Ketä pitäisi kuunnella?

Mitä yhteistä on äärioikeiston pauhulla, Katariina Sourin rakkaudella ja keskiluokan luottamuksella systeemin uusiutumiskykyyn

J.M. Korhonen kirjoittaa erinomaisessa ja laajakatseisessa yhteenvedossaan, etteivät ”[ä]ärioikeiston nousuun johtaneet ilmiöt (…) katoa itsestään”. Nationalismin ja uusfasismin kasvavan suosion yksi viimekätinen syy onkin pääoman globalisaatiokehityksen (ja siihen liittyvän liberaalin, hedonismiksi degeneroituvan individualismin) tuottama atomisaatio, jota hyödyntäen talouseliitti lietsoo ihmisiä ”yhä kuumeisempaan hyperkilpailuun toisiaan vastaan esimerkiksi uhkailemalla työpaikkojen menetyksellä jos ’kilpailukyky’ ei parane riittävästi”. Hyperkilpailu tekee Korhosen mukaan ihmiset aina vain riippuvaisemmiksi ”järjestelmästä, samalla kun se jakaa vaurautta entistä harvemmille ja tekee käytännössä mahdottomaksi yritykset rajoittaa merkittävästi taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia ympäristövahinkoja”.

Eriarvoisuuden (joista globaalin geopolitiikan synnyttämät sodat eivät ole vähäisin eivätkä myöskään ainoa merkittävä seuraus) ja ympäristön tuhoutumisen seurauksena syntyy muun muassa laajenevia muuttoliikkeitä, jotka puolestaan lisäävät juurettomuuden ja turvattomuuden kokemuksia. Kun nämä edelleen luovat eri maiden kantaväestöissä kasvavaa ”pelkoa tutun maailman liian nopeasta muuttumisesta”, kasvaa myös äärioikeistolaisen politiikan kannatus, vaikka on selvää, etteivät äärioikeistolaiset hallitsijat valtaan päästyään ”tee asioiden korjaamiseksi mitään”, sillä

heillä ei ole mitään insentiiviä [kannustinta] vaarantaa hallintonsa oikeutusta. Äärioikeiston ainoa lääke onkin sulkea silmät tutkimukselta ja kiihdyttää elintason ostamista ympäristövelaksi, ja syyttää ja rangaista väistämättömistä ja lisääntyvistä ongelmista yhteiskunnan heikompia jäseniä. Tämä lietsoo entisestään hyperkilpailua, kun pelko putoamisesta huonompiosaiseksi kasvaa. (Korhonen)

Venäjän eurooppalaista äärioikeistoa tukeva ja EU:n ja demokratioiden vaikutusvaltaa murentava aggressiivinen kybersodankäynti kiihdyttää kehitystä edelleen: esimerkiksi Suomessakin ”on luultavaa, että entistä rasistisempi ja räikeämmin äärioikeistolainen Perussuomalaiset jää puoluekentän suureksi puolueeksi ja todennäköisesti pääsee jossain vaiheessa pääministeripuolueeksi” samalla kun sen ”edustajiin kuuluu mitä todennäköisimmin vieraiden valtojen tiedustelupalveluiden vaikutuksen alaisia henkilöitä, ja sen politiikka on faktisesti ottaen (…) vahvan Kreml-myönteistä”. Edessä olevan talouselämän murroksen vaikutuksia helpottaakseen populistipuolue kieltäytyy johdonmukaisesti tekemästä mitään ”syyttäen kaikista vaikeuksista lähinnä ’vihervasemmistoa’ ja maahanmuuttajia”.

Lyhyesti sanoen: Poliittisen vallan valuminen rikkaiden käsiin, viivyttely vakavien ongelmien ratkaisemisessa, ja äärioikeiston nousu tekevät ajoissa aloitetuista, riittävän tepsivistä korjausliikkeistä epätodennäköisiä. Tämä johtaa lähes kaikkien ongelmien vaikeutumiseen, ja ennen pitkää järjestelmän systeemiseen romahdukseen. Vähintään osa nykyään demokraattisista valtioista ajautunee jonkinasteiseen fasismiin ongelmien kärjistyessä. (Korhonen)

