Uskosta ja oikeassa olemisesta

 

Seurakuntalaisen blogitekstissään Pasi Turunen väittää raflaavasti uskovansa, että on aina itse oikeassa. Turusen mukaan jokainen itse asiassa uskoo näin (ei siis, että Turunen on oikeassa, vaan että itse on oikeassa). Hän pyrkiikin argumentoimaan, ettei väite ”uskon aina olevani itse oikeassa” ole loppujen lopuksi kovin radikaali ja ylimielinen, vaikka se saattaa sellaiselta kuulostaa.

Turusen perustelut etenevät seuraavanlaisesti:

Jokaisella meistä on uskomuksia. Ei vain kristinuskoon ja uskontoon liittyen …, vaan ihan kaikesta. … Olemme näistä asioista jotain mieltä ja ilmaistessamme mielipiteitämme niistä uskomme, että se mitä mieltä olemme on totta. … [U]skomme voi olla totta tai sitten ei, perustua tietoon tai tietämättömyyteen. Mutta me uskomme niistä, niin kuin uskomme, koska uskomme olevamme oikeassa. Kukaan ei pidä kiinni uskomuksista, koska uskoo niiden olevan epätosia. Sehän olisi järjetöntä.

Turusen varsinaisena pyrkimyksenä on osoittaa, ettei kristittyä, joka uskoo oman uskontonsa olevan oikeassa ja kaikkien muiden väärässä, tule vielä tällaisen näkemyksen perusteella moittia arroganssista, sillä ”kaikki uskovat olevansa oikeassa, jos ylipäätään ovat jostain jotain mieltä”.

Tämä pitää toki paikkansa. Sillä, uskooko enemmistön tai vähemmistön olevan oikeassa, ei pitäisi olla mitään tekemistä nöyryyden tai suvaitsevuuden kanssa. Elämmehän samassa maailmassa, jossa asiat ovat aina jollain tavalla ilman, että kaikki mahdolliset asiaintilat ovat samanaikaisesti tosia. Totuus tuskin on äänestyskysymys. Vaikka olisin ainoa ihminen maailmassa, joka uskoo Jumalan olemassaoloon, uskoni ei vielä tämän perusteella olisi tuomittavissa ylimielisyydeksi, vaikka siitä seuraisikin, että kaikki muut ihmiset ovat mielestäni väärässä.

Ihminen ei itse valitse moniakaan uskomuksiaan. Järkisyiden perusteella voi vakuuttua, mutta myös olla vakuuttumatta. Uskon inhimilliset perusteet vaikuttavat yhtä hämäriltä kuin halunkin. Päädymme ajattelemaan yhdellä tai toisella tavalla; joskus osaamme kertoa vakuuttavankin tarinan siitä, miksi ja miten.

Turusen kirjoitus on melko toisteinen ja yksiulotteinen. Vaikuttaakin siltä, että hän pyrkii ensisijaisesti torjumaan hiukan olkiukkomaiselta vaikuttavan ”suvaitsevaisuusargumentin”, jonka mukaan olisi ylimielistä ajatella olevansa itse oikeassa ja toisen väärässä. Väite

P: ”On suvaitsematonta ajatella olevansa oikeassa, jos se merkitsee, että toista mieltä oleva on väärässä”

näet tosiaan kumoaa itsensä heti, sillä jos joku uskoo, että ei-P, on P:hen uskova välittömästi syypää suvaitsemattomuuteen. Tuntuu toki hiukan hullunkuriselta, että Turunen käyttää tämän osoittamiseen kokonaisen blogitekstin verran palstatilaa.

Varsinaisesti minua kiinnostaa pohdiskella, pidänkö todella kiinni joistakin uskomuksistani, koska uskon olevani oikeassa. Näinhän Turunen eksplisiittisesti asian ilmaisee. Itse muotoilisin näkemykseni toisin. Uskon, että x, koska mielestäni on totta, että x. Tietenkin minun on välttämätöntä uskoa samalla olevani oikeassa, joten Turusen kannalta tällainen voi vaikuttaa semanttiselta hiustenhalkomiselta.

Voin kenties jossain määrin tunnustaa uskovani Jumalan olemassaoloon. Uskon siis väitteen ”Jumala on olemassa” pitävän todennäköisemmin paikkansa kuin antiteesinsä. Silti en rohkene puhua itsestäni uskovana – en, vaikka arvelen kristinuskon olemassaolon parhaaksi selitykseksi sen, että Jeesus oli ylösnoussut Jumalan Poika, siis todella sitä, mitä väitti evankeliumien mukaan olevansakin. Miksen? Koska en ole näistä asioista kovinkaan varma. Jos minulta kysyttäisiin, olenko mielestäni oikeassa kun väitän Jumalan olevan pikemmin olemassa kuin ei-olemassa, vastaisin: ”En välttämättä, saatan olla väärässäkin. En tiedä, pitävätkö arveluni paikkansa. Uskon niihin muista syistä. En ole aivan varma, miksi.”

