Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuolleen kirjaimen apostoli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuolleen kirjaimen apostoli. Näytä kaikki tekstit

10.11.2026

Metatason kuulumisia kaamoksen keskeltä

Vuosi 2026 on osoittautunut Kuolleen kirjaimen apostolille (tästä eteenpäin KKA) käänteentekeväksi erityisesti katselumäärien suhteen. Varovaisestikin arvioituna meneillään on selvä kasvuvaihe. Tämä tuntuu minusta lohdulliselta muutamastakin syystä.

Ensinnäkin kasvu on jatkunut huolimatta siitä, että olen kokonaan lopettanut tekstilinkkien jakamisen Metan alustoilla. Kuten todettua, nämä jaot ovat olleet alusta alkaen vähämerkityksisiä. Päätin lopettaa ne kokonaan sen jälkeen, kun Meta ilmoitti käyttäjilleen uudesta rajoituksestaan (nykyään esimerkiksi Facebookissa voi jakaa vain kaksi linkkiä per kuukausi). Päätös oli periaatteellinen. Mitä vähemmän KKA:n suosio on sidottu Metan kaltaisten alustojen jakoihin, sen parempi.

Toiseksi on lohdullista, että KKA:n arkisto elää. Vanhoja juttuja luetaan jatkuvasti, joten ne koettaneen aikaa kestäviksi. Juuri näin ”digitaalisen ajattelusyöverin” tulisikin toimia.

KKA:n yksi eksplisiittinen tarkoitus on tarjota lohtua kriittisen ajattelun kautta, ei sen kustannuksella. Minulle kyse on yhdestä hengenviljelyn aspektista. Kriittinen ajattelu on lohdullista, sillä se ei lamauta, vaan avaa näköaloja, jotka parhaimmillaan vaikuttavat myös tapaan, jolla elämme elämäämme. Kriittisen ajattelun tarjoama ”eskapismi” ei perustu unohdukseen, vaan ideologisia fantasioita purkaessaan se voi paljastaa halun totuuksia, jotka saavat meidät pakenemaan todellisuutta kohti pikemmin kuin siitä poispäin.

En usko läheskään kaikkien lukijoideni jakavan sen enempää poliittisia näkemyksiäni kuin tulkintojani kristinuskostakaan. Toivoakseni yleisvaikutelma kenelle tahansa satunnaislukijallekin on se, ettei KKA saarnaa ”omalle laumalle”. Meitä ei yhdistä sama ideologia, teologia tai välttämättä edes sama ”arvopohja”. Kyse on pikemminkin saman kamppailun jakamisesta, siitä kuinka erilaiset ajattelun traditiot voivat artikuloitua oudosti yhdistävällä tavalla. Jos KKA:lla jokin ideologinen missio on, niin juuri kutsu ajattelun työhön.

Olen kirjoittanut avoimesti omista ideologisista sitoumuksistani. Olen vasemmistolainen: miellän itseni jonkinlaiseksi anarkistiksi ja kommunistiksi; ja tämän lisäksi olen tunnustava kristitty. KKA:n ideana ei kuitenkaan ole käännyttää ketään – en usko sellaisen olevan mahdollistakaan. Jos joku kääntyy, kyse on luultavasti aivan muusta kuin siitä, että ”minun” kuollut kirjaimeni olisi saanut tämän aikaan.

Nykymuotoisessa markkinaehtoisessa systeemissä ajatukset, kirjat ja artikkelit myydään tekijän persoona edellä. Esimerkiksi kirjallisuudessa ”[a]lustoituminen vaikuttaa tekijyyteen ja kirjailijat kokevat usein painetta edustaa samaa identiteettiä alustalta toiselle ja tekstistä toiseen”, jolloin ”kirjailijan työssä korostuu enemmän samaistuttavuus kuin muoto”:

Kirjailijana kannatan itse eräänlaista vanhentunutta modernistista asennetta. Keskeistä ei ole tekijä eikä hänen persoonansa, vaan teoksen muoto ja sisältö. Vieraannuttavuus on arvo siinä kuin samastuttavuuskin. Sanomattakin on selvää, että tällä asenteella voi olla surullinen roolinsa siinä, etten ole kirjailijana lainkaan tunnettu tai menestynyt. Minusta ei ole influensseriksi tai sometähdeksi. En ole kiinnostunut rakentamaan myyvää henkilöbrändiä, jota määrittelisi jokin ”tarinatalouteen istuva murtuma: sairaus, ero tai jotakin, josta syntyy hyvä tarina”.

