Mikä voisi auttaa lamaantumiseen ja näköalattomuuteen?

Kun (uudelleen)aloitin blogin kirjoittamisen seitsemän vuotta sitten, tarjosi poliittinen pohdinta ja analyysi paljon tutkimatonta maaperää. Kapitalismin logiikka kiinnosti minua (ja kiinnostaa edelleen), samoin halusin kamppailla omalla tavallani hegemonista diskurssia – jossa kuten nykyäänkin korostui ”vaihtoehdoton” talouskuri ja klikkiotsikoita ruokkiva anti-intellektuaalinen populismi – vastaan. Ilmasto ei näiltä osin ole ainakaan parempaan suuntaan muuttunut. Marinin hallitukseen suhtauduin pessimistisesti, mutten vasemmistolaisuudestani huolimatta, vaan sen vuoksi. Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkilöylyissä ounastelin silloisen Rinteen hallituksen vaihtuvan neljän vuoden kuluttua tiukkaan oikeistopopulistiseen kokoonpanoon, sillä en uskonut sosialidemokraattien kykyyn ratkaista ”ainuttakaan olennaista umpikujaa”.

2020-luvun puoliväliin mennessä into poliittisten analyysien kirjoittamiseen oli hyytynyt. Tunsin sanoneeni osapuilleen kaiken, mitä minulla oli sanottavaa. Poliittiset näkemykseni eivät myöskään olennaisilta osin ole 2020-luvun alun teksteistä muuttuneet. Hyytymiseen vaikutti myös kokemus loputtoman analysoinnin turhuudesta sekä yleinen lamaantumisen ja väsymyksen tunne päivänpoliittisen pintakuohun rannattoman typeryyden äärellä. Lopetin uutisten aktiivisen seuraamisen, sillä huomasin jatkuvan uhkakuvien ja katastrofien virran sysäävän hermostoni hälytystilaan, joka ei antanut minkäänlaista apua tai viisautta elämästä selviämiseen.

Teologiset ja metafyysiset pohdinnat vetivät takaisin tunnustuksellisen kristinuskon piiriin, mikä johti hylkäämään 15 vuotta kestäneen filosofisen ateismin. (Tästä aiheesta olen kirjoittanut toistaiseksi julkaisemattoman esseeteoksen; sen tulevaisuudesta en vielä tiedä mitään.) Tunnustan ilomielin kristillisyyteni perustuvan toiveajatteluun, enkä myöskään rohkene kutsua itseäni uskovaiseksi; sen verran epävarma olen kaikesta mahdollisesta perimmäiseen todellisuuteen liittyvästä. Kristinusko on kuitenkin kiistatta tuonut elämääni rauhaa, valoa ja toiveikkuutta, kaikki nämä senlaatuisia, etten ole muualta mitään vastaavaa löytänyt. Julistajaksi minusta ei tosin ole. Kieleni ei taivu saarnatuolista käsin hokemaan, että Jeesus on totuus – ikään kuin moinen lause mitenkään voisi ilmaista yleispätevän, kontekstittoman ja objektiivisen tosiasian. Juuri objektiivisen tiedonintressin rajoihin törmääminen merkitsi omalla kohdallani ratkaisevaa kääntymysmomenttia. Jos kristinusko on totta, kyse ei ole objektiivisesta totuudesta, vaan totuudesta subjekti–objekti -jaon tuolla puolen. Paraskin apologetiikka jää puolitiehen.

Samoin minulta on sulanut tarve määritellä helluntailaista menneisyyttäni kovinkaan voimakkaiden vastakkainasettelujen kautta. Kristittynä kuulun samaan sekalaiseen sakkiin, vaikka uskontulkintani lieneekin monissa kohdin helluntailaisuudelle vieras. Polemiikkia enemmän etsin dialogia, ihmisten välistä aitoa kohtaamista: sitä, jossa erimielisyydet tarjoavat yhteisen maaston ymmärryksen mahdollisuuksille. Kuunteleva keskusteleminen eri mieltä olevan kanssa opettaa toisinaan enemmän kuin syvällinenkin samanmielisyys.

