Kaksiulotteinen maailma ja pyhä ulkopuolisuus V-VII

(Luvut I-II löytyvät täältä, III-IV täältä.)

 

V

Buddhan opista poiketen Philippen todellisuuskäsitykseen ei vaikuta sisältyvän maailmasta vapautumisen tai maailman voittamisen kaltaista murroskohtaa. Marsin ja Venuksen systeemissä on kuitenkin voittajia ja häviäjiä, ja näiden muodostama armoton hierarkia tuo mieleen Siddharthan kohtaaman lapsi-ihmisten elämänarjen, sansaran:

Silloin hänessä heräsi hetkeksi tietoisuus siitä, että hän vietti omituista elämää, että kaikki hänen toimensa olivat pelkkää leikkiä, että hän tosin oli hilpeällä mielellä ja tunsi silloin tällöin iloa, mutta että todellinen elämä sittenkin virtasi hänen ohitseen häntä koskettamatta. … Ja muutaman kerran hän pelästyi näitä ajatuksiaan ja toivoi, että hänenkin toki suotaisiin kiihkeästi ja koko sydämellään osallistuvan kaikkeen tuohon arkiseen, lapselliseen touhuun, todella elää, todella toimia, todella nauttia ja elää, eikä seistä tällaisena katselijana tuon kaiken vieressä.

Myös Philippe on Siddharthan tapaan sivustatarkkailija, joka pohjimmiltaan halveksii ympärillään leviävää lapsi-ihmisten todellisuutta kykenemättä osallistumaan maailman läpäisevään nautinnon virtaan, seksin ja kaupankäynnin huumaavaan meteliin. Sekä Philippe että Siddhartha jakavat nautinnosta osattomaksi jäämisen neuroottisen ahdistuksen, mutta vain Siddhartha pystyy lopulta palauttamaan toimijuutensa ja kohoamaan sansaran aiheuttamasta masennuksesta.

Kenties Siddharthan olemisen lähteille kurottava sielunvaellus onkin vain etuoikeutetun yläluokan äärimmäinen larppauskokemus, jotain mikä ei koskaan avaudu Philippen lässähtäneelle todellisuudelle – mutta haluaisin tulkita toisin, vaikka tunnustankin jääväni tässä epävarmaksi; ehkä Philippe on oikeassa, ehkä hänen oppinsa on se, mitä meidän aikamme tarjoaa Buddhan uusliberalisoituna tehokuurina, koneistona, joka Esa Saarisen filosofian tapaan lupaa tyyneyttä ja ajelehtivissa ajatuksissa seikkailevaa mielenrauhaa kaikille voittajille.

On kieltämättä hankala kuvitella sansarasta vapautuneen Siddharthan nykyaikaista vastinetta. Millainen ihminen tämä olisi? Buddhalaisuutta fanittava julkkismiljardööri, joka laajentaa tajuntaansa mikrodosettamalla ja vetäytymällä vuoristohuvilaansa meditoimaan? Mitä muuta tämä tarkoittaisi kuin nykyisen järjestelmämme ruumiillistuman kohottamista järjestelmän logiikasta vapautumisen metaforaksi? Ja eikö juuri tämä ole Philippen halun ja nautinnon viheliäinen umpikuja, rahalla ostettua, etuoikeuksilla saavutettua (ja tyypillisesti neroutena juhlittua) ulkopuolisuutta, kuninkaiden ja alamaisten ikuinen järjestys?

 

VI 

Philippen tilanne vertautuu ainakin jossain määrin Arosuden Harryn voimattomaan ahdistukseen. Harry Haller on 1920-luvun eurooppalainen kulttuuri-ihminen, jota ajan nouseva nationalistismilitaristinen kiihkoilu inhottaa ja kammottaa. Philippe puolestaan vihaa kapitalismia (vaikkei ehkä täysin tiedosta sitä). Harry saa maistaa vapautta oppiessaan näkemään ajattelunsa naurettavuuden, mutta Philippelle tällainen reitti vaikuttaa mahdottomalta.