Toki minulla on outo ja kiehtova menneisyyteni uskonnollisen fundamentalismin piirissä, mutta ikävä kyllä selvisin siitä ilman merkittäviä traumoja, lähinnä pelkällä kuivalla ironialla ja yliampuvalla älyllisyydellä; ja sellainenhan myy huonosti. En varsinaisesti ollut mikään altavastaaja tai uhri, vaikka kiistatta jouduin tekemisiin henkisen väkivallan kanssa ja sain siitä oman osani.

Sitäkin lohdullisempaa on huomata, että KKA:lle on ”sosiaalista tilausta”, vaikkei tästä mitään massailmiötä koskaan tulekaan (ja hyvä niin). Kun seitsemän vuotta sitten aloitin blogin parissa, en koskaan uskonut olevan mahdollista saavuttaa mitään pienen niche-julkaisun saamaa huomiota kummempaa. ”Substanssiosaamiseen” perustuvien tekstiblogien suosio mateli pohjalukemissa, TikTok ja Insta-kelat tekivät tuloaan.

Kaltaisellani äärimmäisen vähälevikkisellä kirjailijalla on toki houkutus omaksua typerä ”väärinymmärretyn neron” identiteetti. Toisaalta moinen on työlästä, jos asiaa erehtyy järkeilemään. Miten voisin olla väärinymmärretty, kun juuri kukaan ei edes lue kirjojani? Kuka minulle on tehnyt vääryyttä ja miten?

Toisaalta koen tuntemattomuuden myös tarjoavan jonkinlaista suojaa. Pelkään kunnianhimoa, vaurastumista ja mittavaa menestystä; olisi naiivia olla pelkäämättä. Kun ihmisestä tulee joku, hän on kaulaansa myöten upoksissa muiden lapsenhahmoisten jakamassa metelöivässä todellisuudessa, sosiaalisen arvonnousun pelissä. Ensimmäisenä kaatuvat ne, jotka kuvittelevat olevansa pelin ulkopuolella. Pieni peli muuttuu huomaamatta ja äkkiarvaamatta Suureksi Peliksi. Sosiaalisen arvonnousun talous ja logiikka työntyvät hengenviljelyn laskoksiin. Nykyisessä järjestelmässä, jossa taiteen ja ”ajattelun asian” saama palstatila merkitsee lähes jäännöksetöntä samastumista markkinaehtoiseen toimijuuteen, tämä on väistämätöntä. Mitä tapahtuu, kun kapitalismi palkitsee kriitikkonsa?

Toimeentulon pakko vaatii minuakin osallistumaan (ainakin jossain määrin) tähän pieneen peliin, vaikken haluaisi. Olen tehnyt ammattimaista taidetta vuosikymmenen verran, ja tuskin kuluu päivääkään, etten haaveilisi apurahasta, joka mahdollistaisi irtautumisen henkisiä edellytyksiäni rajoittavasta limbosta. Kiistatta olisi myös oikeus ja kohtuus, että näin tapahtuisi. Olen kirjailija ja minulla on ammatti-identiteetti. Teen työni hyvin, joten palkan saaminen olisi vain reilua, mutta nykyisellään se on, kuten tunnettua, harvojen etuoikeus. Vaikuttaa siltä, että ilman alustoitumista toimeentulo jää silkaksi hullun houreeksi. Siitä huolimatta olen tyystin haluton somen vaatimaan henkilöbrändäykseen, jota on hankala olla pitämättä nolona ja narsistisena touhuna. (Bändilleni ollaan muuten tätä kirjoittaessa perustamassa sometilejä. En ikinä jaksaisi ylläpitää niitä itse; sattumalta onnistuimme saamaan tähän tehtävään ulkoisen toimijan. Joudun kyllä miettimään, miten selviän siitä touhusta mahdollisimman vähällä persoonan etusijaistamisella. Ideoita? Levytyssopimus olisi kuitenkin kiva – toki kovin epätodennäköinen mahdollisuus, myönnettäköön – jossain vaiheessa.)

KKA:n kasvu siis lohduttaa, eikä lohtu ole aivan mitätönkään, vaikkei kirjoitteluni olekaan näillä näkymin euroiksi muuttumassa. Olo on aavistuksen verran vähemmän yksinäinen, selvästi meitä on muitakin. Jos emme ole samassa veneessä, niin ainakin pyörimme samoilla vesistöillä. Kiitos siitä.


