Imperatiivinen suvereniteetti, uusliberalismi ja radikaalioikeisto

Radikalisoituvaa oikeistoa ja uusliberalistista hegemoniaa yhdistää eräänlainen oikeaoppisuus. Tähän liittyy paitsi kapitalistinen monopolisoitumistendenssi, myös – bataillelaisittain – valtiovallan perustava ja keskittymään pyrkivä imperatiivinen suvereniteetti. Nationalismissa tämä imperatiivisuus on avointa ja jokseenkin kiistatonta, mutta uusliberalismissa talouden ylivaltaa korostava julkinen imago pyrkii hämärtämään asetelmaa, jonka sekavuus ja ristiriitaisuus paljastuu kuitenkin uusliberaalin makrotalousopin käytännössä.
 
Uusliberaalissakin ajattelussa taloudellinen menestyksellisyys saa väistyä imperatiivisen suvereniteetin keskittymisen eduksi. Kuten Antti Salminen ja Tere Vadén huomauttavat Energia ja kokemus -teoksessaan,

[n]ykytilanteessa keskittymistendenssi voidaan todeta esimerkiksi Žižekin ja monien muiden huomaamasta kehityksestä, jossa kaikesta vallanjako-opista, sananvapaudesta ja vapaasta kilpailusta huolimatta ”sattuu käymään niin”, että poliittiset johtajat ja lähes monopoliasemassa olevien yritysten johtajat ovat samaa sakkia, esimerkkeinä Berlusconin Italia, Putinin Venäjä ja keskusjohtoinen Kiina. (…) [I]mperatiivinen suvereniteetti ei tarvitse eikä siedä kilpailijoita.

Tässä mielessä nationalistinen tai oikeistoradikaali, talouden ylivaltaan kohdistuva yhteiskuntakritiikki, menettää uskottavuuttaan sikäli kuin pyrkii alistamaan taloudellisen makrotason todellisuuden eksplisiittisesti jonkinlaiselle suvereniteettiin nojaavalle politiikalle. Toisaalta tyypillinen oikeistoradikaali näkemys tulkitsee taloudellisen eliitin olevan enemmän tai vähemmän ”punavihreää” tai ”kommunistista”, jolloin vaatimus talouden ylivallan torjumisesta on ylipäätään harvinainen tai jää sivuseikaksi.
 
Oikeistoradikalismissa vastakkain eivät asetu niinkään uusliberalistinen talousoppi ja mystis-uskonnollinen kansa kuin identiteettipoliittinen punavihreä globalismi ja mystis-uskonnollinen kansa geopoliittisten ja talouteen liittyvien tosiasioiden ja ongelmien palautuessa melkein yksinomaan kulttuuripoliittisiksi kysymyksiksi. Näin esimerkiksi pääoman ja valtiovallan suvereniteetin keskittymisen tendenssit yhdistyvät toisiinsa ”kulttuurimarxismin” kaltaisessa fetissikäsitteessä. Samalla kadotetaan mahdollisuus tarkastella näitä tendenssejä niiden vaatimassa rakenteellisen kritiikin horisontissa.
 
Sekä uusliberalismi että nationalismi tuottavat viime kädessä staattisia hierarkioita, joiden kehyksissä liberaali yksilösubjekti taantuu – jopa oman ylittämisensä nimissä, kuten fasismissa – uhraamaan autonomiansa jonkin itseään suuremman kokonaisuuden nimissä, kutsuipa tätä kokonaisuutta sitten ”taloudeksi”, ”vääjäämättömyydeksi”, ”vaihtoehdottomuudeksi” tai ”kansakunnaksi”. Ongelma ei ole niinkään liberalismin opeista poikkeamisessa kuin sen omien, sisäisten jännitteiden todellistumisessa: nationalistinen subjekti on hyvin täsmällisessä mielessä liberalismin eetoksen paluupostia ja kääntöpuoli, uusliberalistisen kehityksen jatke ja oheisfiktio.
 
Kuten Adornoa soveltaen voi huomauttaa, liberaali vetoaminen ihmisoikeuksiin, -arvoon ja yleiseen inhimillisyyteen saa nationalistit ja fasistit puolustamaan näkemyksiään vain entistäkin raivokkaammin: harva piittaa sen enempää rasistiksi kuin kansallissosialistiksi leimautumisesta, kuten monet verkkolehti Sarastuksen artikkelit tai ihmisoikeusmyönteisen ja avoimesti liberaalin Silakkaliikkeen kohtaama vihamielinen vastareaktio vuodenvaihteessa 2019–2020 paljastavat. Toisaalta liikkeen sisäpiirissä käyty keskustelu ja metakeskustelu osoittavat performatiivisestikin, kuinka hankalaa on vastustaa rasismia ja fasismia perinteisestä oikeisto–vasemmisto-jaosta irrallaan ajautumatta umpikujaan, jossa ”liberaalia” on lähinnä tyypillinen oikeistolainen vaatimus politiikan ja ideologian hylkäämisestä ”yhteisen asian” eduksi. Pelkkä oikeiston ja vasemmiston käsitteiden marssittaminen keskusteluun poikii helposti syytöksiä ”vastakkainasettelun” lietsomisesta, kuten oma kokemukseni on osoittanut. Tämä todentaa paitsi Silakkaliikkeen kaltaisten hyvää tarkoittavien antirasististen ja -fasististen avausten ristiriitaisuuden ja sisäisen jännitteisyyden, myös laajemmin liberaalin ajattelun umpikujan. Sen ongelmat ovat jälleen ikävästi edessämme, ja vaikka kommunismista puhuminen on nykyään epämuodikasta ja röyhkeää, se voi hyvinkin olla lähitulevaisuudessa aivan välttämätöntä. Ellei ole sitä jo nyt.
 
