Kristillisdemokraatit, tuo aikamme moraalinen majakka

Kristillisdemokraattien osallistuminen opposition al-Holia käsittelevään välikysymykseen ei tietenkään tarkoita, ettei puolue jatkossakin mainostaisi itseään ”perhearvojen” kannattajana, mutta niissä, joiden keskellä kristityn olisi tarkoitus valona loistaa ja suolana sädehtiä, saattaa puolueen politiikka nostattaa pienen kyynisen hämmästelevän naurahduksen: sellaisia ne ovat, ja niin edelleen. Toisaalta voimme iloita yhdessä siitä, kuinka hyvin aiemmin niin tunkkaisen konservatiiviselta vaikuttanut puolue on sisäistänyt modernin ja arvokkaan huolestumisen kansallisista turvallisuusnäkökohdista. Kiitos Herralle siitäkin vähästä.

En toki epäile, ettei selityksiä ja perusteluja moiselle politiikalle olisi. ”Ei lapsen edun ajatteleminen sentään sitä tarkoita, että ruvetaan hyysäämään terroristeja” – ja sitä rataa. ”Jumalakaan ei tahtoisi meidän suosivan turvapaikkashoppailua!” (Vähät siitä, että kyse oli tällä kertaa Suomen kansalaisista, ei ulkomaisista turvapaikanhakijoista.) Tai asiallisempi versio: ”Kotimaan turvallisuusuhka on ehdottomasti otettava huomioon, joten…” (Niin: vähät siitä, että sekä turvallisuudessa että ihmis- ja lasten oikeuksissa on kyse perusoikeuksista, joita ei voi asettaa vastakkain.)

KD:n viesti on tietenkin poliittisesti yksiselitteinen. Sensuroimattomassa muodossaan se kuuluu: ”Mekin – kuten perussuomalaiset populistit – edustamme (tai tahdomme edustaa) jälkiteollisen kapitalismin uudelleenjärjestäytyneitä porvarillisia voimia, ja jos kohta olemmekin moraalisia konservatiiveja ja menemme niin sanotut perhearvot edellä, haluamme ehdottomasti ilmaista olevamme pääoman käytettävissä milloin vain ja melkein millä hinnalla hyvänsä.”

Totesin jo eduskuntavaalien aikaan, ettei KD:ta kannata äänestää, sillä tiukan paikan tullen he kyllä seuraavat pääoman valtaa vielä SDP:tä ja vasemmistoliittoakin nöyremmin ja hanakammin hyväksyen mukisematta sen mielivaltaisimmatkin sortotoimenpiteet, hyppäävät mukaan niin uusliberaalien kuin populistien kelkkaan ja allekirjoittavat leikkauslistat ”kansantalouden” ja ”kilpailukyvyn” nimissä ja niin edelleen – kunhan maassamme saa jatkossakin siteerata avoimesti raamattua ja laulaa suvivirttä…

Kristillisdemokraatit ei tietysti edes teeskentele olevansa ”edistyksellinen”, mutta välikysymyksen yhteydessä harjoitettu kokoomuslaisen avoin opportunismikin kiistelee jonkin verran arvokonservatiivisen julkisivun kanssa, etenkin kun puolueen nimessä on tuo harmillinen ”kristillis-”. Toisaalta KD tulee näin osoittaneeksi politiikallaan siihen, mistä länsimaisessa kristillisyydessä on jo kauan ollut kyse: keskiluokkaistuneesta alttiudesta seurata taloudellisen eliitin paimenta, jonka äänen se hyvin tuntee.

Sillä juuri pääoman laariin koko typerä al-Hol -välikysymys kaikessa kiimaisuudessaan sataa, typerryttävänä älämölönä ja räkäisenä tihkuna; jättäähän se kätevästi varjoonsa demarihallituksen (vaatimattomat mutta silti konkreettiset) toimenpiteet köyhimmän kansanosan – sen, jota kristityt ennen aikaan puolustivat – arjen parantamiseksi.

Elämme hassunkurisia aikoja. Sekulaari vaaleanpunainen hallitus joutuu opettamaan kristillisen ihmiskäsityksen alkeita porukalle, jonka keskuudessa huoli omasta turvallisuudesta ei perinteisesti ole ollut syy humanismin harjoittamatta jättämiselle. Kustannussyistä voi tietenkin olla fiksua ulkoistaa tämäkin humanismi Kiinassa toimiville lähetystyöntekijöille, ulkoistetaanhan sinne paljon muutakin.

