Sarja pikaisia fragmentteja
Li Andersson twiittaa: ”Yhteiskunnan uudistumiseksi politiikkaan
tarvitaan visioita, uutta ajattelua ja avauksia. Vaikeaa niitä kuitenkin on
tehdä, jos keskusteluilmapiiri on sellainen, jossa kaikki uudet ideat ihmisten
hyvinvoinnin lisäämiseksi heti tyrmätään liian ’kalliina’ tai ’mahdottomina’.”
Andersson on tietenkin tavallaan oikeassa. Asetelma olisi kuitenkin radikalisoitava
muotoon: ”Politiikan uudistamiseksi yhteiskuntaan tarvitaan uutta ajattelua.”
Uuden saapuminen yhteiskunnalliseen todellisuuteen on tietenkin aina jo
poliittinen kysymys, ja ennen muuta uudenlainen
poliittinen kysymys – paradigma, joka väistämättä muotoilee uusiksi
suhteemme vakiintuneisiin tapoihimme ja peruskäsitteistöömme (kuten hyvinvointi
ja sen ”lisääminen”).
Kuinka tällainen uuden tuleminen voisi mahdollistua?
Parlamentaaris-demokraattisen nykypolitiikan puitteissa? Tuskin. Olkaamme
rehellisiä yksinkertaisuuteen saakka: kaiken on lähdettävä massoista; ja samaan hengenvetoon on asetettava proletariaatin käsite uudelleen.
Andersson tulee ironisella ja implisiittisellä tavalla viitanneeksi
twiitillään Rinteen hallituksen tosiasialliseen ongelmaan: siihen, ettei sillä
ole ainuttakaan todellista vaihtoehtoa tai visiota niin kauan, kuin kyse on
pelkästä dogmaattisesta ”demokraattisen” järjestyksen kehyksiä ylläpitävästä ja
uusintavasta reformismista. Kun ”keskusteluilmapiiri” on huono, ei näytä jäävän
muuta vaihtoehtoa kuin ”tylyydestä” valittaminen.
Samaa establishmentin ja valtavirtapolitiikan tunkkaisuutta uhoaa
tekopyhä surunvalittelu ”politiikasta, jossa ei enää saa unelmoida” – mistä
muusta tässä muka on kysymys kuin sen salaisesta tunnustamisesta, että oikeisto
ja vain oikeisto on edelleen se, jonka diskurssi on ainoa legitiimi ”kovien
poliittisten tosiasioiden” mediumi?
Ei taaskaan pidä ymmärtää väärin; pidän Li Anderssonia koko eduskunnan pätevimpänä
poliitikkona. Ongelma ei ole Andersson, vaan ”demokratia”, joka sanelee sen,
kuinka politiikka – Anderssoninkin – tapahtuu.
Jos politiikka joskus emansipoituu (toisin sanoen irtautuu pääoman
logiikasta) ja tulee aidosti massojen
politiikaksi, haluaisin uskoa Anderssonin olevan siellä, missä
vasemmistolaisuus tajuaa, ettei sillä aidon kriittisen diskurssin herättääkseen
ole varaa kuin yhteen hypoteesiin: kommunismiin.
Onhan se niinkin, että oikeiston kova linja ei hallitse diskurssia ihmisten mielissä ja on näin aina hieman tappiolla demokratian kehityksessä. Vasemmiston edustama se kolmas tie onkin ollut se millä uusliberalismin karvas kalkki on saatu ilman suurta yskäisyä nieltyä alas, ainakin länsimaissa. Tätä kautta varmaan tarkoititkin, että sosiaalidemokratia epäonnistuu kun se joutuu alistumaan tuotantosuhteiden vallalle. Itse kuitenkin uskon kanssa vahvasti emansipaatioon joka tapahtuu syndikalismin ja sosdem ns. perinteisin keinoin. Historiassa on myös tilanteita missä suunta oli oikeaan päin 60-80l köyhyyden voittaminen, järjestäytyminen ja hyvinvointivaltio oli todella voittamassa markkinoitten valtaa ja suunta olisi ollut hyvin lähelle luovaa sosialismia ja miksei sitä kautta kommunismiin saakka..
