Hajanaisia huomioita jätehuollon piiristä

1

Muuan entinen työtön, nykyinen palkkatuettu työläinen, kuvailee tuntemuksiaan YLEllä: ”Se [työpaikan saaminen] oli ehdottomasti enemmän kuin lottovoitto. Se lisäsi minun itsetuntoa ja ihmisarvoa. Tuntui siltä, että minä en ole enää ongelmajätettä. Minusta on vielä johonkin” (…).

Rinteen hallitus on asettanut tavoitteekseen 75 prosentin työllisyyden. Jos tavoite toteutuu, 75 prosentilla kansasta on ilmeisesti lähtökohtaisesti tuntemus siitä, etteivät he ole ongelmajätettä. Sipilän hallituksen toimenpiteiden ja kansainvälisten suhdanteiden ansiosta yli 70 prosenttia ei koe itseään jätteeksi.

Osa-aikatyöllistetty voi toisaalta tuntea olevansa jätettä esimerkiksi vielä noin 50-prosenttisesti, ellei työsuhteen vaikutus ole hiukan hapatteen kaltainen, jolloin pienikin määrä muuttaa kokonaisuuden luonteen substantiaalisesti. Pessimistisimmänkin arvion mukaan noin 70 prosentilla kansasta on nykyään mahdollisuus tuntea olevansa ei-jätettä ainakin tunnin verran viikossa. Toisaalta siunaus on eräiden näkemysten mukaan siunaavimmillaan vasta, kun se putoaa murrettuun saviastiaan.

Sain tämän vuoden helmikuussa puolivuotisen osa-aikatyön Joensuun seudun kansalaisopistolta. Hommakin osui siinä määrin omalle alalle, ettei työn tekeminen ole johtanut kapinalaulujen hyräilyyn edes kotioloissa. Nythän uskon sittenkin olevani kierrätyskelpoista tavaraa, vaikkei vaimoakaan toisaalta haittaa, jos astianpesukonetta täytellessäni luennoin välillä Pääomasta ja moderneista subjektiviteetin hallinnan mekanismeista.

Osa-aikatyötä edelsi useampivuotinen jakso työttömyyttä. Aika ajoin, lähinnä ruoka- ja viinakaupassa asioidessani, koin epämääräistä toisen luokan kansalaisuutta, mutta ikään kuin ulkoapäin tulevana paineena; jätteen kaltaiseksi saastaksi en varsinaisesti itseäni tuntenut. Riitti kun pyöräili Prismaan, ja heti vastaan purjehti muutama ajopuu lisää: noita hitaasti murentuvia, päärynän muotoisia keski-ikäisiä lerpahtavine auki ratkottuine kasvoineen, kärryt täynnä valkoharmaata sisustusroinaa, silmissä linnoitetun kodin onni ja kireäksi venytetty lepattava tyytyväisyys. Jos itse olin jätettä, mitä nämä sitten olivat, elleivät saman hajoamisprosessin myöhäisempi vaihe.

Köyhäkin saa puhua, kunhan käyttää rikkaiden keksimää kieltä. Työttömän on tunnettava puutteena olemisensa muunakin kuin kuluttavana aineellisena köyhyytenä, joka on vain lahjaksi saadun hengen ulkonainen sinetti ja tunnus. Rikas myhäilee vastuuntuntoisesti, kun köyhä vaatii tunnustamaan, että on hänelläkin sentään ihmisarvo. Ilomielin rikas tämän tunnustaa: nouse, lapseni, sillä sinun negatiivinen lisäarvontuotantosi on sinulle anteeksi annettu. Olet ihminen aivan kuten mekin.

Vääränlainen työtön ja köyhä – ylpeä – katsotaan kaunan ja vastakkainasettelun lietsojaksi, joka ei ymmärrä olevansa yhteiskunnalle velkaa. Velka lunastetaan tavalla tai toisella. Viimeistään palkkatyö saa ylpeänkin taipumaan: nyt hän on palkansaaja ja hänellä on työnantaja. Näin rikkaiden valtakunta osoittaa olemisen järjestyksen hyvinvointituotantonsa ytimessä. Olet ihminen aivan kuten mekin.

On luotu valtakunta, jossa jokainen kapina on kapina herran puolesta orjaa vastaan, sillä ihminen itse on tullut siksi tavaramuodon jatkeeksi, jonka tietoisuus sulkee sisäänsä eräänlaisen kyynisen kuluttajansuojan. Jokaista kapinaa varten on jo olemassa masinoitu ja mannertenlaajuinen, loputtoman itseironinen alakulttuurinsa, kohdeyleisönsä ja massatuotantonsa. Vain se, joka kieltäytyy olemasta kuluttaja, voi toivoa orjakapinaa, sitäkin spartacuksetta, sillä näille main on järjestelmä piirtänyt järjen ja hulluuden rajan. Etsijää vastassa on vain vaatimatonta ylimääräisyyttä, jota valtakunta houkuttelee tavan takaa ilmaisemaan turhana symbolisena kapinana: muuta metsään, ole erilainen, kirjoita kirja.

2

Muuan novellini alkaa näin: Näin unta kapitalismin romahtamisesta. Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti, sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään. Tiedettiin, että jossain oli sekasortoa ja paniikkia ja itsemurhia. Etsin netistä tietoa ja löysin jotain kuvia pörssistä. Kummoista se ei ollut.

