Kysymisen arvoiset kysymykset

Metafysiikan kieltäminen ilmenee populaarikeskustelussa tyypillisesti fysikalistisen ja naturalistisen maailmankuvan kannattajien puheenvuoroissa. Esimerkiksi kuuluisan fyysikon Sean Carrollin mukaan kysymys olemassaolomme alkuperästä on niin merkityksetön, ettei sitä sovi edes esittää: universumi vain on olemassa ja siinä kaikki. Nykyisen, 1800-luvun kysymyksenasetteluihin jumittaneen ateismin valossa asenne on toki johdonmukainen. Koska tieteellinen diskurssi ei kykene avaamaan metafyysistä horisonttia eli johtamaan metodinsa rationaalista perustaa turvautumatta metafysiikkaan itsensä ulkopuolella, Carrollin väite on tavallaan ymmärrettävä. Ellei naturalistinen maailmankäsitys perustu muuhun kuin implisiittiseen metafyysiseen väittämään, jota se ei omista lähtökohdistaan kykene perustelemaan – siihen, että luonto on kaikki, mitä on olemassa – yksi mahdollisuus on kieltää kaikenlaisen metafyysisen kysymisen mielekkyys.

Carrollin ratkaisu tarkoittaa käytännössä paitsi perimmäisten kysymysten julistamista merkityksettömiksi, myös sen tunnustamista, ettei sen enempää uskonnollinen kuin ateistinenkaan orientaatio perustu muuhun kuin inhimilliseen järkeilyyn. Ihmisjärjen tuolla puolen ei ole merkityksellistä maailmaa; kyse on vain siitä, kykeneekö ihminen tuottamaan maailmaan sellaisia merkityksiä, jotka edistävät lajimme kukoistamista. Ei ole tarpeen tietää, miksi lajimme tulisi kukoistaa, sillä tämä kysymys on yhdentekevä juuri sikäli kuin kysymys alkuperästämme on vailla merkitystä. Lajimme vain tulisi kukoistaa, siinä kaikki.

Sama koskee kysymystä moraalin ja etiikan olemassaolosta sekä viime kädessä myös siitä, millainen elämä on elämisen arvoista. Vastauksena on pelkkiä latteuksia: moraali on evoluution ohjelmoima lajin selviytymistä edistävä illuusio tai pakkomielle (eikä ole mahdollista edes tietää sen olevan sitä); sellainen elämä, joka edistää lajin selviytymistä, on elämisen arvoista (vaikka on turha kysyä, miksi); tietoisuuden olemassaolo on mahdollisesti ratkaisematon arvoitus (jonka tiede kenties aikanaan selvittää).

On helppo nähdä, mitä tämä kaikki tarkoittaa sekä tieteenfilosofian että -etiikan kannalta. Tiede mieltyy yhtäältä riippumattomaksi erityisalueeksi, joka vain ”toimii” vailla tarvetta sitoa sitä minkäänlaiseen ajattelulliseen perustaan. Toisaalta ”toimiminen” tarkoittaa samalla kyseisen diskurssin etusijaistettua pääsyä ”totuuteen” – muutenhan ei olisi mahdollista tietää, mitä edes tarkoittaa se, että tiede on toimivaa ja kykenee ratkaisemaan todellisia ihmiselämään ja tietämiseen liittyviä ongelmia tai ylipäätään tuottamaan merkityksellistä tietoa, siis vaikkapa luomaan malleja, jotka jollain tavalla ovat yhtäpitäviä havaitun todellisuuden kanssa.

Ongelmaksi muodostuu se tosiasia, ettei tiedettä sen enempää kuin ihmiselämää laajemminkaan ole juuri mahdollista irrottaa metafysiikasta. Historiallisesti tieteellinen tarkastelutapa kaikessa nykyisessä moninaisuudessaan on lähtöisin metafysiikan kysymyksenasetteluista. Monet ihmiset kohtaavat elämässään tilanteita, joissa perimmäiset kysymykset nousevat esiin lähes vastaanpanemattoman voimallisina, eivät vain rationaalisina haasteina vaan kaiken älyn ja tunteen sitovana ahdistavuutena, jota sävyttää kuoleman kaltainen kiireen tuntu, kokemus ihmiselämän katoavuudesta ja sen herättämästä intohimoisesta epätoivosta.

