Parallaksi – kirjailijan haastattelu

Alla oleva tiivistää lauantaina 9.3.2019 pidetyn julkistamistilaisuuden haastattelun annin kysymyksineen ja vastauksineen (joiltain muttei kaikilta osin) olennaiseen. Haastattelijana toimi HT Härkönen, hänelle suuri kiitos hienoista ja stimuloivista kysymyksistä. (Kiitokset myös yleisölle, joka esitti hyviä kysymyksiä miellyttävässä ja kaikin puolin rennossa tilaisuudessa. Tästä jatketaan.)

K: Parallaksi on poikkeuksellinen teos. Se on intensiivinen, kiehtovan hämmentävä ja vieraannuttava. Miten näkisit kirjan eroavan valtavirrasta ja mitä se tarjoaa lukijalleen?

V: Kirja eroaa valtavirrasta, ja koska se siitä eroaa, se katoaa, eikä sitä enää ole. Mutta lopulta ei ole valtavirtaakaan, joka on vain tämän kirjan oire. Lukija saa kirjasta sille suuntaamansa kysymyksen muodossa, jota lukija ei enää tunne. Lukija etsii salaisuutta ja keksii sen itse. Lukija ei tajua tätä kirjaa.

K: Nimensä mukaisesti Parallaksi liikkuu ristiriitaisilla tasoilla proosan muuttuessa välillä esseiksi ja tyylilajiltaan täysin erilaisiksi teksteiksi. Mikä saa sinut kirjoittamaan näin?

V: Pelko kirjoittamisen taidon katoamisesta.

K: Parallaksi on loistavan assosiatiivinen, lukijaansa kaltoin kohteleva kirja. Keille se on kirjoitettu?

V: Omistuksessa lukee: ”Yhteisöille jotka olen pettänyt.” Se on potaskaa ja totuus. Parallaksi on petoksen dokumentti, mutta kaikki kirjoitushan on sitä. En ajattele kirjoittavani juuri kellekään, paitsi että aina kirjoittaessani mieleeni nousee ihmisiä, jotka herättävät vihani ja joita kunnioitan vain vähän. En mahda sille mitään.

K: Onko Parallaksi sinulle kirjallinen kokeilu vai jotain muuta? Miksi kirjoitit Parallaksin?

V: Voiko aito romaani muuta ollakaan kuin kokeilu? Kirjoitin Parallaksin samasta syystä kuin kaiken muunkin: keksiäkseni syyn ja jonkin sellaisen ylevän olemassaolon, sellaisen joka todellisuudessa on typerää ja liikkumatonta, niin typerää ettei sitä ole mahdollista ajatella. Kirjoitan peittääkseni sen, mikä puhkoo fiktiooni reiän ja puhaltaa sen riekaleiksi. Totuuden. Siinä en eroa muista ihmisistä.

K: Aiotko kirjoittaa samaan tyyliin muita teoksia?

V: En usko tekeväni niin.

K: Kirjan hahmot ovat karikatyyrimäisiä ja pakkomielteisiä, hyvin ekstentrisiä. Mikä rooli tällaisilla hahmoilla on Parallaksissa?

V: Kaikki henkilöni ovat sivuhenkilöitä. Henkilöhahmo on tapahtuman läpikulkua ja tiivistymistä. Ero todellisiin ihmisiin on tietysti siinä, etteivät minun henkilöni voi pyyhkiä tiedostamattoman vaikutusta olemattomiin lukijan silmissä. Heidän narsistisen minänsä pelisilmä pettää, he itse pettävät sen.

K: Tekstisi on erittäin tiivistä ja rikasta, millainen on kirjoitusprosessisi?

V: Tylsä ja usein vaivaton. Arkinen. Koetan laskea inspiraation ohitseni. Sen ei pidä antaa häiritä liiaksi.

K: Kuinka paljon tiedonkeruuta teoksen kirjoittaminen vaati?

V: Ei paljonkaan. Melkein riitti, kun väärintulkitsi jo kerättyä.

K: Mikä on kirjan nimen merkitys? Miten valitsit sen?

