11.2.2019

Traumaattinen yhteisö 2

Otan esimerkiksi Jussi Halla-ahon Scripta-blogissaan vuonna 2011 julkaiseman tekstin ”Tilastoista ja etnopositiivisuudesta”. Halla-aho kirjoittaa:

”Kuten olen joskus ennenkin kirjoittanut, ’suomalaisuuden’ kyseenalaistaminen on sofistista kikkailua. Myönnän, etten osaa määritellä ’suomalaista’. Silti minulla on vahva intuitio, jonka pohjalta tunnistan kyseisen joukon. Oleellista on, että vastaava intuitiivinen käsitys on myös niillä, jotka tarkoituksenmukaisuussyistä kiistävät ’suomalaisuuden’ olemassaolon.”

Pelkästään väsyttävää ja latteaa on esittää kriittinen havainto, että Halla-ahon diskurssi (puhunta) repeytyy kahtaalle. (1) Yhtäältä se vaalii kansallisen eheyden representaatiota (esittämistä) ja näyttää edellyttävän sen: suomalaiset muodostavat kansana tunnistettavan ja siten symbolisesti rekisteröitävissä olevan kokonaisuuden. (2) Toisaalta se tunnustaa representaation mahdottomuuden kyvyttömyydessään määritellä ”suomalaisuutta”. Halla-ahon on turvattava ideaan, jossa ulko- ja sisäpuolen tunnistaminen jää mystiseksi. On salaisesti oletettava ”elämäntavan” yhteinen ja jaettu ydin, kansan ”Asia”. Siihen ei kuitenkaan ole ole mahdollista viitata muuten kuin epäsuoralla tai tautologisella tavalla.

Žižekin mukaan ”[k]ansallista samastumista ylläpitää määritelmänsä mukaan suhde kansaan Asiana”. Kansan ”Asia” muodostuu loputtomasta määrästä ristiriitaisia ominaisuuksia. Halla-ahon sinänsä ihailtavan rehellisesti tunnustama kyvyttömyys määritellä kansaa ilmaisee tämän umpikujan. Kansa on, kuten Žižek kuvailee, ”’meidän Asia’ …, johon vain meillä on pääsy, jokin jota ’ne’, toiset, eivät voi ymmärtää”. Samanaikaisesti ”Asia” kuitenkin on ”jatkuvasti ’niiden’ uhkaama”.

Salaperäinen ja nimeltä kutsumaton ”Asia” ilmenee elämällemme ”sen rikkauden ja voiman” antavana lähteenä. Sen voi määritellä vain tautologisesti, tyhjyyttä muunnellen. Näin kaikki, mitä siitä voi todella sanoa, ”on, että Asia on ’Asia itse’, ’tosi tai aito Asia’, ’se, mistä oikeasti on kyse’ ja niin edelleen”. Žižek:

”Jos meiltä kysytään, mistä tunnistamme Asian läsnäolon, ainoa johdonmukainen vastaus on, että Asia on läsnä siinä vaikeasti hahmotettavassa asiassa, mitä kutsutaan ’meidän elämäntavaksemme’. Voimme vain luetella yksittäisiä piirteitä tavoista, joilla yhteisömme on järjestänyt juhlansa, parittelurituaalinsa ja vihkiytymisseremoniansa eli kaikki ne yksityiskohdat, jo[i]ssa tulee näkyviin se ainutkertainen tapa, jolla jokin yhteisö järjestää nautintonsa.”

Halla-ahon käyttämän jaetun intuition käsitteen voi helposti vaihtaa uskoon. Jaetun intuition ajatus toimii yhtenä keinona oikeuttaa yhteisön (kansan) yhdistävä (meta)rasistinen puhe. Käytännössä, jos ei teoriassa, Halla-aho tietenkin uskoo kansan olemassaoloon hyvin määriteltynä suljettuna kokonaisuutena: suomalaisia ovat hänen mukaansa ne, joilla on jaettu intuitiivinen käsitys omasta ja muiden suomalaisuudesta kansana, toisin sanoen ne, jotka tunnistavat intuitiivisesti olevansa osa ”meitä” ja kykenevät samanaikaisesti tunnistamaan myös ne, jotka eivät kuulu ”meihin”.