Carrollin ja kaltaistensa vastaus tähän epätoivoon ja intohimoon vaikuttaakin lähes patologisen tylyltä. Vastauksen takana on tiedon arvovalta, mutta tämä on pelkkä tyhjä merkitsijä, joka kiinnittyy paikoilleen oman lausumisensa aktilla. Kiistatta myös metafysiikka voi toimia (ja usein toimii) samoin. Lacan ei suotta kutsu filosofiaa ”kiehtovaksi hankkeeksi herran hyväksi”. Toisaalta filosofia (ja siten metafysiikka) voi toimia myös kriittisen kysymisen hyväksi eli hysterisoida kulloistenkin mestarien arvovallan, saattaa sen liikkeeseen. Filosofian ei tarvitse olla tottelevaista.

En siis vaadi metafysiikkaa omaksumaan tiedollisen mestarin positiota, kun väitän perimmäisten kysymysten olevan relevantteja. Ne ovat relevantteja pikemminkin siinä merkityksessä, etteivät ne ole jäännöksettömästi samastettavissa konsumeristisiin, markkinaehtoisiin tai terapeuttisiin diskursseihin. Niissä on outoa itsepintaisuutta: silloinkin, kun asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, perimmäiset kysymykset työntyvät esiin jonkinlaisena kohteettoman puutteen kaltaisena. Negaatio on kuin reikä, johon ei ole olemassa sopivaa vastakappaletta. Reiän olemassaolon voi aina kiistää: sehän ei ole osa aineellista todellisuutta eikä sellaisenaan havaittavissa. Kuitenkin se taivuttaa todellisuuden ympäriltään niin, että on mielekästä puhua sen merkityksestä ja hullua kiistää se.

Jos perimmäisten kysymysten avaamat horisontit ottaa vakavasti, on kysyttävä, viittaavatko ne mihinkään itseisarvoiseen, siis viime kädessä Hyvään. Ateistisen tulkinnan valossa olisi johdonmukaista väittää, ettei näin ole. Jäljelle jää välinearvo, minkä illuusiottoman realismin hyve vaatii tunnustamaan; toisaalta mikäli näin tekee, menettää Hyvä kykynsä ankkuroida merkityksiä ja arvostelmia. Mitä merkitystä Hyvällä on silloin, ja mitä väliä on illuusiottomalla realismilla? Voimme toki Nietzscheä seuraten mieltää, kuten Deleuze tekee, korkean ja alhaisen kaltaiset arvot differentiaaleiksi, jolloin kyse ei ole suoraan arvoista vaan jostain, mistä arvot itsessään ovat peräisin. Näkemys merkitsee perimmäisyyden ajattelemista metafysiikan kritiikin kautta. Perustallisuus torjutaan ajattelun liikkeen nimissä.

Näkemys edellyttää, ettei arvojen ajattelemisella sinänsä voi olla varsinaista kriteeriä. Kriteerit toki väistämättä asettuvat, mutta kyse on vain voimasuhteista: siitä, millaisia voimia kulloinenkin ajateltava asia tai ilmiö kerää itseensä ajattelutapahtumassa. Pidän tätä näkemystä spesifissä kritikē tekhnēn mielessä käyttökelpoisena. Ajatteleminen on liikettä, kritiikki ajattelun mahdollinen metodi. Metafysiikan kritiikki on perusteltua, mutta onko sen viraltapano näin yksinkertaista? Mannermaisen ajattelun historia ei mielestäni tue johtopäätöstä. Perustan korvaaminen kuilumaisella Abgrundilla, olipa kyse destruktiosta tai dekonstruktiosta, ei nähdäkseni kykene ohittamaan logiikkaa, jota pyrkii kritisoimaan. Se törmää joka tapauksessa etiikkaan, kysymykseen siitä, minkä kaiken edessä sopii olla avoin.

Metafyysistä järkeilyä, kuten mitä tahansa ajattelua, jäsentää luonnollisesti diskurssi, jossa on omat annettunsa. Kritiikki on tarpeen diskurssin rajoja koetellessa. Metafysiikan kritiikkiin kuuluu annetun problematisoiminen ylipäätään, siis itsestään selvänä näyttäytyvään kohdistuva hysterisaatio, sen saattaminen liikkeeseen. Kyse on siten aina interventiosta, joka on puolueellista ja jolla on kriteerit. Tämä ei kuitenkaan johda totuuden katoamiseen, vaan sen toisin hahmottumiseen. Niin kauan kuin on olemassa totuus, palaa metafysiikka aina uudelleen. Sen kysymykset eivät vanhene, vaan artikuloituvat uusissa haltuunotoissa, mikä pakottaa myös kritiikin uusiutumaan.