Kaksiulotteinen maailma ja pyhä ulkopuolisuus III-IV

(Luvut I-II löytyvät täältä.)

 

III

Halujen taistelukentän modernissa maailmassa se, mitä Hermann Hesse kuvaa Arosudessa ja Siddharthassa, näyttää mahdottomalta. Arosusi on (lievetekstiä siteeraten) ”muistomerkki 1920-luvun eurooppalaisesta sielunkriisistä”, kertomus ajattelijasta ja taiteilijasta Harry Hallerista, ”joka on menettänyt otteensa elämään”. Haller haaveilee itsemurhasta, muttei uskalla ryhtyä siihenkään. Lopulta hän kohtaa ymmärtäjänsä kauniista kurtisaanista Herminestä, joka opastaa hänet kirjakammionsa pimeydestä ja voimattomasta kamppailustaan ihmisten keskuuteen, aistinautintoihin ja ylenpalttisuuteen. Kertomus päättyy emansipatorisesti: Harry löytää kärsimystensä tarkoituksen ja oppii ”läksyistä vaikeimman”, itselleen nauramisen taidon. Ja Arosuden nauru onkin vapauttavaa ja pelotonta; Halujen taistelukentässä, 1990-luvun ”sielunkriisiromaanissa”, siitä on jäljellä enää sapekas hymähdys. Maailma on kutistunut kaksiulotteiseksi.

Kaksiulotteisessa maailmassa syvyysulottuvuus jää tyhjäksi älyllisyydeksi, jolle uteliaisuus ei enää tarjoa tarttumapintaa tai merkityksiä. Arosuden protagonisti Harry vapautuu ulkopuolisuuden ja kuulumattomuuden itseriittoisesta melankoliasta kohtaamalla ”joukkonaurun, kaamean, kuvaamattoman naurun todellisuuden tuolta puolen”. Näin hän lopulta, egonsa kuolemassa (tai sen mahdollisuudessa), aavistaa paradoksaalisella tavalla tarkoituksensa: ”olin valmis alkamaan pelini alusta vielä kerran, valmis maistamaan vielä kerran sen tuskaa, kauhistumaan sen tarkoituksettomuutta, valmis vielä kerran ja monen monta kertaa vaeltamaan läpi oman itseni helvetin”.

Mutta onko 1900-luvun lopun anonyymi, ylikansallisen pääoman ja kaikkialle työntyvän markkinalogiikan orjuuttama insinööri – Halujen taistelukentän kertoja – todella Harry Hallerin kohtaamien moneuksien lohduton johtopäätös, vuosikymmenien mittaisen seikkailun banaali lopputulos? Houellebeqcin kirja on hauska ja viihdyttävä, mutta Hesse tuntunee monesta nykylukijasta ylikorostuneen filosofiselta ja kenties paatokselliseltakin. Tekee silti mieli kysyä, onko juuri Halujen taistelukenttä kaikessa hirtehisyydessäänkin salaa teos, joka ottaa itsensä ja maailman turhan vakavasti, hiukan samaan tapaan kuin masentunut ihminen, jolle maailma kutistuu pelkäksi tyhjäksi ja latteaksi minuudeksi vailla merkityksen keveyttä ja painoa.

Houellebecqin minäkertojan todellisuus esittäytyy myyteistä tyhjentyneenä, illuusiottomana epäpaikkana, jossa järjestelmän siunaama kyyninen laskelmointi muodostaa kaiken läpäisevän ekonomian: sekä talous että seksi perustuvat markkinalogiikkaan, viime kädessä eriarvoisuuteen ja alistamiseen, joiden oikeutusta kukaan normaali ihminen ei kykene epäilemään. Poikkeusyksilö on ikään kuin lahjomattoman älynsä eristämä diletantti; hänen ulkopuolisuudestaan puuttuu neron sankarillisuus ja monumentaalisuus – voisi sanoa: pyhyys. Hän on patologinen tapaus. Nerouteen hänet yhdistää kuitenkin eräänlainen näkijyys, kyky tajuta todellisuudessa se, minkä muut kieltävät tai hyväksyvät ajatuksettomasti. Diletantin hänestä tekee yhtäältä luovan omaperäisyyden riittämättömyys, toisaalta maailma, jossa taiteellinen kyvykkyys on jo menettänyt mahdollisuutensa avata uusia merkityksiä. Romaanin kohtaloksi jää kaiken latteuden kiteyttäminen, ihmissuhteiden markkinaehtoistumisen seurauksien lakoninen kirjaaminen.

 

IV

Esitän nyt naiivin kysymyksen. Osaako Halujen taistelukentän protagonisti (kutsukaamme häntä vaikkapa Philippeksi) nauraa itselleen, ja pitäisikö hänen osata? Arosuden mieleenpainuva loppuhuipennus vie Harryn salaperäiseen maagiseen teatteriin, jossa oleminen paljastaa itsensä kammottavassa naurussa ”todellisuuden tuolta puolen”. Hän on valmis aloittamaan uudestaan, vielä kerran ja ”monen monta kertaa”. Halujen taistelukentän lopussa Philippe vaeltaa Mazasin valtionmetsän halki kohti Ardèchen (olemisen?) alkulähteitä tietämättä tai välittämättä, ”missä lähteet ovat, kaikki näyttää nyt samanlaiselta”. Hän tuntee ”raivokkaana ilon mahdollisuuden”, mutta toteaa kaiken olevan jo ohi. Seikkailut on seikkailtu.