Hegemonisen diskurssin ja vallan kritiikki kiinnostaa minua toki jatkuvasti, eikä vain analyysin, vaan myös arkisen kamppailun tasolla. Hegemonialla viittaan tässä erityisesti vallitsevaan mielenmaisemaan, jossa keskeistä on muun muassa kilpailumentaliteetin lävistämä sosiaalisen arvonnousun peli, uppoutuminen keskittymis- ja ajattelukykyä rapauttaviin sosiaalisen median käytäntöihin, populistinen anti-intellektualismi, keskiluokkainen poroporvarillisuus, yksilökeskeisyys ja yleinen näköalattomuus, joka tahtoo kieltää nautinnon elämän pidentämisen nimissä.

Kyvyttömyys uskoa nykyisten vallanpitäjien ja vallitsevan järjestelmän mahdollisuuksiin ratkaista aikamme suuria ongelmia tuottaa – algoritmipohjaisen sosiaalisen median vaikutusten ohella – lamaannuttavaa atomisoitumista. Henkilökohtaisen vastarinnan käytännöt uhkaavat luhistua pelkäksi symboliseksi kapinaksi, ”oman jutun tekemiseksi”. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa symbolisen vastarinnan sisäinen degenaraatio ja arkinen näkemyksettömyys ilmenee yhtäältä selvimmin Ossi Nymanin ja kaltaistensa letkeän autofiktiivisessä jutusteluproosassa, joka ei enää edes yritä puhua perimmäisestä todellisuudesta – ikään kuin kieli itse olisi menettämässä kykyään ilmaista mitään pientä ihmistä suurempaa muuten kuin iänikuisen arjenkuvauksen puuduttavina negaatioina. Toisaalta miellän saman kolikon kääntöpuoleksi jatkuvan kosto- ja uhrifantasioiden ylituotannon, jossa ”ihmistä suurempi” näyttää taantuvan kritiikittömäksi lumoutumiseksi kostavasta mimesiksestä. Kumpaakin lajia yhdistää outo hoivan estetiikka, jota en toki sinänsä pidä ongelmallisena. On kuitenkin ehkä merkillepantavaa, että nykyinen taideyleisö tuntuu hahmottuvan jonain, jota on herättelyn sijaan hoivattava (joko banaliteeteilla tai katarsiksella) – ikään kuin olisimme kaikki lähes äärimmäisen traumatisoituneita, todellisuuden tyystin lamauttamia uhreja, joiden toimijuus rajautuu kostavaan väkivaltaan ja arkisen tason symbolisiin kapinatekoihin.

Kari Hotakaisen Opetuslapsi-romaanin päähenkilö suorittaa itsetuhoisen, brutaalin ja toivottoman kosto-odysseian. Kirjan sävy on avoimen saarnaava ja syyttävä; ylemmän keskiluokan suunnaton tekopyhyys ei jätä epäilyn varaa, ja lukijan lienee hankala olla kokematta tyydytystä, kun kaltoin kohdeltu protagonisti toteuttaa kostonsa selkeänä ja täysimääräisenä. Lopputulos on kuitenkin se, ettei kostoteon ”kriittinen kommentti” muuta kyynisen välineellisen järkeilyn läpäisemää maailmaa miksikään edes romaanin sisällä. Opetuslasta on vaikea lukea paljon enempänä kuin selväpiirteisenä tuhofantasiana ja kapitalistisen realismin mukaisena moraliteettina.

Ossi Nymanin autofiktiivinen kirjailijasubjekti tunnustaa Häpeärauhassa ryhtyneensä kirjailijaksi, jotta voisi olla joku. Röyhkeys-romaanin ”ideologinen työtön” ja oman tien kulkija toisin sanoen osoittautuu pelkäksi symboliseksi kapinoijaksi: realiteettien tasolla hän osallistuu juuri siihen sosiaalisen arvonnousun peliin, josta aluksi näytti pyrkivän elämänvalinnoillaan vapautumaan. Työstäkieltäytyjän systeemikriittisyys muuttuu autofiktion taloudessa tarinapääomaksi, jolla kirjailija brändää itsensä apurahaputkeen.