9.8.2026

Jälkiviisautta maltillisesti annosteltuna

Tapoihini ei kovin usein ole kuulunut kirjoittaa juttua, joka perustuu jonkin aiemmin julkaisemani blogitekstin reflektoimiseen, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Asia on ollut mielessäni kauan; lisäksi teksti, jota aion nyt jälkiviisaasti pohdiskella on Kuolleen kirjaimen apostolin ainoa varsinainen ”viraalihitti”. Julkaisin sen blogin perustamisvuonna 2019. Sitä luetaan edelleen, paljon. Tavallaan tämä juttu on myös ”ennakkovastaus” jollekulle, joka toistaiseksi on olemassa vain sisäisenä Toisena ja itsepintaisena dialogikumppanina omassa mielenmaisemassani. Tuo Toinen on jo jonkin aikaa kysellyt: ”Mitä ajattelet tästä nykyään?”

Raflaavasti ja poleemisesti otsikoitu ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” onkin omaan nykyiseen makuuni melko reaktiivinen puheenvuoro vuoden 2018 kirjamessukohulle, joskin reaktiivisuutta vaimentaa kirjoitukseni myöhäisyys itse analysoitavaan asiaan nähden. Kohu satoi tietenkin lopulta juuri siihen laariin, johon kohun aikaansaaneet eivät taatusti sen olisi suoneet satavan; tunnetusti se toi valtavasti ilmaista mainosta Timo Hännikäiselle ja Kiuas-kustantamolle.

Miksi koen tarpeelliseksi reflektoida juttua nyt, noin seitsemän vuoden jälkeen? Ehkä minua vaivaa se, että Apostolin suosituin yksittäinen juttu edustaa tyyliä, jolle en ole lämmennyt sanottavasti enää pariin vuoteen. Tai sitten ei. Joskus tiukalle poleemisuudelle ja provokaatiolle on epäämätön tarve. Todistiko jutun menestys tällaisen tarpeen olemassaolon? En tiedä. Hitti siitä kuitenkin tuli, etupäässä kai siksi, että kirjailija Hännikäinen jakoi sen tuoreeltaan somepostauksessaan. (Terveiset Timolle, jos satut tämänkin tekstin lukaisemaan.)

Tekstini pyrkii kritisoimaan liberaalia vasemmistoa ja sen piirissä toisinaan esiintyvää ulossulkevaa mentaliteettia, josta Mark Fisher on kirjoittanut minua paremmin ja kattavammin. Vaikka laitaoikeisto diagnosoi ongelman paisutellen ja paikantaa sen virheellisesti, olisi väärin väittää, ettei sellaista ole lainkaan olemassa. Kriittisenä vasemmistolaisena olen kuitenkin jälkikäteen jäänyt miettimään, oliko ”Munattomien pelkureiden” kaltaisen jutun julkaiseminen poliittisesti viisasta. En tarkoita, että pelkäisin lynkatuksi tulemista tai mitään sellaista. Kyse on pikemminkin siitä, keitä tällaiset tekstit lopulta hyödyttävät.

Lähtökohta on toki selvä. En voi enkä edes yritä hallinnoida tekstieni tulkintaa tai käyttöä. ”Munattomat pelkurit” puhuu jostain, mikä on olemassaolevaa ja todellista, mutta tuskin on aiheetonta kysyä, olenko tekstin julkaistessani pohtinut riittävästi omaa kriittistä vastuutani ja puhunut ongelmasta sen vaatimalla tasolla ja hienovaraisuudella. Voi siis kysyä, onko ”Munattomat pelkurit” puheenvuoro, jossa toteutuu sellainen keskusteluetiikka, jota itse puolustan.

Kirjoittamisajankohtana keskustelueettinen näkemykseni joka tapauksessa mahdollisti tämänkaltaisen poleemisen tykittelyn, mutta tämä ei käy selitykseksi, jos tarkoitus on reflektoida kriittisen rehellisesti kirjoittamistekoani nykyisen ymmärryksen valossa. Yhtä hedelmätöntä olisi kuitenkin ryhtyä itsesyytöksiin saati anteeksipyyntöihin, varsinkaan kun kukaan ei ole minulta sellaisia vaatinut.

