4.4.2019

Markkinatalous ja nykyvasemmiston ristiriita


Li Anderssonin mielestä markkinatalous sinänsä ei ole mikään ongelma. Jos Andersson ei viittaa markkinataloudella suoranaisesti kapitalismiin, lause on poliittisesti jopa aika ovela.

Jos haluaa kunnolla menestyä nykydemokratiassa, ei ole juuri varaa kritisoida kapitalismia julkisesti, saati tunnustautua sosialismin ja kommunismin kannattajaksi. Vasemmistoliiton on kuitenkin hankala esiintyä suorastaan kapitalismille myötämielisenä, sen verran painoa on historialla. Käytännössä se kuitenkin on hyväksynyt kapitalismin ja liberaalin demokratian jonkinlaisena kohtalona, jonka kanssa ei auta kuin tulla toimeen. Vallankumousta Vasemmistoliitto ei havittele.

Markkinatalous on kapitalismiin kuuluva elementti, jolla kuvataan tavaroiden ja palveluiden vaihtoa sekä kysynnän ja tarjonnan kohtaamista. Kapitalismissa markkinatalouden toiminta palvelee pääoman kiertoa ja kasautumista; kapitalismi on järjestelmä, jossa markkinatalous nykyään toimii. Kommunismissa markkinatalous kuuluu osaksi kommunistista suunnitelmataloutta, jota toteutetaan väestön materiaalisten ja sosiaalisten etc. tarpeiden (eikä siis pääoman tarpeiden) mukaisesti.

Niinpä kommunistikin voi yhtyä Anderssonin toteamukseen. Markkinatalous ei ole ongelma, kapitalismi on. Mutta tätäkö Andersson todella tarkoittaa? Vasemmistoliitto tuntuu jäävän puun ja kuoren väliin. Ei puolue, jonka dna:ssa elää näinkin selvä sosialistinen perintö, voi kannanotoissaan ryhtyä liian myötäsukaiseksi kapitalismille, vaikka se toiminnassaan onkin enää vaatimattoman reformistinen. Toisaalta liiallinen kriittisyys merkitsisi reformismin muodostumista aatteellisen johdonmukaisuuden rasitteeksi. Andersson itse sivuuttaa kysymyksen huomauttamalla, etteivät monimutkaiset ”ismit” ihmisiä kiinnosta. Sosialismia hänen ei näin tarvitse kiistää suoraan.

Tämä tasapainottelu paljastaa nykyvasemmiston keskeisen ristiriidan ja myös sen yhteiskuntaprojektin sisäisen antagonismin. Kapitalismin (ja uusliberalismin) näkökulmasta vasemmisto haikailee menneen hyvinvointivaltion lyhyeksi jäänyttä kulta-aikaa eikä sen projekti siksi ole uskottava: hyvinvointivaltion ylläpitäminen yhdessä globaalin pääoman kasaamisen kanssa on mahdotonta. Tässä skenaariossa vasemmisto vaikuttaa todellisuudentajunsa menettäneeltä vaatiessaan sosialidemokraattien tapaan sosiaalisesti oikeudenmukaista valtiota, joka samalla on kilpailukykyinen. Kabineteissa tiedetään, ettei hyvinvointivaltion käsitettä tarvita muuhun kuin siihen, että saadaan friedmanilainen ideologia (rikkaiden pöydistä valuu köyhillekin) juurrutettua niin sanottuihin kansan syviin riveihin. (Kansan kun ei irrationaalisuuttaan pidä alkaa häiritä ”demokratian” toimintaa.)

Kommunistien kannalta vasemmisto on pelkkä reformistinen kompromissi, johon tyytyvillä ei ole munaa myöntää avoimesti kapitalistisen järjestelmän ratkaisemattomia umpikujia ja sen dynamiikan laajamittaista tuhoisuutta. Siksi kommunistit voivat yhtyä vasemmiston kanssa vain sikäli kuin sen lyhyen kantaman tavoitteet palvelevat sosialismin projektia välillisesti. Sosialismin varsinaisessa todellistumisen vaiheessa nykyvasemmistolaista ideologiaa ei enää ihmeemmin tarvittaisi.

Kenties tässä umpikujassa piilee yksi syy nykyvasemmiston piirissä oireelliseen identiteettipolitiikkaan ja ”etnisen toiseuden” salaa ylenkatseelliseen palvontaan, jotka puolestaan osaltaan ovat synnyttäneet tyhjiötä vaihtoehtoiselle oikeistolle ja sen rasistiselle populismille. ”Kulttuurimarxismi” ei liity marxismiin paitsi ehkä jonkinlaisena marxismin negaationa, ennemminkin on kysymys monenlaisten ”postmodernististen” virtausten jähmettymisestä ja yhdistymisestä kristillisperäisen uhritietoisuuden patologiseksi ja hyperboliseksi laajentumaksi. Juuri tästä syystä liberaalivasemmisto ja Alt-right eivät muodosta autenttista vastakohtaparia, vaan kuuluvat yhteen ja samaan kapitalismin jälkiteollisen vaiheen mössöön, jolle todellisen vaihtoehdon voi muodostaa vain näistä radikaalisti poikkeava vasemmistolaisuuden muoto. Ennen muinoin se tunnettiin kommunismina, mutta nykyään voi sanoa myös ”autenttinen vasemmisto”.

