyttöjä.

Symboliset kapinat ja uudistukset eivät kriisistä kriisiin ajautuvaa kapitalismia hetkauta, vaikka kotimainen oikeistomediamme onkin kantavinaan huolta kestävyysvajeesta, valtion velkaantumisesta ja demaripääministerin luotsaaman hallituksen toimintakyvystä (jopa siinä määrin, että ajaa poliittisissa analyyseissäänkin tekopyhä populismi edellä). Sitä ei tee myöskään nousukiidossa oleva nationalismi, jonka fasistisia muotoja ei suotta ole kutsuttu kapitalismin äärimmäiseksi, ideologisen tason, toteutumiseksi.

Näinä kommunismin huonossa huudossa olemisen aikoina saattaisi kenties olla hyvä muistuttaa mieleemme vaikka nyt esimerkiksi se, ettei Lenin vastustanut kansallista suvereniteettia vaan päinvastoin vaati jokaiselle kansalle mahdollisuutta asettaa omat ongelmansa itse – siitäkin huolimatta, että ”pahat tyypit” saisivat maassa vallan. Pahamaineinen ”proletariaatin diktatuuri” merkitsi (ilmeisestä epäonnistumisestaan huolimatta) radikaalia vapauden vaatimusta, porvarillisen ja liberaalin vapauskäsityksen ja -paradigman määrittämistä uudelleen tavalla, joka kykenisi välttämään porvarillisen vapauden logiikkaan sisältyvät antagonismit (kapitalismin edellyttämät ihmisoikeusrikkomukset ja totalitaristisen riiston, etc.).

Salonkikelpoista yhteiskuntakritiikkiä

Liberaaleissa länsimaissa feminismin (ja yleensäkin vasemmistolaisen ajattelun) voi monelta osin todeta tulleen establishmentin kaappaamaksi; se on kyvytön ja haluton pureutumaan todellisiin ongelmiin, joiden hahmottamiseen tarvittaisiin muun muassa kapitalismin, luokan ja tuotantosuhteiden kaltaisia ”vanhanaikaisia” käsitteitä ja jotka paikantuvat viime kädessä laajoihin taloudellisiin ja geopoliittisiin valtasuhteisiin markkinoiden ja identiteettipolitiikan havaittavan empirian tuolla puolen. Näkyvimpiä oireita tästä on, paradoksaalisesti, vasemmistoliberaalien pakkomielteinen ”sortorakenteiden kritiikki”, jonka logiikka kuitenkin on läpeensä fetisististä. Kuten Žižek on toistuvasti huomauttanut, nykyisen vasemmistoliberaalin ”kriittisyyden” kätketty funktio onkin ennen muuta taloudellisen status quon vaatimien luokkasuhteiden säilyttäminen ja ylläpitäminen. Keskittyessään kiistelemään julkisten vessojen implikoimista sukupuoliproblematiikoista ja valvomaan, ettei kukaan ”omien” joukossa artikuloi ohi yliopistodiskurssin vaatiman teknisen käsitapparaatin – ja näin ajaudu kaikkialla symbolisiin väkivallan muotoihin – se tosiasiallisesti eristää itsensä aidon kriittisen diskurssin mahdollisuudesta.

Kuten tunnettu vasemmistolaisaktivisti Veikka Lahtinen toteaa, ”uusi feminismi (…) [on] kyvytön näkemään, että ihmisten koulutustaustoista johtuen heillä [on] erilaiset valmiudet osallistua hienovaraisuutta ja monimutkaisia käsitteitä vaativaan keskusteluun”. Tämä kyvyttömyys ei ole sattumanvaraista, sillä yliopistodiskurssi, johon liberaalin vasemmiston ”kriittinen establishment” vaatii jokaista keskustelijaa sensuurin uhalla mukautumaan, on moderni herran diskurssi ja nykyaikainen teknokraattisen vallan kieli. Vähäisimpänä osoituksena tästä ei ole vaivattomuus, jolla eri kieltä puhuvat välittömästi ja hysteerisesti samastetaan rasisteihin.

