1.10.2020

Oikeistoradikalismi on (uus)liberalismin umpikuja


David Graeber erottaa esseessään ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä” oikeiston ja vasemmiston poliittiset ontologiat niihin liittyvien valtakäsitysten perusteella. Oikeistolle poliittinen ”realismi tarkoittaa tuhovoimien huomioimista”, sillä sen ”poliittinen ontologia perustuu väkivaltaan”. Vasemmiston poliittinen ontologia asettaa lähtökohdakseen mielikuvituksen ja korostaa näin ”luovia, tuottavia ja uutta synnyttäviä voimia”.
 
”Oikeistolaisen ajattelun ydin” tiivistyy Graeberin mukaan (lausumattomaan) oppiin väkivallasta, joka viime kädessä määrittelee ”hienovaraisin keinoin” sen, mistä yhteiskunnassa on kysymys ja mikä yleensä kuuluu ”terveen järjen” piiriin. Koska oikeiston poliittisen ontologian perustana on yhteiskunnalliset suhteet ja ajateltavan rajan määrittelevä väkivalta, on helppo nähdä, miksi oikeistolainen ”valtasuhteiden kritiikki” on usein reaktiivista, pinnallista ja tyystin ei-rakenteellista. Esimerkiksi luokan kriittinen käsite on oikeistolaisessa yhteiskunta-analyysissa periaatteessa ”mahdoton” teoreettinen apuväline sikäli kuin se paljastaa yhteiskunnallisten, neutraaleina näyttäytyvien erojen ja luonnollisina ilmenevien hierarkioiden edellyttämät väkivaltaiset muutokset ja niitä kannattelevat rakenteet, joiden legitimoimisen ja kätkemisen voi nähdä yhdeksi oikeistolaisen yhteiskunta-ajattelun perustehtäväksi.
 
Oikeistolaisen ajattelun toinen peruselementti (Graeberin mainitseman väkivallan ontologian ohella) on kaikkien elämänmuotojen saattaminen pääoman yhteiskunnallisen vallan kontrolliin. Kuten Pontus Purokuru toteaa, ”pääoman päämääränä ei ole rationaalinen voittojen maksimointi vaan vallan kasvattaminen”. Oikeistoradikalismin – kuten vaikkapa radikaalin nationalismin tai eräiden fasismin muotojen – piirissä suhtautuminen pääoman valtaan tosin näyttäytyy pinnalta katsoen kriittisenä, mutta näiden liikkeiden ideologian lähempi tarkastelu osoittaa nopeasti päinvastaiseen.
 
Onkin olennaista huomata, ettei oikeistoradikalismi ole kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkiä, vaan kapitalistisen yhteiskunnan tuottama oire: ilmiö, jonka pääoman keskittymisen tendenssi ylipäätään tekee mahdolliseksi ja jota se ruokkii, kuten Theodor Adorno huomauttaa. Niin kauan kuin yhteiskunnalliset olosuhteet ja rakenteet mahdollistavat fasismin kaltaisen liikehdinnän nousun, sellaisen vaara on aina olemassa – siitäkin huolimatta, ettei historia toista itseään eikä (post)modernia uusfasismia näin ollen tule ajatella samaksi tai edes joka suhteessa samanlaiseksi fasismiksi, jollainen 1930-luvun natsiliike oli.
 
Liberaalia ajattelua on tietenkin helppo kritisoida ’ihmisoikeuksien’, ’oikeudenmukaisuuden’ ja ’vapauden’ kaltaisista tyhjistä käsitteistä, jotka vakiintunut vasemmistolaishenkinen ideologiakritiikki kykenee suhteellisen vaivattomasti osoittamaan hallitsevan (kapitalisti- ja porvari)luokan edunvalvojiksi. Jos esimerkiksi ”vapaudella” ymmärretään perinteisesti viitattavan yksilön rationaaliseen toimintaan kapitalismin vapailla markkinoilla, tarkoittaa se saman ajattelun mukaisesti ihmisoikeuksien kontekstissa lähinnä liberaalin subjektin oikeutta toimia markkinoita ohjaavan rajoittamattoman egoisminsa ehdoilla ja niin edelleen.
 