15 kommenttia:

  1. Vasemmistoliitto on kommunistille vähän kuin kädenlämpöistä litkua, maidon ja veden sekoitusta. Eihän sellaista kukaan järkevä juo.

    Kenties tässä umpikujassa piilee yksi syy nykyvasemmiston piirissä oireelliseen identiteettipolitiikkaan ja ”etnisen toiseuden” salaa ylenkatseelliseen palvontaan, jotka puolestaan osaltaan ovat synnyttäneet tyhjiötä vaihtoehtoiselle oikeistolle ja sen rasistiselle populismille.

    Tämä on osasyy, mutta muistuttaisin etteivät etniset ristiriidat synny vasemmiston vuoksi vaan siitä, että eri ryhmät joutuvat liian lähekkäin. Ristiriitoja voi tukahduttaa ja pitää pinnan alla, kuten Tito teki Jugoslaviassa. Mutta kun ote höltyy..

    Juuri tästä syystä liberaalivasemmisto ja Alt-right eivät muodosta autenttista vastakohtaparia, vaan kuuluvat yhteen ja samaan kapitalismin jälkiteollisen vaiheen mössöön, jolle todellisen vaihtoehdon voi muodostaa vain näistä radikaalisti poikkeava vasemmistolaisuuden muoto.

    Alt-Right ei kanna niemeään vahingossa. Se nimenomaan on vaihtoehto, ei vain vasemmistolle vaan myös valtavirtaoikeistolle. Jos keskeiset periaatteet ovat Jumala, perhe ja kansa, ei kokoomus täytä kriteerejä miltään osin. Perussuomalaisetkin täyttävät vain kolmannen kriteerin ja senkin hädin tuskin. Väkevämpiä aineita siis tarvitaan.

    Blogisti ja kirjailija Vox Day laati peräti periaateohjelman uudelle oikeistolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on osasyy, mutta muistuttaisin etteivät etniset ristiriidat synny vasemmiston vuoksi vaan siitä, että eri ryhmät joutuvat liian lähekkäin.

      Ilman muuta, mutta tämäkin on riittämätön lähestymistapa. Ristiriidat eivät palaudu etnisiin eroihin, vaan Toisen ”väärään” nautintotalouteen. Siksi tarvitaan oikea annos aitoa eurooppalaista vieraantuneisuutta, kuten Žižek meitä valistaa.

      Poista
    2. Eurooppalaista vieraantuneisuutta? En ymmärrä.

      Lähestymme asiaa varmaan liian eri vinkkeleistä. Lähden siitä, että esimerkiksi afrikkalaiset ovat vähä-älyisinä kykenemättömiä ylläpitämään sivistynyttä yhteiskuntaa. Arabit ovat siinä rajalla, mutta en tahtoisi Suomesta myöskään Turkin kaltaista. Eurooppa on mitä on, ei ainoastaan ideoidensa vaan myös valkoisten ihmisten ansiosta.

      En haluaisi tänne edes miljoonaa kiinalaista rakettitieteilijää. Tahdon vain suomalaisen Suomen.

      Ja mitä nautintotalouksista tai mistä lie voidaankaan sanoa, niin: rodut ja kansat ovat syvällisellä tasolla erilaisia. He ajattelevat ja kokevat eri tavoin. Kun niiden edustajia tuodaan massoittain yhteen, se ei tiedä koskaan hyvää.

      Poista
    3. Eurooppalaisella vieraantuneisuudella Žižek tarkoittaa eurooppalaisen perinnön aitoa universaalia potentiaalia, mikä tällä hetkellä ilmenee esimerkiksi juuri ”sivistyksemme” poikkeuksellisena kriittisen itsereflektion kykynä. (En nyt viittaa liberaaliin patologiaan, jossa ”itsereflektio” on muuttunut holhoavaksi uhriutumiseksi.)

      Raflaavasti sitä, mistä Žižek puhuu, voi nimittää myös rasismiksi kaikkia kohtaan. Kyse on Toisen vierauden kunnioittamisesta, etäisyyden vaalimisesta. Žižek siis vastustaa empatian tai Toisen haavoittuvuuden ottamista etiikan viimekätiseksi horisontiksi.

