David Graeber erottaa esseessään ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä”
oikeiston ja vasemmiston poliittiset ontologiat niihin liittyvien
valtakäsitysten perusteella. Oikeistolle poliittinen ”realismi tarkoittaa tuhovoimien
huomioimista”, sillä sen ”poliittinen ontologia perustuu väkivaltaan”.
Vasemmiston poliittinen ontologia asettaa lähtökohdakseen mielikuvituksen ja
korostaa näin ”luovia, tuottavia ja uutta synnyttäviä voimia”.
”Oikeistolaisen ajattelun ydin” tiivistyy Graeberin mukaan (lausumattomaan)
oppiin väkivallasta, joka viime kädessä määrittelee ”hienovaraisin keinoin” sen,
mistä yhteiskunnassa on kysymys ja mikä yleensä kuuluu ”terveen järjen”
piiriin. Koska oikeiston poliittisen ontologian perustana on yhteiskunnalliset
suhteet ja ajateltavan rajan määrittelevä väkivalta, on helppo nähdä, miksi oikeistolainen
”valtasuhteiden kritiikki” on usein reaktiivista, pinnallista ja tyystin
ei-rakenteellista. Esimerkiksi luokan kriittinen käsite on oikeistolaisessa
yhteiskunta-analyysissa periaatteessa ”mahdoton” teoreettinen apuväline sikäli
kuin se paljastaa yhteiskunnallisten, neutraaleina näyttäytyvien erojen ja luonnollisina
ilmenevien hierarkioiden edellyttämät väkivaltaiset muutokset ja niitä kannattelevat
rakenteet, joiden legitimoimisen ja kätkemisen voi nähdä yhdeksi oikeistolaisen
yhteiskunta-ajattelun perustehtäväksi.
Oikeistolaisen ajattelun toinen peruselementti (Graeberin mainitseman
väkivallan ontologian ohella) on kaikkien elämänmuotojen saattaminen pääoman
yhteiskunnallisen vallan kontrolliin. Kuten Pontus Purokuru toteaa, ”pääoman päämääränä
ei ole rationaalinen voittojen maksimointi vaan vallan kasvattaminen”. Oikeistoradikalismin
– kuten vaikkapa radikaalin nationalismin tai eräiden fasismin muotojen – piirissä
suhtautuminen pääoman valtaan tosin näyttäytyy pinnalta katsoen kriittisenä,
mutta näiden liikkeiden ideologian lähempi tarkastelu osoittaa nopeasti päinvastaiseen.
Onkin olennaista huomata, ettei oikeistoradikalismi ole kapitalistisen
yhteiskunnan kritiikkiä, vaan kapitalistisen yhteiskunnan tuottama oire: ilmiö,
jonka pääoman keskittymisen tendenssi ylipäätään tekee mahdolliseksi ja jota se
ruokkii, kuten Theodor Adorno huomauttaa. Niin kauan kuin yhteiskunnalliset
olosuhteet ja rakenteet mahdollistavat fasismin kaltaisen liikehdinnän nousun,
sellaisen vaara on aina olemassa – siitäkin huolimatta, ettei historia toista
itseään eikä (post)modernia uusfasismia näin ollen tule ajatella samaksi
tai edes joka suhteessa samanlaiseksi fasismiksi, jollainen 1930-luvun
natsiliike oli.
Liberaalia ajattelua on tietenkin helppo kritisoida ’ihmisoikeuksien’, ’oikeudenmukaisuuden’
ja ’vapauden’ kaltaisista tyhjistä käsitteistä, jotka vakiintunut
vasemmistolaishenkinen ideologiakritiikki kykenee suhteellisen vaivattomasti osoittamaan
hallitsevan (kapitalisti- ja porvari)luokan edunvalvojiksi. Jos esimerkiksi ”vapaudella”
ymmärretään perinteisesti viitattavan yksilön rationaaliseen toimintaan
kapitalismin vapailla markkinoilla, tarkoittaa se saman ajattelun mukaisesti ihmisoikeuksien
kontekstissa lähinnä liberaalin subjektin oikeutta toimia markkinoita ohjaavan rajoittamattoman
egoisminsa ehdoilla ja niin edelleen.
Tällaiset ilmeisetkin kärjistykset riittävät osoittamaan liberaalin
ajattelun keskeisiin umpikujiin, jotka edelleen voi tiivistää jonkinlaiseksi neutraalin
universaaliuden rakenteelliseksi illuusioksi. Liberaali toisin sanoen sijoittaa
arvojen ja aatteiden ristiriitaisen ja loputtoman moninaisuuden eräänlaiseen säiliöön,
”universaaliin”, joka samalla näyttäytyy tyhjänä ja tiedostumattomasti neutraalina.
