Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?

Viime vuonna Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamo tuli tunnetuksi kustantamona, ”jota ei haluttu Helsingin kirjamessuille”. Loistavan ylimielisessä ja vihaisessa puheenvuorossaan Hännikäinen toteaa vihollistensa epäonnistuneen varsinaisessa tavoitteessaan ”niin pahasti kuin ylipäätään on mahdollista”.

Luulen Hännikäisen olevan varauksetta oikeassa mainitessaan tuoksi ”varsinaiseksi tavoitteeksi” Kiukaan työntämisen marginaliteetin persesilmään suunnilleen niin syvälle kuin mahdollista. Kriittisenä vasemmistoajattelijana olen kyllä sen huomannut, ettei Hännikäiseen ja hänen sanomisiinsa saa liberaalisiipemme riveissä suhtautua kuin yhdellä tavalla.

Tämä provokatiivinen ja patologisen ylenkatseellinen kääntäjä, esseisti ja runoilija on ykskantaan tuomittava äärioikeistolaisena. Natsin kirjoitteluista ja puheista ei tarvitse piitata, etenkään sellaisen ajatteluun ei siedä perehtyä. Hännikäisestä tiedetään aina jo, mikä hän on: ihmisyyden vihollinen ja halpamainen kännissähuutelija.

Hännikäinen kirjoittaa:

”Ihmiset eivät ole typeriä. Ainakaan he eivät ole yhtä typeriä kuin te. Suurin osa suomalaisista ymmärtää kyllä, että te ette ole oikeuden, avoimuuden ja demokratian puolella. Mitä pidemmälle menette, sitä suuremmaksi ymmärtävien joukko kasvaa. Käytätte keinoja ja vakiinnutatte käytäntöjä, joita voidaan poliittisen tuulen kääntyessä käyttää myös teitä vastaan.”

Liberaalin vasemmiston harmiksi Hännikäinen on oikeassa. Eniten minua tässä lohduttaa se säälittävyys, etteivät terävimmät liberaalin nykyestablishmentin arvostelijat sittenkään löydy oikealta vaan vasemmalta – Badioun ja Žižekin kaltaiset ajattelijat tajuavat kyllä vielä Sarastuksenkin väkeä kirkkaammin, millä tavoin liberalismi ja fetisistinen ihmisoikeusajattelu epäonnistuu. Mutta takaisin Hännikäiseen. Häntäkin liberaalien tulisi kuunnella, kriittisesti. Muuten paskamyrsky yllättää heidät housut nilkoissa. Niin on jo tapahtumassa.

Nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä todellisen muutosvaatimuksen artikulaatiot näyttävät jäävän oikeistolle. Vasemmisto seikkailee kaulaansa myöten yliminäsyyllisyyden ja moralismin sumentamassa identiteettipolitiikassa. Jättiläismäiset apurahat pitävät taide-eliitin ja heitä seuraavan median tiukasti kiinni sisäsiittoisessa valtakamppailussa. Vallankumousta nykyvasemmisto ei tahdo, vaan pelkää. Siksi se on onnellinen toivoessaan vallankumousta. Se toive pitää vasemmiston perseen maassa.

Hännikäinen ei pelkää konfliktin kärjistymistä. Hän kehottaa vastapuolta muistamaan, että toisella puolen ”on väkeä, jolla on aseita, sotilaskoulutusta, itsepuolustustaitoja”. Entä meillä sitten? Hännikäinen: ”Teidän puolellanne on väkeä, joka ei tiedä kumpaa vessaa pitäisi käyttää.”

Näistä sanomisista ei liberaalin sietäisi loukkaantua vaan alkaa kontemploida totuutta, jota ne härskisti aukovat.

Viimevuotisten Helsingin kirjamessujen tapaus osoitti taas kerran nololla tavalla sen, kuinka sokeaa liberaalivasemmisto omalle impotenssilleen (ja sen tuekseen vaatimalle totalitarismille) on. Näin ei sodita kulttuurisotaa, vaan annetaan aseita ja rakennustarpeita oikeistolle sen rakentaa mytologiaansa. Jordan Petersonin suosio ei ole muuta kuin todellisen vallankumousajattelun objektivoitunutta puutetta. Jos vasemmisto ei saa rivejään kootuksi, saatamme jonain päivänä tukehtua kökköihin tulkintoihin kristinuskosta, hummereista ja elämän kiertokulusta. Muutakin, pahempaa, voi tapahtua.

Yksi arvokas opetus on, ettei todellinen vastakkainasettelu, kuten Žižek sanoo, vallitse liberalismi–fundamentalismi- tai liberalismi–populismi -akselilla. ”Vasemmistolainen” liberalismi poliittisen korrektiuden vaatimustensa ja SJW-dystopioidensa kanssa on pelkkä populismin/fundamentalismin kääntöpuoli. Niiden ytimessä jyllää yksi ja sama ekonomia ulkoisen vihollisen hahmoineen. Oikeistopopulismi ja -fundamentalismi syntyy tilaan, jonka autenttisen vasemmiston väistyminen jättää jälkeensä. Donald Trump on mahdollinen, koska ne voimat, jotka kohottivat Hillary Clintonin keulilleen, olivat riittävän ylimielisiä riittävän kauan. (Siksi Clinton oli Žižekin mukaan kahdesta pahasta suurempi: jos Clinton olisi voittanut, olisi kaiken jättäminen ennalleen näyttänyt toivottavalta. Joko establishmentkin alkaisi tajuta, että järjestelmässä on tapahduttava rakenteellinen muutos? Vaikuttaako siltä?)

Aito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ”demokratian” ja ”ihmisoikeuksien” kaltaisiin huijarimestareihin. Nämä kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä, joilla oma toiminta ja sen ylläpitämiseen vaadittava väkivalta peitetään ja väärintunnistetaan. Oikea suhtautumistapa on strateginen, mikä tarkoittaa vastapuolen parhaimmistoon tutustumista.

Helvetin naurettavalta tuntuu se, että tällaiselle kirjoitukselle on olemassa tarve. Se todella on olemassa. Sitä ei tunnisteta. ”Lukekaa Hännikäistä, että opitte, mitä hän sanoo ja ajattelee.” Toivoisin tämän olevan pelkkä latteus ja truismi. Tiedän, että jos kuuluisin maamme äänekkäimpään taide-eliittiin, tämä kirjoitus nostaisi omieni – noiden idioottien, jotka kohottavat hegemonisoituja totuuksia laukovat kauniit sielut piiriensä vallankumouksellisiksi – keskuudessa saatanallisen lynkkausmentaliteetin. (”Niemi ylistää Hännikäistä” jne.) Nyt kun en siihen porukkaan kuulu, voin istua rauhassa ja lausua tuomioni seurauksista piittaamatta.