Kuolema ja ylösnousemus

Kristinuskontulkintani keskiössä on negaatio, Jumalan kuolema. Ateismin ja ylösnousemususkon vastakkaisuuden miellän kristinuskon sisäiseksi jännitteeksi. Olennaisesti kyse on ratkaisemattomasta umpikujasta. Agnostismin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Ateismi on uskon ”autenttisin” muoto, jokainen kristitty on vähintään kaappiateisti.

Kuten tunnettua, tulkitsee Paavali Kristus-tapahtumaa Vanhan testamentin kultillisen uhrikuvaston kautta. Hän lainaa juutalaisesta temppelijumalanpalveluksesta metaforiikan ja doksat, joilla muotoilee pelastusopin. Jumalan kuoleman ja ylösnousemuksen tapahtumat lankeavat yksiin paavalilaisessa sovitusuhri-ideologiassa. Sovituksen kokonaisuus – uhraaminen ja uhrin toimitus – määrittää kuoleman ja ylösnousemuksen dialektiikan. Ylösnousemus yhdistää kuninkaallisen messianologian peruslähtökohdan uhripapilliseen näkemykseen.

Jumalan kuolema ja ylösnousemus sulkeutuvat Paavalilla erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Kultillinen kuvasto ohjaa tulkitsemaan ylösnousemuksen tapahtuman uhrin viemisenä ja valtaannousuna. Ristinkuolema on uhrin varsinainen uhraaminen. Tämä mahdollistaa paavalilaisen kokonaistulkinnan Kristus-tapahtumasta uhrin toimittamisena eli sovituksena.

Paavalin näkemyksessä on merkittävää se, ettei ylösnousemus muotoudu hänellä kuoleman traumaattista katkosta ylittäväksi kesyttämiseksi, joka jälkikäteen harmonisoisi Jumalan kuolemisen käsittämättömän (ateistisen) tapahtuman ja nimeäisi sen. Paavalilainen nimi Kristus-tapahtumalle ei ole ”ylösnousemus” vaan ”uhritoimitus”.

Uhrin toimittaminen (tai asetelman tulkitseminen sellaisena) on traumaattisen tapahtuman ritualisoitua uusintamista. Jumalan kuolema tulkitaan ideologisesti uhrauksellisen ja kultillisen kuvaston kautta. Traumaa ei voi sisäistää sellaisenaan, totuus vaatii muodokseen fiktiota. Vanhan testamentin myyttinen aines tarjoaa Paavalille välttämättömät elementit umpikujan hahmottamiseen. Toisaalta umpikuja ilmenee myös sijaisuhrin (syntiuhrin, kreik. ὑπερ) sisältämässä hirviömäisessä ajatuksessa ihmisen äärettömästä kiitollisuudenvelasta, jota ei ole mahdollista maksaa koskaan takaisin.

Juuri tämä ääretön velka, sen ideologia, perustaa lahkon ja sille tyypillisen näkemyksen ”kristityn elämästä”, jossa ”usko näkyy ja kuuluu”. Lahkon logiikka on yliminän logiikkaa, äärettömän ja yhä suurenevan velan maksamista, loputonta kiitollisuuden osoittamista kuolleista nousseelle sijaisuhrille, jolla (ei lainkaan yllättäen) on majesteetin hahmo.

Tässä ylösnousemus sinänsä viittaa taustalle kätkeytyvään umpikujaan: jos Jumalan kuolema ei tarkoittanut hänen olemisensa todellista loppua, tulee kiitollisuudenvelasta melkein silkka fetissi. Jumalan toistelema hellittämätön yliminävaatimus toimii potenssin puuttumisen peittävänä hälynä. Negaatio verhoutuu ameebamaiseen ”sielun kuolemattomuuteen”. (Anglosaksisen teismin vastaava ”ylevöitetty” versio kiteytyy mm. Graigin ja Morelandin esittelemässä ”substanssidualismissa”.)

Itse tulkitsen Kristus-tapahtumaa dialektisesti ja siten ideologiakriittisesti. Paavalilainen esimerkki ja koko kristinuskon traditio toki jo sellaista vaativat. Eiväthän pyhät kirjoitukset sitä varten ole, että niistä tarkistettaisiin, kulkeeko ajattelu oikeilla urilla. Niiden tarkoitus on opettaa ajattelemaan itse.

Mitä siis on ylösnousemus? Kierrän kysymyksen. Kerron, mitä se ei ole: vastakkaisuuksien yhteensovittamista ja alkumuodon palauttamista korkeammassa potenssissa. (Tämä olisi myös ”pakanallinen” ajatus, ”elämän kiertokulun” myytin uusintamista.) Ylösnousemus ei ole ”Jumalan uudelleen asettamista olemisensa täyteydessä” – kuolema on todellinen ja lopullinen. Teesi, antiteesi ja synteesi -triadin kolmas ja viimeinen momentti ei ole teesin ja antiteesin sulautumista ja täydellistymistä, vaan antiteesin jättämistä silleen, muodon etusijaistumista sisällön rikkauden kustannuksella.

Ehkäpä Jumala itse, absoluuttina, on tullut oman vastakkaisuutensa merkitsemäksi ja on siihen peruuttamattomasti takertunut. Tämä tulkinta ei ratkaise ristiriitaa, vaan asettaa sen oireen kaltaiseksi lähtökohdaksi. Samalla se vapauttaa ajattelemaan kristinuskon traditiota relevantilla ja puhuttelevalla tavalla.