Pohjoismainen hyvinvointivaltioprojekti ja sosialidemokraattien hyvää tarkoittava joskin vaatimaton reformismi vaikuttaa makrotasolta käsin tarkasteltuna vähintäänkin harhaiselta. Hyvinvointivaltio edellyttää taloudellisen toimeliaisuuden ja kasvun luoman palkkatyöjärjestelmän kautta syntyvän laajan ja ostovoimaisten kuluttajien keskiluokan. Historiallisesti ja lähtökohtaisesti keskiluokka on näin ollen ”rakentanut elämänsä sille oletukselle, että vallitseva järjestelmä on, mahdollisista ongelmistaan huolimatta, pohjimmiltaan terve, ja sääntöjen noudattamisesta palkitaan ennen pitkää”. Jos – kuten kasvava näyttö osoittaa – järjestelmä onkin ”syvästi laho ja homeessa” samalla kun kuuliainen töissä käyminen ainoastaan ”kaivaa kuoppaa syvemmäksi”, alkaa tosiasioiden kieltäminen näyttää jokseenkin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Korhonen toteaakin ilmastoviestintää tutkittaessa havaitun, ettei ”ongelma (…) ole tiedon puute, vaan se, että tietoon uskominen vaatisi omien arvojen ja identiteetin vakavaa uudelleenarviointia”.

Ei olekaan mitenkään sattumanvaraista, että ne, jotka kannattavat rasistista oikeistopopulismia, ovat de jure ja de facto usein myös niin sanottuja ilmastonmuutosdenialisteja. Kyse ei ole tyhmyydestä, vaan uskomusjärjestelmän koherenssista ja psykologiasta. Eräät nationalistisen ja traditionalistisen subjektiviteetin liittymäkohdat tämäntyyppisiin regressioihin vaikuttavat suhteellisen ilmeisiltä, sillä juuri identiteetin säilyttäminen (tai sen väkevämpi mystifikaatio: paluu identiteettiin) on yksi traditionalistisen ja nationalistisen ideologian kulmakiviä – ja vetoavimpia eettisiä modifikaatioita taistelussa ”vihervasemmistoa” ja ”suvaitsevaistoa” vastaan.

Traditionalistinen nationalismi pyrkii edistämään geopoliittista tilannetta, jossa yhtenä talouden makrotasoa määrittävänä tekijänä on suvereenien kansallisvaltioiden keskinäinen yhteistyö ja ”luonnollisten” rajojen mukaiset yhteenliittymät. Jos oletetaan täysin epärealistisesti ja utopistisesti, että globaali kapitalismi olisi tähän tapaan kontrolloidusti ”hajautettavissa” tai hillittävissä, vaatisi moinen operaatio joka tapauksessa – kuten traditionalistit ja nationalistit hyvin tietävät – voimakkaiden rajoitteiden asettamista, mikä puolestaan ”lukitsisi paikalleen nyt vallitsevan sosioekonomisen tilanteen: voittajat jäisivät voittajiksi, häviäjät häviäjiksi, ja kasvavassa määrin näennäinen mutta vielä toisinaan realistinen mahdollisuus parantaa syntymässä saatua asemaa häviäisi lähes kokonaan”.

Tilanteen korjaaminen vaatisi vaurauden tasa-arvoisempaa jakoa, mutta tämä on epätodennäköistä ilman vallankumousta. (Korhonen)

Koska traditionalistinen nationalismi hyväksyy vain ”konservatiivisen vallankumouksen”, ei myöskään ole yllättävää, että useat traditionalistit ja nationalistit kiistävät intohimoisesti ihmisten välisen tasa-arvon, jonka tavoittelemista he pitävät ”humanistisena utopiana”. ”Rotujen” välillä vallitseva epätasa-arvo tulee edelleen luonnollistetuksi erilaisten tietoisesti affirmoitujen uhrauksellisten myyttien kautta. (Mitä tasa-arvon tavoittelemiseen tulee, en pidä sellaista itsekään kovin mielekkäänä. Tasa-arvo on lähtökohta, ei tavoite, joten siihen pyrkiminen on yksinkertaisesti väärinkäsitys; pikemminkin on tavoiteltava olosuhteita, joissa valtasuhteiden vaalima epätasa-arvo paljastuu, kun osattomuuteen suljettujen yksilöiden ja ryhmien ymmärrettävä puhe käy mahdottomaksi kieltää.)

