Munkkiniemen herttua ja sosialismin mätäpaiseet

Porvarillisen individualismin raivokas puolustaja J. Ehrnrooth valittelee kolumnissaan perustuslakiimme ujutettua sosialismia, sillä aatelisten valkokaartilaisten kannalta on toki saatanallisen epäreilua, että tälläkin hetkellä 15 prosenttia väestöstä elää ”asumisen suorien tukijärjestelmien piirissä”.

Munkkiniemen hölkkäävän dosentin mukaan nämä 850 000 ihmistä muodostavat kriittisen uhan klassisille liberaaleille yksilönvapauksille ja todistavat muun muassa sen, että elämme yhä ”sosialistisessa kollektivismissa”, joka ”on luonut monia vastaavia hyötymisjärjestelmiä”.

Ehrnroothin yhteiskunnallisen vision sulana metallina hehkuva ydin on niin sanottu ”vastuullinen individualismi”. Rohkeana ja vallankumouksellisena ajattelijana etelän kreivi ei pelkää kutsua eräiltä partikulaarisilta sävyiltään suorastaan uusfeodalistisen yhteiskuntanäkynsä vasemmistolaisia kriitikkoja ”ihmisoikeusidealisteiksi”, joiden mädättävä vaikutus on kiistaton etenkin ”[k]ollektivismiin kallistuvien asiantuntijoiden harjoittamassa perusoikeusfundamentalismissa”.

Munkkiniemen jaarli käy pelottomasti nykyisen nomenklatuuran harjoittamaa holhoavaa sosialismia vastaan implikoimalla kriittisesti, ettei ”kattavan sosiaalihuoltovaltion” periaatteita tule samastaa ”tinkimättömään yhdenvertaisuuden noudattamiseen”. Vaikka ”[s]ivistyneessä ja vauraassa maassa kaikki saavat tietysti välttämättömän turvan”, on ”kaikkien” ja ”välttämättömän” kaltaisille tunnetusti propaganda-alttiille käsitteille toki luotava selkeästi määritelty aktuaalinen kattavuusalue. Huolettomampina hetkinään kaunissieluisen eteeriseen esseistiikkaan kallistuva ja laatusikareihin mieltynyt puistojuoksentelun jäntevöittämä munkkiniemeläisemme ei pelkää virittää johdonmukaisuuttaan äärimmilleen vihjatessaan, että ”kaikkiin” kuuluvat ennen muuta ne kansantuloa kerryttävät tarmonpesät, jotka ovat valmiita pääoman palvelukseen työnsä hintaa kysymättä. Vapaiden yksilöiden maailmassa voi jokainen luottaa siihen, että pääoma aivan varmasti tunnustaa ”kaikkien” jakamattoman arvon ja ainutlaatuisuuden, vaikkei välttämättä juuri sinun.

Varovaisen ja epäilemättä monella tapaa hävettävän kritiikin ominaisuudessa voisi joku hätäinen kaappikommunistikyynikko alkaa muka tiedostavasti pohdiskella, missä määrin kreivi on perillä valtion roolia väistämättä kasvattavasta globaalin digikapitalismin dynamiikasta – ovathan kyllä tosin monet aateveljetkin jo tajunneet tuotannon painopisteen siirtymisen immateriaalisiin hyödykkeisiin vaativan voimakasta valtiollista interventiota markkinoiden sujuvuuden ja yksityisen pääoman jatkuvan kasvun turvaamiseksi. Kenties on kuitenkin kohtuutonta vaatia herrasmiesdosentinkaan valottavan aivan jokaisen pikkuriesan – epäilemättä jo tiedossa olevia – ratkaisun mahdollisuuksia.

Aidon sivistysporvarin hengessä herttuamme ei toki tahdo globaalin kapitalismin karkaavan liiaksi omille teilleen. Kaltaisemme typeryksen mielestä voi tosin olla aavistuksen surkuteltavaa, ettei hän loisteliaasta älynkäytöstään huolimatta malta eritellä ”vastuullisen individualismin” ja klassisen liberalismin epäämätöntä ja historiallisesti todisteltua kyvykkyyttä kapitalismin vaikutusten torjumisessa ja hillitsemisessä. Olisihan moinen lisä ollut jokseenkin murskaavaa luettavaa maamme sosialismin syövyttämälle intelligentsijalle. Ja eikö juuri näinä kriisin aikoina, kommunismin uhan vyöryessä ylitsemme kaikista kuviteltavissa olevista ilmansuunnista, ole rehellisesti tunnustettava mitä polttavimman ajankohtaiseksi tarve uuden vallankumouksellisen porvariston rivien pikaiseksi kokoamiseksi? Siispä valkokaartin asepuvut esiin, veljet, ja rohkeasti kohti punikkirintamaa!

”Aktivistiterveisin” jne.