Ei vaadi epätavallista älykkyyttä päätellä tästä tosiasiaan, että oikeistoradikalismi nauttii kasvun vuosista juuri liberaalissa Euroopassamme. Alt-Rightin pariin etsiytyy pettyneitä intellektuelleja, jotka vasemmisto kääntää itseään vastaan toimintansa avoimella performatiivisella ristiriidalla. Nämä valtaan ja yhteiskuntaan usein aidon kriittisesti suhtautuvat ihmiset ovat toisinaan luokkatietoisempia ja systeemikriittisempiä kuin internetin äänekkäimmät ja kiihkeimmät intersektionalistit; eikä näin ole vähiten siksi, että he omakohtaisesti tajuavat sopeutumisen systeemin vaatimaan kielenkäyttöön ja isojen kulttuuriapurahojen virtaussuunnan välisen yhteyden.

Aidon keskusteluyhteyden saavuttaminen niihin, joille vasemmistoliberaalin ”yhteiskuntakriittisyyden” tekopyhyys on tosiasia, ei siten ole kovinkaan helppoa. Niin sanotun uuden oikeiston traditionalistien piirissä suhtaudutaan kriittisesti kapitalismiin samalla kun vieroksutaan ”kommunismia”, jota luetaan etupäässä ”kulttuurimarxismin” tai ”punavihervasemmistolaisuuden” läpi; näin traditionalismi tulee samalla hylänneeksi marxilaisuuden kriittisen ja teoreettisen viitekehyksen ja sen tarjoamat kritiikin mahdollisuudet. Esimerkiksi Sarastus-lehden marxismikritiikki on aivan keskenkasvuista, mikäli sitä vertaa vasemmistointellektuellien (joilla viittaan Žižekin ja Badioun kaltaisiin liberaalin establishmentin hylkimiin ajattelijoihin) piirissä harjoitettuun Marx-kritiikkiin. Syy ei ole yksinomaan oikeistolaisen ajattelun kyvyttömyydessä ja haluttomuudessa käsitellä yhteiskunnallisia antagonismeja dialektisesti, vaan myös vasemmiston omissa riveissä: vasemmiston, joka luulee voivansa hylätä ”kommunistisen hypoteesin” samalla kun uskoo säilyttävänsä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriittisen moduksen.

Vasemmistoliberaali käsitys yhteiskuntakriittisyydestä jättää kapitalismin lähes täysin koskemattomaksi. Sitä eivät lopultakaan kiinnosta ihonväristä piittaamaton globaali prekarisaatio, velkavetoisen finanssikapitalismin synnyttämä jatkuva kasautuminen, köyhtyminen ja siihen liittyvät moninaiset subjektiviteetin hallinnan strategiat tai liberaalin demokratian ilmeinen kyvyttömyys tuottaa omista puitteistaan käsin muita kuin vaatimattomia sosiaalisia reformeja, joilla kapitalismin vaikutuksia taloudellisiin voimasuhteisiin ei hallita edes kansallisella tasolla; puhumattakaan taidemaailman kapitalismia seuraavasta vallanjaon taloudesta, jossa – ei mitenkään sattumalta – menestyvät juuri ne, joiden yhteiskuntakriittisyys on kaikista salonkikelpoisinta.

Vasemmiston ainoa hypoteesi

Sarja pikaisia fragmentteja

Li Andersson twiittaa: ”Yhteiskunnan uudistumiseksi politiikkaan tarvitaan visioita, uutta ajattelua ja avauksia. Vaikeaa niitä kuitenkin on tehdä, jos keskusteluilmapiiri on sellainen, jossa kaikki uudet ideat ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi heti tyrmätään liian ’kalliina’ tai ’mahdottomina’.”

Andersson on tietenkin tavallaan oikeassa. Asetelma olisi kuitenkin radikalisoitava muotoon: ”Politiikan uudistamiseksi yhteiskuntaan tarvitaan uutta ajattelua.”

Uuden saapuminen yhteiskunnalliseen todellisuuteen on tietenkin aina jo poliittinen kysymys, ja ennen muuta uudenlainen poliittinen kysymys – paradigma, joka väistämättä muotoilee uusiksi suhteemme vakiintuneisiin tapoihimme ja peruskäsitteistöömme (kuten hyvinvointi ja sen ”lisääminen”).

Kuinka tällainen uuden tuleminen voisi mahdollistua? Parlamentaaris-demokraattisen nykypolitiikan puitteissa? Tuskin. Olkaamme rehellisiä yksinkertaisuuteen saakka: kaiken on lähdettävä massoista; ja samaan hengenvetoon on asetettava proletariaatin käsite uudelleen.

