Metatason kuulumisia kaamoksen keskeltä

Vuosi 2026 on osoittautunut Kuolleen kirjaimen apostolille (tästä eteenpäin KKA) käänteentekeväksi erityisesti katselumäärien suhteen. Varovaisestikin arvioituna meneillään on selvä kasvuvaihe. Tämä tuntuu minusta lohdulliselta muutamastakin syystä.

Ensinnäkin kasvu on jatkunut huolimatta siitä, että olen kokonaan lopettanut tekstilinkkien jakamisen Metan alustoilla. Kuten todettua, nämä jaot ovat olleet alusta alkaen vähämerkityksisiä. Päätin lopettaa ne kokonaan sen jälkeen, kun Meta ilmoitti käyttäjilleen uudesta rajoituksestaan (nykyään esimerkiksi Facebookissa voi jakaa vain kaksi linkkiä per kuukausi). Päätös oli periaatteellinen. Mitä vähemmän KKA:n suosio on sidottu Metan kaltaisten alustojen jakoihin, sen parempi.

Toiseksi on lohdullista, että KKA:n arkisto elää. Vanhoja juttuja luetaan jatkuvasti, joten ne koettaneen aikaa kestäviksi. Juuri näin ”digitaalisen ajattelusyöverin” tulisikin toimia.

KKA:n yksi eksplisiittinen tarkoitus on tarjota lohtua kriittisen ajattelun kautta, ei sen kustannuksella. Minulle kyse on yhdestä hengenviljelyn aspektista. Kriittinen ajattelu on lohdullista, sillä se ei lamauta, vaan avaa näköaloja, jotka parhaimmillaan vaikuttavat myös tapaan, jolla elämme elämäämme. Kriittisen ajattelun tarjoama ”eskapismi” ei perustu unohdukseen, vaan ideologisia fantasioita purkaessaan se voi paljastaa halun totuuksia, jotka saavat meidät pakenemaan todellisuutta kohti pikemmin kuin siitä poispäin.

En usko läheskään kaikkien lukijoideni jakavan sen enempää poliittisia näkemyksiäni kuin tulkintojani kristinuskostakaan. Toivoakseni yleisvaikutelma kenelle tahansa satunnaislukijallekin on se, ettei KKA saarnaa ”omalle laumalle”. Meitä ei yhdistä sama ideologia, teologia tai välttämättä edes sama ”arvopohja”. Kyse on pikemminkin saman kamppailun jakamisesta, siitä kuinka erilaiset ajattelun traditiot voivat artikuloitua oudosti yhdistävällä tavalla. Jos KKA:lla jokin ideologinen missio on, niin juuri kutsu ajattelun työhön.

Olen kirjoittanut avoimesti omista ideologisista sitoumuksistani. Olen vasemmistolainen: miellän itseni jonkinlaiseksi anarkistiksi ja kommunistiksi; ja tämän lisäksi olen tunnustava kristitty. KKA:n ideana ei kuitenkaan ole käännyttää ketään – en usko sellaisen olevan mahdollistakaan. Jos joku kääntyy, kyse on luultavasti aivan muusta kuin siitä, että ”minun” kuollut kirjaimeni olisi saanut tämän aikaan.

Nykymuotoisessa markkinaehtoisessa systeemissä ajatukset, kirjat ja artikkelit myydään tekijän persoona edellä. Esimerkiksi kirjallisuudessa ”[a]lustoituminen vaikuttaa tekijyyteen ja kirjailijat kokevat usein painetta edustaa samaa identiteettiä alustalta toiselle ja tekstistä toiseen”, jolloin ”kirjailijan työssä korostuu enemmän samaistuttavuus kuin muoto”:

Kirjailijana kannatan itse eräänlaista vanhentunutta modernistista asennetta. Keskeistä ei ole tekijä eikä hänen persoonansa, vaan teoksen muoto ja sisältö. Vieraannuttavuus on arvo siinä kuin samastuttavuuskin. Sanomattakin on selvää, että tällä asenteella voi olla surullinen roolinsa siinä, etten ole kirjailijana lainkaan tunnettu tai menestynyt. Minusta ei ole influensseriksi tai sometähdeksi. En ole kiinnostunut rakentamaan myyvää henkilöbrändiä, jota määrittelisi jokin ”tarinatalouteen istuva murtuma: sairaus, ero tai jotakin, josta syntyy hyvä tarina”.