Muuta ”intuitio” ei oikeastaan ole Halla-aholle kuin uskoa yhteisön Asiaan ja siihen, että yhteisön muut jäsenet uskovat Asiaan. Asetelman ideologinen ongelma ei piile uskon ritualisoitumisessa ulkoisiksi tavoiksi ja käytännöiksi, vaan logiikan sisältämässä projektiivisessa kiellossa. Halla-aholaisuus ja populismi heijastavat yhteisön jakautuneen ytimen vieraan tunkeutujan hahmoon, ”kansallista nautintoamme uhkaavaan maahanmuuttajaan”.

Žižek toteaakin Lacania seuraten kansan olevan ”olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä ja on välittynyt niissä kansallisissa myyteissä, jotka antavat rakenteen näille käytännöille”. Sosiaalisessa kentässä nationalismi ja populismi ovat ensisijaisia nautinnon purkautumisen muotoja: ”Kansallinen Asia on viime kädessä se tapa, jolla jonkin etnisen yhteisön subjektit järjestävät nautintonsa kansallisten myyttien avulla. Etnisissä jännitteissä on siis aina kyse kansallisen Asian omistamisesta.”

Helluntaipiireihin, joista viimeksi puhuin, soveltaen voi ”Hengen” ajatella yhdeksi ”Asian” nimeksi ja puolesta-uskomisen kohteeksi, käytäntöä rakentavaksi myytiksi. Helluntailainen yhteisö on aina ”Hengen” yhteisö. On luonnollista, että ”hengettömät” uskovat koetaan rasitteeksi ja jopa suoranaiseksi uhaksi (ainakin jos heidän ajatellaan ilmentävän ”hengettömyyttään” yhteisön yhtenäisyydelle haitallisella tavalla).

”Toisen” nautinto siis koetaan ongelmaksi. Siksi ”Toista” Žižekin mukaan ”syytetään aina liiallisesta nautinnosta: hän tahtoo varastaa nautintomme (tuhoamalla elämäntapamme) ja/tai hänellä on pääsy johonkin salaiseen, perverssiin nautintoon”. ”Toisessa” on kiusaavaa juuri hänen nautinnon järjestämisen tapansa johon koetaan liittyvän kummallinen ”ylijäämä tai ’ylettömyys’ …: oudolta haiseva ruoka, liian äänekäs musiikki ja tanssi, kummat tavat, vääränlainen asenne työhön”.

Žižekin mukaan Toiseen kohdistuva nautintovarkauden syytös toimii keinona kätkeä ”se traumaattinen tosiseikka, ettei meillä koskaan ollutkaan sitä, mikä meiltä on muka varastettu”. Puute ja jakautuminen on itsessään alkuperäistä, nautinto on varastettu, ja se on sitä ”aina jo”. Nautintovarkauden logiikan liikkeellepanevana voimana toimivatkin yhteisön omat, sisäiset vastakkainasettelut: ”juutalaisten [tai maahanmuuttajien] todellinen ’salaisuus’ on oma antagonismimme”.

Siksi Janne Kurki on oikeassa kun sanoo, ettei kansaa ole. Halla-ahon myönnytys määrittelyjen umpikujalle on luettava vastakarvaan. Sofisteista pahimpia ovat ne, jotka umpikujan äärellä turvautuvat mystiikkaan vaivautumatta nimittämään asennettaan siksi, mitä se todella on.



9 kommenttia:

  1. Eikö ole typerää irroittaa Halla-ahon kirjoitus siitä kontekstista, jossa tuota keskustelua käytiin vuonna 2011 ja jossa sitä valitettavasti käydään osin vieläkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Millä perusteella irrotan Halla-ahon määritelmät kontekstistaan? (Mikä niiden primaarikonteksti on?)

      Pohdin kansan määritelmää oikeutuksineen, jollaisen Halla-ahokin tekstissään pyrkii esittämään.

      Ideologiakritiikki edellyttää tietenkin vastakarvaista luentaa, mutta syytökset kontekstuaalisesta väkivallasta haiskahtavat hätäisiltä.

      Poista
  2. Taustana kirjoitukselle on ollut Suomessa tietyllä ideologialla varautuneen ryhmän ajatus, kuinka suomalaisuuden määrittäminen on itsessään hankalaa tai suorastaan mahdotonta. Toisaalta sama ryhmä taas puhui siitä, miten suomalaisuutta ei saisi nostaa keskeiseen asemaan monissa maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä. Tähän kaksinaisuuteen Halla-aho pureutuu. Toisaalta tekstistä huomaa Halla-ahon pitkän linjan yhteneväisyyden; hän ei ole puhtaan etnonationalismin puolustaja, vaikka todella moni sitä varmasti toivoisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tunnen taustan ja jopa arvostan Halla-ahoa instrumenttina, joka toisinaan osoittaa vasemmiston liberaalisiiven tekopyhyyden (jonka aatteellinen lähtökohta on pikemminkin liberalismissa kuin Marxissa).