Tällaiset ilmeisetkin kärjistykset riittävät osoittamaan liberaalin ajattelun keskeisiin umpikujiin, jotka edelleen voi tiivistää jonkinlaiseksi neutraalin universaaliuden rakenteelliseksi illuusioksi. Liberaali toisin sanoen sijoittaa arvojen ja aatteiden ristiriitaisen ja loputtoman moninaisuuden eräänlaiseen säiliöön, ”universaaliin”, joka samalla näyttäytyy tyhjänä ja tiedostumattomasti neutraalina. Näin keskenään kamppailevat partikulaarit muodostavat viime kädessä – keskinäisistä ristiriidoistaan huolimatta – rauhoittavan kokonaisuuden, joka sinänsä on valtapoliittisen aktin johdonmukainen tuote. Illuusiota (jonka rakenteellista luonnetta on syytä korostaa) voisi nimittää myös kokonaisuuden kuvitelmaksi tai lacanilaisesti ”kaikeksi, jonka ajatellaan olevan jotain”, nimittäin sulkeistettava ja käsitettävä kokonaisuus.
 
Spesifimpi esimerkki liberaalin universaalisuuden ongelmasta ja erityisesti sen vaikutuksesta sekä siihen liittyvästä poliittisesta unohduksen muodosta – nimittäin luokan käsitteen hylkäämisestä – on nykyään valtavirran julkisessa diskurssissa jatkuvasti esillä oleva vaatimus poliittisesta korrektiudesta. Kun vallitseva yhteiskuntakriittisyyteen pyrkivä julkinen pohdinta torjuu ”liian marxilaisen” luokan käsitteen, muuttuvat poliittisen korrektiuden ja syrjinnän ehkäisemisen vaatimukset pahimmillaan luokkajakoja ylläpitäväksi symboliseksi väkivallaksi, jonka todellinen luonne jää helposti huomaamatta. Purokuru toteaakin syrjinnän ja luokan käsitteisiin liittyen luokan olevan ”siinä mielessä täysin eri asia kuin syrjintä, että syrjintä liittyy erojen muuttamiseen hierarkkisiksi, kun taas luokka liittyy hierarkioiden muuttamiseen eroiksi”.
 
Kun hierarkia muuttuu eroksi, se ikään kuin substantialisoituu, muuttuu olennaiseksi eroksi, joka sitten tuntuu perustelevan itsestään käsin edellyttämänsä hierarkian. Juuri tästä on kyse erityisesti radikaalin oikeiston suosimassa olkiukkostrategiassa, jossa vasemmistolainen valtasuhteiden kritiikki latistetaan vähä-älyiseksi vaatimukseksi kaikkien hierarkioiden purkamisesta. (Kukapa ei muistaisi Jordan Petersonin viisastelevaa, parin vuoden takaista esitystä hummereiden välisistä hierarkioista?) ”Olennaisten erojen” tuotettu luonnollisuus syntyy ja saa elinvoimansa poliittisesta unohduksesta, jota liberaalissa ajattelussa voi kuvata muun muassa luokan ja syrjinnän välisen erottelun katoamiseksi jälkimmäisen eduksi. Kun syrjinnän lopettaminen edelleen muuttuu liberalistiseksi ja ”universaaliksi” eettiseksi käskyksi, se altistuu fetisoitumiselle; tällöin siitä lopulta tulee huomattavan haavoittuvainen radikaalin oikeiston kritiikille.
 
Hierarkioiden purkautuminen on luokkayhteiskunnasta vapautumisen seurausta, ei erillinen poliittinen vaatimus, johon olisi mahdollista käydä käsiksi suoraan yhteiskunnan makrotasolla (mikä tarkoittaisi vain vanhan herran kieltämistä uuden nimissä). Syrjintään puuttuminen on toki välttämätöntä, mutta yllä esitellyn unohduksen seurauksena onnistutaan vain ajautumaan tyypilliseen liberaalin ajattelun umpikujaan ja poliittiseen korrektiuteen, joka on sokeaa ja luokkatiedotonta juuri siksi, että se 1) perustuu vaatimukselle tiedostaa ja hylätä kaikki mahdolliset syrjinnän muodot ja mekanismit samalla kun 2) asettuu palvelemaan hallitsevaa luokkaa eräänlaisena loputtoman tunnustamisen ja identiteetin nollapisteen aktina. Kun ”eurooppalainen valkoinen heteromies” julistaa itsensä ei-miksikään ja tunnustaa näyttävästi lukemattomat syyllistään huutavat sorron lajit, huomaamatta jää, kuinka tunnustaminen tosiasiassa toimii täsmälleen liberalistisen ”universaalin” logiikan mukaisesti. Samastamalla itsensä yleisen uhritietoisuuden nimissä jonkinlaiseen ”nollaposition subjektiin” liberaalia etiikkaa kannattava valkoinen yläluokka salaisesti nimeää itsensä siksi tyhjäksi ja neutraaliksi paikaksi, josta alkaen kaikenlainen toiseuttaminen tulee mahdolliseksi eräänlaisena modernina kulttuurikolonialismina.
 
