Porvarillisen individualismin raivokas puolustaja J. Ehrnrooth valittelee
kolumnissaan perustuslakiimme ujutettua
sosialismia, sillä aatelisten valkokaartilaisten
kannalta on toki saatanallisen epäreilua, että tälläkin hetkellä 15 prosenttia
väestöstä elää ”asumisen suorien tukijärjestelmien piirissä”.
Munkkiniemen hölkkäävän dosentin mukaan nämä 850 000 ihmistä muodostavat
kriittisen uhan klassisille liberaaleille yksilönvapauksille ja todistavat muun
muassa sen, että elämme yhä ”sosialistisessa kollektivismissa”, joka ”on luonut
monia vastaavia hyötymisjärjestelmiä”.
Ehrnroothin yhteiskunnallisen vision sulana metallina hehkuva ydin on
niin sanottu ”vastuullinen individualismi”. Rohkeana ja vallankumouksellisena
ajattelijana etelän kreivi ei pelkää kutsua eräiltä partikulaarisilta
sävyiltään suorastaan uusfeodalistisen yhteiskuntanäkynsä vasemmistolaisia
kriitikkoja ”ihmisoikeusidealisteiksi”, joiden mädättävä vaikutus on kiistaton etenkin
”[k]ollektivismiin kallistuvien asiantuntijoiden harjoittamassa
perusoikeusfundamentalismissa”.
Munkkiniemen jaarli käy pelottomasti nykyisen nomenklatuuran harjoittamaa
holhoavaa sosialismia vastaan implikoimalla kriittisesti, ettei ”kattavan
sosiaalihuoltovaltion” periaatteita tule samastaa ”tinkimättömään
yhdenvertaisuuden noudattamiseen”. Vaikka ”[s]ivistyneessä ja vauraassa maassa
kaikki saavat tietysti välttämättömän turvan”, on ”kaikkien” ja ”välttämättömän”
kaltaisille tunnetusti propaganda-alttiille käsitteille toki luotava selkeästi
määritelty aktuaalinen kattavuusalue. Huolettomampina hetkinään kaunissieluisen
eteeriseen esseistiikkaan kallistuva ja laatusikareihin mieltynyt puistojuoksentelun
jäntevöittämä munkkiniemeläisemme ei pelkää virittää johdonmukaisuuttaan
äärimmilleen vihjatessaan, että ”kaikkiin” kuuluvat ennen muuta ne kansantuloa
kerryttävät tarmonpesät, jotka ovat valmiita pääoman palvelukseen työnsä hintaa
kysymättä. Vapaiden yksilöiden maailmassa voi jokainen luottaa siihen, että
pääoma aivan varmasti tunnustaa ”kaikkien” jakamattoman arvon ja ainutlaatuisuuden,
vaikkei välttämättä juuri sinun.
Varovaisen ja epäilemättä monella tapaa hävettävän kritiikin
ominaisuudessa voisi joku hätäinen kaappikommunistikyynikko alkaa muka
tiedostavasti pohdiskella, missä määrin kreivi on perillä valtion roolia
väistämättä kasvattavasta globaalin digikapitalismin dynamiikasta – ovathan kyllä
tosin monet aateveljetkin jo tajunneet tuotannon painopisteen siirtymisen immateriaalisiin
hyödykkeisiin vaativan voimakasta valtiollista interventiota markkinoiden
sujuvuuden ja yksityisen pääoman jatkuvan kasvun turvaamiseksi. Kenties on
kuitenkin kohtuutonta vaatia herrasmiesdosentinkaan valottavan aivan jokaisen pikkuriesan
– epäilemättä jo tiedossa olevia – ratkaisun mahdollisuuksia.
Aidon sivistysporvarin hengessä herttuamme ei toki tahdo globaalin
kapitalismin karkaavan liiaksi omille teilleen. Kaltaisemme typeryksen mielestä
voi tosin olla aavistuksen surkuteltavaa, ettei hän loisteliaasta
älynkäytöstään huolimatta malta eritellä ”vastuullisen individualismin” ja
klassisen liberalismin epäämätöntä ja historiallisesti todisteltua kyvykkyyttä
kapitalismin vaikutusten torjumisessa ja hillitsemisessä. Olisihan moinen lisä
ollut jokseenkin murskaavaa luettavaa maamme sosialismin syövyttämälle intelligentsijalle.
Ja eikö juuri näinä kriisin aikoina, kommunismin uhan vyöryessä ylitsemme kaikista
kuviteltavissa olevista ilmansuunnista, ole rehellisesti tunnustettava mitä
polttavimman ajankohtaiseksi tarve uuden vallankumouksellisen porvariston
rivien pikaiseksi kokoamiseksi? Siispä valkokaartin asepuvut esiin, veljet, ja rohkeasti
kohti punikkirintamaa!
”Aktivistiterveisin” jne.