 
(Tämä teksti on osa piakkoin Hamarassa ilmestyvää laajempaa artikkeliani ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”.)
 

Maahanmuuttokriittinen, -vastainen, -kielteinen... ja niin edelleen

Viikonloppuna tuli taas keskustelua politiikasta (ja muuten hyvää keskustelua, mistä kiitos osanottajille), ja törmäsin jälleen kerran tuttuun käsitteeseen maahanmuuttokriittinen. Jälkeenpäin jäin miettimään koko termin merkitystä. Olen esimerkiksi useassa yhteydessä kuullut toistuvan vaatimuksen olla sekoittamatta ”maahanmuuttokriittistä” ”rasistiin”, sillä nehän eivät kaiketi välttämättä viittaa samaan asiaan.

Itse olen ollut taipuvainen suhtautumaan tähän käsitteeseen lähtökohtaisesti paitsi hiukan epäselvänä, myös yhtenä ideologisesti latautuneena terminologisena esimerkkinä tavasta, jolla perussuomalaiset käyttävät määrittelyvaltaansa maahanmuuttopolitiikassa sanoittamalla ”muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa”, kuten Johanna Vuorelma kirjoittaa. Vuorelman mukaan esimerkiksi

[v]aikenemisteesiä on tuotu esiin jo vuosien ajan. Muiden puolueiden maahanmuuttopoliittiset kannanotot, linjaukset ja äänekäs puhe eivät muuta perussuomalaisten tarjoamaa mielikuvaa hiljaisuudesta maahanmuuton ongelmien edessä.

Myös niin sanottu laatumedia on tukenut perussuomalaisen diskurssin tyrkyttämää ongelmakeskeistä maahanmuuttopolitiikan mielikuvaa esittämällä maahanmuuttajat vallitsevasti joko uhreina tai uhkana, tyylilajinaan ”yleistä elämänmenoa häiritsevän epämääräisen vyöryn maalailu ja perspektiivinä viranomaisnäkökulma” (lähde täällä).

Kun maahanmuuton kaltaiseen ilmiöön yhdistää eräänlaisena jälkiliitteenä kriittisyyden, syntyy mielikuva ilmiön kritiikistä, jolla on argumentatiivista, intellektuaalista ja/tai faktuaalista painoa hiukan samaan tapaan kuin ideologiakritiikillä. Tämä alkaa vaikuttaa kuitenkin harhaanjohtavalta heti, kun tarkastellaan ideologiaa ja toimijoita, joita valtavirran media maahanmuuttokriittinen-termillä kuvaa. ”Kriittisyys” yhdistyy jatkuvasti paitsi ”torjuvuuteen” ja ”vastustamiseen”, myös laitaoikeistolaisiin tekijöihin, joita ei ulostulojensa perusteella ole mitään syytä jättää luonnehtimatta rasistisiksi.

Jo tämä suppea huomio viittaa siihen, ettei maahanmuuttokriittisyydellä ole mitään olennaista tekemistä aidon kriittisyyden kanssa, vaan kyse on tyypillisestä ideologisesta kiertoilmaisusta, jolla haetaan uskottavuutta ja määrittelyvaltaa julkisessa diskurssissa. Vaikka termin ei tarvitse tarkoittaa täsmälleen samaa kuin rasismi, sen vallitseva käyttötapa ilmaisee selvän peitteenä tai korvikkeena toimimisen intressin. Kiistatonta on, että rasisti voi kutsua itseään ja ajatteluaan maahanmuuttokriittiseksi ja näin pyrkiä salonkikelpoistamaan ksenofobiaansa ja toiseen kohdistuvaa patologista torjuntaansa liittämällä rasisminsa osaksi intellektuaalisempaa mielikuvataloutta.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei maahanmuuttokriittisyys voisi jossakin kontekstissa olla relevantti käsite (ns. väärinkäyttö ei kumoa käyttöä -argumentti). Oma kysymyksensä on kuitenkin se, missä määrin käsitettä on syytä normalisoida niin, että sillä korvataan esimerkiksi kieliopillisesti puhtaampi ilmaisu maahanmuuttovastainen tai -kielteinen. Kriittisyys-liitännäisen käyttö -vastaisuuden tai -kielteisyyden sijaan herättää siksi kysymyksen hämärtämisestä ja poliittisesta uuskielestä, jonka levittämiseen media suhtautuu hyvinkin porvarillisella huolettomuudella.