Andersson tulee ironisella ja implisiittisellä tavalla viitanneeksi twiitillään Rinteen hallituksen tosiasialliseen ongelmaan: siihen, ettei sillä ole ainuttakaan todellista vaihtoehtoa tai visiota niin kauan, kuin kyse on pelkästä dogmaattisesta ”demokraattisen” järjestyksen kehyksiä ylläpitävästä ja uusintavasta reformismista. Kun ”keskusteluilmapiiri” on huono, ei näytä jäävän muuta vaihtoehtoa kuin ”tylyydestä” valittaminen.

Samaa establishmentin ja valtavirtapolitiikan tunkkaisuutta uhoaa tekopyhä surunvalittelu ”politiikasta, jossa ei enää saa unelmoida” – mistä muusta tässä muka on kysymys kuin sen salaisesta tunnustamisesta, että oikeisto ja vain oikeisto on edelleen se, jonka diskurssi on ainoa legitiimi ”kovien poliittisten tosiasioiden” mediumi?

Ei taaskaan pidä ymmärtää väärin; pidän Li Anderssonia koko eduskunnan pätevimpänä poliitikkona. Ongelma ei ole Andersson, vaan ”demokratia”, joka sanelee sen, kuinka politiikka – Anderssoninkin – tapahtuu.

Jos politiikka joskus emansipoituu (toisin sanoen irtautuu pääoman logiikasta) ja tulee aidosti massojen politiikaksi, haluaisin uskoa Anderssonin olevan siellä, missä vasemmistolaisuus tajuaa, ettei sillä aidon kriittisen diskurssin herättääkseen ole varaa kuin yhteen hypoteesiin: kommunismiin.

Oikeiston ja vasemmiston eroista

Sanotaan ihmiskuvan tai -käsityksen olevan se viimekätinen nimittäjä, joka erottaa vasemmiston ja oikeiston yhteiskuntatulkinnat toisistaan. Tässä on sen verran perää, että käsitykset etenkin painotuksissaan eroavat, paljonkin. Aivan tyypillisesti oikeistolaiseen ihmiskuvaan liitetään vapaan ja vastuullisen yksilön sekä jonkinlaisen instrumentaalisen järjen korostus siinä missä vasemmistolainen tahtoo puhua empatiasta ja heikompien puolustamisesta. Vastapuolta syytetään sen mukaan, nähdäänkö vihollinen onnekkaana egoistina vai moraalittomana tuhlarina.

Tällä tasolla ihmiskuvia kuitenkin vielä yhdistää julkilausumattomaksi jäävä luottamus sen puolesta, että jos ”arvot” ovat oikeat, toteutuu tämän myötä jonkinlainen sosiaalinen oikeudenmukaisuuskin. Tätä oikeudenmukaisuuden vaadetta, sen kirjautumista ihmisyyteen tai sosiaaliseen todellisuuteen, ei kumpikaan kiistä. Eikä ole syytä epäillä kummankaan vakaumusta: se, mitä juhlapuheissa yhteisyyden ja ihmisyyden puolesta tulee lausutuksi, näyttäytyy molemmissa leireissä kiistattoman eettisenä. Lisäksi etiikoista löytyy monenlaista yhteistä merkitsijää: vapaus, vastuu, sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Näille annetut sisällöt ja painotukset toki eroavat toisistaan, mutta ihmisyyden eettinen horisontti on vähintään jollain minimaalisella tasolla muodollisesti molempien osapuolien kesken jaettu. Sekä kokoomuksen uusliberaali siipi että sosialidemokraattien vasen laita muistavat mainita ”hyvinvointivaltion” ja ”pienen ihmisen” juhlapuheissaan.

Selvältä näyttääkin, ettei oikeistolaisen ja vasemmistolaisen todellisuudentulkinnan ratkaiseva ero sittenkään löydy ihmiskuvan tasalta, vaikka reaalipoliittiset kamppailut houkuttelevatkin ajattelemaan näin. Jos vasemmisto–oikeisto-erottelu on aidon poliittisesti olennainen, sen on oltava rakenteellinen eikä vain sisällöllinen. Se on olennainen.