Munkkiniemen herttua ja sosialismin mätäpaiseet

Porvarillisen individualismin raivokas puolustaja J. Ehrnrooth valittelee kolumnissaan perustuslakiimme ujutettua sosialismia, sillä aatelisten valkokaartilaisten kannalta on toki saatanallisen epäreilua, että tälläkin hetkellä 15 prosenttia väestöstä elää ”asumisen suorien tukijärjestelmien piirissä”.

Munkkiniemen hölkkäävän dosentin mukaan nämä 850 000 ihmistä muodostavat kriittisen uhan klassisille liberaaleille yksilönvapauksille ja todistavat muun muassa sen, että elämme yhä ”sosialistisessa kollektivismissa”, joka ”on luonut monia vastaavia hyötymisjärjestelmiä”.

Ehrnroothin yhteiskunnallisen vision sulana metallina hehkuva ydin on niin sanottu ”vastuullinen individualismi”. Rohkeana ja vallankumouksellisena ajattelijana etelän kreivi ei pelkää kutsua eräiltä partikulaarisilta sävyiltään suorastaan uusfeodalistisen yhteiskuntanäkynsä vasemmistolaisia kriitikkoja ”ihmisoikeusidealisteiksi”, joiden mädättävä vaikutus on kiistaton etenkin ”[k]ollektivismiin kallistuvien asiantuntijoiden harjoittamassa perusoikeusfundamentalismissa”.

Munkkiniemen jaarli käy pelottomasti nykyisen nomenklatuuran harjoittamaa holhoavaa sosialismia vastaan implikoimalla kriittisesti, ettei ”kattavan sosiaalihuoltovaltion” periaatteita tule samastaa ”tinkimättömään yhdenvertaisuuden noudattamiseen”. Vaikka ”[s]ivistyneessä ja vauraassa maassa kaikki saavat tietysti välttämättömän turvan”, on ”kaikkien” ja ”välttämättömän” kaltaisille tunnetusti propaganda-alttiille käsitteille toki luotava selkeästi määritelty aktuaalinen kattavuusalue. Huolettomampina hetkinään kaunissieluisen eteeriseen esseistiikkaan kallistuva ja laatusikareihin mieltynyt puistojuoksentelun jäntevöittämä munkkiniemeläisemme ei pelkää virittää johdonmukaisuuttaan äärimmilleen vihjatessaan, että ”kaikkiin” kuuluvat ennen muuta ne kansantuloa kerryttävät tarmonpesät, jotka ovat valmiita pääoman palvelukseen työnsä hintaa kysymättä. Vapaiden yksilöiden maailmassa voi jokainen luottaa siihen, että pääoma aivan varmasti tunnustaa ”kaikkien” jakamattoman arvon ja ainutlaatuisuuden, vaikkei välttämättä juuri sinun.

Varovaisen ja epäilemättä monella tapaa hävettävän kritiikin ominaisuudessa voisi joku hätäinen kaappikommunistikyynikko alkaa muka tiedostavasti pohdiskella, missä määrin kreivi on perillä valtion roolia väistämättä kasvattavasta globaalin digikapitalismin dynamiikasta – ovathan kyllä tosin monet aateveljetkin jo tajunneet tuotannon painopisteen siirtymisen immateriaalisiin hyödykkeisiin vaativan voimakasta valtiollista interventiota markkinoiden sujuvuuden ja yksityisen pääoman jatkuvan kasvun turvaamiseksi. Kenties on kuitenkin kohtuutonta vaatia herrasmiesdosentinkaan valottavan aivan jokaisen pikkuriesan – epäilemättä jo tiedossa olevia – ratkaisun mahdollisuuksia.

Aidon sivistysporvarin hengessä herttuamme ei toki tahdo globaalin kapitalismin karkaavan liiaksi omille teilleen. Kaltaisemme typeryksen mielestä voi tosin olla aavistuksen surkuteltavaa, ettei hän loisteliaasta älynkäytöstään huolimatta malta eritellä ”vastuullisen individualismin” ja klassisen liberalismin epäämätöntä ja historiallisesti todisteltua kyvykkyyttä kapitalismin vaikutusten torjumisessa ja hillitsemisessä. Olisihan moinen lisä ollut jokseenkin murskaavaa luettavaa maamme sosialismin syövyttämälle intelligentsijalle. Ja eikö juuri näinä kriisin aikoina, kommunismin uhan vyöryessä ylitsemme kaikista kuviteltavissa olevista ilmansuunnista, ole rehellisesti tunnustettava mitä polttavimman ajankohtaiseksi tarve uuden vallankumouksellisen porvariston rivien pikaiseksi kokoamiseksi? Siispä valkokaartin asepuvut esiin, veljet, ja rohkeasti kohti punikkirintamaa!

