Suomen helluntailiike on käynnistänyt anteeksipyyntöprosessin, jonka on tarkoitus huipentua julkilausumaan vuoden 2028 juhannuskonferenssissa. Asiasta on uutisoinut Uusi Tie -lehti 11.11.2026, mutta uutinen on maksumuurin takana. Käsittääkseni prosessissa on tarkoitus kuulla liikkeen kaltoin kohtelemia ihmisiä ja ottaa vastuuta menneisyyden virheistä. Helluntaikirkon johtaja Mika Yrjölä pyysi liikkeen puolesta anteeksi jo vuonna 2019 todeten, että seurakuntien tulisi kantaa vastuu hengelliseen väkivaltaan johtaneista ylilyönneistä ja että asiaa pitäisi kyetä käsittelemään paikallisella seurakuntatasolla.
Mertsi Ärling puolestaan on huolissaan ja toteaa anteeksipyyntöprosessin voivan pahimmillaan muuttua pelkäksi ”hengelliseksi pyyyhekumiksi”, joka toimii fetissin tavoin keinona olla kohtaamatta ikävää todellisuutta.
Jaan toki Ärlingin huolen. Julkinen anteeksipyyntöprosessi on kunnioitettava tavoite, mutta paljon riippuu siitä, kuinka se käytännössä toteutetaan.
Sattuneesta syystä uutinen herättää voimakkaita tunteita minussakin. Kymmenessä vuodessa olen ehtinyt käsitellä oman tapaukseni laajasti ja analyyttisesti; ja kuten jokainen KKA:n lukija tietää, ruodin helluntailaisuutta niin monissa blogiteksteissäni, ettei kaikkia ole mahdollista linkata tähän.
En ole enää aikoihin ollut katkera tai kostonhimoinen. Toisinaan mietin sitäkin, kuinka suuria kokemani vääryydet lopulta olivat. Mutta jos todella palaisin availemaan vanhoja haavoja, on selvää, että vaikka vältyin suoranaisilta traumoilta, kokemuksiini sisältyy valtava määrä häpeää ja epäoikeudenmukaisuutta. Pelkkä tilintekojeni ja rajanvetojeni laajuus kertoo siitä kiistattomalla tavalla. Minua on jopa syytetty ”menneessä vellomisesta” (syyte, jota – turha sanoakaan – pidän harvinaisen typeränä ja yliolkaisena).
Monet ystävistäni ovat itsekin entisiä helluntailaisia. Jos kokoonnumme keskenämme illanviettoon, palaamme tavan takaa muistelemaan nuoruuttamme, ja muistelun sävyssä on usein paljonkin ansaittua sapekkuutta. Syyllisyyttä ja häpeää riittää. Ei ole lainkaan epäselvää, ettei helluntaiyhteisö tukisi rakenteita, jotka mahdollistavat yksilöllisen kaunan, kateuden ja vaientavan vallankäytön korottamisen toiseen potenssiin niin, että kaltaiseni ”hankalat tyypit” voi ajaa ulos seurakunnasta tarvitsematta kohdata heitä argumenttien ja rehellisen keskustelun tasolla. Kukaan järjissään oleva ei tätä lähde kiistämään.
Se, mitä minulle tapahtui, ei selity vain yksilötason harkitsemattomuutena tai suoranaisena pahansuopuutena. Terveillä yhteisöllisillä rakenteilla on immuniteetti, torjuntajärjestelmä, joka ehkäisee tällaiset väärinkäytökset pikemminkin kuin tukee niitä. Jos minun tapauksessani kyse olikin yhden tai muutaman ihmisen levittämistä juoruista, on pantava merkille se, että näillä ihmisillä oli sekä valtaa että vallan tuki omalle toiminnalleen.
Sain kyllä jo 2010-luvun puolivälissä oman paikallisen tason julkisen anteeksipyyntöni, mutta missään vaiheessa en kokenut tulevani varsinaisesti kuulluksi ja kohdatuksi. Anteeksipyyntö oli epäilemättä vilpitön, mutta sen olisi pitänyt olla vasta alkusoittoa. Vakiintunut kokemukseni oli pikemminkin se, että minun toimintani koettiin muodostavan jonkinlainen epämääräinen uhka yhteisön eheydelle (mikä on aika hullunkurinen ajatus). Siksi oli tavallaan johdonmukaista sulkea minut ulos palvelutehtävistäni, joihin kuului julkista puhumista ja kirjoittelua.
Paljon kertoo sekin, että kaipaan edelleen keskusteluyhteyttä menneisyyteni kanssa – kyllä, haluaisin kokea tulevani kuulluksi, yhä tänäkin päivänä. Olen kirjoittanut esseistiikkaa ja kaunokirjallisuutta, jossa käyn läpi kokemuksiani ja jalostan niiden raakamateriaalista pienoistutkielmia yhteisöllisen vallankäytön pimeistä puolista. Itsenäisistä teoksista koostuvan Joensuu-trilogiani kolmatta osaa Mestaria voi joku pitää suoranaisena koston odysseiana. En kiistä katkerien tuntemusteni vaikutusta proosaani, mutta kirjailijana pyrkimykseni olivat toki ennen muuta taiteellisia, ja Mestarin lukeminen pelkkänä kostofantasiana olisi mielestäni hyvin kapea-alaista. Silti sekin tulkinta on mahdollinen, eikä ole minun asiani kontrolloida teoksen vastaanottoa.
Julkinen anteeksipyyntöhanke on joka tapauksessa kiitettävä tavoite. Aion seurata sen etenemistä mitä suurimmalla mielenkiinnolla – ja vastata puhelimeen, jos joku sattuisi soittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.