Kristillisen elämän käytäntöjä 3: Evankeliointi

(Juttusarjan 1. osa löytyy täältä, 2. osa täältä.)

Helluntailaisuus on tunnetusti yksi niitä kristillisen tradition muotoja, joissa panostetaan evankeliointiin eli ”ilosanoman julistamiseen”. Tämä ei merkitse ainoastaan laajalle levinnyttä ja suuria massoja saavuttavaa lähetystyötä. Helluntailaisuudessa idea evankelioinnin akuutista välttämättömyydestä ja kiireellisyydestä kattaa yhtä lailla läheisimmät ihmissuhteet kuin maapallon kaukaisimmat ja eristäytyneimmät sopukat.

Nuoruuteni kristillisyydessä evankeliointi ymmärrettiin mitä suurimmassa määrin kristityn arkielämän keskeiseksi ja hellittämättömäksi velvollisuudeksi. Lähetystyöntekijät näyttäytyivät ”evankelioivan elämäntavan” sankareina ja esikuvina. Ihanteellinen kristitty oli ihminen, joka rohkeni julistaa ilosanomaa ”sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa” ilmeisesti vailla vähäistäkään sosiaalisen häpeän tunnetta. Miksipä hävetä, kun kerran totuus on hallussa? Päinvastoin: hyvät uutiset on kerrottava kaikille.

Evankeliointi elämäntapana -kurssi omaksutti oppilaillaan nopean ja tehokkaan käsikirjoituksen, jolla ”kohde” älytettiin valmiisiin keskustelukehyksiin esittämällä tälle simppeli kysymys: ”Jos kuolisit nyt, uskoisitko meneväsi taivaaseen vai helvettiin?” Tavoitellussa ihannetapauksessa äärimmäisen karkeistettu dialogi etenisi jotakuinkin näin:

K: Jos kuolisit nyt, uskoisitko meneväsi taivaaseen vai helvettiin? 

V: Taivaaseen, luulisin.

K: Miksi?

V: No, en ole tehnyt mitään kovin pahaa. Olen ihan hyvä ihminen.

K: Tiedätkö, mitä Raamatussa sanotaan? Ettei kukaan pääse taivaaseen omien tekojensa tai tekemättä jättämistensä perusteella.

V: No hitto. Miten tässä sitten käy?

K: Yksin uskon perusteella pelastutaan. Haluatko ottaa vastaan pelastavan uskon?

V: Miksipä ei.

K: Siinä tapauksessa lausu perässäni tämä yksinkertainen rukous…

Koin aina tällaisen evankelioinnin varsin brutaaliksi – oma suhteeni suoraan julistamiseen oli muutenkin läpeensä problemaattinen; en uskonut maailman ja totuuden suhdetta mahdolliseksi typistää moiseen yksinkertaiseen ja tarkoitushakuiseen metodologiaan. Mielsin (tuolloinkin) ”totuustapahtuman” edellyttävän dialogia, mutta uskonyhteisöni piirissä valtavirtainen käsitys käsitti totuuden pikemminkin monologiseksi ilmiöksi, mikä merkitsi, että totuutta oli mahdollista ja suotavaa levittää nimenomaan julistamalla. Dialogiin kuuluva ratkaisemattomuus pahimmillaan vain häiritsi tehokasta viestintää. Minun kohdallani taiteilijan kutsumus ja yliopisto-opinnot ylläpitivät voimakasta vieraantumiskokemusta, mutta ilman niitäkin introvertti luonteeni olisi tehnyt julistamisideologian omaksumisen haastavaksi (joskin minun olisi ollut hankalampi perustella torjuvaa suhtautumistani).

Kaikesta huolimatta koin aika ajoin syyllisyyttä evankeliointimission laiminlyömisestä, enkä tuntenut olevani lainkaan hyvä kristitty (nykyään en ensinkään välitä siitä, tunnenko olevani hyvä kristitty; tiedän, etten ole). Vaikka periaatteessa oli selvää, ettei ihminen voi päältä katsoen nähdä toisen sydämeen ja siten määritellä hänen jumalasuhdettaan, käytännössä selkeää erottelua uskoviin ja ei-uskoviin ei ikinä problematisoitu, sillä jo yhteisön identiteetti vaati vahvaa erottautumista.

Ikävin piirre tuossa vallitsevassa ideologiassa oli kuitenkin siihen sisäänrakennettu taipumus objektivoida ihmiset viestinnän kohteiksi. ”Evankelioivan elämäntavan” ydin merkitsi rehelliseksi sloganiksi tiivistettynä: Välineellistä järkeilyä – MUTTA totuuden nimissä. Läheisetkin suhteet ”ei-uskoviin” tuli alistaa missiolle, mikä käytännössä tarkoitti jatkuvaa painetta etsiä tilaisuuksia ilosanoman välittämiselle, ”taivasasioista” puhumiselle. Ystävystyminen näyttäytyi useinkin yhtenä evankelioinnin strategisena mahdollisuutena.