”Aktivistiterveisin” jne.

YLE ja proosan taide

YLEn uutisjutussa Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Penna Urrila korostaa, että on tärkeää varautua kansantalouden lähitulevaisuuden haasteisiin. Urrilan mukaan nykytilanteessa ”on tärkeää pitää huolta ja vaalia niitä kasvun mahdollisuuksia, jotka ovat meidän omissa käsissä”.

Urrilaa mukaillen onkin mitä vakavimmassa äänialassa lausuttava retorinen kysymys in stricto sensu: Lieneekö mikään koskaan ollut yhtä polttavan olennaista kuin ”kilpailukyvystä” huolehtiminen? Tämä arvoituksellinen ja fetissiltä haiskahtava käsite käy heti ymmärrettävämmäksi, kun sen suomentaa kyvyksi säilyttää yrityksen houkuttelevuus ulkomaisen suurpääoman sijoittajien silmissä. Niin: ”Suomalaisten yritysten on pärjättävä myös ulkomailla”, niiden on kyettävä vangitsemaan suursijoittajan halu, eikä otollista sijoitusilmapiiriä luoda ilman ”vaikuttavia toimenpiteitä”. Tässä yhteydessä Urrila korostaa, että kysymys on ”monentyyppisiä toimia” sisältävästä ”paketista”. Kun huomioimme Elinkeinoelämän keskusliiton tulkinnan ”yleisestä edusta”, voinemme muodostaa joitakin varovaisia hypoteeseja tähän ”pakettiin” kohdistuvista käytännön puolista, joista YLEn juttu kohteliaasti (epäilemättä ”yleisen edun” vuoksi) vaikenee.

Jutun lopuksi YLE esittää journalistisen etiikkansa mukaisen tulkinnan ”kansalaisen näkökulmasta”. Koska YLElläkin tiedetään kansan olevan pelkkä modernien representaatiomekanismien läpi tuotettu fiktio, on eksplikoidun näkökulman ”kansalaisessakin” kyse – luonnollisesti – pelkästä toimituksen sepitteestä, siis fiktiivisestä henkilöhahmosta, josta emme tiedä muuta kuin että hän on ”alle 45-vuotias” ja halukas varmistamaan ”työpanoksensa riittävän kysynnän markkinoilla”.

YLE on tosin aivan oikein huomannut, ettei toimituksen ideoima fiktiivinen ”kansalainen” ole aivan niin substantiaalinen, että siitä olisi vastaamaan tunnetusti kovin mediakriittisen suomalaisen lukijan vaatimuksiin. Fiktiokansalainen tarvitsee täydentäjänsä sieltä, missä eksistenssi tarkoittaa merkintää väestörekisterissä, siis todellisuudesta. Ja kenet toimitus valitseekaan täksi ”kansalaisen näkökulman” herkkävireiseksi tulkiksi – kyllä! osui käytävällä vastaan! oli tuossa Urrilan kainalossa! ja muutenkin! siispä ”kansalaisen näkökulman” jämäkäksi eksegeetiksi!

Lopputulos: ”kansalaisen näkökulma” koostuu (1) fiktiivisestä entiteetistä (”alle 45-vuotias”, itseään halukkaasti markkinoiva uusliberaali palkkatyösubjekti), jolle työelämän arkipäivän tuntoja tulkitsee (2) Elinkeinoelämän keskusliiton johtava ekonomisti Sami Pakarinen. Tämä on vain reilua ja oikein: jokainenhan tietää ”kansan” olevan elinkeinoelämää ruokkivan järjestelmän ylläpitämiseksi tuotettu kuvitteellisen yhteisöllisyyden ideologinen ja väistämättä fiktiivinen viitepiste, kun taas taloudelliset voimasuhteet ovat kaikkea muuta kuin fiktiota – ne suorastaan astelevat vastaamme jokaisen journalistiset hyveensä asianmukaisesti tulkinneen toimituksen käytävillä. Näin syntyy

”KANSALAISEN NÄKÖKULMA”

yksinäytöksinen dialogi

säveltänyt: YLE

orkestraatio: Julkisen sanan neuvosto

tekijänoikeudet: EK

(Kansalainen kohottaa katseensa kohti Elysiumia. Avaruudesta lankeaa Edustaja hänen eteensä.)