”Konservatiivinen vallankumous” jäisi tässä mielessä pitkälti nykyisten valtasuhteiden betonoimiseksi nationalistisen valtiojohdon siunauksella. Vaikka traditionalisti-nationalistien piirissä saatetaan esimerkiksi vastustaa EU:ta sinänsä oikeista syistä – sellaisista kuten vallan siirtäminen politiikan alueelta talouseliitille, joka on luonut kansainvälisille suuryrityksille mahdollisuuden ”kiristää kansallisvaltioita esimerkiksi työpaikkojen menetyksillä” ja niin edelleen –, on selvää, ettei minkäänlainen ”paluu” kansallisvaltioon ole muuta kuin konservatiivinen versio ja peilikuva liberaalien ”maailmankylän” utopiasta.

Ongelmat ovat liian suuria, jotta traditionalismi tai nationalismi voisivat kuvitella ideologisten työkalujensa riittävän niiden ratkaisemiseen. Taaskaan ei ole mitenkään sattumanvaraista, että emansipatorisen poliittisen horisontin puuttuessa fiksuimmat traditionalisti-nationalistit antautuvat avoimesti fatalistiseen resignaatioon, jota määrittää epätoivoinen halu säilyttää jonkinlainen kohtalo ja traagisuus yhä typerämmäksi ja barbaarisemmaksi muuttuvassa maailmassa. Samalla aatteen suorastaan sisäänrakennettu, matalamielisimmillään silkkana rasismina ja fasismina ilmenevä ylemmyydentuntoisuus muodostaa todellisen esteen minäkuvan tasolla huolellisesti vaalitulle ”illuusiottomuudelle”, joka kyllä näkee oireet, muttei tajua tautia.

Sama näkökyvyn puutteen ja vääriin vastakkainasetteluihin ajautumisen ongelma vaivaa liberaalia ”edistysmielistäkin” intelligentsijaa, joskin toisen muotoisena. Tahattoman koomisuutensa ja idioottimaisuutensa vuoksi – eräänlaisena loppupuolen kevennyksenä – nostan esiin yhden yksilöesimerkin, kirjailija Katariina Sourin Facebook-päivityksen helmikuun 21. päivältä. Sourin ”visio” on yhtäältä vihjailevan uusliberaali hänen luonnehtiessaan hyvinvointivaltion luomaa järjestelmää – ”jota ei ole enää varaa pitää yllä” – suhteettomuuksiin saakka paisuneeksi; toisaalta hän vetoaa atomisaatiossa rypevään menetettyyn yhtenäisyyden ja ”kansuuden” kokemukseen kuvailemalla meidän olevan ”sairastunut, juuriltamme irrotettu kansa”. Tunteisiin vetoava esitys huipentuu liberaalin ja tiedostavuutensa pakahduttaman establishmentin epätoivoiseen vetoomukseen:

Koska ryhdymme purkamaan järjestelmää jotta saamme tilaa rakkaudelle?

Souri siis ehdottaa järjestelmän purkamista rakkauden nimissä ja vihjaa varsin avoimesti, että nykyisen ”rakkaudettomuuden” ongelma piilee epäonnistuneessa systeemissämme. Keskustelupalstoilla on närkästytty Sourin uusliberaalilta haiskahtavasta agendasta, mikä on johtanut kyvyttömyyteen nähdä hänen ajattelutapansa varsinaista ongelmaa, joka ei ole niinkään hyvinvointivaltion haukkuminen kuin se, ettei hän uskalla mennä ajattelussaan riittävän pitkälle. Sen sijaan, että tyytyisi vain tylsän uusliberaalisti vihjailemaan ”pöhöttyneestä julkisesta sektorista” olisi Sourin uskallettava nähdä, kuinka globaali kapitalistinen systeemi sinänsä luo puitteet, joissa vapauden (ja ”rakkauden”) tila määrittyy yhä totalitaristisemmin kaiken kattavana kuluttajuutena ja sosiaalisten suhteiden markkinaehtoistumisena, jolloin ”vapaita” ovat vain ne harvenevat, jotka todella kykenevät toteuttamaan subjektiviteettiaan konsumerismin säätelemässä sfäärissä (so. kokemaan itsensä vapaiksi samalla kun alistuvat tietoisesti konsumerismin diskurssille, jossa vapauden puutetta ei ole mahdollista artikuloida) sekä ne, jotka tuota sfääriä tosiasiallisesti hallitsevat.