Humanismin paheiden tenho

Kriitikko ja kirjailija Tenho Kiiskinen julkaisi viime vuoden lopulla esseekokoelman Humanismin paheet. Alkusanoissaan hän lausuu tahtoneensa kirjoittaa ”[v]ähemmän kohteliaan ja kenties samalla kirjallisesti mehevämmän” esityksen, ”joka saattaisi houkutella vaikeiden ja tuskallisten aiheiden pariin muitakin kuin pelkästään lukeneistoon kuuluvia lukijoita”, eikä meillä ole mainittavia syitä epäillä tällaisten julkilausuttujen aikeiden kunniallisuutta tai edes niiden suhteellista ihailtavuutta varsinkaan, kun kirjailijan halu palata tunkiolle on ollut ”tosiaan vastustamaton”. Näinkin rehellisesti artikuloitu vastustamaton halu päinvastoin houkuttelee meitä yhä kunnianhimoisempiin pyrkimyksiin lähestyä kirjaa, jonka aiheet sentään ovat – kirjailijaa lainaten – ”vaikeita” ja ”tuskallisia”.

Kiiskisen arrogantti ja provokatiivinen, paikoin jopa mahtipontinen julistus (sen kutsuminen ”analyysiksi” lienee lähinnä kustantajan tarjoilema viekas eufemismi) on minulle tuttua ”traditionalistisesta ja radikaalista” verkkolehti Sarastuksesta, jota vasemmistolaisena ajattelijana mielenkiinnosta silloin tällöin seurailen. Kaunokirjallisina tyylikeinoina arroganssi ja provokaatio ansaitsevatkin hyväksyvän ja ennen muuta epäpoliittiseksi tarkoitetun kohteliaan kulmiemme, jos ei tuoppimme (kas, onkin jo perjantai), kohottelun. Humanismin paheet on joka tapauksessa avoimen nationalistinen ja ylpeän rasistinen pikku kirja, sellainen, joka kyllä saa keskivertohumanistin närkästymään ja paheksumaan, ellei teos sitten ole tässä pyrkimyksessään hiukan turhankin läpinäkyvä.

Esseiden retoriikka on harkitun päällekäyvää. Kiiskinen ei edes yritä suojautua rasistin leimalta – päinvastoin. Takakansitekstin loppukaneetti ilmaisee raflaavasti laitaoikeiston rohkeudestaan salaa humaltuneiden älymystössä taatusti suositun fantasian ”kielletyksi kirjailijaksi” tulemisesta. Emme näin ollen lainkaan ylläty, että Kiiskisen provokaatio etenee aina hyveeksi kohotettuun rasismiin saakka. Tosin tuo rasismi – näin kriittisen vasemmistolaisen perspektiivistä katsoen – jää kuitenkin harmillisella tavalla puolitiehen (hiukan samaan tapaan kuin oikeiston marxismikritiikki). Tästä tuonnempana lisää. Tyytyessään olemaan pelkkää evoluutiobiologisilla ”realiteeteilla” ja hillityllä teoreettisella nihilismillä sävytettyä rodun ja hallinnan ideologiaa Kiiskisen humanismikritiikki jää toki laiskaksi ja monoliittimaiseksi, semminkin kun hän toisaalta vihjaa rasismin reaaliseen, ei-kulttuurisidonnaiseen ”universaaliuteen” useissa kohdin (tässä yksi):

Harmi vain, että ”ihmiskuntaa” ei ole olemassa, kuten ei ole ”karhukuntaa” tai ”muurahaiskuntaakaan”. Näin siis, mikäli päätämme hyväksyä evoluutioteorian kokonaisuudessaan. On vain kilpailevien yksilöiden ja yhteisöjen välinen ikuinen nollasummapeli, jossa toisen hyvä on toiselta pois niin kauan kuin resurssit pysyvät rajallisina.

Johtopäätöksiä hän ei kuitenkaan suostu radikalisoimaan, vaan asettuu puolustamaan rasismin munattomampaa partikulaarista versiota sen sijaan, että omaksuisi rasismin universaaleimmassa muodossaan, kaikkiin kohdistuvana valikoimattomana syrjintänä. Tämä kuitenkin olisi loogista siksikin, että Kiiskinen selvästi tunnistaa elämän satunnaisen mielettömyyden ja minkä tahansa elämäntavan yleisen oikeutuksen välisen ylittämättömän kuilun. Umpikuja on ilmeinen, mikään ei ole oikeutettavissa par excellence; jokainen universaaliksi julistautuva eettinen representaatio perustuu kätketylle perversiolle ja niin edelleen; ideologinen illuusio on välttämätön, jotta elämä näyttäytyisi arvokkaana ja merkityksellisenä.

Todella harvat meistä aikuistuvat verbin todellisessa merkityksessä niin kuin minä sen ymmärrän. Tarkoitan tällä erityisesti kykyä hyväksyä kaikkien pyrkimysten perimmäinen turhuus, kuoleman lopullisuus ja identiteettimme kannalta kaikkein kivuliain totuus, joka on kaikkien minuuksien häilyväisyys. Tärkein selvitystyö liittyy siihen, millaisia valheita ilman me emme voi elää ja millaisista me voimme luopua.