VastaaPoistaEsimerkiksi markkinataloudessa osuuskuntien kautta voitaisiin monellakin sektorilla vallata markkinoitten sisällä yksityisomisteiset tuotantovälineet. Onhan siitä vissiin ihan tutkimustakin, että nämä tehokkuudessa voittavat yksityisomisteiset osakkeenomistajat ainakin briteissä muistan lukeneeni jossain oli tällaista.
Tulevaisuuden historia tuo myös ulkoisia tekijöitä, kuten ilmastonmuutos joka voisi toimia melkein kuin maailmansodan tai suuren laman tavoin äkkinäismäisten muutosaaltojen tuojana.
Työkalut löytyy.. ja olosuhteet kun on suotuiset, muutos kohti pääomasta vapautumista ja parempaa huomista voi olla todellakin näinkin mahdollinen. Antamasi kuvaus tuntuu kärsivän kliseisestä kommunistisesta tunkaisesta determinismistä, kenties?
Itse kuitenkin uskon kanssa vahvasti emansipaatioon joka tapahtuu syndikalismin ja sosdem ns. perinteisin keinoin.
PoistaAjatus on kieltämättä kaunis, mutta globaalin kapitalismin viime vuosikymmenien kehitys ei oikein tue sitä. On jo käynyt jokseenkin selväksi, että kapitalismi tulee loistavasti toimeen ilman ”hyvinvointivaltiota” ja sosialidemokratiaa (kun taas päinvastainen suhde ei toimi). Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio mm. edellyttää palkkatyösuhteen keskeisenä tuotannon järjestämisen muotona, mikä nykyisessä ja jatkuvasti enemmän finanssivetoisessa kapitalismissa alkaa olla mahdottomuus – ei ole sattumaa, että laajaa perustuloa kannattavia löytyy niin isorikkaiden kuin IMF:n ekonomistien piiristä; hekin tulkitsevat työn ja pääoman ristiriitaa kotimaisia sosialidemokraatteja ja kokoomuslaisia paremmin.
Antamasi kuvaus tuntuu kärsivän kliseisestä kommunistisesta tunkaisesta determinismistä, kenties?
Ensin kysymys: Missä kohtaa tekstini olettaa determinismin?
Toiseksi: Kirjoitin tekstin toki riskit tiedostaen. Nykyisessä varsin oikeistolaisesti määrittyneessä poliittisessa diskurssissa jo se, että puhuu luokkaeroista ja kapitalismista tai edes mainitsee kommunismin, herättää (lähes hysteeristä) närkästystä ja naureskelua. Kuitenkin juuri nämä käsitteet olisi – paljolti näistäkin syistä – otettava uudelleen käyttöön vasemmiston piirissä (ja myös määriteltävä joiltain osin uudelleen), sillä ilman niitä on mahdotonta analysoida nykyistä tilannetta teoreettisesti niin, että olisi mahdollista käsittää, mitä käytäntö meiltä tosiasiallisesti vaatii. Vaikka retoriikkani voi tässä tekstissä vaikuttaa militantilta, en missään nimessä luonnehtisi itseäni vanhan liiton kommunistiksi.
Oletus jo ensinnäkin kapitalismin kehityksestä kohti pääoman ylivaltaa ja yhteiskunnan värjäämätöntä kehitystä sitä kohti on tuossa narratiivissa deterministinen. Ei siinä etteikö tällainen funktio olisi olemassa, mutta ulkoisten vaikuttimien ja muutosten, sekä sisäisten jännitteiden poissulkeminen jättää tilaa aikamoiselle virhepäättelylle. Kuten sanoin aikaisemmin näitten painoarvo voi olla muutoksen ja emansipaatioon johtavan kehityskehän keskeiset elementit. Historian kontingenssisyys pelaa kriittistä roolia.
VastaaPoistaSikäli kummalliselta tuntuva huomio, että en käsittääkseni missään kohdin oleta ”kapitalismin kehitystä kohti pääoman ylivaltaa”. Sen sijaan puhun kyllä pääoman logiikasta, joka on kapitalismin logiikkaa, mutta mikään tässä ei implikoi determinististä näkemystä kehityksestä ”kohti pääoman ylivaltaa”.