Toki minulla on outo ja kiehtova menneisyyteni uskonnollisen fundamentalismin piirissä, mutta ikävä kyllä selvisin siitä ilman merkittäviä traumoja, lähinnä pelkällä kuivalla ironialla ja yliampuvalla älyllisyydellä; ja sellainenhan myy huonosti. En varsinaisesti ollut mikään altavastaaja tai uhri, vaikka kiistatta jouduin tekemisiin henkisen väkivallan kanssa ja sain siitä oman osani.

Sitäkin lohdullisempaa on huomata, että KKA:lle on ”sosiaalista tilausta”, vaikkei tästä mitään massailmiötä koskaan tulekaan (ja hyvä niin). Kun seitsemän vuotta sitten aloitin blogin parissa, en koskaan uskonut olevan mahdollista saavuttaa mitään pienen niche-julkaisun saamaa huomiota kummempaa. ”Substanssiosaamiseen” perustuvien tekstiblogien suosio mateli pohjalukemissa, TikTok ja Insta-kelat tekivät tuloaan.

Kaltaisellani äärimmäisen vähälevikkisellä kirjailijalla on toki houkutus omaksua typerä ”väärinymmärretyn neron” identiteetti. Toisaalta moinen on työlästä, jos asiaa erehtyy järkeilemään. Miten voisin olla väärinymmärretty, kun juuri kukaan ei edes lue kirjojani? Kuka minulle on tehnyt vääryyttä ja miten?

Toisaalta koen tuntemattomuuden myös tarjoavan jonkinlaista suojaa. Pelkään kunnianhimoa, vaurastumista ja mittavaa menestystä; olisi naiivia olla pelkäämättä. Kun ihmisestä tulee joku, hän on kaulaansa myöten upoksissa muiden lapsenhahmoisten jakamassa metelöivässä todellisuudessa, sosiaalisen arvonnousun pelissä. Ensimmäisenä kaatuvat ne, jotka kuvittelevat olevansa pelin ulkopuolella. Pieni peli muuttuu huomaamatta ja äkkiarvaamatta Suureksi Peliksi. Sosiaalisen arvonnousun talous ja logiikka työntyvät hengenviljelyn laskoksiin. Nykyisessä järjestelmässä, jossa taiteen ja ”ajattelun asian” saama palstatila merkitsee lähes jäännöksetöntä samastumista markkinaehtoiseen toimijuuteen, tämä on väistämätöntä. Mitä tapahtuu, kun kapitalismi palkitsee kriitikkonsa?

Toimeentulon pakko vaatii minuakin osallistumaan (ainakin jossain määrin) tähän pieneen peliin, vaikken haluaisi. Olen tehnyt ammattimaista taidetta vuosikymmenen verran, ja tuskin kuluu päivääkään, etten haaveilisi apurahasta, joka mahdollistaisi irtautumisen henkisiä edellytyksiäni rajoittavasta limbosta. Kiistatta olisi myös oikeus ja kohtuus, että näin tapahtuisi. Olen kirjailija ja minulla on ammatti-identiteetti. Teen työni hyvin, joten palkan saaminen olisi vain reilua, mutta nykyisellään se on, kuten tunnettua, harvojen etuoikeus. Vaikuttaa siltä, että ilman alustoitumista toimeentulo jää silkaksi hullun houreeksi. Siitä huolimatta olen tyystin haluton somen vaatimaan henkilöbrändäykseen, jota on hankala olla pitämättä nolona ja narsistisena touhuna. (Bändilleni ollaan muuten tätä kirjoittaessa perustamassa sometilejä. En ikinä jaksaisi ylläpitää niitä itse; sattumalta onnistuimme saamaan tähän tehtävään ulkoisen toimijan. Joudun kyllä miettimään, miten selviän siitä touhusta mahdollisimman vähällä persoonan etusijaistamisella. Ideoita? Levytyssopimus olisi kuitenkin kiva – toki kovin epätodennäköinen mahdollisuus, myönnettäköön – jossain vaiheessa.)

KKA:n kasvu siis lohduttaa, eikä lohtu ole aivan mitätönkään, vaikkei kirjoitteluni olekaan näillä näkymin euroiksi muuttumassa. Olo on aavistuksen verran vähemmän yksinäinen, selvästi meitä on muitakin. Jos emme ole samassa veneessä, niin ainakin pyörimme samoilla vesistöillä. Kiitos siitä.