Toisaalta juuri elämän (ja merkityksen) perustattomuuden radikaali ja performatiivinen tunnustaminen on Kiiskiselle mahdotonta (oikeistoajattelijoille tyypillisesti ja virheellisesti hän samastaa tällaisen suoraan ”postmodernismiin” ja relativismiin). Nationalismin oikeutus tuntuu vaativan muutakin kuin pelkän ”parhaimman tarjolla olevan illuusion” kieltämättä ohueksi jäävän suojakatoksen (sillä myös käsitys ”parhaimmasta” tietenkin vaihtelee illuusiokohtaisesti), ja niin pragmaatikko kuin Kiiskinen onkin, hän selvästi katsoo välttämättömäksi päätyä pyhyyteen ja kunniaan julistaessaan yksilöllä olevan

pyhä kunnia olla osa kansakuntaa – tai ainakin pitäisi. Sanon ”pyhä kunnia” täysin vailla ironiaa. (…) [P]yhä kunnia ei vain vaadi. Se osaa myös antaa. Se lahjoittaa yksilölle tarkoituksen ja vapahduksen peloista, joita individualismin suoristuspaineet [sic] tuottavat. Valmius uhrata itsensä yhteisön puolesta antaa aina enemmän kuin ottaa. (…) Tietoisuus yhteydestä tuo elävän tunteen tarkoituksesta, johon yksilö voi perustellusti uskoa ja luottaa, sillä muut tunnustavat hänet yhteisön arvokkaaksi jäseneksi, jonka uhrauksella on merkitys.

Huolimatta linkolalaisesta ihannekuvastaan jokseenkin illuusiottomana ihmisenä Kiiskinen ajautuu nationalistisen ideaalinsa mukaisesti orgaanisen yhteiskunnan, ”jossa jokaisella on oma roolinsa”, kannattajaksi. (Tässä hän seuraa Linkolaa.) Emme kuitenkaan alennu moittimaan Kiiskistä sen enempää loogisesta kuin performatiivisestakaan ristiriidasta; tämä olisi turhanaikaista jaarittelua, kuten se Linkolankin tapauksessa olisi. Humanismin paheet korvaa dialektiset kehittelyt provokaatiolla ja julistuksella, ja näin se pamfletinomaisesti toimittaa tuttua virkaa kritiikkinsä kohteen peilikuva-totuutena, jossa liberaalin establishmentin narsistinen, fetissien kannattelema toiseuden pelko (vain hyvä Toinen hyväksytään) ilmestyy julkisen kentälle avoimen rasismin muotoisena brutaalina keskeytyksenä ja häiriönä. Tästä muodostuu lopulta Kiiskisen teoksen yksi keskeisimmistä ongelmakohdista, ja palaan siihen lopuksi uudemman kerran. Dialektiikan ja kehittelyjen puute joka tapauksessa ajaa Kiiskisen toistuvaan kyvyttömyyteen analysoida ja diagnosoida sinänsä ansiokkaasti oivallettuja ratkaisemattoman topoksia (Toisen nautinnon häiritsevyys, moraalin ja onnellisuuden yhteensovittamattomuus, oikeutuksen rakenteen jännitteisyys).

Arvokkaina on myös syytä pitää Kiiskisen joitakin huomioita ihmisten pahuuteen kuuluvasta viattomuuden elementistä, mutta näihinkin paradokseihin liittyviä havaintojaan hän saisi kehitellä enemmän ja analyyttisemmin, asettaa viattomuuden ja laskelmoivuuden rinnatusten, paljastaa etiikan perverssiyden, ei vain eetikkojen. Kiiskisen projektille aivan keskeinen konsepti onkin aisankannattajan hahmo, eräänlainen liberaalin humanistin halveksuttavimpien ominaisuuksien ruumiillistuma, jota hän jäsentää muun muassa suhteessa/suhteena perversioon:

Aisankannattamisen eetos on nykyisin sekä valtavirtapoliitikkojen että humanistien ylin ihanne. (…) Poliittisesta aisankannattamisesta ei olisi koskaan tullut valtavirtaa, mikäli riittävän moni ei olisi kokenut sitä henkilökohtaisella tasolla tyydyttäväksi. Aisankannattaminen on yksilötasolla ennen kaikkea parafilia eli perversio.

Näin Kiiskinen osoittaa tajuavansa kulttuurimme sisäänrakennetun perverssiyden, vaikkei tulkitsekaan asetelmaa oikein: perversiota ei tässä tulisi paikantaa niinkään yksilöihin kuin symboliseen järjestykseen, ja aisankannattaminen ”institutionaalisena ja kulttuurisena alistumisena” ei todista niinkään perversiosta kuin yliminän taloudesta ja vaikutuksesta liberaalin projektin yhtenä mahdollisena (establishmentin omaksumana) dominanttina.