Kumpikin ovat jo alun alkaen ulkopuolisia, halukkaita pitämään kiinni kärsimystä tuottavasta fantasiastaan, joka molemmille näyttäytyy objektiivisena todellisuutena tai sen hyväksymisen välttämättömänä seurauksena. Harrylle hänen fantasiansa paljastuu fantasiana naurun lävistäessä sen, Philippe ei kykene irtautumaan samantekevyyden impotentista sfääristä, vaikka jollain tasolla ymmärtääkin oman naurettavuutensa.

Tämä johtaa kyselemään painokkaasti, kadottaako kapitalismin maailmattomuus myös mahdollisuuden etäännyttävään ja vapauttavaan nauruun. Onko Halujen taistelukenttä pätevä aikalaiskuvaus, vai päästääkö se itsensä liian helpolla, saavuttaako se tehonsa silkalla nokkeluudellaan vaikka tarjolla olisi aitoa syvällisyyttä? En ole varma vastauksesta, en ehkä edes kysymyksestä. Viime kädessä tämä tarkoittaa myös sen kysymistä, onko Philippen umpikuja meidän umpikujamme. Ja kärjistäen: Onko Siddharthan tai Harryn vapautumiskertomuksilla meille mitään opetettavaa?

Siddharthaa, Harrya ja Philippeä yhdistää toisiinsa myös maailmaan (tai maailmasta) eksyminen. Arosuden lopussa eksyminen kuvataan kauhistuttavana mutta myös vapauttavana, samoin Siddhartha päätyy tyyneyteen epävarmuuden ja häilyvyyden, jatkuvan muuttumisen keskellä. Philippe sen sijaan eksyy, koska kaikki on käynyt samantekeväksi. Philippen eksymisellä ei ole vapauttavaa potentiaalia, vapautumisen mahdollisuus ei siihen sisälly. Hän ei kykene avaamaan tunteitaan ulkopuolelle, eikä ylipäätään ole yhteydessä tunteisiinsa – siksi hän kadottaa yhteyden myös maailmaan, jolla ei enää ole mieltä tai mielialaa. Tämän kaltaisessa ”objektiivisuudessa” vapauttava nauru jää lähinnä patologiaksi, väärän tietoisuuden langettamaksi harhaisuudeksi.

  

VII

Myös Pentti Linkola oli tunnetusti onneton ja masentunut ihminen, yksinäinen oikeassa olija, joka tiesi, millaisessa maailmassa elämme, eikä voinut lakata kärsimästä. Eikä olemasta oikeassa. Kuten Taneli Viitahuhta kirjoittaa, Linkolan (tyypillisesti intellektuelleihin vetoava) paatoksellisuus kätkee hänen ajattelunsa sisäistetyn luokkavihan ja kohdistaa katkeruuden yksinkertaistettuun viholliseen, tässä tapauksessa liberaaliin kulutusyhteiskuntaan. Viitahuhdan mukaan Linkolan ajattelua määrittelee ”avoin historiattomuus ja polttava kaipuu herran asemaan”:

häntä ajaa omakohtaisen tappion tunne, mutta tämä tunne on ylevöitetty ja sen alkuperä kätketty. Kokemuksensa Linkola päästää ilmoille ainoastaan sen tuottamien reaktiivisten ja tuhovoimaisten fantasioiden muodossa. Avain Linkolan ajatteluun ei siis ole luonnonsuojelun välttämättömyys, vaan henkilökohtainen kokemus vääryydestä, luokka-aseman menetyksestä. Tämän kokemuksen hän projisoi luontoon ehdottomien arvojen ja lakien muodossa.

On ehkä aiheellista kysyä, tulisiko Philippen katkeruutta ja itseinhoa lukea samaa taustaa vasten. Linkolasta poiketen Houellebecqin protagonisti kääntyy sisäänpäin: hän tunnistaa itsensä kyvyttömänä liberaalina, joka on jo menettänyt tai menettämässä otettaan voittajien maailmasta, vaikka yhä roikkuu sivustalla mukana. Eikä hänenkään maailmassaan ole muuta kuin historiatonta välttämättömyyttä, Marsin ja Venuksen kahtalainen mutta tiukasti yhteen lankeava painajaismainen koneisto, jonka (ehkä ainoana kuviteltavissa olevana) vaihtoehtona näyttäytyy Houellebecqin romaanissaan Alistuminen (2015) hahmottelema kyyninen islamisaatioskenaario, velton liberalismin oudon halukas antautuminen tiukalle uskonnolliselle autoritarismille.