Näiden romaanien hallitseva sävy on atomisoitunut lamaantuneisuus. Opetuslapsen päähenkilö omaksuu nemesiksen roolin, Nymanin autofiktiivinen minä hyppää kapitalismin kelkkaan ironisesti hymähtäen. Kumpikaan subjekti ei ole varsinaisesti kriittinen vaan pikemminkin reaktiivinen. Elämästä on tullut selviytymistä, todellisuus on kamppailua nihilistisen merkityskadon horisontissa. Kostava, vietti-impulsseille antautuva raivo on yksi vastaus tälle horisontille; ”ulkopuolisen” vastentahtoinen ja ironinen, arjen yksityiskohtiin takertuva ja realiteettien vuoksi järjestelmästä hyötymään pyrkivä osallistuminen puolestaan on toinen.

Olisi liikaa vaatia keneltäkään kirjailijalta tai taiteilijalta ratkaisua tai vastauksia näihin umpikujiin. Hotakaisen ja Nymanin teokset tekevät sen, mitä romaanilta sopii odottaa: avaavat näkymiä elettyyn ja elettävään todellisuuteen. Mielestäni ne eivät tee tätä erityisen hyvin, mutta se on toinen juttu.

Joka tapauksessa tällaiset kirjat auttavat kysymään, mitä autenttinen vastarinta nykyään voi tarkoittaa. Omalla kohdallani olen taipuvainen ajattelemaan, ettei mikään vastarinta tule toimeen ilman teoreettista kontekstia: todellisuutta on avattava kriittisellä käsitetyöllä, eikä teoriaa tule erottaa käytännöstä. Toisaalta on lisäksi tunnustettava niin kutsuttujen perimmäisten kysymysten relevanssi ja työstettävä näitä kysymyksenasetteluja sellaiseen muotoon, joka kykenee puhuttelemaan nykyistä näköalattomuutta ja läpäisemään sen. Muodikkaasti ilmaistuna tarvitaan siis substanssiosaamista.

Vähemmän muodikasta on väittää kristinuskon kykenevän tarjoamaan sellaisen kontekstin, joka kenties voi olla avuksi näissä kamppailuissa. On kuitenkin syytä huomauttaa, etten tässä yhteydessä viittaa meidän institutionalisoituneeseen ja porvarillistuneeseen kristinuskoomme, vaan suoraan evankeliumien uhri- ja systeemikriittiseen traditioon, siihen kristinuskoon, jolla oli aikanaan riittävästi luovaa voimaa niin modernin tasa-arvoajattelun kuin yliopistolaitoksenkin synnyttämiseen ja kätilöimiseen. Kyse ei ole siitä, että ihmisten tulisi kääntyä kristityiksi, vaan kristinuskon tarjoamien teologisten, metafyysisten ja filosofisten näkymien kriittisestä soveltamisesta ja pohdinnasta. Ajattelulta en siis ryhdy vaatimaan minkäänlaista tottelevaisuutta. On kuitenkin ehkä uskallettava kysyä, mikä on ateismin panos yhteiskuntakriittiseen keskusteluun ja metafysiikkaan. Tarjoaako se muuta kuin latteutta, joka kehottaa nauttimaan pienistä iloista, koska muutakaan ei ole?

Väite ei lopulta ole niin kummallinen kuin luulisi. Kyse on vastaamisesta näköalattomuuden ja merkityksen luhistumisen asettamaan haasteeseen. Jos nihilismi saa viimeisen sanan, todellisuuteen ei kapitalismin logiikan vallitessa jää muuta kiinnekohtaa kuin sosiaalisen arvonnousun peli, minän laajentaminen toisten kustannuksella, promillekerhon voittajat ja me muut. On vaikea kuvitella, että perimmäisten kysymysten kysymisen suopea määritteleminen kliinisterapeuttisen viitekehyksen ehdoilla jonkinlaiseksi sisäiseksi psykologiseksi, terveyttä ja hyvinvointia edistäväksi todellisuudeksi riittää pitkällekään. On hyvin yhdentekevää väittää maailman ja ihmiselämän sellaisenaan olevan tarkoitukseton, vaikka tunnustaisikin ”uskonnollisen orientaation” psykofyysistä terveyttä edistävät vaikutukset; sitä paitsi moinen väite on jo metafyysinen, eikä sitä siksikään tule hyväksyä annettuna. Onko maailmalla ja olemassaololla muuta tarkoitusta kuin se, minkä ihminen sille antaa? Jos tämä tuntuu ajastaan jääneeltä kysymykseltä, miksi näin on?