Symbolisen järjestyksen perverssiys puolestaan viittaa näennäiseen ja oletetusti rajattomaan valinnanvapauteemme, jonka kääntöpuolena on nautinnon pakko. Moderni hedonismihan on pohjimmiltaan klaustrofobiaa, jossa tiedostavaksi kuluttajaksi alistettua subjektia pommitetaan jatkuvalla ja loputtomalla vaihtoehtojen moninaisuudella. Näennäistä tämä vapaus on siksi, ettei subjektilla ole todellista mahdollisuutta vaikuttaa niihin puitteisiin, joista käsin hänen vapautensa määritellään – rajaton valinnanvapaus tarkoittaa rajatonta kuluttamisen ja nauttimisen pakkoa (niille, joilla on ostovoimaa). Perverssin symbolisen järjestyksen paradoksi on näkyvän auktoriteetin puuttumisen piilevässä totalitaristisuudessa. Herra ei kuitenkaan lakkaa vaikuttamasta näyttämöltä kadottuaan, vaan se löydetään uudelleen esimerkiksi biologiasta, joka Kiiskiselläkin muotoilee useaan otteeseen haluttavan ja mahdollisen horisontit.

”Islamin lumouksesta” puhuessaan Kiiskinen epäonnistuu ideologiakritiikissään samantapaisesti. Hätäisesti psykologisoiva tulkinta johtaa liian suoraviivaiseen, jos kohta Kiiskisen projektille edulliseen näkemykseen:

Islamin lumous perustuu humanistien silmissä vain ja ainoastaan sen avoimeen vastenmielisyyteen. Homo- ja naisvihainen typeryys saa länsimaisen sielun lepattamaan, koska se on ylpeästi ajatusköyhää ja törkeää miehisen porsastelun juhlasoittoa.

Näin jää tajuamatta ”islamin lumouksen” varsinainen antagonistinen rakenne narsistisena katseena ja peilinä, jossa Toinen näyttäytyy kaltaisenamme (tai ihannekäsityksemme kaltaisena) ruumiillistaen kadonneena keksimäämme ”alkuperäisyyttä”, ”holistista elämäntapaa” ja niin edelleen, jolloin emme Kiiskisen korostamassa islamin ”avoimessa vastenmielisyydessä” kohtaa niinkään perverssin humanistin harhaista mielikuvataloutta kuin Toisen nautinnon yleisen häiritsevyyden tosiasian. Kiiskisellä tämä subjektiviteettien rajoja kunnioittamaton ”universaalin rasismin universaali rakennesyy” projisoituu humanismin hahmoa määritteleväksi puutteeksi ja patologiaksi. Siten rakentuu karikatyyri ja viholliskuva, jota vasten partikulaarinen rasismi korotetaan yhtäältä eettiseksi hyveeksi, toisaalta jonkinlaiseksi lajillisen selviytymisen vaatimaksi välttämättömyydeksi.

Nationalismi jää yhdeksi ideologisen valheen muodoksi (toki muita paremmaksi ja niin edelleen), mutta Kiiskisellä tämä tapahtuu kätketysti ja kiinnittyy jo mainittuihin pyhyyden ja kunnian merkitsijöihin, jotka samalla toimivat nationalistisen puheen vakauttavina perusfunktioina. Kiiskinen ei ole niin typerä tai rehellinen, että suoraan väittäisi nationalismin olevan olennaisesti muuta kuin yksi inhimillistä elämää kannattelevista ”välttämättömistä” valheista, mutta hämärtää asetelmaa ladatuilla ideologisilla termeillä ja tunteisiin vetoavalla suoran puhuttelun retoriikalla:

Pohdi vakavasti, kumpaan ryhmään haluat kuulua ja voitko valinnan tehtyäsi katsoa rehellisesti silmiin niin tulevia lapsiasi kuin menneitä sukulaisiasi. Kunniaa ja häpeää ei pidä mystifioida. Lopulta on kyse konkreettisesta valinnasta, joka juuri sinun on tehtävä, sillä huonot päivät kohdataan side silmillä. Älä unohda, että kaikista köyhin on ihminen, jolla ei ole isänmaata. Hänellä ei ole mitään.

Ei ole syytä epäillä, ettei Kiiskinen – asettaessaan meidät valinnan eteen ja määrätessään näin formaalin vapautemme puitteet – muodollisesti ymmärtäisi jäsentämänsä asetelman ideologisuutta; ettei hän näin puhuessaan salaa tajuaisi asettavansa eteemme fantasiaa, jonka tarkoitus on kertoa, mitä kannattaa haluta. (Niin – kukapa tämän jälkeen tahtoisi kieltäytyä yksilön pyhästä kunniasta, valmiudesta uhrautua yhteisön hyväksi? Kiiskisen asettamasta valintojen horisontista saattaisi kieltäytyä tosin monikin – ja aivan kunniallisesti.)

Kiiskinen pyrkii jollain tapaa osoittamaan nationalistisen ajattelun ”alkuperäisyyden” tai paremmuuden evoluutioteoreettisiin havaintoihin vetoamalla, mutta samalla hänen diskurssiaan jäytää eräänlainen ateistinen rehellisyys, joka vaatii olemaan päättelemättä biologisista realiteeteista moraalisiin: biologia ei kerro meille, mitä meidän on haluttava (ellemme keksi sellaista kertomusta itse, ja tätä Kiiskinen tuntuu yrittävän). Tai kuten kirjailija itse toteaa: ”Me emme ole samalla tavalla täydellisiä olentoja kuin koirat, hevoset ja kimalaiset.”