      Jokaisen välillä on ääretön määrä eroja, mutta ”kansoilla” ja yhteisöillä on toki laajasti ottaen yhtenevää nautintotaloutta eli jaettua yhteisöä kannattelevaa fantasiaa. Siksi omaa elämäntapaa on oikein puolustaa, mutta ideologiakriittisesti on syytä muistaa, ettei kansan jakama Asia palaudu positiivisen todellisuuden objektiin, vaan sellaisen puutteeseen. Maailmaa ei reaalisesti yhdistä samanlaisuus, ihmisyys tai mikään muukaan fetissi – ne ovat kaikki erilaisia yrityksiä ratkaista umpikuja. Mutta juuri umpikuja, ero, kamppailu on sama. Eurooppalaisen tradition vahvuus on sen poikkeuksellisessa tavassa jäsentää tätä eroa. Juuri se on sitä valistusta, jolla voisi olla (oikean politiikan ym. kautta) vaikutusta yli partikulaaristen identiteettien.

      Kyse ei siis todella ole ”massoittaisesta yhteen tuomisesta”. Rajoja ei pidä avata, vaan on asetettava kiintiöt. Toisaalta on syytä ymmärtää, että pakolaisvirrat ovat tulleet jäädäkseen, ja jotenkin niiden kanssa on toimeen tultava. Mutta niin eurooppalaisilla kuin pakolaisillakin on tässä kova läksy opittavanaan.

      Poista
    4. Eurooppalaisella vieraantuneisuudella Žižek tarkoittaa eurooppalaisen perinnön aitoa universaalia potentiaalia

      Kenties tämä universaali potentiaali on virheolettamus. Ainoa universaali periaate, jonka hyväksyn, on Jeesuksen Kristuksen sovitustyö.

      mikä tällä hetkellä ilmenee esimerkiksi juuri ”sivistyksemme” poikkeuksellisena kriittisen itsereflektion kykynä.

      On oikean huomio, että tämä kyky on osa traditiotamme. Mutta toisin kuin valtavirtavasemmisto luulee, itsemurha on jo vähän eri asia.

      Kyse on Toisen vierauden kunnioittamisesta, etäisyyden vaalimisesta.

      Toki, en minäkään yksinomaan inhoa afrikkalaisuuden ilmentymiä. En vain halua afrikkalaisia ilmentämään itseään tänne.

      mutta ideologiakriittisesti on syytä muistaa, ettei kansan jakama Asia palaudu positiivisen todellisuuden objektiin, vaan sellaisen puutteeseen.

      Entä jos se on vähän molempia? Että se jaettu on hauraampaa kuin mitä toivottaisiin, mutta että hauraanakin se on siellä jossain.

      Mutta juuri umpikuja, ero, kamppailu on sama. Eurooppalaisen tradition vahvuus on sen poikkeuksellisessa tavassa jäsentää tätä eroa.

      Kenties tietoisuus sisäisistä ristiriidoista on ajoittain vahvuus. Mutta on kysyttävä: kun puhumme kamppailusta, kenen kamppailusta puhumme? Minäkin kamppailen, mutta en irakilaisten rinnalla.

      Juuri se on sitä valistusta, jolla voisi olla (oikean politiikan ym. kautta) vaikutusta yli partikulaaristen identiteettien.

      Olen skeptinen valistuksen projektia kohtaan. Ja dogmaatikkona siteeraan Vox Dayn uuden oikeiston periaateohjelman kohtaa 9: identiteetti > kulttuuri > politiikka.

      Poista
    5. Kyse ei siis todella ole ”massoittaisesta yhteen tuomisesta”.

      Sanoisin, että juuri siitä on todella kyse. Olen kuullut anarkistin suusta, että rajat ovat itsessään rasismia. Angela Merkel toivotti miljoonat tervetulleeksi. EU:n pioneeri Richard Coudenhove-Kalergi haaveili sekoittuneesta ja ruskeasta Euroopasta, jossa ei olisi rotueroja eikä ennakkoluuloja niinikään. YLE:n kaltaiset mediat tuputtavat, että on paikattava vanheneva väestö maahanmuuttajilla. Angloamerikkalainen viihde ja mainonta haluavt ennen kaikkea, että mustat miehet pariutuvat valkoisten naisten kanssa.

      Toisaalta on syytä ymmärtää, että pakolaisvirrat ovat tulleet jäädäkseen, ja jotenkin niiden kanssa on toimeen tultava. Mutta niin eurooppalaisilla kuin pakolaisillakin on tässä kova läksy opittavanaan.

      Näin voi olla, enkä väitä ettei pakolaiskysymykseen liity eettisiä dilemmoja. Jos ympäristökatastrofi tekee afrikkalaisia alueita elinkelvottomiksi ja ajaa kymmeniä miljoonia pakoon, en tiedä mitä tehdä. Viimeinen asia, mitä haluan on edes afrikkalaisvähemmistö. Mutta voidaanko ihmisiä jättää aivan oman onnensa nojaan? Sitten on toki Kiina, joka ei piittaa mistään ja jolla on omat suunnitelmansa Afrikan varalle.

