Viime vuonna Timo
Hännikäisen Kiuas-kustantamo tuli tunnetuksi kustantamona, ”jota ei haluttu
Helsingin kirjamessuille”. Loistavan ylimielisessä ja vihaisessa puheenvuorossaan
Hännikäinen toteaa vihollistensa epäonnistuneen varsinaisessa tavoitteessaan ”niin
pahasti kuin ylipäätään on mahdollista”.
Luulen Hännikäisen
olevan varauksetta oikeassa mainitessaan tuoksi ”varsinaiseksi tavoitteeksi”
Kiukaan työntämisen marginaliteetin persesilmään suunnilleen niin syvälle kuin
mahdollista. Kriittisenä vasemmistoajattelijana olen kyllä sen huomannut, ettei
Hännikäiseen ja hänen sanomisiinsa saa liberaalisiipemme riveissä suhtautua
kuin yhdellä tavalla.
Tämä provokatiivinen ja
patologisen ylenkatseellinen kääntäjä, esseisti ja runoilija on ykskantaan
tuomittava äärioikeistolaisena. Natsin kirjoitteluista ja puheista ei tarvitse
piitata, etenkään sellaisen ajatteluun ei siedä perehtyä. Hännikäisestä
tiedetään aina jo, mikä hän on: ihmisyyden vihollinen ja halpamainen kännissähuutelija.
Hännikäinen
kirjoittaa:
”Ihmiset
eivät ole typeriä. Ainakaan he eivät ole yhtä typeriä kuin te. Suurin osa
suomalaisista ymmärtää kyllä, että te ette ole oikeuden, avoimuuden ja
demokratian puolella. Mitä pidemmälle menette, sitä suuremmaksi ymmärtävien
joukko kasvaa. Käytätte keinoja ja vakiinnutatte käytäntöjä, joita voidaan
poliittisen tuulen kääntyessä käyttää myös teitä vastaan.”
Liberaalin
vasemmiston harmiksi Hännikäinen on oikeassa. Eniten minua tässä lohduttaa se
säälittävyys, etteivät terävimmät liberaalin nykyestablishmentin arvostelijat
sittenkään löydy oikealta vaan vasemmalta – Badioun ja Žižekin kaltaiset
ajattelijat tajuavat kyllä vielä Sarastuksenkin väkeä kirkkaammin, millä tavoin
liberalismi ja fetisistinen ihmisoikeusajattelu epäonnistuu. Mutta takaisin
Hännikäiseen. Häntäkin liberaalien tulisi kuunnella, kriittisesti. Muuten paskamyrsky
yllättää heidät housut nilkoissa. Niin on jo tapahtumassa.
Nykyisessä
kulttuuri-ilmapiirissä todellisen muutosvaatimuksen artikulaatiot näyttävät
jäävän oikeistolle. Vasemmisto seikkailee kaulaansa myöten yliminäsyyllisyyden
ja moralismin sumentamassa identiteettipolitiikassa. Jättiläismäiset apurahat
pitävät taide-eliitin ja heitä seuraavan median tiukasti kiinni sisäsiittoisessa
valtakamppailussa. Vallankumousta nykyvasemmisto ei tahdo, vaan pelkää. Siksi
se on onnellinen toivoessaan vallankumousta. Se toive pitää vasemmiston perseen
maassa.
Hännikäinen ei pelkää
konfliktin kärjistymistä. Hän kehottaa vastapuolta muistamaan, että toisella
puolen ”on väkeä, jolla on aseita, sotilaskoulutusta, itsepuolustustaitoja”.
Entä meillä sitten? Hännikäinen: ”Teidän puolellanne on väkeä, joka ei tiedä kumpaa
vessaa pitäisi käyttää.”
Näistä sanomisista ei
liberaalin sietäisi loukkaantua vaan alkaa kontemploida totuutta, jota ne
härskisti aukovat.
Viimevuotisten Helsingin
kirjamessujen tapaus osoitti taas kerran nololla tavalla sen, kuinka sokeaa
liberaalivasemmisto omalle impotenssilleen (ja sen tuekseen vaatimalle totalitarismille)
on. Näin ei sodita kulttuurisotaa, vaan annetaan aseita ja rakennustarpeita
oikeistolle sen rakentaa mytologiaansa. Jordan Petersonin suosio ei ole muuta
kuin todellisen vallankumousajattelun objektivoitunutta puutetta. Jos vasemmisto
ei saa rivejään kootuksi, saatamme jonain päivänä tukehtua kökköihin
tulkintoihin kristinuskosta, hummereista ja elämän kiertokulusta. Muutakin,
pahempaa, voi tapahtua.
Yksi arvokas opetus
on, ettei todellinen vastakkainasettelu, kuten Žižek sanoo, vallitse
liberalismi–fundamentalismi- tai liberalismi–populismi -akselilla. ”Vasemmistolainen”
liberalismi poliittisen korrektiuden vaatimustensa ja SJW-dystopioidensa kanssa
on pelkkä populismin/fundamentalismin kääntöpuoli. Niiden ytimessä jyllää yksi
ja sama ekonomia ulkoisen vihollisen hahmoineen. Oikeistopopulismi ja -fundamentalismi
syntyy tilaan, jonka autenttisen vasemmiston väistyminen jättää jälkeensä. Donald
Trump on mahdollinen, koska ne voimat, jotka kohottivat Hillary Clintonin
keulilleen, olivat riittävän ylimielisiä riittävän kauan. (Siksi Clinton oli
Žižekin mukaan kahdesta pahasta suurempi: jos Clinton olisi voittanut, olisi kaiken jättäminen ennalleen näyttänyt toivottavalta. Joko establishmentkin
alkaisi tajuta, että järjestelmässä on
tapahduttava rakenteellinen muutos? Vaikuttaako siltä?)
Aito vasemmistolainen
suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään
yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ”demokratian” ja ”ihmisoikeuksien”
kaltaisiin huijarimestareihin. Nämä kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä
fetisseinä, joilla oma toiminta ja sen ylläpitämiseen vaadittava väkivalta
peitetään ja väärintunnistetaan. Oikea suhtautumistapa on strateginen, mikä tarkoittaa vastapuolen parhaimmistoon tutustumista.
Helvetin
naurettavalta tuntuu se, että tällaiselle kirjoitukselle on olemassa tarve. Se
todella on olemassa. Sitä ei tunnisteta. ”Lukekaa Hännikäistä, että opitte, mitä
hän sanoo ja ajattelee.” Toivoisin tämän olevan pelkkä latteus ja truismi.
Tiedän, että jos kuuluisin maamme äänekkäimpään taide-eliittiin, tämä kirjoitus
nostaisi omieni – noiden idioottien, jotka kohottavat hegemonisoituja totuuksia
laukovat kauniit sielut piiriensä vallankumouksellisiksi – keskuudessa
saatanallisen lynkkausmentaliteetin. (”Niemi ylistää Hännikäistä” jne.) Nyt kun
en siihen porukkaan kuulu, voin istua rauhassa ja lausua tuomioni seurauksista
piittaamatta.
[EDIT 14.8.2026: Tämän tekstin jälkiviivas analyysi löytyy täältä.]