Kiiskinen vaatii meitä tunnustamaan ”todellisuuden”, mikä on yleisesti ottaen – tietyn pragmaattisen typeryyden tasolla – pätevä ja käytännöllinen ajatus. Humanismin paheet jää kuitenkin itse asettamaansa ansaan. Todellisuus, jota se tahtoo puolustaa ja jonka se tahtoo meidän ”tunnustavan”, ei loppuun ajateltuna näytä tarjoavan juuri muuta kuin merkityksellisen elämän illuusiota juhlivan epämääräisen resignaation, pyhyyden ja kunnian pragmaattisen itsepetoksen, jonka paremmuus jää yhtä epäselväksi kuin laitaoikeiston kritisoima vasemmistolainen ”parempi väkivalta”. Humanismin paheiden voineekin todeta osoittavan lähes hämmentävän kyynistä ymmärrystä siitä, mistä on kyse ”kodissa, uskonnossa ja isänmaassa”: valheesta, johon syystä tai toisesta kannattaa uskoa (”pyhyyden ja kunnian” vuoksi kenties?).

”Välttämättömät illuusiot”, joista käytäntö pakottaa valitsemaan parhaat, toimivat Kiiskisellä paitsi jonkinlaisen älyllisen rehellisyyden (tai sen kuvan), myös rasististen ideologeemien askelmerkkeinä. Jälkimmäisessä tapauksessa ne auttavat kiinnittämään rasistisen diskurssin merkitykset ja vakauttamaan ne evoluutiobiologiasta johdettujen välttämättömyyksien sosiaalipoliittiseksi jatkeeksi. Samalla pyritään peittämään keskeinen, koko kirjan ajatuksellista ja ideologista rakennetta määrittävä ja jäsentävä, antagonismi: satunnaisesta sepitetty välttämättömyys. (Tähän Kiiskinen tuntuu itsekin viittaavan paljastaessaan teoksensa alussa, ettei muuttaisi kirjassaan mitään siinäkään tapauksessa, ettei uskoisi mihinkään, mitä sen sivuilla tulee sanoneeksi…)

Voiko Humanismin paheita ajatella eräänlaisena oireellisena dokumenttina ”ideologisen rehellisyyden” mahdottomuudesta, yhdestä mahdollisesta tavasta vastata ajattelun asettamaan umpikujaan – jolloin vastaus on tietenkin sinänsä, vastauksen muotoisena, aina väärin, puutteellinen ja itselleen sokea? Julistuksena ja vastauksena teos on ilman muuta väärässä ja rasisminsa monotonisessa ja monomaanisessa ”uskaliaisuudessa” jos ei sekava, niin väsyttävä. Varsinainen ongelma ei kuitenkaan piile vastauksen virheellisyydessä, vaan sellaisessa kysymisen horisontissa, jossa perustan kieltäminen johtaa vain uuden perustan asettamiseen. Metafyysisen dogmatismin puitteet säilyvät, ”kaikki” on edelleen totaliteetti ja emansipaatio silkkaa poliittista utopiaa. Kenties Humanismin paheet kuitenkin on nationalismia toistaiseksi aikuisimmassa muodossaan – vulgaariutta, rasismia, komiikkaa, inhoa ja itseinhoa, alistumista ja paatosta jonkinlaisena kaunokirjallisena tahallisuutena, jonka suurimmaksi psykologiseksi ansioksi jää mahdollisesti sen kyky houkutella moraalinen paheksunta vastapuolen salakavalan nautinnon ansaan.

Kiiskisen avoin ja raivoava rasismi näyttäytyykin kriittisen analyysin valossa ennen muuta liberaalin suvaitsevaisuuden tekopyhimpien puolestapuhujien harjoittaman fetisistisen ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelun lähettämän viestin ”totuudellisena nurinkääntämisenä”, joka tällaisena ei edusta kritiikkinsä kohteen autenttista vastaääntä, vaan ainoastaan kolikon kääntöpuolena ilmenevää torjuttua ydintä. Tässä mielessä Kiiskisen viestiin olisi kyettävä suhtautumaan paitsi kriittisesti, myös vakavasti: kyse ei tosiaan ole vain (jos lainkaan) rasistin hysteerisestä raivonpurkauksesta, vaan jostain enemmästä. Kiiskisen perusongelma ei ole niinkään hänen rasisminsa tai mauttomuutensa kuin se, että kritisoidessaan liberaalin humanismin piilevää totalitarismia avoimen rasismin ja nationalismin kautta hän viime kädessä hyväksyy vastustajan asettamat käsitteelliset puitteet ja hyväksyy näin saman perustavan kysymyksenasettelun, kun hänen tosiasiallisesti tulisi hylätä se ”kolmannen vaihtoehdon” nimissä. Sillä mitä muuta Kiiskisen raivokkaan ulossulkeva, vääränlaisen Toisen silkaksi lihanpalaksi alentava paasaaminen olisi kuin yhden ja saman liberaalin ja tekopyhän, rauhanomaisesta maailmankylästä haaveilevan suvaitsevaisuusajattelun sisintä ydintä, josta Žižek kirjoittaa Väkivalta-teoksessaan muun muassa seuraavasti:

Liberaali käsitys suvaitsevaisuudesta on helppo kyseenalaistaa ja sitä ylläpitävä rakenteellinen väkivalta on myös helppo tuoda esiin. Ensinnäkään tämä suvaitsevaisuus ei ole aidosti universaalia, kulttuuritonta. (…) Ja lisäksi vain moderneissa länsimaisissa kapitalistisissa kulttuureissa autonomiaa ja yksilönvapauksia pidetään suuremmassa arvossa kuin kollektiivista solidaarisuutta, yhteistyötä, vastuuta avuntarpeessa olevista toisista, velvollisuutta kunnioittaa oman yhteisön tapoja. Liberalismi asettaa siis erityisen kulttuurin, meidän länsimaisen kulttuurimme, etusijalle.

Kiiskisen kritiikki ei näin aidosti kyseenalaista liberaalia suvaitsevaisuutta, vaan toimii ainoastaan sen ulosteen kaltaisena oire-totuutena. Näin se jää viime kädessä kohteestaan riippuvaiseksi, tuomittuna etenemään samassa ajattelun kehässä samaa umpikujaa kohti.

Liberaalin establishmentin tyypillinen luenta Kiiskisen kirjasta tuottaa epäilemättä hysteeristä päivittelyä ja kauhistelua, mutta kuten kritiikkini toivon mukaan tekee selväksi, tällainen on aivan liian helppo vaihtoehto. Humanismin paheille sopii nauraa, mutta pilkka osuu liberaalin omaan nilkkaan. Kirja on rasistisessa hölmöydessään ja suorasukaisen partikularistisessa nationalismissaan lajissaan erinomainen osoitus liberaalin projektin keskeisestä umpikujasta, joka vaatii meitä hellittämättä ajattelemaan demokratiaa, tasa-arvoa, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta radikaalilla, perustan logiikkaan nojaamattomalla tavalla.

Marco de Wit vastaan Katju Aro: kuka inisee kuuluvimmin?

Pienpuolueiden vaalitentissä ilmeni jälleen nykyvasemmiston perustavanlaatuinen ongelma: kyvyttömyys ja haluttomuus tajuta realiteetteja.

Kun SKE:n Marco de Wit paasaa leirittämisestä ja rajojen sulkemisesta, alkaa Feministisen puolueen Katju Aro inistä ”leimaavasta” kielenkäytöstä ja ”vihapuheesta”.

Tietenkin de Wit on väärässä ja puhuu rasistisesti. Väitän kuitenkin, ettei liberaalivasemmiston mieltymys kielipoliisina toimimiseen paljasta muuta kuin heidän totaalisen näköalattomuutensa. Ja halunsa katsella itseään imartelevasti haavoittuvan Toisen kautta. Sitä, tahtooko tuo Toinen tulla juuri liberaalivasemmiston pelastamaksi, ei kysytä, saati että kysyttäisiin, missä määrin tuo Toinen on halukas kantamaan uhriuttaan, joka sille tämän salaisen ylenkatseen kautta rakennetaan.

Sivistys tarkoittaa tässä ennen muuta uhrin diskurssin hylkäämistä. Vain avuttomuudenhalunsa vangitsema hysteerikko vikisee leimaamisesta ja vihapuheesta, vaatii uusia kirjauksia lakiin, penää safe spaceja, hyperventiloi kun rasisti katsoo pahasti.

Heikkojen puolustamiseksi on jossain vaiheessa alettu ymmärtää se, että ylläpidetään Toisen uhriutta, jotta oma moraali voi hyvin. Jo tämän tulisi olla vasemmistolle osoitus siitä, ettei aidosti eettinen reaktio pakolaisvirtoihin voi perustua Toisen haavoittuvuudelle ja empatialle. Empatia ei ole pahasta, mutta sen asettaminen etiikan horisontiksi johtaa yliminäsyyllisyyteen ja uhriuttamiseen.

Pakolaiset ovat tulleet jäädäkseen. Se on realiteetti, jonka kanssa on elettävä. Apua on tarjottava (tämä on itsestäänselvyys), mutta enemmän sosiaalityöntekijän kuin kauniin sielun etiikalla. Empatialla ei pitkälle pötkitä, jos Toinen osoittautuu yhtä vastenmieliseksi ja häiritseväksi kuin omatkin ovat. Ihminen on toinen itselleenkin, ja tämän ymmärtäminen on eurooppalaisen tradition vahvuus. Se voi vielä pelastaa etiikkamme.