Nuoruudessa suhteeni evankeliointiin oli siten ennen kaikkea kapinallisuuden määrittelemää. Kieltäydyin alistamasta inhimillistä kanssakäymistä ideologiselle ”viestinnälle” siitäkin huolimatta, että uskoin sen taustalla olevan asian oikeaksi. Miten on laita nykyään? Mitä ylipäätään ymmärrän evankelioinnilla, siis kristinuskon ydinsanoman kertomisella?

Ensinnäkin on kysyttävä, millä tavoin kristinuskosta olisi puhuttava läntisessä maailmassamme, jonka se on jo kerran valloittanut. Kristittyinä emme enää ole Paavalin ja muiden varhaisten apostolien tilanteessa, jossa kristillinen jumalausko kilpailee antiikin polyteismin kanssa jonkinlaisena altavastaajana; on tuskin riittävää ja ajanmukaista vain kertoa ihmisille, että on olemassa yksi ainoa Jumala ja Kristus on hänen ylösnoussut Poikansa. Moiset fraasit eivät enää hämää vieraudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Toisaalta myöskään varhainen kristillisyys ei perustunut monologisen yksiniittiseen totuuksien julistamiseen. Kristillinen puhe tapahtuu todellisuudessa, keskustelee sen kanssa, ottaa siihen kantaa. Näin ymmärrettynä evankeliointi on mahdollista hahmottaa ei niinkään tiedonhaltijan/-jakajan ja sen vastaanottajan kontekstissa kuin jonain, josta voi kysyä, onko tämä pohtimisen arvoista. Kristillinen puhe ei pyri hallinnoimaan ja määrittelemään tilannetta, sillä sen keskustelueettisenä paradigmana on ajatus totuudesta, joka ei koskaan voi hallita ilmenemisensä kontekstia. Ajatuksen konkreettinen lähtökohta on Jeesuksen ristinkuolemassa. Totuudessa ei ole kyse ympäristön haltuunottamisesta, vaan itsensä antamisesta.

Jos ajatellaan klassisen kristinopin mukaisesti, että usko on lahja eikä evankeliumissa ole kyse etupäässä oikeiden asioiden tietämisestä, on koko ajatus evankelioimisesta minkäänlaisena ”totuuden jakamisena” jo periaatteessa merkillinen. Jos usko ei ole peräisin ihmiseltä eikä hänen annettavissaan, ei evankelioinnissa voi pohjimmiltaan olla kysymys ihmisen pyrkimyksestä saada toinen muuttamaan käsitystään todellisuudesta. Kyse ei myöskään voi olla ihmisen vaikuttamisesta toiminnallaan Jumalaan ainakaan siinä merkityksessä, että ihmisen harjoittama evankeliointi jotenkin vasta avaisi Jumalalle väylän toteuttaa ”suunnitelmansa” ja niin edelleen. Sikäli kuin Jumalaan projisoidaan tarpeita, kyse on silkasta antroposentrismistä.

Evankeliointi on mielestäni nykyään hiukan epäonnistunut käsite jo siitä syystä, että se kantaa mukanaan vihjettä jonkinlaisesta ylemmästä tiedollisesta positiosta käsin tapahtuvasta vaikuttamisesta ja valistamisesta. Ikään kuin totuudesta osalliset tässä kertoisivat muulle maailmalle, mitä se on vailla. Tämä kuitenkin edellyttäisi totuuden tietämistä sen painavimmassa mahdollisessa objektiivisessa merkityksessä ja kaikin tavoin yli-inhimillisessä varmuudessa. Koska objektiivinen totuus on kuitenkin aina vain likiarvo, sillä ei ole paljonkaan tekemistä varmuuden kanssa. Varmuus on subjektiivista. Jos kristitty kokee olevansa varma totuuden suhteen, hänen tulisi muistaa kokemuksensa subjektiivisuus; yhtä lailla on kristittyjä (kuten minä), joille epävarmuuden kokemus on perustavanlaatuinen.

Evankelioinnin suuri paradoksi on siinä, että mikäli kyse on ”toisen saattamisesta osalliseksi totuudesta”, olisi ensin tiedettävä, ketkä todella ovat osattomia. Sitä on kuitenkin kristinuskon omankin logiikan mukaan mahdoton tietää. Tiedänkö itsekään, olenko osallinen vai osaton? Ehkäpä evankelioinnin varsinainen salaisuus kristitylle onkin siinä, että hän ymmärtää osallisuuden ja osattomuuden rajan kulkevan jokaisen ihmissydämen halki – myös ja ennen kaikkea omansa. Kenties evankelioinnissa ei ole kyse sen kummemmasta kuin tämän salaisuuden toteamisesta. Tämä merkitsee nöyryyttä pidättäytyä itsepintaisesti määrittelemästä Toista totuudesta osattomaksi, sillä niinhän voi tehdä vain se, jolla todella on totuus hallussaan. Ja kenellä muka on?

Käytännössä tämä kaikki merkitsee sitä, ettei evankeliointi ole niinkään aktiivista oman asian julistamista kuin passiivisuuden omaksumista juuri kaikenlaisen julistamisen suhteen. Kristityn tulee olla aktiivinen ennen kaikkea toisen kuuntelemisessa. Siksi evankeliointi on ymmärrettävä toimintana, jota kaikessa määrittelee kuunteleva pyrkimys olla olemassa enemmän toista kuin itseään varten.