Markkinatalous ja nykyvasemmiston ristiriita

Li Anderssonin mielestä markkinatalous sinänsä ei ole mikään ongelma. Jos Andersson ei viittaa markkinataloudella suoranaisesti kapitalismiin, lause on poliittisesti jopa aika ovela.

Jos haluaa kunnolla menestyä nykydemokratiassa, ei ole juuri varaa kritisoida kapitalismia julkisesti, saati tunnustautua sosialismin ja kommunismin kannattajaksi. Vasemmistoliiton on kuitenkin hankala esiintyä suorastaan kapitalismille myötämielisenä, sen verran painoa on historialla. Käytännössä se kuitenkin on hyväksynyt kapitalismin ja liberaalin demokratian jonkinlaisena kohtalona, jonka kanssa ei auta kuin tulla toimeen. Vallankumousta Vasemmistoliitto ei havittele.

Markkinatalous on kapitalismiin kuuluva elementti, jolla kuvataan tavaroiden ja palveluiden vaihtoa sekä kysynnän ja tarjonnan kohtaamista. Kapitalismissa markkinatalouden toiminta palvelee pääoman kiertoa ja kasautumista; kapitalismi on järjestelmä, jossa markkinatalous nykyään toimii. Kommunismissa markkinatalous kuuluu osaksi kommunistista suunnitelmataloutta, jota toteutetaan väestön materiaalisten ja sosiaalisten etc. tarpeiden (eikä siis pääoman tarpeiden) mukaisesti.

Niinpä kommunistikin voi yhtyä Anderssonin toteamukseen. Markkinatalous ei ole ongelma, kapitalismi on. Mutta tätäkö Andersson todella tarkoittaa? Vasemmistoliitto tuntuu jäävän puun ja kuoren väliin. Ei puolue, jonka dna:ssa elää näinkin selvä sosialistinen perintö, voi kannanotoissaan ryhtyä liian myötäsukaiseksi kapitalismille, vaikka se toiminnassaan onkin enää vaatimattoman reformistinen. Toisaalta liiallinen kriittisyys merkitsisi reformismin muodostumista aatteellisen johdonmukaisuuden rasitteeksi. Andersson itse sivuuttaa kysymyksen huomauttamalla, etteivät monimutkaiset ”ismit” ihmisiä kiinnosta. Sosialismia hänen ei näin tarvitse kiistää suoraan.

Tämä tasapainottelu paljastaa nykyvasemmiston keskeisen ristiriidan ja myös sen yhteiskuntaprojektin sisäisen antagonismin. Kapitalismin (ja uusliberalismin) näkökulmasta vasemmisto haikailee menneen hyvinvointivaltion lyhyeksi jäänyttä kulta-aikaa eikä sen projekti siksi ole uskottava: hyvinvointivaltion ylläpitäminen yhdessä globaalin pääoman kasaamisen kanssa on mahdotonta. Tässä skenaariossa vasemmisto vaikuttaa todellisuudentajunsa menettäneeltä vaatiessaan sosialidemokraattien tapaan sosiaalisesti oikeudenmukaista valtiota, joka samalla on kilpailukykyinen. Kabineteissa tiedetään, ettei hyvinvointivaltion käsitettä tarvita muuhun kuin siihen, että saadaan friedmanilainen ideologia (rikkaiden pöydistä valuu köyhillekin) juurrutettua niin sanottuihin kansan syviin riveihin. (Kansan kun ei irrationaalisuuttaan pidä alkaa häiritä ”demokratian” toimintaa.)

Kommunistien kannalta vasemmisto on pelkkä reformistinen kompromissi, johon tyytyvillä ei ole munaa myöntää avoimesti kapitalistisen järjestelmän ratkaisemattomia umpikujia ja sen dynamiikan laajamittaista tuhoisuutta. Siksi kommunistit voivat yhtyä vasemmiston kanssa vain sikäli kuin sen lyhyen kantaman tavoitteet palvelevat sosialismin projektia välillisesti. Sosialismin varsinaisessa todellistumisen vaiheessa nykyvasemmistolaista ideologiaa ei enää ihmeemmin tarvittaisi.

Kenties tässä umpikujassa piilee yksi syy nykyvasemmiston piirissä oireelliseen identiteettipolitiikkaan ja ”etnisen toiseuden” salaa ylenkatseelliseen palvontaan, jotka puolestaan osaltaan ovat synnyttäneet tyhjiötä vaihtoehtoiselle oikeistolle ja sen rasistiselle populismille. ”Kulttuurimarxismi” ei liity marxismiin paitsi ehkä jonkinlaisena marxismin negaationa, ennemminkin on kysymys monenlaisten ”postmodernististen” virtausten jähmettymisestä ja yhdistymisestä kristillisperäisen uhritietoisuuden patologiseksi ja hyperboliseksi laajentumaksi. Juuri tästä syystä liberaalivasemmisto ja Alt-right eivät muodosta autenttista vastakohtaparia, vaan kuuluvat yhteen ja samaan kapitalismin jälkiteollisen vaiheen mössöön, jolle todellisen vaihtoehdon voi muodostaa vain näistä radikaalisti poikkeava vasemmistolaisuuden muoto. Ennen muinoin se tunnettiin kommunismina, mutta nykyään voi sanoa myös ”autenttinen vasemmisto”.