PoistaPääoman logiikka sinänsä on puolestaan ristiriitainen, eikä mikään pääoman ”ylivalta” ole periaatteessa edes mahdollista, sillä toimiakseen pääoma vaatii yhtäältä autonomisen työläisen subjektiviteetin moninaisine elämänmuotoineen; toisaalta sitä määrittää jatkuva ”systeeminen pakko” saattaa tarvitsemansa heterogeeninen arvontuotanto homogenisoitujen kvantiteettien (eli lisäarvontuotannon ja siten riiston) piiriin, mikä ilmenee pyrkimyksenä aiemmin mainitun työläissubjektin totalitaristiseen hallintaan. Mikäli pääoman toiminta suuntautuisi yksipuolisen deterministisesti kohti ”ylivaltaa”, se tuhoaisi kasvunsa edellytykset. (Yhtenä osoituksena tämän logiikan ristiriidan tuottamista hedelmistä ja pyrkimyksistä hallita sitä voi pitää velkavetoisia finanssimarkkinoita. Velkojen arvopaperistaminen (velan virtualisaatio) pitää markkinat liikkeellä samaan aikaan kun reaalinen velka kahlitsee työläisen subjektiviteetin ja ohjaa sitä pääomalle otolliseen suuntaan.)
Tämä näkemys ei ole deterministinen, vaan antagonistinen. Juuri pääoman logiikkaan kirjautunut jännitteisyys tekee sen toiminnasta epävakaata ja ei-determinististä sikäli kuin ”ylivallan” toteutuminen tarkoittaisi kapitalismin jatkumisen mahdottomuutta. Marxin tunnettu arvio oli, että kapitalismi kumoaisi lopulta itsensä ja siirtyisi seuraavaan vaiheeseen, mutta hänenkin ajattelunsa oli huomattavasti vähemmän determinististä kuin populaariajattelun perusteella luulisi.
Tarkoitin pääoman ylivallalla sitä, että se laajenee kaikkiin elämän osa-alueisiin ja planeetan kolkkiin ja liike-lakiensa mukaisesti kasauttaa sen pienempiin käsiin. Marx ei ehkä uskonut dialektiiviseen historiankehitykseen uskovana, että kapitalismi olisi mihin historia päättyy, mutta selkeästi yritti tuoda esiin mihin kapitalismi liike-lainalaisuuksineen johtaa. Ja eikös tuo pyrkimys 'työläissubjektin totalitaristiseen hallintaan'' saaminen ole ylivaltaa toisinsanoen.
VastaaPoistaIhan hyvä oikaisu tuosta pääoman toimintalogiikan ristiriitaisuudesta. Työvoima tulee uusintaa ja se ne sisäiset jännitteet ym. ei kuvasta, että kysymys olisi determinismistä, vaan juuri antagonismista. Historiankehityksessä tämä on muutosta aiheuttava vääntövoiman lähde.
Pointtini oli kuitenkin enemmänkin, että determinististä on se, että ajatellaan kapitalismin kehityksen johtavan sosialistiseen muutokseen vain kapitalismin vaihe ylittämällä - vallankumouksen tai kapitalismista ulkoisen voiman kautta. Ja ulossuljetaan mahdollisuus esimerkiksi hakemalla kompromissiä kapitalismin ja sosialismin väliltä ja sitä kautta saada aikaan uusi yhteiskunnallinen kehityssuunta.
Pointtini oli kuitenkin enemmänkin, että determinististä on se, että ajatellaan kapitalismin kehityksen johtavan sosialistiseen muutokseen vain kapitalismin vaihe ylittämällä - vallankumouksen tai kapitalismista ulkoisen voiman kautta.
