Kristinusko ja objektiiviset tosiasiat

Kierkegaard-ekskursio
 
 
Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa puhuttelevasti ja mieleenpainuvasti uskosta Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan. Pidän hänen tavastaan liittää usko sellaisiin asioihin kuin intohimo ja epävarmuus. Kierkegaardille – tai PEJ:n pseudonyymille Johannes Climacukselle – usko ei ole luottamusta objektiivisiin tosiasioihin tai jonkinlaisen varmuuden seuraamista.
 
Kierkegaard menee jopa niin pitkälle, että toteaa sen, jonka rukous ”nousee kaikesta äärettömyyden intohimosta, vaikka hänen silmänsä lepäävät epäjumalan kuvassa”, olevan enemmän totuudessa kuin sen, jonka tiedollinen käsitys Jumalasta on aivan oikea ja vaikka tämä ”objektiivisesti etsii tosi Jumalaa”:
 
Jos toinen etsii objektiivisesti kuolemattomuutta, ja toinen sijoittaa koko äärettömyyden intohimon epävarmuuteensa, niin kummassa on enemmän totuutta, ja kumpi osoittaa suurempaa varmuutta? Toinen on lopullisesti lähtenyt likiarvon etsimisen tielle, jonka loppua ei näy, koska varmuus kuolemattomuudesta voi olla vain subjektiivista; toinen on kuolematon ja kamppailee juuri siksi epävarmuuttaan vastaan.
 
”Objektiivinen todellisuus” on likiarvon todellisuutta; objektiivista tietoa Jumalasta ei ole, tai jos on, se on uskomisen kannalta yhdentekevää. ”Äärettömyyden intohimon” vallassa oleva ihminen seuraa epävarmuuttaan. Se ”suurempi varmuus”, josta Kierkegaard tässä puhuu, ei ole Jumalaan kohdistuvaa objektiivista vakuuttuneisuutta tai Jumalan objektiivisuudesta vakuuttumista, vaan intohimon pyhittämää antautumista sille todellisuudelle, jossa varmuus on aina vasta tulemisen, ei koskaan olemisen, tilassa. Katkelmaa auttaa ymmärtämään Kierkegaardin perusajatus totuudesta paradoksina.
 
Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessa hahmoteltu usko on monella tavoin vastakkaista ”uskonvarmuudesta” intoilevalle fundamentalismille tai luonnontieteisiin nojaavalle kristillisteistiselle dogmaattiselle metafysiikalle. Ensin mainittuun kuuluu ”psykoottinen vakuuttuminen” ja täydellinen alistuminen ulkoisen Herran käskysanalle; jälkimmäinen pyrkii perustelemaan itsensä eräänlaisena rationaalisena ja objektiivisesti sitovana tieto-oppina.
 
Kierkegaard ajattelee kristinuskoa metafysiikan ja objektiivisen vakuuttumisen tältä puolen, eksistoivasta ihmisestä käsin. Näin hän kykenee myös tarjoamaan kristinuskosta tulkinnan, joka väistää sekä fundamentalismia että metafysiikkaa vaivaavan objektivismin ja dogmaattisuuden ongelman.
 
Fundamentalismin ”objektiivisuus” vaatii ihmistä vakuuttumaan likiarvoisesta todellisuudesta sietämättömällä täsmällisyydellä. Fundamentalisti sanoo, ettei kristityn tule perustaa uskoaan ihmisen määritelmiin Jumalasta, mutta samaan hengenvetoon edellyttää tämän kuitenkin vakuuttuvan fundamentalistien tavasta määritellä Jumala. Kristillinen metafysiikka kehottaa kristittyä katsomaan todellisuutta logiikan ja luonnontieteen tosiasioiden valossa, harrastamaan eräänlaista yhteen- ja vähennyslaskua ja muodostamaan näin rationaalisen perustan Jumalalle antautumiselle. Fundamentalismin tapaan myös metafysiikka päätyy, tosin omalla tavallaan, tyhjentämään kielen kaikesta likiarvoisuudesta ja monimerkityksisyydestä: 1+1=2, ja tämä on yksiselitteistä; mutta kuten Kierkegaard huomauttaa, juuri tästä syystä tällaiset totuudet ovat myös täysin yhdentekeviä.
 