Liberaalivasemmiston impotenssin ja tuskan toisaalta ymmärtää. Kun kattava ja radikaali kapitalismin kritiikki ja yhteiskuntajärjestyksen laajamittaisen muutoksen vaatiminen (siis vallankumous) on unohdettu, jää jäljelle pelkkää puuhastelua, jonka olennainen motiivi on saada kokea itsensä tärkeäksi. Maailma halutaan pelastaa, muttei kapitalismilta, vaan ”vihapuheelta” ja ”leimaamiselta”.

Onnea siihen yritykseen, toverit.

Valeuutiset ja varastettu nautinto

Valeuutisen logiikka on nautintovarkaus. Kun valeuutisen virheellisyys todistetaan siihen uskovalle, saadaan harvoin aikaan uskomuksen muutosta. Päinvastoin on uutisen oltava totta sitäkin enemmän, kun se kerran kiistetään. Halutun objektin on pakko olla olemassa, eikä sitä haluta antaa, ja Toinen ilmiselvästi nauttii siitä. Toisen nautinnolla on oltava salaisuus, joka perustuu alkuperäisen nautinnon varastamiseen.

Kiinnittyessään nautintoon ja Toiseen valeuutinen alkaa toimia, sillä suhde nautintoon rakentuu aina Toisen kautta, ja Toisen kautta sitä myös säädellään. Halu on aina toisen halua ja toisen halun haluamista.

Yleinen ”mediakriittinen” keskustelu valeuutisoinnista kärsii pinnallisesta tai olemattomasta diagnosoinnista. Lääkkeeksi valeuutisointiin tarjotaan yleensä asiatietoa ja valistusta. Selvästikään mikään tällainen ei ole riittävää. Nautintovarkaudesta vakuuttunut ei käännä kurssiaan faktojen vuoksi, sillä usein juuri hän tietää jo, ettei intressitöntä tietoa olekaan; sellaista ei ole edes yliopistotiedon representaatiokoneiston läpi tuotettu yhteiskuntafantasia.

Ensimmäinen asiallinen siirto valeuutisoinnista käytävässä keskustelussa on siten ideologiakriittinen. Tällä tarkoitan tolkun ihmisen fantasian lävistämistä, sen osoittamista, ettei edes ole sellaista jyvät akanoista ruotivaa tolkun ihmistä, joka terveellä järjellään yleisen patologisen kiihkon tuolla puolen tuottaa uutismassasta faktuaalisesti todenmukaisen luennan.

Toinen askel on sen tajuaminen, ettei totuus ole fakta, vaan pikemminkin vaikutusta tai tapahtumista. Voi kuvitella (meta)kertomuksen, jonka jokainen yksittäinen tieto on faktuaalisesti oikea, mutta jonka kokonaisuus läpeensä valheellinen. Useissakin kohdin populisti saattaa osua oikeaan, kun viittaa maahanmuuttajien tekemiin rikoksiin, ”he” todella voisivat olla juuri sellaisia – tai ainakin on helppo kuvitella mahdollinen maailma, jossa jokainen maahanmuuttajiin kohdistettu syyte on faktuaalisesti tosi. Tämä ei silti tarkoittaisi vähimmässäkään määrin sitä, ettei populisti olisi asenteessaan läpeensä patologinen. Kysymys ei ole faktoista, vaan tavasta jolla niitä käytetään, nautinnosta jota niillä säädellään.

Voi jo alkaa nähdä, mikä vasemmistoliberaalissa vastavedossa menee pieleen. Tyypillinen hysteerinen reaktiohan on pyrkiä kumoamaan populistin väitteet todistelemalla, etteivät ”he” tai ainakaan ”kaikki” ole sellaisia ja niin edelleen ja niin edelleen. Tämä ei vastapuolta vakuuta, vaan osoittaa tälle ainoastaan sen, kuinka keskustelukumppanin halu on tullut liberaalin monikulttuurisuusfantasian vangitsemaksi. Pahanlaatuinen kehä on valmis, kun liberaali tulkitsee populistin itsepäisyyden silkaksi typeryksen rasismiksi. (Siksi vasemmistoliberaalit pelkäävät Jussi Halla-ahoa. He eivät ”tajua” häntä, älykästä rasistia.)

Valeuutiset ja rasismi eivät perustu faktojen kiistämiseen vaan tiedon taloudessa toimimisen erityiseen tapaan. Kun yliopistodiskurssin huijaukselle perustuva mestaruus käy yhä laajemmin symbolisen tasolla näkyväksi, ilmaantuu uusia mestareita, jotka auttavat yksilöjä ja kollektiiveja asemoimaan itsensä kartalla, joka muuttuu aina vain monimutkaisemmaksi. Muun muassa populismi, uskonnollinen fundamentalismi, salaliittoteoriat, ”monikultturismi” ja ekshibitionistisia muotoja saava hedonismi viittaavat näihin uusiin olemisen järjestyksiin ja järjestäytymisiin.

Niitä vastaan soditaan ideologiakritiikillä ja teorialla, joka kykenee erittelemään tiedon ja totuuden nautintoa vasten rakentuvan ainaisen sotatilan. Ilman emme selviä eteenpäin, vaan juutumme faktan mytologiaan, johon oma halumme meidät huijaa.