Vähemmistöt siis kyllä astuvat (tai astutetaan) esiin, mutta viime kädessä vain ”neutraalin säiliön” sisältäminä partikulaareina, ”kokonaisuuden” osina. Kokonaisuuden määritteleminen ja vartiointi jää edelleen kolonialisteille ja siirtomaaherroille. Asiaa ei muuta muuksi se, että valkoinen eliitti nimeää nämä monilukuiset partikulaarit ”uhreiksi” ja ”heikompiosaisiksi”, sillä ongelma ei ole vain annetuissa nimissä, vaan siinä, kuka nimeää ja kenet.
 
Tässä tapauksessa juuri luokan käsite mahdollistaa poliittisen korrektiuden kätkemän alistussuhteen osoittamisen ja siihen liittyvien siirtymien paikantamisen tavalla, joka ei jää pelkäksi oikeistolaiseksi pyrkimykseksi, jossa poliittisen korrektiuden kulttuurin antagonismeja hyödynnetään strategisesti vallitsevien olojen oikeuttamisessa tai fasistisen väkivallan ja kriisin ilmapiirin lietsomisessa. Syrjinnän kaikkien muotojen lopettamisen eettinen vaatimus muuttuu liberaalissa ajattelussa korvikeobjektiksi, jonka todellinen sisältö vastaa täsmällisellä tavalla pääoman edellyttämiä yhteiskunnallisia valtasuhteita.
 
Radikaali oikeisto hahmottaa poliittisen korrektiuden loismaisen etiikan, mutta tekee sen omista myyttien ja yhteismitattomuuksien halkomista lähtökohdistaan. Se, mikä todellisuudessa on liberalismin luomaa eettistä umpikujaa, tulkitaan kommunistien harjoittaman hegemonisen ja virheellisesti ymmärretyn ”kulttuurimarxismin” seuraukseksi, salaliittomaiseksi yritykseksi ”tuhota länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot”.
 
Fasismin nousun mahdollistavat yhteiskunnalliset rakenteet – erityisesti uusliberalistinen, pääoman keskittymistä ajava, julkista taloutta ja valtion sääntelyä vastustava ideologia sekä ylikansallisen pääoman ehdoilla toimivat ”demokraattisen” vallan puitteet – kääntävät asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan automaatin tavoin kommunismia vastaan, vaikka juuri kommunistinen ja sosialistinen politiikka voisi pelastaa keskiluokan pääoman keskittymisen aiheuttamilta kurjistuvilta olosuhteilta. Uusliberalistisen vääjäämättömyyden politiikan väistyessä nouseva oikeistoradikalismi tarjoaa kansalliseen mytologiaan nojaavaa ikuisuuden politiikkaa, jolla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kykyä puuttua ongelmallisiin rakenteisiin, sillä radikaali oikeisto ei mobilisoi massoja niinkään globaalia pääomaa kuin luomiaan viholliskuvia vastaan.
 
Etnisen kansan säilymisen ja eheyden nimissä se julistaa sodan maahanmuuttajille, ay-liikkeelle, prekariaatille, seksuaalivähemmistöille, juutalaisille ja työttömille. Pääoman tuottamiin kurjistaviin vaikutuksiin se vastaa lisäämällä kansalaisiin kohdistettua kontrollia, syytämällä rahaa kurinpitokoneiston ja poliisivaltion laajentamiseen. Näin legalistisesta kristinuskosta omaksuttu itsensä kieltämisen etiikka muuntuu ihmisen luonnollisen pahuuden rajoittamisen nimissä harjoitetuksi fasistiseksi kontrolliksi. (Ei olekaan yllättävää, että kristillisdemokraatit asettuvat tiukan paikan tullen radikalisoituneen oikeiston puolelle. Politiikkana ”kristillisyys” on syystä tai toisesta merkinnyt aina pikemmin lakia kuin evankeliumia.)
 
Oikeiston poliittisen ontologian kannattelema systeeminen väkivalta ja konkreettisen väkivallan uhkaan perustuva hallinta muuttavat tapaamme ymmärtää ihminen ja yhteiskunta, mikä osaksi voi selittää sen, että kriisin uhatessa muutoin yksilönoikeuksistaan alituista huolta kantava porvarikin alkaa huutaa kovemman kurinpidon ja tiukemman kontrollin perään.


(Tämä teksti on osa piakkoin Hamarassa ilmestyvää laajempaa artikkeliani ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”.)