Kierkegaardin eksistentialistinen tulkinta kristinuskosta on ideologiakriittinen ainakin siltä osin, että se sallii kristityn kulkea uskonpolkuaan ennalta määrittelemättömästi, vailla varmuutta ja vastauksia. Intohimoinen ja epävarmuutensa kanssa kamppaileva käytännön ateisti on lopulta lähempänä autenttista uskovaisuutta kuin Raamattuaan pikkutarkasti seuraava moralisti, joka julistaa tottelevaisuuttaan ja alistumistaan Herran auktoriteetille ei vain ”hengessään” vaan myös kaikin tavoin ”raamatullisissa” elämäntavoissaan.
 
Asettamalla vastatusten epäjumalankuvan edessä rukoilevan pakanan ja tiedollisesti oikeaoppisen kristityn Kierkegaard tuo hakematta mieleen Luukkaan evankeliumin vertauksen fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–13). Fariseukset olivat aikansa oikeaoppisia: he noudattivat Tooraa, Jumalan lakia, ja ylpeilivät oikeutetusti uskollisuudellaan Herransa sanalle ja auktoriteetille. Tässä on tärkeää korostaa, ettei fariseuksena oleminen merkinnyt tekopyhää teeskentelyä, vaan todellista Jumalan tahdon mukaista vaeltamista, erottautumista ympäröivästä pakanallisesta maailmasta hyvin käytännönläheisellä ruumiin, nautintojen ja elämäntapojen kontrollilla. Se, että Jeesus sanoi Jumalan pitävän tällaista joutavana – ”Laupeutta minä tahdon enkä uhria” (Matt. 9:13) – oli suora ja tietoinen loukkaus ”uskovan elämäntavalle” ja koko sille dogmaattiselle järjestelmälle, jonka ytimessä oli vilpitön halu olla kuuliainen ja tottelevainen. Jeesuksen mukaan Jumala ei koskaan ollut tällaisista uhreista kiinnostunut.
 
Toden teolla syntistä elämää viettävän publikaanin huudahdus, ”ole minulle syntiselle armollinen!” ilmaisee ääretöntä huolta ja intohimoa. Se ei välitä moraalista tai oikeasta opista, sillä näiden suhteen voi vain epäonnistua.
 
Voimme myös kuvitella, mitä vertauksessa esitetyn tapahtuman jälkeen seuraa. Publikaani kohtaa fariseuksen, joka kysyy: ”Kai sinä nyt laitat asiasi kuntoon ja alat elää tosiuskovan elämää, kun kerran Jumala on jo sinut vanhurskauttanut? Ymmärräthän, että usko ilman tekoja on kuollut, ja niin edelleen.” Pian hän ehkä törmää myös metafyysikkoon, joka tiedustelee, milloin publikaani on kaavaillut aloittavansa apologetiikan opinnot saadakseen älyllisen ja objektiivisen perustan uskomuksilleen…
 
Jos publikaanimme on vahva ja sisäisesti eheä tyyppi, hän nyökkäilee kohteliaasti ja kiittää hyvistä neuvoista, mutta jatkaa elämäänsä juuri kuten parhaaksi katsoo. Todennäköisesti hän ei jatkossakaan ole kenenkään ”uskonsa vakavasti ottavan” silmissä erityisen hyvä uskovainen, mutta miksi tämän pitäisi häntä kiinnostaakaan? Hän seuraa intohimoisesti epävarmaa armon valaisemaa tietään, lankeaa sadasti ja epäonnistuu tuhannesti, iloitsee muiden syntisten kanssa ja rakastaa villisti kenenkään estämättä, olematta kovinkaan tarkka maineestaan ja puhdasoppisuudestaan näiden korkeasti pyhitettyjen vakavien keskuudessa. Kyllä hän heidät jo tuntee: nuo totuutensa objektiivisuudesta kerskaavat hiukan koomiset hahmot, joilla on valmis kartta keskeneräisestä maailmasta.