Turunen on oikeassa hylätessään järkeilyn, joka uskoo x:ään, koska x on epätosi. En minäkään väitä pitäväni Jeesusta Jumalan Poikana, koska uskon, ettei hän sitä ole. Ylipäätään Turunen ei käsittele uskon ja epävarmuuden suhdetta, vaan liittää uskomisen pikemminkin oikeassa olemiseen ja oikeassa olemisen totuudellisuuteen.

Veitsi kurkulla tivatessa olisi minunkin lopulta kai myönnettävä, että arvelen olevani oikeassa uskoessani Jumalan olemassaolon olevan todennäköisempää kuin olemattomuuden. Tällainen keskustelu jäisi kuitenkin puolitiehen. En myöskään ajattele uskovani siksi, että olen mielestäni oikeassa (vaikka onkin niin, etten voisi uskoa, mikäli ajattelisin olevani simpliciter väärässä), vaan pikemminkin ”uskon, koska en muuta voi” tai koska toivon kristinuskon olevan totta. Uskoni on kuitenkin itsepintaisen epäilyn lamauttamaa: jotain, mikä tuntuu useimmiten sijaitsevan ulkopuolellani ja olevan eräänlaista puolesta-uskomista.

Usko Jumalaan eroaa minulla kaikista muista uskomuksista siinä mielessä, etten miellä Jumalaa olevaksi olevien joukossa. Jos Jumala on, hän on kaiken olevan perusta, sellaisenaan mihinkään vertaamaton (joskaan ei yksinomaan negaatiota); siten on luullakseni niin, ettei Jumalaan uskota samaan tapaan kuin uskotaan pitävän paikkansa, että maa kiertää aurinkoa. Toisaalta taas molempia uskonkappaleita yhdistää se, etteivät ne ole suorin kokemuksin vahvistettavissa. Miksi siis epäilen Jumalan olemassaoloa, mutten maata auringon kiertolaisena?

Tässä ei riitä vastaukseksi se, että maapallon ja auringon suhde on tieteellisesti todennettavissa, kun taas Jumalan olemassaolo ei. Tiede on se instrumentti, jolla tieto maan kiertolaisuudesta on saavutettavissa, mutta jos tahtoo ymmärrystä Jumalasta, on turvauduttava teologiaan ja metafysiikkaan, kenties mystiikkaankin; tiede on sellaiseen yksinkertaisesti väärä väline. Ja aivan samoin kuin tiedeinstrumentitse tuotetut kokeet antavat meille tiettyjä ”ulkokohtaisia” syitä uskoa maan kiertolaisuuteen, antavat teologian ja metafysiikan instrumentit syitä uskoa Jumalan olemassaoloon – kummankaan kykenemättä asettamaan lopullista varmuutta mittaamastaan asianlaidasta.

Puhe oikeassa olemisesta alkaa tässä kontekstissa tuntua toivottoman pinnalliselta. Se ei toki ole Turusen vika, hänen pyrkimyksensä ovat tietoisen vaatimattomat. Huomaan jo ajautuneeni kauas hänen blogitekstinsä avaaman horisontin taakse, kun tajuan miettiväni, johtuuko Jumalan olemassaoloon kohdistuva taudin kaltainen epäilemiseni vain kulttuurisista ennakkoluuloista. Tiedänhän näet jo lukemani perusteella nykymuotoisen ateismin olevan suhteellisen tuore keksintö, jotakuinkin kapitalismin ikäinen. Ihmiskunta on vasta hyvin vähän aikaa kyennyt älyllisesti vakuuttumaan mahdollisuudesta, että maailma on saanut alkunsa ei-mistään ilman mitään edeltävää syytä. Kuten tieteen historia osoittaa, tällainen uskomus ei perustu mihinkään havaittaviin tai koettaviin tosiasiohin, vaan kyse on tavasta, jolla tietty, alkujaan hyvin rajattu tiedollinen metodi, alkaa läpäistä tietämisen tapaamme ylipäätään. Näin koko tiedettävän ja ei-tiedettävän muoto vähitellen muuttuu. Niin Jumala kuin ihminenkin katoavat tiedettävän kartalta eli katoavat tietämisen kohteina; mutta olisi naiivia kuvitella maaston muuttuvan kartan mukana.