Näin keskenään kamppailevat partikulaarit muodostavat viime kädessä –
keskinäisistä ristiriidoistaan huolimatta – rauhoittavan kokonaisuuden, joka
sinänsä on valtapoliittisen aktin johdonmukainen tuote. Illuusiota (jonka
rakenteellista luonnetta on syytä korostaa) voisi nimittää myös kokonaisuuden
kuvitelmaksi tai lacanilaisesti ”kaikeksi, jonka ajatellaan olevan jotain”,
nimittäin sulkeistettava ja käsitettävä kokonaisuus.
Spesifimpi esimerkki liberaalin universaalisuuden ongelmasta ja
erityisesti sen vaikutuksesta sekä siihen liittyvästä poliittisesta unohduksen
muodosta – nimittäin luokan käsitteen hylkäämisestä – on nykyään
valtavirran julkisessa diskurssissa jatkuvasti esillä oleva vaatimus
poliittisesta korrektiudesta. Kun vallitseva yhteiskuntakriittisyyteen pyrkivä julkinen
pohdinta torjuu ”liian marxilaisen” luokan käsitteen, muuttuvat poliittisen
korrektiuden ja syrjinnän ehkäisemisen vaatimukset pahimmillaan luokkajakoja
ylläpitäväksi symboliseksi väkivallaksi, jonka todellinen luonne jää helposti
huomaamatta. Purokuru toteaakin syrjinnän ja luokan käsitteisiin liittyen
luokan olevan ”siinä mielessä täysin eri asia kuin syrjintä, että syrjintä liittyy
erojen muuttamiseen hierarkkisiksi, kun taas luokka liittyy hierarkioiden
muuttamiseen eroiksi”.
Kun hierarkia muuttuu eroksi, se ikään kuin substantialisoituu, muuttuu olennaiseksi
eroksi, joka sitten tuntuu perustelevan itsestään käsin edellyttämänsä
hierarkian. Juuri tästä on kyse erityisesti radikaalin oikeiston suosimassa olkiukkostrategiassa,
jossa vasemmistolainen valtasuhteiden kritiikki latistetaan vähä-älyiseksi
vaatimukseksi kaikkien hierarkioiden purkamisesta. (Kukapa ei muistaisi Jordan
Petersonin viisastelevaa, parin vuoden takaista esitystä hummereiden välisistä
hierarkioista?) ”Olennaisten erojen” tuotettu luonnollisuus syntyy ja saa
elinvoimansa poliittisesta unohduksesta, jota liberaalissa ajattelussa voi kuvata
muun muassa luokan ja syrjinnän välisen erottelun katoamiseksi jälkimmäisen
eduksi. Kun syrjinnän lopettaminen edelleen muuttuu liberalistiseksi ja ”universaaliksi”
eettiseksi käskyksi, se altistuu fetisoitumiselle; tällöin siitä lopulta tulee huomattavan
haavoittuvainen radikaalin oikeiston kritiikille.
Hierarkioiden purkautuminen on luokkayhteiskunnasta vapautumisen
seurausta, ei erillinen poliittinen vaatimus, johon olisi mahdollista käydä
käsiksi suoraan yhteiskunnan makrotasolla (mikä tarkoittaisi vain vanhan herran
kieltämistä uuden nimissä). Syrjintään puuttuminen on toki välttämätöntä, mutta
yllä esitellyn unohduksen seurauksena onnistutaan vain ajautumaan tyypilliseen
liberaalin ajattelun umpikujaan ja poliittiseen korrektiuteen, joka on sokeaa ja
luokkatiedotonta juuri siksi, että se 1) perustuu vaatimukselle tiedostaa
ja hylätä kaikki mahdolliset syrjinnän muodot ja mekanismit samalla kun 2)
asettuu palvelemaan hallitsevaa luokkaa eräänlaisena loputtoman tunnustamisen
ja identiteetin nollapisteen aktina. Kun ”eurooppalainen valkoinen
heteromies” julistaa itsensä ei-miksikään ja tunnustaa näyttävästi lukemattomat
syyllistään huutavat sorron lajit, huomaamatta jää, kuinka tunnustaminen
tosiasiassa toimii täsmälleen liberalistisen ”universaalin” logiikan mukaisesti.
Samastamalla itsensä yleisen uhritietoisuuden nimissä jonkinlaiseen ”nollaposition
subjektiin” liberaalia etiikkaa kannattava valkoinen yläluokka salaisesti nimeää
itsensä siksi tyhjäksi ja neutraaliksi paikaksi, josta alkaen kaikenlainen toiseuttaminen
tulee mahdolliseksi eräänlaisena modernina kulttuurikolonialismina.