Sourin olisi – oman ajattelunsa johdonmukaisuuden nimissä – asetettava vastakkain ”rakkaus” ja ”kapitalismi”, ei ”rakkautta” ja ”hyvinvointivaltiota”, joka on vain jälkimmäisen ehdoilla muodostettu sosialidemokraattinen kompromissi. Tätä hän ei kuitenkaan tee, mikä on ymmärrettävää: rakkauden ja kapitalismin asettaminen vastakkain paljastaisi koko esityksen suunnattoman typeryyden ja keinotekoisuuden. Sourin puolustamassa ”rakkaudessa” kun ei varsinaisesti ole kyse minkäänlaisesta kapitalistisen järjestelmän vastavoimasta, vaan ideologisesta funktiosta, jolla systeemin jatkuvuus turvataan ja jolla sitä ylläpidetään, minun näkökulmastani katsoen siis ennen muuta nykyisen vallan etujen palvelemisesta nykyajan edistyneistön tulkitseman rakkauden nimissä.

Kiihtyvässä reaalipoliittisessa mutta pohjimmiltaan fetisistisessä vastakkainasettelussa liberaali edistyneistö ja traditionalistis-nationalistinen älymystö kilpailevat mimeettisen uhriutumisen kehässä ja sanoutuvat yhä hanakammin irti vastapuolen ideologiasta kieltäytyen samalla tajuamasta, ettei asetelman viimeinen sana ole ’vastakkaisuus’ vaan ’regressio’: torjunta ja se, mikä torjutaan. Kun eurooppalainen liberaalihumanisti oksentaa vihan ja pelon sisuksistaan vaatien ”rakkauden” täyttämälle näkemykselleen universaalin etiikan hahmoa, hän saa nauttia oksennuksestaan ”kansallismieliseksi” julistautuvana rasistisena oppositiona. Molemmat puolet palkitaan omanlaisellaan ylemmyydentunteella, mikä on yksi syy vastakkainasettelun reaalipoliittiselle jatkumolle.

Rasistisen opposition ja kasvavan fasismin voittokulku on antanut traditionalisteille ja nationalisteille syitä riemuun, mutta tässäkin suhteessa fiksuimmat – ne, jotka suhtautuvat kriittisimmin kapitalismiin ja ilmastonmuutosdenialismiin – tajuavat, ettei mitään varsinaista aihetta juhlaan ole: vain ideologinen idiootti asettaa toivonsa EU:sta eroamisen hypoteeseille ”brittien jalanjäljissä” tai kuvittelee rajojen sulkemisen (jos oletamme sellaisen hetkeksi, tosiasioiden vastaisesti, olevan mahdollista) jollain mystisellä tavalla jättävän meille ”kansallisvaltion”, jollaista ei koskaan ole ollut olemassakaan.

Koska nykyaikainen rasistinen nationalismi ja suvaitsevainen liberaali individualismi eivät ole muuta kuin täysin perverssi nimi ”aikamme poliittiselle vastakkainasettelulle”, on kysyttävä, mikä todellinen nimi sitten voisi olla. Mainitun perverssin kaksikon molemmat osapuolet kuuluvat joka tapauksessa samaan maisemaan: siinä missä toinen osoittaa syntipukki-uhrin leirin ulkopuolelta, toinen uhraa kenet tahansa säilyttääkseen moraalisen pelastajan hahmonsa. Aivan toisenlainen maisema voi olla vain sellainen, josta käsin globaalin kapitalismin kiistaton systeeminen kestävyyskriisi (joka todennäköisimmin johtaa niin sanottuun ”järjestelmäonnettomuuteen” eli systeemin romahduttavaan useiden vikojen ennakoimattomaan ja liian nopeaan interaktioon), ilmastonmuutos (katastrofi ei ole vain edessä, vaan jo kohdalla) ja emansipatorisen politiikan puute (oikeistopopulismin, uusliberalismin ja sosialidemokratian ilmeinen kyvyttömyys hillitä kaikinpuolista kurjistumista ja järjestelmän kriisiytymistä) on mahdollista nimetä ja ymmärtää oikein.