– Puhu, me kuuntelemme. Lapseni, mikä on huolesi aihe?

– No, joo… Tota, mulla on vähän stressiä siitä, että miten mä niinku, tota, voisin ruveta niinku parantelemaan tota mun, no, houkuttelevuutta työmarkkinoilla, tai en mä tiedä, siis menikö tää nyt oikein, helvetti.

– Se kuulosti menevän juuri oikein. Olet siis huolissasi työpanoksesi markkina-arvosta. Ratkaisu on selvä: mieti miltä alan tilanne näyttää muutaman vuoden päästä ja pohdi valmiuttasi liikkuvuuden ja joustamisen lisäämiseen eri sektoreilla.

– Eli jos tilanne näyttää niinku pahalta, tai huonolta, ni mitäs –

– Niin, tässähän kannattaa ottaa huomioon näköpiirissä olevat käänteet suhdanteissa.

– Eli?

– No vähän ikään kuin voisi silloin olla syytä miettiä, miltä se oma osaaminen ja tietty alueellinen liikkuvuus näyttää.

– Entä jos se näyttää niinku tosi huonolta?

– Niin, tässähän kannattaa ottaa huomioon suhdanteet…

– Nii, mut jos siis –

– No siis jos menee tiukalle, kannattaa tietysti harkita osaamisalueen kokonaisvaltaista päivittämistä ja laajan rintaman ratkaisuja alueellisen liikkuvuuden muuttujien suhteen… työllisyyden kasvuvauhdin hidastuminen on hälytysmerkki, joka on syytä huomata…

– Mitä mun sitten niinku pitäis tehdä? Siis jos hälyttää ja pahasti?

– Tietysti… niin. Harkita tätä osaamisalueen kokonaisvaltaista päivittämistä ja laajan rintaman ratkaisuja alueellisten muuttujien –

– Elikkäs meinaat että pitäis vähän niinku uutta ammattia ja toista duunia ja silleen?

– Tarkoitan suhdannevaihtelujen ennakoivaa huomioimista, mikä tietysti ilmenee osaamisalueen kokonaisvaltaisen päivittämisen tarpeen aktiivisena harkintana ja laajan rintaman ratkaisujen –

– Mut siis ku mulla on tää nykyinen duuni ja jos ajatellaan että tulee jotkut yt:t.

– No, näkymien huonontuessa kannattaa tietysti pyrkiä varmistamaan markkinahoukuttelevuuden säilyvyys jatkossakin…

– Oolrait mut miten?

– Harkitsemalla osaamisalueen kokonaisvaltaista päivittämistä ja laajan rintaman ratkaisuja alueellisen liikkuvuuden muuttujien suhteen… ihan sellaista aktiivista harkintaa, valmiutta toimiviin päätöksiin ja osallisuushalukkuutta näiden uusien tuotantosektorien ratkaisu-, evaluaatio- ja validointiprosesseihin, mikä vaatii tietysti ennen muuta joustavuutta ja toisen markkinaosapuolen riskinottoposition keskeistä huomioimista ihan sillä lailla aktuaalitasolla.

– Ja sittenkö hoituu nää, no, nää… ihan suit sait?

– Suit sait hoituu. Niinhän se sanoi tirehtööri kun karhu kiveksiin kävi.

(Kättelevät.)

Kommunismi tulee Suomeen

Nimimerkki Veteraani höyrypesee Taloussanomien kommenttipalstalla kansallisen etiikan laskoksia paskankäryisesti. Syytä onkin, sillä Suomeen on tulossa kommunismi, ja oikeiston on koottava riveistään hyökyaallollinen siviilirohkeutta.

”Jos kaikki maailman varallisuus jaettaisiin ihmisten kesken tasan, niin lyhyen ajan kuluttua tilanne olisi palautunut samaan tilaan kuin tänään. 20-80 -sääntö on universaali. Se tarkoittaa, esim. että noin 20% ihmisistä tienaa 80% kaikista tuloista. Sama pätee omistukseen ja moniin muihinkin asioihin. Siitä sopii repiä.”