Lisäksi olen yhä itseni kanssa samaa mieltä tästä: ”[a]ito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ’demokratian’ ja ’ihmisoikeuksien’ kaltaisiin huijarimestareihin”, jotka ”kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä”. Tekstissä en juuri vaivaudu pointtiani tarkentamaan muuten kuin toteamalla oikean suhtautumistavan tarkoittavan ”vastapuolen parhaimmistoon tutustumista”. Tässä on kyse vanhasta kunnon kritiikin kohteeseen perehtymisestä. On hyvä tietää, mitä vastapuoli ajattelee ja miksi. Yleensä sillä on siihen syyt.

Kritisoimani liberaali ajattelu taas on taipuvainen julistamaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia samaan tapaan kuin sen piirissä syntynyt valkoinen feminismikin: riistämällä vähemmistöjen todelliselta potentiaalilta toimintakyvyn sulauttamalla ne osaksi kapitalistista systeemiä. Tästäkin on kirjoitettu paljon, erityisesti Alison Phippsin Me too -liikkeen valkoista kolonisaatiota kriittisesti ruotiva Minä, et sinä (2022) on antoisa. Phipps muun muassa analysoi, kuinka valtavirtaiseen liberalismiin liittyvä poliittinen ja porvarillinen valkoisuus luo oman kielioppinsa, jota piiloisesti määrittää alkuperäisen mustan feminismin ja postkolonialistisen ajattelun kritisoima vallan diskurssi, vaikka se onkin näennäisesti systeemikriittistä ja edistyksellistä.

Laitaoikeiston kritiikki kohdistuu usein juuri poliittisen valkoisuuden tuottamiin ilmiöihin, jotka se kuitenkin diagnosoi virheellisesti esimerkiksi ”kulttuurimarxismiksi” tai ”vihervasemmistolaisuudeksi”. Tästä päästään takaisin ”Munattomiin pelkureihin” ja siihen, minkä nykyään miellän kirjoitukseni ratkaisevaksi puutteeksi: jättäessäni eksplikoimatta ja jäsentämättä poliittisen valkoisuuden kentän ja toimintalogiikan jäävät purkamatta myös ”kulttuurimarxismi” ja ”vihervasemmistolaisuus” sekä näiden mukana ankea Kulturkampfin retoriikka. ”Munattomat pelkurit” tulee ikään kuin ottaneeksi osaa kulttuurisotaan, jonka konsepti on kuitenkin ideologiakriittisesti kestämätön. Tykittämisen halu teki kuitenkin ehkä hiukan laiskaksi.

Apostolin alkuaikoja leimaa toki kaikin tavoin jonkinasteinen provokaatio ja poleemisuus. Tyyli oli silloin sellainen, tekee mieli sanoa. Mikäli jokin arvovaltainen taho yhtäkkiä vaatisi minut tilille ”Munattomista pelkureista” ja sanoutumaan tekstistä irti, tuskin suostuisin. Keskusteluun olisin kyllä valmis. Sellaiseen, jossa argumentit ja perustelut ratkaisevat. Sen verran vanhanaikainen sopii kyllä olla.

2.7.2026

Sadepäivän sattumanvaraista mietiskelyä vailla selvää suuntaa

 

Eilisyönä sain taas liikkeelle pitkään jumittaneen romaanikäsikirjoituksen. Minulla on tyypillisesti ja karkeasti ottaen kahdenlaisia kirjaprojekteja: hitaita ja nopeita.

Nopea kirja saattaa syntyä jopa kuukaudessa, hidas vaatii vähintään kaksi vuotta. Tekstin laatuun kirjan syntyprosessin nopeus ei vaikuta. Miksi toiset kirjat ovat hitaampia kuin toiset? Sitä on vaikea täsmällisesti sanoa. Yhden piirteen kykenen kuitenkin jäsentämään.

Nopea kirja on sellainen, jonka tarina on ollut välttämätöntä miettiä valmiiksi. On siis olemassa kehykset, joissa kirjoitus tapahtuu; tämä vastaa nuoruusvuosieni käsitystä kirjailijan työstä. Hitaaseen kirjaan näyttää liittyvän vastaavasti oikeanlaisten tajunnansisältöjen etsimisen elementti. Vaikka jokin juonikehys on aina olemassa, tekstin tuotannon logiikka ei perustu juonen antaman muodon täyttämiseen. Sisältö syntyy olennaisesti assosiaatioista, joita tekstin tematiikka luo. On oltava oikea mielentila ja ”fiilis”. Lisäksi tarvitaan raakaa kontenttia, joka voi olla melkein mitä tahansa aiemmin luettua, ajateltua, kirjoitettua. Tästä raakamateriaalista jalostuu uusi kohtaus tai useampikin, jotka sitten vievät kertomusta eteenpäin.