Ihmiskuvissa vallitsevat painotuserot ja muodolliset yhteneväisyydet palautuvatkin perustavammalle tasolle, jota ei määritä niinkään tulkinta ihmisestä kuin näkemys yhteiskunnan tai suorastaan olemisen järjestyksestä sinänsä. Karkeasti hahmoteltuna oikeistolainen tulkinta mieltää tämän järjestyksen puhtaaksi ja hyväksi sellaisenaan. Vasemmistolaiselle järjestys on aina perustavan ristiriidan, kamppailun, antagonismin, tuote. Edellinen siis kieltää dialektiikan, jälkimmäinen affirmoi sen. Reaalipolitiikan tasolla tämä näkyy kenties parhaiten oikeiston ja vasemmiston luokkatietoisuudessa. Tunnetustihan vain oikeistolaisessa ajattelussa yhteiskuntaa representoidaan orgaanisena kokonaisuutena; vain kokoomuslainen (tai hänen laillaan ajatteleva) voi sanoa, ettei Suomessa ole luokkaeroja. (Samaan tapaan vain oikeistokristitty vaatii kuuliaisuutta yhteisölle, esivallalle tai Jumalan majesteetille. Vasemmistokristitylle kunnon kansalaisuus ei ole ihanne, eikä Jumala majesteetti.)

Vasemmiston piirissä dialektinen eli ristiriidasta aloittava ajattelu saa suhtautumaan kriittisesti jo kaikenlaisiin pyrkimyksiinkin representoida yhteiskunta tai kansakunta jonkinlaisena jäännöksettömänä kokonaisuutena. Tämäkin on toisaalta vielä harhaanjohtavasti sanottu, sillä oikeistokin voi, ainakin retorisesti, yhtyä ”jäännöksettömyyden” mahdottomuuteen. Mutta vain vasemmiston piirissä on asiallista lausua kokonaisuuden ja sen representaation mahdollistuvan vain ja ainoastaan jonkin syrjään työnnetyn ja ulkopuolelle jäävän (kielletyn) ylimäärän kautta. Vain vasemmistolaiselle vähemmistö on etupäässä jotain muuta kuin naiivia lukumääräfetisismiä, määritellyn kvantiteetin kysymys.

Vasemmistolaiselle ajattelijalle maailma on mahdoton kokonaisuus, ei-kaikki – ja sen orgaanisuus väistämättä kiistettyyn ylimäärään kohdistuvan väkivaltaisen järjestelyn tulos. Järjestys ei ole kaaoksen vastakohta, vaan järjestyksen ja kaaoksen vastakkaisuus on kirjautunut itse järjestyksen käsitteeseen. Tämä jää oikeistolta käsittämättä, muttei torjumatta.

Suppeankin tarkastelun perusteella voi huomata, etteivät yhteiskunnalliset utopiat ole kummallekaan tulkinnalle paradigmaattisia. Sekä oikeiston että vasemmiston piirissä utopia on mahdollista nimetä johdonmukaisesti patologiseksi konseptiksi: kumpikin voi brechtiläisesti kutsua yhteiskuntaprojektinsa lähtökohdaksi nykyiset huonot ajat. Mutta vain vasemmistolainen voi olla aidosti vallankumouksellinen ja vaatia hyppyä tuntemattomaan. Oikeistolle kysymys on aina paluusta Hyvään, paluusta Järjestykseen, astumisesta tiedetyn talouteen. Siksi oikeisto viime kädessä pettää ”brechtiläisyytensäkin”, jos se sellaista erehtyy asettamaan. Lähtökohtana eivät sittenkään ole yksinomaan nykyiset huonot ajat, vaan muutos parempaan vaatii aina representaation, vallankumous instituution. Kierkegaardilainen uskonhyppy on totista hulluutta, ja järki on saatava joko uskon liittolaiseksi tai sen vastakohdaksi. Orgaanisen kokonaisuuden logiikka kohoaa vastaamme, minne sitten katsommekin. Vain vasen laita dialektisoi koko järjen kategorian asettamalla hulluuden sen antagonistiseksi ja välttämättömäksi momentiksi.

