Traumaattinen yhteisö 2

Otan esimerkiksi Jussi Halla-ahon Scripta-blogissaan vuonna 2011 julkaiseman tekstin ”Tilastoista ja etnopositiivisuudesta”. Halla-aho kirjoittaa:

”Kuten olen joskus ennenkin kirjoittanut, ’suomalaisuuden’ kyseenalaistaminen on sofistista kikkailua. Myönnän, etten osaa määritellä ’suomalaista’. Silti minulla on vahva intuitio, jonka pohjalta tunnistan kyseisen joukon. Oleellista on, että vastaava intuitiivinen käsitys on myös niillä, jotka tarkoituksenmukaisuussyistä kiistävät ’suomalaisuuden’ olemassaolon.”

Pelkästään väsyttävää ja latteaa on esittää kriittinen havainto, että Halla-ahon diskurssi (puhunta) repeytyy kahtaalle. (1) Yhtäältä se vaalii kansallisen eheyden representaatiota (esittämistä) ja näyttää edellyttävän sen: suomalaiset muodostavat kansana tunnistettavan ja siten symbolisesti rekisteröitävissä olevan kokonaisuuden. (2) Toisaalta se tunnustaa representaation mahdottomuuden kyvyttömyydessään määritellä ”suomalaisuutta”. Halla-ahon on turvattava ideaan, jossa ulko- ja sisäpuolen tunnistaminen jää mystiseksi. On salaisesti oletettava ”elämäntavan” yhteinen ja jaettu ydin, kansan ”Asia”. Siihen ei kuitenkaan ole ole mahdollista viitata muuten kuin epäsuoralla tai tautologisella tavalla.

Žižekin mukaan ”[k]ansallista samastumista ylläpitää määritelmänsä mukaan suhde kansaan Asiana”. Kansan ”Asia” muodostuu loputtomasta määrästä ristiriitaisia ominaisuuksia. Halla-ahon sinänsä ihailtavan rehellisesti tunnustama kyvyttömyys määritellä kansaa ilmaisee tämän umpikujan. Kansa on, kuten Žižek kuvailee, ”’meidän Asia’ …, johon vain meillä on pääsy, jokin jota ’ne’, toiset, eivät voi ymmärtää”. Samanaikaisesti ”Asia” kuitenkin on ”jatkuvasti ’niiden’ uhkaama”.

Salaperäinen ja nimeltä kutsumaton ”Asia” ilmenee elämällemme ”sen rikkauden ja voiman” antavana lähteenä. Sen voi määritellä vain tautologisesti, tyhjyyttä muunnellen. Näin kaikki, mitä siitä voi todella sanoa, ”on, että Asia on ’Asia itse’, ’tosi tai aito Asia’, ’se, mistä oikeasti on kyse’ ja niin edelleen”. Žižek:

”Jos meiltä kysytään, mistä tunnistamme Asian läsnäolon, ainoa johdonmukainen vastaus on, että Asia on läsnä siinä vaikeasti hahmotettavassa asiassa, mitä kutsutaan ’meidän elämäntavaksemme’. Voimme vain luetella yksittäisiä piirteitä tavoista, joilla yhteisömme on järjestänyt juhlansa, parittelurituaalinsa ja vihkiytymisseremoniansa eli kaikki ne yksityiskohdat, jo[i]ssa tulee näkyviin se ainutkertainen tapa, jolla jokin yhteisö järjestää nautintonsa.”

Halla-ahon käyttämän jaetun intuition käsitteen voi helposti vaihtaa uskoon. Jaetun intuition ajatus toimii yhtenä keinona oikeuttaa yhteisön (kansan) yhdistävä (meta)rasistinen puhe. Käytännössä, jos ei teoriassa, Halla-aho tietenkin uskoo kansan olemassaoloon hyvin määriteltynä suljettuna kokonaisuutena: suomalaisia ovat hänen mukaansa ne, joilla on jaettu intuitiivinen käsitys omasta ja muiden suomalaisuudesta kansana, toisin sanoen ne, jotka tunnistavat intuitiivisesti olevansa osa ”meitä” ja kykenevät samanaikaisesti tunnistamaan myös ne, jotka eivät kuulu ”meihin”.

Muuta ”intuitio” ei oikeastaan ole Halla-aholle kuin uskoa yhteisön Asiaan ja siihen, että yhteisön muut jäsenet uskovat Asiaan. Asetelman ideologinen ongelma ei piile uskon ritualisoitumisessa ulkoisiksi tavoiksi ja käytännöiksi, vaan logiikan sisältämässä projektiivisessa kiellossa. Halla-aholaisuus ja populismi heijastavat yhteisön jakautuneen ytimen vieraan tunkeutujan hahmoon, ”kansallista nautintoamme uhkaavaan maahanmuuttajaan”.

Žižek toteaakin Lacania seuraten kansan olevan ”olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä ja on välittynyt niissä kansallisissa myyteissä, jotka antavat rakenteen näille käytännöille”. Sosiaalisessa kentässä nationalismi ja populismi ovat ensisijaisia nautinnon purkautumisen muotoja: ”Kansallinen Asia on viime kädessä se tapa, jolla jonkin etnisen yhteisön subjektit järjestävät nautintonsa kansallisten myyttien avulla. Etnisissä jännitteissä on siis aina kyse kansallisen Asian omistamisesta.”

Helluntaipiireihin, joista viimeksi puhuin, soveltaen voi ”Hengen” ajatella yhdeksi ”Asian” nimeksi ja puolesta-uskomisen kohteeksi, käytäntöä rakentavaksi myytiksi. Helluntailainen yhteisö on aina ”Hengen” yhteisö. On luonnollista, että ”hengettömät” uskovat koetaan rasitteeksi ja jopa suoranaiseksi uhaksi (ainakin jos heidän ajatellaan ilmentävän ”hengettömyyttään” yhteisön yhtenäisyydelle haitallisella tavalla).

”Toisen” nautinto siis koetaan ongelmaksi. Siksi ”Toista” Žižekin mukaan ”syytetään aina liiallisesta nautinnosta: hän tahtoo varastaa nautintomme (tuhoamalla elämäntapamme) ja/tai hänellä on pääsy johonkin salaiseen, perverssiin nautintoon”. ”Toisessa” on kiusaavaa juuri hänen nautinnon järjestämisen tapansa johon koetaan liittyvän kummallinen ”ylijäämä tai ’ylettömyys’ …: oudolta haiseva ruoka, liian äänekäs musiikki ja tanssi, kummat tavat, vääränlainen asenne työhön”.

Žižekin mukaan Toiseen kohdistuva nautintovarkauden syytös toimii keinona kätkeä ”se traumaattinen tosiseikka, ettei meillä koskaan ollutkaan sitä, mikä meiltä on muka varastettu”. Puute ja jakautuminen on itsessään alkuperäistä, nautinto on varastettu, ja se on sitä ”aina jo”. Nautintovarkauden logiikan liikkeellepanevana voimana toimivatkin yhteisön omat, sisäiset vastakkainasettelut: ”juutalaisten [tai maahanmuuttajien] todellinen ’salaisuus’ on oma antagonismimme”.

Siksi Janne Kurki on oikeassa kun sanoo, ettei kansaa ole. Halla-ahon myönnytys määrittelyjen umpikujalle on luettava vastakarvaan. Sofisteista pahimpia ovat ne, jotka umpikujan äärellä turvautuvat mystiikkaan vaivautumatta nimittämään asennettaan siksi, mitä se todella on.