Hitaat kirjat ovat tyypillisesti episodiromaaneja, mikä tuskin on sattumaa. Usein ne ovat myös kielellisesti haastavampia ja kokeilunhaluisempia kuin nopeat, mutta poikkeuksiakin on, sillä omassa luomisprosessissani kielen talous elää toisenlaisten lakien mukaan.

Kieli on aina alisteinen ”idealle”. Jos saan idean uudesta romaanista, en ala kirjoittaa sitä ennen kuin ”kieli on valmis”. Minulla on siis oltava jonkinlainen mielikuva ja käsitys siitä, kuinka romaani puhuu, ennen kuin voin aloittaa varsinaisen kirjoitustyön. Sitä ennen tyydyn vain suunnittelemaan, ja suunnittelu tietysti edistää kielen löytymistä.

Michel Houellebecqin tapaan teen suhteellisen vähän taustatöitä. Toisaalta tämä on harhaanjohtavasti sanottu, sillä kertomuksethan ammentavat kaikesta luetusta, ja pyrin lukemaan uteliaasti, paljon ja monipuolisesti. Varsinaisten taustatöiden määrä riippuu toki kirjan luonteesta. Käsillä olevaa hidasta romaania varten tutustuin Suomen suureen rakennemuutokseen 1960–70-luvuilla, vaikka rakennemuutoksen kuvaus jäi lopulta melko vähäiseksi.

Tämänkin romaanin julkaiseminen tulee olemaan toivotonta, sillä kirja ei ole viihdyttävä tai tuota hyvää mieltä. En kuitenkaan anna asian häiritä kirjoittamistani. Tuskin tätä ikuisuuksiin saakka jatkuu. Moni kirjailijanurasta haaveileva ei muuten tiedäkään, että me julkaisseet tekijätkin – pitkän linjan ammattilaiset, joiden katalogi kattaa enemmän julkaisuja kuin yhden käden sormilla voi laskea – saamme toistuvasti tylyjä standardihylkyjä kustantamoilta. Tämä ei tietenkään koske myyntitilastojen huippuja tai julkkiksia. Meidän muiden kohdalla julkaisuluettelo on merkityksetön; väliä on vain markkinoitavuudella, uuden käsikirjoituksen tuotto-odotusten ennakoitavuudella. Jos kirjoittaa ”vaikean” teoksen, vertaileva data kadottaa potentiaalisen kohdeyleisön.

Kirjailijaksi aikovan peruskysymys onkin nykyään, kumpi on tärkeämpää: kirjoittaminen vai julkaiseminen. Moni kirjailija orientoituu potentiaalisen kohdeyleisönsä mukaan tai kirjoittaa reaktiivisesti. Tämä ei ole tarkalleen ottaen sama asia kuin miettiä aika ajoin, ketä varten kirjoitan. Reaktiivinen kirjailija on kärjistetysti ajateltuna tyyppi, joka valitsee romaaniensa aiheet sen mukaan, kuinka ”pinnalla” ne ovat. Tämän jälkeen hän uskoo kiinnostuneensa niistä ”omaehtoisesti”. Kukaan korkean profiilin prosaisti ei tunnusta olevansa reaktiivinen.

Kohdeyleisöönsä keskittyvä kirjailija pohtii jatkuvasti, mitä yleisö häneltä odottaa. Yksittäinen menestysnimike voi muuttaa kirjailijan huomaamatta kohdeyleisökeskeiseksi. Vain harva jos kukaan korkean profiilin prosaisti myöntää toimivansa näin; niin sanotun populaarikirjallisuuden parissa asetelma voi olla päinvastainenkin, sillä dekkaristit ja jännitysromaanien tekijät harvoin kuvittelevat suosionsa perustuvan pelkkään jäljittelemättömyyteen (eikä kenenkään suosio perustu). Pikemminkin heille lienee selvää, että kohdeyleisö lukee heitä, koska he ovat riittävän samalla tavalla erilaisia: siis erilaisempia kuin samanlaiset, mutteivät kuitenkaan liian erilaisia.