Oikean ja vasemman väliin jäävää keskitietä pidän ongelmallisena siitä syystä, ettei se tosiasiallisesti edusta mitään kolmatta logiikkaa, vaan ainoastaan synteesiä, jonka logiikka juuri synteettisyydessään palaa orgaanisen kokonaisuuden tuttuun talouteen. Vastakohdat yhdistetään tunnustamalla opportunistisesti sekä hulluuden että järjen ”hyvät” ja ”pahat” puolet luulotellen tämän kaltaisesta eklektismistä syntyvän jotain muuta kuin yhtä ja samaa. ”Keskustan” tragedia on oman diskurssin puute, ja siksi se ajautuu aina tunnustamaan oikeiston herraa.

Sikäli kuin vasemmisto hylkää ankaran kapitalismikritiikkinsä – kuten nykyään tapahtuu – se tosiasiallisesti luopuu puhunnastaan ja joutuu sopeutumaan oikeistolaiseen järjestyksen diskurssiin. Tämä näkyy reaalipolitiikassa rivien hajaannuksena ja uuden oikeiston nousuna. Jos vasemmisto tyytyy sosialidemokraattiseen yhteiskuntakritiikkiin, siitä tulee pelkkä apupuolue (ja juuri niinhän nyt tapahtuu), sillä kapitalistisen systeemin rakenteellinen kritiikki on lopulta ainoa tapa, jolla vasemmisto voi artikuloida muutosvaatimuksensa. Tämän lähtökohdan hylkääminen tekee vasemmistolaisesta ajattelusta ennen pitkää pelkän identiteettipoliittisiin fetisseihin turvautuvan hyvinvointivaltion ennallistamisprojektin, jota sävyttää sosialidemokraattinen ja viime kädessä oikeistolainen kuvitelma palkkatyön kantavasta ja järjestävästä voimasta.

Oikeistolainen ja hallitseva näkemys vaatii todellisuuden (talouden) ja politiikan erottamista, jälkimmäisen sopeutumista edellisen järjestykseen. Se sanoo, ettei kaikkea sovi politisoida, etenkään rahaksi ja pääomaksi kutsuttuja yhteiskunnallisia suhteita. Aito vasemmistolainen ajattelu ei tietenkään politisoi todellisuutta. Se vain todellistaa politiikan osoittamalla yhteiskunnallisen kamppailun realiteetit niille, joita ilman pääoma ei tule toimeen.

Kuka nauttii, kun rivit hajoavat?

Hyvinvointivaltio oli kapitalismin tapa tulla toimeen omien vaikutustensa kanssa, mutta kuten Tuomas Nevanlinna kirjoittaa, se myös ”pakotti kapitalismin uudistumaan”. Hyvinvointivaltio loi työväestölle mahdollisuuden aiempaa tehokkaampaan painostuskykyyn ”ja mahdollisti siten eräänlaisen vastakiristyksen”. Nevanlinna kuitenkin toteaa, että kysymys oli toisaalta myös kapitalismin turvaamisesta. Hyvinvointivaltion ideologia ei perustu niinkään altruismille kuin pyrkimykselle ”estää vallankumouksellisen toiminnan eskaloituminen”.

Kapitalismi ei enää tarvitse hyvinvointivaltiota, ja yhtäältä näin on muun muassa nousevan uuden oikeiston vuoksi. Sen hajottavaa voimaa kapitalismi pyrkii nyt hyödyntämään. Nevanlinnan mukaan ”[k]apitalismi tarvitsee sekä maahanmuuttajia että maahanmuuttajien kriitikoita”: edellisiä, koska halpa työvoima on kantaväestöä parempi lisäarvon lähde, jälkimmäisiä, koska työväestön järjestäytynyt vastarinta on pidettävä riittävän hajanaisena.

Kun nykyvasemmisto keskittyy systemaattisen kapitalismikritiikin ja yhteiskunta-analyysin kustannuksella esimerkiksi ”rasisminvastaiseen taisteluun” – tajuamatta oikeistopopulismia ennen muuta järjestelmän tuottamaksi patologiaksi –, se vahvistaa uuden oikeiston rivejä, muttei samassa suhteessa omiaan. Viime kädessä uusi oikeisto voi (samaan tapaan kuin 1930-luvun Euroopassa) kyllä pervertoida kapitalisminkin ja koitua näin järjestelmän tappioksi. Lyhytnäköiseen voitonmaksimointiin tähtäävä markkinamekaniikka tuottaa näet kasautumista kiihdyttäessään vaikutuksia, joita se ei kykene kontrolloimaan ja joista se voi nyhtää lisäarvoa vain niin kauan kuin rikkauksien kasautuminen ei muutu liian yksipuoliseksi. Jos kehitys etenee systeemin oman logiikan mukaisesti, oikeistopopulismin kanavoima tyytymättömyys riistäytyy lopulta käsistä. Järjestelmässä kytevä epävakaus purkautuu, eivätkä osinkokertymät enää kasva.