PoistaTämä tosiaan olisi determinististä ajattelua (ainakin sikäli kuin kapitalismin katsottaisiin johtavan ”välttämättä” sosialismiin), mutta mitään tällaista en tekstissäni oleta tai edes implikoi. En siitäkään huolimatta, että pidän kompromissia kapitalismin ja sosialismin välillä epäuskottavana – en nimittäin pidä sitä epäuskottavana minkäänlaisen determinismin vuoksi. Syyni epäillä tällaisen liiton mahdollisuuksia perustuvat olennaisilta osin pääoman logiikan ja kapitalismin dynamiikan antagonismeihin (ja niiden kriittiseen analyysiin), joiden totalitaariset seuraukset ja implikaatiot voi jo nähdä globaalin kapitalismin empiriassa. En siis väitä, että kompromissi on jotenkin ”loogisesti mahdoton” siinä mielessä, että ”historia” (tai jokin muu) tulisi väistämättömällä tavalla kumoamaan tällaisen kehityksen mahdollisuuden. Esitän ainoastaan pikemminkin probabilistisesti, ettei kompromissia voi tosiasioiden valossa pitää kovinkaan uskottavana tai todennäköisenä.
Kommunistisen hypoteesin miellän vasemmiston ainoaksi vaihtoehdoksi ennen muuta siinä viitekehyksessä, missä kommunismi ajatellaan autenttiseksi kriittisen diskurssin mukaiseksi ongelman nimeksi, toisin sanoen tavaksi nimetä kapitalismin ongelma esimerkiksi enemmän rakenteellisena kuin moraalisena antagonismina.
Tämä ei edellytä minkäänlaisen determinismin hyväksymistä.
Näin kun kerran miellät, kenen joukoissa seisot ja mitä helvettiä teet asian edistämisen eteen?
VastaaPoistaKenenkö joukoissa seison?
PoistaTämän luulisi tekstieni perusteella olevan ilmeistä.
Ja mitäkö helvettiä teen ”asian edistämisen eteen”?
Kertoisitko sinä puolestasi ensin, miksi minun edes pitäisi yrittää vakuuttaa kaltaisesi anonyymi kriitikko siitä, että yleensä teen mitään ”asian edistämisen eteen”?
Hämmentävää, että päätit siirtyä argumentaatioon ad hominem, kun huomioi aiempien kommenttiesi asiallisen linjan. Eikö tämä ole mielestäsi – keskustelumme yleistä sävyä ajatellen – aavistuksen karkea siirto?
Mutta eikös ole ihan hyvä kysymys, että kun kapitalismin ongelma määritetään tiukasti rakenteellisen antagonismin ongelmallisuudeksi, tämä käsittelee ongelmaa kapea-alaisesti? Yhteiskuntaan redusoiden kaiken tuotantosuhteisiin ja viimekädessä talouteen. Vähän saanut tuosta marksistisesta taloustieteestäkin sellaisen kuvan, että se hyväksyy pitkälti uusklassisen taloustieteen oletusperiaatteet mitä tulee kapitalismiin. Näitten pohjalta herää kysymys, että joutuuko kommusmin materiaalisuhteitten yhteiskunnallisia liikennelainalaisuuksien tulkinta kohtaamaan samantyyppisiä sokeita pisteitä ja empiiristä kitkaa ja kompastuskiviä..?
VastaaPoistaKenties näitten sokeitten pisteiden kautta kaynesialaisuudella ja sosiaalidemokraattisella liikkeellä on etulyöntiasema hypoteeseina. Ja on paljon hyviä hypoteeseja nykyään tuotannontekijöiden kaappamisesta takaisin työvoimalle markkinoitten sisällä ja säätelyllä - esim osuuskunnilla, verotuksella jne. Tällaiseen kehitykseen ei tarvita kuin poliittisia päätöksiä ja ehkä kapitalismin kriisi jos toinen, tai ulkoinen kriisi.
Sanos kun on näitä potenttiaalisia kasvavia liikkeitä jotka vastustavat tätä nykyistä finanssikapitalismia jopa sen perustuksia myöten. Tuoden esiin uuskaynesialaisyytta ja sosiaalidemokraattisia vaihtoehtoja, tällaista liikehdintää on ilmassa. Ja kyllä funktionaalisesti tässä vastataan kapitaalin ja työvoiman väliseen ristiriitaankin pohjimmiltaan. Ongelmathan ovat tämän systeemin tuotoksia ja antagonistisen rakenteellisuuden perustuksia. Puuttuminen näihin rakenteisiin kapitalismista sisältäpäin, vahvalla demokraattisella säätelyllä, veroituksella. Tekemällä markkinoista renki eikä isäntä - sekä esimerkiksi tuomalla työläiset osaksi yrityksen tuotannontekijöiden omistajuutta.