Kohdeyleisöajattelussa ei välttämättä ole mitään väärää. Yleisöään kunnioittava dekkaristi, joka onnistuu luomaan lämpimän luottamussuhteen lukijoihinsa, on mielestäni kaunis ilmiö. Reaktiivisuuskaan ei ole aina ongelma. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat reaktiivisia.

Jos kohdeyleisöajattelu tai reaktiivisuus alkavat määritellä kirjailijana olemista kokonaisuudessaan (tai liiaksi), lienee syytä huolestua. Taiteen markkinaehtoisuus vie juuri tähän. Kuinka moni kirjailija jaksaa tehdä vuodesta toiseen kirjoja, jotka jäävät pöytälaatikkoon, olivatpa ne kuinka hyviä tahansa, koska niitä ei tuotannollistaloudellisista syistä ole varaa julkaista? Kohdeyleisön tai reagoimisen saatanalle on helppo ojentaa pieni uhrilahja; kysehän voi olla niin pienestä asiasta, ettei se vaikuta edes olevan mikään myönnytys.

Lisäksi on vältettävä suuntaa, jossa kohtaamme tinkimättömän ja omalakisia teoksia kammiossaan kirjoittavan neron, sillä tämän hahmon löydämme jo nykyisen kaupallisen järjestyksen – jonka luomus se on – huipulta. Prekaarin taiteilijan ei kannata lähteä mukaan lapsi-ihmisten mimeettiseen peliin, vaikka usein näyttääkin siltä, ettei pelin ulkopuolella ole todellisuutta.

Tänään sataa, on hiljaista ja pysähtynyttä. Luultavasti tarkoitukseni ei ollut puhua taiteen markkinaehtoisuudesta, mutta aihetta on vaikea väistää heti, kun mainitsee työhönsä niin olennaisesti liittyvän asian kuin julkaisemisen.

Jos ajattelen ”kirjailijanuraani” liittyvien julkaisujen (kiistatta vähäistä) merkitystä lukevan yleisön ja ”maineen” vinkkelistä, pääteokseni ei löydy kirjaston hyllyistä, vaan digitaalisesta avaruudesta. Vuonna 2019 perustamani Kuolleen kirjaimen apostoli on tässä mielessä kiistaton kirjallinen magnum opukseni niin laajuutensa kuin vastaanottonsa suhteen.

Tekijälleen tämä tosiasia ei voi olla tuntumatta jokseenkin ambivalentilta. Kuolleen kirjaimen apostoli on avoin, alati laajeneva ja keskeneräinen hirviö. Voiko sitä sanoa edes teokseksi missään relevantissa merkityksessä? Perinteinen blogi se ei kuitenkaan ole. Selvästi se muistuttaa enemmän esseekirjaa, jota lukija palaa selailemaan uudestaan ja uudestaan. Eniten katseluita tulee vanhoista teksteistä,  eikä mistään yksittäisistä hiteistä. Kyse on laajasta jakaumasta; jatkuvasti luetaan suurta määrää aiemmin julkaistuja kirjoituksia kaikilta vuosilta. Uusiakin luetaan, mutta niiden merkitys on selvästi corpuksen laajentamisessa. Lukukerrat karttuvat vähitellen.

Olipa asiasta mitä mieltä tahansa, olen luonut hirviön, jonka kidassa itsekin viihdyn. Tännehän voi kirjoittaa melkein mitä vain, se on ollut projektin luonne alusta saakka. Vähät tarvitsee välittää somealustojen algoritmeista, eikä julkaisutiheydelläkään ole sanottavasti merkitystä. Arkisto sykkii ja elää. En omista Kuolleen kirjaimen apostolia, se kuljeksii tätän nykyä jo omillaan ja levittäytyy minne tahtoo, eikä minulla totta puhuen ole aavistustakaan paikoista, joissa Apostoli on käynyt kurkkimassa. (Vähän kyllä kiinnostaisi. Kertokaa, jos löydätte jotain. Googlaamalla ei ainakaan löydy, mikä on varmaan hyvä.)

Parasta on kuitenkin juuri se, ettei Apostoli ole hirviö, jota minun olisi jatkuvasti ruokittava ottamalla kantaa pinnalla oleviin aiheisiin tai maksimoimalla näkyvyyttä epä-älyllisellä provokaatiolla. Sellaista en jaksaisi.

Koska tämä hirviö on alkanut kasvaa, se näköjään ryhtyy harjoittamaan itsereflektiotakin. Tästä ei pitänyt tulla metablogistista tekstiä. Paras lopettaa nyt, kun vielä voi.