Vähintä, mitä tulisi vaatia ja mihin olisi kaikella poliittisella tahdolla pyrittävä, on radikaali näkökulman – ja siten haluamisen tavan – muutos. Tämä ei ikävä kyllä näytä lainkaan todennäköiseltä. Suomalainenkin päivänpolitiikka on – demarijohtoisenakin – suureksi osaksi silkkaa eskapismia hyvinvointiprojektia ennallistavine ”työllisyystavoitteineen”, kun tosiasiallisesti olisi julkisen diskurssin tasolla vaalittava jatkuvaa työkriittistä puhetta ja unohdettava palkkatyösuhteen etusijaistava ”keskiluokkainen moraali” – eettisen kuluttajan hahmosta puhumattakaan.

Keskiluokan älykkäimmät edustajat, ne, joille sekä liberaali että populistinen eskapismi tuntuu hiukan epä-älylliseltä, jättäytyvät näiden näkymien edellä joko kyyniseen resignaatioon tai jonkinlaiseen teologiseen fatalismiin, joista ensimmäinen on porvarillisen individualismin atomisaatiokehityksen jokseenkin looginen tulos ja jälkimmäinen (yhtä lailla atomisaation tuottama) ideologinen muoto epätoivoa, jossa ”Jumala” ja ”ihmisluonto” tarjoavat riittävän yksilöllisen lohdun. Reaalipolitiikan asetelmien kärjistyessä nationalismi houkuttelee enemmän tai vähemmän, yksilön mukaan.

Vastaavanlaisia helppoja resignaation ja eskapismin muotoja tarjoaa tyypillinen ja virheellinen hokema itseään toistavasta historiasta. Syklinen tulkinta johtaa vaivattomiin yksinkertaistuksiin, joita etenkin iltapäivälehtien ja valtiollisen median ”analyysit” pinnallisuudessaan suosivat. Tosiasiallisesti sillä, mitä nyt on tapahtumassa, ei ole mitään tekemistä vaikkapa 1930-luvun tapahtumien toistumisen kanssa; ja tämä on jokaisen ideologiakriitikon syytä tunnustaa. Kotimaisen äärioikeiston sinimusta nostalgia ja flirttailu Lapuan liikkeen suuntaan on pelkkää identiteettipolitiikkaa ja sellaisena yhtä postmoderni ilmiö kuin kapitalismia kumartava liberaalikommunismikin. Kuten holokausti oli singulaarinen ja toistumattoman ainutkertainen, singulaarinen ja toistumattoman ainutkertainen on myös Trump, Venäjän kybersodankäynti, uusi (ja substanssittomuudessaan täysin ”postmoderni”) oikeistopopulismi. Se, että näiden ilmiöiden typologinen luokittelu on mahdollista, ei oikeuta metafyysisiin syklisiin tulkintoihin. Trump ei ole uusi Hitler sen enempää kuin nykyvasemmisto uutta kommunismia; ilmastonmuutos ei ole yhtä kuin jokin muinainen, maailmanlaajuinen luonnonkatastrofi. Uuden tulemisen – oli se sitten millainen romahdus tahansa – kielto johtaa luvattoman helposti rauhoittavaan myyttiseen ajatteluun, kvasibuddhalaiseen ”olemassaolon tanssiin” tai ”talousviisaiden” turhanaikaiseen ”ikuisen kasvun” optimismiin.

Lopuksi onkin todettava truistisesti, ettei laiskan ja konformistisen ajattelun suosimiseen ole varaa, vaikka yhtä selvää on, että sen jatkuminen on koko systeemin pakonomaisen säilyttämisen (ja sitä seuraavan väistämättömän romahtamisen) pelkistyneimpiä intressejä. Haluamisen tavan muuttamiseen ei tosiaan riitä vähempi kuin ”psyyken räjäyttäminen”, pelkällä ”tiedostamisella” emme pääse mihinkään. ”Tietoisuuden” lisääminen ei siten ole omienkaan tekstieni keskeisiä pyrkimyksiä. Jacques Rancièrea lainaten:

Alistettujen ongelmana ei näet koskaan ole ollut se, kuinka tulla tietoiseksi hallinnan mekanismeista, vaan kuinka tehdä itsestään [joku] jonka kohtalona on jotakin aivan muuta kuin alistua.