Kenties korkean finanssikapitalismin eteneminen nykymittoihin antaa luontevasti vastahypoteesiksi luonnollisesti kommunismin ratkaisuksi - dynaamisestihan tuo on ihan loogista. Mutta tämä ei välttämättä johda hyviin ratkaisuihin. Esimerkiksi vallankumous tai muutoinkin kapitalistisen valtion vaihtaminen kommunistisella doktriinilla on johtanut huonoon tulokseen institutionaalisten rakenteitten pysyväisluonteisuudesta niitten muuttuminen näyttänee tapahtuvan hitaasti ja kontingenssilla pelaa rooliaan.
Kenties oikea vaihtoehto on kapitalistisen järjestelmän ja oikeastaan koko yhteiskunnallisen järjestelmän tasolla tuotetun tasaisen, mutta poliittisten toimenpiteiden saatteleman vastarinnan ketjureaktio. Tämä muovaisi institutionalistisia rakenteita, instituutioiden ominaiuuksia - ei olisi altis tällaisten asioitten huomioon jättämistä. Porrastaisi kapitalismin tien kohti sosialismia.
Mutta eikös ole ihan hyvä kysymys, että kun kapitalismin ongelma määritetään tiukasti rakenteellisen antagonismin ongelmallisuudeksi, tämä käsittelee ongelmaa kapea-alaisesti? Yhteiskuntaan redusoiden kaiken tuotantosuhteisiin ja viimekädessä talouteen. Vähän saanut tuosta marksistisesta taloustieteestäkin sellaisen kuvan, että se hyväksyy pitkälti uusklassisen taloustieteen oletusperiaatteet mitä tulee kapitalismiin. Näitten pohjalta herää kysymys, että joutuuko kommusmin materiaalisuhteitten yhteiskunnallisia liikennelainalaisuuksien tulkinta kohtaamaan samantyyppisiä sokeita pisteitä ja empiiristä kitkaa ja kompastuskiviä..?
PoistaVarmaan kysymys on hyvä, mikäli kapitalismin ongelma todella määritellään ”tiukasti rakenteellisen antagonismin ongelmallisuudeksi”. Tosin tällöinkin olisi kyettävä nähdäkseni perustelemaan, mikä rakenteellisen antagonismin perspektiivissä tarkalleen ottaen implikoi kapeaa määrittelyä, kun huomioidaan, että rakenteellinen antagonismi sinänsä ole käsitteenä mitenkään merkillepantavan kapea-alainen – pikemminkin päinvastoin. Jälkimmäinen huomiosi reduktionismista selittää asiaa, mutta kuten monet marxilaiset teoreetikot (mm. Fredric Jameson) huomauttavat, marxilaisuuden vulgaari tulkitseminen reduktionismiksi (so. talous kaikkea ”päällysrakennetta” määrittelevänä ”pohjana”, johon ylempien tasojen ilmiöt ovat palautettavissa) on jo Marxin oman teoreettisen työn kannalta jokseenkin ongelmallista ja virheellistä.
Sitä en ymmärrä, kuinka marxilaisuus voisi hyväksyä uusklassisen taloustieteen myytin vapaasti hallussa olevan informaationsa pohjalta valitsevasta rationaalisesta yksilöstä, kun huomioi, että tämän käsityksen vastustaminen ja ankara kritiikki on marxilaisen ajattelun ydintä.
Jos kapitalismia vastustaa ”perustuksiaan myöten”, on myös hankala nähdä, kuinka voidaan päätyä esimerkiksi sosialidemokratiaan (tai johonkin keynesiläisyyden versioon), joka nimenomaan edellyttää kapitalistisen perustan ja on yksi tapa pyrkiä tulemaan toimeen järjestelmän kanssa. Työn ja pääoman ristiriidan tekeminen näkyväksi on ylipäätään jotain, mikä edellyttää marxilaisen teoreettisen lähtökohdan (ja osoittaa riittämättömäksi pelkkään markkinoiden empiiriseen tasoon keskittymisen).