V: Nimi viittaa sovittamattomuuteen, joten se on kaikki kaikessa. Valitsin nimen kenties sen esteettisen ikävyyden vuoksi, sillä koko kirjahan on sellainen.

K: Mitä teemoja Parallaksissa on? Miten ne eroavat aiemmista teoksistasi?

V: Teemat ovat samoja kuin aina: minua kiinnostaa todellisuuden epäonnistuminen. Parallaksi ei tässä mielessä ole erityinen. Muodossa on toki kaikenlaista, mutta logiikka on saman jatkumoa, yhden idean hellittämätöntä kysymistä.

K: Kriitikot ovat leimanneet sinut vaikeaksi kirjailijaksi, mikä ei ole suuri yllätys. Miten vastaat tällaisiin moitteisiin?

V: Vaikeita kirjoja ei olekaan. En voi perustella tätä väitettä mitenkään, koska väitteen totuus ylittää täydellisesti sen pätevyyden väitteenä.

K: Miten kirjailijan tulisi suhtautua kriitikoihin?

V: Kriitikon ammattitaito mitataan hänen kyvyssään hylätä sen olemassaolo ja astua sivuun vallan kehyksistä. Kriitikko on mahdottoman edessä: hänen pitäisi opettaa lukijoille, kuinka tulee haluta. Kirjailijan ei pidä välittää kriitikoista. He tekevät työtään, heidän asiansa on keksiä kirjailija vallalle hyödyllisenä idioottina. Kriitikkojen kuunteleminen saa kirjailijan etsimään hyvien tyyppien palvelukseen pääsemistä. Kirjailijan ei pidä palvella hyviä tyyppejä.

K: Toinen kritiikki on ollut kirjojen epäselvä sanoma, lukijalle ei paljastu kirjan tarkoitus. Tunnetko, että Parallaksi saattaisi tuottaa samanlaisia reaktioita ja mitä sinulla on niihin sanottavaa?

V: Jos Parallaksi saa kriitikon muotoilemaan teoksen äärellä kokemansa hämmennyksen ja vihan teoksen merkityksen ja ajatuksen epäselvyydeksi, hän on varmasti osannut lukea kirjaa oikein. Hänen olisi kuitenkin parempi olla tietämättä, että hän on oikeassa, koska sitten hän ei tiedä, millä tavoin on oikeassa, ja se on paljon tärkeämpää.

K: Tapulikoski, Parallaksin kaikin puolin hämärä tapahtumapaikka, tuntuu kuvauksissaan suorastaan upottavalta. Se on tuttu muistakin kirjoistasi. Mikä sen rooli Parallaksissa on?

V: Tapulikoski on se osa todellisuutta, jonka perustalta uneksimme loput. Se on olemassa, että joku voisi etsiä jotain. Jos Tapulikoski ei olisi olemassa, emme kuvittelisi sen olevan fiktiota.

K: Parallaksi on taideteos, mutta myös tarkastelee taidetta. Millainen suhde sinulla on taiteeseen ja miten se näkyy Parallaksissa?

V: Taide on fantasia, jonka mahdottomuus on yksi sen fantasian elementeistä. Taide on valittu paikka, jossa patologinen sisältö suoriutuu mahdottomasta eli kohoaa äärettömän tasolle.

K: Mikä on taiteen ja ihmisen suhde?

V: Ihminen osallistuu taiteeseen taideteoksen kautta. Suhde on paras pitää jyrkän muodollisena. Muuten selityksille ei tule loppua.

K: Miksi valitset vieraantumisen samastumisen sijaan?

V: Vieraantuminen on samastumisen toteutumista. Vieraantumisen kautta samastutaan. Joka vieraantuu, sanoo: ”Tuollainen en ole, en ole sellainen kuin sanot.” Mutta aina joku muu jossain sanoo, millainen olet, ja sinä sanot siihen ”kyllä” ainakin kerran.

K: Missä Parallaksi mielestäsi epäonnistuu?

V: Totuudessa. Siksi sen epäonnistumisessa on totuudellisuutta.