      En kuitenkaan näe mitään ristiriitaa ko. kontekstin ja oman ideologiakritiikkini keskustelullisen lähtökohdan välillä. En toisin sanoen ymmärrä, millä perusteella tuon taustan tunteminen ja huomioiminen velvoittaisi minua asemoimaan tai asettamaan kritiikkini toisin.

      Halla-ahon tapa määritellä kansa on ideologista mystifikaatiota, vaikka kuinka huomioisi "aikalaiskeskustelun" kontekstit ja tietyn retoriikan.

      Poista
  3. Arvostan kritiikkiä. Olisin vain kovin toivonut, että tuon keskustelun tausta olisi paremmin tullut esiin blogitekstissä. Aluksi tuntui, että kritiikki on irrallaan siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teksti olisi paisunut siitä kohtuuttomasti, kun se jo ennestäänkin on laaja, eikä kontekstin eritteleminen olisi tuonut analyysiin mitään olennaista. Keskeistähän tuossa on kuitenkin Halla-ahon suorittaman ideologisen operaation abstrahointi eli teoreettinen erilleen ottaminen (ja hänen diskurssinsa erittely).

      Ideologiakriittisessä luennassa tuotetaan joka tapauksessa kontekstuaalinen siirtymä eli annetaan käsittelyssä olevan tekstin puhua ympäristössä, joka on sille vieras. Silloin teksti paljastaa itsensä ja totuutensa itsestään. Tämä paljastuminen voi ylipäätään tapahtua vain alkuperäisen ”yhteisön”/yhteyden ulkopuolella.

      Tässä mielessä tietty kontekstuaalinen väkivalta on hyvän kritiikin ehto, ei este.

      Halla-ahon ideologinen mystifikaatio jäisi paljastumatta, jos tekstiä tarkastelisi ”alkuperäisen” kontekstin kautta. Eräänlaista eksegetiikkaa siitäkin toki tulisi, mutta projektini kannalta sellainen olisi epäkiinnostavaa.

      Poista
  4. Olen samaa mieltä, mutta teksti johon ideologiakritiikkisi kohdistuu peilautuu itse aivan toisenlaista ideologiaa vasten, joka ei ole käsittääkseni se "ympäristö", johon rakennat kritiikkisi. Jos tuon "ympäristön" laajentaisi Halla-ahon ja vastapuolen käymäksi debatiksi, asia olisi toisin. Silloin vain kritiikkisikin pitäisi koskea käytyä keskustelua kokonaisuudessaan. Miten itse näet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekstin perusajatus on pyrkiä osoittamaan, millä tavoin ideologia yleensä toimii (tässä tapauksessa: millä tavoin ”kansa” tuotetaan olemassaolevaksi kokonaisuudeksi, joka toimii tietyn diskurssin legitimoijana). Halla-ahon ”ideologinen vastapuoli” ansaitsee tietenkin oman ideologiakritiikkinsä – liberaalivasemmiston mystifikaatioita olen analysoinut toisaalla, esimerkiksi tämän blogin tekstissä ”Kirjailijoita riivaavat kysymykset”.



      Laajentaminen, johon viittaat, voisi tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että ottaisin käsittelyyn myös Halla-ahon ”ideologisen vastapuolen” mystifikaatiot. (Lainausmerkit ovat välttämättömät, koska tosiasiallisesti halla-aholaisuus ja liberaalivasemmiston ”sateenkaariajattelu” ovat yhden ja saman ideologisen kolikon eri puolia.) Koska tekstini idea ei ole itse debatin analyysissa, mikään ei tietenkään tällaista vaadi. Kriittinen interventio, jonka esimerkkitapauksena on Halla-ahon diskurssi, ei itsessään edellytä kriittistä interventiota liberaalivasemmiston diskurssiin. Enhän edes käsittele Halla-ahoa ”debatin toisena osapuolena”, vaan yksittäisesimerkkinä. Teoreettinen kontekstini/lähtökohtani ei ylipäätään ole debatin ja sen argumentaation analyysi.

      Poista
  5. Selvä. Tällöin tulkitset ilmeisesti niin, että jo tekstin alussa käytetty lainaus kertoo itsessään jonkin verran jostain takana olevasta ideologiasta (jos nyt oikein ymmärsin).

    VastaaPoista

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.