Tämä ei välttämättä (tai edes todennäköisesti) tarkoita voittoa populisteillekaan. Tuloksena voi yhtä hyvin olla autoritaarinen kapitalismi, jonka voimasta Kiinan nouseva talous kiistattomasti todistaa. Tällainen järjestelmä luo hyvät olosuhteet lisäarvon eksponentiaaliselle kasvulle samalla, kun yhteiskunta säilyy hyvin epävakaana ja kaikkea muuta kuin oikeudenmukaisena.

”Rasisminvastaisessa taistelussa” ei sinänsä ole tosiaan mitään vikaa, onhan se kaikella tapaa kannatettavaa, kuten nyt demokratia ja ihmisoikeudet yleensäkin. Näillä on kuitenkin taipumus muuttua modernin ajan fetisseiksi, ja sellaisia niistä tulee hetkenä, jona ne alkavat toimia peitteen ja korvikeobjektin tavoin. Juuri vasemmiston olisi jatkuvasti syytä muistaa, ettei Marxin idea rakenteellisesta luokkataistelusta ole päivääkään vanhentunut. Tämän pitäisi olla myös riittävä syy lukea Marxia uudelleen ja kriittisesti uusintaen. Kuten Tuomas Nevanlinna toteaa, alkuperäinen kasautuminen ei ole kadonnut minnekään, vaan sitä ”tapahtuu yhä päivittäin”, eikä vain ”sotien ja pakkohaltuunoton muodossa”: ”Alkuperäistä kasautumista on kaiken yhteisesti saatavilla olevan keinotekoinen niukentaminen esimerkiksi kaupunkitilassa tai tietoverkossa.”

Kehnoimmillaan Marxinsa unohtanut liberaalivasemmisto vain jäljittelee ”aatteellista vastapuoltaan” oikeistopopulismia tuottamalla siitä idioottimaisen viholliskuvan, kuten Kirkkopäivien kohu loisteliaasti osoitti. Muutkin kuin oikeistoälyköt ehkä jo tajuavat, minkä hinnan liberaalit tulevaisuudessa joutuvat maksamaan yhä pienempien piirien konsensuksestaan. Tilanteessa ei ole hurraamista – ei edes uuden oikeiston puolella, jos siellä maltetaan pysähtyä ajattelemaan. Reaalipolitiikan tasolla olisi kenties alettava etsiä yhteisiä strategioita, niin vastenmielistä kuin se puhtaan opin kannalta onkin. Minulle on täysi arvoitus, kuinka tämä mahdollistuisi; näillä näkymin ei kuitenkaan vaikuta siltä, että kapitalismi saisi riittävän vastavoiman visionäärisimmästäkään paneurooppalaisesta nationalismista.

Varsinainen kuuma kysymys on, jakavatko autenttisen vasemmiston ja toisinajattelevan oikeiston edustajat mitään sellaisia lyhyen(kään) kantaman tavoitteita, joiden vuoksi olisi mahdollista siirtää yhdet kamppailut toisia myöhemmäksi. Aluksi tarvittaisiin huolellista dialogia ja kärsivällistä pyrkimystä etsiä vastapuoli aatteellisesti vakuuttavimmassa muodossaan; molempien puolten rasitteena kun on todennettavasti käsittämätön määrä idiootteja, joita mikään ajattelu ei ole koskaan kiinnostanut. Vasemmisto voisi alkaa kysellä, onko toisinajattelevassa oikeistossa sellaista ideologiaa, joka ei palauta perustavaa antagonismia partikulaariseen Toiseen. Vastaavasti oikealla voisi kysellä, pitävätkö kaikki vasemmistoon kuuluvat oman elämäntavan puolustamista fasismin esimuotona. Ei homman onnistumisesta kyllä mitään takeita ole, mutta epävarmuutta tässä muutenkin joudutaan seuraamaan.