Vähemmistöt siis kyllä astuvat (tai astutetaan) esiin, mutta viime
kädessä vain ”neutraalin säiliön” sisältäminä partikulaareina, ”kokonaisuuden”
osina. Kokonaisuuden määritteleminen ja vartiointi jää edelleen kolonialisteille
ja siirtomaaherroille. Asiaa ei muuta muuksi se, että valkoinen eliitti nimeää
nämä monilukuiset partikulaarit ”uhreiksi” ja ”heikompiosaisiksi”, sillä ongelma
ei ole vain annetuissa nimissä, vaan siinä, kuka nimeää ja kenet.
Tässä tapauksessa juuri luokan käsite mahdollistaa poliittisen korrektiuden
kätkemän alistussuhteen osoittamisen ja siihen liittyvien siirtymien
paikantamisen tavalla, joka ei jää pelkäksi oikeistolaiseksi pyrkimykseksi,
jossa poliittisen korrektiuden kulttuurin antagonismeja hyödynnetään
strategisesti vallitsevien olojen oikeuttamisessa tai fasistisen väkivallan ja
kriisin ilmapiirin lietsomisessa. Syrjinnän kaikkien muotojen lopettamisen
eettinen vaatimus muuttuu liberaalissa ajattelussa korvikeobjektiksi, jonka
todellinen sisältö vastaa täsmällisellä tavalla pääoman edellyttämiä
yhteiskunnallisia valtasuhteita.
Radikaali oikeisto hahmottaa poliittisen korrektiuden loismaisen etiikan,
mutta tekee sen omista myyttien ja yhteismitattomuuksien halkomista
lähtökohdistaan. Se, mikä todellisuudessa on liberalismin luomaa eettistä
umpikujaa, tulkitaan kommunistien harjoittaman hegemonisen ja virheellisesti
ymmärretyn ”kulttuurimarxismin” seuraukseksi, salaliittomaiseksi yritykseksi ”tuhota
länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot”.
Fasismin nousun mahdollistavat yhteiskunnalliset rakenteet – erityisesti
uusliberalistinen, pääoman keskittymistä ajava, julkista taloutta ja valtion sääntelyä
vastustava ideologia sekä ylikansallisen pääoman ehdoilla toimivat ”demokraattisen”
vallan puitteet – kääntävät asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan automaatin
tavoin kommunismia vastaan, vaikka juuri kommunistinen ja sosialistinen politiikka
voisi pelastaa keskiluokan pääoman keskittymisen aiheuttamilta kurjistuvilta
olosuhteilta. Uusliberalistisen vääjäämättömyyden politiikan väistyessä nouseva
oikeistoradikalismi tarjoaa kansalliseen mytologiaan nojaavaa ikuisuuden
politiikkaa, jolla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kykyä puuttua ongelmallisiin
rakenteisiin, sillä radikaali oikeisto ei mobilisoi massoja niinkään globaalia
pääomaa kuin luomiaan viholliskuvia vastaan.
Etnisen kansan säilymisen ja eheyden nimissä se julistaa sodan
maahanmuuttajille, ay-liikkeelle, prekariaatille, seksuaalivähemmistöille,
juutalaisille ja työttömille. Pääoman tuottamiin kurjistaviin vaikutuksiin se
vastaa lisäämällä kansalaisiin kohdistettua kontrollia, syytämällä rahaa
kurinpitokoneiston ja poliisivaltion laajentamiseen. Näin legalistisesta
kristinuskosta omaksuttu itsensä kieltämisen etiikka muuntuu ihmisen
luonnollisen pahuuden rajoittamisen nimissä harjoitetuksi fasistiseksi kontrolliksi.
(Ei olekaan yllättävää, että kristillisdemokraatit asettuvat tiukan paikan
tullen radikalisoituneen oikeiston puolelle. Politiikkana ”kristillisyys” on syystä
tai toisesta merkinnyt aina pikemmin lakia kuin evankeliumia.)
Oikeiston poliittisen ontologian kannattelema systeeminen väkivalta ja
konkreettisen väkivallan uhkaan perustuva hallinta muuttavat tapaamme ymmärtää
ihminen ja yhteiskunta, mikä osaksi voi selittää sen, että kriisin uhatessa muutoin
yksilönoikeuksistaan alituista huolta kantava porvarikin alkaa huutaa kovemman
kurinpidon ja tiukemman kontrollin perään.
(Tämä teksti on osa piakkoin Hamarassa ilmestyvää laajempaa artikkeliani ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”.)
(Tämä teksti on osa piakkoin Hamarassa ilmestyvää laajempaa artikkeliani ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”.)