Sekä Linkolaa että Philippeä työntää umpikujaan ja masennukseen välttämättömyys, jota voi luonnehtia poliittisen mielikuvituksen puutteeksi. Aihe, joka on liian laaja käsiteltäväksi tässä, epäilemättä – ja kuitenkin tekee mieli kysyä (ja jättää kysymys avoimeksi), onko tämä mielikuvituksen puute eräiden ”vaikuttavien henkisten rakennelmiemme” oire vaiko peräti yksi näistä rakennelmista, siinä määrin mielenmaisemaamme sisäistetty, ettemme huomaa sitä rakennetuksi tai puutteeksi ensinkään.

Philippe katsoo alaspäin, niin tekee myös Linkola, ja molemmista kohoaa outo yhdistelmä säteilevää voimaa ja sietämätöntä heikkoutta. Edes Philippe ei ole täysin kyvyttömyytensä merkitsemä; pikemminkin hänen avuttomuuttaan sävyttävät ylenkatse ja katkeruus, väärin ymmärretyille neroille tyypillinen.

Neron ulkopuolisuus on aina pyhää ja sankarillista, siihen liittyy oikeassa olemista, ja olennaisesti kyse on (tietenkin) fantasiasta. Vaikka ”postmodernismi” onkin dekonstruoinut neron myyttiä ahkerasti, se ei ole onnistunut tekemään siitä selvää, päinvastoin: valtavirtamedian ja populaarikulttuurin kuvastot tuottavat neroutta liukuhihnalta, meidät ympäröidään voittajayksilöillä, eikä edes nerouden ironisointi ime myytiltä voimaa, vaan näyttää vain vahvistavan sitä.

Sekä Arosusi että Siddhartha viittaavat vapauttavaan nauruun ja egon/minän kadottamiseen. Nekin puhuvat ulkopuolisuudesta, mutta tässä ulkopuolisuudessa ei välttämättä ole mitään pyhää tai sankarillista. Kyse ei ole niinkään nerollisen subjektin riippumattomuudesta tai itseriittävyydestä kuin tunteiden avaamisesta ulkopuolelle, radikaalista riippuvaiseksi tulemisesta, tien seuraamisesta kaiken sankarillisuuden ja yleisyyden tuolla puolen. Tai kenties voi yhtä lailla puhua tieltä poikkeamisesta. Eksymisestä, jota tarvitaan, jotta yhteys tunteisiin säilyy ja vahvistuu. Mutta voiko epävarmuutta seurata? En tiedä, eikä tätä kai voikaan tietää.

On ymmärrettävää, että neron myytti voi hyvin ja houkuttelee etenkin taiteilijoita samastumisleikkeihin, herran ja narrin salaiseen hovirakkauteen, vanhaan tunkkaiseen taiteilijan ja porvarin yhteiseen jakomielisyyteen, jossa kumpikin osapuoli voittaa sillä hinnalla, että suostuu pääoman palvelijaksi. Tämän voi hyvin nähdä vakavana älyllisenä rajoituksena, joka huuhtoo pois moraalittoman uteliaisuutemme ja korvaa sen huomaamattomalla dogmaattisuudella. Nykyaikana nerous alkaa myös yhä läpinäkyvämmin vaikuttaa ennen muuta patriarkaatin ikiomana fantasiana, ylimpänä maskuliinisuuden ja riippumattomuuden ideaalina. Kun myytin riisuu, paljastuu hukkaan joutunut (mies)lapsi, joka on kadottanut yhteyden tunteisiinsa ja juhlii poikkeusyksilöyttään oman älynsä luomassa tyhjiössä.