Philippe sanoo pilkkaavansa, mutta samalla myös kunnioittavansa itseään: ”Miten monia vaikuttavia henkisiä rakennelmia pystynkään tuottamaan! Miten puhdas kuvani maailmasta vielä onkaan! Runsaus, joka tekee sisälläni kuolemaa, on kerta kaikkiaan valtava; minun ei tarvitse hävetä itseäni, sillä olen yrittänyt.” Mutta eikö juuri suljettu Marsin ja Venuksen systeemi, alistamisen, seksin ja markkinalogiikan täydellisen rikkumaton järjestys, ole yksi Philippen vaikuttavista henkisistä rakennelmista?

Siirrytään hetkeksi Hessen toisen teoksen Siddharthan äärelle. Romaani on kertomus kohtaloaan etsivästä brahmaanipapin pojasta, tyyliltään Arosutta symbolisempi ja pelkistyneempi. Monipolvisella vaelluksellaan päähenkilö Siddhartha kohtaa Buddhaksi kutsutun Gotaman, pyhän miehen ja aikansa viisaimman opettajan, jonka hän tätä tarkkaillessaan havaitsee tosiaan olevan ”totuudellinen vähäisintä sormenliikahdustaan myöten”. Siddharthasta ei kuitenkaan tule Buddhan seuraajaa, vaikka kaikki tämän opissa on ”täydellisen selkeätä, todistettua” ja vaikka se näyttää ”meille maailman täydellisenä, yhtäjaksoisena, milloinkaan katkeamattomana ketjuna”:

Mutta nyt, tämän saman oppisi mukaisesti, tuo kaikkien asioiden ykseys ja johdonmukaisuus katkeaa kuitenkin yhdessä kohdassa, tähän yhtenäiseen maailmaan virtaa pienestä aukosta jotakin vierasta, jotakin uutta, jotakin, jota ei ollut ennen ja jota ei voi osoittaa eikä todistaa: tämä jokin on sinun oppisi maailman voittamisesta, vapahtamisesta. Ja tämä pieni aukko, tämä pieni katkeama murtaa ja kumoaa jälleen koko tuon ikuisen ja yhtenäisen maailmanlain.

On mielestäni merkillepantavaa, ettei Siddhartha esitä suoraa kritiikkiä Buddhan oppia kohtaan, vaan päinvastoin tunnustaa sen johdonmukaiseksi ja virheettömäksi. Buddha ei ole väärässä: hänen systeeminsä on eheä ja täydellinen, eikä sitä voi kumota millään vastakkaisella todistelulla. Jotain samaa on Philippen itselleen rakentamassa monoliittimaisessa kapitalistisessa koneistossa, jota sopii ironisesti luonnehtia ”vaikuttavaksi henkiseksi rakennelmaksi”; voimmehan helposti kuvitella Philippeä vastaan asettuvan epätoivoisen liberaalin, joka ihmiselämän rikkautta ja merkityksellisyyttä puolustaessaan saa vastaansa kapitalismin järkkymättömän ja yhtenäisen maailmattomuuden lain. Kun Philippe vain viittaakin tuohon lakiin ja osoittaa sen elinvoimaisuuden ahdistavassa maailmassamme, humanistimme katoaa samaan kuiluun kuin merkityksetkin. Sekä Buddhan että Philippen laki ovat aukottomia. Ne asettavat maailman syiden ja seurausten ketjuna, yhtenäisenä koneistona, jota voi ihailla tai inhota, muttei varsinaisesti kumota. Se, mikä kumoaa täydellisen opin, on vieras, ulkoinen todellisuus: monoliittiin kuuluva rakenteellinen bugi ja tukkimaton vuotokohta. Siddharthan kritiikki on kohteliaisuudessaankin radikaali ja uskalias, sillä se asettuu Buddhaa vastaan väittämällä, ettei järjestelmää tarvitse kumota millään todistelulla – pelkkä todellisuus riittää tekemään sen.

Philippen Mars ja Venus -monoliitin laita on samoin. Ei ole tarpeen esittää oppineita humanistisia latteuksia ihmiselämän syvyydestä saati pyhyydestä, Mars ja Venus kaatavat itse itsensä heti, kun todellisuus vuotaa sisään. Philippe ei kuitenkaan tiedä tai halua tietää tästä mitään. Kenties hän on liian vaikuttunut opistaan, kaikessa ironisuudessaankin aivan liian vakava ja itseensä mieltynyt, ulkopuolisuuteensa ja poikkeuksellisuuteensa ihastunut, elämänfantasiansa salainen uhri ja sankari, joka ei todella tahdo eksyä – ei edes Ardèchen alkulähteille…