Kristillisen elämän käytäntöjä 1: Rukous

Ajattelen sitä kristinuskoa, jonka nuoruudessani omaksuin, jonkinlaisena ”uniaikana”, unissakävelijän kristillisyytenä. Nimitys on tietenkin yksinkertaistava eikä kovin adekvaatti. On houkuttelevaa katsoa menneisyyttään paheksuvasti ja hiukan tuomitsevasti; ehdottomasti siinä on jotain pirullisen nautittavaa. Minun on kuitenkin mahdoton kieltää, että olisin tuolloinkin kysellyt, kuinka elää kristittynä. Vastaukseni tosin erosivat nykyisestä.

Yksi perinteisistä kristillisistä elämänkäytännöistä on rukous, rukoileminen. Jos nuorena ajattelin, että rukoileminen on paitsi kristityn ”olemisen tapa”, myös jonkinlainen pyhä velvollisuus, olivat rukoukseni usein kaukana siitä, että vaikuttaisin sisäistäneeni tuon käytännön kontemplatiivisen syvällisyyden ja siihen liittyvän teologisen ymmärryksen.

Niinpä ”parhaat” rukoukseni olivat pitkiä, keskittyneitä ja monisanaisia. Pyysin kaikenlaista johdatusta, esitin erilaisia hurskaita toiveita Jumalalle. Enää en tunnu moiseen kykeneväni. Miksen? Koska vastassani on aina sama ajatus: miksi pyytää mitään itselleen? miksi toimia ikään kuin rukoukseni olisi jokin keino, jolla Jumalaan vaikutetaan? Eikö todellinen kristillinen usko ole yhtä aikaa enemmän ja vähemmän – enemmän siinä mielessä, että kyse on luottamisesta kaiken tarvittavan järjestymiseen (siinä määrin, ettei ole syytä alkaa edes määritellä itse, mitä tuo ”tarvittava” sisältää); vähemmän siinä mielessä, että erilaisten asioiden pyytäminen tuntuu tyystin yhdentekevältä. Emme me täällä sitä varten ole. Jos on olemassa oikein elämistä, sen on oltava elämistä pikemminkin toisia kuin itseä varten.

En tietenkään tahdo väheksyä niitä kristittyjä, jotka pyytävät ja anovat. Tämä yleinen pyytämisestä pidättäytyminen ei kohdaltani merkitse minkäänlaista arroganssia tai välinpitämättömyyttä. Jumalaa ei vain tarvitse miellyttää moisilla rukouksilla; missään tapauksessa rukous ei ole ”käsi, joka Isän kättä liikuttaa”. Tässä mielessä entinen ”uniajan kristillisyyteni” oli aivan tavanomaista maagista ajattelua. Ihmeellistä on siten pikemminkin se, ettei Jumalaa näytä vähääkään haittaavan opetuslastensa pakanallisuus. Yllättävän moni kristitty näkee Jumalan toimijana, joka ratkaisee siirtonsa sen mukaan, kuinka ”aktiivisesti” uskova rukoilee.

Näin ei selvästikään ole laita. Muussa tapauksessa maailman olisi pakko olla nykyistä parempi – tai sitten suurin osa kristityistä on harvinaisen välinpitämättömiä sotien, ilmastonmuutoksen, orjuuden ja lasten kärsimysten suhteen, ja rukoilee universumin herraa vailla alkeellistakaan kokonaisnäkemystä. Näin pessimistisesti tuskin on syytä ajatella. Tietenkin – varsinkin vauraissa länsimaissa – on paljonkin kristillisyyttä, joka kuvittelee Jumalan ”vastaavan” kaikenlaisiin itsekkäisiin pyyntöihin omistusten ja egon laajentamista ajatellen. Nuorena kloppina tapasin itsekin rukoilla jatkuvasti taiteellista menestystä, ikään kuin juuri tämä rukous olisi jotenkin puhdas ja ”Jumalan mielen mukainen”, vaikkei tarvitse kummoista itsereflektointia käsittääkseen, kuinka narsistisesta himosta tässä on kysymys. Ihminen luulee Jumalan kaipaavan aseita sodankäyntiinsä, ja rajatonta egoismiamme kuvastaa hyvin se, että kristitty ajautuu pyytämään itselleen maallista menestystä muka tämän ”sodankäynnin” tarpeisiin.

Jos ”Jumalan sodankäynnistä” on syytä oppia jotain, niin Kristuksen ja varhaisten opetuslasten paradigmaesimerkit suuntaavat huomion aivan toisenlaisiin asioihin. Kaksi iloa pilaavaa antiteesiä kohoaa välittömästi näkösälle: 1) köyhyys kaikesta (niin henkisestä kuin aineellisestakin) luopumisen merkityksessä ja 2) tästä seuraava kiistämätön ja brutaali välinpitämättömyys kaikenlaisen sosiaalisen arvonnousun pelin suhteen. Jos opin ilmaisee lakina, se on tyly ja kohtuuton. Köyhälle: älä himoitse lähimmäisesi omaisuutta. Rikkaalle: anna pois kaikki, mitä omistat.

Entä miten on ”rukouselämäni” (kuten helluntailaiset sanovat) laita nykyään? Se, etten kykene pyytämään asioita itselleni, ei ilmaise minkäänlaista moraalista sankaruutta; kuten sanoin, kyse on kyvyttömyydestä – taipumuksesta uskoa yhtä aikaa sekä tällaisen pyytämisen yhdentekevyyteen että perimmäisen todellisuuden luonteeseen jonain, mikä ei ole välinpitämätöntä tai persoonatonta.

Rukoukseni onkin muuttunut monisanaisista monologeista yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi virkkeeksi, eräänlaiseksi pienoisdoksologiaksi: Kiitos, että näet minut. Näihin neljään sanaan sisältyy suunnaton määrä merkityksellisyyttä.

Kiitos tarkoittaa, ettei olemiseni lähde ole minussa itsessäni, vaan lahjassa ja lahjan antajassa. Kun kiitän näkemisestä, tunnustan etten pidä perimmäistä todellisuutta välinpitämättömänä. Samalla tunnustan nähdyksi tulemisen tarpeen inhimillisen perustavuuden, sen että koko olemassaoloni kaikkine haluineen ja aikomuksineen on alusta saakka kytköksissä Toiseen ja toisiin. Puhuttelumuoto merkitsee, etten suuntaa sanojani persoonattomalle objektille, vaan jollekin, jonka mitä suurimmassa määrin sopii ajatella  olevan Sinä. En tajua, mitä järkeä noiden neljän sanan jälkeen olisi enää ruveta pyytämään itselleen yhtään mitään. Miksi tehdä mitään sellaista?