 

4 kommenttia:

  1. ----------------Vasemmiston poliittinen ontologia asettaa lähtökohdakseen mielikuvituksen ja korostaa näin ”luovia, tuottavia ja uutta synnyttäviä voimia”.--------------

    Voisiko tämä kenties johtua siitä, että vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät kyllä mielikuvituksellisesti mielellään päättäisivät miten toisten tulisi näitä tuottavia ja synnyttäviä voimia käyttää. Ikävä kyllä nämä kaukonäköiset olevat ajattelijat eivät voi korvata suunnitelmiansa noudattamista työn tekijöille muuten kuin teoretisoimalla, miten kaikki muuttuu paremmaksi kunhan vain heidän suunnitelmiansa noudatetaan- Anteeksi, kunhan vain noudatetaan kaikkien ymmärtämää yhteistyömenetelmää, jonka aikaansa edellä olevat sosialistit ovat vain ensimmäisenä tunnistaneet.

    Varsinaista materiaalista korvausta ei voidakaan tarjota muuten kuin futuureina, jotka maksetaan välittömästi kunhan sosialistisesta retoriikasta on tehty ainoa sallittu laajemman yhteistyön mahdollistava keino. Tämän jälkeenhän mammonallisten korvausten järjestäminen olisi hyvinkin helppoa. Siis mikäli joku niitä kaipaa, onhan tämän edistysaskeleen vaatimuksena se, että työläiset ymmärtävät materialististen, palkkaorjuuteen johtavien palkintojen turhuuden. Ongelmana lieneekin sitten vain se, että miten tätä kieltoa voitaisiin ylläpitää, koska historiallinen esimerkki osoittaa sen, että jotkut kryptoporvariliiset yksittäiset persoonallisuudet eivät kuitenkaan hyväksy heidän omia ajatuksiaan vaikka luokkatietoisesti valveutunut sosialisti ne hänelle selittäisi.

    Ehdottaisinkin siis, että kehitetään Valtaväkeisyys, joka on näennäisesti porvarillista väkivaltaa muistuttava yhteiskunnallisen toiminnan tapa, joka voidaan kuitenkin erottaa selkeästi siten, että sen kautta edistetään luonnollisen vasemmistolaisen ajatusmaailman oikeuttamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisiko tämä kenties johtua siitä, että vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät kyllä mielikuvituksellisesti mielellään päättäisivät miten toisten tulisi näitä tuottavia ja synnyttäviä voimia käyttää.

      Tämä kuulostaa minusta enemmän oikeiston poliittiseen ontologiaan kuuluvalta näkemykseltä. Juuri oikeistolainen ja kapitalistinen mallihan pakottaa ihmiset homogenisoimaan omaa tuottavuuttaan määrittelemällä ja päättämällä siitä, mistä tuottavuudessa ja luovuudessa on kyse (= pääoman lisäarvontuotannosta, kvantiteetista, laskettavuudesta ja mitattavuudesta).

      Poista
  2. Pitäisikö tässä sitten olettaa, että vasemmistolaista ontologiaa noudattava järjestelytapa ei sitten homogenoisi ihmisten omaa tuotantoa vastaavilla tavoilla ? Tämänkin blogin lukeminen on nimittäin osoittanut, että pehmeätkin keinot kuten tukematta ja/tai palkitsematta jättäminen ovat todiste yhteiskunnan ammottavasta epäoikeudenmukaisuudesta ja väkivaltaisuudesta. Toisaalta näidenkin asioiden suhteen arvostelutaulukot olisivat varmaan erit kunhan vain punalippua heilutettaisiin näkyvästi ja muualta katsottuna mukavalta näyttävällä tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kapitalismissa pääoma riistää työläistä lisäarvoa saadakseen, mikä johtaa kvantiteetin korostamiseen kvaliteetin kustannuksella. Nimenomaan tämä on homogenisoivaa. Vasemmistolaisessa ajattelussa paino on kvaliteetilla, siis heterogeenisyydellä. Arvontuotanto ja arvon määrittäminen eivät siis perustu pääoman logiikkaan, vaan niiden lähtökohta on arvontuotannon heterogeenisyydessä ja hoivan logiikassa. Tässä mielessä vastaus on siis täsmällisesti: Ei, vasemmistolaista ontologiaa noudatteleva tuotannon järjestämisen tapa ei homogenisoisi arvoa vastaavalla tavalla.

      Kommenttisi jälkimmäisen osan sisältämän kritiikin joudun jättämään omaan arvoonsa. En käsittääkseni missään kohdin ole pyrkinyt todistelemaan ”yhteiskunnan ammottavaa epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaisuutta” sillä, ettei kaikkea mahdollista tueta tai palkita. Myöskään tämä väitteesi ei vastaa millään tavoin meritokraattisena esiintyvän systeemin kritiikkini, jota blogiteksteissäni paikka paikoin olen esittänyt, vaan jää pelkäksi hyödyttömäksi olkiukoksi. En tosiaan missään kohdin implikoi, että yhteiskunta on epäoikeudenmukainen jättäessään minkä tahansa aktin palkitsematta.

      Poista

Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.