----------------Vasemmiston poliittinen ontologia asettaa lähtökohdakseen mielikuvituksen ja korostaa näin ”luovia, tuottavia ja uutta synnyttäviä voimia”.--------------
VastaaPoistaVoisiko tämä kenties johtua siitä, että vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät kyllä mielikuvituksellisesti mielellään päättäisivät miten toisten tulisi näitä tuottavia ja synnyttäviä voimia käyttää. Ikävä kyllä nämä kaukonäköiset olevat ajattelijat eivät voi korvata suunnitelmiansa noudattamista työn tekijöille muuten kuin teoretisoimalla, miten kaikki muuttuu paremmaksi kunhan vain heidän suunnitelmiansa noudatetaan- Anteeksi, kunhan vain noudatetaan kaikkien ymmärtämää yhteistyömenetelmää, jonka aikaansa edellä olevat sosialistit ovat vain ensimmäisenä tunnistaneet.
Varsinaista materiaalista korvausta ei voidakaan tarjota muuten kuin futuureina, jotka maksetaan välittömästi kunhan sosialistisesta retoriikasta on tehty ainoa sallittu laajemman yhteistyön mahdollistava keino. Tämän jälkeenhän mammonallisten korvausten järjestäminen olisi hyvinkin helppoa. Siis mikäli joku niitä kaipaa, onhan tämän edistysaskeleen vaatimuksena se, että työläiset ymmärtävät materialististen, palkkaorjuuteen johtavien palkintojen turhuuden. Ongelmana lieneekin sitten vain se, että miten tätä kieltoa voitaisiin ylläpitää, koska historiallinen esimerkki osoittaa sen, että jotkut kryptoporvariliiset yksittäiset persoonallisuudet eivät kuitenkaan hyväksy heidän omia ajatuksiaan vaikka luokkatietoisesti valveutunut sosialisti ne hänelle selittäisi.
Ehdottaisinkin siis, että kehitetään Valtaväkeisyys, joka on näennäisesti porvarillista väkivaltaa muistuttava yhteiskunnallisen toiminnan tapa, joka voidaan kuitenkin erottaa selkeästi siten, että sen kautta edistetään luonnollisen vasemmistolaisen ajatusmaailman oikeuttamista.
Voisiko tämä kenties johtua siitä, että vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät kyllä mielikuvituksellisesti mielellään päättäisivät miten toisten tulisi näitä tuottavia ja synnyttäviä voimia käyttää.
PoistaTämä kuulostaa minusta enemmän oikeiston poliittiseen ontologiaan kuuluvalta näkemykseltä. Juuri oikeistolainen ja kapitalistinen mallihan pakottaa ihmiset homogenisoimaan omaa tuottavuuttaan määrittelemällä ja päättämällä siitä, mistä tuottavuudessa ja luovuudessa on kyse (= pääoman lisäarvontuotannosta, kvantiteetista, laskettavuudesta ja mitattavuudesta).
Pitäisikö tässä sitten olettaa, että vasemmistolaista ontologiaa noudattava järjestelytapa ei sitten homogenoisi ihmisten omaa tuotantoa vastaavilla tavoilla ? Tämänkin blogin lukeminen on nimittäin osoittanut, että pehmeätkin keinot kuten tukematta ja/tai palkitsematta jättäminen ovat todiste yhteiskunnan ammottavasta epäoikeudenmukaisuudesta ja väkivaltaisuudesta. Toisaalta näidenkin asioiden suhteen arvostelutaulukot olisivat varmaan erit kunhan vain punalippua heilutettaisiin näkyvästi ja muualta katsottuna mukavalta näyttävällä tavalla.
VastaaPoistaKapitalismissa pääoma riistää työläistä lisäarvoa saadakseen, mikä johtaa kvantiteetin korostamiseen kvaliteetin kustannuksella. Nimenomaan tämä on homogenisoivaa. Vasemmistolaisessa ajattelussa paino on kvaliteetilla, siis heterogeenisyydellä. Arvontuotanto ja arvon määrittäminen eivät siis perustu pääoman logiikkaan, vaan niiden lähtökohta on arvontuotannon heterogeenisyydessä ja hoivan logiikassa. Tässä mielessä vastaus on siis täsmällisesti: Ei, vasemmistolaista ontologiaa noudatteleva tuotannon järjestämisen tapa ei homogenisoisi arvoa vastaavalla tavalla.
PoistaKommenttisi jälkimmäisen osan sisältämän kritiikin joudun jättämään omaan arvoonsa. En käsittääkseni missään kohdin ole pyrkinyt todistelemaan ”yhteiskunnan ammottavaa epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaisuutta” sillä, ettei kaikkea mahdollista tueta tai palkita. Myöskään tämä väitteesi ei vastaa millään tavoin meritokraattisena esiintyvän systeemin kritiikkini, jota blogiteksteissäni paikka paikoin olen esittänyt, vaan jää pelkäksi hyödyttömäksi olkiukoksi. En tosiaan missään kohdin implikoi, että yhteiskunta on epäoikeudenmukainen jättäessään minkä tahansa aktin palkitsematta.