Samalla palstalla nimimerkki hese kohottaa diskurssin tasoa huomauttamalla rikkaan joutuvan pulittamaan puolen miljoonan autostaan peräti 200 000 euroa autoveroa, kun taas ”[k]öyhä ostaa kolmenkymmenen tuhannen euron arvoisen Wolkkarin ja maksaa siitä autoveroa kolme tonnia”.

Tällä mestarien orkestroimalla melodialla on kontrapunktinsakin: ”jos sinulla on älypuhelin ja tietokone, et ole oikeasti köyhä”. Taidokkaasti soitintaen saa koko satsin pauhaamaan kuin Mahlerin Tuhannen sinfonia, jos kohta autenttisten myötärallattelijoiden aktuaalinen kööri supistuu reaalitodellisuudessa noin kymmeneen. Todellinen lahjakkuus on tietysti aina ollut harvojen etuoikeus.

Sipilän hallituksen työllä ja vaivalla luoma Suur-Suomi uhkaakin nyt suistua kommunisti-Rinteen demokratian vastaisesti – kyllä, oikeistohan voitti vaalitkin (ainakin moraalisesti, minkä kannatusprosenttiyksikköjen lasku toki käänteisesti todistaa) – masinoiman VALTIONVELKAGULAGIN syövereihin. Näissä kuvioissa on selvää, ettei raha pian ole muuta kuin köyhien maksuväline. 117 kansanedustajan enemmistöhallituskoalition olemassaolo koko 55,7 % kannatuksellaan tulee väistämättä olemaan sosialistinen helvetti ja todellinen proletariaatin diktatuuri, jota kenties rohkenee parin vuoden kuluttua julkisesti vastustaa vain lähitulevaisuudessa leiritettävien oppositioedustajien vaarattomin puhuri Sebastian Tynkkynen.

Paljon parjattu sosialismin houreellisen optimistinen ihmiskuva tulee reaalipolitiikassa tuottamaan parhaimmillaankin vain nomenklatuuran julkisivua kiillottavia narkoottisia kättentaputusorgioita. Pahinta on, ettei minkäänlaista verosuunnittelua tunneta. Demarin kädet ehtivät kyllä doksologiselta taputtamiseltaan poikkeamaan rehellisten suuryrittäjien taskuissa, jonne rahat ovat päässeet kasautumaan, kun ihmisoikeuksista piittaamaton lainsäädäntö on jyrännyt terveet sivistysporvarilliset ketjuttamiskäytännöt murusiksi.

Maahanmuuttajat vyöryvät hallitsemattomana massana yli avoimien rajojen nyt, kun vihervasemmistoestablishment pääsee estottomasti propagoimaan sairaalloista yliminäsyyllisyyttään ja valamaan siitä kansallisen hyveen, jonka mietokin kyseenalaistaminen tietää kokonaisten sukukuntien marssittamista Kolymaan – jonka vuokraamisesta naapuri vaatii vain kaistaleen maata käsivarresta plus 10 keskisuurta kaupunkikeskittymää sekä strategisesti merkittävien huoltoteiden ja rataverkon käyttöoikeudet – ”yleisiin töihin” 25 vuodeksi pelkät säilyketölkit jalassa. Hallitsevan eliitin mielestä rangaistus on lähinnä valtion väkivaltakoneiston toimittama laiskahko mikroaggressio, sillä kun asiat suhteutetaan valkoisen heteroeurooppalaisen tekemiin vuosituhantisiin pimeyden töihin, kysymys on puhtaasti hallinnollis-tekninen.

Itse näen asiat valoisasti. Nyt kun kommunismi on viimein saapumassa Suomeen, voi kaltaiseni yhteiskuntakriitikkokin huokaista helpotuksesta. Aktiivimalli perutaan, sillä meillähän sellainen jo on omasta takaa, kuten muuan lukijanikin suvaitsi muistuttaa. Todennäköisesti joudun kirjailijana ensimmäisten mukana leiritettäväksi, mikä kuitenkin on vain hyvä asia, sillä historiahan vahvistaa vakaumukseni työ- ja kuolemanleirijärjestelmästä harvinaislaatuisena innovaatiokeskittymänä, joka työntää nobelisteja kuin liukuhihnalta. Iloisesti käy kivikärryn kiskonta, kun malttamatonna lykkää maailmanluokan proosaa virkeä aivo.