      Olenkin joskus sanonut, että maahanmuutto voitaisiin lopettaa mutta kehitysapu moninkertaistaa. Olettaen siis, että kehitysapu edes toimisi.

      Poista
    6. Aivan, mutta ”massoittain yhteen tuominen” on se, mitä Žižek kriittisenä vasemmistolaisena vastustaa. Ja minä myös. Vain typerys kuvittelee, että sellainen sujuisi ongelmitta.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen juttu:

    Niin kommarit kuin monet uudessa oikeistossa katsovat globaalin kapitalismin vihollisikseen. Kansallismieliset kuten minä katsomme kommarien olevan pitkälti samassa veneessä kapitalistien kanssa; jos elämä on talousteoria, erimielisyydet koskevat ainoastaan sovelluksia. Kommarit taas kuten sinä katsovat juuri meidän olevan samassa veneessä pääoman kanssa; jos hierarkiat ovat ok, riidat koskevat ainoastaan kunkin oikeaa paikkaa tikapuilla.

    Vihaamme kokoomuslaisia rahamiehiä ja halveksimme kädenlämpöisiä liberaaleja, jotka eivät ole oikein mitään. Jaamme jotain, mutta katselemme toisiamme janan ääripäistä.

    Yksi on oikeassa ja toinen väärässä. Tai sitten kumpikin on vähän oikeassa ja vähän väärässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansallismieliset kuten minä katsomme kommarien olevan pitkälti samassa veneessä kapitalistien kanssa; jos elämä on talousteoria, erimielisyydet koskevat ainoastaan sovelluksia.

      Liiallista yksinkertaistamista. Nykyään voi vielä olla vulgaarimarxisteja, jotka näkevät asian noin, mutta vastustajaksi sopii ottaa aatesuunnan vahvin edustaja. Se kommunismi, jota esimerkiksi itse kannatan, ei näe elämän ”perustavaa” tai reaalista tasoa jonkinlaisena taloudellisten suhteiden kovana ytimenä – tämä näkemys on juuri palautumattoman ytimellisyytensä vuoksi yhtä ideologinen kuin myyttisin nationalismikin. Kommunismissa on minulle kysymys ennen muuta perspektiivistä ja ongelman nimeämisestä, ideologiakritiikistä, jonka perustavia hahmoja ovat Lacan, Žižek, Badiou ja tietysti varhaisempina jalustan valajina Adornon, Foucaultin ja Althusserin kaltaiset nimet. Freudin avaamaa horisonttia unohtamatta.

      Erimielisyydet eivät siten koske ”ainoastaan sovelluksia”, vaan oikeastaan juuri erimielisyydessä kiteytyy omalla tavallaan koko sosiaalisen kentän ratkaisematon. Aito vasemmistolaisuus on sitä, joka ottaa tämän ratkaisemattoman niine hyvineen, sovittamattomana, suostuen tulemaan sen puhuttelemaksi (jos nyt sallitaan tällainen heideggerismi).

      Poista
    2. Liiallista yksinkertaistamista.

      Noh, tiivistä sitä kaksi ideologiaa yhteen virkkeeseen ilman väkivaltaista kulmien tasoitusta.

      Kommunismissa on minulle kysymys ennen muuta perspektiivistä ja ongelman nimeämisestä

      Tästä uskoisin olevani samaa mieltä. Kapitalismi syntyi yhteiskuntien muodonmuutoksesta, teoria seurasi käytäntöä. Kommunismi taas syntyi teoreettisena reaktiona kapitalismin käytäntöön, se oli alkujaan yhteiskunnallinen diagnoosi.

      Minulla on tapana sanoa, että kommunismi on isäänsä vastaan kapinoiva lapsi. Fasismi oli hiukan järkijättöinen serkku, joka koetti laittaa niin isän kuin pojan pakettiin. Reaktionääri on sitten huvittunut muukalainen, joka on saapunut perheriidan keskelle.

      Poista
    3. En voi olla vastustamatta itseimartelevaa tapaa, jolla tuotat reaktionäärin skenaariossasi. Tässä pelissä kukaan ei ole ”huvittunut muukalainen”, koska kaikki ovat siinä kaulaansa myöten.

      Poista
    4. Kanavoin Nicolás Gómez Dávilan aforismia:

      The communist hates capitalism with the Oedipus complex.
      The reactionary views it only with xenophobia.

      Poista
    5. Oma versioni: The reactionary views capitalism with xenophobia which is marked by fantasmatic object of desire. As such it cannot hope to reach the truth of its project in the same way as communism can, as a truly radical betrayal of the Father.

      Poista

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.