Jutun juju on Žižekin tunnetussa lausahduksessa, että on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Kertojapäähenkilön unessa on kysymys mahdottoman kuvittelemisesta, ja ”sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään”. Jos uni on, kuten Freud sanoo, toiveen toteutuma, toivooko kertoja tässä kapitalismin romahtamista vai sitä, että kaikki jatkuu ennallaan ja samanlaisena?

Kertomus joka tapauksessa päättyy lohduttomasti: kertojapäähenkilö varastaa yöllä läheisestä vajasta bensakanisterin ja polttaa modernin hippiporukkansa kommuunina toimineen omakotitalon. Asukkaat palavat elävältä. Kertoja lähtee käppäilemään keskustaa kohti, mutta selvästi vailla päämäärää. Novelli on kenties yksi poliittisimpia kaunokirjallisia tekstejäni, yhteiskunnallisia jäsennyksiä pakenevan raivon ja osattomuuden kuvaus. Kertomuksen päähenkilö tajuaa linkolamaisella selkeydellä omansa ja toisten ”yhteiskuntakritiikin” turhuuden, putoaa halunsa taloudesta ja päätyy kammottavaan terroriin, jolle teksti ei tarjoa ainuttakaan riittävää psykologista selitystä. Hirmuteko näyttäytyy irrationaalisten ja brutaalien tapahtumien huipentumana, siitä tulee keskeytys, joka keskeyttää edeltäneen keskeytysten sarjan. Lopetus toistaa alun asetelman irvokkaana muunnelmana: kertoja tuijottelee liekkejä aikansa, ja lähtee sitten kävelemään ”niin kuin ei mitään”. Toteutunut toiveuni on selväpäinen painajainen.

3

Kirjoitan mielelläni vastenmielisiä hahmoja. Mainitun Haisevan talon päähenkilö Sune ei ole vähääkään sympaattinen, eikä sitä ole kovin moni muukaan kommuunin tyypeistä. Sune on ylpeä, viheliäinen työtön, jota mikään porvarillisen yhteiskunnan hahmottelema ”yhteisen hyvän projekti” ei voisi vähempää kiinnostaa. Laiska ja saamatonkin hän on. Yksi novellin ”keventävistä jaksoista” muodostuu Sunen hortoilun kuvauksesta: aluksi hän menee kirjastoon, mutta ajautuu sitten tuhlaamaan loput rahansa keskustan taiteilijakapakkaan. (Lukijalle vihjataan näin, että lähtiessään palavan talon luota keskustaa kohti Sune menee luultavasti vain hortoilemaan ja päätyy kapakkaan.)

Sunen kaltainen työtön suorastaan huutaa ”toimenpiteitä”. Muut hippiyhteisön tyypit ovat suunnilleen yhtä laiskoja ja saamattomia. Olipa novellista muuten mitä mieltä tahansa, jamescameronmaiseen feikkisympatiseeraamiseen se ei sorru. (Viittaan tietenkin Titaniciin, jossa alaluokka esitetään yläluokan kadonneena elämänvoimana. Kotimaisittain samaa ideologiaa jalostaa yhtä vampyyrimainen Nousukausi.) Hippikommuunin pseudokapinallisen ja Prismassa valuvan aatteettoman paskaläjän välillä ei ole laatu-, vaan pelkkä aste-ero.

Koska tämä ei ole novelli, vaan blogiteksti, vastaan implisiittiseen kysymykseen siitä, mitä tällä kaikella yritän sanoa. En pidä itseäni misantrooppina tai edes misantrooppikirjailijana. Pointtini ei ole, että ihminen on paskaa yhteiskuntaluokasta riippumatta. Että ihminen on paskaa, on sivuseikka ja -tuote. Turha sille on uskontunnustuksia uhrata.

Alussa siteerasin ex-työtöntä, ja valpas (ja aiempiin teksteihini paneutunut) lukija epäilemättä tajusi viljelemäni tema con variazionin. Median ja massojen harjoittama yhteiskuntakritiikki ei ole mennyt valmiiden vastausten, vaan valmiiden kysymysten halpaan. Päällimmäinen vaikutelma YLEn ja HS:n ”kriittisistä analyyseista” on usein kovin lattea. Ne antavat vastauksia kysymyksiin, joita oppositioon ajettu oikeistokin osaa (oppositioon jouduttuaan) kysellä. Ei meidän kuulu kysyä, kuinka työtön voisi kokea itsensä ihmisarvoiseksi työttömyydestään huolimatta. Sen sijaan on kysyttävä: Mikä tekee mahdolliseksi sen, että ihminen alkaa ajatella kuuluvansa jätehuollon piiriin, koska on riiston kohteena epäonnistunut?

Miksi tämä kysymys on esimerkki kriittisestä kysymyksestä? Tarkastellaanpa taloudellisen eliitin antamaa vastausta siihen: ”Miten niin riiston kohteena epäonnistunut? Mihin vihjaat?” Kysymys on vittumainen, sillä sehän ei vihjaa, vaan esittää suoraan ja koleasti. Samalla se siirtää koko kysymisen kentän, jakaa sen uudelleen, tuottaa muodossaan asetelman, jossa mikään ei ole toisaalta. Näitä kysymyksiä meidän on väsymättä etsittävä. Ne ovat oikeita kysymyksiä.